Kambodzha muotoutuu: 1800-luvun alku
Kambodzha, kuten tiedät, on valtio jossain Thaimaan ja Vietnamin välissä. Seikka on ollut aina myös maan kohtalo. Kummatkin suuremmat vallat kilpailivat keskenään eivätkä kummatkaan halunneet tunnustaa toisensa olevan vahvempi tai tasa-arvoinen itsensä kanssa. Näin Kambodzha joutui puristuksiin 1800 luvun ensimmäisellä puoliskolla. Melkein kuoli. Toinen näistä (Siam, nykyinen Thaimaa) katsoi maan olevan buddhalainen toverivaltio, jonka velvollisuutena on olla lojaali ja toimittaa kaardemummaa hovilleen ja sotilaita Chakri-dynastian kuninkaiden käymiin sotiin. Toinen taasen (Vietnam) himoitsi maa-alueita ja siellä asuvia ihmisiä, työvoimaa, Kambodzha oli heille puskurivaltio Siamia vastaan. Ensimmäinen ei, Bangkokin ja Phnom Penhin pitkän etäisyyden vuoksi, kyennyt luomaan turvaa maalle kun taasen toinen pystyi. Maa joutui tasapainoilemaan säilyttääkseen itsenäisyytensä tai edes olemassaolonsa näiden kahden suurvallan välissä, siinä kuitenkin onnistumatta. Maan valloitti peränjälkeen joko Siam tai Vietnam. Kambodzha ajautui aluksi Siamin valvontaan joutuen vain Vietnamin hallintaan ja lopulta päättyi takaisin Siamin suojelukseen. Siinä välissä Siam hyökkäsi maahan pari kertaa. Kunnes lopulta Ranska muodosti alueesta ptotektoraatin 1860 luvulla.
 |
| Gia Long |
Kambodzha on pieni maa. Meidän täytyy kohdella sitä kuin lasta. Olemme hänen äitinsä; hänen isänsä on Siam. Kun lapsella on ongelmia isänsä kanssa, hän voi vapautua kärsimyksistä halailemalla äitiään. Kun lapsi on onneton äitinsä kanssa voi hän kääntyä isänsä puoleen saadakseen tukea.
Kambodzhan ja Vietnamin välinen suhde oli (ja on) kuin Vietnamin ja Kiinan välinen suhde. Toinen (Kiina) oli ylempänä ja toinen (Vietnam) tämän alapuolella. Samoin Kambodzha oli Vietnamin alapuolella kun Vietnam taasen yläpuolella. Näin täällä kuvitellaan yhä vieläkin. Jos matkailija vähääkin seuraa paikallisten ihmisten ajatuksia kummassakin valtiossa niin huomaa antipatioiden olevan paljon intensiivisemmän ja laajemman kuin Suomessa joidenkin mielessä vellova ryssäviha. Vielä nykyäänkin kuulee sivistyneinä itseään pitävien kambodzhalaisten suusta valheellisen myytin. Myytin, jonka mukaan Ho Chi Minh olisi vielä kuollessaan 1969 kehottanut tovereitaan Kambodzhan ottamista haltuun. Mitään todistusta ei tietenkään ole olemassa setä Ho:n lausuman todenperäisyydestä (vrt. esim. Ben Kiernanin artikkeliin Myth, nationalism and genocide, Journal of Genocide Research (2001) vol. 3(2) ss. 187 – 206). Samoin Vietnamissa kuvitellaan Kiinan pyrkivän sotilaallisen interventioon. Seikka, joka olisi kylläkin poliittinen itsemurha Kiiinalle, paljon pahempi kuin Krim oli Venäjälle.
Mutkikkaassa Vietnamin ja Siamin välisessä valtapelissä yritti Kambodzha säilyttää itsenäisyytensä siinä kuitenkaan onnistumatta ja kansa kärsi. 1830 luvulla se ei edes ollut mikään tunnistettavissa oleva valtio. Tilanne muistutti 1970-lukua, jonka tunnusmerkkinä oli, että maan miehitti vieras valtio, poliittinen ja hallinnollinen kaaos ja kansan kärsimys. Jos haluamme vähääkään ymmärtää Kambodzhan asemaa näiden kahden valtion välissä (tai nykyisessä kansainvälisessä politiikassa) joudumme väistämättä ajautumaan pitkälle menneeseen historiaan, 1800 luvun ensimmäiseen puoliskoon. Monet historoitsijat, kuten em. David Chandler, kutsuvat aikakautta 1800 luvun kriisiksi. Monet sen aikaiset teemat toistuvat uudelleen 1970 luvulla (tällöin kummina ei ollut enää Thaimaa vaan brutaalimpi ja ovelampi USA).
Tilanne on siis 1700 luvun lopussa seuraava. Euroopassa Ranskan vallankumous oli päättymässä ja nuori Napoleon oli käynnistämässä sotiaan. Lopulta teki vallankaappauksen vuonna 1799. Venäjällä Katariina suuri hengitti viimeisiään (kuoli 1796) ja Paavali 1 on nousemassa valtaistuimelle. Yhdysvalloissa George Washingtonkaan ei ollut enää kovin freesi (kuoli 1799), seuraajanaan on John Adams, ja niin edelleen. Valkoisen miehen maailma oli syntymässä, kenties sadoiksi vuosiksi. Tosin hän ei lastaan ihan aluksi tunnistanut kun harrasti hymyssä suin verratonta imperialismia ja pari maailmansotaa. … ja ruumiita oli ihan mieletön määrä.
