Vinosilmät eivät ole ihmisiä lainkaan

Ronald Haeberle: Palava talo ja kuollut My Laissa

… ja niin kävi yhtenä päivänä, että kautta koko laajan Amerikan maan oli kerätty yksiin paikkoihin nuoria hyviä amerikkalaisia poikia. Monet oli kutsuttu ja toiset taasen värvätty. Kuka oli viaton mormoni, kuka taasen katollinen, protestantti toiset taasen juutalaisia ja oli joukossa muutama muslimikin. Toiset olivat eläneet suojattua hyvin toimeen tulevaa elämää kaupunkien varakkaissa lähiöissä, toiset taasen olivat asuneet kurjissa reservaateissa ja kolmannet taasen suurkaupunkien surkeissa slummeissa. Kaikki oli kerätty yksiin paikkoihin kauas kotoa, 10 000 mailin päähän, pieniin etelävietnamilaisiin varuskuntiin. Vaikka olivat tavoiltaan ja uskonnoiltaan moninaisia niin kaikilla oli kuitenkin yhteinen piirre. Olivat oppineet etteivät vinosilmät ole ihmisiä alkuunkaan. Niin heille oli opetettu kotona Amerikassa alokaskoulutuksessa. Syöpäläisiä, jotka uhkaavat Amerikan pyhiä arvoja vapautta ja demokratiaa (siinä sivussa hieman kapitaaliakin). Niin oli opetettu tapa, tapa ja tapa. Silloin teet hyvän työn ja kansakunta kiittää. Aamen

Kerran, muistaakseni marraskuussa 1969, julkaistiin televisiossa ja lehdissä todistus hyvästä opintosuorituksesta. My Lai ja amerikkalaiset järkyttyivät. Näin hyvinkö poikamme olivat oppineet läksynsä sotakoulussa? 504 kuollutta - kuinkas muutenkaan - vanhuksia, naisia, lapsia ja vauvoja.

Sodissa kuolee aina siviilejä, milloin joutuvat armeijoiden väliin, milloin joutuvat pommitusten uhreiksi useimmiten vain vahingossa tai sattumalta. Joskus kuitenkin siviileihin kohdistuva tappaminen on määrätietoista ja suunnitelmallista. Tappaminen muuttuu murhaksi. Näin kävi My Laissa, jossa systemaattisesti tapettiin 504 vanhusta, naista ja lasta, joista 56 oli alle vuoden vanhoja vauvoja, 4 tuntia kestäneissä juhlissa. MyLaissa amerikkalaiset menettivät Vietnamin viidakkoon omat viattomuuden, urheuden ja sankaruuden ihanteet. Arvot, joita kotona niin hurskaasti uskoteltiin heillä olevan. Lopulta kotimaassa paljastui monien, siisteiksi kuviteltujen omien poikien olevan tunnottomia ja julmia tappajia ja raiskaajia kaikkialla koko Vietnamissa. Sellaisia miksi sotilaskoulutus oli heidät ohjelmoineet ja toteuttamassa urheata ”search and destroy” taktiikkaa tunnistamatonta vihollista vastaan. – Vietnamilaisille My Lai taasen oli vain yksi osa jatkuvasta murhien, raiskausten ja kidutusten sarjasta.

Vain oli tapahtuma musta ja synkkä. Niin järkyttävä, että jopa armeijan sisällä oltiin hiljaa. Tapaus haluttiin peitellä valheen ja huijauksen peittoon ja sanoa hyvää yötä – kultaseni. Toisin kävi kun koulutus oli hieman epäonnistunut muutaman kohdalla ja peitto riisuttiin ja nostettiin tapaus päivänvaloon ennen kuin edes oli ehtinyt nukahtaa. Sanottiin maailmalle: Katsokaa!

Vastuullinen joukkueen johtaja, tuleva korukauppias, luutnantti William Calley ja muutama muu asetettiin syytteeseen 5 syyskuuta vuonna 1969. Vasta marraskuun 13  kansalaiset saivat, aamiaisella, avatessaan päivälehtensä, pilattua päivänsä, 18 kuukautta tapauksen jälkeen.

Bernd Greiner kirjassaan War Without Fronts. The USA in Vietnam (Yale University Press 2009) toteaa tapahtuman olleen ”Vietnamin sodan shokeeraavin tapahtuma”. Tapauksen julkisuus peitti alleen paljon inhottavamman asian: Maaliskuun verilöyly oli paljon suurempi kuin silloin esitettiin ja sen peittelyyn oli sotkeutunut aivan esikuntatason päättäjiä. - Voi voi armeija ja Nixon raukkaa jos koko paska kokonaisuudessaan ja kymmenet, sadat muut tapaukset olisi heitetty kunniallisten amerikkalaisten silmille tuosta vain.

Tähän Ronald Haeberlen kuvaan tiivistyy koko My Lai.  Vasemman puolen tyttö hakee turvaa äidistään ja hänen pelkonsa on ihan käsin kosketeltavaa. Etualan naisen tuska kumpuaa suoraan sydämestä. Vasemman puoleinen teini-ikäinen korjaa puseroaan. Miksi ? Kun ympärillä tapetaan ystäviä ja naapureita on pusero yhtä äkkiä tärkeä. No siksi, että hänet oli juuri raiskattu miehissä. Muutama sekunti kuvan ottamisen jälkeen olivat nämä ihmiset kuolleet.

Miten Tapaus eteni:

23:n jalkaväkidivisioonaan 11 prikaatin 20 jalkaväkirykmentin 1 pataljoonan komppania C – tuttavallisemmin sanottuna Charlie-kompaania - saapui Vietnamiin vuoden 1967 lopulla. Charlie pääasiassa teki partiointeja eikä juurikaan ollut osallistunut taistelutehtäviin. Komppaniaa johti kapteeni Ernst Medina, uraupseeri, joka oli liittynyt armeijaan kokkina ja ylennyt upseeriksi. Komppania oli muodostunut 110 miehestä, jotka kuuluivat 3:een joukkueeseen. Ensimmäistä joukkuetta johti, 1966 keskivaiheella armeijaan liittynyt, luutnantti William Calley, koulunsa keskeyttänyt floridalainen, Miamista. Calleysta ei pitänyt kukaan ei niin esimiehet eikä niin alaisetkaan. Alaiset katsoivat miehen olevan oikea kuninkaallinen riippumulkku, joka olisi hyvä liuottaa pois sopivan tilaisuuden tullen väärään paikkaan tarkoituksellisesti lipsahtaneella käsikranaatilla, kuten koko Vietnamin sodassa kävi runsaalle 760 esimiehelle. Calleyn omat esimiehet taasen tavan takaa nöyryyttivät miestä, tämän alaisten kuullen. Pätemätön ja tyhmä turhan kukkoilija. Mies joka ei osannut lukea karttaa ja kompassi oli hänelle liian vaikea instrumentti.

