Vietnamin sodan, neljäs, tuntematon rintama
Kun matkasin Kontumista alas Buon Ma Thuotiin niin monin paikoin turistioppaat, webbisivut ja muutamat paikalliset sanoivat, ettei sinne tai tänne ulkomaalaisten ole hyvä mennä. Suunnittelin mennä Buon Ma Thuotista norsuja katsomaan läheiselle luonnonpuistolle. Esitin mietelmäni majatalon omistajan pojalle. Kysyin hieman teiden kuntoa kun ajattelin yöpyä puiston vierasmajassa ja sen jälkeen matkata puiston läpi Kambodzhan vastaiselle rajalle. Erinomaisessa kartassani oli kylläkin tiet piirretty.
Pojan englannin kielen taito oli erinomainen kun oli valmistunut kauppatieteen maisteriksi Singaporessa. Mukava hänen kanssaan oli jutskata kaiken laista. Nyt oli hieman toisin. Hän sanoi etten voinut mennä. Tiet ovat suljettu ja alue oli sotilasaluetta. Emme mekään voi siellä kulkea – sanoi. Kun kysyin, miten luonnonsuojelualue voi olla sotilasaluetta tuli tovin hiljaisuus ja keskustelu kääntyi väkinäisesti muualle. Pojan isä oli hyvin varakas (omisti monikerroksisen hotellirakennuksen Buon Ma Thuotin keskustassa). Oli ansainnut omaisuutensa toimimalla aktiivisti politiikassa. Varmaan siksi pienikin viittaus alueen tämän päivän politiikkaan on ulkomaisilta tabu, kielletty keskustelunaihe, väärinymmärryksen riski on suuri. -
Rehellisyyden vuoksi on kuitenkin todettava, että kuljin keskisellä ylänköalueella aivan sinne minne halusin, poikkesin päätiestä pieniin kyliin, ajelin siellä täällä eikä kukaan koskaan kieltänyt menemästä sinne tai tänne ei pienimälläkään eleellä eikä puolikkaalla sanallakaan. Olin vapaa kulkemaan minne ikinä halusin, sanoivat turistioppaat ja webbi-sivut mitä tahansa. Ainoa poikkeus oli tuleva luonnonsuojelualue.
Vuonna 2001 pidettiin Pleikussa ja Buon Ma Thuotissa suuret mielenosoitukset. Perjantaina 2 helmikuuta kokoontui Pleikussa n. 3000 – 4000 jarai ihmistä maakunnan kommunistisen puolueen ja hallintorakennuksen eteen. Seuraavan päivänä pyrki tuhannet Ede kansalaiset Buon Ma Thuotiin. Heidät pysäytettiin jo sisääntulotiellä, mutta noin 400 onnistui tunkeutumaan kaupungin keskustaan. Mielenosoitusten seurauksena suljettiin monia paikkoja ulkomaalaisilta. Mielenosoitukset olivat suuri yllätys sekä paikallisille viranomaisille että kansainvälisille tarkkailijoille. Luonteeltaan ne olivat rauhaomaiset eikä juuri kukaan loukkaantunut, tosin esiintyi muutama provokatiivinen poikkeus, jossa heitettiin kiviä taltuttamaan tulleiden poliisien ja sotilaiden päälle sekä rikottiin muutaman auton tuulilasi ja pari näyteikkunaa.
Vuoden 2001 mielenosoitusten jälkeen pakeni Kambodzhaan noin 1100 ihmistä. Tästä syntyi suuri päänsärky sekä Kambodzhalle, USA:lle että erityisesti UNCHR:lle (United Nations High Commissioner for Refugees). Kambodzha oli ilmoittanut että he eivät voi jatkaa oleskeluaan maassa kovin pitkään, syynä oli ensinnäkin se, että Kambodzha ja Vietnam pyrkivät läheiseen rauhanomaiseen vuorovaikutukseen keskenään ja moiset pakolaiset häiritsivät tietenkin tällaista pyrkimystä. Toiseksi Kambodzhassa Vietnamin ja Laosin vastaisella vuoristoalueella elelee etnisesti ja kulttuurillisesti hieman samankaltaista väkeä, mm. jarai ihmisiä, joilla on vertaisia vaatimuksia maanomistusoloihin, aivan kuin vietnamilaisilla veljillään. Siispä näiden ihmisten vastaanottaminen ja majoittaminen olisi selvästi ilmaissut tuen alkuperäisasukkaiden vaatimukselle itsenäisestä valtiosta. Kolmanneksi pelättiin Vietnamilaisten turvallisuusjoukkojen tunkeutuvan maahan ja etsimään näitä pakolaisia. Lopulta muutamille annettiin pakolaisstatus ja n. 38 muutti Yhdysvaltoihin.
Monet paenneista eivät uskaltaneet takaisinkaan mennä. Pelkona oli, että Vietnam ryhtyisi rankaisemaan näitä pakolaisia. Tulevista neuvotteluista tuli vaikeita kun Vietnam vastusti UNCHR:n puuttumista asiaan. Lopulta kolmikantaisissa neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen siitä miten vuoristolaiset pitäisi palauttaa omille kotiseuduilleen, mitä ehtoja heille asetetaan ja miten sopeutumista valvotaan. Tilannetta mutkisti se seikka, että Kambodzhasta oli paennut Vietnamiin Puna-Khmerien vainoja yksinomaan Demokraattisen Kambodzhan aikana yli 13 000 pakolaista ja heitä oli vielä 2 360 ihmistä (4:ssä pakolaisleirissä) jäljellä. Suurin osa näistä jäljelle jääneistä pakolaisista oli paperittomia kalastajia perheineen. Ihmisiä, jotka eivät voineet osoittaa omaa kansalaisuuttaan.
Kun tapauksesta tuli suuri kansainvälinen mediatapahtuma niin Vietnamin televisio esitti muutaman uutispätkän mielenosoituksista. Mielenosoitukset olivat erittäin hyvin järjestetty. Kerrotaan, että järjestäjät olivat tarjonneet rahaa ja muita hyödykkeitä osallistujille. Heille oli järjestetty bussikuljetus jne. Kaikki nämä tapahtumat olivat jääneet vietnamilaisilta viranomaisilta kuten tiedusteluelimiltä täysin pimentoon. Tapausta ryhdyttiin tutkimaan perusteellisesti. Poikkeuksellisesti, tiedotus oli melko avointa ja osoittautui, että näitä suurmielenosoituksia oli edeltänyt useammassa paikassa pienempiä mielenosoituksia.
Maat, uskonto, autonomia?
Mistä mielenosoituksissa oli siis kyse ? Mielenosoituksissa vaadittiin kolmea asiaa: Ensinnäkin kysymys kuka omistaa keskisen ylänköalueen esi-isien asuttamat maat, kun muualta Vietnamista on asettunut asumaan väkeä sinne. Sama ongelma on kaikkialla maailmassa alkuperäisasukkaiden suhteen niin Suomen saamelaisten kuin myös Amerikan intiaanien keskuudessa. Toiseksi uskonnon vapaus tilanteessa missä vuoristolaiset ovat hylkäämässä perinteiset animistiset uskontonsa ja siirtymässä evankelisluterilaiseen kristillisyyteen. Kolmas kysymys oli pyrkimys alueen poliittiseen autonomiaan, jota aikojen kuluessa oli heille luvattu useaan otteeseen.
Näihin kolmeen kysymykseen otettiin hieman eri kanta maailmalla. USA:ssa poliittisessa hallinnossa kuten kongressissa korostettiin kyseessä olevan sanan- ja uskonnonvapaudesta. Seikka jota tietyt lahkolaisryhmät erityisesti evankelisetiset ja fundamentaaliset kristityt järjestöt korostivat. Maanomistusolosuhteet eivät kongressissa olleet kovin hyvin esillä (ei tietenkään, sillä silloin voisi joku kysyä: Entä omat intiaanimme, ei heillä taida asiat olla oikein mallillaan ?)
Lopulta kyse oli myös siitä, että tietyt militanttiset etniset vähemmistöt haluavat muodostaa itsenäinen valtion keskiselle ylänköalueella ja tähän haluun liittyen tukahdutetusta sanan ja uskonnonvapaudesta. Uskonnonvapaudesta siinä mielessä, että viranomaiset pelkäävät ensinnäkin kotona pidettyjen hartaustilaisuuksien olevan osittain poliittisia agitointitilaisuuksia. Toiseksi muutamat evankeliset lahkolaisryhmät ovat avoimesti vaatineet itsenäistä valtiota alueelle (usein amerikkalaisten sanansaattajien innostamana). Politiikka ja uskonto ovat sekoittuneet keskenään. Tilanne on viranomaisten kannalta herkkä, sillä vaatimusten taustalla on yhtenä äänekkäimmistä Amerikassa majaansa pitävä degar foundation, joka taasen on aseellisen FULRO järjestön perillinen. Järjestöön kuuluivat monet niistä vuoristolaisista, jotka olivat aseellisesti sekä pohjoista ja etelää vastassa Amerikan sodan aikana ja sen jälkeen. Nimi FULRO tulee ranskan kielesta Front Uni de Lutte des Races Opprimées, engalnniksi käännettynä United Front for the Liberation of Oppressed Races eli sorrettujen rotujen yhdistynyt vapautusrintama. FULROon kuului aikoinaan vuoristolaisia, joukko cham ihmisiä sekä Mekongin suistoalueelta muuttaneita Khmer Krom ihmisiä. Vaihtelevasti FULROa rahoitti Kiina, Yhdysvallat ja Kambodzha, aina sen mukaan miten kulloinkin suhtauduttiin Vietnamiin. Nämä kaikkia vastaan taistelevat vuoristolaiset olivat sotien aikana tuntematon 3 rintama. Ei heitä paljoa ollut mutta ovat nykyään sitäkin äänneikäimpiä. Näillä ihmisillä ei ollut enää asiaa Vietnamiin ja muuttivat Yhdysvaltoihin pakolaisina. Myöhäiseen aseiden laskemiseen, vuonna 1992, oli kyllä osittaisena syynä Kambodzhan sekava sisäpoliittinen tilanne ja Vietnamin joukkojen 10-vuotinen Kambodzhan miehitys (1979 – 1989), elivät viidakossa hyvin isoloitua elämä, sekä se että joukot eivät tienneet heidän johtajansa olleen kuolleena jo 17 vuotta.
