Provokaatioita ja suivaantunut presidentti

"I don’t know what the fuck to do about Vietnam."

Lyndon B. Johnson

Jos näissä postauksissa edes joskus haluan päästä maaliin eli Jakartaan niin en oikein voi kovin laajalti pohtia kaikkia ilmiöitä mitä sota toi mukanaan, en edes keskisimpiä taktiikoita ja strategioita. On vain pyydettävä lukijalta anteeksi ja kehottaa häntä perehtymään omin päin. Käsittelen näissä postauksessa vain muutamaa teemaa: Miten sota alkoi, sodan laajenemista, TET-hyökkäystä, miten sota päättyi kestettyään 9-vuotta, amerikkalaiseen suureen katumukseen ja traumaan. Lopulta ei voi unohtaa siviilivastarintaakaan.

Näin matkallani monia amerikkalaisia ja kaikki tunsivat suurta häpeää mitä he ja heidän isänsä olivat saaneet aikaan. Kävi tosi sääliksi näitä amerikkalaisia varsinkin kun vietnamilaiset olivat unohtaneet melkein kaiken paitsi Agent Orangen. Vielä tänään tähän kasvismyrkkyyn ovat monet sairastuneet. Vietnamilaiseen buddhalaiseen mielenlaatuun sopii kirkkaasti ajatus: Asiat vain tapahtuvat ja se siitä. Mitä turhaan voivottelemaan. Sitä paitsi häpeä jos se ei johda yhtään mihinkään on täysin hedelmätön tunne. Varsinkaan sodan todellinen syy ei ollut kuvitelma kommunismin maailmanvalloituksesta vaan amerikkalaisten jo äidinmaidossa omaksumasta kummallisesta asenteesta, että ovat maailman johtava kansa ja sitä pitää ylläpitää, kehittää ja vastustaa kaikkea todellista tai kuviteltua seikkaa mikä uhkaa sitä. Kyse oli (on) lopulta maailman status quosta, maailman hallitsemisesta. Vähän kuten muinaiset roomalaiset kuvittelivat olevansa korvaamattomia. Jos heillä ei ollut luonnollisia vastustajia niin niitä piti keksiä. Pahasti pelkään, että sama asenne voi hyvin yhä edelleen tämän päivän USA:ssa. Vietnam, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ei ehkä ole opettanut yhtään mitään.

Eivät amerikkalaiset nuoret miehet oikein voineet mitään sille, että arpajaisissa heillä kävi huono tuuri (vuodesta 1969 lähtien väkeä värvättiin arpajaisilla). Eivätkä he voineet mitään sille, että sekä sotilaallinen ja poliittinen johto eivät ymmärtäneet tuon taivaallista mihin vietnamilaiset pyrkivät. Eivät kuunneelleet mitä ranskalaisilla oli sanottavanaan. Erityisen mielenpainuva oli tapaamani yksi lähes 70-vuotias veteraani Buon Ma Thuossa. Hän lähes kyynelsilmin kysyi, miksi he kävivät tätä sotaa. Domino teoriaa iskettiin pää täyteen, hallitus valehteli sodan käynnistäneen Tonkinin lahden provokaatiosta. Kenties rauhantahtoinen presidentti tapettiin. Nuoruus meni, kaverit kuolivat, haavoittuivat, osasta tuli narkomaaneja ja alkoholisteja. Amerikassa kaikki asiat näyttävät nykyään menevän päin helvettiä ja täällä Vietnamissa ihmiset ovat tyytyväisiä kylissään ja heillä on vahva usko tulevaisuuteen. - Niinpä.

