Sihanouk asettuu vastarinnan keulakuvaksi

Olemme aikaisemmissa postauksissa pohtineet, miten vallankaappaus tapahtui Sihanoukin poissa ollessa ja mitkä olivat kaappauksen ulkoiset syyt. Kaappaus johti sisällissotaan, ja sisällissota johti amerikkalaisten massiiviseen pommitukseen, ja pommitus johti punakhmerien joukon kasvamiseen, ja kasvanut punakhmerien joukko johti vallankumoukseen, ja vallankumous johti Kiinan tukemaan Vietnamin vastaiseen vihanpitoon, ja vihanpito johti Vietnamin salamasotaan sekä Kambodzhan valloitukseen, ja maahan syntyi kolmas sisällissota, jossa vastakkain oli NL:n tukema Vietnam sekä Kiinan ja SEATOin tukemat punakhmerit, ja lopulta YK puhalsi pelin poikki ^[85]. Rauha maassa ja ihmisillä on hyvä tahto. Ei suinkaan. YK tuki epäsuorasti Punakhmerejä, ylläpiti Punakhmerien paikkaa istunnoissaan, mahdollisti punakhmerien paluun ja voimistumisen ^[70]. Tämä siksi että Punakhmerit, Lon Nolin hallituksen entisten ministerien johtamien oikeistoliikkeet ja Sihanouk olivat muodostaneet kansainvälisesti tunnustetun pakolaishallituksen. Tilanne oli tosi sekava. Ensin tapellaan Punakhmerejä vastaan sitten liitoudutaan heidän kanssaan. Tämä siksi, että maata johti (Punakhmerien vastavoimana) Hanoin ja NL:n mieluinen johtaja Hun Sen ja YK:n (ja IMF:n) tunnustaman pakolaishallituksen takana hääräsi Kiina, Yhdysvallat, Englanti, Thaimaa ja Australia muiden ohessa. Nämä taasen eivät oikein sietäneet miestä ja hänen patruunoitaan. Kun taasen pakolaishallitus pelkäsi Vietnamin pyrkivän kolonialisoimaan Kambodzhan. Maa ja sen kansa olivat vain suurvaltapolitiikan pelinappuloita kuten se on ollut sitten Siamin valloituksen vuonna 1431.

Vastarinnan muotoutuminen

Vallankaappauksen jälkeen kiinalaiset kutsuivat Pohjois-Vietnamista Phan Van Dongin keskustelemaan syntyneestä tilanteesta. Olihan tilanne sangen uhkaava Pohjois-Vietnamille, kun vallankaappaajat Lon Nol ja Sirik Matak olivat hyvin amerikkalaismielisiä. Dongin saapuminen avuntarjouksineen on saattanut tulla Sihanoukille yllätyksenä. Kesti monta päivää (kenties harkinta-aikaa) ennen kuin Sihanouk tapasi Dongin. Sitä ennen Dong oli keskustellut Sihanoukin vaimon kanssa. Dongin tiedetään sanoneen Sihanoukille: ”Mikäli hyväksyt avuntarjouksemme niin palautamme sinut valtaan 48 tunnissa”^[8]. Neuvonpidossa (22 maaliskuuta) kiinalaisten ja vietnamilaisten kanssa päätti Sihanouk ryhtyä aseelliseen taisteluun Lon Nolia vastaan. Ryhtymisessään vastarintaan - Shawcrossin mukaan – edesauttoi myös Sihanaoukin ja hänen vaimonsa vastainen mieliala ja mielenosoitukset Phnom Penhissä  19 – 20 maaliskuuta ^[12]. Neuvonpidossa on saattanut olla läsnä myös, Dongin kanssa Pekingiin matkustanut, Saloth Sar (Pol Pot). Tosin Sarin osallistuminen neuvonpitoon on hieman epätodennäköistä ^[8]. Mikäli hän ei osallistunut neuvonpitoon on se saattanut tuntua hänestä hieman nöyryyttävältä, hän kun ilmeisesti katsoi olevansa tärkeä vallankumouksellinen ja merkittävä tekijä maan tulevaisuudesta päätettäessä. Näin vain lisäsi hänessä vietnam vastaista höyryä.

