Kunniakas 17 huhtikuu 1975
”When men who talk of Marxism are able to say that only 1.5 million young Cambodians, out of 6 milllion, will be enough to rebuild a pure society, one can no longer speak of barbarism; what barbarians have ever acted in this way”
Jean Lacouture
Jean Lacouture
... ja niin saapuivat Punakhmerit pääkaupunkiin. Sisällissota oli ohi – vihdoinkin. Uusi kunniakas Demokraattinen Kamputsea piti rakentaa tuskalla ja vaivalla. Uusi onnela ihmisten asustaa, kesti vain kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja kahdeksantoista päivää. Niin vain kävi, että inhimillinen kärsimys oli suunnaton. Niin suunnaton, että kaiken nähneet jumalatkin huokasivat.
Huhtikuun 17, aamupäivällä saapuivat esijoukot ja myöhemmin pääjoukot, voimakkaasti aseistautuneina. Monet olivat hämmästyttävän nuoria, lähes lapsia. Paikalliset tervehtivät heitä ilolla: Vihdoinkin sota oli ohi!
Punakhmerit näyttivät tulleen kuin toiselta planeetalta. Kaikki olivat pukeutuneena mustiin pyjamiin, väljiin housuihin ja takkeihin, kaulassaan ruudullinen huivi ja jaloissaan autonrenkaista tehdyt sandaalit. Monet saapunet, vaikka kokivat voiton tunnetta, katsoivat kaupunkilaisia halveksien ja ylenkatseella. Nämä olivat vihollisia, joista kapinnalliset olivat kuulleet. Kapitalisteja, jotka kieltäytyivät liittymästä vallankumoukseen. Imperialisteja, jotka tukivat amerikkalaisia. Saapuivat hyvin järjestäytyneinä ja hiljaisina. Asettuivat tien risteyksiin valvomaan etukäteen tehdyn suunnitelman mukaan. Lainatakseni Francois Ponchaudia, oli kuin ”raskas lyijylevy olisi laskeutunut kaupungin ylle” [17].
Punakhmereille voitto kuului armeijalle, puolueelle, työläisille ja köyhille maanviljelijöille. Kaikki ne jotka eivät osallistuneet olivat vihollisia – näin kaadereille selitettiin propagandassaan. Psykologiset haavat rintaman kummallakin puolella olivat syvät, eikä mitään yritystä parantaa näitä esiintynyt. Niille, jotka olivat toivoneet kommunistien saapumista ja sisällissodan loppua tilanne oli hämmentävä ja ahdistava. Suurin osa kaupungin asukkaista olivat maaseudulta tulleita pakolaisia, joiden elinolot olivat kaikkea muuta kuin kehuttavia. Monet olivat tulleet taisteluita pakoon, toiset pakenivat Amerikan invaasiota ja kolmannet pommituksia. Suurin osa heistä toivoi sodan loppua ja paluuta omille kotiseuduilleen. He olivat valmiina auttamaan Punakhmerejä.
Monet saapuneet eivät olleet koskaan käyneet kaupungeissa. Tulivat hyvin takapajuisista olosuhteista, kaukaa vuoristoista. Paikoista, joissa ei ole juoksevaa vettä, sähköä tai teitä autojen kulkea, puhumattakaan moderneista viljelysmenetelmistä. Esimerkiksi joivat WC pöntöstä kauhalla vettä, kun eivät ymmärtäneet hanoista tuon taivaallista, joivat moottoriöljyä ja söivät hammastahnaa kun pakkauksen kuvassa oli esitetty rivi kiiltäviä hampaita [3]. Monilla oli suuri kammo säilykepurkkeja ja pulloja kohtaan, eräskin oli aikaisemmin sairastanut syötyään purkista jotain. Löydettyään sardiinipurkin arvelivat hänen toverit purkin sisältävän kalantappoainetta.
Eräät pakottivat autonomistajia luovuttamaan autonsa käyttöönsä. Kun jollain ihmeellä olivat saaneet moottorit käyntiin eivät ymmärtäneet että autoa voidaan ohjata ohjauspyörällä tai että kytkintä pitää painaa vaihtaessa tai edes ollut mitään käsitystä jarrupolkimen tehtävästä. Sinne painuivat suoraan seiniä päin. Toisesta päästään ponnahtava kuulakärkikynä oli monille suuri ihmeen aihe. Joukossa oli myös muunlaisia, kouluja käyneitä aatteen ja propagandan läpitunkemia jäseniä. Monet opiskelleet olivat paenneet Lon Nolin vainoja, kaupunkien puutetta ja kurjuutta sekä amerikkalaisten ruokkimaa korruptiota punakhmerien riveihin.
