Talouden kaaos
Tasavalta jätti jälkeensä yli 600 000 kuollutta, kaatuivat joko luoteihin ja pommeihin tai sairauksiin ja nälkään. Kaatuneita oli kenties enemmän kuin tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa ja silti aina vain puhutaan teurastaja Pol Potin hirmuhallinnosta.
Kehitysapuako ?
Vaikka kehitysapu on hyvä asia ja usein sitä hallitusti jaettaessa liudentaa kohdemaan kurjuutta niin joskus se voi johtaa kohdemaan talouden pahenemiseen. Yleisesti uskotaan talouden heikkenemisen avun tuloksena tapahtuvan kahta tietä. Toista kutsutaan Hollannin taudiksi ja toista valkoiseksi elefantiksi. Hollannin taudiksi (dutch disease) sanotaan ilmiötä missä tietyn sektorin kehittäminen voi heikentää toisia sektoreita. Esimerkiksi kehittämällä (ulkopuolisella avustuksella) valmistavaa teollisuutta voi maanviljely vuorostaan heikentyä siksi että valuutta voi avustuksen seurauksena vahvistua verrattuna muihin maihin. Tästä on seurauksena maanviljelyn vientituotteet tulevat kalliimmaksi ja vastaavasti tuontituotteet halpenevat ja maan omat korvaavat tuotteet eivät ole enää kilpailukykyisiä maailman markkinoilla ja näin maanviljelijöiden elinolosuhteet heikkenevät (ilman kompensoivia tukiaisia). Nimi Hollannin tauti tuli siitä kun Hollannin edustalla löytyi valtaisa maakaasuesiintymä joka kasvatti Hollannin guldenin arvostusta muihin valuuttoihin nähden.
 |
| Hallitsija valkoisen elefantin selässä saattamassa valtakuntansa kukoistukseen |
Valkoisella elefantilla (white elephant) tarkoitetaan lahjaa, jonka saaminen tulee kalliimmaksi kuin lahjan arvo. Käsite juontaa juurensa Kaakkois-Aasian kuningashuoneisiin. Monarkit Burmassa, Siamissa, Laosissa ja Kambodzhassa omistivat valkoisia elefantteja. Siamissa ja Burmassa katsottiin monarkin hallitsevan oikeudenmukaisesti ja kuningaskunta oli siunattu rauhalla ja kukoistuksella kun kuningas omisti valkoisen elefantin. Koska eläin oli siunattu ja laki kielsi käyttämästä sitä työhön, oli elefantin saaminen lahjaksi kaksijakoinen asia sekä siunaus että kirous. Se oli siunaus siksi että eläin oli pyhä ja osoitti kuninkaan suopeutta lahjan saajalle. Lahja oli kirous kun lahjan saajalla oli kalliisti huolehdittavanaan pyhä eläin, jota ei voinut myydä, lahjoittaa eikä pistää tuottavaan työhön. Siis siitä oli pelkkiä kustannuksia.
James Bovard tutkittuaan 40 vuoden ajanjaksolta USA:n lahjoittamaa kehitysapua päätyi tulokseen, että apu on hyvin harvoin tehnyt jotain sellaista mitä maat eivät olisi voineet tehdä itsekin [123]. Päinvastoin apu on monissa tapauksissa vain johtanut siihen, että vastaanottavan maan hallitus on allekirjoittanut sopimuksia ja politiikkoja, jotka ovat johtaneet tuhansien ihmisten kuolemaan, suistaneet maiden omat taloudet kaaokseen ja kiihdyttäneet korruptiota. Analyysinsa tulosten pohjalta hän laati käänteentekevän artikkelin jo vuonna 1986 The Continuing Failure of Foreign Aid [121]. Myöhemmin monissa maissa on herätty huomaamaan kehitysavun virheet. Näitä analyyseja ovat mm Sophal Earin vuonna 2013 julkaisema teos: Aid Dependence in Cambodia: How Foreign Assistance Undermines Democracy (Columbia University Press) sekä sambialaisen ekonomin Dambisa Myon kirjoittama kirja Dead Aid vuodelta 2009 ja vastikään Suomessa ulkoasianneuvos Matti Kääriäinen julkaisi kirjan: Kehitysavun kirous (Into) [122] vuodelta 2015, monen muun kirjan ohella. Kääriäisen kirja aiheutti pienen kohun maassamme ehkei niinkään sisällön kuin suorasanaisen tyylinsä vuoksi (Kääriäisen kirjan arvostelusta kts. myös Erkki Tuomiojan arvio blogissaan, Kääriäistä on ulkoasianhallinnossa sanottu mieheksi, jonka ansiolistalla voisi olla maininta: ”on suoranainen ihme ettei hän ole saanut diplomaattista kriisiä aikaiseksi”).
James Bovard artikkelissaan totesi elefanttien levittäytyneen avustuksia saaneen maan maaseudulle moniin paikkoihin ja kaupunkeihin, täysin hyödyttöminä ja tarpeettomina. Valkoisia elefantteja ovat esimerkiksi tyhjät sementtitehtaat, toimimattomat kastelujärjestelmä, hylätyt tiet ja suurin valkoinen elefantti on kasvava korruptoitunut ylipalkattu virkamieskunta ja hallinnon ylimmän portaan kanssa veljeilevät nykyajan ruhtinaat.
