Sympathy for the devil - 5
Eri arvioita
Demokraattisen Kambodzhan kuolonuhrien määrä on käsittämättömän suuri. Sitä ei voi kieltää. Puhutaan uhrien määrän olleen 20 tuhannen ja miljoonan välillä, jotkut tutkijat ja journalistit puhuvat jopa kolmesta miljoonasta.
Kuolonuhrien määrää lähdettiin arvioimaan hyvin varhaisessa vaiheessa, aivan liian aikaisin ja väärien henkilöiden toimesta kuten Chomsky ja Herriman totesivat kirjassaan Political Economy of Human Rights … [206]. Monissa kirjoituksissa oli hyvin tuomitseva ja moralisoiva sävy. Arveltiin polpotismiin sisältyneen luontaisena piirteenä aikaisemmin kokematonta raakuutta ja julmuutta. Sitä siinä ei oikeastaan ollut. DK:ssa ei esiintynyt juuri mitään sellaista julmuutta ja brutalisuutta mitä khmerit eivät aikaisemmin olleet kokeneet. Äärimmäistä väkivaltaisuutta on maassa esiintynyt aina. Taannoin Siamin armeija teloitti maan väestöä runsain mitoin erittäin raalla tavalla. Sekään ei ole mikään uusi asia, että khmerit tappavat khmerejä. 50 luvulla Issarak liikkeiden pyrkiessä itsenäisyyteen Ranskan dominanssista oli niihin liittynyt paljon rikollisjengejä. Nämä terrorisoivat väestöä hyvin väkivaltaisesti. Uhreja pahoinpideltiin, tapettiin hitaasti pää leikattiin irti ja uhrin maksa syötiin. Samlautin kapinan jälkeinen sisällissota tukahdutettiin hyvin verisesti. Kerrotaan Nordom Sihanoukin käskeneen heittämään poliittiset vastustajansa kalliolta alas tai sitoman katuun kiinni ja uhrin yli käskettiin ajamaan tiejyrällä. Lon Nolin tarkastukseen piti lähettää kuorma-autokaupalla kapinnallisten irti leikatut päät. Talonpoikaisten Punakhmerien vieroksuva ja suorastaan vihamielinen suhtautuminen kaupunkilaisiin ei sekään ollut mikään uusi asia. Vielä niinkin myöhään kuin 60-luvun lopulla moniin maaseudun kyliin ei kaupunkilaisilla ollut hengen menetyksen uhalla mitään asiaa. Miksi näin siihen palaamme myöhemmin. - Ei Kambodzha ole mikään mukava kiltti maa, vaikka monella nykymatkailijalla on sellainen todellisuudelle vieras illuusio.
Samoissa lehdissä missä moralisoitiin ja tuomittiin Pol Potin julmuudet, ylistettiin vuosia aikaisemmin Indonesian puhdistuksia parhaimpana asiana mitä ”vapaa maailma” oli tehnyt. Vaikka Indonesiassa murhattiin yli puoli miljoonaa kommunistiksi epäiltyä ja myöhemmin tuhosi laajalti Itä-Timorin väestöä. Emmekä voi unohtaa Achenissa tapahtunutta vainoa. Tänään maa pyrkii tukahduttamaan Länsi-Papuan itsenäisyysliikkeet hyvin verisesti. Tämä USA:n liittolainen on ehkäpä Kaakkois-Aasian verisin valtio, ei se ole Kambodzha. Usko vaan. Maan asukkaille on hyvin onnetonta, että se sijaitsee sen käytävän varrella, joka johtaa Tyyneltä valtamereltä Intian valtamereen. Samoissa lehdissä unohdetaan tyystin Malesian englantilaisten toimeenpanemat vainot 50 ja 60 luvulla. Näissä vainoissa käytettiin ensimmäistä kertaa kasvismyrkky Orange-D:tä ja kehitettiin ”search and destroy” taktiikka. Seikkoja, joista amerikkalaiset tulivat tunnetuksi Vietnamissa. Myös unohdetaan jatkuvien sotilasvallankaappausten riivaama Thaimaa, jossa tukahdutettiin eteläiset muslimiliikkeet ja pohjoisen kommunistit. Maa oli hyvin kurjassa jamassa aivan 90-luvulle tultaessa. Kokonaiset sukupolvet joutuivat elämään sanoin kuvaamattomassa köyhyydessä terveyden huollon ja koulutuksen ulottumattomuudessa [29]. Ihmisiä kuoli tarpeettomasti nälkään ja sairauksiin. Peräti 8 % maan lapsista arveltiin olleen aliravittuja vielä 80 luvun lopulla. Kaukaisista maaseutukylistä ostettiin nuoria tyttöjä muka herrasväen palvelijattariksi mutta päätyivät seksiorjiksi turistirysiin. Vasta 80-luvun lopulta jatkunut kehitys on tehnyt Thaimaasta kohtalaisen siedettävän lähes kaikkialla, vaikka vierastyöläisillä ei olot ole vieläkään kovin maireat.
Kun puhutaan Pol Potin hallinnon julmuudesta, halutaan osoittaa sormella maan johtoa ja kommunismin arveltua pahuutta. Unohdetaan kaikki muu, mitä ympäröivissä valtioissa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Suhteellisuuden taju on kadonnut monissa kirjoituksissa täysin. Tosiasiassa kun Lon Nolin Kambodzhan tasavalaa kaatui huhtikuun 17. 1975 maa oli katastrofaalisessa ja kaoottisessa tilassa. Hallinto oli romahtanut lähes täysin, terveydenhoito olematonta, koulujärjestelmä tuhoutunut, elintarvikkeista ja muusta ihmisten tarvitsemista tarvikkeista oli huutava pula kaupungit kasvaneet monta kertaa suuremmiksi kuin mitä niiden infrastruktuuri pysti kantamaan sekä ympäröivä maaseutu oli runneltu siinä määrin ettei se kyennyt tuottamaan riittävästi ruokaa, elättämään kansaa. Oli raunioille tuleva yhteiskuntajärjestelmä millainen tahansa niin tarpeettomia kuolonuhreja olisi joka tapauksessa ollut suunnaton määrä. Kansalaisia tuli kuolemaan sairauksiin ja nälkään valtaisa määrä, yksinomaan tuberkuloosiin olisi kuollut yhtä paljon kuin DK:n aikana eli yli 160 tuhatta. Väkivalta, koston kierre, rehotti täysin riippumatta tulevasta järjestelmästä, kun järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteet olivat tuhoutuneet.
Lon Nolin Kambodzhan tasavalta olisi joka tapauksessa kaatunut. Siitä ei ole epäilystäkään Siinä määrin mahdoton se oli. Oli lähes väistämätöntä, että kuolonuhrien määrä tulisi olemaan suuri. On suoranainen ihme, että Pol Potin hallinto sai rakennettua edes jonkinlaisen yhteiskunnan, tilanteessa missä voittajat janosivat kostoa kokemistaan sisällissodan vääryyksistä.
Sinänsä ei ole kovin suurta merkitystä pyrkiä laskemaan tarpeettomasti kuolleiden määrää kun se on ollut käsittämättömän suuri. Ei kuitenkaan läheskään niin suuri kun voidaan lukea monista julkaisuista ja lehtiartikkeleista. Toisaalta mitään lopullista varmuutta kuolonuhrien määrästä ei voida koskaan saada kun vaikuttavia tekijöitä on paljon ja täsmällisiä tietoja harvassa. Emme esimerkiksi täsmälleen tiedä kuinka paljon väkeä oli Lon Nolin astuessa valtaan. Likimäärin 6.9 – 7.3 miljoonaa on yleisimmät arviot. Tässäkin on 400 tuhannen henkilön heitto. Pol Potin astuessa valtaan arviot vaihtelevat vielä suuremmassa skaalassa puhutaan asukkaita olleen 6.7 ja 8.1 miljoonan välillä eli marginaali on jo 1.4 miljoonaa. Lopulta Vietnamin valloitettua maan väkimääräksi arvellaan olleen jotain 6.1 ja 7 miljoonan välillä. Tässäkin on 900 tuhannen ihmisen heitto.
Seuraavassa pohditaan muutamaa huomiota saavuttanutta tutkielmaa. Näistä Kimmo Kiljusen ja Kamputsean tutkimuskomitean sekä Vickeryn arviot ovat lähempänä totuutta (so. lähempänä sitä mitä seuraavassa luvussa päädytään). Heidän arvionsa oli 700 – 1000 tuhatta kuollutta,
Tutkielmat voidaan jakaa lähestymistavoiltaan kolmeen kategoriaan: Haastattelututkimuksiin ja näistä tehtyihin ekstrapolaatioihin yli maan, hautapaikka-arvioihin, joissa pyritään arvioimaan haudattujen ihmisten määrää sekä demograafisiin laskelmiin. Näistä hautapaikka-arviot antavat suurimmat luvut kun taasen demograafiset laskelmat pienimmät.
Tarkasteltuja arvioita ovat CIA:n, Kiernanin, Etchessonin, Heuvelinen, Kiljusen ja Kamputsean tutkimuskomitean sekä Vickeryn arviot. Näiden lisäksi monet muutkin tutkijat ovat laatineet omia yleensä pieleen menneitä, laskelmiaan. Toiset julkaistut arviot ovat vahvasti yläkanttiin joko siksi että laatimisajankohtana ei tiedetty kaikkia relevantteja seikkoja tai uskottiin Punakhmerien jälkeisen Heng Samrinin hallituksen antamia (virheellisiä) tietoja tai haluttiin luoda uskottavuutta propagandalle tai asioita esitettiin oman poliittisen agendan puitteissa tai henkilökohtaiset menetykset värittivät tapahtumien kulkua ja väestökatoa.
Näistä kolmesta lähestymistavasta hautapaikka-arviot (Etcheson) antavat huomattavan suuren arvion (1 – 3 miljoonaa), haastattelutukimukset (kuten Kiernan) antavat myös korkeat arviot kuolemista (1.5 – 2.0 miljoonaa), demograafiset laskelmat kuten Kiljusen (0.7 – 1.0 miljoonaa), Vickeryn (0.7 miljoonaa), Ea:n (1.0 – 1.2 miljoonaa) ja Bannister & Johnonin (n. 1 miljoonaa) taasen antavat alhaiset arviot. Monissa arvioissa on mukana myös luonnolliset kuolemat (450 – 500 tuhatta). Demograafiset laskelmat perustuvat pitkälle arvioituihin syntymien, kuolemien ja migraation suuruuksiin Pol Potin astuessa valtaan ja sieltä poistuessaan. Vickery, ansioituneena khmer kielitaistoisena historioitsijana, myös täydentää arviotaan haastattelututkimuksin. Heuveline taasen pyrkii laskemaan demograafisesti väestökatoa käyttäen osittain komponentti kohorttimallia perustuen vuoden 1992 äänikelpoisten rekisteröinteihin saadakseen arvion 1980 väestölaskennan oikeellisuudesta sekä projektoi vuoden 1962 väestölaskennan tuloksia vuoteen 1980. Koko 70 luvun kuolleisuudelle hän saa arviot jotain 1.17 ja 3.4 mljoonan välillä.
Mielenkiintoista tässä on se että valtaosa arvioista on laatinut joku ei-khmeri. Osittaisena syynä on se, että arviointiin kykeneviä khmer-asiantuntijoita ei maassa juurikaan esiintynyt myrskyisten vuosien jälkeen, nämä olivat joko kuolleet tai muuttaneet pois. Ehkäpä myös sen vuoksi, että väestökato ei ollut läheskään yhtä suuri kuin asioita ulkopuolelta tarkastelleet väittävät ja näin kriittiset äänenpainot eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin.
