Käännekohta, TET hyökkäys

Koko Vietnamin sodan käännekohta oli TET hyökkäys varhain 1968. Nimi johtuu siitä, että hyökkäys tehtiin vietnamilaisten juhliessa TET-päiviä, paikallista uutta vuotta. Siihen saakka amerikkalaisilla oli ollut käsitys eteläisen kansan vapautusrintaman NLF:n ja pohjoisen Vietnamin kansanarmeijan VPA:n jatkuvasta heikkenemisestä. Mutta hyökkäys muutti näkemyksen kokonaan toisenlaiseksi, Westmorelandin optimismi osoitti olevan harhaa. Suuren yleisön silmissä sota alkoi näyttäytyä järjettömältä, brutaalilta ja julmalta teurastukselta (mitä se oikeastaan olikin). Siviilivastarinta kotimaassa kasvoi päivästä toiseen. Tämän vuoksi TET-hyökkäystä voidaan luonnehtia sanonnalla: Hävisimme taistelun mutta voitimme sodan.

Westmoreland oli 3 kertaa palannut Yhdysvaltoihin tekemään selontekoa sodassa savutetuista menestyksestä. Hän esitti sekä julkisesti että yksityisesti optimistisia näkemyksiä tilanteesta, amerikkalaiset ovat piakkoin saavuttamassa tavoitteensa, vihollinen on heikentynyt ja köyhtynyt. Westmorland piti search and destroy strategiaansa menestyksekkäänä. Puhuessaan kansallisessa lehdistöklubissa hän sanoi: ”Vuonna 1968 uusi vaihe käynnistyy, olemme saavuttaneet tärkeän pisteen, jossa loppu jo häämöttää. Ja voimme siirtää varsinaiset taistelutehtävät enenevissä määrin Etelä-Vietnamin ARVN:lle”. Puheessaan hän käytti kulunutta sanontaa "light at the end of the tunnel" kuvatessaan sodan lopun häämöttävän. Puheessaan hän toisti lähes sanasta sanaan ranskalaisen kenraalin Henri Navarren puhetta vuodelta 1953. - Voitto häämöttää. Ehei, Westmoreland erehtyi kuten Navarre erehtyi 15 vuotta aikaisemmin.

Westmorelandin optimismi perustui siihen näkemykseen, että kuolleiden lukumäärä ”body count” kertoi ratkaisevasti VPA:n ja NLF:n heikentyneen. Arvio oli täysin virheellinen. Ensinnäkin body count mitta oli usein melko epämääräinen arvio ja toiseksi siksi, että NLF:n kannatus oli ratkaisevasti suurempi kuin 3 vuotta aikaisemmin. Armeijan oma tiedusteluorganisaatio ei ollut huomioinut NLF:n kannatuksen jatkuvaa kasvua, sen sijaan CIA:n oma analyysi kertoi NLF:n olevan vahvempi ja toimintakykyisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Pohjoisen keskuskomiteassa tämä NLF:n kannatuksen kasvu johti pitkään ristiriitaiseen keskusteluun siitä olisiko nyt hedelmällinen tilanne suureen hyökkäykseen yhdysvaltalaisia joukkoja ja ARVN:ää vastaan. Vo Nguyen Giap esitti näkemyksenään, että hyökkäys olisi merkittävä poikkeama Ho Chi Minh:n esittämästa ”tiikeri ja elefantti” strategiasta (kts. postausta ”ensimmäinen erä” helmikuussa). Suuri offensiivi veisi mukanaan paljon pohjoisen kipeästi tarvitsemia miehiä, ammuksia ja sotatarvikkeita. Giapin mielestä NLF:n pitäisi keskittyä kumoukselliseen toimintaansa. Pohjoisen taasen pitäisi pyrkiä ensinnäkin toipua Ranskan sodan rasituksista ja kehittää omaa talouttaan.

Giap ja hänen mielipidetoverinsa saivat vastaansa sotaisempia vastalauseita. Nämä vastakkaiset mielipiteet uskoivat Yhdysvaltojen olevan nyt haavoittuvaisempi ja suurisuuntaisempi offensiivi saisi amerikkalaiset vetäytymään. Neuvostoliitto oli näiden jälkimmäisten kannalla, he halusivat perinteisempää sotilaallista offensiivia kun taasen kiinalaiset olivat sitä mieltä, että Vietnamissa pitäisi säilyttää kumouksellinen taktiikka, samaa mistä oli jo saatu hyviä tuloksia ranskalaisia vastaan. Ho Chi Minh itse ei ollut kovin ihastunut massiivisesta offensiivista, mutta antoi kuitenkin tukensa kun yhteisymmärrys oli saavutettu.

