Sisäinen pakolaiskriisi
Kukaan ei vielä tänä päivänäkään tiedä kuinka paljon pakolaisia muutti suurimpiin kaupunkeihin kuten Phnom Penhiin ja Battambangiin sekä naapurimaihin. Ei ole olemassa mitään kunnollisia tilastoja asiasta. Eipä tietenkään ole, kun Khmerien tasavallalla ei ollut minkäänlaista yhtenäistä suunnitelmaa eikä oikein, avustus miljardeista huolimatta, varojakaan pakolaisten asioiden huolehtimiseen. Eivätkä amerikkalaiset suurlähetystön virkailijat tuhlanneet voimavarojaan asian kuntoon saattamiseen. Suurlähetystön oli määrä pitää matalaa profiilia ja siksi ei voitu ongelmaan puuttua. Sitä paitsi pakolaisongelman tuominen esiin olisi voinut johtaa Nixon doktriinin vaarantumiseen kun kongressi olisi voinut puuttua asiaan [12]. Tosin valtion ”tilintarkastusviraston” GAO:n (General Accountung Office) raportti helmikuulta 1972 totesi pakolaistilanteen olevan katastrofaalinen ja suurlähetystön olevan sangen vetelä asiassa [128]. Suurlähetystössä oli yksi poliittinen virkamies, jonka tehtävänä oli hieman pohtia pakolaisongelmaa muiden kiireisempien asioiden ohella.
Toisaalta sisäisten pakolaisten pääluvun laskeminen oli hieman hankalaa kun määrä vaihteli jatkuvasti. Ihmiset pyrkivät takaisin kotiseudulleen heti kun olosuhteet rauhoittuivat, vain huomatakseen, että heidän kodit oli tuhottu. Hallituksen virasto, sotauhrien yleiskomissio, suunnittelikin, että kullekin palaajalle annettaisiin 45 kuitusementistä tai pellistä tehtyä kattolevyä. Kun 150 000 kotia oli tuhottu niin kattotarvikkeita tarvittaisiin 6.75 miljoonaa levyä [128]. Tähän taasen hallituksella ei ollut riittävästi varoja, eikä amerikkalaisilla ollut hyödykkeiden hankkimiseen tarkoitetulla hankintaohjelmassa tilaa niihin. Sotatarvikkeiden toimittamisessa ei ollut koskaan mitään ongelmia mutta siviilien, sodan uhrien, auttamisessa kylläkin [127]. Siitäkin huolimatta, että amerikkalaiset ruokkivat sotaa sen katkeraan loppuun saakka (Nixon oli kerran todennut: ”Kambodzhan [Khmerien tasavallan] olevan paras esimerkki Nixon doktriinista”).
Kun Khmerien tasavallassa ei ollut varsinaista pakolaisohjelmaa tarkastelivat viranomaiset asioita tapauskohtaisesti. Kaiken kaikkiaan sodan uhrien ja pakolaisten auttaminen kuului 9 eri viraston toimenkuvaan [128]. Tärkein näistä oli ”sotauhrien yleiskomissio”, jonka ensisijaisena toimenkuvana oli avustaa varsinaisia sodan uhreja eikä niinkään avustaa pakolaisia. Koska näillä virastoilla ei ollut kunnollista keskinäistä koordinointia niin tuloksetkin olivat laihanlaisia.
Vaikka pakolaistilastoja ei olekaan niin CIA:n raportteihin on kuitenkin kirjattu Phnom Penhin asukasluvun kasvaneen kaksinkertaiseksi vuoden 1970 loppuun mennessä [126]. YK arvioi asukasluvun olleen silloin noin 1.1 miljoonaa. Heti vallankaappauksen jälkeisiä vainoja pakeni jopa 250 000 vietnamilaista ja kiinalaista pois [124, 8]. Tällöin 600 000 alkuperäisistä asukkaista jäi siis runsaat 350 000, joten saamme laskettua (helposti) pakolaisten määrän olleen vähintään jo silloin 750 000. Luku on todennäköisesti pienempi kun pakenevia kiinalaisia ja vietnamilaisia lähti myös muualta kuin pääkaupungista.
