Ensimmäinen erä

Ranskan sodan ikoni. Tuntemattoman valokuvaajan ottamassa kuvassa väsähtänyt muukalaislegioonan sotilas partioi jossain ja amerikkalaisten lahjoittama panssarivaunu seuraa perässä.

Ho Chi Minh julisti siis Vietnamin itsenäiseksi valtioksi syyskuun 2 vuonna 1945. Muuan amerikkalainen OSS agentti luutnantti Archimedes Patti avusti Ho Chi Minhiä puheen sanamuodoissa ja sisällössä. (OSS oli CIA:n edeltäjä). Puheessaan Ho lainasi Yhdysvaltain perustuslain toista virkettä:

"Pidämme totuutena, että kaikki ihmiset ovat luotu tasa-arvoisiksi, heillle luoja on suonnut erottomattomia oikeuksia elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun."  

 

Ho:n valtakausi kesti tosin hyvin lyhyeen vain 20 päivää, ranskalaisten tuloon saakka. Ho Chi Minh pyysi Vietnamin keisaria Bao Daita luopumaan kruunusta ja kutsui hänet halituksensa neuvonantajaksi. Näihin pyyntöihin hän suostuikin vaikka Bao Dai ei ollut kovin suosittu silloin (eikä myöhemminkään). Syynä epäsuosioon oli se, että kansa katsoi hänen veljeilleen turhan lämpimästi ranskalaisten ja myöhemmin japanilaisten kanssa. Toisaalta hänellä ei oikein ollut muutakaan mahdollisuutta kun veljeillä jos halusi säilyttää päänsä, elintasonsa ja hovinsa, keisarillisen traditionsa. Japanilaisilla oli hänen tilalleen vieläpä varamies, Cuong De, mikäli oli tarvetta Bao Dain eliminoimiseksi. Eikä hän varmaan halunnut tarttua kuokan ja lapion varteen kuten vuona 1911 syrjäytetty Kiinan viimeinen keisari joutui tekemään toisen maailmansodan jälkeen.

VietMinhin suosio

VietMinh oli erittäin suosittu kautta koko Vietnamin tähän oli monta syytä. Heidän katsottiin muodostavan tehokkaan vastavoiman sekä japanilaisille että ranskalaisille. Vuosina 1944 ja 1945 oli Vietnamissa suuri nälänhätä, johon on arveltu kuolleen 400 000 – 2 miljoonaa kansalaista punaisen joen suistoalueella. Kansalaiset syyttivät hädästä sekä japanilaisia että ranskalaisia. Hädän syinä oli moninaiset. Ensinnäkin säät vuonna 1944 olivat poikkeuksellisen sateiset. Toiseksi huomattava määrä viljelyalasta oli valjastettu teollisuuskasvien kuten puuvillan ja hampun kasvattamiseksi. Kun kumpaakin hyödykettä tarvitsivat vichyn ranskalaiset ja myöhemmin japanilaiset. Kolmanneksi elintarvikkeiden kuljetus etelästä pohjoiseen oli hyvin vaikeaa; japanilaisten viholliset, liittoutuneet, olivat pommittaneet tiet tuusan nuuskaksi. Pohjoisessa elintarvikkeiden hinnat nousivat tähtiin. Japanilaiset anastivat väkivalloin viljelijöiltä sadon vuonna 1944 kuljettaakseen sen kotimaahansa. Maaliskuussa 1945 VietMinh kehotti kansalaisia ryöstämään riisivarastot ja kieltäytymän maksamasta veroja. Noin 75 – 100 varastoa tyhjennettiin. Kapina suuntautui nälänhädän taltuttamiseksi ja viranomaisia vastaan. Ranskalaisten viranomaisten ja japanilaisten päällepäsmärien katsottiin olevan osasyynä hätään, jolloin kapina vahvisti VietMinhin asemaa. Liikkeeseen liittyi paljon vapaaehtoisia kautta koko Vietnamin. - Tällaiseen maaperään astuivat ranskalaiset piakkoin vain todetakseen yhdeksän vuotta myöhemmin, ettei aseistettuja vietnamilaisia voi voittaa millään tavalla. Samaan johtopäätökseen tulivat amerikkalaiset 30 vuotta myöhemmin. Tietenkin voit kysyä olivatko amerikkalaiset jollain tavalla hidasälyisimpiä?

VietMnh kapinoi siis Japanilaisia vastaan. Sodan käynnin ironiaan kuuluu sekin seikka, että amerikkalaiset lähettivät laskuvarjoilla aseistusta VietMinhille, lähinnä liekinheittimiä, kiväärejä ja kevyitä konekiväärejä. He antoivat myös koulutusta heille. 10 vuotta myöhemmin samoilla aseilla tapettiin amerikkalaisia sotilasneuvonantajia ja ranskalaisia joukkoja. - Japanin antautumisen jälkeen maahan jäi vielä paljon japanilaisia. Nämä luovuttivat aseensa vietnamilaisille ja vastaavasti vietnamilaiset rekrytoivat 600 japanilaista antamaan heille sotilaskoulutusta lähinnä aseiden käsittelytaitoja.

Ranskalaisten tulo, jälleen kerran

Kun liittoutuneet olivat voittaneet maailmansodan akselivaltioita vastaan Yhdistyneet Kuningaskunnat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat keskenään sopineet alueen kuuluvan Ranskalle, vastoin jo kuolleen Franklin D. Rooseveltin näkemystä. Koska Ranskalla ei tällöin ollut riittävästi kalustoa ja eikä ilmeisesti halua valtamaan Vietanmia välittömästi sodan jälkeen, sopivat nämä valtiot, että britit saapuvat maahan etelästä ja kiinalaiset pohjoisesta riisuakseen japanilaiset aseista ja valvomaan joukkojen kotiuttamista. Kiinalaisten oli määrä saapua 16 leveyspiiriin saakka. Tällaiset päätökset vaikuttavat nykyihmiselle hieman ihmeellisiltä. Voidaan ihan aiheellisesti kysyä eivätkö liittoutuneet luottaneet Ho Chi Minhin hallitukseen hoitaa omia asioitaan. Vai oliko kyse sittenkin kommunismin pelosta ja Neuvostoliitto erilaisten kompromissien avulla saatiin sitoutumaan päätökseen? Oliko kyse brittien omasta pelosta siirtomaavallan murenemisesta eli siitä, että jos Ranska menettää Vietnamin niin miten käy sitten brittien omille intresseille Kaakkois-Aasiassa? Vai oliko kyse ranskalaisten taitavasta diplomatiasta saada jälleen Vietnamin rikkaudet haltuunsa? Vai oliko kyse vain väliaikaisesta haltuunotosta kunnes Vietnamin oma hallitus olisi riittävän vahva? Ehkäpä joskus arkistot avautuvat ja saamme tietää, miksi Neuvostoliitto oli mukana päättämässä Vietnamista tällä tavalla. -