Aluksi väitettiin kuolonuhreja DK:ssa olleen noin 3 miljoonaa. Mistä tämä arvio on peräisin? Arvion esitti ensimmäisenä journalisti Dith Pran saadakseen uskottavuutta paolleen maasta. Lukuarvo on myös voinut syntyä niiden selviytyjien mielessä, jotka kauhistuivat tapahtuneita ja arvelivat vähintään puolet väestöstä tapetun [152]. Kun lukuarvo oli julkaistu New York Timesissa, muuttui se tuota pikaa jumalalliseksi totuudeksi. Lopulta sekä Vietnam että PRK omaksuivat näkemyksen tehdäkseen Pol Potin hallinnosta niin kauhean kuin mahdollista ja näin kuvailivat oman valloitusretkensä humanistisena kansan pelastuksena. Myöhemmin vuosina 1982 ja 1983 PRK teki talosta taloon kyselyn tapahtuneista ja päätyi jälleen yli 3 miljoonaan kuolleeseen. Tätä kyselyä ei kuitenkaan voida ottaa vakavasti koska ei ollut mitään keinoa estää moninkertaista laskentaa [152]. Siis esimerkiksi saatettiin kysyä kylän ensimmäisestä talosta kuinka monta täällä on tapettu. Vastattiin kymmenen. Sama kysymys esitettiin toisessa talossa ja vastaus oli jälleen kymmenen jne. Kylästä toiseen muuttaneelta taasen kysyttiin montako tapettiin. Kymmenen. Näin kymmenen kuolonuhria olikin paisunut moninkertaiseksi.
Kuolonuhrien määrää lähdettiin arvioimaan hyvin varhaisessa vaiheessa, aivan liian aikaisin ja väärien henkilöiden toimesta kuten Chomsky ja Herriman totesivat kirjassaan Political Economy of Human Rights … [206]. Monissa kirjoituksissa oli hyvin tuomitseva ja moralisoiva sävy. Arveltiin polpotismiin sisältyneen luontaisena piirteenä aikaisemmin kokematonta raakuutta ja julmuutta. Sitä siinä ei oikeastaan ollut. DK:ssa ei esiintynyt juuri mitään sellaista julmuutta ja brutalisuutta mitä khmerit eivät aikaisemmin olleet kokeneet. Äärimmäistä väkivaltaisuutta on maassa esiintynyt aina. Taannoin Siamin armeija teloitti maan väestöä runsain mitoin erittäin raalla tavalla. Sekään ei ole mikään uusi asia, että khmerit tappavat khmerejä. 50 luvulla Issarak liikkeiden pyrkiessä itsenäisyyteen Ranskan dominanssista oli niihin liittynyt paljon rikollisjengejä. Nämä terrorisoivat väestöä hyvin väkivaltaisesti. Uhreja pahoinpideltiin, tapettiin hitaasti pää leikattiin irti ja uhrin maksa syötiin. Samlautin kapinan jälkeinen sisällissota tukahdutettiin hyvin verisesti. Kerrotaan Nordom Sihanoukin käskeneen heittämään poliittiset vastustajansa kalliolta alas tai sitoman katuun kiinni ja uhrin yli käskettiin ajamaan tiejyrällä. Lon Nolin tarkastukseen piti lähettää kuorma-autokaupalla kapinnallisten irti leikatut päät. Talonpoikaisten Punakhmerien vieroksuva ja suorastaan vihamielinen suhtautuminen kaupunkilaisiin ei sekään ollut mikään uusi asia. Vielä niinkin myöhään kuin 60-luvun lopulla moniin maaseudun kyliin ei kaupunkilaisilla ollut hengen menetyksen uhalla mitään asiaa. Miksi näin siihen palaamme myöhemmin. - Ei Kambodzha ole mikään mukava kiltti maa, vaikka monella nykymatkailijalla on sellainen todellisuudelle vieras illuusio.
Samoissa lehdissä missä moralisoitiin ja tuomittiin Pol Potin julmuudet, ylistettiin vuosia aikaisemmin Indonesian puhdistuksia parhaimpana asiana mitä ”vapaa maailma” oli tehnyt. Vaikka Indonesiassa murhattiin yli puoli miljoonaa kommunistiksi epäiltyä ja myöhemmin tuhosi laajalti Itä-Timorin väestöä. Emmekä voi unohtaa Achenissa tapahtunutta vainoa. Tänään maa pyrkii tukahduttamaan Länsi-Papuan itsenäisyysliikkeet hyvin verisesti. Tämä USA:n liittolainen on ehkäpä Kaakkois-Aasian verisin valtio, ei se ole Kambodzha. Usko vaan. Maan asukkaille on hyvin onnetonta, että se sijaitsee sen käytävän varrella, joka johtaa Tyyneltä valtamereltä Intian valtamereen. Samoissa lehdissä unohdetaan tyystin Malesian englantilaisten toimeenpanemat vainot 50 ja 60 luvulla. Näissä vainoissa käytettiin ensimmäistä kertaa kasvismyrkky Orange-D:tä ja kehitettiin ”search and destroy” taktiikka. Seikkoja, joista amerikkalaiset tulivat tunnetuksi Vietnamissa. Myös unohdetaan jatkuvien sotilasvallankaappausten riivaama Thaimaa, jossa tukahdutettiin eteläiset muslimiliikkeet ja pohjoisen kommunistit. Maa oli hyvin kurjassa jamassa aivan 90-luvulle tultaessa. Kokonaiset sukupolvet joutuivat elämään sanoin kuvaamattomassa köyhyydessä terveyden huollon ja koulutuksen ulottumattomuudessa [29]. Ihmisiä kuoli tarpeettomasti nälkään ja sairauksiin. Peräti 8 % maan lapsista arveltiin olleen aliravittuja vielä 80 luvun lopulla. Kaukaisista maaseutukylistä ostettiin nuoria tyttöjä muka herrasväen palvelijattariksi mutta päätyivät seksiorjiksi turistirysiin. Vasta 80-luvun lopulta jatkunut kehitys on tehnyt Thaimaasta kohtalaisen siedettävän lähes kaikkialla, vaikka vierastyöläisillä ei olot ole vieläkään kovin maireat.
Kun puhutaan Pol Potin hallinnon julmuudesta, halutaan osoittaa sormella maan johtoa ja kommunismin arveltua pahuutta. Unohdetaan kaikki muu, mitä ympäröivissä valtioissa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Suhteellisuuden taju on kadonnut monissa kirjoituksissa täysin. Tosiasiassa kun Lon Nolin Kambodzhan tasavalaa kaatui huhtikuun 17. 1975 maa oli katastrofaalisessa ja kaoottisessa tilassa. Hallinto oli romahtanut lähes täysin, terveydenhoito olematonta, koulujärjestelmä tuhoutunut, elintarvikkeista ja muusta ihmisten tarvitsemista tarvikkeista oli huutava pula kaupungit kasvaneet monta kertaa suuremmiksi kuin mitä niiden infrastruktuuri pysti kantamaan sekä ympäröivä maaseutu oli runneltu siinä määrin ettei se kyennyt tuottamaan riittävästi ruokaa, elättämään kansaa. Oli raunioille tuleva yhteiskuntajärjestelmä millainen tahansa niin tarpeettomia kuolonuhreja olisi joka tapauksessa ollut suunnaton määrä. Kansalaisia tuli kuolemaan sairauksiin ja nälkään valtaisa määrä, yksinomaan tuberkuloosiin olisi kuollut yhtä paljon kuin DK:n aikana eli yli 160 tuhatta. Väkivalta, koston kierre, rehotti täysin riippumatta tulevasta järjestelmästä, kun järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteet olivat tuhoutuneet.
Lon Nolin Kambodzhan tasavalta olisi joka tapauksessa kaatunut. Siitä ei ole epäilystäkään Siinä määrin mahdoton se oli. Oli lähes väistämätöntä, että kuolonuhrien määrä tulisi olemaan suuri. On suoranainen ihme, että Pol Potin hallinto sai rakennettua edes jonkinlaisen yhteiskunnan, tilanteessa missä voittajat janosivat kostoa kokemistaan sisällissodan vääryyksistä.
Sinänsä ei ole kovin suurta merkitystä pyrkiä laskemaan tarpeettomasti kuolleiden määrää kun se on ollut käsittämättömän suuri. Ei kuitenkaan läheskään niin suuri kun voidaan lukea monista julkaisuista ja lehtiartikkeleista. Toisaalta mitään lopullista varmuutta kuolonuhrien määrästä ei voida koskaan saada kun vaikuttavia tekijöitä on paljon ja täsmällisiä tietoja harvassa. Emme esimerkiksi täsmälleen tiedä kuinka paljon väkeä oli Lon Nolin astuessa valtaan. Likimäärin 6.9 – 7.3 miljoonaa on yleisimmät arviot. Tässäkin on 400 tuhannen henkilön heitto. Pol Potin astuessa valtaan arviot vaihtelevat vielä suuremmassa skaalassa puhutaan asukkaita olleen 6.7 ja 8.1 miljoonan välillä eli marginaali on jo 1.4 miljoonaa. Lopulta Vietnamin valloitettua maan väkimääräksi arvellaan olleen jotain 6.1 ja 7 miljoonan välillä. Tässäkin on 900 tuhannen ihmisen heitto.
Seuraavassa pohditaan muutamaa huomiota saavuttanutta tutkielmaa. Näistä Kimmo Kiljusen ja Kamputsean tutkimuskomitean sekä Vickeryn arviot ovat lähempänä totuutta (so. lähempänä sitä mitä seuraavassa luvussa päädytään). Heidän arvionsa oli 700 – 1000 tuhatta kuollutta,
Tutkielmat voidaan jakaa lähestymistavoiltaan kolmeen kategoriaan: Haastattelututkimuksiin ja näistä tehtyihin ekstrapolaatioihin yli maan, hautapaikka-arvioihin, joissa pyritään arvioimaan haudattujen ihmisten määrää sekä demograafisiin laskelmiin. Näistä hautapaikka-arviot antavat suurimmat luvut kun taasen demograafiset laskelmat pienimmät.
Tarkasteltuja arvioita ovat CIA:n, Kiernanin, Etchessonin, Heuvelinen, Kiljusen ja Kamputsean tutkimuskomitean sekä Vickeryn arviot. Näiden lisäksi monet muutkin tutkijat ovat laatineet omia yleensä pieleen menneitä, laskelmiaan. Toiset julkaistut arviot ovat vahvasti yläkanttiin joko siksi että laatimisajankohtana ei tiedetty kaikkia relevantteja seikkoja tai uskottiin Punakhmerien jälkeisen Heng Samrinin hallituksen antamia (virheellisiä) tietoja tai haluttiin luoda uskottavuutta propagandalle tai asioita esitettiin oman poliittisen agendan puitteissa tai henkilökohtaiset menetykset värittivät tapahtumien kulkua ja väestökatoa.
Näistä kolmesta lähestymistavasta hautapaikka-arviot (Etcheson) antavat huomattavan suuren arvion (1 – 3 miljoonaa), haastattelutukimukset (kuten Kiernan) antavat myös korkeat arviot kuolemista (1.5 – 2.0 miljoonaa), demograafiset laskelmat kuten Kiljusen (0.7 – 1.0 miljoonaa), Vickeryn (0.7 miljoonaa), Ea:n (1.0 – 1.2 miljoonaa) ja Bannister & Johnonin (n. 1 miljoonaa) taasen antavat alhaiset arviot. Monissa arvioissa on mukana myös luonnolliset kuolemat (450 – 500 tuhatta). Demograafiset laskelmat perustuvat pitkälle arvioituihin syntymien, kuolemien ja migraation suuruuksiin Pol Potin astuessa valtaan ja sieltä poistuessaan. Vickery, ansioituneena khmer kielitaistoisena historioitsijana, myös täydentää arviotaan haastattelututkimuksin. Heuveline taasen pyrkii laskemaan demograafisesti väestökatoa käyttäen osittain komponentti kohorttimallia perustuen vuoden 1992 äänikelpoisten rekisteröinteihin saadakseen arvion 1980 väestölaskennan oikeellisuudesta sekä projektoi vuoden 1962 väestölaskennan tuloksia vuoteen 1980. Koko 70 luvun kuolleisuudelle hän saa arviot jotain 1.17 ja 3.4 mljoonan välillä.