Vietnamissa Tay Son kapina oli päättymässä, Nguyen Anh vielä häiriköi etelässä, ranskalaisten suosiollisella avustuksella. Aina välillä hän oli pakosalla Bangkokissa. Siam ei enää lähettänyt hänelle joukkoja avuksi kun olivat aikaisemmin kärsineet merkittäviä tappioita. Joista suurin lienee koko Nguyen-Siam laivaston tuhoutuminen Mekongin suistoalueella 1784 – 1785. Nguyen Anhin onnistui vallata takaisin Gia Địnhin (Saigonin) 1788. Siamin kuninkaalla Chakri dynastian perustajalla Rama I Suurella oli omia miehiään Nguyenin hovissa. Ties vaikka halusi laajentaa valtakuntaansa.
 |
| Rama 1 |
Siamin kuninkaalla Rama I:llä oli kuitenkin yksi suuri huoli: Vietnam. Tay Son kapinan johtajana tuleva keisari Quang Trung oli osoittanut sotataitonsa päihittämällä mahtavan Kiinan armeijan. Entäs jos tämä haluaa laajentua kohti Siamia? Ensin Laos sitten Kambodzha ja tie olisi avoinna Bangkokiin. Hmm, huolta kerrakseen. Sekä Rama I:lle että Ngyen Anhille kävi lykysti kun keisari Quang Trung kuoli kesken meritaistelua vuonna 1792 ja tämän hieman pätemättömät perilliset kävivät keskinäistä valtataistelua. Vihdoinkin Nguyen Anhin tilaisuus päästä keisariksi Gia Longiksi toteutui vuonna 1802. Rama I saattoi nyt pyyhkiä hikeä otsaltaan. Oliko kuolema onni vai onnettomuus Kambodzhalle, sitä taivaallinen historian kirjoitus ei kerro. Se vain toteaa eikä koskaan jossittele.
Mikä oli tilanne Kambodzhassa 1700 luvun lopulla? Siamilaiset suistivat kuningas Reamrajan vallasta 1779 ja kruunu annettiin tämän vain 7-vuotiaalle pojalle Ang Engille (1772 – 1796). Kuitenkin joidenkin aristokraattien ja okyoijien (kts. edellinen postaus) harrastama Vietnamille myönteinen politiikka pelästytti Rama I:n. Kun keisari pelästyi, niin tietenkin nuori prinssi vangittiin ja siirrettiin kotiarestiin Bangkokiin. Tällä Rama I adoptoi hänet ja istutti Siamille myötämielisiä aatteita prinssin päähän. Lopulta täysin oppinut prinssi palautettiin valtaistuimelle vuonna 1794. Maassa ei ollut niin kuninkaan kuningasta tai prinssin prinssiä 15 vuoteen. Kuningas Eng:n palauttaminen vuonna 1794 valtaan oli Kambodzhalaisten kronikoiden mukaan merkittävä tapahtuma. Kun hän jätti Bangkokin kuvattiin tapahtumaa: ”Taivas ei tummentunut, eikä satanut, mutta ukkoset jyrisivät puolenpäivän taivaalla, ääni oli kuin mahtavan myrskyn” (Chandler op. cit.).
Thait olivat istuttaneet silloiseen pääkaupunkiin, Udongiin, erään Baen nimisen virkamiehen pääministeriksi, ta-la-haksi Engin Bangkok arestin ajaksi. Tämä oli työllistänyt itsensä rekrytoimalla miehiä taistelemaan Vietnamissa ja tämän rajaseudulla riehuvaa Tay Son kapinaa vastaan. Lopulta vuonna 1794 Siamin kuningas Rama I katsoi aiheelliseksi palkita mies jollain tavalla.
Palkkio, jonka hän antoi, oli kieltämättä hieman hankala toimittaa. Se nimittäin muodostui kahdesta srukista Siamin vastaisella rajalla: Battambangin ja Mahanokorin, johon kuului nykyinen Siem Riep, Angkor ja Preah Vehar (, josta käytiin pieni rajakahakka niinkin myöhään kuin 2008). Historioitsijoiden suureksi harmiksi ei ole olemassa mitään dokumenttia miten tämä siirto, palkitseminen, oikein tapahtui. Olisihan se toki mielenkiintoista lukea miten toinen valtio voi toisesta valtiosta noin vain lahjoittaa maa-alueita toisen maan ex-pääministerille. Vasta Rama IV hieman raotti historian verhoa sanomalla ytimekkäästi – kuten itsevaltaisilla keisareilla on etuoikeutettuna tapanaan: ” Thai kuningaskunta oli kyvykäs kasvattamaan itseään koska sillä oli suurempi valta” (Chandler op. cit).
Myöhemmin - 1900 luvulla – kahden srukin menetys kyllä hieman myrkytti Kambodzhan ja Thaimaan välisiä suhteita. Vasta 1907 ranskalaiset pakottivat Siamin luovuttamaan nämä alueet Kambodzhalle takaisin. Toisen maailmansodan aikaan Thaimaa taasen valloitti alueet jälleen itselleen vuosiksi 1941 – 1946. Kaippa olivat hieman nyreissään Ranskalle.
Efektiivisesti Siam saavutti kuitenkin sen, että vaikka nämä kaksi srukia eivät alussa kuuluneet Thaimaalle suoraan niin vasta istuttelulla Eng kuninkaalla ei ollut mitään asiaa niihin. Hän ei voinut rekrytoida väkeä sieltä, srukit olivat lojaaleja Siamille. Eng eli kuninkaana hyvin lyhyesti kun kuoli jo alkuvuodesta 1797 24 vuotiaana. Vaikka Engin hallintokausi oli melko tapahtumaköyhä, hän kuitenkin ehti rakennuttaa uuden palatsin Udongiin ja tekemään valtiovierailun Bangkokiin. Näitäkin tärkeämpänä aikaansaannoksena hänellä oli 6 lasta, joista 5 poikaa ja loi uuden dynastian maalle (lasten määrä hieman vaihtelee lähteestä toiseen). Dynastian joka oli voimissaan vuoteen 1970 ja heräsi uudelleen 1992, jatkuen yhä edelleen. Engin luoma dynastia oli suora jatkumo 1200 luvun lopulla syntyneelle Varman dynastialle. Jos haluat tuhlata vapaa aikasi tutkimalla koko dynastian sukupuuta niin löydät Varman genealogin, sukupuun, kätevästi netistä (voin kuitenkin vakuutta, että siihen perehtyminen kestää illan jos toisenkin).