Kun britit saapuivat maahan, aseistivat he japanilaisten riisumat sekä maassa olevat että vastikään tulleet ranskalaiset, yhteensä 70 000 miestä. Syynä aseistamiseen oli tietenkin siinä, että joukoilla ei ollut riittävästi aseita vallatakseen koko Etelä-Vietnamin. Mieluusti britit aseistivatkin nämä, kun heillä oli orastamassa omat sotkunsa Borneossa ja Malesiassa.

 

Neuvostoliiton painostuksesta Ho Chi Minh yritti neuvotella hitaasti pohjoiseen tunkeutuvien ranskalaisten kanssa. Tammikuussa 1946 järjestettiin vaalit. VietMinh voitti nämä kirkkaasti Tonkinissa ja Annamissa. Lopulta 6 maaliskuuta 1946 Ho Chi Minh allekirjoitti sopimuksen ranskalaisten kanssa. Tässä sovittiin ranskalaisten sotilasosastojen korvaavan kiinalaiset voimat. Vastaavasti Ranska tunnustaa Vietnamin Demokraattisen Tasavallan ”vapaana” tasavaltana osana ns. Ranskalaista Unionia. Tämä unioni muodostui monista entisistä Ranskan siirtomaista ja se lopetettiin vuonna 1958. Sopimuksen jälkeen Ho Chi Minh totesi:”Parempi haistella muutama vuosi ranskalaista paskaa kuin syödä kiinalaista seuraavat tuhat vuotta” . Kokouksessa sovittiin myös, että tulevissa neuvotteluissa keskustellaan ja päätetään mitä tällainen tunnustaminen itse asiassa pitää sisällään.

Neuvottelutulos oli hyvin vaarallinen kompromissi, sillä Ho Chi Minh luotti liikaa neuvottelukumppaniinsa. Poliittisesti kokematon valtionpäämies ei ilmeisesti tiennyt, että diplomatia on verhottu aina valheen kaapuun. Näin jälkeenpäin ajateltuna Ho Chi Minh teki myös kohtalokkaan virhearvion Kiinan sisäisestä tilanteesta. Ei mennyt kuin 3 vuotta kun Mao Tsedongin johtama Kiinan vapautusarmeija nousi valtaan. Tosin ei voida olla varmoja mitä Mao taasen olisi tehnyt Vietnamin suhteen, olihan maa havitellut Vietnamia ja useampaan otteeseen hallinnut sitä kuluneena kahtena tuhantena vuonna. Vietnamissa eli suuri ulkokiinlainen vähemmistö ns. Hoa kansa.

Vo Nguyen Giap, voittoisa kenraali

Ho Chi Minhillä oli korvaamaton toveri sotilasjohtajana, nimittäin tuleva kenraali Vo Nguyen Giap. Hän syntyi 25.4 1911 ja kuoli 102 vuotiaana 4.10.2013. Hänellä oli ranskalainen koulutus kun oli opiskellut lakia ja politiikkaa. Hänen kohtalaisen varakas isänsä oli innokas nationalisti, joka pidätettiin 1919 ja kuoli muutamaa viikkoa pidätyksen jälkeen ranskalaisten lempeissä käsissä. Giapilla oli kaksi sisarta ja yksi veli. Pian isänsä pidätyksen jälkeen pidätettiin toinen sisar. Vankilan ankeat olosuhteet johtivat siihen, että sisar kuoli muutamaa viikkoa vapauttamisen jälkeen. Perheessä oli siis kaksi kuolemantapausta ennen kuin Giap täytti 10.

Ilmeisen älykkäänä lapsena hän pääsi 13 vuotiaana ranskalaisten ylläpitämään lyseoon Huessa. Koulun johtaja, innokas katollinen oli Ngo Dinh Kha, jonka pojasta tuli myöhemmin etelä vietnamin diktaattori Ngo Dinh Diem. Lyseota kävi myös muuan Nguyen Sinh Cung, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Ho Chi Minh.

19-vuotiaana Giap pidätettiin osallistuttuaan opiskelijamielenosoituksiin 13 kuukaudeksi. Vapautettiin näytön puutteessa. Giap oli siinä määrin innokas politikoimaan, että opinnot jäivät vähemmälle huomiolle, josta taasen oli seurauksena, ettei hän läpäissyt postgraduate sertifikaattiin johtava tutkintoa. Hän ei näin voinut toimia lakimiehenä vaan elätti itseään historian opettajana.

Kun Ranska oli allekirjoittanut Molotov-Rippentropin sopimuksen elokuun 23. 1939, alkoi Vietnamissa entistä voimallisempi kommunistien ja nationalistien vaino. 3 toukokuuta 1940 pakeni Giap Kiinaan. Hänen vaimonsa Nguyen Thi Minh Giang ja vuoden vanha tyttärensä muuttivat Vinhiin, vaimon vanhempien luo. Täällä taasen vaimo pidätettiin ja tuomittiin 15 vuodeksi Hoa Lo vankilaan Hanoihin. Vaimo kuoli vankilassa vuonna 1943 pahoinpitelyihin. Näin se vain kävi kaukana Indokiinassa, ranskalaisten rakentamassa keskustalossa (Maison Centrale). Tytär oli kuitenkin turvassa. Kuultuaan vaimonsa kuolemasta, on Giap kertonut myöhemmin, hänen elämänsä romahtaneen tuolloin. Kiinassa Vo Nguyen Giap liittyi koulutoverinsa Ho Chi Minh johtamaan VietMinhiin. Tyttärestä kehittyi myöhemmin kansainvälisesti tunnustettu, palkittu ydinfyysikko.

