Dong Hoi - kalastajat saapuvat aamulla

 

 Tori

Vietnamilaisilla toreilla on hauska kävellä ja ihmetellä myyntiartikkeleita. Suuria vaikeuksia tuottaa lompakon pitäminen taskussaan. Samoin täällä on laita. En tiedä miten esittäisin asiani kun selvästi yritin sanoa, etten tarvitse mustekaloja, miekkakalaa, pussillista ankeriaita - turhaan. Arvelivat voivani käsitellä kaloja jollain tavalla paistaa, keittää ja syödä. Siksi olin potentiaalinen asiakas. Kauppiaat lähtivät tinkaamaan hinnasta vaikka en ollut innostunut lainkaan. Syynä kauppiaiden intoon oli tietenkin se, että toreilla on kaksihintajärjestelmä: turistihinta ja paikallinen hinta. Koputetaan kepillä jäitä.

Kovasti olivat kiinnostuneita olkalaukkuni sisällöstä. Arvelivat varmaan sen sisältävän paljon rahaa, kuten torikauppiaiden käsilaukut. Pettymys oli suuri kun laukku ei sisältänyt kuin kamerani ja kahvipaketin. Huutelivat naapureille, että kumma mies, kun tällä ei ole laukussaan muuta kuin kahvipaketti, jonka kanssa kuljeskelee ristiin rastiin pitkin toria tyhjänpanttina ilman minkäänlaista aikomusta ostaa yhtään mitään.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Entäpä vihanneskauppiaat. Kovasti ovat hauskaa väkeä. Suu nopea ja kyvykkäitä arvioimaan kielitaidotonta asiakasta. Savolaiset torikauppiaat ovat kotimaassani hieman jähmeitä näihin verrattuna. Ainakin minua kovasti kiusottelivat omaksi ja naapurikauppiaiden viihdykkeeksi. Hyvä etten osannut kieltä varmaan olisin niskaltani punainen ja hämilläni. Yksi ikimuistoinen mummo kunnostautui huumorin viljelyn saralla tosi lahjakkaasti. Otti kurkun, pyöritteli ja heilutteli sitä pystyasennossa. Lisäsi kurkun juureen kaksi isoa tomaattia. Hupaisaa. Ikiaikaiset symbolit ovat myös täällä voimissaan. Kuten naapurikojujen myyjät myös ymmärsivät hyvin vitsin (harmi etten tajunnut ottaa kuvaa).

Torit ovat täällä keskeisiä kauppapaikkoja. Kas kun ei ole mitään hypermarketteja, Jumboa, Selloa, Foorumia ja muita. Näitä ei voi verrata mihinkään Helsingin toreihin kun nämä ovat pikkuhiljaa jalostumassa turisminähtävyyksiksi ja kauppahallit muutaman kulinaristin temmellyskentäksi. Dong Hoin torilla suurin osa pinta-alasta on ulkosalla. Kojut on katettu suurilla aurinkovarjoilla ja pressuilla. Niin että koko torialue päiväsaikaan on lähes yhtenäinen katettu alue. Monissa kaupungeissa näkee hallejakin, toisinaan jopa kaksikerroksisia. Yleensä ulkosalla myydään elintarvikkeita ja jos halli on olemassa, niin siellä myydään pysyvämpään käyttöön tarkoitettuja tuotteita. Hallien pienissä myyntikojuissa myydään kaikkea mahdollista. Rautakauppatuotteista, elintarvikkeihin. Koneiden osia, työkaluja, ruokaa, vaatteita, kenkiä ja vaikka mitä. Lihapuolella kauppiailla on täysi työ hätistää kärpäsiä pois. Mitenköhän Suomalaiset määräyksiä ja kieltoja toimettomuudessaan tehtailevat viranomaiset mahtaisivat tuumia moisesta.

Takavuosina Helsingin toripoliisi (järjestyksenvalvoja) oli melkoinen lahjottavissa oleva kuningas, jota alamaiset eivät juurikaan uskaltaneet vastustaa. Jos vähääkään yrittivät, niin valvoja pani luukut kiinni. Parhaimmat paikat annettiin aina tietyille henkilöille (lienevätkö korruptoituneita – kenties). Täällä kaikki on toisin. Eivät anarkistiset vietnamilaiset juurikaan korvaansa loputtaisi moisille tinanapeille.

Kalastajat

Istun ja mietin mitä pitäisi näistä ihmisistä, kalastajista, kertoa. En oikein tiedä mitä. Mitä minä heistä tiedän heidän elämänrytmistä, iloista ja suruista. Enpä juuri mitään. Vain lyhyen ohikiitävän hetken, kuin kipinän välähdys, törmäsimme. Minä ja Dong Hoin kalastajat.

