Sympathy for the Devil - 2
"Miehet valkoisessa talossa eivät pitäneet kambodzhalaisia oikeana kansana, oikeina ihmisinä. He näkivät heidät ja Kambodzhan vain abstraktiona, joka voisi edesauttaa hallinnon tavoitteita Indokiinassa. He eivät kysyneet mitä he tarvitsevat - he sanelivat heille ja sitten pommittavat maata salaisesti ... Tämä kauhea pommitus laajensi sotaa, tuhosi Kambodzhan hauraan itsenäisyyden, työnsi maan täyteen sotaan,, kääntyen itseään vastaan ja näin loi edellytykset pelolle ja kaaokselle, joka taasen mahdollisti Punakhmerien valtaantulon ja terrorin. Nämä kapinalliset olivat vuonna 1970 pieni ja huonosti organisoitu joukko..."
Sydney Schanberg
Sydney Schanberg
Johdanto
Kun luen monia dokumentteja Demokraattisesta Kamputseasta, niin lähes voittopuoleisesti maa esitetään synkkänä murhaajavaltiona. Puhutaan kansanmurhan vuosista 1975 – 1979. Oliko se sittenkään sellainen? Vain muutamassa artikkelissa epäillään kuviota [42, 82]. Näissä monet maan oloja tunteneet toteavat asioiden olleen paremmalla tolalla Punakhmerien aikakaudella kuin Lon Nolin aikana. Eikä korruptoituneen Sihanoukin hallinnon alla köyhimpien maanviljelijöiden olot olleet kovin prameat (Samlautin kapina ja ensimmäinen sisällissota syntyi lopulta tarpeesta). Lopulta köyhimpien asukkaiden olot kohenivat huomattavasti Pol Potin aikana.
Monet kirjoittajat ovat menettäneet läheisiään ja siksi ehkä on maasta kuvailtu ylisynkkä kuva. Osittain ovat kyllä oikeassakin. Pol Potin hallinto oli kylläkin brutaali muttei ehkä sentään massamurhaaja (mitä tällä nyt sitten tarkoitetaankaan). Monet silminnäkijäkuvaukset, kuten ”Stay Alive My Son” kirjan[20] kirjoittaneen Pin Yathayn kuvaukset, menetettyään 17 läheistään - vanhempansa, lapsensa, serkkunsa ja puolisonsa - on siinä määrin hyytävä että on helppo uskoa maan olleen valtaisa keskitysleiri. Osittain näin olikin, mutta vain osittain.
Toisaalta kysymys on myös aatteellinen. Monet konservatiivit katsoivat kommunismin tuovan mukanaan väistämättä verilöylyn. Monia esimerkkejä keksittiin, miten välittömästi Geneven rauhaneuvottelujen jälkeen vuodesta 1954 Pohjois-Vietnamissa toimeenpantiin näitä maareformin myötä. Tarkempi tarkastelu osoittautui väitteiden olleen silkkaa propagandistista puppua. Sodan vastustajille tällainen osoittaminen oli mieluista. Samanlainen aatteellisesti jakautunut tilanne esiintyi myös Demokraattisen Kamputsean suhteen - aluksi. Sodan vastustajat pitivät puheita mahdollisesta verilöylystä sensaatiohakuisen mielikuvituksen tuotteena. Pidettiin hienona kun köyhän talonpojan innoittama kommunismi otti voiton saatanasta peräisin olevasta imperialismista. Ei tähän kuvioon mikään verilöyly sovi. Monia kirjoja ja artikkeleita kuten Francois Pounchardin hienoa kirjaa Cambodia Year Zero pidettiin vain konservatiivisena propagandana - valitettavasti. Esimerkiksi monet ihaillut rauhanaktivistit kuten Noam Chomsky olivat hyvin epäileväisiä uutisista, joissa pohdittiin Punakhmerien julmuuksia [151]. Eikä hän ollut ainoa.
Vasta 80 luvulla, Vietnamin vallattua maan salaisuuden verhon rakoillessa, myös intomielisimmät aktivistit myönsivät hallinnon olleen äärimmäisen raaka. Näitä olivat esimerkiksi Richard Dudman, joka - vierailtuaan DK:ssa – kirjoitti maasta ylistäviä artikkeleita ja myöhemmin (vasta 20 vuoden kuluttua) muutti käsityksensä [141]. Ylisti, siitäkin huolimatta, että hänen matkakumppaninsa Malcolm Caldwell tapettiin raa'asti vierailun aikana. Toinen on Ben Kiernan, australialainen tutkija, joka ylisti DK:ta mutta päästyään hastattelemaan paikallisia asukkaita muutti käsityksensä täysin. Tänään hän Yale yliopiston kansanmurhaosaston johtajana on yksi aktiivisimmista DK:n tuomitsijoita [204]. Ristiriitainen käsitys DK:sta jakaa yhä vielä ihmisiä eri leireihin.
 |
| Kuva on otettu Wall Of Shadowsista, varjojen seinästä, lähellä Battambangia. Paikka on hieman vaikea löytää. Se on suurehkon luostarin Samrong Knongin takana. Koko muistomerkki on hieman rähjäinen ja sen ympäristö on sangen nuhjuinen. Vaikka usein väitetään paikalla teloitetun 10 000 ihmistä niin väite ei juurikaan pidä paikkansa. Surimmat teloitukset kaupunkien tyhjentämisen yhteydessä tehtiin aina metsissä. Erikoista muistomerkissä että kaikkien taulujen tekstit ovat englanniksi eikä khmeriksi. Kuvittelisi näin merkittävästä historiallisesta taphtummasta haluttavan kertoa myös paikallisille. |
Monet sodan vastustajat ja Demokraattisen Kamputsean ylistäjät olivat – ikävä se on todeta – todellakin pahasti väärässä. Maassa kuoli koko 70-luvulla 900 tuhatta – 1.5 miljoonaa ihmistä turhaan neljässä eri yhteiskuntajärjestelmässä. Ehkä enemmän, ehkä vähemmän - kukaan ei oikeastaan tiedä varmuudella. Oikeastaan ei voi muuta todeta kuin, että khmerien kärsimys on vertaansa vailla koko maailmanhistoriassa. Voit kuvitella itsekin: kansa, joka oli hieman suurempi kuin Suomen nykyinen väkiluku, oli menettänyt väkeä kymmenen vuoden aikana lähes yhtä paljon kuin kolmen suurimman kaupunkimme (Helsinki, Espoo, Tampere) nykyiset väkiluvut yhteensä. Tapahtumat vain seurasivat toinen toistaan omaa synkkää polkuaan pitkin – historian pyörä kulki vain omaa mätää rataansa.