Pakolaisten tulva jatkui ja jatkui läpi koko Khmerien tasavallan elinajan vuoteen 1975 saakka. Tällöin Phnom Penhin asukasluku oi paisunut runsaaseen 2 miljoonaan eli pakolaisia oli 1 650 000 ihmistä. Harvat pakenivat punakhmerejä useimmat amerikkalaisten pommituksia, Etelä-Vietnamin invaasiota ja taisteluita Lon Nolin joukkojen ja punakhmerien välillä [127, 128]. Pakolaisia alkoi aluksi virrata provinssien pääkaupunkeihin. Huomattuaan elämän olevan niissä melko toivotonta, ilman ruokaa ja työtä siirtyivät he suurimpiin kaupunkeihin Phnom Penhiin ja Battambangiin. Ihmiset saapuivat jalkaisin ilman mitään omaisuutta tai rahaa. Sisääntuloväylät olivat täynnä pikaisesti kyhättyjä hökkeleitä. Milloin tehty pahvista, bambusta, kangasriekaleista ja onnekkaimmat olivat löytäneet ruostuneita peltilevyjä rakennustarpeiksi [12]. Phnom Penhin liepeet alkoivat täyttyä vuotavista koleista hajoamispisteessä olevista rakennelmista. Suurin slummi oli Phnom Penhin eteläpuolella. Päivästä toiseen alue kasvoi ja hiljakseen vajosi haisevaan paikallaan pysyvään mätänevään veteen ja saviliejuun. Alueella ei ollut oikeastaan minkäänlaista viemäröintiä, jätteiden kuljetusta ja tuoretta vettä. Kansainvälinen Punainen Risti arvioi, että häthätää ja pikaisesti kyhätyissä slummeissa Phnom Penhin liepeillä asui 100 – 150 tuhatta ihmistä [128]. Hieman paremmin oli niillä, jotka pääsivät hallituksen rakentamiin neljään leiriin (yhteensä 1500 ihmistä). Vuoden sisällä näissäkin kehnosti rakennetut majat vuosivat, viemärit hajosivat ja moraali oli kehno. Hygieniaolot olivat sanoin kuvaamattoman surkeita. Sadekaudet vielä pahensivat tilannetta. Malaria, kolera ja ripulitaudit tappoivat leireissä ja slummeissa ihmisiä roppakaupalla. Sihanoukin aikana tuberkuloosi oli lähes tuntematon sairaus. Nyt pakolaisleireissä ja slummeissa olosuhteet olivat tuberkuloosille suosiolliset. Näistä päivistä lahtien tuberkuloosi on ollut maassa todellinen vitsaus. Vasta viime vuosina on ulkopuolisella avulla saatu sairaus hieman nujerrettua (tästä lisää tuonnempana).
Alkuaikojen pakolaistulva johtui Etelä-Vietnamin hyökättyä maan itäosiin USA:n ilmavoimien antaessa murskaavaa tulitukea. Tapaus, jota Nixon kuvasi New York Timesin haastattelussa: ”ei ole invaasio vaan välttämätön Vietnamin sodan laajennus”[15]. Hyökkäys oli ehkä yksi raaimmista operaatioista, mitä Kaakkois-Aasiassa oli tehty paljon pahempi kuin Siamin hyökkäykset 1830 luvulla (ja nekään eivät olleet lempeydellä siloteltuja). Kambodzha oli hyökkääjille Free Fire Zone, eli kaikkea mikä liikkuu saa tappaa ja raiskata, aivan kuten MyLaissa, mittakaava vain oli suurempi. Operaatio ajoi pari sataa tuhatta ihmistä pakoon pääkaupunkiin [12].
Elizabet Becker kuvaa Phnom Penhin liepeille asettuneiden ihmisten asemaa satuttavasti kirjassaan When the War Was Over [5]:
”Phnom Penhin politiikka siviilejä kohti oli rikollista laiminlyöntiä. Sodanaikainen Phnom Penh oli rähjäinen kaupunki, missä armeijan upseerit ja näiden alaiset kynivät sisääntuloväylien liepeiden pakolaisia. He takavarikoivat kaiken arvokkaan ja ostivat nuoria tyttöjä, kysyen olivatko neitsyitä, varastoidakseen heidät bordelleihinsa.”
