Nixon astuu (ontuen) näyttämölle

Vuonna 1968 pidettiin taasen vaalit. Johnson ei astunut ehdokkaaksi: virallisesti hän totesi, ettei hänellä ole Vietnamin vuoksi riittävää kannatusta. Mutta kun lukee miehen henkilöhistoriaa niin kuitenkin saa sellaisen kuvan, että hän oli täysin loppuun palanut ja turhautunut. Samassa yhteydessä kun hän luopui ehdokkuudestaan, hän ilmoitti keskeyttävänsä Pohjois-Vietnamin pommituksen. Syynä pommitusten (Rolling Thunderin) lopettamiseen oli se, että Yhdysvallat ihan tosissaan halusi Hanoin samaan neuvottelupöytään. Hanoi suostuikin keskustelemaan pommitusten lopettamisesta kokonaan. Osapuolet tapasivat toisensa 10 toukokuuta 1968. - Rauhan neuvottelut olivat pitkälti myös sisäpoliittista politikointia vaalivuonna.

Uudeksi presidenttiehdokkaaksi, demokraattien riveistä nousi JFK:n veli Robert Kennedy varapresidentti Hubert Humphreyn ja Eugene McCarthyn rinnalle. Mies oli haukoille kauhistus. Ties vaikka olisi valittu presidentiksi ja ensitöikseen sanonut Etelä Vietnamille: Nice to meet you. Good bye. Hoitakaa omat sotkunne ihan keskenänne, mitä nämä meille kuuluvat. - Parasta päästä moisesta äijästä eroon. Pum ja mies murhattiin vaalikiertueella 5 kesäkuuta 1968 juhliessaan esivaalien voittoa. Tosin murhaajaksi väitetty Sirhan Sirhan ei oikein voinut sietää Robertia, tämän Israel myönteisistä näkökannoista, joten Vietnam ei ehkä ollut murhan motiivina tai sitten oli. Tosin on olemassa vahvoja epäilyksiä, että murhan suorittajina olikin ainakin kaksi miestä. - Näin se on aina Yhdysvalloissa kun uskot jonkun tragedian tapahtuneen tietyllä tavalla, niin yks kaks nousee ryhmä selittäjiä jotka selittävät asian olleen ihan päinvastoin ja näille selittäjille tulee taasen uusia vastaselittäjiä jne. loputtomiin. Maa on juristien ja selittäjien kunniakas valtakunta.

No hyvä. Demokraateilla ei ollut ketään kunnon ehdokasta ja republikaanien Richard Nixon voitti vaalit, kenraalien ja muiden haukkojen suureksi riemuksi. Tosin hyvin täpärästi; Nixon sai 43.4 % kun taasa Hubert Humprey 42.7 % äänistä, loput äänistä menivät kolmannelle osapuolelle, George Wallacelle (jota taasen ammuttiin vaalikiertueella 1972 ja mies invalidisoitui pyörötuoliin). Nixon oli luvannut lopettaa sodan pikaisesti. Hänen valtakautenaan sota kesti kuitenkin pidempään kuin Johnsonin aikana, sota laajeni Kambodzhaan ja Laosiin. Indokiinan pommitukset kiihtyivät ennen näkemättömiin mittoihin. Amerikkalaiset olivat Kambodzhan sisällissodan taustapiruina ja heidän armollisella suosiolla Pol Potin johtama Puna Khmerit ottivat vallan. - Jos ihan rehellisiä ollaan niin Nixon ja hänen neuvonantaja Kissinger olivat koko Yhdysvaltojen julkisen historian suurimmat syntiset, jumalattomia ihmisiä. Nämä kaksi häikäilemätöntä miestä olivat joko suoraan tai välillisesti osallisia satojen tuhansien – kenties miljoonan - ihmisen kuolemaan. Vielä tänään lähes 500 ihmistä kuolee Vietnamissa, Kambodzhassa ja Laosissa heidän toimenpanemien pommitusten ja miinoitusten seurauksena, räjähtämättöminä ammuksina ja sirpalepommeina. Tästä määrästä yli 40 % on viattomia lapsia. Stalinia ja Hitleriä pidetään julmina despootteina mutta Nixonia ja Kissingeria pidetään maailmalla arvostettuina kansalaisina. Näin vain voi tapahtua Yhdysvalloissa, varakkuutta ihannoivassa, ”voiton kulttuurin” maassa.