Ratkaisu asettumisesta vastarinnan johtohahmoksi ei ollut Sihanoukille helppo kuten Shawcross huomauttaa [12]. Toisaalta jos hän olisi asettunut maanpakoon omistamalleen huvilalleen Ranskassa olisi häntä odottanut sama kohtalo kuin Vietnamin Bao Daita, näivettyminen Ranskan Rivieralla. Toiselta puolen hän ei oikein tykännyt vietnamilaisista eikä sen vertaa kommunisteista, punakhmereistä. Näitä vastaan hän oli vastikään taistellut melko verisesti Samlautin kapinaa seuranneesta ensimmäisestä sisällissodassa. Pari viikkoa myöhemmin hän oli todennut: ”Olin valinnut olla olematta amerikkalaisten tai kommunistien kumppanina, koska katsoin, että siinä on kaksi vaaraa Amerikkalainen imperialimsi ja Aasialainen kommunismi. Lon Nol pakotti minun valitsemaan näiden välillä”.

Sihanoukista tuli siis vastarinnan johtohahmo ja hänen tunnustettu kansainvälinen asema edesauttoi Kiinan omien intressien ajamisen, mahdollisti Pohjois-Vietnamin kansanarmeijalle (VPA:lle) ja kansalliselle vapautusrintamalle (NLF:lle) Amerikan vastaisen sotaansa pontevoitumista Kambodzhan kautta ja vahvisti Saloth Sarin johtamien punakhmerien, CPK:n, aseellista vallankumousta.

Liittoutuma oli siis kaikille osapuolille edullinen. Vietnamilaisille ja NLF:lle sikäli, että Ho Chi Minh / Sihanouk polut sekä levähdyspaikat Kambodzhan maaperällä olivat ensiarvoisen tärkeät Amerikan vastaisessa sodassa. Ilman näitä sotiminen Etelä-Vietnamissa olisi ollut kovin vaikeaa ja hankalaa. Toiseksi amerikkalaiset melko varmasti pyrkisivät ponnekkaasti saattamaan Kambodzhan omaan vaikutuspiiriinsä, joten Pariisin rauhanneuvotteluissa tilanne olisi Etelä-Vietnamin kannalta entistä edullisempi ja pohjoisen tukalampi. Kolmanneksi USA olisi laajentuneen vaikutuspiirin vuoksi ollut Kiinalle suurempi uhka. Amerikkalaiset saattaisivat perustaa sotilastukikohdan maahan. Neljänneksi neutraali Sihanoukin Kambodzha oli poliittisesti Vietnamin ja Kiinan ystävä, joten mieluusti nähtiin hänen olevan myös tulevaisuudessa valtionpäämies, jonkinlainen turvallisuuden takuumies. Viidenneksi kiinalaiset saattoivat arvella punakhmerien voittavan taistelun, jolloin heistä tulisi uskollinen liittolainen riidoissaan Neuvostoliiton kanssa. Kuudenneksi punakhmerit saivat vahvasti aseistetun sodankäyntiin tottuneen liittolaisen. Seitsemänneksi NVA sekä NLF saivat Kambodzhan maaperällä paikallisia olosuhteita ja kieltä osaavan apulaisen, punakhmerit, helpottamaan omia manööverejään. Kahdenneksi Sihanouk sai mukavan elämän ilman päivänpolitiikan huolia seuraavaksi 5 vuodeksi, lisäksi hän arveli pääsevänsä takaisin valtaan ihan piakkoin (tosin hän ei koskaan enää saavuttanut mennyttä asemaansa). Joten kaiken kaikkiaan liittoutumalle oli hyvät perusteet.