Mielenkiintoista tässä on se että valtaosa arvioista on laatinut joku ei-khmeri. Osittaisena syynä on se, että arviointiin kykeneviä khmer-asiantuntijoita ei maassa juurikaan esiintynyt myrskyisten vuosien jälkeen, nämä olivat joko kuolleet tai muuttaneet pois. Ehkäpä myös sen vuoksi, että väestökato ei ollut läheskään yhtä suuri kuin asioita ulkopuolelta tarkastelleet väittävät ja näin kriittiset äänenpainot eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin.
Aluksi väitettiin kuolonuhreja DK:ssa olleen noin 3 miljoonaa. Mistä tämä arvio on peräisin? Arvion esitti ensimmäisenä journalisti Dith Pran saadakseen uskottavuutta paolleen maasta. Lukuarvo on myös voinut syntyä niiden selviytyjien mielessä, jotka kauhistuivat tapahtuneita ja arvelivat vähintään puolet väestöstä tapetun [152]. Kun lukuarvo oli julkaistu New York Timesissa, muuttui se tuota pikaa jumalalliseksi totuudeksi. Lopulta sekä Vietnam että PRK omaksuivat näkemyksen tehdäkseen Pol Potin hallinnosta niin kauhean kuin mahdollista ja näin kuvailivat oman valloitusretkensä humanistisena kansan pelastuksena. Myöhemmin vuosina 1982 ja 1983 PRK teki talosta taloon kyselyn tapahtuneista ja päätyi jälleen yli 3 miljoonaan kuolleeseen. Tätä kyselyä ei kuitenkaan voida ottaa vakavasti koska ei ollut mitään keinoa estää moninkertaista laskentaa [152]. Siis esimerkiksi saatettiin kysyä kylän ensimmäisestä talosta kuinka monta täällä on tapettu. Vastattiin kymmenen. Sama kysymys esitettiin toisessa talossa ja vastaus oli jälleen kymmenen jne. Kylästä toiseen muuttaneelta taasen kysyttiin montako tapettiin. Kymmenen. Näin kymmenen kuolonuhria olikin paisunut moninkertaiseksi.
CIA:n arvio
Eräs ensimmäisiä arvioita väestökadosta oli CIA:n laatima raportti vuodelta 1980 Kampuchea: A Demographic Catastrophe [147]. Raportin pääasiallinen tarkoitus on pestä Pol Potin hallinnon kasvot ylimääräisestä liasta ja mustamaalata taasen Vietnamin tukemaa Heng Samrinin hallintoa niin pitkälle kuin on mahdollista [172]. Vietnamin valloituksen jälkeen väestöä mukamas kuoli runsaasti, ylimääräisiä kuolemia vuoden aikana oli lähes yhtä paljon kuin Pol Potin aikakaudella. Kas kun Vietnam oli USA:lle vihollinen numero yksi, huolimatta Pariisin rauhanneuvotteluista vuodelta 1973. Raporttia lukiessa saa sellaisen käsityksen, että vaikka pahimmat tarinat DK:n julmuudesta olisivat CIA:n mielestä totta niin vasta nyt (Vietnamin valloitettua maan) koko kansakunnan olemassaolo on vaarassa [172].
Hävittyään katkerasti Vietnamin sotansa Yhdysvalloissa nähtiin mieluisena Demokraattisen Kamputsean ja Vietnamin välisten ristiriitojen kärjistymiset. Enenevissä määrin Vietnam tukeutui Neuvostoliittoon ja Demokraattinen Kamputsea taasen Kiinaan. Samoihin aikoihin Yhdysvallat lähentyi Kiinaan, syventäen Kiinan ja NL:n välillä kyteviä ristiriitoja. Näin DK:n ja Vietnamin välinen asetelma oli päivästä päivään selkeämmin kylmän sodan valtapoliittinen asetelma [86]. Punakhmerejä pidettiin melkein ystävänä. Henry Kissingerin tiedetään todenneen Thaimaan Chatical Choonthavanille: "Teidän pitää kertoa kambodzhalaisille, että haluamme olla heidän ystäviään. He ovat murhanhimoisia roistoja mutta emme anna sen seistä tiellämme. Olemme valmistautuneet parantamaan suhteemme heihin”[145, 146]. Tätä taustaa vastaan on raportti nähtävä osana jenkkien propagandamyllyä.
[Reunahuomautus: Epäsuorasti Kissinger myös kertoi, että Thaimaan on turha havitella heikentyneeltä Kamputsealta saada alueita läntisestä ja pohjoisesta Kambodzhasta. Niitä samoja, joita se valloitti toisen maailmansodan aikana. Vielä tänään esiintyy Thaimaassa näkemyksiä, että Angoriaanisen imperiumn kruununjalokivet Angor Wat, Angkor Thom, Beantey Chamar ja monet muut kuuluvat Thaimaalle vrt postukseen Kambodzha muotoutuu: 1800 luvun alku. ]
CIA:n raportissa lasketaan väestön kasvu kolmeen arvioryhmään paras tilanne, keskiarvo ja huonoin tilanne erilaisin olettamuksin väestön kasvusta eli syntymistä, kuolleisuudesta ja migraatiosta. Laskennan lähtökohtana oli vuosi 1970, jolloin arvioitiin väestön olleen 7.060 miljoonaa. CIA:n arvio, 100 tuhatta pienempi kuin em. Siampoksen b-skenaarion (vrt. postaus Sympathy for the Devil-4 ), saattaa olla kuitenkin aika lähellä totuutta sikäli kun Samlautin kapinaa seuranneessa sisällissodassa kuoli 12 000 – 20 000 ihmistä, pääasiassa hedelmällisiä nuoria miehiä ja kerrannaisvaikutuksena uusia vauvoja ei oikein syntynyt. Sitä paitsi YK arvioi silloiseksi väestömääräksi likimain saman.
CIA:n arviosta voidaan laatia seuraava taulukko maassa elävien ihmisten määrä maan historian eri henkilöiden valtaantulo päivinä (tuhansina ):
| sarja | 18.3.1970 Lon Nol | 17.4.1975 Pol Pot | 7.1.1979 Heng Samrin | 1.12.1979 |
| paras | 7060 | 7384 | 6225 | 5521 |
| keski | 7060 | 7384 | 5845 | 5160 |
| pahin | 7060 | 7278 | 5452 | 4684 |
Lon Nolin aikakauden väestökasvu oli hieman yläkanttiin. Tosin monet tarkkailijat katsoivat maassa olleen Huhtikuun 17 päivänä 7.1 – 7.3 miljoonaa asukasta. Se sisältää alakanttiin arvioidut sotauhrit ja migraatiot olettaen että luonnollinen väestön kasvu olisi normaalia pienempi. Eli kokonaiskasvu olisi tällöin 0.9 %. Sotauhreiksi ja migraatioksi näin voidaan arvioida 600 tuhatta uhria parhaimmassa- ja keskisarjassa ja 700 tuhatta taasen pahimmassa tapauksessa. Ilmeisesti humanitäärisen kriisin aiheuttamien uhrien määrää ei oltu otettu huomioon, ei tietenkään kun Washingtonin hallinto lähes kokonaan kielsi tämän olemassaolon kuten saatoimme lukea postauksesta sisäinen pakolaiskriisi . Nykyään tiedämme, että sekä sotauhreja että pakolaisia oli runsaasti enemmän kuin tuo 600 – 700 tuhatta yhteensä.
Näin CIA saa väestömuutokseksi laskettua kullakin aikakaudella oheisen taulukon mukaisesti (Heng Samrin aikakaudella tarkoitetaan vuoden mittaista jaksoa 7. Tammikuuta – 1. Joulukuuta 1979, Vietnamin valloitettua maan).
| sarja | Lon Nol | Pol Pot | Heng Samrin |
| paras | +324 | -1159 | -704 |
| keski | +324 | -1539 | -685 |
| pahin | +218 | -1826 | -768 |
Tarkastelussa Heng Samrin kaudeksi laskettiin vuosi.
Taulukkoa on usein tulkittu virheellisesti siten, että näin paljon kuoli ylimääräisesti. Näin ei kuitenkaan ollut vaan varmaan sisältää myös luonnolliset kuolemat eli DK aikakaudella runsaat 500 tuhatta kun luonnollinen kuolleisuus oli 18 per tuhatta asukasta eli hieman suurempi kuin vuonna 1962 (jolloin se oli 15,87 kuollutta tuhatta asukasta kohti). Samoin otettiin siinä myös huomioon Pol Potin aikakauden pakolaiset 250 pahimmassa ja keskisarjassa sekä 500 tuhatta parhaimmassa sarjassa.
Raportti esittää, että ensimmäisessä väestösiirrossa kuoli 400 tuhatta ja toisessa väestösiirrossa, (loppuvuosi 1975 – alkuvuosi 1976), saman verran. Lisäksi 250 tuhatta oli kuollut jo vuonna 1976 sekä 100 tuhatta olisi teloitettu (Lon Nolin aikaisia sotilaita, virkamiehiä ja opettajia). Lopulta jokaisesta onnistuneesta paosta Thaimaahan väitettiin teloitetun aina yksi. Mistä moiset luvut ovat peräisin? Raportti kovasti väittää laatijoiden käyttäneen anonyymeiksi jääneitä asiantuntijoita. Kun Michael Vickery kyseli tarkemmin, väittivät USA:n hallituksen edustajat CIA:lla olleen salainen elektroninen tiedusteluverkko maassa [172]. Tosin sen kautta hankitut tiedot väitettiin olleen huippusalaisia eikä yksityiskohtia voida paljastaa. Tutkittuaan asiaa hieman tarkemmin päätyi Vickeroy kuitenkin tulokseen, että tiedot eivät olleet sen kummallisemmasta lähteestä kuin Valituista Paloista [172]. Nimittäin lehden kaksi toimittajaa John Barron ja Anthony Paul olivat saaneet tehtäväkseen laatia sarjan sensaatiohakuisia kauhutarinoita DK:sta. He haastattelivat Thaimaan pakolaisleireissä muutamaa kaikkein kurjimmin kohdeltua henkilöä ja laativat kirjan niiden pohjalta ”Murder of Gentle Land”. Ainoa ero kirjan ja CIA:n raportin välillä oli se että toisessa väestösiirrossa kirjassa väitettiin kuolleen 430 tuhatta kun taasen CIA väittää niitä olleen 400 tuhatta. Sekin on kyllä mahdollista, että CIA olisi syöttänyt nämä luvut Barronille ja Paulille. Joka tapauksessa tapahtumien kuvaukset olivat kuin Valituista Paloista.