Armeijat

HoChi Minhille, Vo Nguyen Giap:lle ja muille kapinnallisille oli tässä vaiheessa selvää, että VietMinh tarvitsi myös sotilaallisen siiven voidakseen vastustaa japanilaisia ja Ranskan nukkehallituksen virkamiehiä. Vo Nguyen Giap ryhtyi tutkimaan sodankäynnin filosofioita ja taktikoita: Sun Tzu:sta Napoleoniin, George Wahingtonista Lev Trotskiin. Erityisesti Giap tarvitsi sellaisia strategioita joissa VietMinh voisi osoittaa voimansa ranskalaisten heikkouksien edessä. Yksi korvaamaton ideoiden lähde oli 1936 kirjoitettu pamfletti: Ongelmia ja strategioita Kiinan Vallankumouksellisessa Sodassa. Pamfletin oli kirjoittanut kukas muukaan kuin Mao Zedong. Vaikka julkaisu käsitteli pääasiassa Kiinan tilannetta, oli sillä huomattava merkitys Giapille ja VietMinhille. Yhteisenä piirteenä kummassakin maassa oli nimittäin se että vastustaja on suuri, hyvin koulutettu ja aseistettu kun taas vallankumoukselliset ovat juuri päinvastoin eli pieni, huonosti koulutettu ja lähes aseeton. Mao:n oppeja tulkitsi aina niin sanavalmis Ho Chi Minh seuraavasti:

On kyse tappelusta tiikerin ja elefantin välillä. Jos tiikeri pysähtyy paikalleen tapellakseen niin elefantti murskaa tämän painollaan. Mutta jos se pysyy ketteränä ja liikkuvana se lopulta voittaa elefantin, joka vuotaa kuolemaan monesta pienestä haavasta.

Ranskan armeija Vietnamissa kutsuttiin CEFEO:ksi lyhenteenä sen nimestä Corps Expeditionnaire Francais en Extreme-Orient. Armeija oli muodostunut ensinnäkin muukalaislegioonasta, jonka ytimen muodostivat sotarikostuomioita paossa olevista saksalaisista natseista, sotilasosastoista muista Ranskalaisen Union alueista kuten Senegalista, Algeriasta, natiiveista ranskalaisista ja Ranskaa suosivista vietnamilaisista (useinmiten katollisista). Suurimillan CEFEO oli kooltaan 200 000 - 450 000 miestä (lähteet ovat hieman ristiriitaisia armeijan koon suhteen).

Kadonneet sisssit

Maaliskuussa 1946 ranskalaiset valtasivat Hanoin ja marraskuussa he syrjäyttivät VietMinhin hallinnon kokonaan. Brittiläiset joukot lähtivät maasta 26 maaliskuuta, jättäen koko maan ranskalaisten käsiin. Marraskuussa 1946 ranskalainen laivasto-osasto pommitti Haifongin pohjoista satamaa tappaen runsaasti siviilejä, kuolonuhreja oli yli 6000. Vieth Minh vastasi hyökkäämällä Haifongissa ranskalaisten kimppuun ja myöhemmin puhkesivat taistelut Hanoissa. Ranskalaiset vastasivat VietMinhin hyökkäyksiin tykistötulella. Haifogin pommitus oli selvä provokaatio, jolla saatiin VietMinh sotajalalle. VietMinh pakeni viidakkoon ja aloittivat sissisodan maahantunkeutujia vastaan. Joulukuun puolivälissä 1946 osapuolet olivat avoimessa sodassa keskenään.

Näin oli ensimmäinen Vietnamin sota alkanut. Lukiessa tapahtumasta kertovia artikkeleita ja kirjoja saa sellaisen vaikutelman, että ranskalaiset laskelmoivat VietMinhin aseistuksen olevan heikko ja miehistö huonosti koulutettu eikä näin voi muodostaa tehokasta vastarintaa. Kumpikin seikka on kyllä totta vaikka johtopäätös oli täysin väärä. Sodan alussa VietMinhillä oli 60 000 miestä ja vain 40 000 kivääriä puhumattakaan raskaammasta aseistuksesta. Ranskalaisilla taasen oli 50 000 hyvin aseistettua, koulutettua ja kurinalaista sotilasta. Toiseksi vietnamilaisten sotilaallinen koulutus oli vähän sitä sun tätä. Ei heillä ollut minkäänlaista käsitystä organisaatiosta, kurista ja strategiasta. Kun saksalaiset kutsuivat Suomen talvisodan armeijaa metsäläisarmeijaksi olisi heillä varmaan loppunut sanat kesken kuvatakseen alkuaikojen VietMinhiä: Armeijan johtaja on itseoppinut historian opettaja ja miehistö suuren innostuksen kautta tulleita aatteen miehiä sekä kommunisteja että nationalisteja. Siirtomaavallan aikana ei juurikaan kovin moni vietnamilainen ollut saanut minkäänlaista sotilaallista koulutusta puhumattakaan, että heillä olisi upseereita johtamaan joukkoja.

Ranskalaiset unohtivat kuitenkin kaikkein tärkeimmän seikan eli kansan tuen. Vo Nguyen Giap usein toisti Maon aforismia: ”Sissisotilas ui kansan parissa aivan kuten kala ui meressä.” Ranskalaiset eivät ymmärtäneet sitä, että vietnamilaiset olivat saaneet tarpeekseen maahantunkeutujista. Vietnamilaisille oli kyse isänmaasta ja ranskalaisille vain jostain siirtomaasta kaukana kotimaasta.

Sodankäyntistrategia oli muuttunut täysin, rintamia ei ollut missään eikä siviilejä ja sissejä voinut erottaa millään tavalla. Sota oli, kuten ranskalaiset sanoivat ”guerre sans fronts” - sota ilman rintamia. Tai kuten yksi amerikkalainen sotilas totesi myöhemmin: "Päivällä viet pyykin pyykkärille pestäväksi. Hän pesee ja pimeän laskeuduttua hän asentaa ympäristöösi miinoja. Seuraavana päivänä hän saapuu silitetyt vaatteet mukanaan ja hymysuin pyytää maksua. Miten sellaisia vastaan voi sotia?"