Kehitysapua on laajennettu ja kasvatettu sitten toisen maailmansodan jälkeen koska kehitysavun ajatellaan olevan hyvä altruistinen idea mutta totuus on usein ihan päinvastainen. Kehitysavulla halutan sitouttaa kohdemaa lahjoittavan maan politiikkaan (esimerkiksi Eurooppaan jaetulla Marshall avulla haluttiin maat sitoa USA:n tavoitteisiin vastavoimana NL:n pyrkimyksille Itä-Euroopassa). Kehitysavulla halutaan myös ratkaista monia lahjoittavan maan sisäisiä tuotanto-ongelmia. Ruokaohjelmilla (esim. Food for Peace) haluttiin ratkaista USA:n oman maatalouden ylituotanto-ongelmat, eikä oikeastaan haluttu tehdä korjausliikkeitä omaan harjoitettuun maatalouspolitiikkaan. Seurauksena oli Bovardin mukaan, että kohdemaan viljelijät eivät saaneet asianmukaista korvausta työstään kun ilmaista ruokaa oli saatavilla, ja näin kehitysavulla tuhottiin paikallista tuotantoa ja kestävän kehityksen edellytyksiä [121].
Nykyään monet tutkijat ovat päätyneet tulokseen, että kehitysapu voi jopa toimia mikäli maassa on demokratia ja sitä johdetaan hyvän hallintatavan mukaisesti [122]. Kummatkaan vaatimukset eivät toteutuneet Sihanoukin Kambodzhassa eikä sen vertaa Khmerien tasavallassa. Vuoden 1954 Geneven kokouksen jälkeen Sihanouk tuhosi orastavan demokratian ja poliittisen pluralismin lähes täysin, hävittämällä opposition ja perustamalla oman puolueen Sangkum Reastr Niyumin. Puolueesta tuli ajan oloon maan ainoa puolue. Hallintokoneistoa eivät ranskalaiset juurikaan välittäneet kehittää ja Sihanoukin aikana se oli olennaisesti ikivanhan patruunakeskisen okya järjestelmän suora perillinen lojaalina kuninkaalle nyt Sihanoukille (kts postaus Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia. Näin Sihanouk itse murensi kehitysavun perusteet. Samoin Lon Nolin Khmerien tasavallassa apu johti valtaisaan hyperinflaatioon, vientikaupan täydelliseen tyrehtymiseen ja ennennäkemättömään korruptioon. Sanalla sanoen, saattoi talouden lähes täydelliseen tuhoon.
Khmerin tasavallan talous
Jo ennen vallankaappausta, Sihanoukin ollessa Ranskassa hoitamassa terveyttään, toimeenpani Sirik Matak joitakin talousuudistuksia maan talouden tervehdyttämiseksi. Näitä oli valtion ohjauksen poistaminen, yksityisen yritteliäisyyden edistäminen, rielin raju 70 % devalvaatio ja 500 rielin seteleiden mitätöinti. Viimeksi mainittu tehtiin siksi, etteivät vietnamilaiset sissit olisi voineet ostaa tarvikkeita. Sissit saivat nämä rahat kiinalaisilta, jotka taasen olivat vaihtaneet ne Hiong Kongin pankeilta. Sihanoukin talouspolitiikka oli jonkinlaista buddhalaista sosialismia, jossa valtio hallitsi keskeisiä talousinstituutioita, ei niinkään akateemisen marksilaisleniniläisen oppirakennelman pohjalta vaan buddhalaisen solidaarisuus periaatteen pohjalta. Valtion ohjaus laajeni vuoden 1963 USA välirikon seurauksena. Tällöin nimittäin sosialisoitiin pankit ja valtion ohjaus vientikaupasta ja teollisuudesta kiristyi. Toisaalta maassa eli väkevänä ranskalaisen imperialismin perintö ja sen mekanismit, erityisesti kumin tuotannossa ja talouden hallintorakenteissa.
Kaappaus oli aluksi suosittu Phnom Penhissä. Sihanoukin ”uhkien ja varjojen” aikakauden jälkeen, erityisesti opiskelijoiden mielet valtasi uudenlainen nationalismi ja patriotismi. Tosin kaappausvuoden loppuun mennessä euforia oli jo vaihtunut suureksi pettymykseksi. Maa eli hallituskriisistä toiseen. Lopulta vuoden 1972 vaalien jälkeen kaappauksella tavoitellut vapauden ja demokratian ihanteet romuttuivat täysin ja maa ajautui ennen kokemattomaan sotilasdiktatuuriin.
Sekä kotimainen että ulkomaisen omistama suurliike-elämä tuki kaappausta alusta lähtien. Talouden vapauttaminen valtion ohjauksesta oli heille hyödyllistä. Maan kauppakamari kutsui kaappausta ”käännekohdaksi” Khmerien historiassa. Toisaalta pienteollisuus ja käsityöteollisuus näivettyi kun suojaavat tuontitariffit poistuivat ja nämä joutuivat kilpailemaan halvan tuonnin kanssa [124]. Kun kaappauksella haluttiin myös saada järjestykseen Sihanoukin loppuajan taloudellinen kaaos niin tässäkin epäonnistuttiin surkeasti. Taloudellinen kaaos syveni entisestään, lopulta vain hyvin pieni eliitti hyötyi siitä. Hyöty olikin heille ruhtinaallinen.