Raportti ei ollenkaan mainitse tappamisen pahinta aaltoa eli tammikuusta 1977 ja joulukuuhun 1978. Aallossa pyrittiin tukahduttamaan kapinaliikkeet, joissa ensisijaisesti teloitettiin kaadereiden omia jäseniä mutta siinä kerättiin myös paljon siviilejä mahdollisina Vietnam myönteisinä pettureina ja kuljetettiin länteen teloitettaviksi. Sen sijaan raportti toteaa ”elinolosuhteet eivät todennäköisesti näiden kahden vuoden (tammikuu 1977 – tammikuu 1979) aikana poikkea siitä mitä ne olivat vuonna 1976” [147]. Sinänsä ihmeellistä että väitetty CIA:n elektroninen tiedustelu ei näitä havainnut, kun teloitukset tehtiin kaadereiden välillä joka taasen edellyttää radioliikennettä.
Kiernan
Ben Kiernan on Yale yliopiston kansanmurhatutkimusyksikön (Yale University Genocide Studies Program ) johtaja ja jo virkansa puolesta ehkä haluaa nähdä murhat paljon laajempina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Ben Kiernan on kylläkin yksi merkittävimmistä Kambodzhan 70 luvun tutkijoista. Varsinkin hänen kaksi kirjaa How Pol Pot Came to Power ...[15], Pol Pot Regime ...[16] ovat arvokkaita dokumentteja. Ilman niitä käsityksemme Kambodzhan lähihistoriasta olisi ollut paljon köyhempi. Mutta kun hän siirtyy numeroiden pariin tilastointiin ja väestötieteisiin niin hän varmaan tuntee olonsa hieman vieraaksi kun arviot ovat kovasti pieleen menneitä. Hän nimittäin väittää ylimääräisesti kuolleita olleen 1.8 miljoonaa.
[Reunahuomautus: Tutkimusyksikön perustamiseen liittyy kiinnostava historia. Kun Ruandassa riehui kansanmurha päätti USA:ssa kongressi hyväksyä lain oikeuden luomiseksi Kambodzhan kansanmurhan uhreille [200]. Tässä yhteydessä perustettiin kongressin alainen komitea, jolla taasen oli käytettävissään miljoona dollaria selvitystyöhön. Useampi yliopisto halusi tietty näitä rahoja, vaikka olivatkin määräaikaisia. Haun loppusuoralla oli kaksi yliopistoa nimittäin Yale ja Cornell. Yale voitti kisan ja sai perustettua tutkimusyksikön. Alkuperäisistä tavoitteistaan tutkimusyksikkö on laajentanut toimintaansa kattamaan myös muualla tapahtuneita väitettyjä kansanmurhia kuten Ruanda ja Itä-Timor.
Ben Kiernanin nimittäminen yksikön johtajaksi oli myös pieni myrsky oppineiden vesilasissa, jota puitiin jopa Wall Street Journalissa. Muuan republikaaninen tutkija Stephen Morris, oman poliittisen agendansa mukaan, katsoi ettei Ben Kiernan ole sovelias virkaan alkuunkaan kun hän DK:n aikana, parikymppisenä radikaalina, Australiassa asuessaan, ylisti Pol Potin hallintoa vastavoimana amerikkalaiselle imperialismille [204]. Eihän moista vasemmistolaista saisi nyt yliopiston laitoksen johtajaksi päästää. Siihen aikaan moni muukin ylisti sitä kun suljetusta maasta ei oikein saatu mitään muuta tietoa kuin propagandakoneiston välittämää gloriaa. Myöhemmin hän khmer kielitaitoisena pääsi haastattelemaan maan asukkaita sekä pakolaisleireissä että itse maassa ja kyselemään entisten ystäviensä perään. Hän kauhistui, selvä se. Nämä ystävät olivat ilmeisesti tapettu. Tänään hän on julkaissut ja toimittanut lukuisia kirjoja ja vertaisarvioituja artikkeleita kansanmurhasta Kambodzhasta ja muualta. Hän on yksi aktiivisimmista saattamaan brutaalin hallinnon oikeuden eteen. Kun Morris ryhtyi jataamaan häntä, niin keskeisimmät Kambodzha tutkijat ryhtyivät puolustamaan Kiernania, kuten voimme lukea vaikka Phnom Penh postissa julkaistusta kirjeestä. Morrisin kiernanvainoissa oli selkeä agenda: Hän oli yksi niitä harvoja akateemisia äärioikeiston polkuja vaeltava tutkija, jonka mielestä Amerikan Vietnamin sota oli oikeutettu.]
Kiernan esitteli kahta eri tapaa väestökadon tutkimiseksi toinen perustuu pakolaisleireissä tehtyihin haastatteluihin ja toinen demograafiseen laskentaan.
Kiernan kirjaansa The Pol Pot Regime [16] haastatteli 100 pakolaista Ranskassa. Lisäksi hän referoi Milton Osbornen tekemiä 100 pakolaisen sekä Stephen Hederin tekemiä haastatteluita PRK-Thaimaa rajalla. Kiermanin haastattelemien perheiden jäseniä oli yhteensä 500 ja näistä oli kuollut Punakhmerien hallinnon aikana 128. Näistä oli 88 kuollut teloituksiin ja 40 nälkään ja sairauksiin. Kuolleita siis haastateltujen lähipiirissä oli liki 25 %.
Toisessa haastattelututkimuksessa Stephen Heder haastatteli PRK-Thaimaan rajalla vuonna 1980-81 1500 pakolaista, jotka edustivat 15 000 ydinperheen jäseniä. Hederin tuloksista Kiernan extrapoloi kuolemantapaukset koko maan väestöön. Tuloksena 33 % eli 800 000 ”uutta” kansalaista oli kuollut teloituksiin, nälkään ja sairauksiin. ”Vanhoja” ihmisiä, maaseudun peruskansalaisia, oli haastattelujen mukaan kuollut 15 % eli 800 tuhatta joista puolet oli kuollut nälkään ja sairauksiin. Näiden kahden haastattelututkimusten perusteella hän päätyi liki 1,5 miljoonaan ylimääräiseen kuolemaan.
Näissä haastattelututkimuksissa pistää silmään perheiden arvioidut koot. Kiernanin perheissä oli keskimäärin 5 henkilöä kun taasen Hederin perheissä 10 (1962 väestölaskennassa perhekoot olivat keskimäärin 5 henkeä). Kumpikin haastattelututkimus taasen oli näytekooltaan sangen pieni eikä näin edusta kovin helposti koko kansakuntaa,. Esimerkiksi Kiernain haastattelemat 100 perhettä (500 jäsentä) muodostavat koko pakolaisten määrässä alle tuhannesosan ja koko kansakuntaan ulotettuna yhden kymmenestuhannesosan. Näin pienellä näytemäärällä on hyvin vaarallista tehdä kovin kattavia1 analyyseja varsinkaan kun näytteet eivät välttämättä ole kovin edustavia koko populaation alueellisesta jakautumisesta. Sitä paitsi pakolaiset saapuivat DK:n pahimmilta alueilta eli Tonle Sap ja Thaimaan väliseltä alueelta. Pakolaisiksi he ajautuivat kun Punakhmerien paetessa Vietnamia he työnsivät väkeä edellään pakolaisleireihin. Lisäksi jonkin verran pakolaisia oli saapunut aikaisemmin Punakhmerien julmaa hallintoa pakoon.
Sinänsä pakolaisten haastattelututkimus, epäilemättä, antaa arvokasta tietoa yleisistä trendeistä, mutta niitä ei voida asettaa lukuarvoisten mittojen perustaksi. Se on vähän kuten liian pienellä otannalla tehty galluptutkimus. Lopulta huomattava osa pakolaisista oli entisiä urbaaneja kansalaisia, entistä hallitsevaa eliittiä, joka oli menettänyt enemmän kuin muu väestö ja jolle vaadittava ruumiillinen työ oli toisinaan vierasta. He katsoivat olevansa etuoikeutettuja ja parempaa väkeä ja siksi heille oli myös karvas pala niellä sivistymättömien lukutaidottomien maalaisten päsmäröintiä.
Haastattelututkimusta hieman häiritsee khmerien omituinen tapa selittää ihmisistä, jotka eivät juuri ole silmien edessä olleen kadonneen so. Angkarin kaaderien surmaamina vaikka nämä olisivat pakkosiirretyt tai paenneet pois maasta. Tällaisissa haastattelututkimuksissa pitää olla poikkeuksellisen kriittinen. Myös tämän syyn takia Kiernanin esittämät lukuarvo yli puolestatoista miljoonasta on hieman kyseenalainen.
No hyvä. Kiernan jatkaa myöhemmin demograafisilla analyyseilla. Eikä onnistu niissä sen paremmin. Artikkelissaan The Demography of Genocide in South East Asia ... [150]. hän yrittää laskea väestömäärien perusteella kuolleiden määrän. Ensin hän poistaa joidenkin tutkijoiden arviot 7,3 miljoonasta asukkaasta Pol Potin astuessa valtaan liian alhaisina arvioina. Ainoana perusteluna hän käyttää Migozin arviota väestöstä vuodelta 1970, Migozin puutteena oli ettei hänellä ollut käytettävissä dataa, kovia faktoja, kuten Siampos totesi [137]. Tämän jälkeen hän vetoaa Patric Heuvelinen arvioon 8 102 tuhanteen, jossa kylläkin oli mukana 300 tuhatta sotauhria mutta väestön kasvu oli epäluonnollisen korkea ja pakolaisten määrä aivan liian alhainen.
Kiernan päättelee, kun vietnamilaisia pakolaisia Pol Potin aikana oli 150 tuhatta niin väestön olleen 7 894 tuhatta. Lopulta hän vetoaa anonyymiin Lon Nolin hallinnon virkamiehen sanoihin, jonka mukaan väestön pitäisi olla noin 8 miljoonaa. Hän arvioi - kylläkin oikein -väestön kasvun olleen Pol Potin aikakaudella 1 % ja näin päättelee väestön määrän olisi pitänyt olla kauden lopulla 8 214 528 henkilöä josta pitää siis vähentää ylimääräisesti kuolleet. Vuoden 1980 puolivälissä väkeä oli liki 6.6 miljoonaa. Tästä kaksi muuta tutkijaa Bannister & Johnson olivat laskeneet – väärin - väkeä olleen 6.36 miljoonaa vuoden 1978 lopussa. Näin Kiernan päätyi lukuarvoon 1854 tuhanteen kuolleeseen (8 214 – 6 360 = 1 854).
Kiernan raportissa on kylläkin muutama heikkous. Ensinnäkin pakolaisia oli huomattavasti enemmän kuin mitä hän arvioi (ei ottanut huomioon millään Lon Nolin aikaiset pakolaiset), toiseksi väestön kasvu Lon Nolin aikana oli aivan liian suuri (lähes rauhantilanteen mukainen), kolmanneksi sotauhreja hän arvioi olleen aivan liian vähän, neljänneksi 6.36 miljoonaa vuoden 1978 lopussa on liian pieni arvio koska siinä ei oltu otettu huomioon mitenkään esimerkiksi Thaimaaseen paenneita pakolaisia Vietnamin saapuessa (vrt. edelliseen postauksessa pohdiskeluihin vuoden 80 laskennasta).
Joten hänenkin arvio on aivan liian pessimistinen. Hänen, arvostetun historioitsijan, arvioon ovat monet myöhemmät tutkijat perustaneet näkemyksensä sen enempää pohtimatta lukujen validisuutta. Kun riittävän moni tutkijat toistavat 1.8 miljoonan kuolonuhrin lukuarvoa niin se lopulta – ikävä kyllä – muuttuu jumalalliseksi totuudeksi.
Etcheson
Craig Etcheson työskentelee Kambodzhan dokumentointikeskuksessa (DC-Camissa). Keskus on sinänsä tehnyt arvokasta työtä perheiden yhdistämisessä (Punakhmerien hajotettua ne) ja avustanut tärkeällä tavalla kansainvälisen ”kansanmurha”-tuomioistuimen työtä. He taltioivat dokumentteja ja valokuvia Pol Potin aikakaudelta, luovat ”maan muistin” jälkipolvien pohdittavaksi ja tutkittavaksi.