Ne jotka ovat saaneet pakolaisstatuksen, on asutettu Yhdysvaltoihin Pohjois-Karoliinaan degar yhteisöön, joka vuosien varrella usean peräkkäisen pakolaisaallon seurauksena on kasvanut 3000 henkilön kokoiseksi. Sopeutuminen uuteen kotimaahan on ollut vaihtelevaa. Täällä taasen karu arki yllätti: Miehet eivät löytäneet itselleen sopivaa sellaista kumppania, jolla olisi ollut samanalainen perhekäsitys kun heillä oli. Metsästys oli mahdoton elinkeino ja maatilkku, joka heille osoitettiin, on hyvin pieni eikä elätä. He joutuvat tavalla tai toisella assimiloitumaan amerikkalaiseen elämäntyyliin. Kun ennen hakivat ruokansa pelloiltaan ja metsistä niin nykyään he joutuvat asioimaan supermarketeissa. Kun on 20 vuotta asunut viidakossa niin muutos on varmaankin ollut raju. Moisessa tilanteessa katkeruus kasvaa ja ehkäpä siksi yrittävät propagoida itsenäistä aluetta Vietnamissa voidakseen muuttaa takaisin ja jälleen harrastaa omaa elämäntapaansa.
Myöhempi tutkimus paljasti, että mielenosoitusten taustalla olivat FULROlaisten perilliset ns. Degar Foundation. Tähän järjestöön on liittynyt monet pakolaiset, amerikkalaiset erikoisjoukkojen jäsenet (ns. vihreät baretit) ja joukko äärioikeistolaisia amerikkalaisia. Järjestön puheenjohtaja Kok Ksor:n tiedetään olleen mielenosoituksen pääideologin ja keskustellen jatkuvasti puhelimitse organisaattoreiden kanssa. Yhteisön edustajia saapui Vietnamiin 2000 - 2001 turistiviisumilla. He kulkivat kylistä toiseen propagoimassa aatteitaan ja näin saivat massat puolelleen (ainakin lyhyeksi aikaa). Pienillä lahjuksilla oli myös varmaan osuus asiassa. Tämän syyn vuoksi keskiselle ylänköalueen moniin paikkoihin oli pääsy kielletty ulkomaalaisilta erityisesti kyliin, joista suurin osa mellakoijista oli peräisin. Vaikuttaa myös siltä, että monet amerikkalaiset äärioikeistolaiset käyttävät hyväkseen näitä ihmisiä rahoittamalla heidän toimintaansa. Tietty toivovat jonkinlaista revanssia hävitystä sodasta.
Järjestön webbisivua (www.degarfoundation.org) ja johtajan Kok Ksorin puheita lukiessa tulee mieleen mustimmat kylmän sodan propagandat (aivan samaa rataa kun CIA upseerin Landsdalen julkaisut ”Passage to Freedom” projektin aikana vuonna 1954). Esimerkiksi sivuilla väitetään Vietnamin hallituksen pakkosterilisoivan keskisen vuoristoalueen naisia ja siirtävän suuria väestönosia muualle. Väitteet ovat sikäli kummallisia, että alkuperäisasukkaiden lukumäärä sen kun kasvaa alvariinsa. Vuonna 1979 heitä oli noin 900 000 ja vuoden 1999 väestönlaskennan mukaan 1 650 000. Kun keskimäärin Vietnamin väestö kasvoi tänä kahdenkymmenen vuoden aikana 50 % , niin keskisellä ylänköalueelle tämä kasvu on ollut peräti 83 % . Näyttäisi siis siltä, että hallitus sterilisoinnin sijaan antaa hedelmällisyyshoitoja.
Kun lukee UNHCR:n refworld tilannekatsauksia (esimerkikksi UNHCR Vietnam; Indigenous minority groups in the central highlands, January 2002) niin ei mitenkään voi saada minkäänlaista vahvistusta degar foundationin näkemyksille vähemmistöjen sortamisesta. Päinvastoin niissä todetaan Vietnamin olevan multinationalistinen ja multikulttuurillinen valtio, missä jo perustuslaissa taataan etnisten vähemmistöihin kuuluvilla kansalaisilla olevan samat poliittiset oikeudet (ja velvollisuudet) kuin enemmistöön kuuluvilla kinh-ihmisillä. Tästä esimerkkinä on se, että puoluesihteeriksi valittu Nông Đúc Manh on etnisesti Tay.
Toinen kummallinen väite heillä on, että kristittyjä vainotaan, kidutetaan ja vangitaan Vietnamissa heidän uskontonsa vuoksi. Itse vierailin sekä Hanoissa, Kontumissa että Dong Hoissa muutamassa kristillisessä (sekä katollisissa että luterilaisissa) kirkossa ja tapasin siellä paljonkin tosiuskovaisia, ihmisiä joille Jeesus oli elämän veri. Kukaan näistä ei todennut, että heitä olisi vainottu millään tavalla vaan päinvastoin heillä oli työnsä puolesta annettu vapaus viettää omia juhlapäiviään (kuten joulu ja pääsiäinen) ja seremonioitaan (keten kaste, rippi, häät ja hautajaiset) kuten heidän uskontonsa edellytti. Tosin on kyllä myönnettävä, että tilanne on se vaikutelma, mitä tänään havaitsin. Vuonna 2001 tilanne on saattanut olla toinen.
Kuten aikaisemmista postauksista muistetaan, niin suhtautuminen kristinuskoon on Vietnamissa hieman ongelmallinen. Maa on valtaosiltaan Buddhalainen ja katollisten lukumäärä on myös suuri. Nämä kaksi uskontoa ovat Vietnamissa institutionalisoitu. Uskontojen harjoittaminen on suotavaa kunhan se tapahtuu luokiteltujen instituutioiden (kuten kirkkojen, pagodien, luostareiden yms.) puitteissa. Ne kristityt, jotka väittävät heihin kohdistuvia vainoja kuuluvat pääsosin Christian and Missionary Alliance lahkoon. Tämä on yksi fundamentaalista kristinuskoa edustava protestanttinen liike. Heidän amerikkalaiset lähetyssaarnaajansa aloittivat käännytystyön jo vuonna 1929. Maailmanlaajuisesti heitä on n. 3.2 miljoonaa. Ennen vuotta 1975, Vietnamin yhdistymistä, heidän ponnistelunsa ei tuottanut kovin suurta hedelmää (kuten ei myöskään 1800 luvun puolivälin katollisten lähetyssaarnaajien työ). Yhdentymisen jälkeen aloitti Filippiineillä lahkon radioasema levittää pyhää sanomaansa, gospeliaan.
Monissa asian maissa katsotaan protestanttisten lahkojen olevan heidän uskonnollista päävirtaustaan (buddhalaisuutta, hindulaisuutta, taolaisuutta ja joissakin maissa katollisuutta sekä islamia) vastaan ja sitä ei usein katsota kovin suopein silmin. Ongelma ei ole yksinomaan Vietnamin. Miksi siis vuoristolaiset kääntyvä tällaiseen lahkoon, jonka oppien harjoittamien on työlästä ja hankalaa? Muutamat antropologit esittivät teorianaan, että tämä valtauskontoa vastustava piirre tekee lahkolaisten opit niin houkutteleviksi: Se sallii heidän hylkäävän vanhan elämäntyylinsä, jonka tilalle tulee uusi, jonka moraaliset opit ja käyttäytymissäännöt vastaavat modernin elämän sääntöjä (kommunismin ja kristillisyyden eettiset ohjenuorat ammentavat samasta lähteestä). Samanaikaisesti säilyy tiukat etniset rajat vuoristolaisten ja enemmistöä edustavien Kinh ihmisten välillä. Sama kysymys voidaan esittää myös Suomessa: Miksi tietyt vähemmistöryhmät (romaanit ja saamelaiset) ovat kääntyneet luterilaisen valtiouskonnon sijaan tiettyjen lahkojen (siion, rukolevaiset, lestadiolaiset jne.) kannattajiksi? Kärjistäen voidaan sanoa Suomessa: Romaani ei olisi romaani, jos hän ei poikkeaisi tavoiltaan, vaatetukseltaan ja uskonnoltaan valtaväestöstä.