TET hyökkäyksen perimmäinen tavoite oli herättää kansannousu etelässä. Hanoin mielestä kansannousu heikentäisi sekä Saigonin hallitusta että ARVN:ää johtaen näiden kaatumiseen. Offensiivin mukana piti toimittaa laaja propaganda-aineisto, julisteineen ja lentolehtisineen. Esimerkiksi yksi kohde oli Saigonin radioasema, jonne olisi määrä toimittaa kasetteja, joissa Ho Chi Minh kehotti kansaa suureen kansannousuun. TET:n yhteydessä ei varsinaista kansannousua syntynytkään, syynä oli tietenkin ihmisluonteen psyykessä, ihan yhdessä yössä ei kansa lähde barrikadeille (paitsi jos siellä häämöttää käsinkosketeltava kulta ja raha, maine ja kunnia).

No hyvä. Kaikki suunnitelmat pidettiin täysin salassa aivan hyökkäykseen aattoon saakka. Yhtä äkkiä syntyi VPA:n (Pohjois-Vietnamin kansanarmeija) ja NLF:n massiivinen operaatio aivan kuin tyhjästä, täydellisenä yllätyksenä amerikkalaisille. Mitään vihiä hyökkäyksestä ei niin CIA eikä armeijan omat tiedusteluelimet saaneet etukäteen. Ainoa mitä oltiin huomattu, oli jonkin verran kuorma-autojen liikenteen kasvua Laosin puolella. Sissien liikkeet ja aseiden kuljetukset olivat tapahtuneet täysin salassa. Esimerkiksi Saigoniin saapui paljon maalaisia kuormineen. Niiden arveltiin vain olevan ihmisiä, jotka tulivat viettämään uutta vuotta. Kuormissaan heillä oli päältäpäin nähtynä vihanneksia ja hedelmiä torilla myytäväksi ja sukulaisille lahjoitettavaksi. Kuormat kätkivät kuitenkin kuolettavan aarteen, hyökkäyksessä tarvittavia ammuksia ja aseita.

NLF ja VPA suunnittelivat suuren joukon hämäyshyökkäyksiä, joilla kasvatettiin yllätyksen etuja. NLF hyökkäsi erilaisiin tärkeisiin ja hajallaan oleviin kohteisiin loppuvuodesta 1967. Näin amerikkalaisille haluttiin antaa mielikuva, ettei heillä olisi ollut mitään keskitettyä taistelusuunnitelmaa. Tammikuun 21 1968 he ryhtyivät piiriittämään keskisessä Vietnamissa Khe Sanhin sotilastukikohtaa vetäen amerikkalaisten huomion sinne. Tammikuun 27 Hanoi ilmoitti julkisesti sotilaittensa pitävän 7 päivän tulitauon tulevan Tet juhlinnan vuoksi. Amerikkalaiset komentajat eivät täysin uskoneet tähän kun taasen ARVN:n komentajat uskoivat ja antoivat lomaa yli kolmannekselle joukoistaan.

Koko amerikkalainen sotilas- ja poliittinen johto, kuten myös Amerikan kansa oli täysin yllättynyt – käyttääkseni kulunutta sanontaa – kuin puulla päähän lyötyjä offensiivin laajuudesta. Jotain kuitenkin arveltiin olevan kehitteillä loppuvuonna 1967. Heiltä ei ollut jäänyt huomaamatta kasvanut kuorma-autoliikenne Ho Chi Minh polkuja pitkin. Westmoreland upseereineen kuvitteli VPA:n ja NLF:n valmistautuvan jonkinlaiseen pienimuotoiseen offensiiviin raja seuduilla. Hyökkäys Khe Sanhin vahvisti tätä teoriaa. TET-hyökkäyksestä ei ollut hajuakaan. Hyökkäystä edeltävänä iltana 200 tiedustelu-upseeria kokoontui Saigonissa juhliin, paikalla olijat vahvistivat ettei minkäänlaista keskustelua esiintynyt seuraavan päivän offensiivista.

TET hyökkäyksen kohteet on merkitty punaisin tähdin.