Ei näiden ihmisten kärsimys vielä tähän loppunut. Se saavutti kokonaan uuden ulottuvuuden kun punakhmerit saapuivat kaupungin liepeille ja ampuivat rakettitulta kaupunkiin. Usein ammukset päätyivät keskelle pakolaisalueita surmaten ja vammauttaen ihmisiä. Lopulta punakhmerien vallattua kaupungin niin kaupunkilaiset pakotettiin pitkälle exodukselle maakuntiin. Joukossa oli taistelussa vammautuneita invalideja, sairauksien ja nälän heikentämiä ihmisiä. Monet näistä eivät koskaan saapuneet perille.
Ja punakhmerit eivät pitäneet näitä pakolaisia edes ihmisinä vaan pitivät heitä vihollisena [9]. Syynä moiseen asenteeseen oli siinä, etteivät he liittyneet vallankumoukseen vaan pakenivat [1, 94], kun monet pommituksen uhreista taasen olivat liittyneet kapinallisiin. Punakhmerit kysyivät itseltään miksi meidän pitää elää ja kärsiä tässä sodan melskeessä kun nuo toiset voivat elää lokoisaa elämää kaupungeissa. Siksipä Phnom Penhin valloitus ja valloitusta seuraavat väestösiirrot olivat maailmanhistoriassa poikkeuksellisen raakoja. [Tällainen pakolaisten pitäminen epäihmisinä on meilläkin hyvin tuttua. Monet suomalaiset haluaisivat lähettää takaisin lähi-idän pakolaiset epäinhimillisiin oloihin. Maahanmuuttajia ei pidetä ihmisinä lainkaan. Erona punakhmerien ja suomalaisten rasistien välillä on aste ero, asenne on sama].
Osa pakolaista majoittautui sukulaisten luokse. Oli ihan tavallinen näky, että samassa pienessä asunnossa asui neljäkin perhettä. Varsinaiset asukkaat yrittivät elättää laihoin tuloksin sotaa pakenevia sukulaisiaan. Sukulaiset elättivät itsensä millä tahansa, pysyvällä tai tilapäisellä työllä minkä he kykenivät löytämään. Monet amerikkalaiset viranomaiset vähättelivät koko pakolaisongelmaa sillä perusteella että khmerien perinteeseen kuuluu sukurakkaus ja sukulaisten välinen solidaarinen apu [127]. Mutta toisaalta, kuten GAO:n raportti [128] huomauttaa, majoittuminen sukulaisien luokse tai halu palata kotiinsa mahdollisimman nopeasti voi johtua myös siitä, että maassa ei ollut minkäänlaista hallituksen toimenpanemaa koordinoitua pakolaisohjelmaa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua sukulaisiin tai palata sodan runtelemaan kotiin.
Toisaalta yhtenä perusteena pakolaisongelman koordinaation puutteeseen arveltiin olevan se että khmerit ovat individualisteja ja pyrkivät huolehtimaan itse itsestään eivätkä ottamaan vastaan apua hallitukselta [128]. Tämän vuoksi ihminen joka joutui muuttamaan kotipaikaltaan palasi heti kuin mahdollista takaisin kotiinsa. Siksipä sekä suurlähetystössä eikä maan hallituksessa oikein tahdottu puhua pakolaisongelmasta vaan tilapäisistä siirtolaisista. Vuoden 1972 jälkeen, kun amerikkalaiset olivat aloittaneet massiivisen pommituksensa, heikkeni pakolaisten asema entisestään. Kaupungissa nähtiin lukuisia ruokamellakoita ja Amerikan suurlähetystö lähetti lähes viikoittaan pyyntöjä ruoka-avun toimittamiseksi. Tilanne alkoi olla jo melko epätoivoinen. Ihmisillä oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa, joko liittyä kotiseudun Punakhmerien hallitsemiin pakkokollektiiveihin tai paeta kaupunkeihin, joissa lapset saattoivat kuolla nälkään ja sairauksiin [5]. Ei ole mikään ihme, että Punakhmerien saapuessa pääkaupunkiin hurrasivat ihmiset katujen varsilla. Tosin juhlinta päättyi hyvin nopeasti kun alkoi pakkosiirto maaseudulle.