Kambodzhan tuleva kuningas Chan (Ang Chan II alias Udarja III) oli viisivuotias isänsä kuollessa. Hän joutui odottamaan lähes 10 vuotta ennen kruunajaisiaan 1806 Bangkokissa. Aikajakso on hieman huonosti dokumentoitu. Jostain syystä hän vieraantui Siamin kuningashuoneesta ja loi Vietnamille myönteistä ulkomaanpolitiikkaa. Oli niin tai näin niin thaimaalaiset kronikat arvelevat syynä olleen vihanpito nuoren prinssin ja kuningas Rama I:n välillä. Teema joka toistuu koko Chanin hallintokauden aikana vuoteen 1834 saakka. Toisaalta hän saattoi pyrkiä tasapainoilemaan Vietnamin ja Siamin välissä tavoitteenaan taata maan itsenäisyys ja rauha. Todennäköinen syy onkin siinä, että maa oli menettänyt kaksi srukia ja hän joutui turvaamaan selustansa kääntymällä Vietnamin puoleen jottei menettäisi lisää.
Vuonna 1807 Chan pyysi muodollista investituuraa Gia Longin vasallina. Gia Long vastasi tähän lähettämällä suurlähettilään, investituura määräyksen ja kullatun hopeisen sinetin. Kun hän pyrki näin vahvistamaan vasallisuhteita Vietnamin kanssa säilyttäen kuitenkin alamaissuhteet Bangkokiin, sai Vietnamin keisarin toteamaan Kambodzhasta: ”itsenäinen valtio, joka on kahden orja”. Väljästi ymmärrettynä maa oli kummankin (Siamin ja Vietnamin) vasallivaltio. Seikka korostuu jo siinä, että hän lähetti kummallekin hoville omat tribuuttinsa, lahjansa, osoittaakseen vasallisuhteensa. Tällainen lahjojen vaihto, tribuuttien antaminen ja vastaanottaminen, oli siihen aikaan tapa osoittaa hyvät suhteet valtioiden välillä.
Vihanpito kiihtyi Rama I Suuren kuollessa 1809. Ang Chan kieltäytyi osallistumasta hautajaisiin. Kun kaksi hänen hautajaisiin osallistunutta virkamiestä osoittivat hieman Thai myötämielistä asennetta, antoi hän teloituttaa nämä miehet.
Chanin vapaus toimia kahden vallan välissä oli lopulta vain kuvitteellista. Hän säilyi kuninkaana vain niin kauan kun jompikumpi hänen patruunoistaan olivat toimettomina ja kun suhteellisen aktiivinen patruuna toimitti hänelle sotilaallista apua. Kun jompikumpi patruuna suuntasi kiinnostuksensa kokonaan Kambodzhaan niin ei ollut mitään mitä Chan kykenisi tekemään torjuakseen väistämättömän tuhon. Chan säilyi neutraalina vain kun mahtavammat voimat sallivat sen, aivan kuten Pol Pot ja Nordom Sihanouk puolitoista vuosisataa myöhemmin (Chandler op. cit.). Chanilla oli myös ikävänä haittana se, että silloin ei ollut mitään kummisetiä kuten Mao Zedongia, ASEA:a tai YK:ta, jotka voisivat puuttua peliin. Oli vain heikko Kambodzha, joka sijaitsi väkevien voimien, Vietnamin ja Siamin, välissä.
1800 luvun kriisi
Selvä se. Bangkokin istuttama kuningas Chan vehkeilee vietnamilaisten kanssa. Varsinkin kun vietnamilaiset eivät enää lähetä vuosittaisia tribuuttejaan. Gia Long oli saavuttanut tavoitteensa, päästä keisariksi. Eikä enää tarvinnut Siamia mihinkään. Tällainen vehkeily tietenkin johtaa enemmin tai myöhemmin konfliktiin. Ensimmäinen tapahtui jo istuttuaan viisi vuotta valtaistuimella vuosina 1811 – 1812. Tällöin nimittäin yksi hänen veljistään Snugon halusi päästä kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Hän kääntyi Siamin hovin puoleen. Sehän sopi Siamin vastakruunatulle kuninkaalle Rama II:lle hyvin. Hänellä kun oli suuri halu geopoliittiselle hegemonialle ja vallananastaja Snguon olisi myös lojaali hänelle. Sitä paitsi Chanin vehkeilylle piti saattaa loppu. Rama II lähetti armeijan Kambodzhaan syrjäyttämään Chanin. Chan pakeni Vietnamiin pyytämään apua Gia Longilta. Kuten Rama III sanoi sattuvasti paljon myöhemmin:
Kambodzhalaiset aina taistelevat keskenään kruununperimyksestä. Näiden taistelun häviäjät menevät pyytämään apua naapurivaltioista ja voittajien pitää silloin pyytää voimia toisesta.