Alku

Tilanne oli siis seuraava. Pohjoisessa elettiin auvoisena rakentaen yhteiskuntaa ranskalaisten lähdön jälkeen ja etelässä oli Diemin diktatuuri kaatunut ja uudet hallitsijat eivät olleet yhtään sen parempia. NLF:n jäsenten lukumäärä oli jo kasvanut 100 000 mieheen ja naiseen (1964 loppuun mennessä). Uusi kenraali Nguyen Khanhin johtama sotilasjunttaa piiritettiin kaikkialta, olivat kyvyttömiä vastaamaan NLF:n hyökkäyksiin ja pommituksiin. Heikko hallitus oli romahtamispisteessä, se lupasi uuden perustuslain ja siirtymisen siviilihallintoon vain miellyttääkseen amerikkalaisia. Kenraalit kinastelivat uskonnosta, poliittisista reformeista ja kaiken pontimena olivat jäsenten omat itsekkäät pyrkimykset. Kulissien takana Yhdysvaltain suurlähetystö ja CIA yrittivät pitää sotkun jollain tavalla kasassa, tukahduttaen alati uusia vallankaappausyrityksiä. Ilman USA:n toimia maa olisikin kaatunut tuota pikaa – poks.

Amerikassa oli JFK kuollut ja tilalle oli astunut Teksasista peräisin oleva demokraatti Lyndon B. Johnson, tuttavallisesti lyhennettynä LBJ. Historiankirjoitus on kohdellut miestä hieman kaltoin. Hän oli vähemmän sotaisa kun on annettu ymmärtää, siitäkin huolimatta että konflikti kehittyi sodaksi missä parhaimmillaan oli yli 500 000 amerikkalaista ja siviilivastarinta sai jopa sisällisodan piirteitä. Hänen päätöksillään Etelä-Vietnamin konflikti kehittyi täysmittaiseksi sodaksi jossa tuli kuolemaan yli 2 miljoonaa, pääosin täysin osattomia siviilejä. Hänellä vaan ei ollut rohkeutta sanoa ei kenraaleileen ja hänella kuten (monilla muillakin) oli pohjaton vallan himo. Hän pyrki ensisijaisesti sisäiseen reformiin, amerikkalaiseen suureen yhteisöön, ”The Great Society” oli hänen unelmansa. Hän käynnisti ensinnäkin amerikkalaisen kuuohjelman ja tätäkin tärkeämpää hänelle oli uudet sosiaaliset projektit, tasa-arvon luominen koko kansalle ihonväriin katsomatta ja koulutuksen kehittäminen. Hän käynnisti sodan köyhyyttä vastaan kuten myös haaveili terveyspalvelujen tuomisesta kaikille. Hän teki yli 200 lakialoitetta köyhyyden ja epätasa-arvon poistamiseksi. Nämä olisivat tehneet hänestä suurmiehen mutta Vietnam romutti hänen gloriansa täysin. Ulkopolitiikka oli hänelle suuri kompastuskivi ja siksi hän palkkasi kaikki samat avustajat mitä hänen edeltäjänsäkin (Kenedy) oli palkannut. Muutamalle näistä kuten McNamaralle kehittyi sodan kestettyä muutaman vuoden epäilys ettei sotaa voidakkaan voittaa.

LBJ laulaa koiransa kanssa kun lapsenlapsi Patrick Lyndon Nugen katselee hämmästyneenä, Yoichi Okamoto/National Archives/Lyndon Baines Johnson Library, Public Domain

Jos kuvittelet Donald Trumpin olevan Amerikan historian vulgaarein presidentti, niin erehdyt. Se oli lopulta Johnson. Hänen kielenkäyttönsä oli välistä sangen vauhdikasta. Vaikka hän pyrki tasa-arvoiseen yhteiskuntaan niin hän saattoi sanoa ruumillisestä työstä sen olevan "nekrujen hommaa", vaimostaan Lady Birdistä hän kerron totesi hänen olevan "paras perse mitä hänellä koskaan on ollut". Hän saattoi kesken neuvottelujen ottaa paranajokoneen esille ja ajoi partaansa, kerran vieraiden saapuessa Teksasin ranchilleen hän käveli hieman syrjään ja siinä kaikkien nähden avasi sepaluksensa, kääntyi ja kusi. Monasti Valkoiseen taloon palkatulle naisavustajalle oli suurempi meriitti se minkä näköinen hän oli kuin hänen kokemuksensa ja taitonsa. Ja sitä rataa eli kaiken kaikkiaan kunnon texasilainen piereksivä ja röyhtäilevä maajussi.