Monien perheiden miehet olivat kuolleet rintamalla. Äidit ja lapset vain harvoin ansaitsivat niin paljon, että kykenivät samaan riittävästi rahaa säilyäkseen hengissä edes sukulaisten suojissa puhumattakaan pakolaisleireissä. Keskimäärin pakolaisperheen tulot vaihtelivat 36 sentistä 3 dollariin. Perheen koko vaihteli 4:stä 11 henkilöön. Syyskuussa 1971 Punainen Risti arvioi syyskuussa 1971 minimikustannuksiksi yhden henkilön ruokkimiseksi oli 1.8 dollaria per päivä. Tilanne paheni päivä päivältä kuten edellisestä postauksesta saatoimme lukea.
Khmerien tasavallan punainen risti sai pakolaisavustuksia monilta muilta mailta paitsi amerikkalaisilta viranomaisilta (Yhdysvalloissa kuitenkin monet yksityiset vapaaehtoisjärjestöt, kuten Catholic Relief Services, avustivat maan hädänalaisia). Tilanne muuttui hieman 1972 jälkeen. Hyvin luonteenomainen tapaus oli japanilaisten apuun sisältyvät rakennukset. Avustus sisälsi kolmen perheen käyttöön tarkoitettua 100 elementtitaloa. Kun GAO:n tarkastajat saapuivat yhtäkään taloa ei oltu käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa. Viranomaiset opastivat tarkastajia toteamalla, ettei heillä ole mitään suunnitelmaa käyttää niitä siihen tarkoitukseen mihin ne oli ajateltu. Perusteluna oli se, että khmereillä on tapana asua pylväiden päälle rakennetuissa taloissa eikä niinkään elementtitaloissa. Elementit säilytettiin taivasalla ilman sääsuojaa. Siellä ne lahosivat ja hajosivat sangen nopeasti.
GAO raportoi, että syyskuuhun 1971 mennessä humanitäärisiä avustuksia oli saapunut 4.6 miljoonaa USD, joista yksinomaan Japanin osuus oli 3.7 miljoonaa USD. Apu kanavoitiin Khmerien Tasavallan Punaisen Ristin kautta. Pakolaisten elinolosuhteet olivat vähemmän kuin riittäviä. Ruuan puute heidän joukossaan oli nopeasti nousemassa vakavaksi pulmaksi. Terveyden hoitotilat olivat laskeneet 64 %:iin sotaa edeltävästä tilanteesta. Pakolaisia oli heidän arvion mukaan n. 2 miljoonaa sijoittautuneen suurimpiin kaupunkeihin jo syksyyn 1971 mennessä. Eli arviolta yksi kolmasosa Khmerin tasavallan hallitsemien alueiden väestöstä. (Väkiluku ennen sotaa oli jotakuinkin 7 miljoonaa ja Sihanoukin FUNK hallitsi lähes puolet maan pinta-alasta).
Usein puhutaan Pol Potin Demokraattisen Kamputsean nälänhädästä ja unohdetaan täysin Khmerien tasavallan nälänhätä (unohdukseen on tietenkin syynä poliittinen tarkoituksenmukaisuus vähätellä ja peittää USA:n toimia Indokiinassa). Päivittäinen, laihanlainen, kalorimäärä oli 2190 Kcal/päivä vuonna 1972 se laski arvoon 1884 Kcal/päivä [124]. Kaksivuotiaan lapsen keskimääräinen paino tammikuussa 1975 oli 27 prosenttia pienempi kuin mitä sillä oli ennen sotaa. Konservatiivinen arvio nälkään kuolleista ennen sodan loppua oli 250 henkilö per päivä. Todennäköisesti määrä oli paljon suurempi [124].