Nyt kun sota oli ohi, niin kaikki odottivat ohjeita ja tukea. Mutta kuten Pol Pot selitti vuonna 1977 ”luokka ja kansallinen viha” oli tuottanut voiton. Ei pyrkimys rakentaa onnellinen yhtenäinen maa (kuten muissa vallankumouksissa oli perusvireenä). Vihaa pyrittiin ylläpitämään, vihollisia pitää kohdella kuten heitä kuuluukin. Yön yli kaupunkien asukkaista tuli ”uusia kansalaisia” tai ”huhtikuun 17 kansalaisia” - vähemmän kuin ihmisiä ilman oikeuksia ja ansioita. Punakhmereille opetettiin slogan miten näitä ”uusia” pitää kohdella: ”Sinun säästämisestä ei ole mitään hyötyä ja sinun tappamisessa ei ole mitään menetettävää”. Tämä propagandan kylvämä viha oli Kamputsean tragedian siemen, joka versoi uskomattomiin mittasuhteisiin. Sellaisiin, joita on vielä tänään vaikea ymmärtää: Khmerit tappavat khmerejä.
Toinen vahva perusvire, ennen kaikkea punakhmerien johdossa oli pelko vastavallankumouksesta. Pelko, että vallankumous tyrehtyisi heti alkuunsa. Kaikki mikä ei ollut puolueelle suosiollista piti eliminoida. Samoin pelko Vietnamin invaasiosta ja kuvitellusta halusta muodostaa Indokiinan federaatio oli hyvin dominoiva puolueen johdon mielissä. Näiden vainoharhaisten pelkojen vuoksi joutuivat monet epäluotettaviksi kuvitellut omat johtohenkilöt Tuol Slengin kidutuslaitokseen pettureina ja sieltä suoraan teloitettavaksi Choeng Ek:n tappotanterella.
Sekä pelko että viha sai punakhmerit toimimaan siten, että abstraktilla tasolla toimiva, inhimilliset tekijät huomioimaton, teoria johti vertaansa vailla olevaan painajaiseen. Painajaiseen, jossa kuka tahansa mistä tahansa vähäisestäkin syystä saattoi saada vihollisen tai petturin leiman. Petturit piti eliminoida kuin syöpäläiset.
[Latojan huomautus: Englannin kielen termi ”killing fields” on käännetty tässä termiksi tappotanner paremman puutteessa
Huomaa kutsuvamme maata Kamputseaksi tai Demokraattiseksi Kamputseaksi kuten tuolla postauksessa Khmerien tasavalta selitettiin Kambodzha nimen sijasta.]
Kaupunki valloitettiin hyvin koordinoidusti neljästä ilmansuunnasta. Valloitus sujui lähes verettömästi. Olisi ollut mahdollista, että päivän päättyessä Phnom Penhin kadut olisivat virranneet verestä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tasavallan armeijan ylin johto oli paennut, armeijan oli vallannut tappiomieliala, sotilaat olivat lähteneet vain kotiin ja maan hallitus kehotti armeijan rippeitä yksipuoliseen tulitaukoon.
Mitään suurempia väestöön kohdistuvia teloituksia ei esiintynyt - vielä. Siitäkin huolimatta että psykologiset haavat rintaman kummallakin puolella olivat syvät. Kummatkin armeijat olivat käyttäytyneet hyvin brutaalisti ja säälimättömästi. Saapuessaan kaupunkiin punakhmereillä oli pitkä lista niistä, joita he katsoivat olevan kansan pettureita. Lista sisälsi noin 800 nimeä, joista suurin osa asui Phnom Penhissä ja pienempi osa Battambangissa, Siem Riepissa ja muissa kaupungeissa. Näitä olivat - vain muutaman nimen mainitakseni - pääministeri Long Broet, Sirik Matak (joka, yllättävää kylläkin, oli paennut Ranskan suurlähetystön suojiin), Lon Nolin veli Lon Non, FULLRO:n johtajat mm. Y Bam ja Y Bun Suor (kts postaus Vietnamin sodan,neljäs, tuntematon rintama ).