Miten Gia Long tähän vastaa. Tuollainen inha Siam hyppii nenille ja hyökkää vasallivaltioon. Ei kuule käy päinsä. Gia Long lähettikin seuraavana vuonna suuren armeijan Chanin tueksi. Armeija oli niin mahtava että Siamilaiset pelästyivät ja perääntyivät itse asiassa lähes taistelutta. Kapinan nettoefektinä oli kuitenkin se, että Chanin liikkumavapaus rajoittui entisestään. Esimerkiksi kahdesti kuussa hän pukeutui Vietnamin lahjoittamiin virkamiesasusteisiin ja näin sonnustautuneena vieraili Vietnamilaisessa temppelissä Phnom Penhin läheisyydessä. Täällä hän polvistui pienen pöydän ääreen. Pöytään oli kirjailtu Vietnamin keisarin nimi.
Seuraavat runsaat kaksikymmentä vuotta Chan sai vain havaita toimintavapautensa ja itsenäisyytensä kapenevan päivästä päivään kunnes Vietnam pyrki kokonaan vietnamisoimaan lähes koko maan. Alkuaikojen tapahtumista voidaan mainita kolme, joissa Chan sai vain huomata olevansa voimaton: Kambodzhan hyökkäys luoteessa sijaitsevaan srukiin, Vinh Te kanavan kaivutyömaa 1820 luvulla ja anti-Vietnam kapinan nousu.
Sotaretki luoteiseen srukiin oli viimeinen sotilasoperaatio ennen 1970 lukua, missä Kambodzhan oma armeija taisteli vieraita joukkoja vastaan. Retki epäonnistui täysin. Köyhällä Kambodzhalla ei ollut varaa käydä mittavaa sotaa Siamia vastaan. Kaksi srukia oli menetetty ja lisää saattaisi olla tulossa.
Vinh Te kanavasta taasen tuli symboli sille miten vietnamilaiset kohtelevat kambodzhalaisia kaltoin. Puna-Khmerit käyttivät kanavatyömaata Vietnamin vastaisessa propagandassaan hyödykseen; merkkinä siitä miten vietnamilaiset ovat aina alistaneet ja orjuuttaneet khmerejä. Kanava sijaitsee nykyään lähellä Vietnamin rajaa ja sitä pitkin voitiin yhdistää Chaudocin linnake Siamin lahteen. Kanavan rakennustyöt aloitettiin 1819 Gia Longin ollessa Vietnamin keisarina. Töihin käytettiin paria tuhatta vietnamilaista ja tuhatta khmeriä. Khmerejä kohdeltiin huonosti, pahoinpideltiin ja näännytettiin. Kaltoin kohtelu johti myöhemmin kapinaan ja syvään Vietnamin vastaiseen ilmapiiriin rajaseudun srukissa. Antipatiaan, josta ei ole vieläkään toivuttu.
Vietnamin vastainen kapina käytiin 1820 – 1821, hyvin lähellä kanavatyömaata Ba Phnom kaupungissa. Chan lähetti yhdistetyn Khmer – Vietnamilaisen joukon tukahduttamaan kapinaa. Joukko kuitenkin epäonnistui tehtävässään koska vastuullinen okya petti ja kääntyi vietnamilaisia vastaan. Gia Định:stä lähetettiin puhtaasti vietnamilainen joukko, joka lopulta kukisti kapinnalliset. Kapinallisten johtajat teloitettiin Gia Địnhssä ja jotkut seuraajista mestattiin Phnom Penhissä. Näin Chan vain sai huomata, että vietnamilaiset ovat valmiita teloittamaan khmerejä.
Kuinka suuri uhka kapina oli Vietnamille? Sitä oikeastaan ei tiedetä kun vietnamilaiset lähteet vähättelevät tapahtumaa. 1850 luvulla kirjoitetussa kronikassa kerrottiin kapinallisten kuollessa: ”Satoi seitsemän päivää. Satoi tauotta yötä päivää. Vähäpätöiset ja mahtavat olivat pakotettuja juoksemaan suojaan. Kylmässä ilmassa jokainen vapisi. Ei ollut mitään keinoa tietää koska aurinko nousi tai laski. Kansakunta oli onneton” (Chandler op. cit.).
Hieman tämän jälkeen 1820 luvun lopussa Siamin ja Vietnamin suhteet katkesivat lopullisesti. Syynä tähän oli Laosin Vientiannessa puhjenneet Siamin vastaiset mielenosoitukset, joista Siam syytti Vietnamia. Nyt Vietnamin keisari Minh Mang ja Siamin Rama III eivät olleet mitään velkaa toisilleen kuten heidän isillään oli Tay Son kapinan kukistamisyritysten perintönä. Nyt uudessa, velattomass, tilanteessa kummatkin keisarit olivat vapaat harrastamaan pontevaa ulkopolitiikkaa ja kasvattamaan vaikutusvaltaansa Kambodzhassa ja siinä sivussa laajentamaan geopoliittista hegemoniaansa.
 |
| Minh Mang |
No hyvä. Rama III näki tilaisuutensa tulleen, varakuningas oli kuollut ja Gia Định:ssä kapinoitiin. Mikäs siinä, nyt tai ei koskaan. Hän varusti sotilaallisen retkikunnan Kambodzhaan. Hänellä oli monta hyvää syytä hyökätä maahan. Ensinnäkin hän voisi näin nöyryyttää Minh Mangia (ilmeisesti oli ottanut herneet nenäänsä Laosin tapahtumista). Toiseksi hän toivoi voivansa muodostaa vasallivaltion Etelä-Vietnamiin eli entiseen Ala-Kambodzhaan (Funaiin) ja näin hyötymään Gia Định/Cholonin kiinalaisten käymästä Kiinaan suuntautuvasta kaupasta. Lopulta Rama III korviin oli kantautunut tieto, että monet okyat toivoivat Chanin kummankin vielä elossa olevan veljen Imin ja Duangin paluuta. Tilanne oli siis suosiollinen, kuten Rama III itse sanoi: ”palauttamaan Kambodzhan kuningaskunta ja rankaisemaan vietnamilaisten röyhkeyttä”.