Humanitäärinen apu
No hyvä. Surullisinta koko avustus miljoonissa oli lopulta se, että humanitääristä apua ei USA:lta maahan juurikaan herunut. Kun lehtimiehet, kongressin tutkijat ja hyväntekeväisyysjärjestöt kysyivät suurlähetystöltä miksi minkäänlaista humanitääristä apua ei toimitettu vastasi lähettiläs Swank, ettei Kambodzha ole milloinkaan virallisesti pyytänyt apua. Shawcrossin mukaan kambodzhalaiset eivät tehneet juurikaan avunpyyntöjä, kun oli tehty selväksi ettei niitä kuitenkaan myönnettäisi [12]. Amerikkalaiset rohkaisivat esittämään avunpyyntöjä muiden maiden suurlähetystöille kun muissa maissa ei olut samanalaista poliittista painolastia tukea maata aseavustuksilla. Kieltämää aika härski asenne: Ensin ruokitaan sotaa ja kun sen seurauksena syntyy pakolaisia niin todetaan eipä ole meidän murhe, kääntykää naapurin puoleen.
Kambodzhalaiset terveysviranomaiset pyysivät USA:n suurlähetystöltä voisiko lääkkeitä myös sisällyttää kulutushyödykkeiden tuontiohjelmaan osana avustusta. Pyynnöstä kieltäydyttiin. Kieltäytymistä perusteltiin sillä, että hallituksen virkamiehet eivät valvo lääkkeiden levittämistä riittävän huolellisesti ja osa niistää päättyisi NLF:n käsiin. Tämä oli sinänsä totta aseiden suhteen. Tuhannet sotatarvikkeet päätyivät vastapuolelle, mutta sillä ei koskaan käytetty syynä aseavustusten epäämiseen.
Vuonna 1969 Sihanoukin hallitessa valtakuntaansa tuotiin maahan 7.9 miljoonan USD edestä lääkkeitä ja muita sairaalatarvikkeita. Tuonti rahoitettiin riisin, maissin ja kumin viennillä. Vuonna 1970 sisällissodan puhjettua lääkkeiden ja muun terveydenhoidon tarvikkeiden tarve kohosi huimiin korkeuksiin. Selvä se, vammautuneet tarvitsivat hoitoa. Mutta tuonti, vientikaupan ehtymisen seurauksena, hiipui 4.1 miljoonaan USD:hen [12]. Seuraavana vuona tarve oli vieläkin suurempi, mutta tuonti pysyi samana. Lopulta kesällä 1971 tarvikkeiden puute oli jo kriittistä. Satoja (tai tuhansia) potilaita kuoli hoidon puutteeseen. Esimerkiksi eräässä sairaalassa Phnom Penhissä 15 % lapsipotilaista kuoli ripuliin [128]. Sopivilla lääkkeillä kuten antibiooteilla olisi voitu säästää nämä pienet sielut hyvin helposti. Vastaava lääkäri totesi surullisena ettei lääkkeitä ollut riittävästi.
Edward Kennedy pöyristyy
Hyvin kuvaavaa Nixonin hallinnon nihkeydestä ja välinpitämättömyydestä on seuraava Edward Kennedyn johtaman pakolaiskysymyksiä käsittelevän alakomitean istunnon kuulustelutilaisuuden ns. kuulemisen dokumentit toukokuulta 1972 [127].
Komitea oli saanut käsiinsä muistion, jonka mukaan kesäkuussa 1971 Khmerien Punaisen Ristin edustaja tohtori Phoeng Kanthel saapui keskustelemaan suurlähetystön apulaissihteerin (varalähettilään) Rober Blacburnin kanssa. Kanthelin asiana oli voisiko suurlähetystö avustaa lääkintätarvikkeiden kuten lääkkeiden ja laitteiden toimittamisessa Amerikan Punaiselta Ristiltä. Blackburn lupasi ottaa yhteyttä järjestöön tosin hän kertoi, että oli hyvin pienet mahdollisuudet saada moista apua Yhdysvaltojen rahoittamana. Blackburn ilmoitti kohteliaasti, että Kanhelin pitäisi kääntyä muiden maiden suurlähetystöjen puoleen. Hän kirjoitti omaan muistioonsa ”… hän toivoo että Punainen Risti toimittaisi kaikkea mitä he tarvitsevat – vaikka eivät tiedä mitä tarvitsevat. Ilmoitan Amerikan Punaiselle Ristille tällaisen kiinnostuksen olemassaolosta. Kuitenkin suosittelen, ettei jatkotoimenpiteisiin ryhdytä”. [127]
USA:n Punainen Risti, saatuaan muistion hyväksyi Blackburnin neuvon.