Muutama päivä valloituksen jälkeen kuului kaupungin keskustassa voimakas räjähdys. Keskuspankki räjäytettiin. Usein ajatellaan punakhmerien olleen asialla, haluna tuhota kapitalismin viimeinen linnake. Asia ei ehkä ollut näin. Kyse ei ehkä ollut lopulta muusta kuin klassisesta ryöstöstä. Pankin holveista hävisi nimittäin 220 kiloa kultaa ja räjäytyksellä varkaat vain peittelivät jälkensä [3] .
 |
| Marssi maaseudulle, kuvaaja tuntematon |
Kaupunkien tyhjennys
Kaupunkien tyhjennys alkoi jo silloin kun vietnamilaiset olivat vetäytyneet vuonna 1973 Pariisin rauhaneuvottelujen vaatimusten mukaisesti. Esimerkiksi entisen pääkaupungin Oudongin valtauksen yhteydessä tyhjennettiin kaupungista sen 20 000 asukasta ja sijoitettiin muualle maataloustöihin.. Samalla tavalla toimittiin muissakin vastavalloitetuissa kaupungeissa. Nyt oli kyse Lon Nolin valtakunnan viimeisimmistä kaupungeista Phnom Penhistä, Battambangista ja Siem Riepistä. Phnom Penhin tyhjennys oli ehkä maailmanhistorian suurin exodus, kooltaan yli 2 miljoonaa ihmistä, joista 1.5 miljoonaa oli pakolaisia maaseudulta. Tyhjennyksen mittakaava saattoi tulla lopulta yllätyksenä punakhmereille, siinä määrin kehnosti se oli suunniteltu ja toteutettu. Tyhjennys tapahtui pääasiassa 4 reittiä pitkin kunkin punakhmerin divisioonan valvonnassa. Toiset näistä olivat hyvin brutaaleja ja toiset taasen ei.
Pohjoisen tyhjentäminen oli ehkä kaikkein julmin. Pohjoisen komentaja Koy Thuon oli saanut tiedon viikkoja aikaisemmin vaatimuksesta kaupungin tyhjentämisestä. Kaaderit saapuivat ensin Preah Ket Malea sairaalaan, josta valtaosa lääkäreistä olivat jo paenneet. Sairaala oli kaupungin suurin siviilisairaala, johon oli sisällissodan vuoksi joutunut potilaiksi myös paljon sotilaita. Potilaat makasivat lattioilla ja vuoteissa tuskissaan. Eräskin äiti oli istunut liikkumatta lastensa kanssa, hän hätisteli turvonneen laikukkaan lapsensa ympäriltä kärpäsiä. Vierellään makasi ruskeaan paperiin käärittynä hänen toinen kuollut lapsensa. Sotilas, jolla oli ammottava hoitamaton haava vatsassaan pyysi juotavaa jota hän ei kuitenkaan pystynyt juoman [12].
Kaaderit käskivät kaikkien, jotka kykenivät kävelemään hyppäämän sängyistään ja ne jotka eivät kyenneet työnnettiin vain ulos sänkyineen päivineen. Monet jalattomat pomppivat rappusia alas ja kirjaimellisesti matelivat pitkin Phnom Penhin katuja. Näin oli ihmisten historian yksi suurrealistisimmista paraateista alkanut keskellä kuuminta vuoden aikaa. Francois Pounhard kuvaili marssia seuraavasti kirjassaan Cambodia Year Zero:
”Tuhannet sairaat ja haavoittuneet jättivät kaupungin. Vahvimmat raahasivat itsensä surkeasti, toisia taas kantoivat ystävät, jotkut makasivat sängyissä, joita työnsivät heidän sukulaiset plasma- ja infuusiopullojen pomppien siinä sivussa. En koskaan unohda yhtä raajarikkoa, jolla ei ollut ei niin käsiä eikä jalkoja, kiemurrellen maassa kuin mato. Tai itkevän isän joka kantoi 10-vuotiasta lakanaan käärittyä tytärtään, lakana oli kiedottu niskan ympäri kuin kantohihna tai miehen jonka jalkaterät roikkuivat jalkojen päässä ja olivat kiinnittyneet pelkällä iholla.”