Julkisesti Johnson ilmoitti täyttävänsä ne kaikki sitoumukset Berliinistä Vietnamiin mihin hänen maansa oli sidottu. Yksityisesti Vietnam täytti hänet kauhulla. Hänen on todettu lausuneen "Kaikki menee päin helvettiä siellä. Haluan etelävietnamilaisten nousevan perseeltään ja menevän viidakkoon pieksemään kommunisteja ja sitten saavat jättää minut rauhaan kun minulla on tärkeämpääkin tekemistä täällä kotona". Valtakautensa aikana asiat menivät päivä päivältä hullumiksi sekä Vietnamissa että kotikentällä. Hän ei mitään voinut, että jatkuvasti vaihtuvilla Etelä Vietnamin hallituksilla ei ollut alkuunkaan kansan tukea. Arviolta puolet etelän väestä kannatti hallituksia vastustavaa NLF:ää. Eikä hän voinut mitään sille että USA:n sotilasjohtajat eivät ymmärtäneet maasta ja sen kapinasta tuon taivaallista.

Nuorempana hän toimi vapaaehtoistyössä toimien opettajana köyhien ja osattomien parissa pulakauden Amerikassa. Hänen pääasiallinen kiinnostuksen kohteensa oli sisäpolitiikka ei ulkopolitiikka. Hän oli laajalti matkustellut, tunsi historian hyvin ja häntä informoitiin riittävästi ja näin hän ymmärsi tilanteen Etelä-Vietnamissa olevan, domino teorian kannalta katsottuna, kriittinen. Hän ei vain koskaan kyseenalaistanut koko teoriaa, se oli hänelle uskonkappale dogmi. Hänet vain muistetaan sotaisana presidenttinä, jonka aikana Etelä-Vietnamin sisäinen kriisi eskaloitui sodaksi pohjoista vastaan. Tällöin unohdetaan myös hänen edellä mainitut positiiviset ansiot. Tavallaan hänkin oli propagandan uhri. Muistelmissa 1971 hän kirjoitti:

Tiesin alusta saakka, että tulisin ristiin naulituksi liikkuin mihin suuntan tahansa. Jätin naisen jota todella rakastin - Great Societyn - joutuakseni sekaantumaan toisella puolen maailmaa käytävään sodan narttuun, vain menettääkseni kaiken kotona. Menettäisin kaikki ohjelmani, kaikki toiveeni ruokkia nälkäiset ja suojata kodittomat. Kaikki unelmani kouluttaa ja antaa terveydenhoitoa ruskeille ja mustille, rammoille ja köyhille. Mutta jos jättäisin sodan ja antaisin kommunistien ottaa Etelä-Vietnamin, niin silloin näyttäytyisin pelkurina ja kansakuntani näyttäityisi luopiona ja havaitsisimme, että on mahdotonta saavuttaa yhtään mitään, kennellekkään missä tahansa koko maailmassa. 

Lopulta kuitenkin kävi, että USA:n uskottavuus hävisi maailmalla. Tämä on ehkä Vietnamin suurin paradoksi: Suojellakseen jotain pitää ensin tuhota se mitä on suojelemassa. LBJ:n kaikki päätökset Vietnamin suhteen perustuivat pitkälle siihen mitä ulkopolitiikan asiantuntijat ja sotilasjohtajat kertoivat. Lopulta kukaan näistä johtajista ei tiennyt miten pitää toimia. Sodittuaan monta vuotta ja tapettuaan satoja tuhansia heille selvisi, että sotaa ei voi voittaa aivan kuten Charles deGaule oli varoittanut (kts. edellinen postaus).

Nyt oli amerikkalaisilla sotakiihkoilijoilla, haukoilla, yksi pulma: Sota piti myydä presidentille jotta tämä voisi pyytää kongressilta rahoitusta ja lupaa. Samoin piti sota myydä kansalaisille, jotta nämä sitoutuisivat kyseenalaisiin sodan tavoitteisiin.