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin kun mitään ei ollut kuulunut kirjoitti tohtori Kanthal kohteliaan kirjeen Samuel Krakowille, USA:n Punaisen Ristin kansainvälisten asioiden johtajalle. Kirje luettiin Kennedyn johtamassa kuulemistilaisuudessa. Kirjeen alussa Phoeng Kanthal kiitteli siitä avusta, mitä amerikkalaiset olivat toimittaneet vuonna 1968 ja muisti että he olivat tavanneet Wienissä ”tapaaminen joka tulee aina olemaan kirkas muistissani”. Nyt kirjoitti Kanthel, Kambodzha on suurissa vaikeuksissa, kun sekä sotilaat ja siviilit ovat sairaita ja haavoittuneita. Pakolaisia on pääkaupungissa yli 1.4 miljoonaa. Myös muihin kaupunkeihin ihmiset ovat paenneet. Näissä terveydenhoidon mahdollisuudet ovat heikentyneet, sodan vuoksi sairaaloita tuhottu, hoitohenkilöstöä monin paikoin kuollut. Kirjeessään hän toteaa vaikka maa on saanut apua ystävällisiltä mailta, niin tilanne pahenee jatkuvasti sodan edetessä. Hän ”otti vapauden” pyytää Amerikan Punaiselta ristiltä ”… lähettämään mahdollisimman nopeasti sellaisia lääkkeitä kuin antibiotteja, antimalaria lääkkeitä jne. … ja sellaisia tarvikkeita kuin sidetarpeita, kirurgian välineitä, vaatteita ja ruokaa … Otimme yhteyttä suurlähetystöönne, mutta emme ole saaneet minkäänlaista vastausta”[127].
Kanthel odotti 6 kuukautta. Lopulta helmikuussa USA:n Punaisen Ristin edustaja Krakow kirjoitti tohtori Kanthelille tarjoten 6 433 pulloa, jotka sisälsivät 385 900 vitamiini pilleriä. ”Ennen kuin voimme lähettää Khmereille tarvitsemme järjestönne hyväksynnän lähetykselle ja ilmoituksen tullittomasta saapumisesta”. - Just joo, maassa kuolee lapsia ja aikuisia kuin kärpäsiä syksyn tullen ja Amerikan Punainen Risti lähettää vitamiinipillereitä (Nixonin hallituksen toiveesta).
Ei asia ihan tähän vielä jäänyt kuten voimme lukea komitean pöytäkirjoista. Kuultavana oli mm. Roderic O’Connor kansainvälisen kehityksen koordinoija sekä William Sullivan Itä-Aasian ja Tyynenmeren asioiden toimiston sihteeri, suurlähettiläs sekä Thomas Corcoran, suurlähetystön asian hoitaja. Lisäksi komitean jäsen senaattori Hiram Fong esiintyi aktiivisesti kommentoimassa ja kyselemässä. Käyty keskustelu eteni seuraavasti [127]:
Senaattori Kennedy: ”Joku torjuu [USA:n hallinnossa] epätoivoiseen pyynnön saada lääkintätarvikkeita, mielestäni se on sikamaista, ehdottoman pöyristyttävää. Suurlähetystöön on otettu yhteyttä näiden tarvikkeiden saamiseksi … ja pyyntö oli tehty tunnetuksi mutta ei tehty mitään pyynnön eteen. Mielestäni se on shokeeraavaa”.
Mr. O’Connor: ”En tiedä mikä on muistiinpanojen tilanne Amerikan Punaisessa Ristissä …”
Senaattroi Kennedy: ” ...Onko tämä se tapa, miten ministeriössä toimitaan. Kun joku tulee luoksenne ja keskustelee traagisesta tarpeesta lääkintätarvikkeista, te vain yksinkertaisesti kirjoitatte muistion seuraamatta sitä millään tavalla ? Annatteko sen vain tulla tallennetuksi yläkerran arkistoihin, ja se siitä ?”