Tätä Vietnamin vuoristoalueella esiintyvää protestanttista lahkoa kutsutaan toisinaan ”Degar protestanttisuudeksi” Tinh Lanh Dega. Liike levisi varhain 90 luvulla. Sille on tunnusomaista fundamentaalisen evankelisen protestanttisuuden lisäksi pyrkimys kulttuurilliseen ylpeyteen ja itsenäisyyteen. Usein pappien johtamissa rukous- ja saarnatilaisuuksissa rukoillaan itsenäisen kotimaan puolesta ja propagoidaan poliittisia tavoitteita. Koska degar protestanttisuus ei ole institutionalisoitu niin ulkopuolisilla (kuten viranomaisilla) on hyvin vähäiset vaikutus- ja valvontamahdollisuudet tilaisuuksien sisällöistä. Mitenköhän Suomessa mahdettaisiin ajatella järjestöstä, joka aika ajoin propagoisi tietyn alueen erottamisesta Suomesta (esim Varsinais Suomen) itsenäiseksi valtioksi, esittäisi väitteitä miten vakkasuomalaisia kohdellaan kaltoin, olisi perillinen aseellisista rintamista ja järjestäisi luvattomia massatilaisuuksia uskonnon varjolla. Varmaan valvottaisiin aika tarkkaan.
Tänään kuitenkin talousuudistuksen Doi Moi:n edistymisen rinnalla suhtautuminen poikkeaviin uskonnollisiin ryhmiin on paljon suvaitsevaisempaa kuin ennen. Esimerkiksi muutaman kirkkorakennuksen omistavan evankelisen uskonlahkon, Tinh Lanh (Gospel), sallittiin pitävän kansallisen konferenssinssa Ho Chi Minh-kaupungissa helmikuussa 2001. Christianity Today lehti kutsui tapahtumaa ”ihmeeksi” mutta samaan hengenvetoon totesi tapahtuman olevan hieman ironinen kun keskisellä ylänköalueella esiintyi mainitut mielenosoitukset, joiden yhtenä teemana oli uskonnonvapaus. - Ehkä kysymys ei ollutkaan uskonnonvapaudesta vaan joiden lahkojen propagoimasta pyrkimyksestä perustaa itsenäinen valtio alueelle.
Hieman taustaa
Siinä kun Kiinan historian suuri ongelma kautta vuosituhansien on ollut pellon ja aron välinen ristiriita niin Vietnamissa taasen on ollut alavien maiden ja vuoristojen välinen kuilu. Vuoristolaiset olivat kaskiviljelijöitä ja metsästäjiä. He viljelivät kuivaa riisiä ja muita hyötykasveja. Alavien maiden viljelijät punaisen ja mekong joen suistoalueella ja muualla tasangoilla viljelivät taasen kosteaa tai märkää riisiä. Joki toi uutta ravinnetta jatkuvasti. Kalastus oli myös merkittävä toimeentulolähde. Alavilla mailla taasen oli voimissaan feodaalijärjestelmä keisareineen, ruhtinaineen ja muina tilpehöörteineen. Väestö senkun kasvoi alvariinsa. Syntyi tarve uusien alueiden valtaamiseen. Kun taasen vuoristolaiset elivät omissa kylissään eikä heidän maailmansa ulottunut lähimetsää pidemmälle. Eikä heillä ollut juuri mitään poliittista ja hallinnollista rakennetta. Keskisellä ylänköalueen alkuperäiskansat asuivat nykyisen Vietnamin, Kambodzhan ja Laosin alueella. Minkäänlaisia valtioiden rajoja ei juurikaan ollut, ennen ranskalaisten saapumista alueelle.
Vuoristolaiset
Ranskalaiset käyttivät näistä ihmisistä nimeä Montagnards (vuorten asukkaat), usein heistä käytetään nykyään nimeä Degar kun taasen vietnamiksi heitä kutsutaan Nguoi Thuong:ksi. Nimi degar taasen juontaa juurensa Ede (Rhade) kielen sanontaan Anak Ede Gar, joka vapaasti voidaan suomentaa ”vuorten pojat” tai ”vuorien lapset”. Kun amerikkalaisilla oli vaikeuksia lausua Montagnards, he kutsuivat paikallista väkeä Mountain Yards ja myöhemmin vain Yards.
He ovat asuttaneet keskisen ylänköalueen alueita pitkään. Kuinka pitkään, sitä ei kukaan tiedä, ainakin 3000 vuotta. Ranskalainen, Sar Luk kylässä M'ong ihmisten keskuudessa asui kerran etnografi Georges Columnas. Hän kuuli kerran läheisessä kylässä esiintyvistä merkillisistä kivistä. Kivet olivat ihmisten tekemiä. Niitä oli 11 kappaletta, kooltaan 70 – 110 cm ja niillä oli vahva musikaalinen soundi. Hän pyysi luvan kuljettaa ne Pariisin. Siellä tarkempi tutkimus osoitti kivien olleen ainakin 3000 vuotta vanhoja. Hän oli löytänyt maailman vanhimman yhä vielä toimivan soittimen, musikaalisen instrumentin. Ovatko kivet luoneet nykyisten M'ong ihmisten esi-isät, sitä ei kukaan tiedä. Joka tapauksessa keskisessä ylänköalueella on ollut asutusta jo silloin. - Missäköhän kivet nykyään ovat ?
Ensimmäiset maininnat vuoristolaisista kirjoitettiin jo vuonna 1145 kun Khmerien kuningasunta kävi sotiaan Champaa ja Vietnamia vastaan. Heidän maansa muodosti puskurivyöhykkeen, joka milloin kuului Vietnamille, Champalle, Khmerien kuningaskuntaan (Kambodzhaan) tai Laosiin. Silloin kun ei sodittu monet tärkeät kauppareitit kulkivat heidän maiden läpi. Alue oli silloin hyvin epämääräinen ulottuen nykyisen Vietnamin, Kambodzhan ja Laosin alueelle. Siellä ei ollut ruhtinaita, viranomaisia eikä mitään muutakaan struktuuria, jotka ovat tunnusomaisia valtiolle.
Vuoristolaiset ovat eläneet kautta aikain omissa pienissä kyläyhteisöissään. Varsinaista poliittista järjestelmää heillä ei juurikaan ollut. Riippumatta siitä oliko kansa luonteeltaan matriarkaalista vai patriarkaalista niin kyliä hallittiin neuvostoilla, jonka johtajan usein oli vanhempi mies. Väki oli uskonnoltaan, lähetyssaarnaajien tuloon saakka (1848), poikkeuksetta animistinen. Keskeinen elementti oli syvä suhde maahan, metsiin, jokiin ja järviin sekä näiden eläimiin. Ympäröivä luonto oli täynnä henkiä ja jumalallinen ”Ae Die” (Isoisä Taivas) oli edustettuna kaikissa luoduissa. Tietäjillä oli erityisen suuri vaikutusvalta ihmisiin. Nämä olivat jonkinlaisia druideja, joiden väkevyysaste vaihteli. Veden ja tuulen tietäjää väkevämpi oli tulen tietäjä. Tulen tietäjä saattoi hallita oman kyläänsä lisäksi ja myös toisinaan naapuri kyliään. Tähän otolliseen maaperään katolliset lähetyssaarnaajat kylvivät oppinsa. Myöhemmin 1930 luvulla, lähinnä amerikkalaiset protestanttiset lahkolaiset (Christian and Missionary Alliance) käännyttivät paljon ihmisiä. Noin viidennes vuoristolaisista on nykyään kristittyjä. - Emme sen enempää käsittele tässä sinänsä mielenkiintoista kysymystä vuoristolaisten esi-isien uskonnosta ja heidän historiaansa. Törmäämme animistiseen uskontoihin ja niiden tapoihin useasti Laosissa. Hyvin kiinnostava artikkelin aiheesta on kirjoittanut muuan Gerald C. Hickey: The Major Ethnic Groups Of the South Vietnamese Highlands, Memorandum RM-4041-ARPA, April 1964 (The Rand Corporation, Santa Monica, California). Vaikka vihkosen on rahoittanut puolustusministeriön tutkimusorganisaatio, niin siinä käsitellään vuoristolaisten sosiaalisia, historiallisia, kulttuurillisia ja uskonnollisia seikkoja pääasiassa pohjautuen ranskalaisten etnograafien havaintoihin.
(Hickey on Jacques Dournes:n ja Georges Condominasin ohella merkittävä ylänköaluetta tutkiva antropologi. Nämä miehet katsoivat ettei etninen identiteetti ollut kovin kiinteä ennen alueen kolonalisontia. Tällöin aloitettiin luokitella ihmisiä heidän käyttämänsä kielen, tapojen ja pukeutumisen suhteen).