Teloitukset
Pol Potin astuessa valtaan väestö jaettiin oitis kahteen luokkaan: ”vanhat” eli ne köyhät talonpojat, jotka asuivat Punakhmerien valtaamilla alueilla sisällissodan aikana ja ”uudet”, ”huhtikuun 17” ihmiset eli Lon Nolin alueen ihmiset, alkuperäiset urbaanit kansalaiset ja sisäiset pakolaiset. Näitä ”uusia” oli Punakhmerien ilmoituksen mukaan 4 237 856 ihmistä, joista alun perin oli kaupunkilaisia yhteensä vajaa 2 miljoona [180]. Kaadereille opetettiin slogan miten näihin ”uusiin” pitää suhtautua: ”Sinun säästämisessä ei ole mitään hyötyä ja sinun tappamisessa ei menetetä mitään”.
Punakhmerien ilmoitus ”uusien” lukumäärästä on kohtalaisen lähellä totuutta.. Margaret Slocomp laskee, että suurin osa maasta oli kapinnallisten hallinnassa ja tasavaltalaisilla oli muutama suurempi kaupunki ja maanviljelysalueita erityisesti Battambangin läänissä alle puoli miljoonaa hehtaaria [124]. Näin saadaan laskettua tietämällä keskimääräinen tilakoko (n 1.5 ha) ja perheen jäsenten lukumäärä (n. 5 henkeä) maaseutuväestön kooksi Lon Nolin hallitsemilla alueilla olleen runsaat 1.6 miljoonaa henkeä. Suurimman kaupungin Phnom Penhin asukasluku oli paisunut 2 miljoonaan ja muiden tasvaltalaisten kaupunkien koot yhteensä runsaaseen 0.5 miljoonaan.
Usein ajatellaan Pol Potin hallinnon terrorin olleen läpi koko DK:n kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja 20 päivää kestäneessä ajanjaksossa yhteneväistä. Tässä kuitenkin voidaan erottaa useita eri vaiheita, jossa kussakin kohteetkin vaihtelivat. Historioitsija Ea Men-Try jakoi aikakauden, jo vuonna 1981 julkaistussa artikkelissaan Kampuchea: A Country A Drift , neljään erilliseen ajanjaksoon [180]:
- Huhtikuusta – heinäkuuhun 1975, ”kansallinen vallankumous”. Aikakautta luonnehtii Lon Nolin hallinnon rippeiden ja potentiaalisten vastavallankumouksellisten eliminointi (armeijan esimiehet, poliisit, monet politiikot jne), Näitä Punkhmerit kutsuivat ”imperialismin agenteiksi”, ”kansan vihollisiksi”. Toisena merkittävänä piirteenä oli rajakahakat Vietnamin kanssa muutamasta maiden välillä olevasta saaresta. Vaiheessa kuoli teloituksiin – kenties – jotakuinkin 25 – 35 tuhatta.
- Heinäkuusta 1975 – Tammikuuhun 1976. Tilanne helpottui hieman, mutta ”kansallinen vallankumous” jatkoi teloituksiaan ja ”uusien” alistamista. Ea arvioi uhrien määräksi tuhansia kohteena oli armeijan jäsenet, virkamiehet ja ns. intellektuellit, joiden arvellaan olleen ”parantumattomia” kun eivät oikein omaksuneet uusia aatteita työleireissä järjestetyissä ”uudelleen koulutusistunnoissa”.
- Vuosi 1976 ”demokraattiseksi vallankumous” Vaiheessa monet ”pikkukapitalisteiksi” kutsutut pyrittiin eliminoimaan joko teloituksin tai uudelleen koulutuksin samoin varakkaammat viljelijät toisinaan teloitettiin. Näitä ”pikkukapitalisteja” olivat monet sellaiset, joilla oli hallussaan joko älyllistä tai materiaalista pääomaa, kuten opettajat, korkeakoulutetut, artesaanit, jotka omistivat tuotannossa tarvittavia koneita ja laitteita jne. Sihanoukin kannattajat, kuningasmieliset, kuten myös Neuvostoliittoon ja Vietnamiin myötämielisesti suhtautuvat poistettiin elävien kirjoista.
- Vuodesta 1977 – vuoteen 1978 ”sosialistinen vallankumous”, vaiheen luonteenomaisena piirteenä oli intensiivinen kollektivisointi, ”Vietnamilaisten agenttien” tappaminen, laaja toisinajattelijoiden teloittaminen, puolueen ja kaadereiden sisäiset puhdistukset. Enää ihmisiä ei jaoteltu ”uusiin” ja ”vanhoihin” ihmiset olivat vain köyhiä työläisiä tai maanviljelijöitä. Vaihe on koko DK:n lyhyen historian verisin [49].
 |
| Taulun tekstissä mainittu ihmisen maksan syönti ei ole mikään tuiki harvinainne asia. Syömällä vihollisen maksa arvellaan saatavan voimia ja olemaan voittamattomia vihollisien edessä. - Khmerit yhä vieläkin ovat sangen taikauskoisia. |
Lopulta etniset vähemmistöt kuten cham muslimit ja jäljelle jääneet vietnamilaiset ja osittain kiinalaiset saivat kokea Punakhmerien jumalan ruoskaa. Näitä arvioidaan olleen 20 – 100 tuhatta.