Kuten aikaisemmissa postauksissa jo kerrottiin, niin kuukausi kaappauksen jälkeen 12 000 etelävietnamin armeijan ARVN sotilasta hyökkäsi maahan ja amerikkalaiset ilmavoimat tukivat heitä murskaavalla tulituella. Tästä oli seurauksena pohjoisvietnamilaisten ja NLF:n tunkeutuminen syvemmälle sisämaahan. Myöhemmin toukokuussa käynnistettiin amerikkalaisten johtama invcaasio operaatio Shoemaker. Näistä sotatoimista oli seurauksena rajaseutujen talonpoikien liittyminen Sihanoukin kehotuksesta nousseeseen talonpoikasarmeijaan FUNKiin. Vietnamilaisilla oli ratkaiseva merkitys FUNKin organisoimisessa ja talonpoikien tuen saamisessa. Muutamassa kuukaudessa he olivat vallannet puolet maasta. FUNKin yhtenä keskisenä strategiana oli heikentää Lon Nolin hallituksen perustaman Khmerien tasavallan talous. Tähän taktiikkaan kuului teiden katkaiseminen riisin kuljetuksen tyrehdyttämiseksi ja ranskalaisten (sekä belgialaisten) omistamien kumiplantaasien tuhoaminen (amerikkalaiset tuhosivat myös niitä melko suruttomasti pommituksin, jahdatessaan NLF:ää).
Huolimatta Sihanoukin loppukauden talouden stagnaatiosta niin riisin, maissin ja kumin vienti toi maahan 90 miljoonaa USD. Merkittävä summa kun kansantuote oli 450 miljoonaa USD. Lon Nolin astuttua valtaan vienti tyrehtyi lähes kokonaan. Tätä tyrehtymistä paikattiin amerikkalaisten avustuksella. Vuoden 1970 loppuun mennessä hallitus oli käyttänyt 5 kertaa suuremman summan kuin mitä tulot olivat eikä ansainnut mitään ulkomailta [12]. Näin maan vientikaupan ylpeys kumi, riisi ja maissi hiipui. Entisestä viejästä tuli riisin ja maissin (sekä muiden ruokatavaroiden) tuoja. Riisiä vietiin vuonna 1968 230 000 tonnia. Lopulta vuonna 1974 vienti oli kääntynyt tuonniksi ollen 282 000 tonnia [124].
Siriki Matakin ensimmäisen kansanvallanhallituksen virkaanastujaispuheessa totesi hallituksen ensisijaisena tavoitteena oli voittaa sota, taloudesta hän esitti mm. seuraavaa [124]:
”… meidän pitää ratkaista taloudelliset, finanssi ja sosiaaliset ongelmat etsimällä sellainen tasapaino, joka ei vaaranna sotaponnistelujamme ja on olennaista kansakuntamme säilymiseksi. Tässä suhteessa saatamme loppuun elokuussa 1969 käyttöön ottamamme talouden vapauttamisen politiikan. Hallitus ei kuitenkaan epäröi ottaa hallintaansa joitakin teollisia ja kaupallisia osa-alueita, jos sotaponnistelujen vuoksi ne eivät toimi tyydyttävällä tavalla. Hallitus ei myöskään epäröi ottaa käyttöön toimenpiteitä suojellakseen paikallista teollisuutta, jos liian nopea talouden vapauttaminen saattaa ne vaaraan….Tärkeimpien tuotteiden hinnat tulevat olemaan kiinteät ja valvotut. Ankarat rangaistukset tullaan ottamaan käyttöön spekulaatioita vastaan. Tulemme käyttämään ulkopuolista apua massojen hyödyksi. Sosiaalisella alueella tulemme tekemään kaikkemme kansan elintason kohottamiseksi ja työläisten suojelemiseksi. … lopullisena päämääränämme on, epäilemättä, sosiaalinen oikeudenmukaisuus...”
Huolimatta tästä retorisesta liirum laarumista niin maassa ei oikeastaan esiintynyt mitään kestäviä toimenpiteitä, jolla voitaisiin toteuttaa puheessa kuvattuja tavoitteita. Kuilu toteutuneen politiikan ja puheiden välillä oli suurempi kuin millään aikaisemmilla hallituksilla oli. Vaatimus kauppiaiden rehellisestä ja järkevistä ansioista kantautui kuuroille korville. Ahneus ja korruptio hallitsi Khmerien tasavaltaa ja sinetöi sen kohtalon [124]. Kokoontumisen vapaus ja sananvapaus luvattiin mutta nämä olivat ehdollisia ja voitiin kovin helposti evätä.
