Mikä mies oli Pol Pot ?
 |
| Punakhmerien johto matkalla jonnekin vuonna 1975: vasemmalla Pol Pot ja Nuon Chea oikealla Vorn Vet ja Ta Mok |
Siinä he seisovat suorassa eikä heitä tahdottu saattaa vastuuseen teoistaan, kun punakhmereillä oli, valtakautensa jälkeen, takanaan mahtavia tukijoita Kiina, Thaimaa, Yhdysvallat muiden ohessa. Viimeksi mainittu sen jälkeen kun Vietnam oli hyökännyt maahan. Vasta vuonna 2006 perustettiin kansainvälinen erityistuomioistuin heidät tuomitsemiseksi. Vasta sen jälkeen kun Jugoslavia tribunaali oli perustettu. Kambodzhan tuomioistuin oli vain jonkinlainen kansainvälinen poliittinen kompromissi.
Kaikki, jotka tunsivat Saloth Sarin alias Pol Potin Pariisin vuosilta, katsoivat, ettei mies kykenisi edes katkaisemaan kanan kaulan. Mies oli arka, sovitteleva ja höveli. Lapsena hän oli hyvätapainen, sosiaalinen ja auttavainen. Kun hän toimi opettaja hän kunnioitti syvästi oppilaitaan ja heidän näkemyksiään. Hän oli oppilaittensa mielestä rauhallinen, rehellinen, vakuuttava ja karismaattinen opettaja, joka nautti oppilaitteen syvää kunnioitusta. Mainesanoja, joista jokainen voisi olla ylpeä.
Ei, ei hän voinut olla tällainen brutaali hirviö, kansanmurhan mielipuoli, pahempi kuin Hitler tai ottomaanien suurvisiiri Talat Pasha kuten jotkut sanomalehtimiehet kuvailivat häntä 80-luvun alussa. Miellyttävä, ystävällinen mies, jonka seurassa viihtyi hyvin, sanoivat monet hänet tunteneet. Monet elämänkerran kirjoittajat kysyvät: Oliko tämä vain pelkkä fasadi, kulissi. Piilikö taustalla häikäilemätön, kyyninen poliittinen laskelmoija, oliko hän vainoharhainen, joka näki petollisuutta kaikkialla vaiko utopistinen visionääri jonka aatteisiin toiset olivat humaltuneet? Kun hän astui valtaan 1975, hän näki petollisuutta kaikkialla, myös lähipiirissään. Nykyajan vastine Ranskan Maximilien Robespierrelle. Eräiden arvioiden mukaan lähes 14 000 puolueelle ja sen johtajalle lojaalia henkilöä ja heidän perheenjäseniä kidutettiin ja teloitettiin pahamaineisessa Tuol Slengin vankilassa (toisten arvioiden mukaan Tuol Slengin läpikävi "vain" 5000). Siitäkin huolimatta monet kuulustelupöytäkirjojen valossa pitivät Pol Potia lähes pyhimyksenä. Ja Tuol Sleng ei ollut ainoa paikka, tosin tunnetuin.
Joka tapauksessa hän oli khmeri, jonka persoonallisuuteen on vaikea tarttua kääntelisi sitä miten päin vain. Miehessä on jotain salaperäistä, jota kukaan ei oikeastaan pysty selittämään. Mies oli (ja tulee olemaan) historian suuri mysteeri. - Tai sitten ei ole. Ehkä onkin niin, että sinusta ja minusta voisi tulla sopivien olosuhteiden vallitessa maailmanhistoriaa kohahduttava teurastaja. Usko vaan. Ei tämä ole pelkästään khmerien erityispiirre vaan kenties yleisempi ihmiseen rakennettu ominaisuus: Kyvyttömyytemme nähdä tekojemme seuraukset ja kyvyttömyytemme nähdä vallitsevat olosuhteet tarkkaan ja oikein, puhumattakaan mieliimme rakentuneista stereotypioista ohjaamassa tekojamme ja näkemyksiämme muista ihmisistä. Voisimme nousta tyranneiksi kunhan olosuhteet olisivat vain suosiollisia.
Ja niin meille on kerrottu, Pol Pot oli pahuuden ruumiillistuma, vuosisadan synkin diktaattori. Vuosien 1970 – 1979 välisenä aikana laskutavasta riippuen 0.8 – 2.2 miljoonaa kuollutta, neljännes kansasta, ja kaikki Pol Potin syytä. Ehei. Ei asia ole näin yksinkertainen lähes tulkoonkaan. Laskuissa unohdetaan Amerikan pommitukset ja sisällissota (kenties 600 000 kuollutta). On sanottu khmerien olevan anteeksiantavaa väkeä tai sitten Pol Potin aikakausi ei ollutkaan niin paha kuin on annettu ymmärtää (antikommunistisessa propagandassa aina liotellaan kuolonuhreja ja nyt vietnamilaisetkin joutuvat perustelemaan propagandalla valloitusretkeään). Oli niin tai näin niin ainoastaan on varmaa että kuolonuhrien määrä oli suunnaton, aivan liikaa (vaikka ei koskaan kuolonuhreja voi olla liian vähän).