Heti saavuttuaan jo ensimmäisissä partiotehtävissään komppania kohtasi Vietnamin todellisuuden: Paikalliset puhuvat kieltä, jota kukaan miehistä ei ymmärtänyt sanaakaan, ystäviä ja vihollisia ei voinut erottaa millään tavalla, NLF hyökkäsi aivan mistä tahansa, ennalta arvaamatta ja samantien pakenivat viidakkoon. Vaikka kuinka uutteria, tarkkaavaisia ja varovaisia olivatkaan, olivat menettäneet jo 28 miestä joko kuolleina tai haavoittuneena ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Nämä onnettomat olivat astuneet joko miinoihin tai ansoihin tai joutuneet väijytyksiin. Rauha kuolleille, pääsivät omatunnontuskista tyynenä eroon.

Maaliskuussa 1968 Charlie komppania oli saanut määräyksen käydä tarkistamassa muutaman Syn My kylään kuuluvan rakennusryhmän, pikku kyläsen. Nämä sijaitsivat rannikolla Quang Ngai provinssissa noin 180 kilometriä Huesta etelään. Kyläset oli nimetty My Lai:ksi (1 … 6) ja My Kheksi ja niistä käytettiin nimeä Pinkville. Nimi tulee siitä, että kartoissa alue on merkitty vaaleanpunaiseksi sen suuren väestötiheyden vuoksi. NLF:llä oli ollut jonkinlaista toimintaa alueella ja armeijan tiedusteluelimet arvelivat kyläläisten ruokkivan ja tarjoavan suojaa sisseille. Määräyksen mukaan komppanian tehtävänä on hyökätä vihollisten kimppuun, tuhota kaivot, varastot ja karja, jotta kyläläiset eivät voisi tukea NLF:ää. Rutiinitoimenpide tuolloin. Amerikkalaiset olivat tuomassa demokratian ja vapauden ihmettä näille barbaareille tuhoamalla heidän työnsä hedelmät. Ihmettelivät vain miksi vietnamilaiset eivät oikein pidä heistä. Eikö olekin kumma juttu?

Toimenpidettä edeltävänä iltana komppaniapäällikkö Medina ilmoitti miehilleen, että kaikki siviilit tulevat menemään markkinoille jo 7 aikaan aamulla ja ne, jotka ovat paikalla, ovat joko NLF:n jäseniä tai muuten vain tukevat NLF:ää. Kun Medina välitti nämä määräykset Charlien kaikille miehille, jäi sotilaille hieman epäselväksi tehtävän tavoite. Miehet kysyivät pitäisikö naiset ja lapset tappaa myös. Medina vastaisi: tavoitteena on tappaa kaikki sissit ja pohjoisvietnamilaiset taistelijat sekä kaikki muuten vain epäillyt (joita olivat naiset, lapset kuten myös eläimet) polttaa kylä ja myrkyttää kaivot”. He ovat kaikki VC:n [VietCong eli NLF] jäseniä, menkää ja hakekaa heidät”. Medinalta olivat miehet kysyneet, kuka oikeastaan on vihollinen miten sen tunnistaa ? Medina taasen vastasi verrattomasti: ”Kaikki, jotka juoksevat pois, piiloutuvat tai näyttävät viholliselta”. Myöhemmin, tulevan oikeudenkäynnin yhteydessä, muistavat miehet Medinan määräyksen olleen tuhota kaikki mikä kävelee, matelee tai kasvaa. -

My Lai kuului tähän hilpeään ”free firing zone” eli asuttuihin alueisiin, jossa vapaasti saa tappaa ja pommittaa vähän kaikkea mikä liikkuu. Koko maakunta oli NLF:lle hyvin menestyksekäs ja amerikkalaiset kokivat siellä paljon tappiota. - Mitenköhän nämä Geneven sopimukset siviiliväestön ja sotavankien kohtelusta menivätkään. Amerikkalaisilla sotilailla ei ollut niistä harmainta hajuakaan. Turhaa painolastia sotilaiden päässä kun ainoa tavoite on tappaa ja tuhota mahdollisimman paljon. Eiväthän sotilaat moista humanismi vouhotusta olisi kuitenkaan ymmärtäneet kun kenraalitkaan eivät ymmärtäneet siitä tuon taivaallista, jos joku ei selitä heille asiaa kolmeen kertaan ja taivuta rautalangasta.

Ronald Haeberle: Tie My Laissa maaliskuun 16 vuonna 1968

Maaliskuun 16. klo 7:ltä aamulla lähestyi 80 komppanian miestä kohti My Lai 4:ää. Komppanian keihäänkärkenä toimi ensimmäinen eli Calleyn johtama joukkue. Muut kaksi Medinan komentamaa joukkuetta varmistivat ympäröivän alueen ja tappoivat siellä riisipelloilla työskentelevät ihmiset. Calleyn miehet ryhtyivät ampumaan rakennuksia ja paikkoja, joiden arveltiin kätkeneen NLF:n sissejä. Yhtään aseistettua miestä ei löytynyt. Hyvin nopeasti ilmeni kylässä olleen vain vanhempia miehiä, naisia ja lapsia. Havainto ei millään tavalla hillinnyt ampumista, joka kehittyi sokeaksi kiihkoksi. Veren haju kiihottaa nälkäistä susilaumaa.