Ehkä on hieman epäreilua tuomita maan hallitusta täysin siitä poliittisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta sekasorrosta mitä maahan syntyi kun maassa oli sisällissota. Tilanne oli hyvin vaikea, oli hallitus sitten millainen tahansa. Sihanouk itse (kuten postauksessa Sihanouk loistaa pohdittiin) katsoi olevansa täysin korvaamaton aurinkokuningas; vain hän itse tietää mikä on maalle parasta. Näin hän ei oikeastaan koskaan antanut ministerinsä ja korkeimpien virkamiesten opetella hyvää hallintotapaa, tekemään itsenäisiä päätöksiä ja analysoimaan esiintyviä tapahtumia ja ilmiöitä. Toisaalta hallitus itse oli haluton kohtaamaan sodan todellisuutta, se kulki ympäriinsä silmälaput silmillä siinä pelossa, että reaaliset tilanteet voisivat kehittyä sellaisiksi, ettei niitä enää pystynyt hallitsemaan [124]. Heidän oli helppo kulkea näin ympäriinsä kun amerikkalainen talous- ja sotilaallinen apu tilkitsi monia ongelmia.
Taloudellinen tuki
Heti valtaantulonsa jälkeen Lon Nol julisti maansa pyrkivään neutraalisuuteen ja ”hyväksyy avun kaikilta mailta, jotka rakastavat rauhaa ja oikeutta”. Jo 20 toukokuuta 1970 Kambodzha pyysi muodollisesti sotilaallista ja taloudellista apua USA:lta kattamaan kasvaneen sodan kustannuksia ja budjetin alijäämää (tähän mennessä olikin jo syöty suurelta osin Sihanoukin perintönä jäännyt 65 miljoonan dollarin varanto). Yhdysvallat asetti avun ehdoksi talouden suuremman liberalisoinnin. Erityisesti vientikauppaa ei enää saanut hallita valtion monopoli ja moniin valtion omistamiin suuryhtiöihin haluttiin saada mukaan yksityistä pääomaa. Kun sisällissota kiihtyi tuli USA:sta ylivoimaisesti suurin tukija vaikka ei ainoa. Neuvostoliitto lähetti lääketieteellisiä laitteita. Lokakuussa 1971 NL uudisti taloussopimuksensa Lon Nolin hallituksen kanssa. Näiden lisäksi YK:n kautta kanavoivat avustuksia Englanti, Japani, Uusi-Seelanti, Thaimaa ja Malesia yhteensä 21 miljoonalla USD. Italia, Israel, Saksa ja Sveitsi tukivat sodan uhreja. Lopulta Ranska tuki ranskalaistyylistä koulujärjestelmää. Tosin järjestelmä romahti kun kaupunkeihin tulvi pakolaisia ja opettajia sekä oppimateriaalia oli aivan liian vähän. Lopen uupuneet opettajat yrittivät sivistää nälkiintyneitä, moniongelmaisia ja sodan traumatisoimia lapsia.
[Latojan huomautus: Tietenkin on hyvä kysymys, mitä NL oikein tavoitteli Kambodzhan politiikallaan. NL oli vieläpä tunnustanut Lon Nolin Khmerin tasavallan legitiimiksi, kun taasen Sihanoukun pakolaishallitusta ei? Veikkasivatko he väärää hevosta vai oliko taustalla jotain muutakin esim. maolaismielisen punakhmerien vastustaminen osana NL-Kiina riitaa, vai toimiko NL:n suurlähetystö vakoilijana Pohjois-Vietnamin hyväksi? Toisaalta Pohjois-Vietnam ja NLF tukivat punakhmerejä ja NL taasen tuki näitä vietnamilaisia. Näin he toisaalta tukivat Vietnamin kautta ja Lon Nolin kautta vastustivat. Vastausta ihmettelyyn tuskin saadaan koskaan. Toisaalta NL:n apu oli olennaisesti luonteeltaan humanitääristä.]
Lon Nolin pysyminen vallassa oli keskeinen tekijä Nixon doktriinin toteutumiselle ennen 1973 Pariiisn rauhanneuvotteluja ja sen jälkeen amerikkalaisten hallitulle vetäytymiselle Vietnamista (vrt postaukseen khmerien tasavalta ). Heti valtaantulonsa jälkeen vuonna 1970 oli amerikkalaisille täysin selvää, jo ilman Lon Nolin pyyntöä, että maan kaappaushallitusta pitää tukea. Amerikkalainen sotilaallinen ja taloudellinen apu oli dominoiva tekijä lähes kaikessa; poliittisissa, taloudellisissa ja sotilaallisissa toimissa [12,93]. Presidentti Nixon totesi näistä: ”paras ulkopoliittinen investointi, jonka USA on tehnyt elinaikanani”. Koska doktriini edellytti ettei amerikkalaiset suoraan puutu asioiden kulkuun, niin suurlähetystön alemmat virkamiehet vain seurasivat kun heidän toimittamat rahat tuhosivat vastaanottajien oman tahdon ja yritteliäisyyden [12].