Tammikuun 31, keskellä huijattua tulitaukoa, ryhtyivät VPA ja NLF toimiin 80 000 miehen voimin. Hyökkäys käynnistettiin 36:ssa provinssien pääkaupungeissa ja muissa suuremmissa kaupungeissa. Näiden lisäksi hyökättiin kymmeniin amerikkalaisten ja ARVN:n tukikohtiin, parakkeihin ja tarvikevarastoihin. Vihollisen jokaiseen lentokenttään hyökättiin kanuunoin ja kranaatein. Monet näistä olivat päiväkausia käyttökelvottomia. Saigonissa kohteiksi valittiin avainrakennuksia kuten pääesikunnat ja komentokeskukset, poliisiasemat, joukkojen majoitustilat ja tiedostusvälineiden rakennukset. Rohkeimpana temppuna kaikista oli vahvasti linnoitetun Yhdysvaltojen suurlähetyksen valtaus 19 sissin voimin. NLF toimi Saigonin ja muiden kaupunkien esikaupunkialueilla tunkeutuen tärkeimpien upseereiden ja poliisipäälliköiden asuntoihin ja toimeenpantiin joukkoteloituksia. Monissa tapauksissa – ikävä kyllä – myös perheenjäsenet saivat osansa. 

 

Murhia pantiin myös toiselta puolen käyntiin. Yksi näistä on kuvattu oheisessa Eddie Adams:n 1.2.1968 ottamassa, Vietnamin sodan ikoniksi muodostuneessa, valokuvassa. Tässä NLF:n upseeriksi epäillyn, sidotun, miehen Nguen Van Lem:n ampui Saigonin poliisipäällikkö Nguyen Ngoc Loan täysin kylmäverisesti keskellä päivää filmiryhmän ja valokuvaajan ollessa paikalla. Lem kylläkin – vaimonsa kertoman mukaan – kuului NLF:ään, mutta on arveltu hänen olleen poliittinen agitaattori ja komissaari eikä aktiivinen sotilas tai upseeri, joka olisi syyllistynyt monen siviilin murhaan. Kun kuva levisi ympäri maailmaa, järkyttyi puoli maailmaa. Sotavankien kohtelu, Geneven sopimus ja niin edelleen – kirjoitettiin ja puhuttiin maailmalla. Eddie Adams sanoi kuvastaan: ”Loan murhasi Lemin pistoolilla minä murhasin Loanin kamerallani”. Kuvasta käydään vieläkin keskusteluja netissä kts. vaikkapa url: Saigon execution: Murder of a Vietcong by Saigon Police Chief, 1968,

Myöhemmin sodan jälkeen Loan muutti Amerikkaan ja avasi siellä pitserian, jonka myynti ajan oloon hiipui kun pakallisesti hiiskuttiin miehen olevan ko. poliisipäällikkö. Eräänä päivänä pitserian WC:hen kirjoitettiin teksti: ”We know who you are. Fucker”.

Vaikka TET-hyökkäys oli kallis NLF:lle ja VPA:lle laskettaessa kuolleiden määrällä, eikä saavutettu sitä mitä oikeastaan haluttiin, niin se kuitenkin oli käännekohta koko sodalle. Tavoitteena oli, kuten mainittiin, kansannousu. Saigonin radio asema kyllä vallattiin, mutta ei kuitenkaan kyetty lähettämään etukäteen äänitettyjä nauhoja. Kuolleita oli neljännes NLF:n ja VPA:n 80 0000 miehen armeijasta (toisten arvioiden mukana miestappio oli puolet armeijasta). Hanoi oli aliarvioinut amerikkalaisten ja etelä vietnamin armeijan kyvyn vastata tulitukseen. Syynä oli tienkin se, että näillä oli määrällisesti ja teknisesti ylivoimainen tulivoima. Lopulta nämä 80 tuhatta oli hajautuneet yli koko maahan, jolloin taisteluyksiköt olivat liian pieniä. Hyökkäys oli kuitenkin voitto kuten Tom Engelhardt on todennut (The end of Victory Culture: Cold War America and the dissillusioning of generation, Harper-Collins 2007):

”Mutta TETtiin tiivistyi Vietnam palapeli. Voitto merkitsi tietyssä mielessä häviötä. Voittaakseen pitää tuhota sen minkä on jo voittanut; ja tuhotaksesi sen minkä olet voittanut - Vietnamin kylät, kauppalat  ja kaupungit - takaat vain niiden vihamielisyyden joiden puolesta itse asiassa olet taistellut." 

Amerikkalaisille kävi tasan tarkkaan samanlailla kuten kävit ranskalaisille 14 vuotta aikaisemmin. Vietnamia ei kukaan ulkopuolinen voi voittaa ilman kansan tukea ja kansa ei tue maahantunkeutujia.