Nyt eturivin kenraalit keksivät markkinoida sota Johnsonille ja puolustusministeri Robert McNamaralle seuraavasti: Indokiinan kommunisti voidaan voittaa lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä, yhdistämällä amerikkalaiseen sotilaalliseen interventioon jatkuva ilmapommitus ja esittämällä toistuvia rauhantarjouksia. Näin Ho Chi Minh ymmärtäisi ettei hän voi voittaa, hän jättää Etelä-Vietnamin yksin ja vetäytyy hallitsemaan vain pohjoista. He kertoivat lisäksi Johnsonille, että eristämällä kommunistit Vietnam voisi kehittyä poliittisesti kahdeksi puoliskoksi kuten tapahtui Koreassa vuoden 1953 aselevon jälkeen. Tässä markkinoinnissa oli vain yksi virhe. Heillä (kenraaleilla) oli sellainen vakaa näkemys, että Ho Chi Minh hallitsi ja ohjasi pitkälle etelään syntyneitä kapinnallisia ja pyrki aktiivisti Vietnamin yhdistämiseen Pohjois-Vietnamin johdolla. Tässä suhteessa he eivät tunteneet vietnamilaisten luonteenlaatua alkuunkaan. Monet eteläisistä kapinnallisista, NLF etunenässä, olivat vain saaneet kyllikseen sekä Diemista että häntä seuraavasta sotilasjuntan toimista. Halusivat oman itsenäisen, ulkovalloista riippumattoman Vietnamin. Kuten halusivat ensimmäisellä vuosituhannella saada vapauden Kiinasta, Tay Sonin kapinan aikana ajaa kiinalaiset pois ja ranskalaiset 1800 luvun lopusta lähtien kuten myös japanilaiset toisen maailmansodan loppumetreillä. Eikä muuta, Kommunismi oli tässä prosessissa oiva väline ja selittäjä kapitalismin mahdista, pelkkä sivujuonne.

Tosin Yhdysvalloissakin eleli myös korkea-arvoisia vastakkaisia mielipiteitä. Yksi äänekkäimmistä oli alivaltiosihteeri George Ball, joka jo pitkään oli arvotellut haluja amerikkalaisten suorasta sotilaallisesta puuttumisesta Vietnamiin. Niinkin varhain kuin 1961 oli hän kertonut Kennedylle, McNamaralle ja muille korkeille virkamiehille:

"Emme saa sitoa joukkojamme Etelä-Vietnamiin tai löydämme itsemme pitkittyneessä konflktissa, paljon vakavammassa kuin Korea. Viet Cong on sitkeä ja kova, kuten ranskalaiset olivat oppineet surukseen ja on aina mahdollisuus provosoida Kiinan puuttuminen kuten meillä oli Koreassa. Vietnamin ongelma ei ole torjua avoin invaasio vaan sotkea meidät vallankumoukselliseen tilanteeseen, jossa on vahva anti-kolonialistinen sävy ... Viiden vuoden sisällä meillä on kolmesataa tuhatta miestä riisipelloilla ja viidakoissa emmekä koskaan löydä heitä enään".

Kennedy ei ollut kovin ihastunut Ball:n argumenteista vaan totesi: "George ollet hullumpi kuin helvetti. Sellaisata ei tule tapahtumaan.”

LBJ:n omat näkemykset olivat aluksi hyvin ristiriitaiset. Hän oli hyväksynyt dominoteorian lähes luonnonlakina. Vuonna 1964 hänen on todettu sanonen eräässä haastattelussa "jos lopetamme Vietnamin (tänään), huomenna taistelemme Havaijilla ja ensi viikolla tuleme taistelemaa San Fransiscossa".

Toisaalta hän kuten Kennedykin oli huolissaan uudelleenvallinnastaan marraskuussa 1964. Hän tiesi, että sitomalla amerikkalaisia joukkoja vaalivuonna voisi olla poliittinen itsemurha ja lopettaisi hänen ajamat sosiaaliset reformit. Jouluna 1963 Johnsonin tiedetään kertonen sotilasjohtajille: ”Antakaa minun tulla valituksi niin sitten voitte saada sotanne.”

Tonkinin lahden provokaatio

 

Enää oli jäljellä yksi pulma. Miten käynnistää sota ja saada kongressilta lupa. Pohjoisvietnamilaisia pitää härnätä ja järjestää kunnon provokaatio. Sellainen tapahtuikin Tonkinin lahdella piakkoin. Itse asiassa kaksi, joista jälkimmäinen olikin suurta kusetusta ja ensimmäisestäkin ollaan nykyään montaa mieltä. Presidentille ja puolustusministerille kerrottiin vain puoli totuutta jos nyt sitäkään.