Varsinaiset Vietnamilaiset, Kinh-ihmiset, ovat aina olleet alavien maiden suistoalueiden ja rannikon asukkaita. Heille vuoristot olivat noiduttuja alueita, joissa asusteli melko primitiivisiä ihmisiä omine uskontoineen. Vuoristolaiset eivät edustaneet millään tavalla etnisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti mitään sellaista mihin he olivat tottuneet. He kutsuivat vuoristolaisia nimellä moi (villi). Kinh ihmiset pelkäsivät sairastuvan kuolettavasti, jos he vierailisivat alueella. Näitä sairauksia olivat mm. malaria, johon jostain kumman syystä monilla vuoristolaisilla on (toisilla taasen ei ole) geneettinen vastustuskyky. Koska vuoristolaisten kulttuuri oli hyvin poikkeava valtaväestön kulttuurista, on vierastaminen kautta aikain ollut myös vastavuoroista. Tavalla tai toisella he ovat aina eläneet erillään valtakulttuurista. Monet valtakulttuurin henkiset rakennelmat kuten konfutselaisuus edellyttävät aina jonkinlaisen hierarkisen yhteiskunnan olemassaoloa. Näitä instituutioita ei vuoristolaisilla ollut joten heille tällaiset oppirakennelmat ovat hieman vieraita – eivät oikein puhuttele.
Vuoristolaisten maat
Vuoristolaiset kuten aikaisemmin mainittiin harrastavat kaskiviljelyä. Tämä on yksi ongelma nykyään kun monet haluavat omistaa esi-isensä maat ja harrastaa perinteisiä elinkeinojaan. Kaskiviljely voi olla kestävän kehityksen kannalta hyvä viljelymenetelmä kun populaation koko on korkeintaan 30 henkilöä neliökilometriä kohti mutta nykyään keskisen ylänköalueen asukastiheys on runsaat 45. On siis melko selvää, että saavuttaakseen taloudelliset kasvutavoitteensa ja köyhyyden poistamisen ei kaskiviljelyllä enää ole sijaa. Toiseksi Agent Orangen aiheuttama maan myrkyttyminen söi tehokkaasti käyttökelpoista viljelyalaa. Seikkoja, jotka Vietnamin valtion asutuspolitiikka arvostelevat (Amerikkaan muuttaneet) ex-vuoristolaiset usein unohtavat.
Vuoristolaisilta on viety maita sitä ei kukaan kiellä. Toisen maailman sodan päättyessä alueella asui hieman vajaat miljoona asukasta ja nykyään runsaat neljä miljoonaa, josta runsaat 1 640 000 kuluvat erilaisiin etnisiin kansoihin. Vietnamin valtaväestö, Kinh ihmiset, ovat vähin erin muuttaneet alueelle useampana aaltona. Tästä maankäytön ottamisesta muuhun kuin vuoristolaisten omaan käyttöön ovat vuoristolaiset asettuneet poikkiteloin aluksi ranskalaisia vastaan, myöhemmin Etelä-Vietnamia vastaan ja nykyään muutama harva Hanoin keskusjohtoa vastaan.
1900 luvun alussa kun kumille tuli räjähdysmäinen tarve ja ranskalaiset halusivat kahvinsa tulevan omista alusmaistaan, pyrkivät he, imperialismin periaatteiden mukaisesti, anastamaan maata omiin tarkoitusperiin eli muuhun kuin kaskiviljelyyn. Ranskalaiset näkivät lepotilassa kasvavan maan olevan joutomaata. Ranskalaiset perustivat alueelle valtavia kumi- ja kahviplantaaseja. Työvoimaa näihin he ”rekrytoivat” usein kyseenalaisin keinoin muualta Vietnamista. Jos vuoristolaisia yritettiin saada plantaasiorjiksi, pakenivat monet hyvin nopeasti viidakkoon ja takaisin kotikyläänsä. Myöhemmin Ranskan sodan aikana muodostui ranskalaisten tilanomistajien raaka henkilöstöpolitiikka rasitukseksi sotaponnistuksille. Vuoristolaisten lojaliteetti oli ensiarvoisen tärkeä taisteltaessa sissejä vastaan. Mutta lojaliteetin hankkiminen oli vaikeata kun tilanomistajien toimintatavat olivat tätä vastaan.
Kuten aikaisemmista postauksista muistetaan, niin Geneven jälkeen alkoi massiivinen ihmisten muuttoaalto etelään amerikkalaisten propagoiman ”Passage to Freedom” ohjelman kautta. Nämä muuttajat piti asuttaa jonnekin. 100 000 – 300 000:lle keksittiin asuttaa nämä vuoristolaisten maille. Sijoitettiin usein hedelmällisimmille paikoille. Vuoristolaiset pakotettiin muuttamaan syvemmälle ja kauemmas vuoristoon, vähemmän tuottaville alueille. Tästä paikalliset eivät pitäneet ollenkaan. Autonomian sijaan elintilaa kavennettiin entisestään. Monet ajattelivat heidän uhranneen monta nuorta miestä ranskalaisten alaisissa joukoissa ja siitä ei heille ollut mitään hyötyä.
Yhdistymisen jälkeen viljelyalueet kollektivisoitiin yhteistoiminnallisiin tiloihin. Keskisen vuoristoalueen maat ja metsät arvioitiin kehityskelpoisiksi ja alueille muodostettiin uusia talousalueita, joihin muuttamista tuettiin valtion asutus- eli transmigraatiopolitiikkan mukaisesti. Alkuperäisasukkaiden oikeudet maahan ei tunnistettu kun oikeuden arveltiin pohjautuvaan arkaistiseen viljelytekniikkaan. Hyvin nopeasti Vietnamissa huomattiin, ettei kollektivisointi ollut kovin menestyksekäs ja vuonna 1986 aloitettiin talousuudistus Doi Moi. Tämän uudistuksen myötä vuonna 1993 käynnistettiin ohjelma, jonka mukaan omistusolot muutettiin. Suisto- ja tasankoalueilla ihmiset saivat takaisin maat, jotka olivat siirtyneet yhteistoiminnallisten tilojen omistukseksi. Vuoristoalueilla tilanne oli paljon mutkikkaampi. Ensinnäkin vuoristolaisilla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä siitä, että maata voidaan omistaa. Kaskiviljelyssä uuden viljelykelpoisen alueen osoitti aina joku kylän vanhempi henkilö. Maat olivat tavalla tai toisella yhteisiä. Toiseksi hallitus tunnusti vain sellaisen viljelyn, joka oli kiinteätä paikkaan sidottua kuten kostean riisin tai rahaa tuottavan viljelyn kuten kahvin, kumin, teen tai pippurin kasvatus. 90-luvun puolivälissä kun kahvin maailmanmarkkinahinta oli korkea, voitiin jo hyvin pienellä palstalla luoda Vietnamin mittakaavassa melkoinen omaisuus. Kun valtion virallinen asutuspolitiikka hiipui ajan oloon, saapui spontaanisti, uusia asukkaita ruskean kullan perässä. Omistusolot huononivat entisestään kun uudisasukkaat ja suurtilalliset ostivat maata pilkkahinnalla paikallisilta.
Tämä uusi ”raha-viljely” toi nopeasti uusia ongelmia. Viljelyalaksi oli muutettu ikiaikaisia metsiä yli 30 000 hehtaaria, jonka seurauksena maaperän eroosio kiihtyi ja pohjavesi saastui. Metsien häviäminen on itse asiassa Vietnamissa tänään suuri ongelma. Suurin osa metsistä on valtion omistuksessa. Siirtämällä metsiä yksityiseen omistukseen on ollut erittäin hidas prosessi erityisesti siellä missä metsä sisältää arvokasta puutavaraa (kuten huonekaluteollisuuden himoitsemaa ruusupuuta). Yksityistalouksia kannustetaan säilyttämään metsänsä maksamalla 3 - 4 dollaria suojelurahaa hehtaaria kohti. Lopulta vuonna 1992 käynnistettiin Viiden Miljoonan Hehtaarin Ohjelma, jossa avustettiin viljelijöitä metsittämään paljaita kukkuloita. Lisäongelmana tulee siitä että maan käytön oikeudet annettiin miehille kulttuurissa, joka monin paikoin on matriarkaalinen. Konfutselaisilla kinh ihmisillä on hieman vaikea käsittää, että talot ja maat ovat naisen omistuksessa.
Mielenosoitusten aikoihin pyrittiin Vietnamissa kiinteään viljelyyn, jolloin perinteinen kaskiviljelyn pitäisi poistua vuoteen 2005 mennessä. Onko tässä onnistuttu, jäi itselleni hieman epäselväksi. Tässä prosessissa on suuria ongelmia: Esimerkiksi yhdessä Ede kylässä, joka on asuttanut aluetta jo viisi sukupolvea, osoitettiin uusi kylä, jossa heidän pitäisi harrastaa näitä uusia kiinteitä viljelymenetelmiä. Heille oli hieman vaikea ymmärtää miten viljely tapahtuu. Kinh ihmiset ovat taasen kovin ihastuneita tästä prosessista kun he saivat näin legalisoidun maan, joka aikaisemmin oli Eden omaisuutta. 90-luvun puolivälissä havaittiin käytetyn politiikan ongelmat ja nykyään pyritään huolellisemmin ottamaan huomioon alkuperäisten asukkaiden traditiot eli pyritään jalkauttamaan väestön joukkoon päätöksenteot maanomistusolosuhteista keskitetyn viranomaiskäsittelyn sijaan.