Tulevissa oikeudenkäynneissä kertomuksia oli monta. Yhden näistä kertoi Paul Meadlo. Ilmeisen tyhmä mies kun ei aluksi oikein ymmärtänyt Calleyn selvää käskyä kuten oheisesta Meadlon todistuksesta voimme lukea:

"Siellä oli noin 40 - 45 ihmistä, jotka koottiin kylän keskelle, miehiä, naisia, lapsia ... vauvoja. Ja luutnantti Calley tuli ja sanoi: 'Sinä tiedät mitä pitää tehdä heidän kanssaan, etkö tiedäkin?' Ja vastasin, kyllä. Olin vakuuttunut, että hän halusi meidän vain vahtivan heitä. Ja hän lähti, ja tuli takaisin 10 tai 15 minuutin kuluttua ja sanoi; 'Miten on mahdollista ettet ole vielä tappanut heitä jo?' Ja sanoin hänelle en ajatellut sinun haluavan meidän tappavan heidät ... ja hän sanoi 'Ei, haluan heidät kuolleena' " 

… ja niin Meadlo alkoi ampua aikuisia ja lapsia joiden kanssa hän oli juuri leikkinyt ja antanut makeisia. Itki ja ampui, itki ja ampui yhdessä Calleyn kanssa. Seuraavana päivänä hän partioi Calleyn kanssa ja astui miinan menettäen toisen jalan. Näin hän huusi Caleylle: ”Jumala sinua rangaiskoon siitä mitä pakotit minut tekemään”. - Paljon myöhemmin Meadlon äiti totsei: ”Annoin Amerikalle hyvän pojan ja se teki hänestä murhaajan”.

80 kyläläistä pakotettiin joen penkalle. Calley antoi käskyn: Ampukaa. Varttitunnin jälkeen tuli jälleen hiljaista keväiseen Vietnamilaiseen kylään. Kyläläiset, jotka piileskelivät rakennuksissa ja bunkkereissa murhattiin surutta joko ampumalla tai kranaateilla. Yhdessä tapauksessa naiset ja lapset olivat polvistuneet alttarin ääreen itkien ja rukoillen. Luoteja päähän poks, poks. Itkut ja rukoukset vaimenivat. Karja ja lemmikkieläimet tuhottiin samantien. Naiset ja nuoret tytöt raiskattiin ryhmässä, silvottiin ja tämän jälkeen tapettiin. Eräs tapahtumasta selviytynyt kertoi:

"He käskivät kaikkien perheiden tulemaan ulos ja käskivät meidät marssimaan ojalle, saavuimme kokoontumispaikalle ja painauduimme toisiamme vastaan. He ampuivat meidät yksi kerrallaan. Näin pienen veneen, jolla peitin poikani ja kuolleet ruumiit kaatuivat päälleni. Sanoin pojalleni: 'Älä itke, he kuulevat jos teet niin' Kun amerikkalaiset olivat lopettaneet he kävelivät pois. Odotin ja nousin ylös poikani kanssa. Tunsin käveleväni taivaassa; ilman tunteita ja olin veren peittämä. Palatessamme kävelimme peltojen poikki koska polut olivat täynnä ruumiita"  

Toinen riipaiseva kertomus koski yhtä käteen haavoittunutta 3-4 vuotiasta poikaa. Hän nousi seisomaan veri valui sormien välistä. Ilme oli hyvin kysyvä: Mitä hän on tehnyt ? Tuota pikaa radiomies tyhjensi lippaan häneen. Niin se vain käy kaukana, Vietnamin maassa.

Hieman myöhemmin komppanian toinen joukkue saapui paikalle lakaisten etäisempiä kyliä tappaen kaikki ihmiset ja eläimet mitä löysivät. Nämä ihmiset olivat pääosin niitä, jotka yrittivät pakoon. Sekä kapteeni Medina että luutnantti kunnostautuvat tässä kyseenalaisessa urheilulajissa. Esimerkiksi kun pieni poika oli maannut aikansa kuolleen äitinsä alla ja halusi poistua ojasta paeten peltoja pitkin, Calley juoksi hänet kiinni ja ampui hänet tuohon paikkaan.

Puolelta päivin valtaosa ihmisistä oli tapettu ja miehet ryhtyivät lounastamaan. Tosin ruokarauhaa häiritsi ojista kantautuva meteli. Kaikki eivät olleet vielä kuolleet. Kun lounas oli ohi, päätettiin lopettaa ruokarauhan häiritsijät. Plop, plop ja hiljaisuus laskeutui. Olisivat kuitenkin kuolleet joten armahdettiin tuskista, Jeesuksen Kristuksen nimeen. Aamen. Linnut lauloivat, aurinko paistoi ja maha lounasta täynnä.

Lopuksi etsittiin bunkkereissa ja kasvillisuuden peitossa olevat loput siviilit. Vihdoinkin päästiin tekemään se, mitä virallisessa määräyksessä oli määrä tehdä eli myrkytettiin kaivot ja tuhottiin ruokavarastot. Neljän tunnin kuluttua operaatio oli ohi ja miehet palasivat varuskuntaan. Se siitä.

My Lai ei ollut ainoa tapaus samana päivänä. Vaan suunnitelmiin kuului myös pyyhkäistä toinen kylä My Khe pois ja seuraavina päivinä muita. Komppania B (Bravo) saapui kahdeksan yhdeksän maissa 3 kilometrin päähän My Khehen, joissa komppania kunnostautui tappamalla 155 ihmistä. Kun arveltiin NLF:n piileskelevän myös siellä. My Khessakin oli vain paikalla siviilejä, vanhuksia, naisia ja lapsia. Tapausta ei koskaan tutkittu yhtä perusteellisesti kuin My Laita.

Tapahtuma ei kuitenkaan edennyt täysin esteettömästi. Myöhemmissä tutkimuksissa ilmeni muutaman miehen kieltäytyneen osallistumasta siviilien murhaamiseen. Sotilaskoulutus lienee heillä jäänyt hieman puutteelliseksi. Calley ja Medina uhkasivat näitä sotaoikeudella. Toisia kieltäytyjiä Calley taasen oli uhannut tappaa saman tien. Entä amerikkalaisten omat tappiot, olivat varmaan huikeat. Yksi mies oli ampunut itseään jalkaan, siksi ettei hänen tarvinnut osallistua Tapauksen kulkuun.