Ennen 4:n vaiheen kapinaliikkeiden tukahduttamista teloitukset olivat kuitenkin sporadisia, hajanaisia ja erityisesti kohdistuvat Lon Nolin hallinnon upseereihin ja korkeimpiin virkamiehiin. Toisinaan terrori oli yksittäisissä tapauksissa puhdasta kostoa ja epämieluisen henkilön eliminointia. Mahdollisesti jo ennen lokakuuta 1975 Pol Potin keskushallinto käski lopettaa tappamisen [172]. Tosin paikallisesti ymmärrettiin käsky vähän miten sattui. Kolmannessa ja neljännessä vaiheessa kapinaliikkeitä, vallankaappausyrityksiä, oli ainakin 8 jos ei enemmän ja niiden tukahduttaminen ulottui aivan korkeinta hallintoa myöden (kuusi ministeriäkin kidutettiin ja teloitettiin).
Nälänhätä
Maassa vallitsi myös valikoitunut nälänhätä, joka aluksi kohdistui näihin ”uusiin” kaupungeissa eläneisiin kansalaisiin, heitä uuvutettiin raskaalla työllä minimaalisella ruualla ja kieltäydyttiin antamasta hoitoa sairaille. Punakhmerit totesivat peräjälkeen näille: ”Sodan aikana minä kärsin nälästä ja puutteesta nyt on sinun vuorosi”[17], mutta niin kärsi myös moni urbaani ”uusi” kansalainen kaupunkien slummeissa hyperinflaation kourissa kuten olemme jo aikaisemmin lukeneet. Tätä vaan Punakhmerit eivät tietäneet.
Kun Pol Pot astui valtaan, niin huomattava osa viljellystä maasta oli joutomaana ja kotieläimet olivat kuolleet. Syynä tähän oli amerikkalaisten massiiviset pommitukset ja maanviljelijöiden voimallinen pako kaupunkeihin sodan jaloista [180]. Riisin tuotanto romahti Khmerien Tasavallassa liki 3.813 miljoonasta tonnista runsaaseen puoleen miljoonaan tonniin, kuten saimme lukea postauksesta talouden kaaos. Samanaikaisesti väki kasvoi vajaat 2 % vuodessa. Käytännössä vuoden 1972 lähtien maa ei kyennyt tuottamaan riittävästi elintarvikkeita väestön ruokkimiseksi. USA toimitti aivan riittämätöntä ruoka-apua maahan vuoden 1973 jälkeen. Riisiä saatiin 300 000 tonnia pääasiassa suurimpiin kaupunkeihin. Kasvanut kaupunkiväestö kuoli nälkään hitaasti. Ruoka-avusta taasen Punakhmerit eivät hyötyneet juurikaan. Punainen Risti arvioi helmikuussa 1975 65 lasta 145:stä kuoli nälkään huolimatta heidän klinikoilla tehdystä hätäavusta. Toisen avustusjärjestön ylläpitämässä klinikassa kuoli 25% kuukausittain sisäänotetuista 300 – 450 lapsesta. Päivittäin arvioidaan kuolleen khmerien tasavallan loppuaikoina 250 lasta eli 8000 kuukaudessa [180]. Nälänhädän seurauksena lapset syntyivät alipainoisina. Tämä taasen Aswoerh ja Waterlowin mukaan johtaa alle kuukauden ikäisten lasten rajuun kuolleisuuteen, ensisijaisesti ripuliin [169]. Tutkimuksessa todettiin kuolleisuuden olleen raju riippumatta siitä olivatko vauvat rintaruokinnassa tai eivät. Monet tutkijat arvioivat Lon Nolin kauden loppuaikoina vuodesta 1973 eteenpäin humanitääriseen kriisiin johtaneen ainakin 180 000 ihmisen kuolemaan [124].
Kuolleisuus oli suurempaa poikien keskuudessa kuin tyttöjen. Tämä johtuu siitä, että pienet pojat kuolevat helpommin suurten kriisien koetellessa maata kuin tytöt, YK:n laatiman raportin [178] mukaan. World Visionin avustusjärjestön työntekijä Penelope Key kuvailikin tilannetta sattuvasti:
”Kokonainen sukupolvi lapsia tullaan menettämään. Aliravitsemus vaikuttaa sekä heidän lukumääräänsä että heidän henkiseen kykyyn. Sodan vuoksi Kambodzha on menettänyt sekä sukupolven nuoria miehiä että sukupolven lapsia" [180].
Ruoka-apu loppui tykkänään huhtikuun 17 vallankumouksen jälkeen. Kun ”uudet” ihmiset saapuivat evakuointiretkensä määränpäähän, saivat he, alueesta hieman riippuen, ruoka-annoksen, joka koostui henkilöä kohti 200 – 250 grammasta riisiä päivittäin, vähäisen määrän suolaa kuten myös hieman kalaa kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Tätä laihaa annosta voitiin täydentää sadekautena metsästä kerätyllä ruualla (villejä hedelmiä, sieniä, sokeriruokoa jne.). Monet urbaanit ihmiset eivät kuitenkaan osanneet hyödyntää metsän antimia. Päivittäinen kaloriannos oli 1400 - 1600 kaloria, joka juuri ja juuri riitti kevyttä työtä tekevän ihmisen ravitsemiseksi. Mutta kun Khmerien tasavallassa oli laajalle levinnyt nälänhätä niin tämä laiha ruoka-annos ei ollut riittävä vastustamaan eri sairauksien riivaaman kansan kasvanutta kuolleisuutta. Ihmiset olivat elinvoimiltaan ja immuunijärjestelmältään heikentyneitä, jolloin sairaudet erityisesti tuberkuloosi ja malaria sai suuremman vallan. Näin kuolleisuus sairauksiin kasvoi välillisesti ravintotilanteen heikentyessä.