Provokaatiossa oli osallisen amerikkalainen sota-alus USS Maddox. Alus oli alunperin suunniteltu tuhoamiseen, nyt se oli kuitenkin partiotehtäviinsä varten varustettu runsaalla tiedustelulaitteilla. Sen tehtävänä oli ensinnäkin nauhoittaa kaikkea mahdollista sotilaallista radioliikennettä, tutka-tapahtumia, keskusteluja ja muuta signalointia. Nämä tiedot lähetettiin heti Saigoniin ja Filippiineille, näistä taasen suoraan Yhdysvaltoihin NSA:n ja CIA:n analysoitavaksi. Näillä tiedolla CIA pystyi ohjaamaan peiteoperaatioitaan, hyökkäyksiään, Pohjois-Vietnamin eteläpäässä. Toinen tehtävä oli, viedä Yhdysvaltojen lippu mahdollisimman lähelle Pohjois-Vietnamia, usein loukaten aluevesirajoja.

Kuten aikaisemmassa postauksessa tuli mainittua niin Etelä-Vietnamissa oli paljon amerikkalaisia sotilasneuvonantajia kouluttamassa, ARVN:n, Etelä-Vietnamin armeijan joukkoja. Yksi koulutuskohde oli opettaa Etelä-Vietanilaisia hyökkäyssotaan ja sabotaaseihin Pohjois-Vietnamin maaperällä, erityisesti sotilaskohteisiin, pieniin vartiopaikkoihin, raja- ja tutka-asemiin. Näille hyökkäyksille oli annettu koodinimi Operaatio 34 A. Operaatiota koordinoi keskustiedustelupalvelu CIA ja varsinaiset hyökkäykset tekivät ARVN sotilaat joko maitse tai meritse. Meritse tehtäviin operaatioihin käytettiin tunnuksettomia kevyitä Norjasta hankittuja aluksia. Kesäkuussa 1964 hyökkäykset kiihtyivät. Etelä-Vietnamilainen laskuvarjojoukko tunkeutui pohjoiseen, jotta nämä voisivat toimia salaa tehden myyrän töitä, mutta heidän pahaksi onnekseen jäivät kiinni. CIA:n toimittamat lentokoneet pommittivat rajavartiopaikkoja. Lopulta amerikkalaisten neuvonantajien avustamat kommandojoukot hyökkäsivät kahteen Pohjois-Vietnamilaiseen saareen tuhoten tutka-asemat. Näin Pohjois-Vietnamilaisille annettiin mielikuva, että vihamieleiset sotilasoperaatiot kiihtyvät heidän maaperällään ja heidän pitää vastata voimallisemmin näihin.

Yhdysvaltain kansalaisille kerrottiin seuraavanlainen versio Tonkinin lahden provokaatiosta:  Aamulla 2 elokuuta lähestyi kolme pohjoisvietnamilaista torpedovenettä Maddoxia kohti. Nämä ampuivat torpedoja kansainvälisellä vesillä olevaa alusta kohti. Yksikään torpedo ei osunut alukseen. Maddox vastasi tuleen ampumalla tykistöllä (3” ja 5”) ja konekiväreillä kohti torpedoveneitä ja yksi niistä upposi. Aluksen tykistö ampui yhteensä 260 ammusta. Maddox pyysi apua lähellä olevasta lentotukialuksesta, josta lähetettiin hävittäjä tulittamaan veneitä.