Enkelit laskeutuvat aina taivaasta

Muuan paikalle saapunut helikopterilentäjä Hugh Thomson ihmetteli aluksi kuolleita siviilejä. Oliko tänne osunut pommi kun ruumiita on noin paljon. Nopeasti hänelle selvisi, että ruumiit olivat hujan hajan siellä sun täällä. Ei pommi ei voi tällaista jälkeä saada aikaan - tuumaili. Hän näki kopteristaan loukkaantuneen nuoren tytön ja merkitsi tämän savumerkillä, ryntäsivät oitis Calleyn miehet ja tyhjensivät lippaan häneen. Nopeasti lentäjälle selvisi tapahtuman julmuus ja raakuus. Hän havaitsi yhdessä bunkkerissa piileskeleviä siviilejä ja laski kopterinsa ja näki sotilaiden lähestyvän paikkaa. Kun pyysi luutnanttia avustamaan siviilien evakuoinnissa oli luutnantti vastannut hänelle: Ainoa keino heidän poispäästämisekseen on käsikranaatti”. Palasi kopterilleen ja käski omia miehiään (Glenn Andreottaa ja Lawrence Colburnia) ampumaan mikäli sotilaat lähestyvät paikkaa. Hän lähestyi piileskeleviä siviilejä aseettomana kehottaen näitä seuraamaan häntä. Thomsonin helikopteri pelasti nämä 16 ja monta muuta. Monet olivat pahasti loukkaantuneet. Thomson raportoi radiolla tapahtumista armeijan esikuntaan, mutta mitään ei tehty verilöylyn lopettamiseksi. Vasta saavuttuaan klo 11 esikuntaan ja räyhättyään olan takaa, everstiluutnantti Baker, operaation vastuullinen johtaja, päätti lopettaa tappamisen. Neljä tuntia siitä kun se oli alkanut ja kaikki tapettavat olivat jo kuolleet.

Thomson oli yksi avain todistaja tulevissa My Lai oikeudenkäynneissä. Koska todisti, niin monet eivät siitä pitäneet joukossa Nixonin mies, kongressiedustaja Mendel Rivers. Moista luopiota syytettiin maanpetturuudesta. Eikä siinä vielä mitään. Kotiin palattuaan monet Amerikan arvojen puolustajista lähettivät nimettömiä kirjeitä ja puhelinsoittoja, jossa mies uhattiin tappaa.

Hieman ennen tulevaa oikeudenkäyntiä armeija halusi antaa miehelle mitalin ja näin peitellä Tapausta. Tietty Thomson palautti sen. Koska Tapaus oli Nixonille suuri päänsärky, niin avaintodistaja piti saada vaikenemaan. Jos ei muuten niin likaisilla tempuilla. Yksi näitä oli sen seikan korostaminen, että Thomson oli käskenyt miehiään ampumaan lähestyviä sotilaita jos nämä avaavat tulen siviilejä vastaan. Näin häntä uhkasi elinkautinen sotaoikeudessa. Mutta kun My Lai oikeudenkäynnistä tuli julkinen niin tämäkään temppu ei oikein onnistunut. Vasta 30 vuotta myöhemmin vuonna 1998 lentäjä ja hänen miehensä palkittiin korkeimmalla mitalilla, mitä voidaan myöntää sotilaalle, joka ei suoraan ole tekemisissä taistelutehtävien kanssa. Toinen miehistä sai mitalinsa post mortem. Aluksi Thomson kieltäytyi kun mitali piti jakaa kaikessa hiljaisuudessa ja vaati, että nämä pitää jakaa julkisesti ja hänen miehistölleen myös. Näin edes pieni julkinen anteeksipyyntö voitiin esittää My Lain uhreille. Armeija nöyrtyi ja jakoi mitalin kameroiden salamavalojen edessä. Nykyään miestä pidetään suurena sankarina.

Miten Tapaus yritettiin peitellä

Tapahtuma yritettiin peitellä – tietenkin. Eihän raporteissa voinut ihan tällaista kertoa. Virallisessa raportissa kerrottiin komppanian joutuneen aseelliseen taisteluun NLF:n kanssa, jossa ristitulessa kuoli 128 NLF:n jäsentä ja 22 siviiliä. Raportti välitettiin Saigoniin ja täältä maailman lehdistölle. Charlien miehiä onniteltiin My Lai operaatiosta, joka oli amerikkalaisten kenraalien ja tiedostusvälineiden mielestä menestys. Vietnamin armeijan komentaja Westmoreland myhäili tyytyväisyyttään ja onnitteli Charlie komppaniaa.

Kun helikopterilentäjä Thompson oli tehnyt kirjallisen raportin, niin se johti pieneen tutkimukseen jossa todettiin 20 siviilin kuolleen vahingossa ja 128 NLF:n sotilasta oli eliminoitu. Tämän vakaan näkemyksen muodosti muuan armeijan eversti Henderson saatuaan määräyksen prikaatinkenraalilta George Youngilta.

Muan Tom Glen, kuultuaan Pinvillen tapauksesta, kirjoitti kirjeen ja pyysi tutkimusta siitä mitä oikein oli tapahtunut 16 maaliskuuta kenraali Greighton Abramsille. Gleniltä oli jo harso pudonnut silmiltä. Siviileihin kohdistuva väkivalta oli paljon yleisempää kuin pelkkä MyLai. Kirjeessään hän totesi:

"On tosiaankin kauheata havaita tarpeelliseksi uskoa, että amerikkalainen sotilas, joka suojelee rodullista suvaitsemattomuutta ja väheksyy oikeudenmukaisuutta ja ihmisen tunteita, olevan amerikkalaisen luonteenlaadun prototyyppi; tällaisten sotilaiden yleisyys (armeijassamme) pakottaa uskomaan näin … Mitä tässä hahmoteltiin en ole nähnyt vain omassa yksikössäni, vaan myös muissa, joiden kanssa työskentelimme, ja pelkään sen esiintyvän kaikkialla. Jos tosiaankin on näin, on se ongelma, jota ei voida väheksyä mutta voidaan poistaa noudattamalla tarkemmin Geneven sopimusta ja  MACV :n ohjeita 
(MACV = Military Assistance Command Vietnam)"

Kirjeen vaihto johti pieneen armeijan sisäiseen tutkimukseen, jossa ensinnäkin todettiin 22 siviilin kuolleen näiden jouduttua ristituleen ja pommitusten uhriksi kuten aikaisemmissa raporteissa jo todettiin. Lopuksi todettiin: Koska Glen ei ollut suoraan osallisena tapahtumissa ei hänellä voi olla tarkkaa kuvaa tapahtumista. Joten Glenin vaatimuksilla ei ole perusteita. Jep, mikä lie Glenin koulutuksessa menneen pieleen.