Ranskalaiset ja myöhemmin amerikkalaiset tekivät samat virheet. Ensinnäkin ranskalaiset pyrkivät säilyttämään omat perinteiset linnakkeensa. Seikka, epäonnistui täysin kun sissit hallitsivat täysin ympäröivän viidakon. Täältä käsin he järjestivät omat manööverinsä ja yllätykset ja nopeasti pakenivat takaisin viidakkoon. Toiseksi ranskalaiset yrittivät voittaa jalkaisin kulkevat VietMinhin joukot motorisoiduin joukoin. Jälleen kerran VietMin teki tyhjäksi nämä yritykset pakenemalla viidakkoon, moottorisoiduilla joukoilla ei ollut mitään hyötyä siellä koneistaan. Vaikka ranskalaiset tekivät hyökkäyksiä, niin aloite jäi aina VieMinhille, joka pystyi hyökkäämään halutessaan ja vallitsemaan kohteensa vapaasti ja yllätyksen jälkeen sulautumaan takaisin kyliin ja viidakkoon. 40 luvun kopulla 86 prosenttia Vietnamin pinta-alasta oli metsittynyttä, joten käytännössä valtaosa koko Vietnamin pinta-alasta oli suotuisa pelikenttä VietMinhille.

Myöhemmin amerikkalaiset tekivät samat virheet, mutta he yrittivät myös toisenlaista strategiaa: Pommituksin ja viidakon myrkytyksin haittamaan sissitoimintaa. Pommitusten sotilaallinen merkitys jäi melko vähäiseksi mutta sen sijaan aiheutti suunnattomia kärsimyksiä siviileille. On arveltu, että esimerkiksi kaluston ja miehistön kuljetusreittien, Ho Chi Minh polkujen laajamittainen tuhoaminen aiheutti vain 10 % hävikin kalustolle ja miehistölle. Myrkytyksen ensisijainen tavoite oli tietenkin viidakon hävitys, haittamaan etelään perustettavan VietCongin sissitoimintaa. Myrkytykset kääntyivät itse asiassa amerikkalaisia vastaan. Enenevä osa kyläläisistä ryhtyi kannattamaan sissejä ja väestö joutui siirtymään elinkelvottomasta maaseudusta kaupunkeihin ja täältä käsin kävivät myös sissisotaa.

Kolmas merkittävä virhe kumpikin hyökkäävä valtio teki siinä, etteivät he oikein ymmärtäneet psykologisen sodankäynnin merkitystä. VietMinh järjesti ihan alusta lähtien kouluja väestölle kun taasen ranskalaiset ja amerikkalaiset eivät. Koulujen kautta nuorille selvisi juurta jaksain, miksi sotaa käydään. VietMinh korosti sodan imperialistista luonnetta. Luonteen markkinointi kansalle oli helppoa, olivathan ranskalaiset tehneet kuluneena vuosisatana kaikkensa korostaakseen omia imperialistisia tavoitteitaan. Luonne oli köyhälle talonpojalle täysin selvä. Kaikki mahdolliset yritykset selittää asia toisin oli VietMinhille vain helppo asia esittää propaganda virheelliseksi ja valheelliseksi. Näin selitysyritykset kääntyivät itseään vastaan.

Amerikkalaisille päinvastoin kuin ranskalaisille sota ei juurikaan ollut imperialistinen siinä mielessä, ettei amerikkalaisille muutama kumiplantaasi ja kahvipensas ollut ratkaisevan tärkeä kansantalouden kulmakivi. Toki tiedettiin Vietnamin aluevesillä olevan paljon öljyä ja maakaasua. Sekä ranskalaiset että amerikkalaiset tekivät kaikkensa, jotta sota olisi luonteeltaan sisällissota, kansalaissota, jota ranskalaiset ja amerikkalaiset olivat vain auttamassa. Tämä sodan luonteen muuttaminen tapahtui rekrytoimalla etelävietnamissa väkeä riveihinsä, usein miten valheellisilla lupauksilla. Näitä lupauksia olivat esimerkiksi lupaus hyvistä työpaikoista Ranskassa sodan jälkeen ja lupaus sodan jälkeisistä autonomisista alueista keskisessä ylänköalueella ja Mekongin suistoalueella. Yrittivät saada sodan näyttämään siltä, että he eivät ole maahantunkeutujia vaan auttamassa heitä pahoja pohjoisvietnamilaisia kommunisteja vastaan. Nämä yritykset muuttaa sodan luonnetta johtivat vain siihen, että sekä ranskalaiset ja erityisesti amerikkalaiset joukot olivat kotirintaman silmissä poliittisesti väärässä sodassa. Enenevissä määrin kysyttiin: ”Tämä on heidän sotansa ei meidän. Miksi uhraamme miehiämme siellä ?” Toisaalta etelävietnamin diktaattorit olivat sangen epäsuosittuja kansalaisten joukossa ja amerikkalaiset tukivt toimillaan näitä. Näin amerikkalaiset loivat itseleen hyvin epäedullisen ilmapiirin kansalaisten silmissä.

Lopuksi kummassakaan maassa ei ymmärretty kotimaan suuren massan siviilien voimaa. Ranskassa alkoivat uudet vasemmistolaiset tuulet puhaltaa kuten myös koko Euroopassa vähitellen ymmärrettiin, toisinaan kivuliaasti, että kolonialismin aika oli ohi. Myöhemmin Yhdysvalloissa, 60-luvun lopulla, kyseltiin avoimesti miksi tapattaa omia nuoria miehiä Vietnamin viidakoissa. Varsinkin kun tulokset olivat vähän sitä sun tätä. Sisäpoliittinen paine sodan lopettamiseksi oli suuri. - Sodat ovat aina poliittisia tapahtumia ja liian arvokkaita jotta ne voitaisiin jättää armeijoiden harteille. Ilman poliittisia tavoitteita sodat ovat aina järjetöntä teurastusta ja poliittiset tavoitteet ovat – rehellisesti sanottuna – yleensä melko ontuvia. Niin oli Vietnamissa, Suomen talvisodassa ja lähes kaikkialla muuallakin.