Elizabet Beckerin mielestä Lon Nolin suurin virhe oli hänen kuvitelmansa USA avusta olevan avoin shekki [5]:
”… Lon Nol ei koskaan saanut julkista pitkäaikaista tukea Yhdysvalloilta, ei edes ollut yhteneväistä sopimusta tavoitteista … Amerikkalaiset joukot muttei amerikkalainen raha vedettiin pois. Yhdysvallat tukee liittolaistensa sotaponnisteluita kunnes amerikkalaisten tavoitteet ovat saavutetut ...Nixonilla ja Kissingerilla ei ollut minkäänlaista aikomusta käydä sotaa Aasialaista kommunismia vastaan loppuun saakka … Petoksen ja manipuloinnin tanssia käytiin presidentin ja kongressin välillä ja presidentin ja hänen liittolaisensa Lon Nolin välillä”
Apu lähetettiin aluksi armeijalle, jossa sitä parhaiten voitiin naamioida ja mihin USA:n kiinnostus oli keskittynyt. USA ei lähettänyt minkäänlaista humanitääristä apua ennen vuotta 1971 (pohdimme tätä seuraavassa postauksessa). Apua jaettiin useamman eri teeman tai kategorian puitteissa, näitä oli esimerkiksi kaupallinen tuontiohjelma CIP (Commercial Import programme), jossa rieleillä voitiin ostaa tuotteita ja nämä rielit tallennettiin erityiseen rahastoon, josta taasen maksettiin armeijalle. Kongressi hyväntahtoisesti kuvitteli ilmaisen ruoka-avun menevän köyhille, ruoka taasen myytiin ja saadut rielit menivät em. rahastoon (aikoinaan tämäkin kiertotie paljastui ja kongressi kielsi kaupankäynnin). Tekniselle avulle oli myös oma luokkansa jne. Kaikki tämä luokiteltiin talous avuksi erotuksena sotilasavusta. Tällä erotuksella ei ollut lopulta suurtakaan merkitystä kun, lukuun ottamatta hyvin pientä osuutta, rahat menivät armeijan tukemiseen, sotatarvikkeiden ostamiseen ja sotilaiden palkkarahoihin [124, 12]. Humanitääriseen apuun meni prosentin murto-osia kaikesta avusta. Nixonin ja suurlähetystön politiikkana oli että maa pyytäisi apua muualta. Margret Slocom kirjoitti sattuvasti siitä, minne apu lopulta päätyi: ”tosiasia, että lapset kuolivat nälkään Phnom Penhin slummeissa ja virkamiesten piti lakkoilla saadakseen huomiota ahdinkoonsa, ainoastaan korostaa varsinaisen korruption mittakaavaa”. Maa kärsi siis kroonisesta valuuttapulasta. Ulkomaista valuutta tarvittiin kaiken sellaisen tuontiin mitä ulkomaiden, erityisesti kulutushyödykkeiden hankkimiseen tarkoitettu (ns. commodity aid program CAP) apu ei suoraan tarjonnut. CAP:ssä määriteltiin ne hyödykkeet, mitä USA toimitti maahan. Kambodzha oli liittynyt kansainväliseen valuuttarahastoon jo vuonna 1969. Rahasto (IMF) perusti, amerikkalaisten toiveesta, erityisen tukirahaston valuuttapulan kompensoimiseksi. Tämän rahoittajina oli USA (50%), Englanti, Australia, Thaimaa, Uusi Seelanti, Japani ja Malesia [86]. Rahaston tehtävänä oli muodostaa joustava rielin vaihtokurssi. Kahdesti viikossa rahasto myi ulkomaista valuuttaa tuotteiden maahantuojille eräänlaisen huutokaupan kautta. Nämä huutokaupat määrittelivät tosiasiallisen rielin kurssin suhteessa muiden maiden valuuttaan. Huomattava osa tuonnista muodostui ylellisyystavaroista. Näin rahaston varat itse asiassa valuivat eliitin ylellisen elämäntavan rahoitukseen. Sodan alkuaikoina virtasi maahan upouusia mersuja, audeja, peugeotteja ja jaguaareja, curvoiser konjakkia, dom Perignon shampanjaa ja kalliita vuosikertaviinejä. Näistä nauttivat vain hyvin pieni eliitti.
Talouden alamäki
Sisällissodan seurauksena Angor Watin ympärille rakentunut turismiteollisuus tyrehtyi, ulkomaiset investoinnit lakkasivat ja investointilainat hyllytettiin. Maa siirtyi sotatilan talouteen. Sisällissodan aikainen talous oli siis käytännöllisesti katsottuna USA:n toimittamien avustusten varassa. Maahan pumpattiin yhteensä liki 1.85 miljardia USD amerikkalaista rahaa vuoteen 1975 mennessä. Amerikkalaisen avustushanojen avautuessa korruptio laajeni kaikkialle siksi, että amerikkalaiset eivät juurikaan valvoneet avustusten käyttöä. Heille riitti Lon Nolin pysyminen vallassa. Korruptio laajeni hallinnon kaikille tasoille, poliittinen eliitti nautti lahjuksista, poliisit ja alemmat virkamiehet olivat korruptoituneita kun palkka oli riittämätön, pyrittäessä yliopistoon piti maksaa lahjusrahoja, syntymätodistuksesta piti maksaa kuten myös ajokortista näitä rekistereitä pitävälle virkamiehelle, jokaisella oli omat päällikkönsä, joille piti maksaa jne.