No hyvä. Amerikkalaisilla oli Vietnamissa jo yli 500 000 taistelutehtävissä käytettävää sotilasta. Homma kusi oikein kunnolla, kuten TET osoitti. Vieläpä CIA:n raportit lisäsivät löylyä kiukaaseen. Raportit nimittäin kertoivat NLF:n olevan paljon vahvempi kuin oli kuviteltu vuonna 1967. Mitä sotilasjohtajat etunenässä komentaja William Westmoreland tekevät nyt ? Haluavat 206 000 sotilasta lisää. Jos he saisivat nämä miehet voitettaisiin sota kolmessa vuodessa – väitettiin. Jotta nämä saataisiin kokoon jouduttaisiin kutsumaan amerikkalaisia sotilaita taisteluun ympäri maailmaa kaikki reserviläiset mukaan lukien. Westmoreland vaati sodan laajenemista Kambodzhaan ja Laosiin, missä VPA:lla ja NLF:llä oli, tiettävästi, levähdyspaikat ja tarvikevarastot. Vieläpä kenraalit halusivat maavoimin tehdyn hyökkäyksen DMZ:n pohjoispuolelle. Eikä tämäkään vielä riittänyt haukoille. Westmoreland pyysi lupaa käyttää taktisia ydinaseita “to tell Hanoi something”.

Jee. Valkoisessa talossa ei kuitenkaan enää uskottu Wetmorelandin sepustuksiin ja hänet päätettiin kutsua kotiin. Neuvonpidossa Johnson totesi amerikkalaisten menettäneen kymmeniä tuhansia nuoria miehiä ja maahan on pumpattu miljardeja dollareita. Eikä tulokset ole millään tavalla rohkaisevia. ”Mikä on suunnitelma, jolla voimme voittaa sodan” – hän kysyi neuvonantajiltaan. Kuultuaan kenraaleitaan hän teki aivan oikean johtopäätöksen: ei ole olemassa mitään suunnitelmaa. Aivan samaan tulokseen tuli Henry Navarre jo vuonna 1953. - Westmoreland korvattiin kenraali Greighton Abramsilla, Westmorelandin apulaiskomentajalla. Hän muutti strategiaa, pyrkien tilanteeseen mitä monet olivat suositelleet ennen 1965. Tässä taistelujen pääasiallinen vastuu osapuoli Etelä-Vietnamin oma armeija ARVN. Amerikkalaiset voivat tukea tätä neuvonantajilla ja kalustoavulla. Strategiasta käytettiin nimeä ”vietnamisointi”, jonka tavoitteena oli vetää amerikkalaiset pois Vietnamista.

Puolustuministeri Robert McNamara siirtyi maailmanpankin johtoon erottuaan 27 Helmikuuta 1968 (27 päivää TET:stä). Omien sanojensa mukaan hän oli palvellut pidempään kuin kukaan muu puolustusministeri Yhdysvalloissa ja tarvitsi vaihtelua. Tosin on vahvoja epäilyksiä, että Johnson erotti miehen. Ehkäpä presidentille oli käynyt selväksi että ministeri oli ollut avainasemassa Tonkinin lahden kusetuksessa. Joka tapauksessa hän oli siviilipuolella Vietnamin sodan alkuaikojen arkkitehti. Myöhemmin hänelle selvisi – hitaasti – etteivät amerikkalaiset voi voittaa sotaa. Vuonna 1967 marraskuussa hän laati omien sanojensa mukaan muistion Johnsonille jossa hän totesi, että joukkojen määrä pitää jäädyttää, pohjoisen pommitus lopettaa ja siirtää taistelu tehtävien vastuu etelän ARVN:lle. Pestäkseen kasvonsa – kukaties - hän totesi myöhemmin muistelmissaan vuonna 1991 (In Retrospect) Vietnamista: "We were wrong, terribly wrong. We owe it to future generations to explain why." Uudeksi puolustusministeriksi nousi Clark Cliford, pentagonin haukkoja, jolle nopeasti selvisi myös se tosiasia ettei Vietnamia voi voittaa.

Voi voi, LBJ raukkaa hän kun niin haaveili ”Great Society”:sta ja kovasti halusi olla samanlainen suuri valtiomies kuin Franklin - ”New Deal” - Roosevelt. Eikä halunnut olla ensimmäinen amerikkalainen presidentti, joka häviäisi sodan. Hänellä ei vaan ollut rohkeutta sanoa kenraaleille ja kansalle: Nyt riitti. Ei kuitenkaan hätää, aseteollisuus voi pulskasti. Kansa maksaa kohonneita veroja, mitä sillä nyt on väliä vaikka koko sodassa kuoli 3.5 miljoonaa (josta valtaosa oli siviilejä) ja muutama hörähtänyt hippi kulkee kadulla iskulauseita huudellen: ”Get the hell out of Vietnam.”