Lyhyellä tähtäyksellä kampanja oli menestys. Vietnamilaiset nopeasti hylkäsivät Phnom Penhin ja ottivat mukanaan Chanin maanpakoon. Thai komentaja Chaophraya Bodin valloitti pääkaupungin. Nyt syntyi pieni viestitysongelma merivoimien kanssa. Näiden tehtävänä oli hyökätä Vietnamin rannikolle mutta eivät tienneet mihin maajoukot olivat edenneet. Vietnamilaiset ryhtyivät pikapikaa vastahyökkäykseen ja Bodin joutui perääntymään 1834, tuhoten ja polttaen kaupunkia – kuten vetäytyvillä armeijoilla on yleensä tapana. Lopulta Gia Địnhin kapinakin kuihtui kokoon ja Siamin sotaretki päättyi alkuunsa, toistamiseen.
Kambodzhan vietnamisointi
Bodin sotaretki oli siis melko turha. Ei suinkaan, vaan se johti Kambodzhan tiukempaan Vietnamin valvontaan. Maa joutui ojasta allikkoon. Nimittäin Minh Mang huomasi kuinka menestyksekäs oli Siamin maanpäällinen offensiivi. Hän ei voinut luottaa khmerien kykyyn luoda puolustusvalli Siamia vastaan ja näin turvata Vietnamin läntiset ja eteläiset rajat. Maa piti siis vietnamisoida voimallisesti eli saattamaan vietnamilaiset tavat ja käytännöt voimaan sekä luoda raportointi ja veronkanto menettelyt suoraan Huen alaisuuteen. Hän nimitti Kambodzhan vietnamisoinnin johtoon sen kenraalin joka murskasi Gia Dinhin kapinan. Kenraali oli Truong Minh Giang.
 |
| Vietnamilaisten hallitsema alue Kambodzhassa |
Puuhakkaana miehenä Giang turhautui jo parissa kolmessa kuukaudessa kun ei oikein mitään meinannut tulla. Keisari ja okyat kyllä myönsivät sitä ja tätä eikä kuitenkaan oikein mikään johtanut tulokseen. Hän kirjoitti Minh Mangille (Chandler op. cit.):
”olemme yrittäneet rangaista ja palkita kambodzhalaisia virkamiehiä heidän ansioiden mukaan. Olemme pyytäneet kuningasta auttamaan meitä, mutta hän epäröit tehdä näin. Tutkittuamme tilannetta olemme päätyneet tulokseen, että kambodzhalaiset virkamiehet vain tietävät miten antaa ja ottaa vastaan lahjuksia. Virkoja myydään; kukaan ei noudata määräyksiä, jokainen työskentelee vain omaksi hyväkseen. Kun yritimme rekrytoida sotilaita niin kuningas oli kovin halukas tähän mutta virkamiehet piilottivat suuren määrän ihmisiä. Kun halusimme luoda luettelon ansioituneista virkamiehistä kuningas oli haluton koska hän oli kovin mustasukkainen. Viimeksi kuluneena neljänä kuukautena ei mitään ole saatu aikaan.”
Giangin kärsimättömyys on kyllä sangen ymmärrettävää, sillä Kambodzhan sisäpoliittista elämää luonnehti, kuten edellisessä postauksessa kuvailtiin, vallan hajauttaminen, resurssien vähäisyys ja okyoiden virka-asemien epävakaus. Giang taasen oli tottunut tiukan konfutselaiseen hallintoon.
Siamin Bodin taasen kotiutti joukkonsa maan luoteisnurkkaan. He kasvattivat sotilaallista läsnäoloaan Battambangissa ja Siem Riepissa sekä asettivat Chanin veljet Im:n ja Duangin tiukemman valvonnan alle. Näin Siam kasvatti omaa vaikutusvaltaansa anastamissa srukeissaan. Seikka ei jäänyt huomaamatta Vietnamissa, joka nyt pyrki pontevasti vietnamisoimaan hallitsemiaan alueita. Varhainen vietnamisoinnin uhri oli kuningas Chan itse. Vietnamisointi merkitsi Chanille loppua taistelulle säilyttää Kambodzha hengissä ja itsenäisenä. Varhain 1835 hän kuoli pitkään jatkuneen sairauden seurauksena. Hän oli tällöin 44 vuotias ja oli hallinnut maataan, tavalla tai toisella, lähes 40 vuotta. Jollain tavalla käy häntä hieman sääli: Hän yritti tehdä parhaansa rutiköyhän maansa hyväksi mutta ei voinut tehdä mitään kun vahvemmat voimat heittivät varjonsa maahan.
Chanin kuolema taasen tuotti päänsärkyä keisari Minh Mangille kun hänellä ei ollut yhtään poikaa, vain tyttäriä. Vieläpä vanhin tyttäristä Baenin epäiltiin olevan Siamiin kallellaan eikä tämä ollenkaan hyväksynyt ehdotusta naida keisarin poikaa. Tietty Chanin veljet Im ja Doung ryntäsivät apajille ja vaativat myös kruunun itselleen. Seikka taasen ei sopinut Vietnamilaisille alkuunkaan. Hieman tämän jälkeen okyat hyväksyivät vietnamilaisten ehdotuksen valita Chanin toiseksi vanhin, vuonna 1815 syntynyt, tytär prinsessa Mei kuningattareksi. Myös Meitä yritettiin naittaa Vietnamin hoviin mutta tätä eivät okyat hyväksyneet. Kun vietnamisointi saavutti Mein valtakaudella ennen näkemättömät mittasuhteet, onkin tästä kieltäytymisestä naimakaupoista todettu: Hän möi kansansa muttei omaa itseään, vartaloaan. Tosin hänellä ei ollut valtaa, kykyä ja mahdollisuutta estää maan ajautumista Vietnamin protektoraatiksi.