Korruption yhtenä äärimmäisenä muotona oli armeijan kirjoissa kirjatut haamusotilaat, joiden palkka meni upseerien taskuun. Näitä haamuja oli lähes puolet koko väestä. Kuten Margaret Salocomp huomautti, todellisen hinnan näistä joutui maksamaan tavallinen rivisotilas kun hän joutui tappelemaan alimiehitetyssä yksikössä [124]. Sotilaat eivät usein saaneet palkkojaan ja siksi sotilaat ryhtyivät ryöstelemään valloitettujen alueiden kyliä, ajaen entistä suuremman osan ihmisistä Punakhmerien riveihin. Upseerit myivät aseita vastapuolelle. Heroiinikauppa kukoisti. Laosista rahdattu heroiini meni armeijan välikäsien kautta Saigonin markkinoille kuten voitiin lukea postauksessa Saigon (1860 - 1975), Oopiumia, heroiinia ja gangsterien paratiisi. Lon Nolin veljen sisäministerin Lon Nonin sanotaan käärineen 90 miljoonaa dollaria taskuihinsa [86] (hän ei kuitenkaan paennut veljensä tavoin kun Punakhmerit saapuivat pääkaupunkiin, hän nimittäin uskoi voivansa tehdä jonkinlaisen diilin kapinnallisten kanssa ja näin päästä vallankahvaan kiinni, toisin kävi; teloitettiin nimittäin samantien, siitäkin huolimatta että nuorena koululaisena oli ylin ystävä Saloth Sarin alias Pol Potin kanssa).
Sodan seurauksena elintarvikkeiden vienti muuttui tuonniksi ja sodan loppuvaiheessa, kun Mekong oli katkaistu miinoittamalla ja lentokentät tuhottu, pudotettiin lentokoneista Thaimaasta ja Etelä-Vietnamista peräisin olevia elintarvikkeita. Vuonna 1968 sato oli huono kuivuuden vuoksi. Silloin tuotettiin 2 503 000 metristä tonnia riisiä. Määrä oli 748 000 tonnia pienempi kuin edellisenä vuonna [124]. Seuraavana vuonna sato oli poikkeuksellisen hyvä, jolloin saatiin ennätys suuri sato eli riisiä 3.814 miljoonaa metristä tonnia ja maissia 137 tuhatta tonnia. Tämän jälkeen tuotanto hiipui, kuten oheisesta käyrästöstä voidaan nähdä. Data on peräisin Bonsdorfin ja Kiljusen laatimasta artikkelista kirjassa Kamputsea kansanmurhan vuosikymmen [86] (lähdeviite artikkelissa olisi voinut olla hieman täsmällisempi). Tuotantoluvuissa on otettu vain huomioon Khmerien tasavallan tuotanto eikä kapinnallisten valvomien alueiden tuotantoa lainkaan.
 |
| Riisin ja maissin tuotanto Khmerien tasvallassa |
Romahdukseen oli monta syytä. Tärkeimpänä on tietenkin se, että viljeltävä peltoala pieneni pommitusten ja kapinallisten valtaamien alueiden vuoksi.(tosin Khmerin tasavaltaan kuului olennaisilta osiltaan Kambodzhan vilja-aitta eli Tonle Sap järven eteläpuoli, Battambangin ja Phnom Penhin ympäristöt), toiseksi viljelymaat oli pommitettu täysin viljelykelvottomaksi (varsinkin Phnom Penhin itä ja pohjoispuolella), kolmanneksi yli 40 % teistä oli katkennut, erittäin huonossa kunnossa tai ne olivat kapinnallisten hallinnassa (yksi epäonnistuneiden Cenla1 ja 2 offensiivien tarkoituksena oli taata riisin virtaus pääkaupunkiin) neljänneksi USA:n ruoka-avun vuoksi ei kotimainen viljely enää kannattanut (kun ilmaista riisiä oli saatavilla), viidenneksi rielin hyperinflaation vuoksi kotimaiset markkinat romahtivat, jolloin riisiä salakuljetettiin Thaimaaseen ja korvauksena saatiin joko dollareina tai batheina, kuudenneksi nuoria maanviljelijöitä värvättiin Lon Nolin armeijaan. Kotieläinkannasta on arvioitu lähes 70 % tuhoutuneen. Kumin tuotanto romahti kun viljelmät oli joko poltettu, pommitettu hajalle tai kapinalliset (FUNK) hallitsivat niitä. Kerrotaan monen hallituksen virkamiehen ostaneen Punakhmereiltä raakakumia ja myyneet sitä maailmanmarkkinoille saadakseen kovaa valuuttaa (omiin taskuihinsa).