Ranskalaisten tekemät virheet ilmenevät lukiessa Bernhard B Fallin erinomaista kirjaa Street without Joy hyvin selvästi. Kirja on saanut nimensä Vietnamin rannikkoa myötäilevän tien nro 1 mukaan. Tie oli elintärkeä ranskalaisille kun se yhdisti rannikolla Huen pohjoiseen Quang Trihin kaupunkiin (lähellä Dong Hata). Ranskalaiset kutsuivat tietä nimellä La Rue Sans Joie. Fallin kuvauksista VietMinhin toiminnasta täällä saa selkeän käsityksen heidän sodankäyntistrategiasta. Tie alkaa poistuttaessa Huesta pienillä hiekka dyyneillä, joiden päälle on kovin raskasta kiivetä jalkaisin ja lähes mahdotonta motorisoiduin välinein. Sen jälkeen tulee 800 metriä pitkä kaistale, jossa ei ole mitään muuta kuin pagodeja, hautoja ja temppeleitä. Nämä muodostavat yhdessä erinomaisen suojan VietMinhille ja mille tahansa puolustajalle. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tie joka halkaisee tosiinsa kytkeytyviä pieniä sokkeloisia kyliä. Kylissä on tyypillisesti 200 - 300 pihaa tai pientä tilusta. Kylät ovat reunustettu puskilla, pienillä aidoilla ja bambupuumetsiköillä. Tykistön tai ilma-aseen käyttö täällä on lähes mahdotonta. Sissit sulautuivat nopeasti siviilien joukkoon. VietMinh oli käyttänyt lähes kaksi vuotta rakentaessaan kyliä yhdistäviä juoksuhautoja ja tunneleita, maanalaisia sairastupia ja asevarastoja. Tänne sissit pakenivat hyvin nopeasti yllätyshyökkäyksen jälkeen. Tien ympäristö oli myös raskaasti miinoitettu, joten jalkaväellä ei ollut oikeastaan mahdollisuutta poiketa tieltä missään muualla kuin risteäville teille. Tie on tuskin 50 kilometriä pitkä, mutta muodosti keskeisimmän osan Annamin puolustusjärjestelmästä.

Mainittu Fallin kirja on hieno teos, siitäkin huolimatta, että käytetty kieli on monin paikoin kylmän sodan sanamuotojen täyttämä, eikä Fall täysin ymmärtänyt VieMinhin ensisijaisesti patrioottista, isänmaallista, luonnetta. Fall kuvaa sotaa ranskalaisin silmin ja monin paikoin ei ole kovin tasapuolinen. Sotahistoriasta kiinnostuneen kannattaa hankkia se kuitenkin kirjahyllyynsä (e-kirjanakin sitä ajelehtii siellä sun täällä). Vaikka se on kirjoitettu 1961, niin viime aikoina siitä on otettu uusintapainoksia. Yhtenä syynä suosioon onkin Yhdysvaltain neljän tähden kenraalin Collin Powelin kirja-arvio. Tässä hän totesi, että jos Kennedy ja Johnson olisivat käyttäneet yhden viikonlopun kirjan lukemiseen niin maanantaina töihin tullessaan he olisivat ensi töikseen lopettaneet sodan – mahdottomana käydä. Bernhard B. Fall kuoli 1967 astuessaan miinan. Hän oli tällöin seuraamassa amerikkalaisten operaatiota Chinok II:ta kyseisellä tiellä.

Sodan markkinointi

 

Varhain 1949 pyrittiin siis muuttamaan sodan poliittista luonnetta sellaiseksi ettei se olisi niin räikeänä näyttänyt olevan Ranska vastaan Vietnam. Hong Kongissa majaansa pitävä entinen keisari Bao Dai nostettiin johtamaan maata. Piakkoin tämän jälkeen Bao Dai muutti Ranskaan nauttimaan luksuselämästä. Eikä hän paljon paskaakaan välittänyt Vietnamista paitsi silloin kuin hänen henkilökohtaisista eduista oli kyse. Maata kutsuttiin Vietnamin Valtioksi ja annettiin ymmärtää sen olevan ”itsenäinen” liitännäisvaltio Ranskan Unionissa. Tässä Ranska kuitenkin valvoi ulkopolitiikkaa ja maan puolustus oli tiukasti ranskalaisten käsissä. Tosiasiassa maan ”itsenäisyys” oli näennäistä. VietMinh tuomitsi tietenkin moiset yritykset toteamalla ”halumme todellisen itsenäisyyden emmekä Bao Dain itsenäisyyttä”. - Kuten edellä kerrottiin halusi Ho Chi Minh myös tällaisen statuksen neuvoteltuaan ranskalaisten kanssa kiinalaisten korvaamisessa ranskalaisilla joukoilla jo vuonan 1946. Suurin ero ranskalaisten ehdotuksen ja aikaisemman neuvottelutuloksen välillä oli se, että aikaisemmassa Ranskan sotilaallinen osuus olisi ollut huomattavasti pienempi. Vietnamin Valtion perustaminen ei ollut Ranskan puolelta oikeastaan mitään muuta kuin markkinointitemppu. Maahan oli siis muodostunut alustalähtien kaksi keskenään lomittaista valtiota yksi nukkevaltio ja toinen itsenäisyyttä janoava valtio.

Rakentaessaan nukkehallitusta ja saadakseen suuremman kannatuksen väestön keskuudessa Ranska ehdotti, että maalla pitää olla myös oma armeijansa Bao Dain ja vietnamilaisten upseerien alaisuuteen. Armeijan tehtävänä oli valvoa rauhallisempia alueita kun ranskalaiset itse osallistuivat varsinaisiin taistelutehtäviin. Tässä oli vain yksi pulma Bao Dailla ei ollut omaa armeija, mutta kohta oli. Uuden armeijan ytimen muodosti kolme gangsteriarmeijaa nimittäin Cao Dai, Hoa Hao ja Bin Xuen. Samoin siihen liitettiin ranskalaisille suosiolliset katolliset joukot ja muita pienempiä ryhmiä, jotka aikaisemmin palvelivat ranskalaisissa joukoissa.