Istun aamuvarhaisella torin rappusilla ja tutkin uteliaana elämänmenoa täällä. Tänne, joka arkipäivä saapuvat kalastajat milloin isommilla, merikelpoisilla aluksilla, milloin pienemmillä jokikalastukseen soveltuvilla aluksilla. Monet isommat alukset ovat joko kolhoosien tai jonkun yksityisenomistamia tai sitten osuustoiminnallisia kimppa-aluksia.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Saavuin tänne kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran 6:n jälkeen. Oli liian myöhäistä. Toisen kerran saavuin jo kello puoli neljä. Tori oli lähes autio ja tyhjä. Ei mitään eilispäivän hyörinnästä. Valaistu kun aurinko ei ollut vielä noussut. Vain muutama odottaja ja tukkuostajat olivat paikalla. Monet istuivat tyhjä muovikassi vierellään odottaen vain oikean aluksen saapumista. Kenties aluksen miehistöön kuului puoliso, kenties ei. Miksi ei jo saavu ? Huoli kasvaa kellon viisareiden sukeltaessa eteenpäin. Onko sattunut jotain.? Sama huoli kaikkialla maailmassa kun mies ei saavu mereltä. Lopulta saapuu, ryntää hän, odottaja, aluksen luo muovikassi kädessä keräämään illan ja yön saalista. Useimmiten on laihanlainen, mutta kuitenkin jotain myytävää torilla.

Toiset taasen istuvat rannalla lähempänä aluksia. Heillä on pieni akkukäyttöinen valaisin. Vaikuttaisi siltä, että kuuluvut samaan osuustiiminnalliseen yritykseen kuin aluksetkin. Vaimot keräävät saaliin, lajittelevat ne eri laatikoihin ja odottavat ostajia, torikauppiaita ja ravintoloiden sisäänostajia.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Alukset ovat hyvin erilaisia, sen mukaan millaisen saaliin pyytämiseen ne on suunniteltu. Joissakin on suuret lamput kyljillä. Matkaavat matalikoille. Ankkuroivat. Laskevat verkot puomien varaan ja sytyttävät lamput. Valon houkuttelemina saapuvat, tyhmät, uteliaat kalat. Hupsista vain. Verkot nostetaan ja kalat jäävät satimeen. Toiset alukset taasen on suunniteltu vetämään suuria verkkoja perässään, troolavat. Näiden saaliit ovatkin suuremmat. Niin suuret että kalajalostus laitokset ovat kiinnostuneita. Rannalla sisäänostaja sulloo kalat säkkeihin. Solmivat huolellisesti säkin suun ja heittävät moottoripyörän taakkatelineille. Jopa 150 – 300 kiloa on heillä eteenpäin toimitettavana.

Myöhemmin, auringon jo noustua, kuuden aikaan, saapuvat pienemmät jokialukset. Pienemmät alukset soutamalla ja vähän suuremmat konevoimin. Hieman suuremmissa on pingotettu pressu, telttana. Kurkistan sisään. Monelle tämä on koti, sängyt kummallakin puolella ja keskellä jonkinlainen tulisija. Kovin on vaatimatonta. Mitäpä muuta ihminen oikeastaan tarvitsee: Vaatteet päälle ja vähän ruokaa suuhun. Siinä kaikki tarpeellinen (vai onko ?). Pienet lapset seuraavat vanhempien mukana päivittäiseen edestakaiselle kalastusretkelle. Isommat lapset, koululaiset, ovat kenties isovanhempien hoidossa.

Monissa rannikkovaltioissa on internet muuttanut kalastajien ansaintamahdollisuuksia suuresti. Ennen merellä kalastavat alukset toivat saaliin aina samaan satamaan. Täällä kalajalostuslaitoksen sisäänostaja oli odottamassa. Hän määräsi hinnan. Kalastajalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tyytyä tarjottuun, hänellä kun ei ollut varaa mihinkään kylmäjärjestelmiin. Jos hinta ei miellyttänyt niin jäi kalat myymättä eli ne piti heittää takaisin mereen. Mutta nyt internet aikakaudella voi kalastaja ottaa jo merellä datayhteyden älypuhelimella eri kalapörsseihin, jossa kilpailevat sisäänostajat esittävät oman hintansa. Kalastaja matkaa siihen satamaan missä parhaimman tarjouksen esittäjä jo odottaa häntä merellä sovitun hinnan kanssa. En tiedä onko Dong Hoin kalastajilla tällainen systeemi jo olemassa. Alukset kun olivat kovasti pienikokoisia ja saalit eivät olleet päätä huimaavan suuria. Siinä määrin pieniä, että vain torikauppiaat ja ravintolat olivat niistä kiinnostuneita. Ehkäpä suuremmat saalit oli jo myyty muualla - en tiedä.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia. Sama Dong Hoin torinäytelmä toistuu joka ikinen arkiaamu. Toiset kalastajat olivat ylen tyytyväisiä. Toiset taasen olivat huolien kyllästämiä. Jokainen kuitenkin elää kalasta. Kalat ja kalastajat, jotka niin usein ovat olleet maailmanpolitiikan pelinappuloita. Milloin saaria on vallattu valtioiden omistukseen, mukamas kalastajien oikeuksien puolustamiseksi, milloin valtioiden talousvyöhykkeitä on siirretty sinne tänne, naapurivaltioiden suureksi harmiksi. Milloin riidellään kalastuskiintiöistä milloin taasen laivastojen koosta kansainvälisillä vesillä. Eikä sopuun tahdota päästä milloinkaan. Vain kalastajat, monasti poliitikkojen päähänpinttymistä tietämättöminä, jatkavat omaa raskasta ja köyhää elämäänsä.