Lopulta Nixonille ei merkinnyt mikään muu kuin voitto Vietnamissa kaikki muu oli pelkkiä häiriötekijöitä. Nixonin tiedetään sanoneen:

"Tulemme tekemään sen. Tulemme tuhoamaan tämän jumlan hylkäämän maan, uskokaa minusa, tarkoitan tuhoamaan mikäli se on välttämätöntä. Ja sallikaan minun sanonen myös ydinasein, jos se on välttämätöntä. Kuten tiedätte, mitä tarkoitan, osoittaa laajuuden johon olen halukas menemään.Tarkoitan, että haluamme pomitta kaikki elävät Pohjois-Vietnamissa ja jos joku puuttu tähän uhkamme ydin aseilla. "

Tietty Kissinger oli kauhistunut tästä näkemyksestä todeten pari päivää myöhemmin tämän olevan vähän liikaa. Johon Nixon taasen totesi Kissingerin olevan liian huolestunut siviilien kohtalosta ja hän (Nixon) ei ole paskaakaan kiinnostunut heistä. Tähän vastasi Kissinger: ”Olen huolissani siviilistä koska en halua maailman ryhmittyvänä sinua vastaan pyövelinä."

Nixonin ja Kissingerin aikana sovittiin ydinaseiden rajoituksista SALT ja ABM sopimukset sekä biologisten aseiden rajoitussopimukset. Nämä olivat vain heille pelkkiä paperinpalasia, joilla ei juurikaan ollut merkitystä tosipaikan tullessa. Nixon totesi Kissingerille kerran : “En välitä pätkääkään SALT:sta, mikään ei voi vähemmän kiinnostaa"I. Sikäli kylläkin totta, että todennäköisyys Neuvostoliiton ja USA:n väliselle ydinsodalle on erittäin pieni (kummallakin osapuolella on liian paljon menetettävää). Erityisesti Nixonille maailmanpolitiikka oli vain geopoliittista status quo peliä. Ydinaseet eivät olleet muuttaneet tätä millään tavalla ja aserajoitus sopimukset olivat vain näkemys siitä, että maailma on jakautunut ja jos et kunnioita meidän näkemyksiä niin emme myöskään kunnioita teidän näkemyksiä. Nixon vain ajatteli ettei näillä sopimuksilla ole juurikaan merkitystä, niin mitä se haittaa vaikka nimensä laittaa sinne sun tänne.

Monet historioitsijat ajattelevat nykyään näiden sopimusten olevan vain Nixonille kyynistä diplomaattista peliä. Hänen ensimmäinen ja päällimmäinen tavoitteensa oli voittaa Vietnam, millä hän tarkoittaa istuttaa Etelä-Vietnamiin elinvoimainen ei-kommunistinen hallinto. Tavoitteensa saavuttamiseksi hän pyrki sopimuksiin sekä Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa, jotta näiden maiden tuki Pohjois-Vietnamille vähenisi. Sopimukset SALT, ABM ja biologisita aseista olivat kaupankäynnin välineitä: suostumme näihin sopimuksiin jos te vastavuoroisesti pienennätte Pohjois-Vietnamin aseellista tukea. Sama koskee jännityksen lieventäminen Euroopassa, Berliinin kysymys, osallistuminen Suomessa järjestettyyn Neuvostoliiton aloitteesta syntyneeseen Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssiin, Lähi-Itä ja monet muut. Asioita, joista Nixonin ja Kissingerin diplomatiaa ylistetään, mutta tosiasiassa kyse oli pokeripelistä, joissa pottina on voitto Vietnamissa. Amerikkalaisten häpeäksi on kylläkin todettava että sekä Neuvostoliitto että Pohjois-Vietnam olivat paljon taitavampia pelureita. Varsinkin Vietnamilla oli jälleen kerran, Geneven jälkeen, paremmat kortit: Ranskalaisen imperialismin karaisema vahva kansa, ikuinen kaksituhatvuotinen halu saada itsenäinen valtio, Yhdysvaltojen kasvanut sodan vastainen oppositio ja äärimmäisen heikko ja brutaali Etelä-Vietnamin hallinto.