Uudet ystävät, puolin ja toisin

VietMinhin asema muuttui täysin kun Mao Zedongingin kansan vapausarmeija otti vallan Kiinassa 1949. Tällöin alkoi virrata aseistusta sekä Kiinasta että Kiinan kautta Neuvostoliitosta. Kiinasta VietMinh sai oivan turvapaikan, jossa voitiin levätä ja hioa strategiaa. Samoin miehistö sai oivaa koulutusta. Tammikuussa 1950 sekä vastaperustettu Kiinan kansantasavalta että Neuvostoliitto tunnustivat VietMinhin johtaman Vietnamin Demokraattisen tasavallan olevan laillinen Vietnamin hallitus. Seuraavassa kuussa Yhdysvallat ja Iso-Britania tunnistavat taasen Ranskaan tukeutuvan Saigonia pääkaupunkinaan pitävän Bao Dain Vietnamin Valtion olevan legitiimi Vietnamin hallinto.

Jo 1950 Ranskassa kyti epäilys sodan mielekkyydestä. Alettiin puhua, Jean Paul Sartren sanoin, likaisesta sodasta, la sale guerre. Aikana, jolloin se ei edes ollut kunnolla lähtenyt käyntiin. Se oli enenevissä määrin vain sarja erittäin kalliita tappioita. Ranskalla ei oikeastaan ollut varaa siihen. Ei taloudellisesti eikä sisäpoliittisesti. Yhdysvallat ryntäsi tällöin avuksi toimittamalla kalustoa sinne.  Yhtenä motiivina amerikkalaisten innolle oli Korea ja Kiinan salkoon nouseva punalippu. Amerikkalaiset pelkäsivät kommunismin leviävän koko Kaakkois-Aasiaan ja mahdollisesti tukkivan öljyn kuljetusreitin arabimaista Yhdysvaltoihin. Puhuttiin dominoteoriasta. Nimensä teoria on saanut siitä leikistä, mitä voidaan tehdä dominonappuloilla: Nostetaan nappulat kapealle syrjälle pöydälle ja järjestetään väljään riviin kun yksi kaatuu kaataa se seuraavan, joka taasen kaataa sitä seuraavan jne. Amerikassa ajateltiin ketjua: kun Vietnam ”kaatuu” (so. siirtyy kommunistiseksi), kaatuu Kambodzha, Laos, Thaimaa, Malesia, Indonesia, Papua ja lopulta mahdollisesti Australia. Kukaan ei tietenkään kysynyt teorian järjellisyyttä ja sitä miksi kehitysmaissa luotettiin Marksismi-Leninismiin ennen muita sekalaisia oppeja.

50-luvulle tultaessa oli VietMinhin koko kasvanut ja se oli organisoitunut hyvinkin sotilaallisesti sisältäen useampia divisiooneja. Kun ranskalaisille alkoi selvitä VietMinhin strategia, pyrkivät he rekrytoiman paikallisia heimoja avukseen, jonkinlaisiksi vasta-sissi toimintaan kykeneviksi sisseiksi. Näitä heimoja oli mm. monet keskisellä ylänköalueella asuvat etniset ryhmät, pohjoisen tai-kadai ihmiset ja mekongin suistoalueilla asuvat khmer kieliä puhuvat heimot. Näitä etnisiä heimosotilaita oli arviolta 20 000 – 40 000 miestä. Eräänä suurena valttikorttina oli lupaus näille autonomiasta. Monet heimolaiset tarttuivatkin onkeen kun näillä oli kaunaa hampaankolossa valtaväestöä edustavia Kinh ihmisiä kohtaan. Syynä kaunaan oli se, että menneinä aikoina Kinh ihmisiä oli siirretty näiden etnisten ihmisten asuttamille alueille. Tosin ranskalaiset unohtivat rekrytoinneissaan kertoa, että väestösiirrot tapahtuivat pääasiassa ranskalaisten omasta halusta ja toiminnasta. Ranska tarvitsi työvoimaa kahvi ja kumiplantaaseille. Monet heimolaiset kuitenkin vaihtoivat takkia myöhemmin ja siirtyivät VietMinhin leipiin. Pieni osa heimolaisista oli kuitenkin hieman erikoisia, tulevassa Amerikan sodassa: he taistelivat sekä Etelä- että Pohjois-Vietnamia vastaan (itse asiassa jatkoivat omaa sotaansa vielä 80 luvulla).

Kliimaksi, Dien Bien Phu

Jotta tämä postaus ei paisuisi liian suureksi jätämme monen tärkeän taistelun kuvauksen tässä väliin (kiinnostuneet voinevat lukea em. Fallin kirjaa muiden tekstien lisäksi). Yksi taistelu kuitenkin pitää mainita eli sodan päättänyt Dien Bien Phu. Monet historioitsijat väittävät Dien Bien Phun taistelun olleen käännekohta matkalla rauhaan. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan monet ylemmät ranskalaiset sotilashenkilöt olivat jo muodostaneet käsityksen, että sota on mahdoton voittaa (eikä hävitä). Sota oli tullut erittäin kalliiksi, ilman Yhdysvaltain kalustoapua sitä ei olisi voitu edes käydä siinä mittakaavassa millä se tehtiin. Vuoteen 1954 mennessä oli se tullut maksamaan silloisissa rahoissa laskettuna yli 3 miljardia Amerikan dollaria, josta Yhdysvaltain osuus oli runsas kolmannes (sodan loppuaikoina amerikkalaisten osuus kustannuksista nousi jo 80 %:iin). Sodan seitsemänä vuotena Ranskassa oli hallitus ehtinyt vaihtua 16 ja pääministeri 13 kertaan. Eikä yhdelläkään ollut mitään pitkän tähtäyksen suunnitelmaa koko Indokiinasta eikä kukaan näistä ottanut minkäänlaista vastuuta tapahtumista. Ranskassa esiintyi lähes päättymätön ketju skandaaleita, jotka käsittelivät armeijan kyvyttömyyttä, valuuttakauppaa, korruptiota ja asekauppaa. Siksipä sitä kutsuttiin ”likaiseksi sodaksi”. Alkuvuodesta 1954 poliittinen johto oli jo luvannut Ranskan kansalle etsivänsä kunniallisen tien sodan lopettamiseksi tai jos se ei löydä sitä hallitus lupasi eroavansa.