Mielenosoitusten kouriintuntuvin seuraus olikin paikallisviranomaisten tarkempi puuttuminen maan hallintaan. Monille viljelijöille, joilla ei ollut riittävästi maata annettiin suoraan lisää viljelyalaa käyttöön. Esimerkiksi Dac Lak provinssissa annettiin yhteensä 13 800 hehtaaria maata sellaisille etnisille viljelijöille, joilla oli vähemmän kuin 0.73 hehtaaria maata käytössään. Maa otettiin valtion omista tiloista, talousmetsistä ja maakunnan muista maista. Tosin tässä törmättiin mainittuun ongelmaan eli siihen, että monilla ei ollut oikein käsitystä, instituutiota ja traditiota siitä miten he henkilökohtaisesti voivat omistaa maata, ylläpitää sitä kiinteästi, tuottavasti ja pitkäjänniteisesti.
Vuoristolaiset sotien jaloissa
Huolimatta tästä maan valtaamisesta ensimmäisen indokiinan sodan syttyessä, ranskalaisten ja VietMinhin välille, houkuttelivat ranskalaiset vuoristolaisia omiin joukkoihin lupaamalla heille autonomian. Näin he katsoivat voivansa elää omaa perinteistä elämäänsä valtaväestön reuna-alueilla tai ulkopuolella. Runsaat 40 000 miestä useasta eri alkuperäiskansoista liittyikin ranskalaisiin joukkoihin. Näistä miehistä runsaat 10 000 miestä oli koottu keskisen vuoristoalueen väestä. Toisaalta liittyi VietMinhiin myös monet kun Ho Chi Minh oli luvannut heille autonomian vuonna 1955 Vietnamin yhdentymisen jälkeen. Nykyään monet muistuttavatkin keskusjohtoa tästä Ho Chi Minhin lupauksesta. On hyvät syyt uskoa hänen olleen vilpitön lupauksissaan. Ho Chi Minhin mielessä oli varmaan se malli mitä Kiinassa ja Neuvostoliitossa harrastettiin. Näissä maissa useammalla alueella oli oma autonomiansa kuten Tiibet ja Siperian lukuisat autonomiset neuvostovallat.
Saadakseen sitoutettua vuoristolaiset omiin pyrkimyksiinsä keksivät ranskalaiset muodostaa alueelle erillisen hallinnollisen alueen Pays Montagnard du Sud (PMS), joka liitettiin myöhemmin ex-keisarin Bao Dain hallinnon alaisuuteen (vuonna 1950). Näin alue ei näyttänyt vuoristolaisten silmissä olevan jonkun vielä kaukaisemman kuin Saigonin hallintoaluetta vaan ikään kuin omaa. Lisäksi monet vuoristolaiset olivat kovin epäluuloisia ranskalaisille, heillä kun oli tuoreessa muistissa orjuutta muistuttavat työolosuhteet ranskalaisilla plantaaseilla. Perustamalla PMS:n myös selkeästi erotettiin vuoristolaiset kinh ihmisistä, liudennettiin vuosisatainen keskinäinen juopa. Tällä tempulla haluttiin myös vähentää VietMinhin poliittista indoktrinaatiota sodan nationalistisista tavoitteista. Eli haluttiin sanoa: ette puolusta ranskalaisten valtapyrkimyksiä vaan Bao Dain muodostamaa valtiota ja omaa hallintoaluettanne. PMS:n perustamisen jälkeen vuonna 1951 alueen hallinto järjestettiin erilliseksi alavien maiden hallinnosta. Väljästi käsitettynä vuoristolaisilla oli siis Ranskan sodan aikana jonkinlainen autonomia. Heinäkuussa, 1953, kun ranskalaiset olivat pikkuhiljaa saamassa tarpeekseen koko tuloksettomasta sodasta, päätettiin lopettaa autonomia ja liittää alue tiukemmin Bao Dain hallinnon alaisuuteen.
Hyvä. Tuli aikanaan vuosi 1954 ja Geneven neuvottelut. Niihin ei kutusuttu vuoristolaisia mitenkään. Seikka, josta äänekkäimmät vuoristolaiset yhä vielä muistuttavat. Ranskalaiset halusivat päästä sodasta eroon, eikä tätä soppaa haluttu joidenkin pienten etnisten ryhmien hämmentävän ja mutkistavan neuvotteluita edelleen. Kahden kauppa on aina kolmannen korvapuusti.
Kun Ranskan lippu laskettiin, niin monin paikoin laskettiin myös vuoristolaisten oma lippu. Diemin määräysten mukaan ainoa sallittu lippu oli Etelä-Vietnamin lippu. Tästäpä vuoristolaiset hämmästyivät kovin. Pikkuhiljaa selvisi, että puheet autonomiasta olivat pelkkää poliittista teatteria.
Kun Diem oli äänestyttänyt itsensä presidentiksi, niin kansallisena itsenäisyyspäivänä 26. lokakuuta 1956 lahjoittivat vuoristolaiset presidentille valkoisen norsun. Lahja on suuri kunnioituksen ja siunauksen osoitus, vuoristolaisten perinteiden mukaan. Tällä he halusivat ilmaista luottamuksensa ja kunnioituksen uudelle presidentille. Vuoristolaiset rukoilivat, että Diem ei tuhoaisi heitä. Mutta toisin kävi. Umpikyyninen Diem, kuten monet muutkin vietnamilaiset, pitivät näitä ihmisiä vain villeinä, primitiivisinä kansoina, joilla ei ollut mitään arvoa (Diemille vain varakkailla katolisilla oli jonkinlainen arvo – ei muilla).
Alueen hallinnossa, PMS:n perintönä, työskenteli joitakin vuoristolaisia virkamiehinä (pääasiassa Rhade ihmisisä). Niinpä päätti Diem ensitöikseen korvata nämä itselleen uskollisilla henkilöillä. Alkuperäisasukkaan status muutettiin vuoristoalueen etnisiksi vähemmistöksi (tietenkin nämä olivat etnisiä enemmistöjä omilla alueillaan). Diemin pyrki assimiloimaan nämä ihmiset Etelä-Vietnamiin hallintoon ja kulttuuriin. Ranskan armeijan alaisuudessa taisteli keskisen ylänköalueen 10 000 vuoristolaista, jaettuna 13 pataljoonaan. Nämä liitettiin suoraan ARVN:ään (Etelä-Vietnamin armeijaan) ja kaikilta upseereilta ja muulta päällystöltä poistettiin heidän arvonsa. Alennettiin siis rivisotilaaksi. Sotilaat eivät enää saaneet käyttää omia nimiään vaan heidät pakotettiin käyttämään vietnamilaisia nimiä. Diem ensisijaisesti pelkäsi näiden miesten voivan asettua tehokkaasti häntä vastaan ja siksi pyrki hävittämään heidän etniset juuret ja omat etniset joukko-osastot.
Diemin hallituksen aikana kiellettiin opettamasta vuoristolaisten omia kieliä ja kaikki heidän kirjat poltettiin. Ranskan alaisuudessa monille vuoristoheimoille ennen kaikkea Rhade kansalle oli järjestetty jonkinlaista kouluopetusta ja terveydenhuoltoa. Heimoilla oli oma oikeudenkäyntitapa joissa usein miten käsiteltiin erilaisia ristiriitoja kylien ja perheiden välillä. Nämä heimo-oikeudet lakkautettiin, kaikki päätäntävalta maiden hallinnasta siirrettiin Diemin hallinnon alle. Etelä-Vietnamin maareformin yhteydessä perusettiin strategisia kyläsiä ja agrokyliä pitkin Etelä-Vietnamia (kuten postauksessa ”Kylmän sodan mandariini ...” mainittiin). Usein ihmiset muuttivat tänne kiväärin piipun osoittamaan suuntaan. Vuoristolaisia asutettiin alaville maille. He eivät viihtyneet siellä alkuunkaan, vaan pakenivat tuotapikaa, monet kuolivat nälkään ja sairauksiin. Muuttaneilla ei ollut harmainta hajuakaan miten alavilla mailla viljeltiin. Tapa oli tyystin poikkeava siitä, mitä vuorilla harrastettiin.
BAJARKA
Tässä tilanteessa vuoristolaiset järjestäytyvät ja perustavat BAJARKA järjestön vuonna 1958. Nimi tulee siitä, että järjestöä perustamassa oli suurimmat vuoristolaiskansat nimittäin BAhnar, JArai, Rhade ja K'Ho kansat. Heidän tavoitteensa oli vastustaa assimilaatio politiikka sekä luoda autonomia ja itsenäisyys vuoristolaisille. Järjestön johtajaksi valittiin Y Bham Enuol (etuliite Y tarkoittaa miestä vähän kuten englannin kielen Mr. mister).
Heinäkuun 25 vuonna 1958 järjestö laati vetoomuksen Ranskalle, USA:lle ja YK:lle, jotta nämä voisivat taata alueen itsenäisyyden. Syyskuussa he pitivät sarjan mielenosoituksia Kontumissa, Pleikussa ja Buon Ma Thuotissa. Saman tien perustamisensa jälkeen, Diem, kuinkas ollakaan, murskasi järjestön ja pisti johtajat Y Bham Enuolin, Paul Nurin, Siu Sipin, Y Thih Ebanin, Y Ju Ebanin, Nay Luettin ja Touneh Yohin vankilaan kuudeksi vuodeksi.