Elintarviketilanne ei siis kuitenkaan ollut täysin katastrofaalinen verrattuna Khmerien tasavallan loppuaikoihin [180]. Lon Nolin kauden loppuaikoina riisiannos oli 250 grammaa henkilöä kohden. Kun Pol Potin alkuaikoina päivittäistä ruoka-annosta täydennettiin metsien antimilla ja kalalla, oli keskimäärin DK:n ravintotilanne pikkurikkisen parempi kuin kaupunkien väellä Khmerien tasavallassa.
Vasta joulukuussa 1975 sato oli hyvä, mutta se ei vielä riittänyt paikkaamaan sodan tuhoja. Amerikkalaiset viranomaiset arvioivat heti Lon Nolin kaatumisen jälkeen, että ” ...välttääkseen ruuan puutteen aiheuttamat katastrofit, maa tarvitsee 175 – 250 tuhatta tonnia riisiä aikakaudelle kesäkuun 7:stä (1975) helmikuuhun 1976. ... Erittäin suotuisissa olosuhteissa, tämän vuoden (1975) sadonkorjuu ei ole riittävä, jotta maa saavuttaisi historiallisen itseriittoisuuden riisissä” [12]. Kahdessa vuodessa parani ruuan tuotanto sellaiselle tasolle että vuonna 1977 ei enää voitu puhua nälänhädästä. Vuonna 1977 tuotanto salli jo päivittäin 570 grammaa riisiä per henkilö. Vuoden 1978 sato oli vielä suurempi, mikäli virallisia ilmoituksia on uskominen. Ei kuitenkaan ole todennäköistä että edes silloin khmerin kansa olisi hyvin syötetty, vaikka varsinaista nälänhätää ei ollut [180].
Nälänhätään oli myös syynä, että monet urbaanit kansalaiset eivät olleet tottuneet tekemään ruumiillista työtä. Heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä maanviljelystä. Usein heidät pistettiin paikkoihin, jotka eivät olleet hedelmällisiä lainkaan. Näissä olosuhteissa he eivät pystyneet täyttämään tuotantotavoitteitaan, joten heiltä vaadittiin vielä enemmän pienentynein ruoka-annoksin. Tuotantotavoitteet olivat sangen epärealistisia olosuhteisiin nähden. Tavoitteena oli tuottaa 3000 kiloa riisiä hehtaaria kohden vuodessa. Tavoite ei ole vieläkään toteutunut. Syynä on riittämätön lannoitus ja keinokastelun puute (vrt postaus Matka Phnom Penhiin, maanviljelyksessä silti toivoa ). - Vain korkean teknologian maissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa on moinen tavoite saavutettu niillä jyviä tuottavilla kasveilla, joita näissä maissa kasvatetaan.
Kuvaukset suuresta nälänhädästä ovat pääosin Thaimaan pakolaisilta. Nämä tulivat maan läntisistä Tonle Sap järven ja Thaimaan rajan välisistä lääneistä Kompong Chhnatista, Battambangista ja Pursatista. Sen sijaan Ea Meng-Tryn mukaan melko lyhytkestoiseksi katsottu nälänhätä ei koetellut koko maata [180]. Phnom Penhistä koilliseen olevissa lääneissä, Kratiessa ja Strung Trengissä, ei juurikaan koettu nälkää, ylisuurta psykologista ja fyysistä stressiä eikä näissä järin paljon teloituksia tapahtunut.
Terveydenhoito
DK:ssa terveydenhoito romahti. Muttei kuitenkaan täysin kuten voimme lukea Guilloun artikkelista [54]. Monet Khmerien tasavallan hallinnossa työskennelleet lääkärit eivät paljastaneet ammattiaan oman henkensä säilyttämisen toivossa. Kun he joutuisivat epäilyttävien listalle Lon Nolin hallinnon työntekijöinä. Tuberkuloosi, malaria ja erilaiset ripulitaudit niittivät satoaan. Tuberkuloosi oli lähes tuntematon ennen sisällissotaa ja nykyään se on yhä vielä sodan synkkä perintö.
Imeväisyyskuolleisuus nousi maassa tähtitieteellisiin lukuihin sekä Lon Nolin että Pol Potin aikakaudella. Puhutaan jopa 250 – 260 kuolleesta tuhatta syntynyttä lasta kohden kun vuoden 1962 väestölaskennassa sen havaittiin olleen n. 120 lasta tuhatta syntymää kohden. - Tänään kehitysmaissa imeväisyyskuolleisuus on esimerkiksi 40 – 50 Latinalaisessa Amerikassa [169] ja Pakistanissa 100 kuollutta tuhatta syntymää kohden [170]. Tavallisimpina syinä on ripuli ja malaria. Nykyisessä Suomessa imeväisyyskuolleisuus on 3.4 kuollutta tuhatta syntymää kohden. Vielä tänään, Hun Senin Kambodzhassa, vauvojen kuolleisuus on synkkä kuten nähdään vaikkapa täältä (54/1000).
Maassa kuitenkin toimi ainakin 3 Phnom Penhin sairaalaa ja pienempiä sairastupia, ”viidakkosairaaloita”, useita. Kaupunkien sairaaloiden sairaanhoitajat oli komennettu maaseudulle ”uusina” kansalaisina viljelemään maata ja heidän vajettaan täydennettiin ”aatteellisesti puhtaiden” köyhien maalaisten jopa 12-vuotiailla lapsilla. Nämä eivät juurikaan saaneet kovin syvällistä koulutusta eikä heillä juurikaan ollut käsitystä sairaaloissa vaadittavasta hygienian tasosta. Kemiallisesti tuotettuja lääkkeitä oli jossain määrin saatavissa Kiinan tuontina vastikkeena riisistä, kalasta ja kumista. Myös Lon Nolin kauden perintönä oli sairaaloissa ja apteekeissa vielä varastoituja lääkkeitä. Tosin niiden jakelu oli täysin hallinnon sääntelyn piirissä [54].