Ranskalaisilla oli strategia täysin hukassa lukuun ottamatta muuatta kenraalia Jean de Lattre de Taasignya. Hän oli rakentanut ns. de Lattre puolustusketjun punaisen joen suistoalueelle. Ketju oli muodostunut sarjasta vahvasti aseistettuja linnoituksia, joiden tykkien kantamat olivat sellaiset, että välissä olevat alueet tulivat peitettyä. Giap yritti kolmasti vallata linnakkeet turhaan (lähes puolet silloisen armeijan sotilaista kuoli taisteluissa). Yksittäiset miehet kyllä jalkaisin pystyivät kulkemaan linnoitusten välisen alueen läpi. Lopulta Giap oivalsi kiertää koko ketjun pohjoisen kautta, vähän samaan tapaan kuin saksalaiset kiersivät Maginot linjan toisen maailmansodan aikana. Puolustusketjua olisi pitänyt jatkaa mutta de Lattre sairastui vakavasti ja joutui palaamaan Ranskaan, eivätkä hänen seuraajanasa oikein ymmärtäneet ketjun järjellisyyttä. Käytännössä ranskalaisilla oli vahvat linnakkeet mutta VietMinhillä maat näiden ympärillä.

Ilman läpimurtoa ranskalaisilla oli vaihtunut komentajat kuuteen kertaan. CEFEO armeijan johto oli kokeillut moninaisia eri taktiikoita ratkaisevan voiton saavuttamiseksi, eikä heillä ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Upseerit yksinkertaisesti pyrkivät säilyttämään asemansa ja reagoivat vain kun VietMinh hyökkäsi. VietMinh oli myös kärsinyt suuria tappioita, mutta niin oli Ranskakin.

Ranska sovelsi toisesta maailmansodasta omaksuttua ns. siilitaktiikkaa, eli rakennetaan voimakkaita hyvin varustettuja sotilastukikohtia, eri paikkoihin Pohjois-Vietnamia. Näitä huollettiin ilmasilloin. Täältä käsin he voisivat houkutella VietMinhin taistelemaan avoimella maalla, samoin näistä pakoista he voisivat ahdistella VietMinhiä. Yrittää ajaa sen nurkkaan, metsiin ja vuoristoihin ei CEFEO:lla ollut asiaa. Näitä tukikohtia oli rakennettu pitkin Pohjois-Vietnamia aivan Kiinan rajan tuntumaan saakka.

Tällaiseen maaperään saapui Henri Navarre komentamaan armeijaa 1953. Hän oli täysin järkyttynyt siitä, ettei kenelläkään ollut minkäänlaista pitkän tähtäyksen strategista suunnitelmaa. Hän raportoi, ettei Vietnamia voida voittaa korkeintaa säilyttää isoloituja alueita siellä täällä. Jos poliittinen johto olisi ollut viisas olisivat he kuunnellet tarkemmin Navrrea ja lopettaneet sodan samantien. Mutta tällainen lopettaminen ei tietenkään olisi ollut kovin kunniakasta. Miten selittää jo kuolleiden leskille?

Ho Chi Minh ja Vo Nguyen Giap olivat pakotettu siirtämään päämajansa ja joukkojen levähdyspaikat pohjoiseen Laosiin aivan Pohjois-Vietnamin rajan tuntuman. Ranskalaiset halusivat seurata perässä ja katkaista huoltoreitit ja asekuljetukset. He löysivät vanhan japanilaisten käyttämän alueen Dien Bien Phu:ssa. Täältä käsin he toivoivat voivansa estää aseiden ja muun tavaran kuljetuksen. Ajatus näytti olevan erittäin houkutteleva, varsinkin kun he parivuotta aikaisemmin olivat aiheuttaneet melkoista tuhoa Na Sanin taistelussa ja haitanneet sissien huolto ja asetäydennystoimintaa.

Dien Bien Phu oli pieni kylä 10 kilometriä Laosin rajasta itään. Sinne johti vain yksi tie. Kylän vieressä olevaan sotilasalue oli kooltaan 5 neliökilometriä. Alue on kauttaaltaan vuorten ympäröimä. Ranskalaiset laskivat, etteivät Vietnamilaiset voi mitenkään hyökätä sinne raskaalla aseistuksella ja kevyt jalkaväki voitaisiin helposti tuhota. Korkeat vuoret ja läpipääsemättömät metsät arveltiin estävän raskaan aseistuksen kuljettamisen lähellekään tukikohtaa. Sitä paitsi jos sinne voitaisiin hyökätä pitäisi ensin vaeltaa pari sataa kilometriä vaikeakulkuisessa vuoristossa raahaten aseistusta mukanaan. Vuonna 1953 pudotettiin lähes 2000 laskuvarjosotilasta sinne (maitse sotilaiden lähettäminen olisi ollut liian riskialtista). Näiden sotilaiden tehtävänä oli kunnostaa ja laajentaa lentokenttä ja rakentaa sotilastukikohta. Lentokentän valmistumisen jälkeen voitiin lähettää lisää miehiä paikalle. Alue oli jaettu useamaan pienempään leiriin, jolla kullakin oli naisten nimet. Väitetään leirien saaneen nimensä komentajan eversti Christian de Castries rakastajattarien mukaan. Alueella palveli yli 15 000 sotilasta. Varuskunta oli melko hyvin varustettu, esimerkiksi ranskalaiset olivat rakentaneet alueelle bordellin, johon kuljetettiin Hanoista työntekijöitä miesten ankeiden päivien piristykseksi.

Dien Bien Phu oli siis erittäin hyvin suojattu, mutta sen syrjäinen sijainti merkitsi kuitenkin sitä, että kaikki huolto piti tehdä ilmateitse. Lisäksi alueen pilvipeite on usein sangen alhaalla ja varsinkin sadekautena monsuunisateet haittasivat alueen huoltoa melkoisesti.