Etchesson on kirjoittanut muutaman artikkelin kuolonuhrien määrästä Punakhmerien valtakaudelta. Kirjoitukset kylläkin ovat sangen provokatiivisia, kuten Bruce Sharp kertoi [160]. Välillä provokaatio on hyvästä mutta se asiayhteys missä Etchesson kirjoitti hieman pilaa DC-Camin uskottavuutta.
Etcheson käytti kokonaan toisenlaista lähestymistapaa kuin muut tutkijat [161]. Hän pyrki arvioimaan kuolleiden määrän hautapaikoista löydettyjen ruumiiden perusteella. DC-Camin mukaan hautapaikkoja on noin 400, joissa on yhteensä joukkohautoja n. 20 000 [138]. Kun DC-Camin luetteloa seuraa niin pistää silmään joidenkin paikkojen epäluonnollisen suuri ruumiiden määrä (jopa 150 000, jolloin joka ikinen päivä olisi pitänyt saapua neljä - viisi kuorma-autollista käsipelin tapettavia !). Tosin Etcheson toteaa suurimpien paikkojen sisältäneen ”vain” 7000 ruumista. Joissakin hautapaikoiksi mainituissa taasen on vain muutama vainaja. Huomattava osa paikoista ei ole mitenkään verifioitu. Arviot perustuvat toisinaan kuulo- ja huhupuheisiin.
Lähestymistapa on sikäli kyseenalainen, ettei siinä oikein ole kuvattu milloin vainajat ovat syntyneet ja miksi he ovat vainajia. Haudoissa saattaa maata yhtä lailla sisällissodan ja pommitusten uhreja kuin myös luonnollisesti kuolleita sekä Pol Potin ja Lon Nolin hallinnon terrorin uhreja vietnamilaisia, khmerejä, kiinalaisia ja cham muslimeita. Myös jokaista pääkalloa ei ole laskettu yksityiskohtaisesti vaan haudoissa makaavien määrä on arvioita jonkun toisen haudan mukaan. Sinänsä vainajia saattaa olla yhteensä yli miljoona kun Punakhmerit vapautetuilla aluilla sisällissodan ja valtaan tulonsa aikana kielsi perinteiset buddhalaiset hautajaismenot eli polttohautauksen. Nyt kun tämä oli kielletty, niin jonnekinhan vainajat tietty piti haudata eli varmaankin Etchesonin tutkimiin hautapaikkoihin. Näin kuolonuhrit melko todennäköisesti ovat syntyneet läpi koko 70 luvun ja niihin on myös näin haudattu sairauksiin, nälkään ja luonnollisesti kuolleet eli valtaosa kaikista kuolleista. Näitä luonnollisesti kuolleita oli läpi 70-luvun yhteensä runsas miljoona mikäli kuolleisuus olisi ollut sama kuin 60-luvun alussa.
Hän arvioi vainajia olleen haudoissa runsaat 1.1 miljoonaa ja kaikki ovat hänen mukaansa teloitettuja. Perusteena hän käyttää sitä, että nämä ovat kuulustelukeskusten läheisyydessä. Sillä, että paikat ovat lähellä turvallisuuskeskuksia (vankiloitta) ei vielä ole riittävä syy, että uhrit olisivat teloitettuja. Varsinkin kun monet historioitsijat toteavat, ettei näissä keskuksissa juurikaan teloitettu laajoissa mittakaavoissa. Nämä historioitsijat toteavat vieläpä, että teloitukset tapahtuivat aina metsissä, kaukana sivullisten näköpiiristä. On hyvin epätodennäköistä, että Punakhmerit olisivat keränneet vainajat ja siirtäneet ne jopa kymmenien kilometrien päähän varsinkin kun teloituspakoille käveltiin jalan. Sitä paitsi silminnäkijäkuvaukset kertovat, että myös nälkään ja sairauksiin kuolleet haudattiin joukkohautoihin. Siitä, että joissakin paikoissa on huomattava määrä ruumiita, voidaan vain tehdä johtopäätös, että Punakhmerit olivat paikallisesti sangen brutaaleja erityisesti maan itäisten osien puhdistuksissa vuosina 1977 – 1978. Seikka, joka muutenkin tiedetään.
Etcheson laski hautapaikoissa olleen runsaat miljoona vainajaa ja oletti näiden olleen väkivaltaisen terrorin uhreja. Entä sitten muut kuolonuhrit, kuten sairauksiin ja nälkään kuolleet ? Nyt hän lainaa Ben Kiernanin ja tämän referoimaa Milton Osbornen, erittäin suppeata haastattelututkimusta. Näissä todetaan teloitusten määrän olleen 31 % kaikista kuolemantapauksista. Eikä hän unohda Marek Sliwinskin arviota, jonka mukaan kaikista kuolleista 40 % kuoli teloituksiin, 36 % nälkään, 13 % sairauksiin ja loput kuolivat joko taisteluihin ja luonnollisesti. Joten hän päättelee näiden tietojen perusteella teloituksiin kuolleen 30 % kaikista kuolemista. Ja näin kaiken kaikkiaan ylimääräisesti kuolleita olisi hänen mukaansa 3.3 miljoonaa.Laskelmien perusteet ovat kylläkin sangen arveluttavia.
Patric Heuveline
Patric Heuveline on kirjoittanut kaksi artikkelia Kambodzhan väestökadosta ensimmäinen Between One and Three Million’: Towards the Demographic Reconstruction of a Decade of Cambodian History (1970 - 79) [49] sekä toinen 17 vuotta myöhemmin The Boundaries of Genocide: Quantifying the Uncertainty of Death Toll During the Pol-Pot Regime (1975-1979) [193]. Ensin mainittu perustuu kahteen projektioon: Ensinnäkin vuoden 1993 äänikelpoisten laskennasta tehtyyn alaspäin arvioon kansalaisten määrästä vuonna 1980 ja toisaalta ylöspäin projektioon vuodesta 1962 vuoteen 1980. Näiden kahden projektion erotus vähennettynä migratiolla ja luonnollisten kuolemien määrä on hänen mielestään ylimääräisten kuolemien suuruus. Laskelmissaan hän ilmeisesti on käyttänyt komponentti kohorttimalleja, joiden parametrina on ollut elinikäodotukset. Koska laskelmissa on ollut hyvin paljon epävarmuustekijöitä niin hän saa laajan haitarin ylimäääräisten kuolemien määrästä, minimi-, keski- ja maksimiarvot.
Jälkimmäinen artikkeli [193] taasen perustuu ajatukseen, että väestön kasvun ennustaminen vähäisellä datalla (kuten Kamputseassa 70 luvulla) on jonkinlainen stokastinen prosessi. Tässä prosessissa on lukuisia parametreja, joita hän pyrkii identifioimaan kahden väestökaskentapahtuman (1962 ja 1993) välillä. Hän keksii lähes 50 satunnaismuuttujaa, joiden hän arvelee vaikuttaneen maan kohonneeseen kuolleisuuteen (ja toisinaan esittää parametreilleen lukuarvoja niitä sen enempää perustelematta). Näin hän arvelee saadun ensin mainitun artikkelin epävarmuustekijät kvantifioitua. Kummatkin artikkelit ovat paikoitellen hieman vaikeaselkoisia ja hämäriä. Monia tosiasioita on tulkittu niissä omalla tavallaan, väestölaskennan peruskäsitteitä ja -parametreja viljellään laajasti valintoja sen enempää perustelematta. Lopulta hän palajastaa kyntensä väittämällä Heng Samrinin PRK:n alkuaikoina kuolleen runsaat 500 tuhatta eli hieman vähemmän kuin CIA:n poliittisesti motivoitunut raportti.
Ensin mainitun artikkelin [49] lähestymistapaa hahmottaa oheinen kuva (muokattu Heuvelinen esittämästä kuvasta 2). Keskeinen idea hänellä on yrittää selvittää mikä olisi väestön kehitys mikäli minkäänlaisia kriisejä olisi ollutkaan. Ensin lasketaan ylöspäin vuoden 1962 väestölaskennasta väestön koko (minimi-, keski- ja maksimiarvio). Toiselta puolen hän laskee vuoden 1992 äänestyskelpoisten määrästä sen mikä väestön pitäisi olla vuonna 1980 (edelleen minimi-, keski- ja maksimiarvo). Näiden erotuksena saadaan kaikkien kuolemien määrä, josta vähennetään luonnollisesti kuolleet sekä sellainen migraatio, joka ei ole tullut laskettua mukaan vuoden 1992 väestölaskentaan. Lopulta saadaan hänen mukaansa tuloksena ylimääräisesti kuolleet.
Ajattelutavan virhe nähdään yksinkertaisen esimerkin kautta. Oletetaan että vuonna 0 kansakunnan koko on 1 miljoonaa ja syntyvyys 50 henkilöä sekä luonnollinen kuolleisuus 20 henkilöä tuhatta asukasta kohden joten kansakunnan kasvuvauhti on 3 %. Vuonna 10, jos migraatio on nolla olisi kansakunnan koko 1.344 miljoonaa. Vuonna 2 olisi kansakunta kooltaan taasen 1.061 miljoonaa. Kun siellä tapahtuu kuolleisuuskriisi vuoden 2 lopussa ja kuolleita olisi vaikkapa 200 tuhatta ylimääräisesti kuollutta. Kansakunta jatkaa kasvuaan vuoden 3 alusta 861 tuhannen kansalaisen voimin. 8 vuoden kuluttua (eli vuonna 10), jos kasvuvauhti olisi tuo mainittu 3 % olisi kansakunnan koko 1.091 miljoonaa. Heuvelinen ajatuksen mukaan ylimääräisesti kuolleita olisi näin 1.344 – 1.091 = 253 tuhatta. Vaikka kuolleita olikin vain 200 tuhatta, niin nyt niitä olikin 253 tuhatta. Toisaalta laskemalla luonnollisesti kuolleiden määrää saadaan tarkastelujaksolla tapauksessa a) ei kriisiä 256 156 kuollutta ja b) kuolleisuuskriisissä 220 587 kuollutta plus 200 tuhatta ylimääräisesti. Toisin sanoen kuolleisuuskriisin kohdanneet 35 569 henkilöä olisivat kuolleet joka tapauksessa tarkastelujaksolla luonnollisesti. Tilanne tulee vielä dramaattisemmaksi jos jäljelle jääneessä 8 vuodessa elinolot ovat surkeat ja syntyvyys romahtaisi 40 syntymään tuhatta asukasta kohden eli kasvuvauhti olisi 2 % ja luonnollinen kuolleisuus jatkaisi normaalia tahtia. Tällöin kansakunnan koko olisi vuonna 10 1.008 miljoonaa joten ylimääräisesti kuolleita olisikin jo 336 (= 1.344 – 1.008) tuhatta vaikka niitä oli ”vain” 200 tuhatta. Syntymättömät lapset eivät ole ylimääräisesti kuolleita vaan syntymättömiä. Migraatio sotkee tätä kuviota lisää, koska kansakunnan kasvussa muuttaneet ovat mukana ja he jatkavat sikiämistään muuton jälkeenkin muualla. Nimenomaan näin tapahtui Kambodzhassa tosin suuremmissa mittakaavoissa, useammassa vaiheessa ja rajummin. Siksi laskentatapa, väestön koon arviointi Heuvelinen black boxina, on hieman kyseenalainen lähestymistapa.