Kennedy kääntyy Blackburnin puoleen ja kysyy mitä on tehty. Tämä vastaa ettei oikein tiedä. Kennedy pyytää voisiko joku valaista asiaa lähemmin. Thomas Corcoran saattaisi tietää vastaa lähettiläs Sullivan. Sillä välin kun Corcoran saapuu lukee Kennedy eilispäivän Washington Postista uutisen:
”AID:n (apuohjelman) puitteissa hyväksytyt olennaiset tarvikkeet Kambodzhan taloudelliseksi tukemiseksi sisälsi 1700 kappaletta italialaisia skoottereita arvoltaan 660 000 USD, yli 100 000 USD dollarin arvosta värielokuvia ja ammattimaisia elokuvavälineitä.”
Senaattori Kennedy: ”Voisitteko selvittää miksi skootterit saapuivat mutta lääkintätarvikkeita ei.”
Mr. O’Connor: ”Luin artikkelin … ja voin vakuuttaa ettei niitä hyväksytty tai maksettu AID:n puitteissa”.
Senaattori Fong: ”Kiistättekö Washington Postin.”
Mr O’Connor: ”Pelkään, että teen niin”.
Senaattori Fong: ”Se on jumalatonta”.
Mr. Corcoran saapuu ja Kenedy kysyy miten Washington on seurannut Kanhalin pyyntöä.
Mr. Corcoran: ”Saimme tämän pyynnön lähettääksemme sen Amerikan Punaiselle Ristille, ja me lähetimme sen Punaiselle Ristille.”
Senaattori Kennedy: ”Jatkakaa”.
Mr. Corcoran: ”Emme ole kuulleet siitä mitään sen enempää”.
Senaattori Kennedy: ”Seuraatteko asiaa ollenkaan? Siirrättekö vain vastuun eteenpäin? Onko budjetissa minkäänlaista humanitääristä apua?”
Pitkä hiljaisuus.
O’Connor yrittää selittää miksi USA ei lähetä lääkkeitä. Kennedy keskeyttää sanomalla: ”… Haluan teidän tietävän oman turhautumiseni tässä asiassa. En yksinkertaisesti pysty ymmärtämään miten tämänkaltaista pyyntöä, tarvetta pakolaisten ja sodan uhrien lääkintätarvikkeille voidaan käsitellä tällä tavalla. Meillä on henkilö joka siirtää vastuun suurlähettiläälle, joka taasen siirtää vastuun valtion virastolle, joka taasen siirtää vastuun Punaiselle Ristille. Jos pyyntö olisi kohdistunut sotatarvikkeisiin – aseisiin tai ilmatukeen – kuinka monta tuntia arvelette kuluvan vastaukseen ? Kuinka monta tuntia menee siihen kun pyyntö siirretään Pentagonille ? Hallintomme näyttää vastaavan tehokkaasti kun aseita tai ammuksia tarvitaan mutta kun siviilit tarvitsevat lääkkeitä siirretään vastuu läpi koko Washingtonin.”
Vasta vuoden 1972 loppupuolella, kun Kennedy ja monet muut kongressin jäsenet olivat alati painostaneet ja kun suurlähetystö ei voinut enää uskotella ettei pakolaisilla olisi mitään ahdinkoa, hallinto hyväksyi asian olevan vakava ongelma. Tämä siksi että kongressi oli rajoittanut suurlähetystön henkilökunnan 200 henkeen ja rahoitusta jaettiin sellaisten järjestöjen kuten World Vision ja Catholic Relief Service kautta. Kaiken kaikkiaan heinäkuun 1972 ja heinäkuun 1973 välisenä aikana jaettiin avustuksia 244.1 miljoonaa USD, joista 1.2 miljoonaa USD meni pakolaisten auttamiseksi [12]. Pakolaisia, jotka syntyivät kun USA ruokki sotaa.
Artikkelissa käytetyt lähteet löydät täältä.