Kun joka kuukausi kaupunkeihin muutti pakolaisia ja ruuan omatuotanto romahti, niin elintarvikkeiden hinnat lähtivät räjähdysmäiseen kasvuun. Kaupunkeihin levisi nälänhätä. Esimerkiksi joulukuussa 1971 kilo riisiä maksoi 10 rieliä. Kahdessa vuodessa hinta oli noussut 125 rieliin. Helmikuussa 1975 vapailla markkinoilla ostetun riisin hinta oli jo 340 rieliä. Välttääkseen ruoka mellakoita ryhtyi hallitus tukemaan riisin hintaa. Jokainen perhe sai ostaa 15 kiloa tuettua riisä. Elokuussa 1972 tuettu hinta oli 117 rieliä kilolta. Pari kuukautta ennen Phnom Penhin kaatumista tuettua riisiä pystyttiin toimittamaan vain 270 grammaa per henkilö. Tämä oli WHO:n (World Health Organization) mukaan 60 % päivittäisestä tarpeesta. Itse asiassa tämäkin pieni määrä oli todellisuudessa paljon pienempi kuin korruptoituneet virkamiehet toimittivat tuettua riisiä mustaan pörssiin [124]. Jo vuonna 1972 nälkäiset kaupunkilaiset hyökkäsivät riisivarastoihin ja rauhoittamaan määrätyt nälkäpalkkaiset sotilaat liittyvät ryöstelijöihin [86]. Tilanne rauhoittui hieman kun USA ryhtyi toimittamaan riisiä Etelä-Vietnamista ja Thaimaasta tuetuille markkinoille. Amerikan suurlähetystön elintarvike tukea jakavat virkamiehet ratsastivat kriisistä toiseen kun Yhdysvallat toimitti vain niin vähän elintarvikkeita ettei varsinaisia ruokamellakoita olisi syntynyt [12]. Minimimäärän toimittamisen syynä oli siinä että haluttiin maan myös tuottavan itse. Tosin omaa tuotantoa salakuljetettiin pois maasta merkittävä määrä.
Rielin inflaatio oli hurjaa. CIA:n raportin [125] muukaan vuonna 1973 vuotuinen inflaatio oli 275 % - 300 %. Tämän jälkeen se vain kiihtyi. Voidaan puhua todellisesta hyperinflaatiosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kahden peräkkäisen kuukauden inflaatio on yhtä kuin tai suurempi kuin 50%. Jos ruuan hintaindeksi oli 100 vuonna 1970, niin toukokuussa 1974 se oli noussut jo 2401:een, todetaan Kambodzhan keskuspankin tilastoissa vuonna 1974. Tämän jälkeen hintaindeksi jatkoi eksponentiaalista nousuaan kunnes punakhmerit valtasivat Phnom Penhin [115].
Jos merkitään 100 vuoden 1949 hintatasoa niin se oli jo kivunnut 348:aan keväällä 1970 ja jatkoi nousuaan, kuten oheisessa käyrässä on kuvattu [12]. Lopulta vuoden 1974 lopussa kuluttajien hintaindeksi oli jo 11 052. Ihmiset yrittivät suojautua inflaatiolta hamstraamalla kultaa, hopeaa ja elintarvikkeita. Amerikkalaisten pumpatessa rahaa sotilasmenoihin ja talousapuna kiihtyi inflaatiota entisestään. Maahan virtasi rahaa ja tarvikkeita vastikkeettomasti, joka lopulta laukaisi inflaatio mekanismit (ns. specie-flow mekanismi). Mitä enemmän maahan tuli rahaa niin sitä suuremmiksi muodostuivat hinnat. Maa poti ehkä toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurinta hollannin tautia.
Kun kaupungit olivat täyteen ahdettu niin urbaani väestö kärsi eniten ja niiden ruokahuolto oli lähes kokonaan amerikkalaisten avustusten varassa. USA:n taloudellinen tuki luodessaan hyperinflaation itse asiassa ajoi monet köyhät Punakhmerien riveihin. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että hyperinflaatio söi köyhien säästöt ja työttömyys kaupungeissa oli suurta [127, osa B liite I]. Korkeimman hinnan inflaatiosta lopulta maksoivat pakolaiset. Jotta Lon Nol kykeni maksamaan virkamiesten palkat, niin keskuspankki yksinkertaisesti painoi vain lisää, pian lähes arvottomaksi muuttuvaa, rahaa. Saman aikaisesti ulkomailta tulvi dollareita. Maahan muodostui kaksinkertainen rahatalous toisaalta inflaation kourissa painiskelevan rieliin pohjautuva ja toisaalta eliitin käyttämä dollariin pohjautuva talous. Huomattava määrä avustus miljoonista kertyi talouseliitin taskuun ja se kykeni ylläpitämään elintasoaan tuontitarvikkeilla. Näin se kärsi kaikkein vähiten inflaatiosta.
[Sivuhuomatus: Aikoinaan kun saavuin Kambodzhaan, ihmettelin ettei pankkiautomaateista saanut muuta kuin dollareita vaikka maassa on olemassa oma rahansakin rieli (vrt. postaus Krong Bavet, fortunan suosiossa ainakin omistajilleen ). Rahan dollarisointi on peräisin YK:n perustamalta UNTAC aikakaudelta (1992 – 1993). Dollarisoinnilla haluttiin välttää potentiaalinen hyperinflaatio. IMF:n tilastojen mukaan tänään arvon mukaan mitattuna 90% maksutapahtumista tehdään dollareilla [125]. Tästä kaksinkertaisesta rahataloudesta hyötyy ennen kaikkea maan hallitseva eliitti kun sillä on mahdollisuus tehdä dollaripohjaisia talletuksia ulkomaille, suojautua rielin kurssivaihteluista ja ostaa dollareilla ulkomaisia luksustuotteita ja kiertää näistä arvonlisävero ja tullit. Maan keskuspankilla taasen on hyvin pienet vaikutusmahdollisuudet omassa rahapolitiikassaan suojautua markkinahäiriöiltä ja saamaan maan oma tuotantoa houkuteltavammaksi maailmankaupassa [125]. Toisaalta talouden dollarisointi suojaa myös inflaatiolta ja helpottaa ulkomaalaisille tehdä sijoituksia maahan ilman kurssivaihtelun riskiä [125]. Mutta maa ei ole tällöin kovin itsenäinen ja oma raha on myös ylpeyden aihe. Maassa esiintyy enenevissä määrin ekonomistien puheenvuoroja muuttaa talous rieliin pohjautuvaksi. Prosessi on kyllä kovin hankala psykologisten esteiden vuoksi. Itse kyllä kehotan kaikkia matkailijoita käyttämään rieliä, tämä kun on oiva esimerkki oman rahan hyväksymisestä ja tämän päivän Kambodzhan kunnioittamisessa].