Hän käyttää minimi-, keskiarvo ja maksimiarvoja koska mallinnettavat seikat sisältävät hyvin paljon spekulatiivisia epävarmuustekijöitä kuten elinikäodotuksia, paluumuuttajien määrää äänestyskelpoisten rekisteröinnissä jne. Kuvan siniset viivat kuvaavat arvioiden maksimiarvoa, vihreät keskiarvoa sekä punaiset minimiarvoa. Hänelle jo lähtökohta (62 väestölaskenta) oli hieman epämääräinen, sen katsottiin olleen alakanttiin sen kummemmin perustelematta minkä takia näin pitäisi olla. Virhemarginaaleiksi hän arvioi: ei virhettä, muutaman prosentin liian alhainen ja 6 % liian alhainen. Kuvan käyrien suuremmat katkoskohdat vuosina 67ja 70 sekä 82 edustavat arvioituja elinikäodotusten muutoksia vastaavissa ajankohdissa. Esimerkiksi vuoden 1975 miesten ja naisten elinikäodotuksille, mikäli minkäänlaista kriisiä ei olisi ollut hän arvioi lukuarvot 51.0/53.0 (ala), 58.0/61.5 (keski), 63.0/66.0 (ylä). Ajatuksena on että kriisittömässä kehittyvässä yhteiskunnassa elinikäodotukset kasvavat terveysolojen kasvaessa.. Näitä arvioita hän ei juurikaan perustele millään tavalla. Aivan yhtä hyvin saattaisi olla että läpi 60-luvun tapahtunut kehitys olisi hidastunut 70-luvulla. Nykyään tiedämme, että läpi koko 70 luvun koulutus ja terveydenhoito romahti, jolloin seurauksena oli elinikäodotusten raju lasku. Heuvelinelle tapahtunut kehitys oli vain katalyytti ylimääräisten kuolemien kehityksessä.
Vuonna 1992 tehtiin tulevia vaaleja varten laskenta äänioikeutetuista. Tässä oli jaettu väestö eri ikäryhmiin, sukupuolten mukaan ja eri provinsseihin. Laskennan ongelmana oli että vain 18 vuotta täyttäneet ja sitä vanhemmat laskettiin mukaan. Ongelmaa vielä mutkisti se, että monet nuoremmat valehtelivat ikänsä äänikelpoiseksi vastoin tosiallista ikäänsä eli 18 vuotiaiden lukumäärä oli epäluonnollisen suuri. Samoin on mahdollista, että siinä tapahtui moninkertaista rekisteröintiä vaikka ääniä voitiin antaa 1 per rekisteröitynyt äänestäjä. Ylirekisteröitymistä arveltiin olleen noin 10 % mutta vastaavasti rekisteröintiä ei voitu tehdä alueilla, joissa turvallisuustilanne oli heikko (edustaen noin 5 % äänestyskelpoisista kansalaisista).
Kolmantena ongelmana oli, että äänivaltaisiksi ihmiset joutuivat itse ilmoittautumaan. Ovelta ovelle laskentaa saatettiin tehdä vain joissakin provinsseissa toisissa taasen ei. Monin paikoin ihmiset eivät kokeneet vaaleja kovin tärkeiksi eivätkä näin ilmoittautuneet. Kolmanneksi maahan palanneita vietnamilaisia vainottiin hyvin väkivaltaisesti, jotta he eivät äänestäisi [157]. Neljänneksi paluumuuttajien määrä ei kovin tarkkaan pysytty mallintamaan ja niiden vaikutus laskentaan oli hieman epämääräinen. Esimerkiksi hän arvioi niiden Vietnamiin paenneiden ihmisten määräksi joita ei tullut rekisteröidyksi äänikelpoiseksi olleen 550, 300 ja 50 tuhatta sekä Thaimaan ei rekisteröityjen määräksi 350, 250 ja 200 tuhatta kussakin sarjassa. Itse jäin miettimään kuinka paljon oli laskennassa mukana sellaisia jotka eivät eläneet Lon Nolin ja DK:n valtakunnissa ja kuinka paljon niitä, jotka pakenivat. Samoin jäin ihmettelemään miten väestömäärä oli määritelty kun aikaisempaa väestöpyramidia vuodelta vuonna 1962 ei voida käyttää sikäli että ikä-sukupuolijakauma oli ilmeisesti hyvin vääristynyt 70 luvun kriisiaikojen seurauksena.
Näillä laskuilla hän estimoi väestömäärän ylöspäin vuodesta 1962 eteenpäin vuosiin 1970, 1975 ja 1980 sekä vastaavasti laskee alaspäin vuoden 92 datasta väestömäärän vuoteen 1980.
Projektoinnissa hän saa esimerkiksi että väestön pitäisi olla vuonna 1975 (vrt. oheiseen kuvaan): 7.5 (minimi), 8.5 (keski) ja 9.5 (maksimi) miljoonaa. Monet kansainväliset tarkkailijat ja tutkijat arvioivat esimerkiksi väestön olleen vuonna 1975 luokkaa 7 – 7.3 miljoonaa, jopa allekin. Käyttämillään elinikäodotuksilla hän saa kriisittömässä tapauksesa vuodelle 1980 8.5, 10 sekä 11 miljoonaa. Vuoden 1980 väestömääriksi alaspäin arvioituna 6.3 (minimi), 6.5 (keski) ja 7.0 (maksimi) miljoonaa vuoden 1973 . Alaspäin rekonstruktio antaa likimäärin samantuloksen kuin mitä vuoden 80 hallinnollinen väestölaskenta antoi, kun otetaan huomioon potentiaaliset virhetekijät (Bannister ja Johnson arvioivat väkeä olleen jotakuinkin 6.5 ja 7.0 miljoonan välillä tarkasteltuaan laskennan mahdollisia virhetekijöitä [174]).
Hän päätyi seuraavan taulukon tulokseen ylimääräisten kuolleiden määrästä (tuhansina):
| minimi | keskiarvo | maksimi | |
| 1970 - 79 Ylimääräisesti kuolleita väkivaltaisesti kuolleita | 1170 1090 | 2520 1400 | 3420 2160 |
| 1975 - 79 Väkivaltaisesti kuolleita | 600 | 1100 | 2000 |
Taulukon lukuarvot poikkeavat ylöspäin ja alaspäin rekonstruktioduissa kuvan esittämien väestömäärien eroista. Siis esimerkiksi maksimin olisi pitänyt olla 11.5 – 6.3 = 5.2 miljoonaa ja minimin taasen 8.5 – 7.0 = 1.5 miljoonaa. Sen enempää hän ei juuri piirtämänsä kuvan ja taulukon eroja perustele. Lukijalle kyllä jää hyvin epäselväksi mistä seikka johtuu. Ilmeisesti nämä sisältävät sekä luonnollisesti että ylimääräisesti kuolleiden määrät sekä migraation vaikutuksen. Epäsuorasti hän esittää joitakin lukuarvoja sellaiselle migraatiolle, jolla ei ollut vaikutusta äänikelpoisten laskennassa (kussakin sarjassa 250, 550 ja 900 tuhatta) ja (liian alhaiselle) luonnollisten kuolemien määrälle sille väestön osalle joka oli syntynyt ennen vuotta 1970 (n. 800 tuhatta). Toki luonnollisten kuolemien määrän hänen olisi tietenkin pitänyt laskea kaikissa tapauksissa erikseen. Kun nämä kaksi tekijää (migraatio ja luonnolliset kuolemat) otetaan huomioon saadaan likimäärin laskettua kuvasta taulukon maksimi. Vastaavasti minimin laskeminen tällä luonnollisten kuolemien määrällä ei hyvin istu taulukon ja kuvan arvioihin kun käytetään kiinteätä luonnollisten kuolemien määrää. Itse en oikein pystynyt todentamaan arvioita juuri mitenkään. Joten eri sarjoissa olisi pitänyt selkeästi kvantifioitua oletetut luonnolliset kuolemat, eikä todeta epävarmuustekijöiden aiheuttaneen sellaisia virheitä, joita ei voida hyväksyä. Näin hän pitää keskiarvoa todennäköisimpänä.
Artikkeli menee kyllä vielä sekavammaksi kun hän yrittää laskea väkivaltaisesti kuolleiden määrän. Tässä on käyttää taulukkonsa arvoja sekä laskee ikäkohorttien kokoja sovittamalla elinikätaulumalleja. Varioimalla näitä malleja hän päätyy lopulta väkivaltaisten kuolemien määrään. Tulokset ovat hieman ihmeelliset. Esimerkiksi suurin väkivaltakuolleisuus kohdistui 10 vuotiaisiin poikiin ja seuraava huippu kohdistui 60 vuotiaisiin miehiin. Toisaalta jos kyse oli ikäkohorteista 70 luvun alussa niin väkivaltainen kuolleisuus oli sangen suurta kun nämä toimivat lapsisotilaina. Ehkei kuitenkaan niin suurta kuin hän väittää. Esimerkiksi 10 vuotiailla pojilla oli todennäköisyys 0.35 kuolla vuosina 70 – 79 väkivaltaisesti.
Perustellakseen näitä suuria kuolonuhreja erityisesti DK:ssa hän esitää joukon väitteitä, joiden paikkansapitävyys on hieman kyseenalainen. Hän pohtii näitä siitäkin huolimatta, että tarkastelujen alkuperäinen tavoite oli vain laskea kansakunnan menetyksiä vuosien 70 ja 79 välillä ja kaikki mikä tässä esiintyi piti mallintaa epävarmuustekijöinä.
Ensinnäkin vuosien 1970 – 75 humanitäärisen kriisin vaikutusta ei ottanut huomioon. Kuolonuhreja siinä oli 100 – 200 tuhatta (nälänhätä, puutteellinen terveydenhoito, epähygieeniset olot). Siksi myös elinikäodotukset vuosina 1970 - 1975 on vailla perusteita. Elinikäodotukset putosivat rajusti vaikka hän esittää niiden kasvaneen ajatelleen kriisitöntä yhteiskuntaa.
Toiseksi hän arvioi sotauhrien määrän aivan liian alhaiseksi. Perusteluna hän käytti vertailua Vietnamin sotaan ja näin arveli kuolleiden suhteen olevan samansuuruinen kuin Bannister & Johnson esittivät (Vietnamissa väkeä oli 6 kertainen määrä) eli 275 tuhatta kun monet tutkijat ja journalistit puhuvat 600 – 800 tuhannesta sotauhrista. B&J:n olettamus on väärä sikäli kun sodan luonne oli täysin erilainen. Vietnamissa sota oli nopeasti siviiliväestöön sulautunutta sissisotaa ja amerikkalaisilla oli inha ”search and destroy”-taktiikka. Vietnamissa kummatkin osapuolet olivat hyvin koulutettuja. Amerikkalaisilla oli parempi aseistus eikä siellä käytetty lapsisotilaita. Amerikkalaisilla sodankäynti oli mekanisoitua, ilma.-avusteista sotaa. Pommitukset kohdistuivat valtaosin sotilaskohteisiin ja infrastruktuurin tuhoamiseen kun taasen Kambodzhassa tavoitteena oli nujertaa Punkhmerien taistelutahto ja pommitukset usein kohdistuvat alueisiin jossa oli paljon siviilejä. Lisäksi Kambodzhan sisällissota oli perusluonteeltaan kaupunkisota, joissa tyypillisesti uhrien määrä on suuri. Sitä paitsi Kambodzhassa oli kaksi khmer rintamaa kun taasen Vietnamissa oli yksi vietnamilainen rintama. Joten vetoaminen Vietnamin sodan kuolonuhreihin on vailla perusteita.
Kolmanneksi hän arvioi osin perustelematta Siampoksen vuoden 1962 väestölaskennan tulokset olevan lähes 6 % todellista alhaisemmat. Neljänneksi hänen mielestään Siampoksen laskema kokonaishedelmällisyysluku TFR on liian suuri.