Koska DK pyrki täydelliseen itseriittoisuuteen, niin monia lääkkeitä pyrittiin valmistamaan kussakin hallinnollisessa alueessa itse. Tosin tuotannon hygieniaolosuhteet olivat vähän niin ja näin. Myös perinteistä herbaalisia lääkkeitä käytettiin laajasti. Hoidossa ja lääkkeiden jakelussa oli dramaattisia alueellisia eroja. Maan luoteisosissa se oli parhainta. Hoidon saaminen riippui täysin asemastaan hierarkiassa: Puolueen eliitti sai tietenkin parhaimman hoidon, seuraavaksi sotilaat, kaaderien jäsenet, hierarkian kolmannella tasolla olivat ”vanhat”, puhtaat kansalaiset ja heikoimmin sai hoitoa ”uudet”, epäilyttävät, kansalaiset [54].
Voidaan aiheellisesti kysyä, miksi yhteiskunta, joka pohjautuu olennaisesti maanviljelyyn ja ruumiilliseen työhön pyrkisi romuttamaan terveydenhoidon? Ilmeinen vastaus on, että se ei pyrkinyt siihen [124]. Kuten aikaisemmissa postauksissa oli tullut jo ilmi sisällisodan aikana terveysjärjestelmä oli olennaisilta osiltaan tuhoutunut sekä maaseudulla, että Phnom Penhissä. Silloin katastrofaalisessa tilanteessa, jo ennen vuotta 1975, runsaat 200 lääkäriä oli paennut maasta kuten, kuten Kiljusen toimittamassa Kamputsean tutkimuskomitean raportissa [164] todetaan. Huomattava osa lopuista lääkäreistä ei joko paljastanut ammattiaan tai pakenivat DK:n alkuaikoina joko Thaimaaseen tai Vietnamiin ja jatkoivat sieltä matkaansa maailmalle. Maassa toimi noin 50 korkeakoulutettua lääkäriä.
Maassa pyritiin kehittämään terveydenhoitoa niin paljon kuin vallitsevissa olosuhteissa oli mahdollista. Entinen Nestlen maitotehdas jatkoi toimintaansa ja toimitti kondensoitua maitoa saiaraaloille ja klinikoille. Maassa toimeenpantiin ohjelma malarian eliminoimiseksi, pyrittiin antamaan pikakoulutus ”paljasjalka lääkäreille” . Thiounn Thioeun lääketieteestä väitellyt tohtori ja entinen Phnom Penhin yliopiston lääketieteellisen tiedekunan johtaja toimi terveysministerinä jne [124]. Koska maa pyrki täydelliseen itseriittoisuuteen, niin DK:ssa sairaiden hoito oli lopulta heterogeeninen ja tehoton sekoitus, jota hallitsi perinteinen farmasia, biolääketieteelliset protokollat ja kuvitelma että vallankumouksellinen tietoisuus estää sairaudet [54].
Suurimmat kuolettavat sairaudet
Mitkä sairaudet tappoi muutoin terveet ihmiset? Tänään suurimmat tappajat ovat malaria, HIV/AIDS (UNTAC jakson perintönä) ja tuberkuloosi. Lon Nolin aikana kun sisäiset pakolaiset olivat ahtautuneet hygieniaoloiltaan huonoihin kaupunkien slummeihin, tappajina oli ripuli, kolera, lavantauti, tuberkuloosi ja malaria (tässä järjestyksessä) ”normaalien” sairauksien ohella. Lopulta Pol Potin aikana suurimmat tappajat muutoin terveillä kansalaisilla olivat tuberkuloosi ja malaria.
Tuberkuloosi oli täysin tuntematon sairaus 60-luvulla. Se sai otollisen kasvualustan Lon Nolin aikaisen sisällissodan kaupunkien slummeissa. Kaupunkien tyhjentämisen myötä evakot pääsivät levittämään sitä kaikkialle maahan. Heikossa ravitsemustilanteessa tauti oli hyvin kohtalokas [185]. Kambodzhan tuberkuloositilanne on vielä tänään maailman synkin [183]. Nykyään siihen kuolee USAID:n mukaan 13 000 vuosittain. Määrä on puolittunut vuodesta 2000 [184]. Tämä positiivinen kehitys on ollut mahdollista vain massiivisen kansainvälisen avustuksen avulla. Maalla ei ole varaa yksin hoitaa tilannetta. Kehityksessä olennaisena tekijöinä on pyrkimys kattavaan keuhkokuvaukseen, yskösten analyysit, väestön ja lääkärien koulutus sekä suuri lääkeapu. Kaikista kustannuksista maa kykenee kattamaan vain 15 %.
Tuberkuloosi on saattanut tulla Pol Potin hallinnolle yllätyksenä. Sikäli, että tauti oli tuntematon ja oikeastaan mitään menetelmiä ei tunnettu sen tunnistamiseen saatikka hoitamiseen. Koska sen itämisaika on vuosi niin se pääsi iskemään kansakuntaan todenteolla vasta DK:n muodostamisen jälkeen. Vaikka se olisikin tunnettu niin massiivinen väestön seulonta keuhkokuvauksin ja muilla menetelmillä sekä oikeiden lääkkeiden määrääminen oli täysin mahdotonta sen aikaisessa infrastruktuurissa ja taloudellisessa tilanteessa kun se vielä tänään on omin avuin lähes ylivoimaista.
Kun tänään kuolee sairauteen 13 000 ja vuonna 2000 26 000 niin voi vain arvailla kuinka moni kuoli siihen 70 luvun loppupuolella. Kenties 30 – 40 tuhatta vuosittain siitäkin huolimatta, että väestö oli silloin puolet nykyisestä mutta toisaalta ravitsemusoloiltaan olennaisesti heikommassa asemassa. Lukuarvo on kuitenkin pelkkä arvaus. On todellakin väärin tuomita Pol Potin hallintoa kun se kyennyt hoitamaan tubia kun maa ei kykene vielä tänäänkään. Varsinkaan kun se syntyi sisällissodan aikana sisäisten pakolaisten joukossa. Pikemminkin pitäisi tuomita niitä, jotka ylläpitivät kyvytöntä ja korruptoitunutta Lon Nolin hallintoa ja sotatoimillaan ajoi kansalaisia tuberkuloosille otollisiin epähygieenisiin olosuhteisiin.