Kaaderit tunkeutuivat koteihin ja kehottivat heitä poistumaan väittäen amerikkalaisten pommittavan kaupunkia tuota pikaa. Mitään tavaroita ei tarvinnut ottaa mukaan vain välttämättömiä elintarvikkeita punakhmerit huolehtivat lopuista. Heille luvattiin parin kolmen päivän päästä tapahtuvan paluumuuton. Selitys oli sikäli uskottava, kun punakhmerit valtasivat Udongin, niin kaupunkia pommitettiin rajusti. Näin täyttyivät pohjoiseen vievä tie. Jono eteni etanavauhtia. Viidessä päivässä se oli edistynyt vaivaiset 13 kilometriä. Marssiin oli varattu aivan liian vähän ruokaa ja vettä eikä sairaiden kaipaamia lääkkeitä ollenkaan. Muutoinkin nälkiintyneet lapset ja vanhukset kärsivät eniten. Ne, jotka eivät jaksaneet työnnettiin tien penkalle, omaiset jatkoivat matkaansa aseilla uhaten. Sinne jäivät ja kuolivat. Sadoittain ja tuhansittain.
Sillä välin pohjoisen kaaderit ryöstivät kauppoja ja ihmisten koteja. Veivät televisiota, radioita, kelloja, kultaesineitä.
Kun jono oli ehtinyt pohjoisen tarkastuspisteeseen, pyydettiin Lon Nolin armeijan upseereita ja hallinnon siviilivirkamiehiä ilmoittautumaan. Heille kerrottiin, että punakhmerit tarvitsevat näiden ammattitaitoa hallinnon järjestämiseksi. Ilmoittautuneet joutuivat kirjoittamaan jonkinlaisen henkilöhistorian. Sen pohjalta erotettiin sotilashenkilöt siviileistä. Sotilashenkilöt kuljetettiin läheiseen metsikköön ja teloitettiin siellä. Siviili virkamiehet joutuivat ankariin oloihin uudelleen koulutusleireille. Vain muutama palasi näiltä elävinä.
Lounaisessa tyhjennys tapahtui hieman inhimillisemmin. Alueen komentajat olivat saaneet tiedon tyhjennyksestä vain edellisenä päivänä. Ne, joilla oli auto saattoivat matkustaa niillä [20]. Ihmiset saivat ottaa myös välttämättömien tavaroiden lisäksi paljon muutakin kuten ompelukoneita ja työkaluja. Eräskin perhe oli lastannut kuorma-auton lavalle pianon. Kun lava kävi ahtaaksi nostettiin piano pois läheiselle niitylle [3]. Kun Vietnamilaiset saapuivat 1979 oli piano vielä niityllä tervehtien tulijoita suurrealistisena näkynä. Eteläiset sairaalat olivat vielä muutaman päivän toimintakunnossa. Kaaderit auttoivat pienten lasten vanhempia kantamaan pienokaisiaan. Monet marssijat halusivat palata kotiseudulleen. Heidän sallittiin erkaantua pääjoukoista. Kaaderit toimivat hyvin kurinalaisesti. Kun Vietnam oli valloittanut kaupungin niin eräskin paluumuttaja kertoi että hänen kodistaan ei oltu viety mitään. Huonekaluja myöten, kaikki alkuperäisissä paikoissaan [3].
 |
| Lounaisen tai itäisen Phnom Penhin tyhjennys, kuvaaja tuntematon. |
Täälläkin kuten pohjoisessa pyydettiin Lon Nolin armeijan upseereita ja siviilivirkamiehiä ilmoittautumaan samoin perustein kuin pohjoisessa. Erona vain kuitenkin oli, että yksinomaan korkeimmat upseerit teloitettiin ja siviilivirkamiehet ja alemmat upseerit joutuivat uudelleen koulutusleireihin, joista taasen suurin osa palasi aikanaan elävinä.
Kun itäisen armeijan ei alun perin pitänyt osallistua valtaukseen niin ei heille oltu annettu mitään ohjeita kaupungin tyhjentämisestä. Vasta 18 -19 päivä aloitettiin tyhjennys.