Viidenneksi pakolaisten ja paluumuuttajien määrä oli hänellä liian alhainen. Kritiikittömästi hän arvelee paluumuuttajien olleen 300 tuhatta jo vuonna 1980.
Näillä perusteilla hänellä väestön määrä Pol Potin astuessa valtaan on liian suuri. Lopulta hän väittää Heng Samrinin astuessa valtaan nälkään kuolleiden märän olleen liki 500 tuhatta.
[Sivuhuomautus: Tämä 500 tuhatta oli aikoinaan melkoista propagandapuppua. Amerikkalaisten piti esittää, että perusvihollinen numero 1 näännyttää kansalaisia kuolon partaalle. Tosaalta Hanoin myös esitti luvun, jotta saisi maalle mahdollisimman paljon humanitääristä apua ja näin kansainvälisen hyväksynnän retkelleen. Nälkäkriisi ei loppujen lopuksi ollut kovin suuri [86]].
Sivukaupalla hän kuvailee näitä asioita, jotka ovat toisten kirjoittajien teksteissä tulleet tutuiksi. Olennaista asiaa eli laskentaproseduuria hän ei kylläkään kuvaile juuri mitenkään. Viljelee kyllä paljon väestötieteellisiä peruskäsitteitä, mutta niiden relevanssi ja käyttötapa jäi kyllä itselleni melko hämäräksi.
Jälkimmäisessä artikkelissaan hän yrittää kvantifioida epävarmuustekijöitään esittämällä stokastisen mallin väestölaskennasta. Käyttämässään mallissa on useita kymmeniä parametreja. Perusolettamukset eivät kuitenkaan olleet sen parempia kuin aikaisemmassa analyysissa. Hän esittää monien parametrien noudattavan joko normaali tai tasajakaumaa, perustelematta usein jakaumien komponentteja, keskiarvoa ja varianssia. Tässä yhteydessä emme voi arvioida (tilan puutteen vuoksi) kutakin parametria erikseen. Hän pyrkii simuloimaan tapahtumia (projektoi ylöspäin) vuoden 1962 väestölaskennasta Pol Potin valtaantuloon saakka. Näin hän saa väestömäärän normaalijakauman keskiarvoksi runsaat 8 miljoonaa yläarvioksi (97.5 %) liki 8.9 miljoonaa ja alarajaksi (2,5 %) 7.6 miljoonaa. Hienoa. Samanalaisiin lukuarvoihin oltaisiin päädytty mikäli maassa ei olisi ollut massiivista migraatiota eikä sisällissotaa ollenkaan ja syntyvyys olisi lähtenyt nousuun. Hups. Hän jatkaa simulointejaan ja päätyy vuoden 1979 lukuarvoiksi keskiarvona 6.5 miljoonaa ja alaraja (2,5 %) 6.2 miljoonaa ja yläraja 6.7 miljoonaa. Suurinpiirtein samaan tulokseen hän päätyi aikaisemmassa projektiossaan vuoden 1992 äänikelpoisten laskennasta. Näin hän väittää että maassa kuoli väkivaltaisesti 884 tuhatta miestä ja 205 tuhatta naista. Yksikään historioitsija ei ole voinut vahvistaa moisia lukuja, eikä ne edes istu kovin hyvin sukupuoli-ikä jakaumaan (olisi voinut tarkistaa tämän väestölaskennan tuloksista). Edelleen ei näytä ymmärtävän, että tuberkuloosi söi miehiä väkevämmin kuin naisia. Itseasiassa artikkelissa todetaan sairauksien tappaneen paljon ihmisiä, mutta ei kuitenkaan erittele millään tavalla mitkä sairaudet olivat tuhoisimmat. Lopulta hän päätyy tulokseen, että ylimääräisesti kuoli 1.902 miljoonaa (vaihteluvälinä 1.317 - 2.757 miljoonaa). Näennäisesti komealta kalskahtavalta matematiikalla voidaan ilmeisesti perustella ihan mitä tahansa. Taitaa olla ainoa asia minkä hän osoitti.
Kiljunen & al
Kimmo Kiljunen toimi aikoinaan puolivirallisen Kamputsean tutkimuskomitean sihteerinä. Tähän komiteaan kuului joukko vasemmistolaisia politiikkoja, journalisteja ja maassamme hyvin tunnettuja tutkijoita. Hän toimitti kaksi merkittävää kirjaa ”Kamputsea, kansanmurhan vuosikymmen” [86] ja ”Kampuchea decade of the genocide”[164], sekä kirjoitti yksin ainakin kaksi hienoa artikkelia [155, 162]. Tosin nykyään tiedetään Pol Potin valtakunnan teollisuusrakenteen olleen monipuolisemman ja vientikaupan olleen laajemman kuin mitä artikkelissa väitetään (yllättävää kylläkin jopa Yhdysvaltojen kanssa käytiin vähäistä kauppaa). Jos aikoinaan olisin saanut käsiini ”Kamputsea kansanmurhan vuosikymmenen” kirjan olisi tämäkin blogi ollut hieman erinäköinen ja lyhyempi, siitäkin huolimatta, että olen eri mieltä kirjan kirjoittajien kanssa Lon Nolin vallankaappauksen syistä, Kambodzhan varhaisemmista vaiheista ja kansanluonteesta (so. kylän, strukin ja luostarin keskeisestä asemasta khmerien mielenmaisemassa vrt. postauksiinn Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ja elämää kapina-alueilla ) sekä yhteiskunnan rakenteiden perustuvan hyvin pitkälle patruuna-asiakassuhteisiin riippumatta siitä kuka oli vallassa (Nordom Siahnouks, Lon Nol, Pol Pot, Heng Samrin tai nykyinen Hun Sen). Lopulta maaseudun ja kaupunkien välinen juopa ja eripura on maassa kouriintuntuvan suuri. Maan keskeisimmät ongelmat toisen maailmansodan jälkeen juontavat juurensa näihin ikivanhoihin perintöihin, joiden murtaminen voi olla ylivoimainen tehtävä.
Lähes puolet kirjasta Kamputsea, kansanmurhan vuosikymmen käsittelee Kambodzhan kansantasavaltaa (PRK:ta) ja Indokiinan kolmannen sodan syitä. Nämä ovat kyllä komeaa luettavaa. On hienoa huomata, että maassamme kyetään kirjoittamaan aivan kansainvälistä huippua olevia poliittisia analyysejä. Vaikka tämä blogi ei olekaan kirja-arvostelu niin suosittelen kirjaa kaikille, vaikka nykylukijaa hieman hymyilyttää paikoitellen näkyvä hieman pönäkkä tyylilaji.
[Latojan huomautus: Pönäkkä tyyli oli sangen tyypillistä 70 – 80 lukujen poliittista historiaa käsittelevissä kirjoissa ja artikkeleissa. Oltiin vain niin tosikkoja, että …]
Kamputsean tutkimuskomitea arvioi väestön olleen vuonna 1970 likimäärin 7.1 miljoonaa, kuten CIA yllä ja YK omissa web sivuissaan. Ilmeisesti tässä on otettu huomioon jo ensimmäisen sisällissodan eli Samlautin kapinan vaikutus (sotauhrit + laskenut syntyvyys ja kohonnut kuolleisuus). Arvio on hieman pienempi kuin Siampoksen, mutta voi hyvinkin pitää paikkansa. Lon Nolin aikakaudella he arvioivat väestönkasvun olleen 1 % eli samaa luokkaa kuin CIA:n raportissa. Tähän lukuun karkeasti sisältyy normaali arvioitu (rauhanaikainen) 2.8 % kasvu vähennettynä sotauhrit eli luokkaa 18 ylimääräisesti kuollutta tuhatta asukasta kohden (yhteensä 630 tuhatta sotauhria viiden vuoden aikana). He eivät ilmeisesti tienneet humanitäärisen kriisin laajuutta Lon Nolin aikana (runsaat 180 kuollutta). Eivätkä kuinka laajaa oli pakolaisten exodus pois maasta. Näin komitea arvioi väestön olleen 7.3 miljoonaa Pol Potin hallinnon alkumetreillä.
Lainaamme kirjaa Kamputsea kansanmurhan vuosikymmenen väestökadon arvioinnista (s. 134): ”Vuonna 1975 Kamputsean väkiluvuksi on arvioitu 7.3 miljoonaa. Mikäli luonnollisen väestönkasvun (syntyvyys ja normaali kuolleisuus) oletetaan pysyneen 1960-luvun tasolla eli 2.8% tai hieman laskeneen, olisi maan kokonaisväkiluvun tullut olla noin 8.3 – 8.5 miljoonaa vuonna 1981. Toukokuussa 1981 tehdyn väestölaskennan mukaan se oli kuitenkin vain 6.7 miljoonaa. Tähän on lisättävä yli 300 000 Thaimaassa olevaa pakolaista, yli 100 000 länsimaihin muuttanutta pakolaista ja noin 250 000 Vietnamiin vuoden 1975 jälkeen pysyvästi jäänyttä viet-khmeriä. Näin saadaan noin 7.4 miljoonaa ihmistä, joka on sekä Kamputseassa että ulkomailla asuvien khmerien kokonaismäärä tänä päivänä. Näin laskien voidaan arvioida, että noin miljoona ihmistä olisi menehtynyt Pol Potin kaudella. Jos taas oletetaan luonnollisen väestökasvun laskeneen 2.8%:sta vuosina 1975 – 79 esim. 1.5%:iin (ja vuorostaan kohonneen vuosina 1980 – 1981 noin 4%:iin) niin kokonaisväestömäärän olisi tullut olla keväällä 1981 noin 8.1 miljoonaa eli Pol Potin kaudella menehtyneiden määrä olisi ollut noin 700 000.”
Tarkastelu oli likimäärin oikein mutta siinä esiintyi muutama virheenpoikanen. Ensinnäkin väestölaskenta tehtiin toukokuussa 1980 eikä 1981 [29,124, 153, 174]. Nykytietämyksen mukaan pakolaisten jakautuminen oli toisenlainen eli lähes 400 - 500 tuhatta pakeni jo ennen kuin Pol Pot ehti kunnolla astua valtaan ja 366 tuhatta DK:n aikana sekä Vietnamin valloittaessa maan (vrt postaukseen Sympathy for the Devil-3 ) . Nämä ensin mainitut olisi pitänyt vähentää vuoden 1975 väestömäärästä eikä lisätä tähän väestölaskennan antamaan 6.7 miljoonaan jolloin Pol Potin astuessa valtaan 1975 väkeä olisi ollut 6.8 – 7.0 miljoonaa.. Nämä jälkimmäiset 366 tuhatta voidaan kylläkin lisätä. Lopulta vuosien 1980 – 1981 väestön kasvu ei ollut 4 % vaan 2.8%.
Näistä kauneusvirheistä huolimatta laskelma oli oikean suuntainen vaikka menehtyneiden määrä on hieman liian korkea. Kun muistetaan, että nämä kasvuprosentit 1.5% ja 2.8% sisältävät myös luonnollisesti kuolleet eli likimäärin 500 000 ihmistä.
Vickery
Vickery on yksi keskeisimpiä Kambodzhan, Thaimaan ja Laosin historian tutkijoita. Hänen giganttinen 1500 sivuinen väitöskirja ”Cambodia After Angkor, the Chronicular Evidence for the Fourteenth to Sixteenth Centuries" poikkeuksellisen vaikeasta aiheesta on kyllä verraton. Hänen kirjansa "Cambodia 1975–1982" on laajalti referoitu sujuvasti kirjoitettu keskeinen teos Pol Potin aikakaudelta. Samoin hänen kirjansa Kampuchea, Political Economics and Society on tutustumisen arvoinen kuten myös hänen kirjoituskokoelmansa Kicking the Vietnam Syndrome in Cambodia, collected Writings. Vain muutaman kirjan ja artikkelin mainitakseni. Tuonnempana törmäämme hänen uudestaan varsinkin kun pohdimme Indokiinan ja Malakan niemimaan keskiaikaista historiaa.