Eräs esimerkki tästä politiikasta saatiin maistajaisina jo toukokuussa 1969. Nixon oli valtuuttanut Kissingerin ottamaan yhteyttä NL:n suurlähettilääseen. Tarkoituksena oli että suurlähettiläs Cyrus Vance valmistelisi rauhan neuvotteluita Moskovassa Pohjois Vietnamin edustajan läsnä ollessa. Tässä yhteydessä pitäisi myös keskustella muista, NL:ää kiinnostavista, asioista. Mikäli neuvottelut epäonnistuisivat Kissinger vihjasi olisi seurauksena pommitusaalto. NL:n kieltäytyi liittämästä näitä muita asioita Vietnamin, Vietnam taasen ei lähettänyt edustajaansa ja väkivalta lisääntyi.

Madman

Heti valtaantulonsa jälkeen hän kehitti madman teoriaan, joka oli keskeinen piirre Nixonin johtamassa ulkopolitiikassa vuosina 1969 – 1974. Tässä taktiikassa pyrittiin siihen, että muiden maiden johtajat ajattelisivat presidentin olevan hullu ja hänen käyttäytymisensä on irrationaalista ja epävakaata. Maailman kommunistien ajateltiin pelkäävän ennustamatonta Amerikan vastetta ja siksi heidän pitää välttää Amerikkan provosointia. Hän selitti henkilökuntapäällikölleen H. R. Haldemanille taktiikkaansa näin:

I call it the Madman Theory, Bob. I want the North Vietnamese to believe I've reached the point where I might do anything to stop the war. We'll just slip the word to them that, "for God's sake, you know Nixon is obsessed about communism. We can't restrain him when he's angry—and he has his hand on the nuclear button" and Ho Chi Minh himself will be in Paris in two days begging for peace.

Just joo. Tuumasta toimeen lokakuussa 1969 Nixonin hallinto antoi Neuvostoliiton ymmärtää että ”hullu on päässyt vapaaksi”. Tällöin käynnistettiin operaatio Giant Lance (Jättiläiskeihäs) missä Yhdysvaltojen asevoimat asetettiin globaalin sodan valmiustilaan ja 18 pommikoneen muodostama laivue varustettiin ydinaseilla. Nämä lensivät kolmena päivänä Neuvostoliiton tuntumassa, aina välillä tankaten ilmassa. Aiheesta on Wired-lehteen kirjoittanut professori Jeremi Suri mainion artikkelin: The Nukes of October: Richard Nixon's Secret Plan to Bring Peace to Vietnam. Syynä tähän irti päässeen hullun toimintaan oli se, että vaikka hän oli luvannut tuoda rauhan Vietnamiin niin 6 ensimmäisen valtakuukauden aikana oli amerikkalaisia kuollut jo yli 4500. Pariisin rauhan neuvottelut olivat – taasen vaihteeksi – keskeytyneet. Vietnamilaiset olivat kylmän rauhallisesti todenneet rauhan neuvotteluista, että kyllähän se passaa, istumme täällä vain kunnes tuolit lahoavat alta. Nixon kuvitteli jos hän hieman uhittelee Neuvostoliitolle, niin nämä tuota pikaa pelästyvät ja ojentavat Hanoita kovakouraisesti. Neuvostoliittolaiset olivat hyvin tietoisia lentokoneiden lähestymisestä ja niiden sijainnista sekä lastin vaarallisuudesta. Tällainen lähestymistapa on äärimmäisen riskialtista, jos esimerkiksi jotain olisi mennyt pieleen, koneet törmänneet toisiinsa, tehty navigointivirhe, neuvostoliittolaiset olisivat ylireagoineet tai vaikkapa tutkaviestit olisi lintuparven sijasta tulkittu hyökkääväksi lentokoneeksi (koneet olivat saaneet ohjeen pudottaa lastinsa jos jotain uhkaavaa sattuisi). - Tällainen madman käyttäytyminen ei kuitenkaan ole täysin harvinaista politiikassa ja diplomatiassa jopa Niccolo Machiavelli esitti että silloin tällöin ruhtinaan kannattaa heittäytyä hulluksi. Tässä tapauksessa vastapuoli (Brezhnev ja Neuvostoliitto) ei voinnut tietää onko asia bluffia, harjoitus vai kaiken loppu (NL tietenkin olisi reagoinut asian vaatimalla laajuudella). Leikkiminen ydinaseilla on kieltämättä melko typerää. Operaatiolla ei kuitenkaan ollut muuta vaikutusta kuin NL:n suurlähettiläs piti neuvonpidon Nixonin ja Kissingerin kanssa. Neuvostoliitto ei lopettanut Vietnamin tukemista eikä Hanoi rynnännyt Pariisiin rukoilemaan rauhaa.