Vuoristolaiset ovat maanviljelijöitä ja metsästäjiä. Diem, hyvää hyvyyttään, päätti riisua heiltä aseet: Keihäät, jousipyssyt ja miekat. Nyt heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia harrastaa perinteisiä elinkeinojaan eikä puolustaa kyliään vihamielisen viidakon eläimiä (käärmeitä, tiikereitä ja monia muita) vastaan. On selvää, että entisen Viet Minhin nykyisen kansallisen vapautusrintaman (NLF) suosio kasvoi. NLF tarvitsi aluetta ruokahuoltoonsa ja sille oli hyvin tärkeä alueen lojaalisuus pitääkseen miehistötappiot minimissään, saadakseen lisää joukkoja riveihinsä ja hankkiakseen tiedustelutietoja vihollisen liikkeistä. NLF järjesti lapsille koulutusta ja auttoi maanviljelysmenetelmien kehittämisessä (siinä sivussa harrasti myös poliittista indokrinaatiota). Väen sitouttaminen oli NLF:lle kohtalaisen helppoa kun monet nykyisen NLF:n jäsenistä kuuluivat aikoinaan Viet Minhiin ja olivat usein miten omaa väkeä, vuoristolaisia itsekin. Helppo oli selittää Diemin olevan vain pelkkä nukke amerikkalaisten käsissä
Buon Enao kokeilu ja CIDG
Keskinen vuoristoalue on strategisesti tärkeä. Suurimmat Amerikan sodan taistelut käytiin siellä. Sanottiin: ”Se, joka hallitsee keskistä ylänköaluetta, hallitsee koko Vietnamia”. Kuten muistetaan postauksesta ”Nixon astuu ...” Buon Ma Thuotin antautumisen jälkeen NVA:n ja NLF:n joukkojen ei tarvinnut painaa muuta kuin kaasupoljinta niin oltiinkin tuota pikaa muutamassa viikossa Saigonissa.
Vuonna 1961 käynnistyivät NLF:n johtamat sissisodat keskisellä vuoristoalueella, Diemin hallintoa vastaan. NLF:n johtajana oli BAJARKA:n johdossa toiminut ede-mies Y Bih Aleo. NLF:ään liittyi paljon vuoristolaisia, erityisesti autonomiasta haaveilevia nuoria miehiä. NLF joukot olivat pääasiassa koostuneet vuoristolaisista (yli 50 % sotilaista). Amerikkalaisilta sotilastiedustelijoilta ei ollut jäänyt huomaamatta NLF:n suosion kasvu. Kontum ja Pleiku olivat kokonaan NLF:n hallinnassa ja heidän suosio vain kasvoi päivä päivältä etelään mennessä. Oli vain ajan kysymys koska koko Etelä-Vietnam oli NLF:n valvonnassa ja yhdentymisneuvottelut voisivat alkaa. Nyt amerikkalaisilla oli kiire saavuttaa vuoristolaisten suosio ja järjestää vastavallankumouksellista toimintaa. [englanninkielinen termi counterinsurgency on käännetty tässä käsitteeksi vastavallankumous, paremman puutteessa]. Tehtävä tuntui olevan täysin mahdoton. Diemin hallitus ei ollut kovin suosittu. - Jos jostain voi ylistää Diemia, niin häntä voi ihailla siitä miten tehokkaasti ja nopeasti hän saavutti laajojen kansankerrosten epäsuosion.
Amerikkalaiset yrittivät luoda Saigonille lojaalin alueen Dac Lacin läänissä noin 18 kilometriä Buon Ma Thuotista etelään. Alueen talous oli nopeammin kasvava ja siellä asui paljon Rhade ihmisiä. Nämä olivat keskimäärin paremmin koulutettuja ja heidän joukostaan oli noussut joitakin johtavia virkamiehiä paikallistasolle ja jopa Saigoniin. Saigonin kannalta oli edullista, että monet Rhade ihmiset suhtautuivat hyvin epäluuloisesti NLF:ään läheisesti liittyviin kommunistisiin aatteisiin (Usein unohdetaan, että NLF:n riveissä monet olivat puhtaasti nationalisteja ja poliittinen Marxin, Engelsin ja Leninin viitoittama yhteiskunta- ja talousteoria olivat heille melko vierasta. Osittaisena syynä on se, että yhteiskunta abstraktina käsitteenä oli monelle alkuperäisihmiselle hyvin vieras).
Vietnamissa työskenteli vapaaehtoistyössä muuan jenkki, David A. Nuttle. Hän oli suorittanut alemman korkeakoulututkinnon maanviljellyssä. 23-vuotias Nuttle saapui Vietnamiin International Voluntary Service, IVS:n, kautta. IVS oli John F. Kennedyn perustaman NGO Peace Corpsin edeltäjä (NGO = Non Govermental Organization). Hänen tehtävänä oli kehittää maanviljelymenetelmiä monissa Etelä-Vietnamin kylissä. Hän oli saavuttanut kyläläisten silmissä suuren arvostuksen metsästys ja maanviljelytaitojensa kautta. Hän kehitti mahdollisen appiukkonsa, CIA upseerin, Gilbert Laytonin kanssa idean vuoristolaisten itsepuolustusjoukoille.. Heidän ideaa kutsutaan Buon Enaon kokeiluksi. Kokeilu loi pohjaan Saigonille uskollisten kylien itsepuolustusjoukoille (Citizens Irregular Defense Group, CIDG). Buon Enao kylässä hanke onnistui aluksi erinomaisesti, muualla menestys oli melko vaihtelevaa. Osittaisena syynä muissa CIDG hankkeiden vaihtelevaan menestykseen on se, että niissä ei toiminut yhtä karismaattista kyläläisten luottamuksen hankkinutta henkilöä, kuin mitä Nuttle oli. Kun hanke lähti käyntiin erosi Nuttle IVS:stä kun hänen mielestään vapaaehtoisorganisaatiota ei voida sitoa sotaponnisteluihin. [Muaan suomalainen, mies, joka ei osannut elämässään muuta tehdä kuin sotia, Lauri Törni (alias Larry Thorne alias Sven Kornie), liittyi läheisesti CIDG hankkeisiin, toimissaan erikoisjoukoissa (Vihreissä Bareteissa)].
Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa, valitussa koekylässä Buon Enao:ssa, palautetiin kyläläisille heidän omat aseensa, jouset, miekat ja keihäät. Toisessa vaiheessa järjestettiin kouluopetus ja terveyden huolto. Kolmannessa vaiheessa, kun he olivat rakentaneet aidat kylänsä ympärille, heille annettiin tuliaseita. Aitojen tehtävänä oli kertoa NLF:lle ettei heillä ole tänne asiaa. Kylät varustettiin Etelä-Vietnamin lipuin ja ympärille asennettiin joitakin julisteita NLF:n varoittamiseksi. Aluksi kyläläiset suhtautuvat hankkeeseen hyvin epäluuloisesti: He pelkäsivät että amerikkalaisilla on mielessä samanlaiset metkut, manipulointi tavoitteet, kuten aikaisemmin oli ranskalaisilla ja kummankin puolen vietnamilaisilla. Lopulta amerikkalaiset onnistuivat saamaan kylän luottamuksen puolelleen.
Hankkeen onnistumiselle oli myös ratkaisevan tärkeää, että Nuttle opetti heitä viljelemään monia uusia kasveja kuten, pippuria, vesimelonia, kaalia, papuja jne. Opetti kompostoimaan (itse asiassa kun vierailin eri kylissä pitkin koko indokiinaa, niin ihmettelin kompostien vähäisyyttä). Kylään hankittiin pari ompelukonetta, jotta hylätyistä ARVN:n vaatteista voitaisiin ommella uusia asusteita. Sepän taitoja kehitettiin, jotta romumetallista voitaisiin takoa uusia työkaluja jne. Lopulta aina uuden kylän liittyessä hankkeeseen kylän johtajalle annettiin transistoriradio. Buon Ma Thuotissa käynnistettiin Rhade ja Jarai kieliset lähetykset. Lopulta amerikkalaiset toimittivat ”valkoisille” alueille elokuvakoneita, joilla esitettiin pääasiassa propagandaelokuvia, mutta joukossa oli muutama opetusfilmikin.
No hyvä. Vastavallankumouksellinen toiminta näytti olevan hyvin mallillaan. Vuoteen 1962 mennessä kokeiluun oli liittynyt jo 40 kylää. Ketään ei pakotettu vaan kylissä nähtiin hankkeen tuomat hyödyt olevan suuremmat kuin olla osallistumatta. Kokeilu oli ehkä merkittävin saavutus, mitä amerikkalaiset olivat siihen saakka saavuttaneet. Rhade ihmiset ovat tyytyväisiä, heidän itsetuntonsa ja ylpeys on palannut. Tämä taasen ei sopinut Diemille alkuunkaan. Vuoden 1962 puolivälissä Diemin hallitus alkoi riisua aseista monia kyliä. Itsehallinnon tilalta hallinto piti saattaa maakuntatason hallinnon alaisuuteen. Omanarvontunnon kasvun myötä Diem pelkäsi BARJAKA liikkeen elpyvän ja näin muodostavan aseellisen vastarinnan itselleen. Rhade kansalaiset olivat syvästi pettyneitä Diemin toimiin, joka taasen johti NLF:n suosion kasvuun. Syyskuussa Nuttle erosi CIA:n palveluksesta eikä koskaan enää palannut Vietnamiin. Buon Eneao:n menestys tuhosi itse itsensä.