Tosiasiassa Maddox oli joko hyvin lähellä Pohjois-Vietnamin aluevesiä tai aluevesirajojen sisällä. Maddoxin kapteeni oli antanut käskyn, jos veneet saapuvat lähemmäs kuin 9.1 kilometriä (10 000 jaardia), niin niitä pitää tulittaa. Torpedoveneet vastasivat tulitukseen ja pakenivat paikalta. Maddox avasi tulen ensiksi ja sitten vasta veneet. Takaa-ajoon komennettu lentokone tulitti yhtä venettä ja tämä upposi. Myöhemmin on esiintynyt myös epäilyksiä, että ko. veneet eivät alkuunkaan olleet torpedoveneitä vaan kevyellä aseistuksella varustettuja partioveneitä (siksipä yksikään torpedo ei osunut kun niitä ei edes ollut). Mikäli Johnson olisi saanut tiedon asioiden oikeasta laidasta, Maddoxin aloittamasta tulituksesta ja lentokoneen tunkeutumisesta Vietnamin alueelle, olisi hänen näkemyksenä kenties ollut toinen ja sotaa ei olisi, ainakaan nyt, aloitettu. On sekin mahdollista, että Johnson oli sangen tietoinen asian oikeasta laidasta ja halusi (kenraalien toiveesta) sotaa Vietnamissa.

Kaksi päivää myöhemmin 4 elokuuta Maddox ja sen avuksi lähetetty sisaralus USS Turner Joy olivat jälleen havaitsevinaan lukuisia torpedoveneitä ympärillään. Tutkat olivat epäkunnossa kun merenkäynti oli lähes myrskyisä ja ainoa luotettava tiedonlähde oli sonari signaalit, jotka tulkittiin väärin. Kokematon havainnoitsija oli tulkinnut alusten omat potkuriäänet lukuisiksi torpedoveneiden lähettämiksi signaaleiksi. Tapahtuma sattui yöllä ja näköhavainnot olivat olemattomia, paikalla uiskenteli muutamia lentokaloja ja valaita, jotka tulkittiin vihamielisiksi torpedoveneiksi. Maddox ampui umpimähkään ja oli vähällä osua sisaralukseen. Myöhemmin McNamara oli kysynyt kenraali Vo Nguyen Giapilata, joskus 70-luvulla, mitä oli tapahtunut yöllä 4 elokuuta, johin Giap oli vastannut: Ei yhtään mitään.

Elokuun 4:n päivän tapahtumasta on kirjoitettu verraton artikkeli ”The truth about Tonkin” laivaston omassa historiallisessa lehdessä Naval History Magazine Feb 2008 Volume 22 Nbr 1. Tässä lehdessä komentaja luutnantti Pat Peterson erittelee tapahtumia sangen yksityiskohtaisesti. Kun NSA:n arkistot olivat auenneet, paljastui ettei mitään ollut tapahtunut 4:nä päivän yönä. Presidentille (ja McNamaralle) oli kerrottu Pohjois-Vietnamilaisten toistamiseen hyökänneen kansainvälisillä vesillä amerikkalaisen laivan kimppuun. Eikä sitäkään oltu kerrottu presidentille miksi Maddox oli näillä vesillä elokuun alussa. Se suoritti sotilastiedustelua alueella. Suuren kiinnostuksen syynä oli puuhastelu em. peiteoperaatio 34 A:n alaisuudessa. Yhdysvaltojen tukemat ja kouluttamat etelävietnamilaiset kommandojoukot valtasivat kaksi saarta, Hon Me ja Hon Nieu:n, 30 ja 31 heinäkuun välisenä yönä ja jäivät suurimmaksi osaksi kiinni. Siksi Maddox suoritti tiedustelutehtäviä alueella.

Presidentti suivaantuu

Näistä Maddoxiin kohdistuneista hyökkäyksistä suivaantuneena illan TV lähetykset keskeytettiin ja presidentti piti puheen, jossa hän lupasi välitöntä mutta rajoitettua vastausta esiintyneitä aggressioita vastaan. Vielä tänään keskustellaan valehteliko Johnson puheessaan eli oliko hän jo etukäteen tietoinen tarkoituksellisesta järjestetystä provokaatiosta. Puheessaan hän totesi:

“Tämä uusi suoraan omia joukkojamme vastaan suunnattu agressio, muodostaa meille kaikille tärkeäksi taistella Kaakkois-Aasian rauhan ja turvallisuuden puolesta. Terrori-iskut rauhanomaisia Etelä-Vietnamin kyläläisiä vastaan ovat nyt johtaneet avoimeen hyökkäykseen merellä Yhdysvaltoja vastaan. Kaikkien amerikkalaisten päättävyys sitoutua täysin Etelä-Vietnamin hallitukseen ja kansaan tulee kahdennettua tämän ilkiteon myötä. Kuitenkin vastauksemme, tällä hetkellä, tulee olemaan rajoitettu ja sopiva. Me amerikkalaiset tiedämme, vaikka toiset ovat sen unohtaneet, laajentuvan konfliktin riskit. Emme halua laajempaa sotaa ... "