VietMinh oli erittäin hyvin selvillä mitä Dien Bien Phu:ssa tapahtui. He olivat myös selvillä siitä kuinka vaikeata on hyökätä sinne. Vo Nguyen Giap oli tietoinen varuskunnan strategisesta ja sotilaallisesta merkityksestä, mutta hän myös ymmärsi kuinka haavoittuvaisia he ovat siellä satojen kilometrien päässä Hanoista. Mikäli hyökkäys sinne voitaisiin tehdä vuorilta voitaisiin ranskalaiset voittaa ja pakottaa heidät antautumaan. Armeijan saaminen sinne olisi valtaisa ponnistus puhumattakaan raskaan aseistuksen hilaamisesta vuorille. Vuoden 1954 alussa hän organisoi 50 000 miestä, marssimaan kohti varuskuntaa. Heitä tuki tuhannet paikalliset maanviljelijät. Miehiä ja naisia rakentamassa teitä, raivaamassa viidakkoa ja huolehtimassa armeijan tarvitsemasta ruuasta ja muista välttämättömistä hyödykkeistä. Rahtina armeijalla oli muutama tusina kiinalaisten lahjoittamaa raskaita tykkiä, venäläisten lähettämiä kuorma-autoja ja tuhansia kiloja ammuksia. Kaikki nostettiin ylös jyrkkiä vuorenrinteitä pitkin käsivoimin. Tykit purettiin palasiksi ja kannettiin ylös, missä ne koottiin uudelleen.

Maalliskuussa Giap katsoi kaiken tulleen valmiiksi. Maaliskuun 13 pommitettiin lentokenttää ja pohjoista leiriä. 12 tunnissa alue oli tuhottu täysin eikä aluetta voitu enää huoltaa ilmasta käsin. Yön turvin ViethMinh hyökkäsi muihin leireihin. Seuraavat 56 päivää ranskalaiset joutuivat puolustautumaan MietMinhin hurjia ja villejä hyökkäyksiä vastaan. Kummatkin osapuolet kärsivät suuria miestappioita. Maa oli punaisena ihmisten verestä ja ilma sakea ruudista. Jumalat olivat hylänneet paikan ja antoivat helvetin nousta Dien Bien Phuhun.

Giap käski miestensä rakentamaan juoksuhautoja strategisten paikkojen ympärille, ranskalaiset seurasivat perässä omalla puolellaan. Monipäiväinen raskas sade yllätti ja haudat täyttyivät vedellä, taistelukenttä muuttui kuraiseksi liejuksi aivan kuten Verdunin taistelussa vuonna 1917. Lentokoneet eivät enää voineet laskeutua, joten alueen huolto järjestettiin tiputtamalla laskuvarjoilla tarvikkeita. Koska pilvet olivat alhaalla ja näkyvyys muutenkin huono niin monet lähetykset joutuivat VietMinhin käsiin. Tilanteen epätoivoisuutta ranskalaisten kannalta kuvaa hyvin muuan tapaus: Kaksi päivää hyökkäyksen alusta huomasi tykistöeversti Charles Piroth, ettei hän pystynyt vastaamaan hyvin naamioituneeseen VietMinhin tykistötuleen. Hän oli kovasti väittänyt varuskunnan komentajalle, ettei VietMinh pystyisi siirtämään raskasta aseistusta vuorille ja jos olisikin pystynyt niin tykkien suuntaukset eivät olisi voineet millään tavalla kohdistua alueeseen. Tämän vuoksi ei tarvittu kovin tehoakasta aseistusta tykistöä vastaan. Hän käveli bunkkeriinsa ja räjäytti itsensä käsikranaatilla. Ruumis haudattiin salaa, jottei miehistön moraali murenisi. Huhtikuun puoliväliin mennessä VietMinh oli menettänyt hieman vajaa 10 000 miestä ja Ranskalaiset hieman yli 5000. Ja keskinäinen tappaminen jatkui, jatkui ...

Maailmalla seurattiin myös taistelua. Amerikkalaiset olivat käynnistämässä operattiota (”Operation Vulture”), jossa tavoitteena oli pommittaa ViethMinhin asemia. Operaation sisältyisi myös mahdollisuus käyttää taktisia ydinaseita VietMinhin eri varuskuntia vastaan. Presidentti Eisenhoover suostuisi operaation vain mikäli Yhdistynyt Kuningaskunta suostuisi siihen. Britit kieltäytyivät – luojan kiitos. Koskaan aikaisemmin kynnys käyttää ydinaseita Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen ei ole ollut näin alhainen.

Toukokuun alkuun mennessä ranskalaisilta loppuivat miehet, ammukset ja ruoka. Toukokuun 7:nä, päivää ennen Geneven kokousta, käski Giap miehensä viimeiseen hyökkäykseen. 20 000 miestä hyökkäsi paikkoihin, joita enää pystyi ylläpitämään 3 000 taistelukykyistä miestä. Yöhön mennessä heidät oli voitettu ja ranskalaisten johtamat joukot antautuivat. VietMinh sai suuremman vankisaaliin kuin koskaan aikaisemmin eli 11 000. Tästä määrästä varsinaisia ranskalaisia oli runsaat 7000. Vangit marssitettiin 300 kilometrin päähän vankileireihin. Osa kuoli matkalla, osa leireillä ja osa siirrettiin muualle. Lopulta vain 3500 ulkomaalaista palautettiin. Osa palautettiin myöhemmin, osa taasen ei ollut ulkomaalaisia ollenkaan ja osa jäi sille tielle. Yleisesti uskotaan n. 50% menehtyneen. Mitenkäs tämä Geneven sopimus sotavankien kohtelusta oikein menikään?

Näin oli ensimmäinen indokiinan sota päättynyt tuloksena 125 000 – 400 000 kaatunutta siviiliä, 95 000 Ranskan puolella taistellutta ja 175 000 VietMinh sotilasta kuolleena ja hengettömänä. Tämä kaikki vain siksi, ettei Franklin Rooseveltin mielipidettä kukaan välittänyt muistella enää. Hän kun oli sitä mieltä, ettei Ranskan pidä puuttua Vietnamiin. Sota käytiin myöskin siksi, että Euroopassa eräs valtio ahnehti, halusi kiihkeästi, omaisuutta ja raaka-aineita, jotka eivät alkuunkaan kuuluneet sille.