Miten Tapaus tuli julki

Peittely yritys ei kuitenkaan kestänyt kauan kun muuan toinen sotilas Ronald Ridenhour, joka ei täysin ollut omaksunut sotilaskoulutuksen yleviä päämääriä saapui Charlie komppaniaan sisäisellä siirrolla täydentämään menetettyjä miehiä. Siellä hän tapasikin monia entisiä ystäviään alokaskoulutuksesta. Hän oli Charlie komppanian jäsen ja näin hän sai ensikäden tietoja tapahtumien kulusta. Hän tietenkin kyseli kavereiltaan, mitä he olivat sillä välin tehneet. Kyselyistään hän myöhemmin kertoi:

“Kysyin heiltä; 'Hei, mitä tapahtui Pinkvillessä'. Vastaus oli kuin puhkaisi paiseen. Tarkoitan, jos kysyt heiltä, he olivat pakotettuja puhumaan. Eivätkä voineet lopettaa puhumistaan. He olivat kauhistuneita siitä, että se oli tapahtunut, he olivat siellä, osallistuneet siihen jollain tavalla. Kysyin ystävältäni Mike Terryltä, 'Hei Mike mitä tapahtui Pinkvillessä? Kerro minulle mitä tapahtui Pinkvillessä'. Ja hän kertoi minulle tämän hirveän tarinan luutnantti Calleystä ja kylän pois pyyhkimisestä ja näiden murhien ja raiskauksien katsomisesta ja kaikesta siitä mitä tapahtui ojan reunalla. Noin kello 11 Mike ja Billy istuutuivat viidentoista tai 20 jalan päähän ojasta lounastamaan. He ottivat esille C-pakkauksen ja ruoka-annoksen sekä ryhtyivät syömään, mutta eivät kyenneet kunnolla lopettamaan sitä kun ojasta kuului liian äänekästä meteliä. Ihmiset, jotka ovat kuolettavasti haavoittuneet mutta eivät vielä kuolleet ääntelevät paljon. Ihmiset kuolevat vaikeasti, he eivät halua luopua elämästä. Ihmiset makasivat ojassa. Ne jotka olivat vielä elossa vaikeroivat ja itkivät ja joidenkin raajat liikkuivat kouristuksenomaisesti kun olivat kuolettavasti haavoittuneet"

Palattuaan palveluksestaan kotiin Ridenhour ei tyytynyt Glenin kohtaloon vaan ryhtyi laajaan kirjeiden kirjoituskampanjaan. Hän kirjoitti Pentagoniin, Valkoisen Taloon presidentti Nixonille, eri valtion laitoksiin ja 30:lle kongressimiehille. Suurin osa kirjeistä oli turhia, monet eivät pahemmin piitanneet hänen kirjeistään ja ponnisteluistaan. Eihän meidän hyvät pojat voi tehdä mitään julmaa – uskottiin. Kolme kongressiedustajaa kuitenkin suhtautuivat vakavasti Ridenhour:n kirjeeseen. Armeijaa painostettiin, jolloin tämän piti tehdä hieman kattavampi tutkimus. Tutkimus valmistui 1969 kesällä. Tutkimuksia johti eversti William Wilson, joka haastatteli muutamaa tusinaa palveluksessa ollutta. Tutkimuksen kuluessa Wilson totesi kerran: "Rukoilin jumalaa, että tämä asia olisi vain kuviteltua mutta tiesin sen olevan totta“ (William Wilson, "American Herritage magazine Feb 1990 nbr 1 Vol40,) . Tutkijat matkustivat ympäri Yhdysvaltoja haastatellen osallistujia ja rekonstruoivat tapahtumat minuutti minuutilta. Lopulta syyskuussa heillä oli riittävästi näyttöä voidakseen syyttää luutnantti Calleyta murhista, muut 25 sotilasta mukaan lukien kapteeni Medina syytettiin muista toimista. Calley oli helppo syntipukki. Tapahtumien todellista laajuutta ei haluttu paljastaa.

Tapauksesta kuuli muuan toimittaja Seymor Hersh. Haastateltuaan Calleyta hän mursi My Lain hiljaisuuden. Marraskuun 12 1969 hänen raportiinsa lähetettiin valtamedioille AP:n kautta. Aluksi ei juuri kukaan uskonut tarinaa ja sen julkaisi vain muutama pienempi lehti. Myöhemmin kun valokuvat tulivat julkisiksi Time, Life ja Newsweek julkaisivat jutun. CBS televisio haastatteli Paul Meadlota.

Neljäs jolla sotilaskoulutus oli hieman epäonnistunut oli valokuvaaja Ronald Haeberle. Hänellä oli se ikävät tapa, että hän kantoi kahta kameraa mukanaan, toinen oli armeijan kamera, johon oli ladattu mustavalkoisia filmeja, toinen hänen omansa jossa taasen oli värifilmiä. Mustavalkoisen filmin hän kehitti armeijan omassa kehittämössä. Värifilmit kehitettiin muualla. Hän pelkäsi että armeija sensuroisi kuvat. Monesti oli aikaisemmin hävitetty jopa kuvat, jossa kenraali hymyilee väärässä paikassa.

Kun armeijan tutkijat tulivat haastattelemaan häntä näytti hän aluksi kaikki hyvät kuvat hymyilevistä vietnamilaisista, kuvia lääkintähenkilökunnan toimista jne. Kunnes tultiin My Lain kohdalle. Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kaikkeen tottuneet armeijan tutkijat huokasivat syvään. Lopulta sanoivat: ”Ei, tämä ei ole voinut tapahtua. Tämä ei voi olla totta”. Eivät halunneet uskoa, kuten monet muut, jotka olivat nähneet kuvat. Mutta ne olivat totta.