Johtopäätöksiä
Khmerien tasavalta oli urbaani ilmiö joka ”stimuloi uusia ideoita ja keskusteluja hallintotavoista, taloudesta ja maan tulevaisuudesta” [124]. Sen perustuslaki oli ratkaisevasti erilainen kuin Sihanoukin Sangumin laatima. Huolimatta sisällissodan aiheuttamista rajoituksista niin se oli vapaamielinen dokumentti kansalaisoikeuksista eikä hallitsijan (prinssin) etuoikeuksista kuten aikaisempi perustuslaki kuvaili. Siinä esiteltiin käsitys ihmisoikeuksista ja sosiaalisista oikeuksista ja siinä muodostettiin myös instituutiot näiden oikeuksien valvomiseksi ja toteuttamiseksi. Käytännössä tasavallassa kuitenkin räikeästi loukattiin pakolaisten, työläisten ja urbaanien köyhien asemaa. Instituutiot, joiden tehtävänä oli taata nämä oikeudet eivät koskaan toimineet.
Kansantasavallan kannattajat kuvittelivat tehneensä vallankumouksen [124]. Lopulta vain hyvin vähän muuttui. Huolimatta virallisesta retoriikasta niin poliittinen ja taloudellinen eliitti olivat täysin kyvyttömiä unohtamaan vanhat tavat ja oikeudet, jotka takasivat heidän hyvinvoinnin ja statuksensa. Siksi maa ajautui hallituskriisistä toiseen. Lopulta vuoden 1972 vaalit olivat vain vuoden 1955 vaalien toisinto. Kaikkein kyvyttömin ehdokas, Lon Nol, valittiin. Tästä valinnasta hyötyivät ensisijaisesti Washington ja Hanoi. Washington sikäli, että Nixon doktriinia (vietnamisointia) voitiin jatkaa ja Hanoi siksi, että sotaa etelässä voitiin jatkaa kapinnallisten valtaamilta alueilta käsin (vrt. postaukseen khmerien tasavalta). Vaalit naulasivat maalle verrattoman sotilasdiktatuurin ja kaikki ihanteet kaadettiin kaatopaikalle.
USA asetti ehtona talousavulle talouden sääntelyn purkamisen. Mitä enemmän talous vapautui niin sitä enemmän USA:n apua toimitettiin [12, 124]. Tämä sopi hyvin hyvin kapealle business eliitille, jonka toimintatapoja hallitsi ikivanha patruuna-asiakas järjestelmä. Tämä uudelleen pohjattomalla ahneudella maustettu järjestelmä johti ehkä maailmanhistorian suurimpaan avustuspakettien luomaan valkoiseen elefanttiin ja taloudenpidon kaaokseen ja katastrofiin. Vuoden 1972 vaalien jälkeen kansalaisoikeudet entisestään kapenivat ja USA:n välillisesti tukema taloudellinen eliitti voi entistä paremmin.
Länsimaalaisille oli hyvin vaikeata ymmärtää perustuslain ihannetta ja todellisuuden ristiriitaa, Son Nog Tanh kertoikin lehtimiehille vuona 1972: ”Khmerien vallankumous ei ole kuin länsimaiden politiikkaa, se ei ole tiukan loogista se on pikemminkin kuin mutkikas pala Angkorin patsasta, joka tulee näkyviin hyvin hitaasti katsojalle”. - Näin on vielä tänään.
Mikäli USA ei olisi puuttunut maan asioihin millään tavalla olisi Lon Nolin valtakunta romahtanut sisällissodan vuoksi jo ensimmäisenä vuonna ja Sihanouk olisi palanut maahan ja luonnut vasemmisto-keskusta hallituksen. Mutta olisikohan hän ottanut uuden perustuslain ihanteita ohjenuorakseen - tuskin. Maan talous alkoi olla jo vuonna 1973 siinä mallissa, että ulkopuolisen avun loppuessa se olisi romahtanut mahdottomuuteensa. Punakhmerien ei olisi pitänyt tehdä mitään muuta, vuoden 1973 jälkeen, kuin odottaa, niin Lon Nolin valtakunta, Khmerien tasavalta, olisi pudonnut heidän syliinsä kuin ylikypsä puolimätä hedelmä putoaa puusta.
Artikkelissa käytetyt lähteet löydät täältä.