matka jakartaan

Ja niin saapui vuosi 1973. Nixonilla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin sopia rauha Pohjois-Vietnamin kanssa. Rauha merkitsi punakhmereille erityisesti yhtä asiaa: Vietnamilaiset vetäytyivät maasta aseineen. Khmerit jäivät yksin. Punakhmerien radikalisoituminen äärimmilleen oli väistämätöntä tukeutuessaan nyt Kiinan kulttuurivallankumouksen perinteeseen ja siitä kehitettyyn hyvin omintakeiseen muunnokseen. Rauhanneuvottelut merkitsivät Saloth Sarille (Pol Potille) sekä uhkaa että mahdollisuutta. Siihen saakka sekä vietnamilaiset ja kambodzhalaiset kommunistit olivat, riippumatta heidän poliittista tavoitteistaan ja ohjelmistaan sidottu toinen tosiinsa taistelussa USA:ta vastaan. Mikäli Hanoi tekisi rauhansopimuksen yksinään niin tärkein yhdistävä tekijä lakkaisi olemasta. Mutta toisaalta jos vietnamilaiset joukot jättäisivät Kambodzhan niin punakhmerit saisivat carte blancen (tyhjän kortin) pelata ihan miten mielivät, ilman että joutuisivat ottamaan huomioon vietnamilaisten

Istun jakkaralla ja mietin miten tämän postauksen oikein aloittaisi. Siinä on huolta kerrakseen. Voisin kertoa Pariisin rauhanneuvotteluista. Mutta senhän olen jo pohtinut aikaisemmin . Pommituksia myös mietin juuri äsken. Voisin kertoa vietnamilaisten vetäytymisestä. Ei, siitä ei vain tulisi hyvä alku. Töksähtäen astuisi vain näyttämölle noin vain. Voisin kertoa elämästä – tulkinnasta riippuen - vapautetuilla tai valloitetuilla alueilla. Sille olisi hyvä paikka, sitten myöhemmin. Samoin Sihanoukin vierailulle on sillekin varattu paikka. Eikä väestön pakkosiirtojakaan voi käsitellä ennen kuin pohditaan, miten punakhmerit etenivät amerikkalaisten pommisateessa pääkaupungin liepeille. Monella muullakin tavalla voisin aloittaa, kun punakhmerien vallankumous muuttui radikaalisti helmikuussa 1973 Pariisin neuvottelujen jälkeen. Pulmaa kerrakseen - johan tässä päätäkin alkaa särkeä. Lopulta päätin aloittaa esittämällä yhden punakhmerien laulun, jonka Ben Kiernan oivallisesti