Jos ei jaksa kahlata massiivista Thomas L. Ahernin kirjoittamaa kirjaa Vietnam Declassified: CIA and Countersurgency in Vietnam (University Press of Kentucy, 2010) ja on kiinnostunut aiheesta niin netistäkin löytyvä tohtori J.P.Harrisinn erittäin luettava tutkielma : The Buon Enao Experiment and American Countersinsugency, SandhurstOccasional Papers, (Royal Military Academy Sandhurst Camperley,Surrey). Ehkäpä syynä tutkielman laatimiseen ja julkaisemiseen niinkin myöhään 2013 on se, että amerikkalaiset olivat unohtaneet Buon Enaon opit toimiessaan Irakissa ja Afganistanissa. Enkä ollenkaan ihmettele, etteikö Buon Enaoa tutkittaisiin huolellisesti eri sotilasakatemioissa ympäri maailmaa (sodankäynti taitaa olla nykyään hieman erikoista taidetta ja tiedettä). Thomas L. Arhen oli Archimedes Pattin:n lisäksi yksi niitä harvoja CIA:n upseereita, jotka jo ennen Vietnamin sodan alkua olivat sitä mieltä että Vietnamin sota oli tarpeeton, turha ja voittamaton. Aiheutti vain lähes 3 miljoonan ihmisen hengen, maan myrkyttämisen ja monien merkittävien kulttuurimuistomerkkien tuhoutumisen.
FULRO
BARJAKA:n johtajat vapautetiin 1963 heti kun Diem oli murhattu ja uudet vallanpitäjät olivat astuneet valtaan. Saadakseen paremmin sitoutettua vuoristolaiset Saigonin politiikkaan päätti sotilasjuntta nimittää BARJAKAn johtajan Y Bham Enuolin ja varajohtajan Paul Nurin johtaviin maakuntatason virkoihin. Maaliskuussa 1964 Yhdysvaltojen avustuksella BARJAKA:n johtajat sekä ylänköalueiden Cham ihmisten edustajat sekä Khmer-Krom ihmisten edustajat muodostivat Keskisen Ylänköalueen Vapautusrintaman (Front de Liberation des Hauts Plateux, FLHP). Nämä kolme, autonomiasta ja itsenäisyydestä haaveilevaa tahoa (vuoristolaiset, Champalaiset ja Khmer-Kromilaiset) muodostavat maantieteellisesti suurimman osan nyky-Vietnamin pintalasta (Huesta etelään).
Rintama jakautui melkein samantien: Y Bham Enuolin johtama siipi kannatti rauhanomaisia pyrkimyksiä kun taasen sotaisempaa siipeä johti Y Dhon Adrong. Adrongin siipi tunkeutui Kambodzhan rajan toiselle puolelle ja valtasi ranskalaisten hylkäämän tukikohdan Camp le Rolandin. Täältä käsin he pyrkivät rekrytoimaan lisää väkeä aseellisiin joukkoihin.
Sillä välin Kambodzhan valtionpäämies prinssi Nordom Sihanouk pisti tuulemaan. Prinssin poliittiset käänteet ovat nyt ja tulevaisuudessa niin vauhdikkaita, että maailmassa tuskin on ollut tai tulee olemaan yhtään ainoat poliitikkoa, joka on käänteissään yhtä hengästyttävä. Tulemme tuonnempana palaamaan häneen (Kambodzhan yhteydessä). Sihanouk pyrki tällä kertaa koordinoimaan eri Etelä-Vietnamin ja Kambodzhan rajoilla toimivien separatistiryhmien toimintaa. Yhteydenotto tehtiin Adrongin johtaman FLHP siiven lisäksi kahteen muuhun järjestöön. Näitä o livat Kuninkaallisessa Kambodzhan armeijassa toimivan upseerin Les Kosemin johtama Champan vapautusrintama (Front de Liberation du Champa, FLC). Toinen järjestö oli entisen munkin Chau Daran johtama Kambodzhan Kromien vapautusrintama (Front de Liberation du Kampuchea Krom, FLKK). Chau Daran väitetään olleen Kambodzhan salaisen palvelun agentti.
Nämä kolme järjestöä (FLHP, FLC ja FLKK) muodostivat FULRO:n. Järjestön jonka käänteet ovat tosi vaiherikkaita. Ensitöikseen FULRO piirsi itselleen lipun. Se muodostuu kolmesta raidasta sinisestä (meri) , punaisesta (taistelu) ja vihreästä (vuoret). Punaisen raidan keskellä on kolme tähteä, edustaen kaikkia kolmea perustajajärjestöä.
Les Kosem näyttää olevan hyvin romanttinen hahmo. Hänen väitetään olleen kaksoisagentti sekä Ranskan että Kambodzhan salaisten palveluiden palkkalistoilla. Siitä että hän oli Ranskan salaisen palvelun palkkalistoilla, voidaan tietenkin hieman pohtia, mikä kiinnostus ranskalaislla oli enään alueella. Tukiko Ranska FULRO:a vai pyrkikö Ranska hallitsemaan jollain tavalla Kambodzhaa? Kysymyksiä, joihin tuskin saadaan koskaan vastausta. Puoli vuotta ennen Puna-Khmerien valtaantuloa hän yritti järjestää puolelle miljoonalle Cham muslimille exoduksen Malesiaan. Hanke suurimmalta osin epäonnistui. Les Kosem kuoli hyvin epäselvissä olosuhteissa. Suhtautuminen Les Kosemin on hieman vaihtelevaa: Kambodzhan Cham-muslimeille hän on suuri sankari kun taasen Vietnamissa häntä pidetään suurena gangsterina, johon on ruumiillistunut pahimpien Champalaisten merirosvojen perinne (Champan merenkulkijoiden joukossa eleli muiden ohella elinvoimainen piraatti yhteisö).
On hieman epäselvää miksi kuninkaallinen prinssi halusi perustaa FULRO:n. Syitä voi olla useita: Ensinnäkin järjestö voisi olla vastavoima tasavaltalaisille sisseille tai hän oli huolissaan Etelä-Vietnamin levottomuuksien leviämisestä maahansa, hän saattoi pelätä Etelä-Vietnamin tunkeutuvan Kambodzhaan (pelolle oli perusteet historiasta). FULRO:n kautta hän uskoi, ehkäpä, saavansa jonkinlaista valvontaa mahdollisia levottomuuksia vastaan (ja siksi armeijan upseeri Les Kosem oli aktiivisti mukana hankkeessa).
Syyskuun 19 1964 FULRO ryhtyi toimintaan. Amerikkalaisten kouluttamat (ja aseistamat) kylien itsepuolustusjoukot CIDG kapinoivat etelä vietnamin armeijaa vastaan ja valtasivat erikoisjoukkojen ylläpitämät viisi varuskuntaa (Buon Sar Pa, Bu Prang, Ban Don, Buon Mi Ga ja Buon Brieng). Kapinaan osallistui n. 3000 itsepuolustusjoukkojen jäsentä. 35 ARVN:n sotilasta kuoli kapinassa. Samoin amerikkalaiset riisuttiin aseista. Buon Ma Thuotissa jaettiin lentolehtisiä, joissa väitettiin, että keskisen ylänköalueen on vallannut laajentumishaluiset vietnamilaiset. Nämä toteuttavat systemaattista kansanmurhaa. FULROn aktivistit valtasivat Buon Ma Thuotin radioaseman, jonka kautta he lähettivät itsenäisyysvaatimukset. Vaatimukset väitettiin Y Bham Enuolin laatineen. Mies tosin oli siepattu (perheineen) Buon Ma Thuotin kodistaan. Näitä kapinoivia itsepuolustusjoukkoja avustivat mainitun FLHP:n aseellisen siiven johtaja Y Dhon Adrong, Les Kosem ja muutama muu Kambodzhan kuninkaallisen armeijan upseeri sekä mainittu munkki Chau Daran sekä muita korkea-arvoisia henkilöitä.
Seuraavana päivänä ARVN:n prikaatin kenraali Nguyen Huu Co lensi Pleikusta Buon Ma Thuotiin tavatakseen Buon Enao:sta peräisin olevia kapinnallisjohtajia. Neuvon pidossa hän osittain tuki heidän vaatimuksiaan ja lupasi esittää nämä pääministerille kenraali Nguyen Khanhille. Hän pyysi kapinnallisia palaamaan kotiinsa rauhanomaisesti ja odottamaan neuvotteluiden tuloksia. Buon Sar Pa:n varuskunnan vallannut ryhmä jatkoi Vietnamin viranomaisten uhkaamista ja jatkoivat matkaansa, aseineen kohti Kambodzhaa, Mundulkirin provinssiin. Ne CIDG joukot jotka jäivät Buon Sar Pahan, taasen kohtasivat, Nquyen Huu Con lupauksista huolimatta, ankaran sotilaallisen vastarinnan ja joutuivat antautumaan pääministeri kenraali Nguyen Khanhille. Varuskuntaan jääneet miehet kokivat näin tuleensa petetyksi. Co:n kanssa tehdyn sopimuksen mukaan he nimittäin asettuivat aloilleen odottaakseen neuvottelutuloksia Saigonista (miten saattoivatkaan olla näin sinisilmäisiä).