Suurimpien kaupunkien tyhjennys ei kuitenkaan ollut aivan täydellistä. Asiantuntijoita tarvittiin sähkö- ja vesihuollon tehtäviin sekä eri tehtaiden pyörittämiseen. Nämä saivat palata takaisin omiin töihinsä. Joidenkin pakolaisten kertoman mukaan tehtaita pyörittivät kiinalaiset asiantuntijat toiset taasen kertoivat paluumuuttaneiden opettaneen punakhmerien sotilaita tehtaan käytössä. Lopulta nämä palanneet siirrettiin jo vuonna 1976 sadonkorjuu tehtäviin muualle maahaan [17]. Punakhmerit pitivät oman keskushallintonsa myös Phnom Penhissä. Näin kaupungissa oli ehkäpä 50 000 asukasta jo valtauksen jälkeisen vuoden loppuun mennessä [124].
Ranskan suurlähetystö
Kaikki ulkomaalaiset, YK:n ja punaisen ristin edustajat, toimittajat ja monet muut noin 600 henkilöä pakotettiin Ranskan suurlähetystöön. Ranska oli vastikään tunnustanut Sihanoukin johtaman GRUNKin. Noin yhteensä 1000 khmeriä, vietnamilaista ja kiinalaista olivat myös paenneet suurlähetystön suojiin. Muutama päivä valtauksen jälkeen saapui pari punakhmerin johtohahmoa lähetystön portille mukanaan pitkä lista pettureiksi katsomistaan [17].
Ranskan edustaja, vara konsuli Jean Dyrac totesi näille ihmisten hankkineen Ranskasta turvapaikkaa, alueen olevan Ranskan maaperän ja siihen kohdistuu diplomaattinen koskemattomuus. Punakhmerien edustaja totesi tähän, että mitkään sopimukset mitä aikaisemmat hallitukset olivat tehneet eivät koske heitä. Alue kuuluu khmerien valtakuntaan eivätkä he tunnusta mitään koskemattomia alueita maaperällään. Jos nämä epäillyt eivät saavu itse, he tulevat noutamaan nämä eivätkä vastaa mistään. Luovuttakaa heidät niin voimme keskustella mitä tehdään ulkomaalaisten kanssa. Epäilyt poistuivat lähetystöstä vapaaehtoisesti.
Seuraavana päivänä punakhmerit halusivat nähdä lähetystön suojiin paenneita muita khmerejä. Osa sai jäädä, osa taasen ei, riippuen siitä miten olivat aviossa. Jos khmer nainen oli mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, niin hän sai jäädä lapsineen. Jos taasen ulkomaalainen nainen oli mennyt khmerin kanssa naimisiin, niin miehen piti poistua ja aviopuoliso lapsineen voi seurata miestä tai ei. Niinpä suurlähetystössä järjestettiin lukuisia pikavihkimisiä.
Kun nämä episodit olivat päättynyt, niin lähetystön suojissa asustavat saivat elellä kohtalaisen rauhassa. Punakhmerit toimittivat heille tupakkaa, olutta, ruokatarvikkeita ynnä muuta tarpeellista. Silloin tällöin toivat jopa elävän sian teurastettavaksi. Nämä lahjat olivat lopulta arvokkaita kun ottaa huomioon kuinka spartalaisissa olosuhteissa punakhmerit itse elelivät. Lopulta parin viikon kuluttua kaikki noin 600 ja myöhemmin saapuneet 400 pakistanilaista siirrettiin pois Kamputseasta kuorma-autoilla ja busseilla. Rajat suljettiin ulkomaailmalta ja kaiken piti olla hyvin. Korkeintaan ajateltiin valtaukseen liittyvien tapahtumien olevan sodan seurauksena esiintyviä lieveilmiöitä. Puolivuotta myöhemmin kuultiin pakolaisleireissä hirveitä.
Miksi kaupungit piti tyhjentää ?
Sepä hyvä kysymys. Missään aikaisemmassa vallankumouksessa ei tällaista ole tapahtunut. Kalliiksi käynyt kaupunkien rakennettu infrastruktuuri, kaupunkilaisten erityinen ammattitaito, vuosikymmenien aikana rakennettu hallintomekanismit hylättiin tuosta vain. Tyhjennys merkitsi koko kaupungin vesi ja viemäröinnin, katujen hoidon, sähkön jakelun ja muun lähes täydellistä hylkäämistä. Puhumattakaan teknokraattien ammattitaidon suunnittelun, toteutuksen ja ylläpidon poistamisesta. Vaikuttaa täysin järjettömältä.