Heti kun toimintatavoista oli sovittu, piti Sihanouk radiopuheen, joka välitettiin Pekingistä Kambodzhaan. Radiopuhe oli itse asiassa sodanjulistus. Tässä hän toteaa: ”Vapaus, demokratia, menestys, yhtenäisyys ja kansallinen liittoutuma, mistä kansamme on nauttinut ei niin kauan aikaa sitten, on kaikki tuhottu, supistettu ei mihinkään”. Puheessaan hän ehdotti muodostettavan uuden hallinnon ja armeijan, joka tuo ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja veljeyden khmerien välille”. Hän kehotti olemaan noudattamatta Phnom Pehnissä laadittuja lakeja ja julistuksia sekä vakuutti, että ”miljoonat khmerit kotona ja tuhannet ulkomailla tulevat varmasti … ylläpitämään vallankumouksen lippua”, ja kehotti sisariaan ja veljiään ”käymään sissisotaa viidakosta käsin vihollistamme vastaan” ^[8]. - Myöhemmin punakhmerit toistivat puheen sisältämää kasettia osana rekrytointejaan pitkin Kambodzhaa.  Näin prinssin kehotuksesta kapinnallisarmeija kasvoi parista tuhannesta 30 – 50 tuhanteen sissiin ja tukijoukkoihin sekä jatkoi kasvuaan sodan edetessä kohti Phnom Penhin valloitusta vuonna 1975. Väkimäärän ollessa sodan loppuvaiheessa yli 100 000 taistelijaa ja huoltohenkilöä. Amerikkalaisten pommitusten suuresti auttaen rekrytointeja. Puhessaan Sihanouk ei enää kutsunut khmerejä lapsikseen vaan sisarikseen ja veljikseen.


Vuonna 1978 Pol Pot otti kunnian itselleen, Livre Noir kirjasessaan, väittämällä hänen ehdottaneen Sihanoukin asettamisessa vastarinnan johtohahmoksi,. Samoin hän oli vakaasti sitä mieltä, että vietnamilaisten pitäisi olla kiitollisia kun saivat liittoutua CPK:n, ylivoimaisten khmerien, kanssa. Matkallaan Pekingistä takaisin Kambodzhan Sar pysähtyi Hanoissa. Täällä ”… kambodzhalaista delegaatiota ylistettiin alusta loppuun. … Vietnamilaisilla oli kiireellinen tarve khmerien ystävyydelle, avulle, ja tuelle” ^[9]. Tosiasiassa tilanne oli kylläkin päinvastoin. Kirjasessaan hän oli sangen myöntyväinen kun toteaa vietnamilaisten tarjonneen 5000 kivääriä, jaetun taistelujohdon ja kansainvälisen propagandatuen. Seikkoja joista hän tuskin saattoi kieltäytyä. Hän kuitenkin kirjoittaa kieltäytyneensä olemasta alisteinen ja väittää olevansa hyvin päättäväinen vietnamilaisten suhteen. Hän antoi mielikuvituksensa laukata todetessaan: ”Vietnamilaisten johtajien keskeinen huoli ei ollut Etelä-Vietnamin vapauttaminen. Heidän silmissä Kambodzhan ongelma oli paljon tärkeämpi” ^[9]. Kirjanen kuten aikaisemmassa postauksessa tuli todettua on kokoelma totuutta, toiveajattelua ja uudelleen kirjoitettua historiaa. Se oli kirjoitettu silloin kun Vietnam viha (ja vallankumouksen sisäinen hajoaminen) oli saavuttamassa kliimaksinsa vuonna 1978.


Huhtikuussa 1970 Sihanouk kutsui Thiounn Mummin Pekingiin Pariisista ^[21]. Mumm organisoi varsinaisesti Sihanoukin pakolaishallinnon, huolehti Kiinan rahoituksesta ja kirjoitti hallituksen ohjelman. Ohjelma on perusluonteeltaan sosialistinen, jossa pyrittiin yhdistämään kaikki kambodzhalaiset rintaman taakse taistelemaan amerikkalaista imperialismia ja ”Lon Nol – Sirik Matak klikkiä” vastaan. Siinä kylläkin peiteltiin taustalla oleva sosialistinen inspiraatio, väheksyttiin rintaman vietnamilaisten kanssa tehdyn allianssin merkitystä, oli myös sangen ympäripyöreä pitkän aikavälin poliittisista tavoitteista. Siinä ei myöskään asetettu Sihanoukille minkäänlaista roolia sodanjälkeisessä Kambodzhassa. Ohjelmassa oli idullaan monia tulevan DK:n kantavia ideoita kuten itseriittoisuus, julkisten arvojen ylivoimaisuus ja kunnioitus ”Angkorin sivilisaation hyviin perinteisiin” ^[8].