Jefrey Kimball kirjassaan Nixon's Vietnam War. (Lawrence, Kan.: University Press of Kansas, 1998 käyttää madman termiä metaforana Nixonin luonteenlaatua kuvatessaan. Hänen mielestään Nixonia vaivaa vakava persoonallisuushäiriö, joka altistaa hänet uhan diplomatialle ts. vastustajat taipuvat hänen haluihin uhkauksin ja pelolla. Kimball jatkaa Nixonin käyttäytymisen sisältävän läpitunkevan paranoidisia, epäsosiaalisia, narsissistisia ja passiivisti aggressiivisia elementtejä.

Heti valtaantulonsa jälkeen hän alkoi viljellä näkemystä hänen olevan hullu pommittaja. Hän uskoi Pariisissa käytävien rauhan neuvottelujen tuloksen riippuvan sotilaallisesta tasapainosta. Näin arveli kyllä myös Pohjois-Vietnam. Jo helmikuussa 1969 Pohjois- Vietnam käynnisti joukon offensiiveja, joiden tarkoituksena oli kiihdyttää amerikkalaisten vetäytymistä ja asettamaan NLF:lle paremmat asemat kun tuleva taistelu yhdentymisestä tulisi käynnistymään. Nixon vastasi näihin offensiiveihin käynnistämällä, Johnsonin keskeyttämät, pommitukset uudelleen maaliskuun 17 vuonna 1969. Samassa yhteydessä laajennettiin salaisesti pommitukset myös Kambdzhaan. Pommitusten tehtävänä ei ollut niinkään tuhoaminen vaan viestin lähettäminen Hanoihin: Nixonilla on kauheat aseet käytössään, joita hän käyttää saavuttaakseen neuvotellun voiton Vietnamiin. Moisesta uhittelusta Hanoi ei juurikaan sävähtänyt.

Toinen syyskuuta 1969 kuoli 79 vuotias Ho Chi Minh. Hän oli terveyssyistä vetäytynyt aktiivista poliittisista toimista jo vuonna 1965. Hän itse toivoi että ruumis tuhkattaisiin ja tuhkat levitettäisiin pitkin Pohjois-Vietnamia. Toisin kävi, hänet palsamoitiin ja pantiin näytille Hanoissa. Voidaan – tietenkin – spekuloida olisiko Vietnamin sota käyty toisin jos Ho olisi elänyt ja ollut virkeä jo Johnsonin aloittaessa sodan.

Vietnamisointi

Astuessaan valtaan Nixon oli luvannut hakevansa rauhan Vietnamiin. Hänellä oli kolmen tähden ohjelma: ensinnäkin amerikkalaisten joukkojen supistaminen 549 000:sta 30 000:een, toiseksi sodan siirtäminen ARVN:n hallintaan riittävällä miehistön koulutuksella ja kalustoavulla (Vietnamisointi) ja kolmanneksi pakottamalla Pohjois-Vietnamin (ja NLF:n) neuvottelupöytään pommituksin, joiden kohteena ei ollut pelkästään pohjoinen vaan myös konfliktin ulkopuolella pysyneet maat Kambodzha ja Laos. Näissä maissa kulki ns. Ho Chi Minh polku, jota pitkin kalustoa kuljetettiin NLF:lle.