Seuraavien viikkojen aikana saapui CIDG:n itsepuolustusjoukkoja lisää Mundlikirin provinssiin aikaisemmin karanneiden joukon jatkoksi. Y Bahm Enuol nimitettiin FULRO:n johtajaksi, hänelle annettiin arvonimi kenraali ja nimitettiin Champan ylänköalueen presidentiksi (Les Kosemin ja Chau Daran neuvosta). Muutama viikkoa myöhemmin Y Bahm Enuolin perhe siirrttiin kaikessa hiljaisuudessa heidän kotikylästään Buon Ea Bongista FULRO:n varuskuntaan Mondulkiriin.
Amerikkalaisille jäi hieman epäselväksi, kuka oikeastaan oli vastuussa CIDG:n ja FULROn vuoden 1964 kapinasta. Aluksi he syyttivät NLF:ää ja ranskalaisia. Todennäköisesti Sihanouk oli takapiruna FULRO:n keskuskomitean asettamissa vaatimuksissa, Vaatimukset sisälsivät vahvaa anti-SEATO retoriikkaa. Etelä-Vietnamin hallitus taasen tietenkin syytti Yhdysvaltoja CIDG itsepuolustusjoukkojen aseistamisesta. Lopulta kun oikeastaan mitään neuvottelutuloksia tullut Saigonista jatkoi FULRO toisella hyökkäyksellä joulukuussa 1965, jossa taasen 35 vietnamilaista kuoli. Kapina tukahdutettiin melko nopeasti ja 4 vangiksi saatua FULRO:n johtajaa (Nay Re, Ksor Bleo, R'Com Re ja Ksor Boh) teloitettiin julkisesti varoitukseksi muille itsenäisyyttä ja autonomiaa janoaville.
Kesäkuun 2 1967, Amerikan sodadan käydessä jo kuumana, Y Bham Enuol lähetti delegaation Buon Ma Thuotiin esittämään Saigonin hallitukselle vetoomuksen. Etelä Vietnamin vähemmistökansalaisuuksien muodostama kongressi kokoontui kolme viikkoa myöhemmin 25 ja 26 kesäkuuta. Kongressi muodosti julkilausuman, josta neuvoteltiin Etelä Vietnamin johtajien Nguyen Van Thieu:n ja kenraali Nguyen Cao Kyn kanssa. Lopulta 11 joulukuuta 1968 keskustelut FULRO:n ja vietnamilaisten virkamiesten kanssa toi tuloksenaan sopimuksen, jossa tunnustettiin vähemmistöjen oikeudet, muodostettiin ministeriö tukemaan näitä oikeuksia ja salli Y Bham Enuolin oleskelemaan pysyvästi Vietnamissa. FULROn kannalata tällainen sopimus vesitti heidän tavoitteensa tehokkaasti.
Monet FULROlaisista, kuten FLC:n johtaja Les Kosem, vastustivat tällaista Vietnamilaisten kanssa tehtyä kaupankäyntiä. Joulukuun 30. 1968 Les Kosemin johtamat (Kambodzhan kuninkaallisen armeijan ja militanttisen FULRO:n siiven) joukot valtasivat Camp le Rollandin tukikohdan ja kuljttivat Y Bham Enuolin Phonm Penhiin kotiarestiin.
Helmikuun 1 1970 laadittiin sopimus Y Dhon Androngin ja Paul Nurin välillä. Paul Nur oli entinen BARJAKA johtaja ja nyt hän toimi Etelä Vietnamin edustajana. Sopimus merkitisi efektiivisesti FULRO:n loppua poliittisena liikkeenä. Monet FULROlaiset eivät kuitenkaan olleet kovin tyytyväisiä tehtyyn sopimukseen ja jatkoivat taisteluitaan Etelä-Vietnamia vastaan. Satunnaisesti tehtiin myös yhteistyötä NLF:n kanssa erityisesti haavoittuneiden hoidossa.
Monien vaiheiden jälkeen elokuun 17. vuonna 1975 Kambodzhan sisällissota loppui, voittajanaan Punakhmerit. Harmin paikka kotiarestissa oleville FULROn johtajille Y Bham Enuolille, luutnantti Y Bun Surille ja n. 150 muulle millitanttiselle henkilölle. Heidät oli sijoitettu Kambodzhan armeijan kasarmille lähellä Phonm Phenhin lentokenttää. Nämä yrittivät saada turvapaikan Ranskan suurlähetystöstä kuten monet maassa olevat ulkomaalaiset saivat. Punakhmerit eivät juurikaan välittäneet diplomaattisesta koskemattomuudesta vaan tuota pikaa pyysi suurlähettilästä luovuttamaan pakolaiset mukaan lukien naiset ja lapset. Heidät marssitettiin Lambertin stadionille, jossa olikin jo odottamassa Punakhmerin vangiksi ottamia Kambodzhan armeijan sotilaita. Väkeä oli paljon ja siksi tarvittiin kokonainen stadion. Sinne Punakhmerit teloittivat kaikki ”kansan vihollisena” mukaan lukien pienet lapset.
Runsas viikko teloituksen jälkeen kaatui Saigon 30. elokuuta 1975. Amerikkalaiset tietty olivat hieman käärmeissään tästä ja monet pyrkivät tukemaan FULROa, sen taistelussa nyt Vietnamin Sosialistista Tasavaltaa vastaan. Tuhansia miehiä oli liittynyt FULROon kenraali Y Ghok Nie Kringin alaisuuteen, mutta amerikkalaisten apu ei koskaan toteutunut suoraan.
He jatkoivat taisteluitaan 70– ja 80- luvulla. Armeijan koko pieneni ensinnäkin Punakhmerien iskujen vuoksi ja monissa sabotaasitöissä Vietnamin armeijaa vastaan. Vaikka luvattu amerikkalainen apu ei suoranaisesti koskaan toteutunut niin nyt Kiina ryhtyi tukemaan heitä. Entinen liittolainen oli nyt vihollinen. Kiinan takinkääntöä voidaan selittää neljällä seikalla: Ensinnäkin varsinainen Yhdysvaltojen uhka oli poistunut, toiseksi Kiina tarvitsi kipeästi amerikkalaista pääomaa oman taloutensa kuntoon saattamiseksi, kolmanneksi Nixonin aloittama liudentumispolitiikassa oli Kiinalle enemmän voitettavaa kuin menetettävää ja neljänneksi Vietnam oli Kiinan vihollisen Neuvostoliiton kumppani. Kiinan tuen myötä FULRO:n koko kasvoi 7 000 – 10 000 mieheen. Kiinan avun toimitti Punakhmerit, jotka taasen taistelivat omaa sissisotaansa länsirajalla. Vuonna 1986 apu kuitenkin loppui.
Vuonna 1980 katkera sissisota Vietnamia vastaan vähensi miehiä. Osa näistä hakivat turvapaikkaa Punakhmerien luota lähellä Thaimaan rajaaa. Vuonna 1985 (10 vuotta Vietnamin yhdentymisen jälkeen) 212 FULRO:n sotilasta ylitti Thaimaan rajan. Täällä Thaimaan 2. Kuninkaallisen armeijan komentaja kertoi heille uutisen: Yhdysvallat ei ole enää kiinnostunut taistelemaan Vietnamista. Komentaja kehotti heitä hakemaan pakolaisstatuksen UNHCR:n kautta. Lopulta he siirtyivät Yhdysvaltoihin Pohjois-Karolinaan. Täällä muutama entinen erikoisjoukkojen sotilas (vihreät baretit) ja äärioikeistolaiset ottivat heidät mieluusti vastaan. Näin perustettiin yhdysvaltojen Degar yhteisö, joka kuten edellä tuli ilmi oli Buon Ma Thuotin 2001 mielenosoituksen taustapiru.
Mitä tapahtui niille, jotka jäivät Vietnamin rajan tuntumaan Kambodzhan puolelle? Jatkoivat sissitoimintaansa, aina hupenevin ammusvarastojen kanssa. Kunnes vuonna 1992 muuan amerikkalainen toimittaja Nate Thayer saapui heidän luokseen keskelle viidakkoa. Siellä he elelivät useamassa pienessä kylässä ja hankkivat ruokansa ja lääkkeensä viidakosta. Heidän johtaja valitti hieman isoloitua elämäntapaansa ja toivoi, että FULRO:n johtajaksi valittu presidentti Y Bham Enuol voisi ottaa heihin joskus yhteyttä. Thayer ilmoitti heille, että presidentti oli kuollut 17 vuotta aikaisemmin. Hiljaisuus lankesi miesten joukkoon ja monet heistä itkivät hiljaa. FULRO antautui Kambodzhan armeijalle 1992. Myöhemmin heille annettiin pakolaisstatus ja heidät siirrettiin Pohjois Karoliinan, samaan paikkaan minne oli jo asutettu Thaimaasta lähetetyt.
Nate Thayer on kirjoittanut loistavan artikkelin kohtaamisestaan viidakossa Phon Phenh postiin: Montagnard army seeks UN help.
–----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
No hyvä. Nyt siis tiedän, miksi moniin paikkoihin keskisellä ylänköalueella oli kerran pääsy kielletty ulkomaalaisilta. Vastaus oli ehkä turhankin pitkä.