.. ja plääh, plääh. Puhe oli kuitenkin enemmän retorista sisäpolitiikkaa, vaalivuonna, kuin mitään muuta. Asia oli nimittäin niin, että Johnsonin lupaavin vastaehdokas republikaanien Barry Goldwater, oli syyttänyt Johnsonia liiallisesta pehmeydestä. - Asiat olisivat menneet vielä surkeammiksi jos Goldwater olisi valittu presidentiksi. Hän nimittäin oli luvannut vastata kommunistien hyökkäykseen jopa taktisilla ydinaseilla, jos tilanne olisi kehittynyt amerikkalaisten kannalta tukalaksi. - Luojan kiitos kun miestä ei valittu. Goldwater on jäänyt historian kirjoihin siitä, että hänellä oli kyky pitää vielä hypnoottisempia puheita kuin mitä Hitler päästi suustaan.

Johnson lupasi hakea päätöstä kongressilta, jonka pitäisi valtuuttaa hänet ”ottamaan kaikki välttämättömät toimenpiteet, joilla voidaan tukea vapautta ja puolustaa rauhaa Kaakkois-Asiassa”. Puhe oli tehnyt Pentagonin haukkojen mielestä suotuisan vaikutuksen. 7 elokuuta muodosti kansanedustuslaitos päätöslauselman, jossa presidentille annettiin valtuudet ilman varsinaista sodanjulistusta käyttää tavanomaista voimaa Kaakkois-Aasiassa, niiltä osin mitä presidentti katsoi välttämättömäksi. Päätöslauselmassa edustajahuoneen äänitulos oli 416 – 0 ja senaatissa 88 – 2. Nämä kaksi vastarannankiiskiä olivat demokraatit Wayne Morse ja Ernes Guerning. Jälkimmäinen totesi keskustelussa : ”Lähetämme amerikkalaisia poikiamme taisteluun sodassa, joka ei meille kuulu, joka ei ole meidän sota, johon me olemme harhaanjohtavasti vedetty mukaan ja laajenee jatkuvasti”.

Päätöslauselma käytännössä tarkoitti sitä, että presidentillä oli avoin shekki käydä sotaa Vietnamissa vailla sen suurempaa valvontaa. Shekki revittiin palasiksi vasta 9 vuotta myöhemmin vuonna 1973 ja jäljelle jäi Yhdysvalloissa suuri kollektiivinen häpeän tunne.

Vaikka päätöslauselma antoi laajan tuen Johnsonille, hän ei kuitenkaan tehnyt mitään suurisuuntaisia päätöksiä ennen valintaansa presidentiksi. Tosin hän päätti pienimuotoisista pommituksista heti saatuaan päätöslauselman (operaatio ”Pierce Arrow”) vastatoimina Tonkinin lahden tapahtumille. Johnsonin varovaisuuteen oli tietenkin syynä lähestyvät vaalit. Yksi hänen vaaliteemansa oli pyrkiä rauhaan eikä sitoa amerikkalaisia joukkoja Vietnamiin. Kampanjassaan Goldwateria syytettiin kuumakalleksi. Goldwaterilla oli kampanjassaan slogan: ”In your heart, you know he's right”, Johnsonin porukka väänsi sloganin muotoon: ”In your guts, you know he's nuts”. Lopulta Johnson voitti vaalit ennennäkemättömällä suosiolla, 66.1 % äänistä annettiin hänelle ja hän voitti 44 osavaltiossa 52:sta. Sekä edustajanhuoneessa että senaatissa oli demokraateilla enemmistö. Nyt Johnsonilla oli laillinen mandaatti viedä läpi haluamansa ”Great Society” ohjelma ja täysi neljän vuoden lupa kohdella kuviteltuja kommunisteja Kaakkois-Aasiassa melkein miten vain. Jälkimmäinen koitui hänen kohtalokseen.