Nixonilla ei oikeataan ollut muuta mahdollisuutta kuin vietnamisointi. Siviilivastarinta oli, kuten tuonnempana pohditaan (erillisessä postauksessa) niin suuri, että maassa oli jopa aistitavissa sisällissodan piirteitä. Massiiviseen epäluottamukseen presidenttiä kohtaan oli monta syytä. Ensinnäkin TET offensiivi osoitti NVA:n ja NLF:n olevan vahvempia kuin oli luultu, toiseksi sodan laajeneminen Kambodzhaan, kolmanneksi viattomiin siviileihin kohdistuneet verilöylyt, neljänneksi jatkuvat huonojen ja shokeeravien uutisten leviäminen mediaan, viidenneksi omat miestappiot sekä kuudenneksi sotilaiden värvääminen arpajaisilla. Arpajaisten arveltiin kohdistuneen ensisijaisesti ruumiillisen työn tekijöihin (blue collar workers). Yli 125 000 arpalipun saanneista pakeni Kanadaan ja muihin maihin. Seitsemäntenä syynä oli se, että kansanedustuslaitos saattaisi budjetaarisin ja lainlaadintakeinoin ottaa sodan lopettamisen omiin käsiinsä – seikka olisi ollut Nixonille henkilökohtainen tappio ja järkyttänyt amerikkalaista perustuslakia syvältä. Se olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Vuonna 1972 oli enää 69 000 amerikkalaista läsnä. Vietnamisointi ei kovin hyvin kuitenkaan onnistunut, sikäli että ARVN ei kyennyt puolustamaan maataan. Ilman amerikkalaisten suurta ilmatukea ei moniin pohjoisen käynnistämiin hyökkäyksiin kyetty vastaamaan. Eräs esimerkki oli tästä 1972 toimeenpantu pääsiäishyökkäys. Hyökkäys oli ehkä suurin poikkeama Ho Chi Minh:in lanseeraamasta ”Tiikeri ja Elefantti”-taktiikasta. Hyökkäys tapahtui perinteisin menetelmin, käyttämällä vasta saatuja neuvostoliittolaisia tankkeja ja tykistöä. Perinteinen sodankäyntitaktiikka oli myös hyökkäyksen suuri kompastuskivi. Syynä hyökkäykseen oli kahtaalla. Ensinnäkin hyökkäyksellä haluttiin vastata ARVN:n heikkoon menestykseen johtaneeseen Laos -offensiiviin (operaatio Lam Son 719). Toiseksi pääsiäishyökkäyksellä haluttiin saada parempi neuvotteluasema Pariisin rauhanneuvottelussa. Pohjoinen pyrki valtaamaan niin paljon maata kuin mahdollista ja jakamaan Etelä-Vietnamin kahtia (Kontumin kohdalta). Vietnamisointi oli onnistunut siinä mielessä kylläkin, että ARVN amerikkalaisen ilmatuen avulla onnistui tuhoamaan valtaosan pohjoisen saamista uusista tankeista. Kostaakseen pääsiäishyökkäyksen ja pakottaakseen pohjoisen jälleen kerran neuvottelupöydän ääreen käynnistettiin massiivinen pohjoisen pommitus, operaatio Linebraker.

Sota laajenee Kanbodzhaan ja Laosiin

Nixon oli tunnettu haukka, hurjaakin hurjempi anti-kommunisti, joka oli toiminut Eisenhowerin varapresidenttinä (1953 – 1961) ja hävinnyt vaaleissa täpärästi John F. Kennedylle. Hän oli luvannut vaalipuheissaan rauhan Vietnamille. Muutamaa viikkoa valtaannousunsa jälkeen hän käynnisti kuitenkin operaatio Menu:n, sarjan massiivisia ilmapommituksia Vietnamin, Kambodzhan ja Laosin maaperälle epäiltyjä kommunistien majapaikkoja vastaan.