Ieng Sary, punakhmerien ulkoministeri, esitti eräässä haastattelussa syynä olleen [17]:
Olimme saanneet käsiimme erään vihollisen dokumentin, tässä kuvattiin salaista amerikkalaisen CIA:n ja Lon Nolin poliittis-sotilaallista suunnitelmia, joilla pyrittiin aiheuttamaan vaikeuksia voiton jälkeen. Suunnitelma sisälsi kolme vaihetta:
1) Kun olemme vallassa, olisimme kyvyttömiä ruokkimaan kansaamme, joten vihollinen lietsoisi häiriöitä kansanjoukkoon soluttautuneiden agenttien avulla.
2) Monet Lon Nolin antautuneista joukoista piilottelivat tosiasiassa aseitaan ja heillä oli suunnitelmat hyökätä kimppuumme Phnom Penhin voiton jälkeen.
3) He pyrkivät korruptoimaan sotilaitamme ja heikentämään heidän taistelumoraaliaan naisten, alkoholin ja rahan avulla.
Punakhmerejä oli aivan liian vähän, jotta he voisivat tehokkaasti valvoa ylikasvanutta kaupunkia. Punakhmerit tiesivät omasta kokemuksestaan, että kaupungit olisivat oiva piilopaikka vasta perustetun hallinnon oppositiolle. He itse olivat piileksineet 60 luvulla Sihanoukin vainoja kaupungeissa. Tyhjentämisellä, jo heti alkumetreillä, leikattiin mahdollisuus rakentaa väkevä oppositio. 1) Kun olemme vallassa, olisimme kyvyttömiä ruokkimaan kansaamme, joten vihollinen lietsoisi häiriöitä kansanjoukkoon soluttautuneiden agenttien avulla.
2) Monet Lon Nolin antautuneista joukoista piilottelivat tosiasiassa aseitaan ja heillä oli suunnitelmat hyökätä kimppuumme Phnom Penhin voiton jälkeen.
3) He pyrkivät korruptoimaan sotilaitamme ja heikentämään heidän taistelumoraaliaan naisten, alkoholin ja rahan avulla.
Toiselta puolen välttääkseen nälänhädän laajenemisen ja siitä johtuvat ruokamellakat piti kaupungit myös tyhjentää. Amerikkalaisten toimittamat riisivarastot hädin tuskin olisivat riittäneet viikkoa pidempään koko Phnom Penhin ruokkimiseen. Phnom Penhissä oli valtauksen tapahtuessa, amerikkalaisten lähteiden mukaan, tuskin elintarvikkeita pariksi viikoksi. Amerkkalaiset olivat toimittaneet 30 - 40 tonnia ruokaa päivittäin ilmateitse Mekongin sulkemisen jälkeen. Miten punakhmerit olisivat selvinneet tästä ilman ulkopuolista apua? Heillä ei ollut kalustoa eikä polttoainetta näin massiiviseen kuljetukseen. Nälkä ajaisi hyvin nopeasti ihmiset barrikadeille. Pol Potille varmaan tällöin tuli mieleen nuorena miehenä Jugoslaviassa näkemänsä ruokamellakat. Ulkopuolista apua ei myöskään olisi voitu pyytää samasta syystä kun Kiina ei voinut pyyttä suurta harppausta seuranneessa nälänhädässä. Se olisi ollut nöyryyttävää vallankumoukselle. Joten olisi ollut parempi siirtää ihmiset ruuan äärelle kuin ruoka ihmisten äärelle.
Selitykset (vastavallankumous ja ruuan puute) eivät kuitenkaan ole täysin vakuuttavia. Valtaosa kaupungin asukkaista liki 1.5 miljoonaa asukasta oli sotaa paossa olevia maanviljelijöitä,jotka eivät mitään muuta toivoneet kuin päästä takaisin kotikyliinsä omaan vanhaan ammattiinsa. Hyvin pian he olisivat pystyneet ruokkimaan itsensä. Phnom Penhin riisivarasto oli luokkaa 200 tonnia, joka olisi riittänyt ruokkimaan jäljelle jääneet natiivit kaupunkilaiset ehkä 3 – 4 viikkoa kun pakolaiset olisivat palanneet välittömästi koteihinsa. Lisäksi Sihanoukvillen satamassa oli varastoitu erinäisiä tonneja elintarvikkeita.