Armeijan tutkijoiden jälkeen Haeberle tarjosi kuviaan paikalliselle Plain Dealerille, koska siellä työskenteli avustajana muuan hänen opiskelutoveri Joe Eszterhas. Kuten mainittiin Hershin juttua ei juuri kukaan uskonut, mutta kun Plain Dealerin Washingtonin toimistoon saapuivat Haerbelen kuvat, niin silloin kolahti. Hershin artikkeli aivan totta kuten kuvatkin.

Plain Dealerin kuvatoimittaja Richard Convoy työskenteli sinä iltana kun tämä nuori mies tuli ovesta kuvien kanssa. Hän vilkaisi kuvia ja järkyttyi. Tarkastaessaan Haeberlen henkilöllisyyttä armeijasta ehdotti armeijan edustaja, ettei kuvia pitäisi julkaista. He olivat mm. sitä mieltä että lehdellä ei ole oikeutta julkaista kun kuvat on otettu armeijan kameralla. Mutta ne olivatkin otettu Haeberlen omalla. Monet lehden toimittajistakin aluksi ajattelivat tämä on ehkä vähän liikaa. Ezerhas kirjoiti jutun Haeberlen kuvien ympärille. Juttu voitti monia journalistipalkintoja. Lopulta he myivät kuvat Lifelle. Postauksen kaikki kuvat ovat Haeberlen kuvia, jotka (jostain kumman syystä) ovat public domain.

Jos jotkut valokuvat voivat muuttaa maailmaa niin sitä Haeberlen kuvat todellakin tekivät. Vietnamin sota näkyi nyt entistäkin raaempana. Asiana joka ei olisi ikinä pitänyt tapahtua.

Oikeudenkäynti

Kun William Wilson oli saannut valmiiksi Riddenhourin kirjeiden käynnistämän tutkimuksen oli saatu riittävä aineisto kasaan. Nyt voitiin ryhtyä rikostutkimuksiin ja syytetoimenpiteisiin. Syytettynä oli 25 miestä. Oikeudenkäynti sai laajaa julkisuutta. Vain luutnantti Calley sai tuomion muut syytteet hylättiin. Tuomioksi määrättiin aluksi elinkautinen, myöhemmin se alennettiin 20:ksi ja hieman myöhemmin 10 vuodeksi vankeuteen. Lopulta Nixon määräsi miehen 3.5 vuodeksi kotiarestiin. Muiden osalta tuomioita ei annettu ollenkaan. Kun katsoo hienoa Mylaista tehtyä dokumenttielokuvaa Four Hours in MyLai , niin huomaa monilla osallistuneilla olevan kuitenkin elinkautinen tuomio. Omatunnon tuomio on usein paljon raskaampi kuin vapauden menetys.

Ridenhourin kirje johti ensimmäiseen William Wilsonin tekemään tutkimukseen. Armeijan johdolle selvisi, että tapausta oli yritetty peitellä tehokkaasti. Nopeati laadittiin uusi tutkimus, johon kutsuttiin mukaan myös William Wilson. Tämä kieltäytyi sillä perusteella, että kuluneet 4 kuukautta My Lain tapahtuman selvittelyssä olivat painajaisunta, josta oli saanut ihan riittävän annoksen. Pelättiin, että joitakin asioita oli peitelty tehokkaasti ja tapaus on laajempi kuin miltä se näytti. Tutkimuksen johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti William Peers ja se käynnistyi 1 joulukuuta 1969 My Lain oikeudenkäynnin käynnistyessä. Tutkimus valmistui nopeasti 14 viikossa ja lähtökohtana oli maaliskuun 16 päivän tapahtumat. Yli 400 todistajaa haastateltiin ja heidän lausunnot nauhoitettiin. Tutkimus saatettiin päätökseen 15 maaliskuuta 1970. Nauhat suljettiin laatikoihin ja unohdettiin. Vuonna 1987 nauhat lähetettiin Yhdysvaltojen kansallisarkistoon pienenä osana massiivista dokumentteja armeijan toimista Vietnamissa. Siellä ne olivat piilossa, eikä niitä koskaan luokiteltu, tutkittu eikä purettu vuoteen 2007 saakka. Kunnes eräs BBC:n toimittaja sitkeän ponnistelun tuloksena sai käsiinsä 48 tuntia avaintodistajien kertomuksia, vain osa kaikesta materiaalista.

Peersin raportit pidettiin salassa kunnes My Lai oikeuden käynnin tulokset valmistautuivat. Kuitenkin siitä valui tietoja muutaman aktiivin toimittajan korviin jo 1971 loppupuolella. Kuulustelupöytäkirjat ovat melko massiiviset pelkästään todistajalausunnot ja muu materiaali on sidottu yli 38 kirjaan. New Yorker lehdessä muuan Seymor M. Hersh on laatinut hienon artikkelin aiheesta CoverUp-1. Sama mies joka paljasti lehdistölle My Lain.

Inhottava totuus tapahtumista oli että operaatio oli suunniteltu armeijan organisaatiossa melko korkealla ja vastuullisena komentaja oli everstiluutnantti Frank Baker tai ylemmällä taholla. Bakeria oli hyvä syyttää kun hän oli jo kuollut. Yhden kylän sijasta pyyhkäistiin pois monta eli My Lai (1, 2, 4), My Hoi ja My Khe sekä lukuisa joukko pienempiä aina Kiinan meren rannikolle saakka. Näihin toimintoihin ei osallistunnutkaan yksi komppania vaan useampi ja vieläpä useamman päivin ajan. Komppanioille annettiin samat evästykset tappaa kaikki ja mitä tahansa. Tutkimuksen johtaja totesikin: "oikeudessa ei ole pelkästään Bakerin miehet ... vaan armeija, sinä ja minä". Tutkimuksessa todettiin 30 vanhemman upseerin olleen piittaamattomia tehtävistään. Syytettynä oli 14 upseeria rikoksista kuten asian peittelystä mukaan lukien prikaatin kenraali Young ja kenraalimajuri Samuel Koster. Näiltä poistettiin yksi tähti ja ura armeijassa päättyi siihen. (Amerikassa on eriasteisia kenraaleita heidän ansaitsemien tähtien mukaan yhdestä viiteen). Toiset ne menettävät vain tähtiä kun taasen toiset taasen henkensä.