Kun lukee WHO:n raporttia maailman tuberkuloositilanteesta [187] pistää silmään, että monissa maissa miehiä kuolee tubiin 1.5 kertaa enemmän kuin naisia. Selityksenä miesten suurempaan alttiuteen ja kuolleisuuteen on varmaan naisten kehittyneempi ja aktiivisempi immuunijärjestelmä [188]. Kun DK:ssa kuoli tubiin 114 – 152 tuhatta niin tästä määrästä kenties naisia oli 46 – 61 tuhatta ja miehiä 68 – 91 tuhatta (eli erona 22 – 30 tuhatta). Emme varmuudella tiedä mihin ikäluokkaan tuberkuloosi pahimmillaan iski. Joissakin maissa suurimmat taudin aiheuttamat kuolemat ovat voimakkaasti painottuneet lapsiin, joissakin taasen vanhuksiin ja joissakin nuoriin aikuisiin[187]. Asia vaatii tarkempaa tutkimusta emmekä tässä asiaan tarkemmin puutu.
Toinen suuri tappaja yhä vielä on malaria. Malarian aiheuttaa horkkahyttysen (Anopheles) pistoksissa leviävät loiseliöt, Plasmodium sukuun kuuluvat itiöeläimet. Maan pahimmat malaria-alueet, horkkahyttysen endeemiset alueet, ovat Phnom Penhistä länteen Thaimaan-Kambodzha rajan tuntumassa sekä pääkaupungista koilliseen Vietnam-Laos rajan tuntumassa. Niissä kun esiintyy suuria metsiä ja kosteikkoja (jokia ja rämeikköjä) [186]. Läntinen Kambodzha on taudin suhteen hyvin ongelmallinen kun siellä esiintyy ja kehittyy lääkeresistansseja kantoja. Tänään maassa noin miljoonaan ihmiseen on tarttunut malaria, tosin pieni osa vain kuolee siihen [186]. Malaria ei erotele miehiä ja naisia toistaan [190]. Siihen kuolee yhtä lailla miehiä kuin naisia. Erot malariakuolleisuudessa miesten ja naisten välillä selittyvät käytöseroilla esimerkiksi miehet nukkuvat ulkona, eivät hakeudu yhtä helposti hoitoon ja tekevät töitä malariahyttysten kasvupaikoilla kuten metsissä. Suurimmat riskiryhmät kuolla malariaan ovat raskaana olevat naiset, pienet alle 5-vuotiaat lapset ja ei-immuunit aikuiset kuten siirtotyöläiset [190].
Hyttysten endeemisten alueiden väestö ei kuole tai sairastu läheskään samassa määrin kuin muualta ei-endeemisistä alueista saapuneet, kun sairautta ei hoideta. Nykyään tiedetään että hyttysen endeemisten alueiden väestöstä malariaan sairastuneista kuolee noi 0.25 % kun taasen ei-endeemisistä alueista (kuten Euroopasta) saapuneista ja sairaudesta kärsiviä kuolee 3 - 5 %. Syynä on, että paikallinen metsissä tai niiden läheisyydessä eläneen väestön immuunijärjestelmä on toistuvien tartuntojen seurauksena kehittynyt vastustuskykyiseksi [186]. Toinen syy on että paikalliset ihmiset lienevät tunteneen Annamite ja Kaardemumma vuoristossa elävän Artemisia Annua kasvin lehdistä valmistetun uutteen tehokkuuden taudin hoitamisessa. On hyvät syyt olettaa, Punakhmerien johdon oppineen kasvin vaikutuksen vietnamilaisilta piileskellessään Vietnamin rajan tuntumassa näiden ”varuskunnissa” (siitä miten vietnamilaiset olivat oppineet tämän hyödyllisen kasvin käyttämisen palaamme tuonnempana Laos postausten yhteydessä – tarina on hyvin jännittävä).
Pol Potin aikakaudella, kun toisessa väestösiirtoaallossa siirrettiin paljon ihmisiä pahimmille malaria-alueille, olivat seuraukset katastrofaaliset. Ensinnäkin näiden ihmisten tehtävänä oli mm. raivata metsiä viljelymaaksi. Näin he joutuivat entistä suuremmalle vaaravyöhykkeelle. Toiseksi kun ihmiset olivat usein taustaltaan urbaaneja niin heillä ei ollut luontaista vastustuskykyä sairaudelle. Kolmanneksi aliravitsemuksen seurauksena heidän vastustuskykynsä oli heikentynyt. Joten malaria oli tehokas tappaja myös aikuisväestön joukossa puhumattakaan pienistä lapsista.
Murray & al tekivät hyvin laajoja analyyseja malarian kuolleisuudesta ympäri maailmaa 144:ssä valtiossa [189]. He päätyivät johtopäätökseen kuolleisuuden olevan lähes kaksinkertainen, mitä siihen saakka on oletettu ja raportoitu esimerkiksi WHOn julkaisuissa. Tutkimuksessa arvioitiin malariaan kuolleita a) alle viisivuotiailla ja b) yli viisivuotiailla. Kuolleisuus laskettiin vuosille 1980, 1990, 2000 ja 2010.
[Reaunahuomautus: Emme tässä kuitenkaan voi pohdiskella sitä mitä malleja he käyttivät, heidän käyttämiä tietokantoja, tilastollisia estimointimenetelmiään jne. Kiinnostunut lukija perehtyy varmaankin mainittuun julkaisuun [189].].