Sihanouk perusti 5 toukokuuta pakolaishallituksen ns. Kambodzhan kansallisen liiton kuninkaallisen hallituksen ( Gouvernement royal d’union nationale du Kambuchea eli GRUNK) ja vastarinta-armeijan ns. Kambodzhan kansallisen yhdistetyn rintaman ( Front uni du Kampuchea eli FUNK). GRUNK:n pääministeriksi tuli Sihanoukin pitkäaikainen luottomies Penn Nouth ^[14], varapääministeriksi ja puolustusministeriksi tuli Khieu Samphan, Hu Nimistä tuli tiedotusministeri ja sisäministeriksi tuli Hou Yuon muiden ohessa.  Vaikka Samphan oli FUNKin komentaja niin tosiasiassa Saloth Sar vastasi taisteluoperaatioista. Nämä ”kolme haamua” (Samphan, Nim, Yuon) olivat aikaisemmin paenneet Sihanoukin terroria henkensä edestä Samlautin kapinan jälkilöylyissä (1968). Sitä ennen heillä oli ollut moniakin luottamustoimia eri Sihanoukin hallituksissa tasapainottamassa maan konservatiivien vaikutusta. Jälleen he olivat ministereitä ja arvossaan. He toimivat Kambodzhasta käsin ja eivät näin katsoneet Sihanoukin johtaman hallituksen olevan pakolaishallituksen.

Kiinnostavana poliittinen detalji oli, että GRUNKin tunnusti Vietnam, Pohjois-Korea ja monet kolmannen maailman valtiot kun taasen Lon Nolin Kambodzhan tunnusti taasen Neuvostoliitto ja monet Euroopan sosialistivaltiot Romaniaa ja Jugoslaviaa lukuun ottamatta.

Kun Sihanouk perusti FUNKin ei hänellä ollut juurikaan mitään käsitystä miten se otettaisiin vastaan, millainen organisaatio oli edustettuna maquisissa ja olivatko heidän kadonneet johtajansa vielä elossa ^[91]. Nyt hänellä oli sympatiat näille kolmelle haamulle, kun he olivat ainoat, jotka hän oikeastaan tunsi. Maquisista tuli myös hyväksyntä näille miehille. Sen sijaan punakhmerien todelliset johtajat, jotka olivat jo kadonneet vuonna 1963, Ieng Sary, Saloth Sar ja Son Sen, ei koskaan mainittu Sihanoukin julkilausumassa. Ieng Sary esiintyi Sihanoukille vasta kun tämä matkusti Pekingiin 1971 FUNK:n edustajana. Sary jäi Pekingiin vahtimaan Sihanoukia ja vastaavasti prinssi vahti miestä ettei tämä lähtisi tekemään mitään diiliä Tsou Enlain kanssa. Aikaisemmin he olivat kohdanneet toisensa vain kerran varhain 50-luvulla kun silloinen kuningas Sihanouk ojensi Sarylle stipendin Ranskaan.

FUNK:n joukoissa taisteli myös vahvoja naisia [kuvaaja tuntematon].

FUNK oli jonkinlainen sateenvarjo-organisaatio, joka jakautui punakhmereihin (Sihanouk vastaisiin anti feodaalisiin vallankumouksellisiin), Khmer Rumdoon (Siahanouk mielisiin kapinnallisiin) sekä Hanoihin paenneisiin entisiin Khmer Issarakeihin, (UIF:n jäseniin, ainoat varsinaiset kommunistit perinteisessä marxilais-leniniläisessä mielessä). Näistä punakhmerit olivat liikkeen suurin ja dominoivin haara. Myöhemmin valtaosa palanneista Issarak-sotureista punakhmerit teloittivat ajatuksella, että heillä on ”khmerien keho mutta vietnamilainen mieli”.
 

Pakolaisena

Kiinalaiset elättivät Sihanoukia tulevina vuosina ja hän saikin elellä sangen ruhtinaallisesti ensin Pekingin luksus asuma-alueella Mao Zedongin naapurina ja myöhemmin entisessä Ranskan suurlähetystössä. Palveluskuntaan kuului mm. 6 kokkia, jotka loivat hänelle milloin kambodzhalaisia, milloin kiinalaisia ja toisinaan ranskalaisen keittiön herkkuja. Viinikellari oli koko Aasian paras. Päivällispöydässä nähtiin samppanjaa, hanhenmaksaa, hummeria, villi riistaa ja monia muita kallisarvoisia ruokalajeja. Näistä maukkaista ruista ja juomista Sihanouk totesi niiden olleen lahjoja ystäviltään. Sihanouk oli perusluonteeltaan hedonistinen aristokraatti, jonka keskeisiä tavoitteita olivat elämän aistilliset ilot. Näillä luonteenpiirteillään hän muistutti kovasti Pohjois.Koreaan Kim il-sungia (ehkäpä näiden johtajien luonteiden samankaltaisuuden vuoksi Koreassa rakennettiin hänelle 60 huoneen palatsi).