 

Suuri yleisö sai kuulla My Laista vasta marraskuussa 1969. Tapahtuma oli katastrofi Nixonin hallitukselle, jota kiivaasti painostettiin rauhanliikkeiden ja lehdistön taholta. My Lai oli monelle amerikkalaiselle viimeinen niitti, joka poisti harsot heidän silmiltään. Keskustelin matkallani useamman amerikkalaisen kanssa ja kaikki tiesivät MyLain. Monet kertoivat että vasta silloin he, heidän naapurit ja työtoverit tajusivat sodan olleen totaalisesti väärin ja äärimmäisen brutaalin.

Ron Ridenhour on kirjoittanut hienon artikkelin kokemuksistaan Vietnamissa, Amerikan intiaaneihin kohdistuvasta rasismista ja näkemyksensä sodista Etelä-Amerikassa (90 luvulla) nimeltään: ”Jeesus Was a Gook” kirjassa Nobady Gets Off the Bus: The Vietnam Generation Big Book. Termiä gook (=vinosilmä) käytettiin vietnamilaisista.

 

Pete Seegers laati laulun Last train to Nuremberg MyLaista:

Last train to Nuremberg!

Last train to Nuremberg!

Last train to Nuremberg!

All on board!

Do I see Lieutenant Calley?

Do I see Captain Medina?

Do I see General Koster and his crew?

Do I see President Nixon?

Do I see both houses of Congress?

Do I see the voters, me and you?

Lisää kauheuksia

Jos kuvittelet MyLain, MyHoi:n ja My Khe:n olleen vain yksittäinen poikkeuksellinen tapaus, niin erehdyt pahan kerran. Ainoa poikkeuksellinen asia oli mittakaavan laajuus. Vastaavanlaisia tapahtumia oli satoja, joista vain 35 on päätynyt myöhemmin oikeuden käsittelyyn. Päuivän valoon nousseiden ns. Pentagon papereiden mukaan tpauksia oli runsaat 300.

Toimittaja Jonathan Shell kirjoitti 1967, että Quang Gai provinsissa (johon My Lai kuului) 70 % kylistä on tuhottu joko pommituksin, napalmilla tai teloituksin, 40 % väestöstä on pakolaisia ja siviiliuhreja on 50 000 vuodessa. My Laista hän totesi: "Ei ole epäilystäkään, että tällaiset julmuudet ovat mahdollisia vain koska tällaiset siviilien ja heidän kylien tuhoamiseen käytetyt menetelmät ovat tulleet säännöksi, eikä poikkeuksiksi, siinä tavassa jossa kävimme sotaa".  

Winter Soldiers Investigation

Kuukausi MyLain verilöylyn julkitulon jälkeen järjestivät sotaa vastustavat veteraanit (Vietnam Veterans Against the War, VVAW) kuulustelun Detroitssa, jossa pyrittiin laajasti selvittämään amerikkalaisten tekemiä sotarikoksista Vietnamissa: Tapahtumaa kutsutaan Winter Soldier Investigation:ksi. Syynä järjestämiseen oli se, että kaikki puhuivat Vietnamista mutta harva kuitenkin tiesi asian oikean laidan, sisältä katsottuna. Televisioruudussa oli kaikille näytetty kuvia ja videopätkiä sodasta. Mutta harva oikeastaan tiesi miten julma ja brutaali sota lopulta oli. Sotilaiden oma toiminta epäiltyjä NLF:n sotilaita ja siviiliväestöä kohtaan pidettiin kameran silmistä poissa. My Lai oli ainoa poikkeus ja sekin tuli julkiseksi vain kun Riddenhour oli niin sinnikäs. Sota ei ollutkaan mikään sotaleffojen armeijoiden välinen taistelu vaan ihan muuta. Median itsesensuuri sodasta oli lähes aukoton. Pahimpia tapahtumia ei juurikaan kerrottu.

Kuulusteluihin osallistui 109 veteraania ja 16 siviiliä (kuten lääkintähenkilökuntaa), jokaisesta suurimmasta taisteluyksiköstä. He esittivät silminnäkijän kuvauksen näkemistään julmuuksista ja sotarikoksista. Kuulusteluista laadittiin pöytäkirja ja toimitettiin Washingtoniin, jonne se hautautui, ehkäpä liian kuumana asiana.

Termi Winter Soldier oli vastakohta Summer Solder käsitteelle. Termin loi amerikkalainen filosofi Thomas Paine Amerikkan vallankumouksen 1765 – 1783 aikana. Summer solder (and sunshine patriot) oli sotilas, joka taisteli amerikkalaisten ihanteiden vapauden, itsenäisyyden ja demokratian puolesta englannin siirtomaavaltaa vastaan.

Lukuun ottamatta Pacific Radiota niin kuulusteluista ei juurikaan levinnyt tietoja Detroitin ulkopuolelle. Itärannikon lehdistä vain New York Times kommentoi kuulusteluja. Lehti suhtautui sangen nihkeästi tilaisuuteen. Lehden toimittaja Jerry Flint totesi sangen kylmäkiskoisesti: "Tällaista tapahtuu kaikissa sodissa". Detroitin oma lehti Detroit Free Press julkaisi useammankin artikkelin tapahtumasta.