Todennäköinen syy kaupunkien tyhjentämiseen oli muualla kuten Francois Ponchad kertoo kirjassaan [17]. Vaikka nämä kaksi (vastavallankumous ja ruuan puute) ovat yksi selitys niin lopullinen syvällisempi selitys löytyy punakhmerien edustamasta ideologiasta. Se tulee sangen ilmeiseksi kun punakhmerit olivat jo tyhjentäneet aikaisemmin, vuoden 1973 jälkeen, valloittamiaan kaupunkeja ja siirtämään asukkaat työskentelemään kollektiiveissa. Nämä pienmmät kaupungit eivät olleet vallankumoukselle uhka kun he he pystyivät niitä helposti valvomaan ja ympäröivä maaseutu kykenisi ruokkimaan.
Kambodzhassa kaupungit olivat kasvaneet markkinapaikkojen ympärille (kuten yleensa muuakllakin maailmassa). Phnom Penhin kasvaminen pääkaupungiksi 1800 luvulla vaikutti merkittävästi ranskalainen kolonialismi, kiinalainen kauppiasluokka ja monarkian vaatima byrokratia. Kaikki nämä menneiden aikojen kummitukset piti pyyhkäistä pois tasa-arvoisen maaseutuyhteiskunnan tieltä. Ponchard lainaa kirjassaan erästä punakhmeriä [17]:
"Kaupunki on paha, koska siellä on raha. Ihmisiä voidaan reformoida mutta kaupunkeja ei. Hikoillessaan maata muokatessaan, kylväessään ja korjatessaan sadon ihminen oppii asioiden oikean arvon. Ihmisen pitää tietää, että hän on syntynyt riisijyvästä."
Kambodzhan maaseutua oli riistetty jo 20 luvulta lähtien, ensin ranskalaisten toimesta, sitten Sihanoukin korruptoitunut hallinnon kautta, urbaani eliitti ja monet muut kunnostautuivat näissä kyseenalaisissa toimissa. Maaseutua ei juuri välitetty kehittää ja kun joitakin kehitysyrityksiä esiintyi, niin huomattava osa pääomasta valui korruptoituneen eliitin taskuihin (vrt. postaus Lahjarahaa on helppo törsätä ). Talonpojan elintaso ei juurikaan kasvanut koko toisen maailmansodan jälkeen.
Kun Samlautin kapina puhkesi 1968, niin Sihanoukin hallinto tukahdutti sen väkivalloin eikä juuri esiintynyt yrityksiä miettiä miksi talonpoika oman henkensä uhalla astui barrikaadeille. Häntä oli sorrettu vuosikymmenien ajan[124].
Nyt vihdoinkin kaupunkien tyhjentämisen myötä urbaanit loiset, virkamiehet, rikkaat, korruptoitunut eliitti tulisi oppimaan pelloille uhratun työn arvon. Työn, johon he olivat suhtautuneet sangen ylenkatseisesti vuosikymmenien ajan. Köyhä talonpoika olisi vihdoinkin samanarvoinen kuin nämä säälimättömät riistäjät. Vihdoinkin Kambodzha tulisi heittämään pois konsumentarismin ja turhuuden markkinat, jotka luovat enemmän tarpeita kuin pystyvät täyttämään. Markkinat, joihin talonpoika ei kyennyt osallistumaan. Paluu maaseudulle tekisi khmerit takaisin khmereiksi, aivan kuten menneinä vuosisatoina oli. Vallankumouksen palo ammensi syvältä pellon mullasta.
Mutta, kuten Ponchaud kysyy, oliko mitään syytä tällaiseen itsetuhoiseen kiireeseen [17]? Hän jatkaa: ”Tyrkyttivät työläisille niin radikaalin lääkkeen, että he hukkuivat köyhyydestä totaaliseen kurjuuteen, tai tuomitsivat niin monet vanhat, heikot ja sairaat varmaan kuolemaan. … Ihmisten hyvyys ei ollut evakuoinnin tavoite: Sen tarkoituksena oli todistaa teoria, joka toimi abstraktilla tasolla ottamatta vähäisimmässäkään määrin inhimilliset tekijät huomioon.”
Kirjoituksessa käytetyt lähteet löydät täältä.