Menu operaation ensimmäinen vaihetta kutsuttiin aamiaiseksi, ”breakfast”. Menun myöhemmille pommituksille annettiin yhtä hilpeitä nimiä; Lounas (lunch), välipala (snac), päivällinen (dinner), ilallinen (supper) ja jälkiruoka (dessert).  Etelä Vietnamin joukkojen nykyinen komentaja kenraali Greight Abrams halusi Kambodzhan ja Laosin pommituksia vaikka pommitukset olivat vastoin kaikkia kansainvälisiä lakeja neutraaleja valtioita kohtaan. Abrams valehteli väittäessään ettei kyseisillä alueilla asu lainkaan siviilejä. Nixon määräsi turvallisuus- neuvonantajansa Henry Kissingerin laatimaan suunnitelman pommituksista. Menu kesti toukokuuhun 1970 saakka ja pidettiin tiukasti salassa medialta, suurelta yleisöltä ja kongressilta. Tietenkin siksi, että pommitukset kohdistuivat suveneriin valtioon. Salaisuus oli niin aukoton, että vain lentokoneiden kapteenit ja suunnistajat tiesivät, minne oltiin menossa muutaman kenraalin lisäksi. Johnsonin aikana oli jo pommitettu Kambodzhan rajaseutuja. Nyt pommitukset ulottuivat pidemmälle sisämaahan ja olivat olennaisesti tiiviimmät, puhutaan mattopommituksista (carpet bombing).

Violetit täplät Kambodzan kartalla eisttävät aluita mihin pommit pudotettiin.Lähde: “The Cambodian Genocide Program, Yale University, http://gsp.yale.edu”

Vuonna 1970 Nixon oli luvannut että pommitukset rajoittuvat 30 kilometriä Kambodzhan rajalta eikä pommitukset esiinny lähempänä kuin kilometrin jokaisesta kylästä. Tiedusteluraporttien mukaan Menuun pommituksista ei ollut riittävää hyötyä. Tästäpä Nixon suivaantui ja soitti Kissingerille ja kertoi ilmavoimien olevan mielikuvituksettomia ja jatkoi huutaen: “They (airforce) have got to go in there and I mean really go in . . . I want everything that can fly to go in there and crack the hell out of them. There is no limitation on mileage and there is no limitation on budget. Is that clear?”

Kaiken kaikkiaan Kambodzhaa pommitettiin vuosien 1965 ja 1973 välisenä aikana yli 230 516 kertaa, 113 716 paikkaan yhteensä 2 756 941 tonnia ammuksia. Oheiseen kuvaan on esitetty violetilla mihin pommitukset kohdistuivat. Kambodzhaa pommitettiin tiiviimmin kuin mitä amerikkalaiset pommittivat toisen maailman sodan aikana yhteensä kaikkia kohteitaan Euroopassa ja Aasiassa.

Jos Kambodzhaa pommitettiin rajusti, niin myös Laos sai osansa, vielä suuremman. Vuosien 1964 ja 1973 välisenä aikana Laosiin tehtiin runsaat 580 000 pommituslentoa. Vastaten yhtä lento kuormaa joka 8 minuutti 24 tuntia päivässä 9 vuoden ajan. Laosista muodostui asukasta kohden maailman historian eniten pommitettu maa. Pommitukset tapahtuivat salassa ja niiden tarkoituksena oli ensinnäkin tukea Laon kuningashuonetta, toiseksi tuhota Pathet Laon toimintaa ja kolmanneksi estää tarvikkeiden ja miehistön kuljetusta Pohjois-Vietnamista etelään.

Läde: The Plain of Jars project, http://plainofjarsproject.com/

Kolmas osa Laosin pommeista ei räjähtänyt (UXO, UneXploded Orinance) . Suurena syynä tähän oli siinä, että huomattava osa pommeista oli sirpalepommeja. Ilmasta pudotettiin ilmassa aukeavia säiliöitä, joista hieman tennispalloa suuremmat rypälepommit sinkoilivat ympäriinsä. Rypälepommin räjähtäessä pieniä metallikuulia lentää ympäriinsä. Pommille on luonteenomaista, että kolmannes jää suutariksi. Pommit ovat kiiltäviä pyöreitä appelsiinin kokoisia palloja ja kovasti kiinnostivat lapsia sopivana palloleikkeihin ja hups yks kaks kesken leikin räjähtivät. Joka vuosi yksinomaan Laosissa pommit aiheuttavat yli 100 vahinkoa. Tästä määrästä 60 % johtaa kuolemaan ja 40 % on lapsia. USA on käyttänyt sotkun siivoamiseen vuosien 1995 ja 2013 välisenä aikana runsaat 3 miljoonaa USD kun pommitusten aikana käytettiin 13.3 miljoonaa USD joka päivä. Palaamme tähän vielä tuonnempana Laos postausten yhteydessä.