Toukokuussa 1835 kruunattiin Mei kuningattareksi. Kruunajaiset olivat hieman erikoiset kun poikkesivat täysin siitä, mitä perinteisesti Kambodzhassa oli käytetty. Minh Mang lähetti Gia Dinhistä omia virkamiehiään. Seremonia pidettiin tarkoitusta varten varta vasten rakennetussa suuressa hallissa. Mei ja hänen sisarensa asettuivat pohjoiseen kohti kirjettä, missä keisari valtuutti tämän hallitsemaan kun taasen vietnamilainen delegaatio ja virkamiehet katsoivat etelään, kuten keisari aina teki Huessa. Vaikka seremonia oli hieman poikkeuksellinen, niin kuitenkin tilaisuudessa hän sai sinetin, joka oikeutti häntä hallitsemaan maata ts. Mei oli kansan kuningatar. Seremonia oli myös sangen nöyryyttävä, sillä siinä itse asiassa vahvistettiin Vietnamin ylivalta ja Kambodzhan alamaisuus. Näillä seremonia protokollilla ei juurikaan ollut mitään merkitystä vietnamilaisille kun hän oli heille vain protektoraatin seremonia mestari ja he ryhtyivät laajoihin hallinnollisiin reformeihin kenraali Truong Minh Giangin alaisuudessa.
Mei:lle ja hänen siskoilleen järjestettiin omat pienet armeijat (Mei:llä 100 miestä ja siskoilla kullakin 30). Näiden tehtävänä ei ollut niinkään suojella kruunupäitä vaan estää näiden pakeneminen. Mein vanhimman siskon Baenin äiti oli muuttanut Battambangiin siamilaiseen srukiiin, joten vietnamilaiset hieman epäilivät siskojen seuraavan perässä ja mikä kauheinta: vehkeilevän setiensä Imin ja Duongin kanssa.
Nyt alkoi maassa tapahtua todenteolla. Heti alkuun muutettiin Phnom Penhin nimi Tran Tay:ksi, joka selvällä suomenkielellä tarkoittaa läntistä komentopaikkaa. Jokaisen strukin nimi korvattiin tämän jälkeen sino-vietnamilaisilla nimillä. Päivästä päivään hallinnolliset päätökset, henkilönimitykset, palkat, sotilasasiat, ylijäämäriisin valvonta siirtyivät vietnamilaisiin käsiin. Virkamiehiä korvattiin vietnamilaisilla jne. Kaikkein tärkeimpänä pyrkimyksenä oli miespuolisten kansalaisten valvonta ja kiinteän (Siamin vastaisen) armeijan muodostaminen. Väen rekrytoiminen armeijaan ei oikein sujunut suunnitelmien mukaan, kun vastuulliset okyat olivat hieman haluttomia tässä. Vietnamilaiset saivat nopeasti huomata, että ainoa joukko, jonka he kykenivät kutsumaan aseisiin olivat Cham palkkasoturit, eli niiden ihmisten jälkeläisiä jotka pakenivat Champasta kun Dai-Viet sulatti valtaamiaan alueita.
Vietnamisointia harrastettiin lähes kaikilla elämänalueilla. Näille ”barbaareille” yritettiin opettaa ruokailutapoja, pukeutumissääntöjä ja jopa se miten heidän täytyy sitoa hiuksensa. Minh Mang yritti kovasti, oli kärsivällinen ja rohkaisi virkamiehiään. Hän oli hyvin tietoinen, että sosiaaliset muutokset tapahtuvat kovin hitaasti. Hän kirjoittikin: ”Voittaaksemme kansan sydämet ja opettaaksemme heitä pitää meidän toimia sangen hitaasti”. Tapahtumat eivät kuitenkaan edenneet jouheasti ja surutta. Vuodesta 1836 lähtien kansa oli sangen tyytymätön ja maahan syntyi mielenosoituksia, jotka myöhemmin laajenivat alati voimallisemmiksi kapinoiksi.
Mitä tässä tilanteessa tekevät edesmenneen Chanin elossa olevat veljet Im ja Duang? Tietenkin vietnamilaiset yrittivät huijata heidät Phnom Penhiin, jossa heidät voitaisiin vangita. Chanin veljet olivat elelleet Battambangissa jo muutaman vuoden Siamin valvovan katseen alla. Hieman hämärä tapahtumasarja vuonna 1837 (kaksi vuotta Chanin kuoleman jälkeen) johti Duaning pidättämiseen ja lähettämiseen vangittuna Bangkokiin. Syynä tähän vangitsemiseen on arveltu olevan seuraava. Vietnamilaiset lähettiläät Phnom Penhistä olivat yrittäneet viekoitella hänet pääkaupunkiin lupaamalla hänelle kruunun. Duaning vastaus oli hyvin moniselitteinen. Sekä thait että vietnamilaiset vakuuttuivat hänen yrittävän pettää heidät kääntymällä pääkaupunkiseudun okyoiden puoleen saadakseen kannattajiaan palauttamaan Chanin junaileman hieman häilyvän itsenäisyyden. Moinen huikenteleva prinssi piti siis siirtää kauas Bangkokiin kotiarestiin. Pari vuotta tämän jälkeen siamilaisten suosioon nousut prinssi Im saapui joulukuussa 1839 Phnom Penhiin parin tuhannen miehen saattamana kun oli vakuuttunut vietnamilaisten pyrkivän istuttamaan hänet valtaistuimelle. Saman tien, saavuttuaan pääkaupunkiin, kenraali Truong Minh Gang pidätti hänet ja lähetti Gia Dinhiin ja täältä Hueen. Näin eliminoitiin jälleen yksi kruunun tavoittelija. Viidestä mahdollisesta kandidaatista on siis jäljellä vain yksi ja hänkin on kotiarestissa.