Vickery, aivan oikein, esitti että kuolleiden määrä ei mitenkään voi olla niin suuri kuin monet tarkkailijat esittivät (1 – 2 miljoonaa). Hän aivan oikein väitti, ettei ole mahdollista mitenkään määritellä täsmällisesti niiden ihmisten määrää, jotka kuolivat sairauksiin, teloituksin ja nälkään DK:n aikakaudella. Mutta toisaalta kun asiasta on taitettu peistä monissa julkaisuissa, niin hän kuitenkin katsoi, että aihetta pitää selvittää jonkinlaisen realistisen näkemyksen muodostamiseksi sen tiedon pohjalta mitä hän khmer kielitaitoisena historioitsijana on saanut selville. Jonkinlainen ehdoton yläraja. Täksi rajaksi muodostui noin 750 tuhatta ylimääräisesti kolutta. Määrä oli olennaisesti pienempi kuin mitä muut olivat kirjoittaneet ja esittäneet (1 – 3 miljoonaa). Hänen tarkastelunsa perustuu likimääräisiin demograafisiin analyyseihin mutta ei ollut kovin tietoinen pakolaisten määrästä Lon Nolin aikakaudella (sinänsä ihmeellistä).
Arvioissaan hän lähti vuoden 1962 väestölaskennan tuloksesta 5 740 tuhannesta kansalaisesta. Tästä hän laski käyttäen vuotuisena kasvuna 2.2 % vuoden 1970 väestömääräksi vuonna 1969 6.8 miljoonaa ja 6.9 miljoonaa vuonna 1970. Eli suurin piirtein samoihin mitä YK omissa web sivuissaan on esittänyt. Lukuarvo poikkeaa vain hieman Siampoksen (todelliseen) dataan perustuvista laskelmista, joiden mukaan väestön suuruus oli runsaat 200 tuhattta suurempi kun kokonaishedelmällisyysluku TFR oli 7.04 (kts. aikaisempi postaus). Mutta hän ei kuitenkaan poissulkenut muitakaan mahdollisuuksia kansan koosta eli jotakuinkin 7 029 ja 7524 tuhannen välillä ja ylärajan laskemiseksi piti todennäköisimpänä 7363 tuhatta ihmistä vuonna 1970.
Vickeroy jatkaa huomaamalla että sota vaati 500 tuhatta uhria ja maasta pakeni 200 tuhatta Vietnamilaista Pol Potin aikakaudella. Näin Vickeroy sai väestön määräksi noin 7.1 miljoonaa DK:n perustamisen aikoihin kun väestöä oli hieman yli 7 miljoonaa vuonna 1970. Tässä on kuitenkin virhearvio. Maassa oli 200 tuhatta vähemmän väkeä. Hän jätti nimittäin huomaamatta, että myös khmerejä ja kiinalaisia pakeni sekä Vietnamiin että Thaimaahan. Edelleen Lon Nolin alkukauden vajaat 200 tuhatta vietnamilaista pakolaista jäi häneltä kirjaamatta. Samoin rintaman kummallakin puolella esiintynyt humanitäärisen kriisin aiheuttama väestön kasvuprosentti oli pienempi kuin mitä hän käytti ja sotauhrien määrä oli kohtalaisen alhainen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ei vielä kunnolla tiedetty kuinka massiivisia amerikkalaisten pommitukset lopulta olivat. Vastaavasti väestön määrä vuonna 1970 oli pari sataa tuhatta suurempi, joten Vickeryn arvio 7.1 on kohtalaisen okea (kuten seuraavassa luvussa huomataan).
Vickery toteaa, aivan oikein, maassa olleen liki 6.7 miljoonaa ihmistä Vietnamin valloitettua maan. Hänen laskelmansa etenee seuraavasti. Koska kanskunta on supistunut 400 tuhannella vuosinan 1975 - 1979 joudutaan tähän määrään lisäämään syntyneiden määrä vähennettynä luonnollisesti kuolleilla. Näin saadaan ylimääräisesti kuolleiden määrä.
Hän laski kansakunnan luonnollisen syntyvien määrän pudonnen yli 50 % DK:n aikakaudella. Perusteluna hänellä oli , että maassa oli sekä hyviä että huonoja alueita. Hyvillä alueilla niin sekä uudet että vanhat lisääntyivät aluksi normaalisti ja myöhemmin syntyvyys putosi rajusti. Huonoilla alueilla vielä enemmän. Vuonna 1962 Siampos arvioi syntyvyyden olleen keskimäärin 46 lasta tuhatta asukasta kohden. Nyt Vickeroy laski etä DK :n alkuaikoina tämä putosi ”uusilla” asukkailla ensin 32:een (huhtikuusta heinäkuuhun) ja viiteentoista loppuvuodesta. Tästä se putosi edelleen 10:een ja jatkui saman suuruisena DK:n loppuun. Vanhoilla taasen aluksi syntyvyys oli 43 ja putosi 30:een vuoden 1975 loppuun mennessä, josta se jatkoi laskuaan noin 28 syntymää tuhatta asukasta kohden. Kun uusia oli yhtä paljon kuin vanhoja saadaan tästä keskimääräiseksi pudotukseksi runsaat 50%. Arvio on kohtalaisen korrekti aikaisempaan tarkasteluumme nähden. Kun edellisessä postauksessa vertasimme vuoden 1980 tuloksista ikäkohortin 2 - 5 vuotiaiden suhteellista osuutta vastaavaan kohorttiin vuoden 1962 tuloksista, niin saimme pudotukseksi DK:n aikana noin 39 %. Toisaalta pudotusta oli todennäköisesti paljon enemmän kuin tämä 39 % . Syynä on se, että väestöpyramidi vuonna 1962 ja 1980 eivät olleet läheskään samanmuotoisia paljon lapsettomia pakolaisia oli muuttanut maasta pois tai kaupunkeihin. Myös Kiljusen arvio syntyvyyden putoamisesta puoleen on edellä olevan valossa varmaan aika lähellä totuutta.
Voidakseen laskea väestökadon ylärajan olettaa hän syntymien olevan keskimäärin 30 tuhatta asukasta kohden yli koko väestön ja DK:n elinajan (tosiasiassa tämä oli paljon alhaisempi luokkaa 23 - 26). Tällöin väestön olisi pitänyt kasvaa 852 000 johon lisäämme vuosien 75 ja 79 erotuksen eli 400 tuhatta jolloin kokonaisuudessaan kuolleita pitäisi olla 1.252 miljoonaa.
Koska luonnollisesti kuoli vuonna 62 18 henkilöä tuhatta asukasta kohden ja terveysolot DK:ssa eivät olleet ainakaan parempia kuin 60 luvun alussa tekee tämä koko DK:n elinaikana 511 200 luonnollisesti kuollutta. Tästä saammme ylimääräisesti kuolleiden määrän vähentämällä luonnollisesti kuolleiden määrän eli tuloksena saadaan 741 tuhatta. Eli likimäärin saman kuin Kiljunen sai.
Tämä 741 tuhatta lienee siis ehdoton yläraja eli kun oletetaan syntymien olleen 30 tuhatta asukasta kohden ja väestömäärä DK:n alkuaikoina olisi ollut 7.1 miljoonaa. Teloitusten määräksi hän arvioi haastateltuaan joitakin selviytyjiä olleen noin puolet eli luokkaa 300 tuhatta.
Vickeroy kylläkin toteaa omista laskelmistaan että luvut ovat spekulatiivisia eikä täyttä täsmällistä lukuarvoa voida saada. Nykyään moniin kuolleisuuten vaikuttaneita tekijöitä on pystytty kvantifioimaan tarkemmin.
Johtopäätöksiä
Kuten yllä nähtiin arviot demokraattisen Kamputsean kuolonuhrien määristä vaihtelevat laajalla skaalalla. Ylimääräisten kuolemien määrää vaihtelee 300 tuhannesta 3.4 miljoonaan tai jopa suuremmaksikin. Asia on hyvin spekulatiivinen ja ainoa varma asia on ettei mitään ehdotonta varmuutta ei edes ole olemassa. Kiljunen & al, Vickeryn, Bannister & Johnsonin sekä Ea Meng Try:n julkaisuissa esitetyt valtavirrasta alhaisemmat kuolonuhrien arviot ovat laajasti referoitu monissa julkaisuissa (kts. esimerkiksi Margaret Slocombin erinomaista kirjaa Economic history of Cambodia in twentienth Centry [124]). Ilmeisenä syynä laajaan referointiin on heidän lähes realistinen ja alhainen arvio.
Monet kriittisesti suhtautuvat tutkijat eivät varmaan pureksimatta niele väitteitä, että Pol Potin marssiessa Phnom Penhiin väestöä olisi yli 8 miljoonaa ikään kuin sisällissotaa ja siihen liittyvää humanitääristä kriisiä, brutaaleja teloituksia rintaman kummallakin puolella sekä laajaa migraatiota olisi edes ollutkaan tai väestö olisi ollut paljon pienempi hänen joukkoineen sieltä poistuessaan ja kokonaan unohtavat suuret pakolaisarmeijat Thaimaahan ja Vietnamiin. Monet tutkijat vieläpä elävät sellaisissa kuvitelmissa, että kuolettavat sairaudet kuten tuberkuloosi ja malaria olisi – hups yhtä äkkiä – ilmaantuneet joukkojen marssiessa pääkaupunkiin ja hävinneen maasta kun brutaali valtiokoneista hävitettiin Vietnamin marssiessa maahan
Monet vakavasti otettavat tutkijat ovat päätyneet runsaaseen miljoonaan kuolinuhriin ja tämä lukuarvo sisältää myös luonnolliset kuolemat (lähes puoli miljoonaa). Kuolonuhrien määrä heilläkin on käsittämättömän suuri. Tästä määrästä kenties tuberkuloosi söi väkeä lähes 160 tuhatta. Sairaus, joka oli tuntematon 60 luvulla ja Punakhmerit eivät kyenneet tekemään mitään sille. Samoin Heng Samrinin PRK:ssa sairaus jatkoi tuhoaan.
Vietnamin valloituksen jälkeen maa pyrittiin eristämään sekä Kiinan että Yhdysvaltojen painostuksella ja siksi maahan ei virrannut avustuksia (lukuunottamatta pohjoismaita ja sosialistisia valtioita). Kun sosialistiset maat kärsivät omista kriiseistään niin heilläkään ei ollut mahdollisuutta hoitaa sairautta. Koska hoitamaton sairaus niitti runsaat 400 tuhatta ihmistä PRK:n aikana niin yhtä lailla kansanmurhaan syyllistyi YK Yhdysvaltojen ja Kiinan johdolla ylläpitämällä kauppasaartoa ja minimoimalla avustuksia. Näin kansainvälinen yhteisö tuhosi khmerejä yhtä paljon kuin verenhimoiseksi väitetty Demokraattisen Kamputsean hallinto. Yhteisö, joka pelasi vain valtapoliittista peliään vähääkään välittämättä yksittäisten ihmisten hengestä. - Ehkäpä siksi Pol Potin hallintoa pidetään niin murhanhimoisena ja halutaan peitellä omia toimia.
Käytetyt lähteet löydät täältä.
<-edellinen luku | seuraava luku -> |