Koska kyse on satunnaismuuttujan (kuolleisuus) tilastollisesta määräämisestä johon vaikuttaa hyvin moni epävarmuustekijä he laskivat näille ns. 95 % luottamusvälin eli 95 % todennäköisyydellä kuolleisuus asettuu laskettuun väliin. Kambodzhan suhteen he laskivat vuonna 1980 tautiin kuolleiden alle 5-vuotiaiden määrän olleen 6 970 (95% luottamusvälinä 2163 - 17 564). Yli 5 vuotiaiden kohdalla kuolleisuus taasen oli 4 640 (95% luottamusvälinä 1976 – 9185). Vielä PRK:n aikakaudella vuonna 1990 oli alle 5-vuotiaiden kuolleisuus 6 888 (2100 – 17760). Siis selvästi pienet lapset kuuluvat taudin riskiryhmään kuten kaikkialla muuallakin.
Esitetyistä luvuista voidaan päätellä hieman malariaan kuolleiden määrää vajaat 4 vuotta kestäneessä Pol Potin valtakaudella, vaikka emme tiedä oliko se paljon huonompi kuin PRK:n aikakaudella. Alle 5 vuotiailla PRK-kaudella se asettui 95 % todennäköisyydellä jonnekin 8 219 – 66 743 ja todennäköisimmän arvon ollessa 26 486. Yli 5-vuotiailla taasen luvut ovat 17 632 (7509 – 34 903). Eli kuolleita oli yhteensä 16 – 101 tuhatta, parhaimman estimaatin ollessa 44 tuhatta. Todennäköisesti lukuarvot DK:ssa olivat hieman suuremmat kun 1980 olot alkoivat vakiintua ja monet urbaanit ihmiset alkoivat valua takaisin kaupunkeihin epidemiologisesti vihamielisimmiltä alueilta. Hyvänä arvauksena voisi olla 50 tuhatta (18 – 116) koko DK:n aikana.
Malariakuolleisuus jatkoi pitkälle 2000 luvulle saakka saman suuruisena. Yli 5 vuotiaiden kuolleisuus oli vuonna 1990 4 768 (1893–10 066), vuonna 2000 4 107 (1889–8218) vasta 2010 oli tilanne hieman valoisampi kun kuolleisuus oli tällöin 1495 (246–3 690). Alle 5 vuotiailla vuonna 2000 oli kuolleisuus jo pudonnut lukuun 2 536 (736 – 6 982). Toisin sanoen malaria kuolleisuus jatkui suurena aivan tähän päivään saakka.
Kun kummatkin sairaudet jatkoivat tuhoisaa kulkuaan saman suuruisena aina 1900 luvun loppuun niin ei voida tehdä johtopäätöstä, että DK:n hallinto olisi tuberkuloosin ja malarian suhteen erityisen huolimaton. Ihan yhtä hyvin tulevat hallinnot olivat yhtä piittaamattomia.
Propagandaa
Vainoa tapahtui, mutta kuinka laajaa ja läpitunkevaa se on ollut kautta koko yhteiskunnan?. Siitä ei oikeastaan ole olemassa juurikaan selkeää käsitystä oikeastaan missään. Hyvin moni asia hukkuu propagandan, väärinkäsitysten ja tietoisen valheen alle. Asioiden tieteellinen ja kriittinen tutkimus on hyvin vaikeaa jos ei monin paikoin mahdotonta. Tutkijat referoivat toinen toisiaan ja journalistit viittaavat näihin tutkijoihin, ilman että juuri kukaan vaivautuisi pohtimaan ja laskemaan onko asia sittenkään niin. Kun riittävän monta kertaa jokin asia on toistettu niin pikkuhiljaa se muuttuu jumalalliseksi totuudeksi.
Tyypillinen esimerkki tästä laskennan vaikeudesta, epämääräisyydestä ja tarkoituksenhakuisesta propagandasta on Al’Jazeeran webbisivulla esitetty Clothilde Le Cozin kirjoittama artikkeli The question of genocide and cambodia muslims [107]. Tässä väitetään että jopa puoli miljoonaa Cham muslimia tapettiin Punkhmerien aikakautena. Luku on sikäli ihmeellinen, että teloitettuja oli lähes kolme kertaa enemmän kuin Cham muslimeja edes esiintyi koko maassa. Samanalaista liioittelua esiintyy myös Tuol Slengin läpikäyden määrässä. Väitetään siellä kidutetun yli 17 000 ihmistä vaikka tosiasiassa näitä oli ”vain” runsaat 5000, kuten jokainen Cheung Ek:n tappotanterella vieraillut turisti voi itsekin laskea tutkimalla paikan opastetauluja. - Onhan tässäkin määrässä aivan liikaa.
Hannu Reime totesikin sattuvasti kirjassa Kamputsea kansanmurhan vuosikymmen[86] (hieman Noam Chomskyn hengessä): ”… Jonkin asian propagandistinen hyväksikäyttö ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kyseistä asiaa koskevat väitteet voisi olla osittain, suurimmaksi osaksi tai kokonaan totta...” Ja propagandaa sitä todellakin Demokraattisesta Kamputseasta esiintyi (ja esiintyy yhä vielä): Vietnamin piti saada valloitusretkensä näkymään humanistisena, amerikkalaisen konservatiivien, Vietnamin sotaa liehittelevien, piti vähätellä ja pienentää kaikkien niiden toimien merkitystä miten maa oli toiminut kautta koko Indokiinan sitten toisen maailmansodan ensin Ranskan rahoittajana ja myöhemmin itsenäisenä. Korostamalla Pol Potin Demokraatisen Kamputsean verisyyttä yrittivät monet amerikkalaiset saada omat toimensa näyttämään vähäisemmiltä sekä Vietnamissa että Lon Nolin aikakaudella. USA:n poliittiselle johdolle selvisi vasta vuonna 1977 Demokraattisen Kamputsean olleen Vietnamin vihollinen. Kun Vietnam oli amerikkalaisten suuri päänsärky, niin nyt keksittiin oiva tuuma; Pol Pot oli kyllä verinen mutta Vietnamin istuttama Heng Samrin ainakin yhtä verinen. Marsalkan ajan kuolonuhrien määrää ei tietenkään voitu laskea kunnolla kun silloin amerikkalaisten tuki olisi vaikuttanut melko hurjalta ja kotirintaman vastustus vieläkin suuremmalta. Vietnamin hyökättyä maahan piti tapahtuma saada näyttämään mahdollisimman brutaalilta, ja niin edelleen – loputtomasti.