Kun thait kuulivat prinssi Im:n pidätyksestä, perustivat he varsinaisen varuskunnan Battambangiin pahempien päivien varalle. Nyt saapuu Bodin paikalle tutkiakseen hieman tarkemmin prinssi Im:n petturuuden laajuutta. Hän huomasi, että kolmestasadasta srukin kambodzhalaisesta virkamiehestä lähes 200 oli karannut. Epävarmana paikallisesta tuesta hän siirsi myöhemmäksi suunnitelmansa Kambodzhan täydestä invaasiosta. Tilanne alkoi kääntyä siihen malliin, että vietnamilaiset ja siamilaiset ovat kohta sodassa keskenään.
Kesäkuussa 1840 Minh Mangin kärsivällisyys loppui kun maan vietnamisointi ei sujunutkaan käsikirjoituksen mukaan. Ei niin millään sujunut, on kuin moottoriöljyä joisi. Hän alensi kuningatar Mei:n ja tämän siskojen asemaa määräämällä heidät alempiarvoiseen virkaan. Alentamisen jälkeen pääministeri ja kuusi korkeimman arvoista okyaa pistettiin kotiarestiin ja kuljetettiin Gia Dinhiin (tulevaan Saigoniin). Tekaistuna syytteenä oli se, että he olivat väärentäneen väestölaskennan tuloksia ja piilottaneet 15 000 asepalvelukelpoista miestä. Kaikki tämä tehtiin kaikessa hiljaisuudessa ja näiden alaiset kuvittelivat heidän olevan kuolleita.
Kun kuningatar ja korkein hallinto katosi niin maahan syntyi kapina syyskuussa 1840. Kapina käynnistyi itäisissä ja eteläisissä maan osissa. Vaikka kuningattaren katoaminen oli pääasiallinen syy kapinaan, niin vietnamisointi oli myös ratkaiseva tekijä. Okyat huomasivat heidän asemansa heikentyneen suuresti. He olivat keskenään suunnitelleet mahdollista laajamittaista kapinaa jo kesällä 1840. Suunnitelmissa he olettivat Siamin hyökkäävän maahan ja näin sodasta tulisi Vietnamin ja Siamin välinen sota, joka myöhemmin toteutuikin. Ehkä okyat laskelmoivat tilanteen olevan nyt parempi kuin 1831 – 1834 sodassa. Tavalliselle rivikapinalliselle kuningattaren häviäminen merkitsi samaa kuin valtion häviäminen, okyoille kuningattaren ja korkeimpien okyoiden häviäminen merkitsi heille toimintavapauden ja turvallisuuden katoamista. Eikä voida väheksyä millään tavalla kambodzhalaisten tuntemaa antipatiaa vietnamilaisia kohtaan. Eräskin kapinallinen kirjoitti David Chandlerin mukaan: ”olemme onnellisia voidessamme tappaa vietnamilaisia. Emme enää pelkää heitä. Kaikissa taisteluissamme olemme tietoisia kolmesta Buddhalaisuuden jalokivestä: Buddhasta, laista ja luostariyhteisöstä”. Tässä on huomattava sekin seikka että Kambodzhassa harrastettu threvada buddhismi on tyystin erilainen kuin vietnamissa harrastettu kiinalaisvaikutteinen mahayana buddhismi.
Vietnamilaiset olivat hämmästyneitä kuinka koordinoidusti kapina eteni. Tästä he syyttivät Siamia, mutta tosiasiassa sillä ei ollut mitään osuutta organisointiin. Toinen mitä vietnamilaiset hämmästelivät, oli johtajan puute. Kapinaan osallistui 30 000 miestä jakautuneena satoihin pieniin joukkioihin. Kapinalisten taktiikka oli hyvin samankaltainen, mitä myöhemmin VietMinh omaksui. Hyökkäsivät nopeasti ja välittömästi katosivat samantien viidakkoon, jonne vietnamin armeijalla oli vaikeuksia tunkeutua. Khmerit pakenivat kuin ”rotat ja hiiret” ja hyökkäsivät kuin ”parvi hyttysiä” kuten eräässä kronikassa kerrotaan. Vietnamilaiset tekivät saman kuningasvirheen, jonka niin usein armeijat (ja muut) tekevät: Väheksyvät vihollisensa – tätä ei pidä tehdä ei missään eikä koskaan.
Vietnamilaiset itse asiassa eivät ymmärtäneet ollenkaan miksi kapina syntyi. Kyse ei ollut nationalismista vaan ihan muusta. Vietnamilaiset elivät tiukan konfutselaisessa hallintomallissa ja valtiokoneistossa eivätkä ymmärtäneet miten Kambodzhassa toimittiin. Tavat jotka perustuivat (kuten edellisessä postauksessa kuvailtiin) pelkoon, röyhkeyteen, patruunasuhteisiin, paikallisiin sidoksiin (kinship) ja sukulaisten väliseen lojaalisuuteen (friendship). Suurin osa okyoista oli ihan tyytyväisiä saadessaan satunnaisia palkkioita vietnamilaisilta. Mutta vastustus syntyi silloin kun heidän oletettiin käyttäytyvän kuin konfutselaiset siviilipalvelijat. Kun vietnamilaiset yrittivät kajota srukien hallintoon keväällä 1840, astuivat he tietämättään rajan yli. Tällöin okyat eivät oikein voineet enää toimia tahtonsa mukaan ja kun Siamin interventio oli sangen ilmeinen, niin väistämättä maahan syntyi kapina.