Pekingissä Sihanouk tapaili eri maiden edustajia ja silloin tällöin punakhmerien edustajiakin. Vain kerran vuonna 1973, ennen vallankumousta, hän poistui residenssistään Kambodzhaan 3 viikoksi. Tällöin hän vieraili vapautetuilla alueilla, kiinalaisen kuvausryhmän saattelemana ^[3]. Vierailulla oli suuri propaganda-arvo.
(tässä on kirjoitettu vanha postaus uudelleen, varsinainen sisällissotaa pohditaan kohta)


Prinssi oli hyödylleen johtohahmo, eikä hänellä ollut juuri valtaa lainkaan. Todellisen työn tekivät Kambodzhassa punakhmerit ja vietnamilaiset. Vaikka toisinaan, tapaamilleen länsidiplomaateille, totesi olevansa marxilainen ja punakhmereistä totesi heidän olevan ”hänen kommunistinsa”. Vaikka Sihanouk omassa sisäpolitiikassaan oli kaikkea muuta kuin vasemmistolainen ja punakhmerit eivät omastakaan mielestä juuri olleet,  puolueen nimestä huolimatta, kommunisteja so. eivät olleet jonkun ulkopuolelta tulleen aatteen kannattajia. Hänen luksuselämänsä oli mahdollisimman kaukana niiden elämästä, jotka tekivät varsinaisen työn Kambodzhan sotatantereilla.

Suhtautuminen kaappaukseen

Vaikka kaappaus oli veretön, niin maaseudulla oltiin raivoissaan heidän syvästi kunnioittaman ja rakastaman prinssin viskaamisesta pois virastaan. Monin paikoin järjestettiin Sihanouk-mielisiä mielenosituksia, jotka tukahdutettiin verisesti. Esimerkiksi 26 maaliskuuta, heti kaappauksen jälkeen,  saapui muutama tuhat kumityöläistä busseilla Phnom Penhiin tarkoituksenaan osoittaa tukensa prinssille. Heitä oli vastassa hieman pääkaupungin ulkopuolella aseistettuja paramilitäärisiä joukkoja. Joukot avasivat tulen mielenosoittajia vastaan. Sadat kuolivat. Monet onnistuvat pakenemaan läheisiin kyliin, joista nämä noudettiin ja teloitettiin saman tien ^[8].

Miten Phnom Penhissä taasen suhtaudutuin Sihanoukin kehotukseen tarttua aseisiin? Ei juuri mitenkään. Hallituksella oli riittävästi puuhaa Sihanoukin kuvan poistamisessa julkisista rakennuksista, vapauttaa Sihanoukin vangitsemia poliittisia vankeja oikealta ja vasemmalta (mm. Pracheon puolueen aktivisteja, jotka saman tien pakenivat maquisiin liittyäkseen punakhmereihin) sekä järjestää antivietnamilaisia mielenosoituksia. Phnom Penhissä julkaistiin paljon kirjoja, joissa käsiteltiin maan viimeaikaista historiaa kuten Issarak liikettä, demokraattista puoluetta jne.. Kaikki aiheita,jotka olivat kiellettyjä prinssin hallitessa maata. Monet lukeneiston edustajat saivat jälleen hengittää vapaasti, ”uhkien ja varjojen” aikakauden jälkeen.

Lopulta nettoefekti sekä kaappauksesta että Sihanoukin asettumisesta vastarinnan keulakuvaksi oli Vietnamin sodan laajeneminen sekä maan ajautuminen entistä syvempään poliittiseen ja taloudelliseen kaaokseen lähes anarkiaan.Tämä siksi, että Nixon -Kissinger pyrki tekemään kaikkensa tukeakseen Lon Nolin hallintoa ja pitämään kommunistit poissa ^[12].


Lähdeluettelon löydät täältä.