[Reunahuomautus: Eräs tyypillinen esimerkki propagandan hyväksikäytöstä on hyytävän synkkä Tuol Slengin kidutusmuseo. Museon ovat vietnamilaiset rakentaneet itä eurooppalaisten asiantuntijoiden avulla, näillä kun oli hyvä kokemus miten holocaust museoita, kuten Auswitchin keskitysleirimuseo, pitää rakentaa syvästi vaikuttavaksi [200] . Vaikka kidutuslaitoksessa tapahtumat olivat täysin totta, niin museossa vierailija saa lähtemättömän mielikuvan DK:n olleen äärimmäisen brutaali kautta koko maan. Museo on puhtaasti toteava ja näin on hyvin tehokas antaen tilaa katsojan omalle mielikuvitukselle. Vastaiset kertomukset kaaderien julmuuksista uppoavat näin hyvin vierailun jälkeiseen maaperään, turistin mielenmaisemiin.]
Babyboomi
Kun kansakuntaa on kohdannut suuri kuolleisuuskriisi, kuten sodat ja nälänhädät niin toipumisen jälkeen tapahtuu melko poikkeuksetta babyboomi. Näin kävi Suomessa ja muualla Euroopassa heti toisen maailmansodan jälkeen, puhutaan suurista ikäluokista. Samanlainen babyboomi esiintyi myös Kambodzhassa heti Pol Potin hallinnon kaaduttua ja olojen vakiinnuttua.
Holck ja Gatesin tutkimus [192] kahdesta pakolaisleiristä Thaimaan rajalla Sakeaosta ja Khao I Dangista kuvaa hyvin synnytysten ja kuolleisuuden dynamiikkaa kriisien jälkeen, vaikka näytekooltaan se on pieni ja edustaa maan läntisiä kurjimpia alueita eikä näin pidä yleistää koko maata koskevaksi. Tutkimuksessa tarkastellut pakolaiset saapuivat sinne lokakuusta joulukuuhun 1979. He saapuivat silloin kun Vietnam oli valloittanut maan ja maassa oli uhkaava, pelättyä pienempi, nälänhätä. Vietnamilaisia joukkoja pakenevat punakhmerit työnsivät heidät edellään, monet pakenivat muualle takaisin koteihinsa tai minne vain kykenivät.
Sakeoon saapui pääasiassa kouluttamattomia ja köyhiä maalaisia n. 24 tuhatta usein nationalistisen Khmer Serei liikkeen edustajia. Jälkimmäiseen Khao I Dang leiriin saapui taloudeltaan ja sosiaaliselta statukseltaan paremmassa asemassa olevia 109 tuhatta, pääasiassa punakhmerejä. Leireihin saapui ihmisiä nälänhätää, sairauksia ja invaasiota pakoon. Sakeon leirin kuolleisuus oli saapumisen parin ensimmäisen viikon aikana jopa 382 kuollutta tuhatta asukasta kohden kun taasen Khao I Dangissa 42 kuollutta tuhatta asukasta kohden. Kummassakin leirissä kuolleisuus putosi nopeasti kriisiä edeltävälle tasolle (vuonna 1962 kuolleisuus oli 38 tuhatta asukasta kohden). Kuolleisuus oli suurinta alle viisivuotiailla kuten voitiin odottaakin. Syntymissä oli myös selkeitä eroja. Kun Sakeossa syntyvyys oli 13 tuhatta asukasta kohden niin Khao I Dangissa se oli peräti 55 tarkasteluajanjaksolla marraskuusta 1979 huhtikuuhun 1980 [192]. Vertailun vuoksi Dasvarma ja Neupert esittävät, että synnytykset kasvoivat Kambodzhassa 48 lapseen tuhatta asukasta kohden 80 luvun puolivälissä kun se oli heidän mielestä Pol Potin aikana 20 – 25 välillä [198].
Saapuneiden naisten joukossa oli vain muutama nainen raskaana. Olojen vakiinnuttua ja ensiavun antamisen jälkeen kehittyi hyvin nopeasti babyboomi Khao I Dangissa, ylittäen vuoden 1962 tason (46 syntymää tuhatta asukasta kohden). Saapumishetkellä raskaana olevien naisten määrän alhaiseen lukuun arvelevat tutkijat johtuvan useammasta syystä. Ensinnäkin naisten lisääntymiskyky oli alentunut nälänhädän ja tunnepohjaisen stressin seurauksena, toiseksi naisten naimattomuudesta (erityisesti Sakeossa kun yli puolet 15 – 44 vuotiaista naisista oli alle 25), kolmanneksi perheet olivat hajonneet. Ravitsemusolojen parantuessa naisten lisääntymiskyky (Sakeossa) saavutti hiljakseen normaalin tason.
Leireissä alle 5 vuotiaiden lasten suhteellinen määrä alittaa selvästi vuoden 1962 väestölaskennan tulokset. Tämän arvellaan johtuneen ensinnäkin siitä, että synnytyksiä oli harvemmin alentuneen hedelmällisyyden vuoksi, toiseksi ikäryhmän kuolleisuus oli yli normaalin. Kuolleisuuden kasvuun taasen oli syynä nälänhätä ja huonontuneet elinolot pakoa edeltäneeltä ajanjaksolta.
Kaiken kaikkiaan DK:n kurjat olot olivat hyvin aluekohtaisia pahimillaan ne olivat Tonle Sap ja Thaimaan rajan välisellä alueella. Tavallisiin kansalaisiin kohdistunut terrori oli melko hajanaista ja nälänhätä ajoittaista. Loppujen lopuksi maa ei lukuisista väitteistä huomitta ollut yhtenäinen armoton keskitysleiri.
Käytetyt lähteet löydät täältä.
<-edellinen luku | seuraava luku -> |