Tapahtumasta tehtiin Berliinin ja Cannesin elokuvafestivaaleissa vuonna 1972 palkittu dokumenttielokuva Winter Soldier, jonka trailerin näet tästä ja koko elokuva on saatavissa DVD:nä (voi sen nähdä juutubestakin vaikka parempi on tietenkin ostaa se url:sta http://www.wintersoldierfilm.com). Elokuva ei esitetty laatimisajankohtana oikeastaan muualla kuin muutamassa hajanaisen kampuksen elokuvakerhoissa ja New Yorkin Whitney museossa. Elokuva haudattiin tehokkaasti. Vasta 2004 presidenttivaaleissa jotkut muistivat, veteraani John Kerryn esiintyneen elokuvassa (Kerry oli Obaman ulkoministeri, vastaehdokas George W. Bushin toiselle kierrokselle ja oli aktiivinen VVAW:n jäsen). Elokuva heräsi uudelleen henkiin ja esitettiin ympäri maata vuonna 2005. Vasta silloin se sai ansaitsemansa arvon, 34 vuotta ensiesityksen jälkeen. Chicago Readerin toimittaja Jonathan Rosenbaum totesi elokuvasta: "Olen aina ajatellut tämän olevan tärkein elokuva maammme traagisesta puuttumisesta Vietnamiin ja yhä edelleen ajattelen niin " Laatimisajankohtana tosiasioiden esittäminen oli ehkä liian shokeeraavaa eikä mahtunut tavallisen amerikkalaisen omaantuntoon millään tavalla. Myös valtamedian itsesensuuri oli lähes aukoton kas kun lehtien rahoittajat olisivat ehkä pelästyneet sodan olleen paljon raaemman kuin mitä siitä kerrottiin. Monet epäilivät tarinoiden olleen tekaistuja ja miesten olevan näyttelijöitä. Tosiasiassa kuulustelijat tarkistivat jokaisen puhujan taustat huolellisesti, jotta minkäänlaista epäselvyyttä ei tarinoiden oikeellisuudesta esiintyisi.

Elokuva on hyytävä ja voi vain ihmetellä miten tällaista voit tapahtua sivistyneessä maailmassa. Sotilaiden koulutuksessa korostettiin ettei vihollinen (vietnamilaiset) ole ihmisiä olleenkaan, niitä voidaan kohdella kuin saastaisia eläimiä ja yhtenä päivänä sotilaat itsekin käyttäytyivät kuin villieläimet. Vasta kotiin palattuaan monet veteraanit alkoivat eritellä näkemäänsä ja kokemaansa. Tulivat tulokseen ettei tämä ole oikein. Kuten elokuvassa eräskin sotilas totesi: ”kerran minäkin olin eläin”. Siksi monet kääntyivät sotaa vastaan. Pää selvisi aivopesusta vasta sodan jälkeen.

Elokuvassa sotilaat kuvailevat pelkonsa, vihansa kun menettivät ystävänsä, turhautumisensa siitä kuin eivät ymmärtäneet kieltä mitä kuulivat eivätkä pystyneet erottamaan ystävää vihollisesta. Kuitenkaan mikään näistä ei oikeuta heittämään vankeja lentävästä helikopterista, raiskaamasta ja murhaamasta siviilejä, satunnaisesti polttamasta kyliä. Mutta kaikki tämä rikollinen toiminta tulee ymmärrettäväksi siinä yhteydessä, mitä sota oli, miten sitä johdettiin ja mikä oli valittu taktiikka (etsi ja tuhoa). Miehet toimivat kuin psykoosissa. Siihen heidät oli ohjelmoitu. Tässä yhteydessä ei ehkä ole tarkoituksenmukaista eritellä raakuuksien yksityiskohtia. Itse kukin voi tutustua elokuvaan (ja menettää yöunensa).

Syynä Winter Soldiers Investigationin järjestämiseen oli osoittaa, että Amerikan Vietnamin politiikka johti väistämättä sotarikoksiin kuten yksi järjestäjistä esitti:

"Me emme pyri keräämään sensaatioita palveluksestamme, vaan saattamaan huonoon valoon sen luutnantti William Calleyn oikeudenkäynnin irvikuvan, jota käydään My Lain verilöylystä. Yhdysvallat on hyväksynyt Nurnbergin natsi oikeudenkäynnin vastuuketjun periaatteen. Seuraamalla näitä periaatteita, mikäli Calley on vastuussa, niin sitä ovat myös hänen esimiehensä presidenttiin saakka. My Lain syy ja Vietnamin sodan brutaalisuus perustuu hallituksemme politiikkaan, jota noudattaa sotilasjohtomme"

 

Winter Soldier oli osa muista sotarikoksia tutkivista kuulusteluista, näitä olivat mm. Bernhard Russelin ja Jean-Paul Srtren oraganisoima Russel Tribunal (Stockholm Tribubnal), National Veterans Inguiry (tutki sotarikoksia CIA:n Phoenix Programin yhteydessä) ja Citicens Commision of Inguiry. Kaikissa näissä oli todettu siviileihin kohdistuneita murhia ja kidutuksia aivan kuten My Laissa tehtiin. Kaikki rikoksia ihmisyyttä vastaan. Winter Soldierissa haluttiin järjestää julkinen selvitys, missä veteraanit itse esittivät näkemänsä.. Kuulustelujen tuloksena todettiin, että My Lain kaltaiset tapahtumat (usein pienemmässä mittakaavassa) olivat yleisiä läpi koko Vietnamin sodan ja ennustettavissa sovelletun strategian (Search and Destroy:n) seurauksena.

Kun Winter Soldier Investigation elokuvaa katsoo, niin oikeastaan saa selkeän kuvan siitä miksi Amerikan sota oli niin julma siviiliväestöä kohtaan. Syynä oli tietenkin ponnistusten menestyksessä käytetty mitta. Westmorlandin lanseeraaman strategian ”search and destroy” menestystä arvioitiin body count luvulla, ruumiiden määrällä. Sama se ketä nämä kuolleet olivat kunhan niitä oli paljon. Varsinkin kun ei voitu erottaa millään tavalla oliko uhri NLF:n sotilas vai siviili. Kysymykseen siitä miten sotilaat erottivat sissin siviilistä vastasi muuan sotilas: ”Kun ne ovat kuolleet, niin ne kuuluivat NLF:ään. Antaa jumalan sitten myöhemmin luokitella heidät". Lapsia meni saman tien kun ne saattaisivat olla vakoojia. Pataljoonat kilpailivat keskenään ruumiiden määrällä ja lukumääriä myös tekaistiin. - Jep, onko tämä nyt enää mitään sodankäyntiä, pelkkää teurastusta.