Minh Mang kuoli kun kapinan kärki oli jo laantumassa tammikuun 20 vuonna 1841. Hänen seuraajansa Thiệu Trị oli vähemmän sitoutunut kapinan kukistamiseen ja voittoon. Kun Siam oli hyökännyt maahan, hän pyrki ratkaisuun, joka olisi sovelias sekä kambodzhalaisille että omalle hallinnolleen muttei välttämättä Siamille.
Siam ja Kambodzhan ”itsenäisyyden” palautus
 |
| Thiệu Trị |
Bodinilla oli nyt käytössään 35 000 miestä. Hän hyökkäsi ja voitti vietnamilaisen varuskunnan Pursatissa. Hän oli valmistautunut hyökkäämään pääkaupunkiin, mutta sekä tarvikkeiden että joukkojensa luottamuksen puutteen vuoksi hän vetäytyi takaisin. Pursatin voiton aikana 18 kapinallista okyaa lähetti hänelle kirjeen, jossa nämä pyysivät Siamin tukea ja Duangin palauttamista Bangkokista. Samalla kertaa he totesivat kambodzhalaisten olevan onnellisia vain jos maan poliittinen tilanne palautettaisiin 1800 luvun alun tilanteeseen eli tilanteeseen ennen vietnamilaisten saapumista. Bodin lähetti kirjeen Rama III:lle ja lisäsi suosituksen Duangin vapauttamiseksi arestista ja palauttamiseksi poliittiseen valtaan.
Tammikuussa 1841 Ang Duang saapuikin Battambangiin. Hänellä oli mukanaan sekä siamilaisia että kambodzhalaisia neuvonantajia sekä runsaasti lahjoja kannattajilleen. Bodin halusi Duangin koska ”jos ei ole olemassa ylempiarvoista henkilöä valvomaan kansaa niin tavallisella ihmisellä ei ole mitään turvallisuutta” (Chandler op.cit). Toisaalta Bodinin motiivina oli halu voittaa okyoiden suosio lupaamalla Duangin hallitsevan Kambodzhaa.
Sodan alussa vastaleivottu Vietnamin keisari Thiệu Trị yritti ymmärtää ja hallita Vietnamin Kambodzhan politiikkaa, tavoitteenaan pysäyttää Thai invaasion rauhoittamalla kapinnalliset alueet etelässä ja säilyttää maansa arvovalta. Myöhään 1841 kenraali Truong Minh Giang yritti, jälleen kerran, avustaa prinssi Imin valtaan, mutta hänen nimissään tehdyt säädökset eivät juurikaan saaneet kannatusta. Nyt kenraali vihdoinkin havaitsee ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta saavuttaa suotuisaa poliittista tasapainoa Kambodzhassa. Hän vetäytyy takaisin Vietnamiin, ottaen mukanaan Imin, prinsessat ja kaupungin väestön, joita olikin jotakuinkin 6000. Kun kenraali saapui Vietnamin maaperälle, hän kirjoitti kirjeen Hueen, missä hän otti vastuun Kambodzhan menettämisestä, joka hänen mielestään oli keisarin oikeutettua omaisuutta. Sitten hän otti myrkkyä ja kuoli.
Vaikka vietnamilaiset olivat epäonnistuneet niin se ei kuitenkaan merkinnyt, että siamilaiset olisivat onnistuneet. Vuonna 1843 Kambodzhasta oli tullut Bodinille kunnon rämeikkö. Seuraavina vuosina sitten sodittiin oikein olan takaa. Sivuutamme tässä kaikki taistelut, manööverit, kiertelyt ja kaartelut kun asia on varmaan yhtä kiinnostava kun tehdä selonteko kolmosen raitiovaunun aikataulusta ja reiteistä 1980 luvun Helsingissä.
1844 Bodinin piti luopua Phnom Penhistä, minne vietnamilaiset jälleen kerran palauttivat prinsessa Mein lailliseksi kuningattareksi. Siamilaiset asettuivat vanhaan pääkaupunkiin Udongiin. Vihdoin 1845 käynnistettiin tulitaukoneuvottelut. Ne edistyivät jollain tavalla kun Thiệu Trịn lopulta halusi luopua sotilaallisesta asemastaan Kambodzhassa. Kävi kenties liian raskaaksi. Edistyminen neuvotteluissa oli kuitenkin hidasta kun sotilaallisesti oli saavutettu pattitilanne ja poliittisesti tilanne suosi siamilaisia. Heillä oli valttinaan prinssi Duang, kokenut ja suosittu hallitsija, joka vieläpä suosi Bangkokia ja oli kyvykäs työskentelemään srukien virkamiesverkoston kanssa. Mutta toisaalta Vietnamilla oli hallussaan regaalit, arvonmerkit. Ilman näitä Duang ei pystyisi laillisesti nousemaan valtaistuimelle, ei pystyttäisi kruunaamaan kuninkaaksi.
Säilyttääkseen kasvonsa vietnamilaiset vaativat että kambodzhalaisten korkeimpien virkamiesten pitäisi matkustaa Huen kunnianosoitusvierailulle ja määritellä pro forma alamaisuus Vietnamille. Kun lähetystö palasi Phnom Penhiin 1847 luovuttivat vietnamilaiset regaalit ja vapauttivat joitakin khmerien kuningashuoneen jäseniä. Heti tämän jälkeen he vetivät joukkonsa pois. Ensimmäistä kertaa 1811 jälkeen Kambodzhan maaperällä ei kävellyt vietnamilaisia virkamiehiä.
Ja niin astui 52 vuotias Duang maan kuninkaaksi 1848 ja khmerit elivät onnellista elämää. Hallittuaan 12 vuotta kuoli Duang. Aikakautta kutsutaan Kambodzhan kulta-ajaksi. Lyhyeksi jäi kulta-aika kun ranskalaiset saapuivat 1860 luvulla.