Syytkin ovat moninaiset Sihanoukin politiikka, uskollisuus Maon kulttuurivallankumouksen hurmiolle, Lon Nolin hallinto, punakhmerien täysin epärealistinen maalaistamispolitiikka, Ranskan vallankumouksen perintö, jatkuvat Nixonin ja Kissingerin määräämät ilmapommitukset ja maahyökkäykset, Vietnamin sota, Kiinan ja NL:n välirikko, vakaa usko khmerien olevan ylivertaisia ja kykeneviä tekemään vallankumouksen, joka on puhtain ja kaatavin kuin mitä koskaan on tapahtunut koko maailmanhistoriassa jne. Syitä on monia ja ne ovat lomittaisia, ristikkäisiä ja toisiaan täydentäviä. Voittajien historiassa kirjoitetaan vain Pol Pot ja amerikkalaiset suuressa Vietnam traumassaan kirjoittavat Nixon ja Kissinger (näiden toimet kun edesauttoivat suuresti punakhmerien valtaan nousua).- Silti khmerit eivät muistele Pol Potin aikakautta kovin pahana päinvastoin kuin Lon Nolin amerikkalaisten tukemaa aikakautta.
Tosiasiassa omien maamiehiensä orjuuttamiseen, kiduttamiseen ja näännyttämiseen osallistui suuri joukko tavallisia kambodzhalaisia. Miehiä ja naisia, joiden ainoa tuomio on oman omatunnon tuomio, heitä ei ole koskaan saatettu vastuuseen teoistaan. Maan synkkää menneisyyttä ei ole siivottu juuri mitenkään muutamaa näytösoikeudenkäyntiä lukuun ottamatta. Puhdistusta ei maan nykyinen johto eikä kansainvälinen yhteisökään oikeastaan ole halunnut. Ehkäpä siksi tämän päivän Kambodzha on niin totinen ja iloton paikka.Monesti ihmiset ovat kuin itkuun purskahtamaisillaan. Menneisyyden kummitukset elävät vielä tänään väkevinä ja hyvinvoivina liian monen mielessä. Mutta toisaalta satunaiselle matkailijalle näkyvä totisuuden ja ilottomuuden syynä saattaa olla myös khmerien luontainen taipumus vierastaa kaikkea ulkopuolelta tullutta ja siihen heillä on ihan hyvät perusteet. Sitä paitsi kaikkialle levinnyt köyhyys ja korruptio tuskin on mikään ilon aihe
Suurimpana syynä varsinaisiin teloituksiin oli vahvat stereotypiat toisista kansanryhmistä. Sekä Lon Nolin joukkoja että punakhmerejä ohjasi vahva muukalaisviha ei-khmerejä kohtaan. Hurjimpien arvioiden mukaan ehkä 200 000 vietnamilaista, kiinalaista, cham-muslimia ja muita ei-khmerejä teloitettiin 1970 – 1979 välisenä aikana. Ei Pol Potin hallinto näitä kaikkia teloittanut vaikka osan surmasivatkin. Lon Nolin hallituskin oli näissä puhdistuksissa hyvin verinen. Ehkäpä jopa 300 000 etnistä vietnamilaista kenraalin hallinto systemaattisesti teloitti tai käännytti pitkälle exoduksella pois maasta kohti Vietnamia tai Thaimaata. Vahvat stereotypiat ohjasivat kaadereita teloitettavien kansanosien luonteenlaadusta. Aivan samat mekanismit, jotka ohjaavat meitä kaikkia milloin mistäkin asiasta. Sinä ja minä voisimme ryhtyä kuolemanpartioiden jäseneksi tai ainakin hyväksyisimme ne hiljaisesti sopivien olosuhteiden vallitessa koska tahansa. Näin omiin mieliimme ohjelmoidut stereotypiat ohjaavat meitä kuten ne ohjasivat kaadereitakin, tosin eri asioista. Kambodzhan kansanmurhaa ohjasivat ne ennakkoluulot ja kuvitellut käsitykset, jotka ovat luonteenomaisia ihmismielelle aina ja kaikkialla (rasismilla ei koskaan ole olemassa mitään järkiperäistä perustetta). Turha siis Pol Potia on syyttää ihan kaikesta, varsinkin kun punakhmerien ohjelma ei ollut kokonaan hänen käsialaansa. Mikäli Israel Shamirin artikkelia Pol Pot Revisited taasen on uskominen niin kaikkein köyhimmän kansanosan olot hieman kohenivatkin.
Kun punakhmerit ottivat vallan käsiinsä oli ruuasta huutava pula ja maata vaivasi kattava nälänhätä. Tähän nälänhätään ei kukaan ponnekkaasti puuttunut kun maa kieltäytyi ottamasta vastaan avustuksia muualta kuin Kiinasta. Rajat suljettu ja maa oli vain pelinappula suurvaltapolitiikan pelikentällä. Sanotaan ettei maailmalla tiedetty, mitä maassa tapahtui. Kyllä vaan tiedettiin ja hyvin tiedettiinkin vaan ei välitetty. Pakolaisleireissä (Vietnamissa ja Thaimaassa) kuullut kertomukset epärealistisista tuotantotavoitteista, pakkotyöstä, kaikkialle levittäytyneestä nälänhädästä ja mielivaltaisista teloituksista olivat totta. Selitettiin vain kertomusten olevan porvarillista propagandaa. Sosialistinen Kambodzha voi ihan hyvin, arveltiin maailmalla. Ei kukaan painostanut punakhmerien ystäviä Kiinaa ja Pohjois-Koreaa avustusten vastaanottamiseksi. Päinvastoin läntiset johtajat hymyilivät Kiinan päättäjien kanssa kameroiden edessä ja loivat hyviä suhteita, kun NL:n hegemonialle piti pistää kampoihin. Ei kukaan välittänyt köyhästä Kambodzhasta, ei edes silloin kun Vietnam valloitti maan ja lopetti kansanmurhan. Päin vastoin, valloituksen seurauksena kurjistettiin maan oloja edelleen julistamalla maalle kauppasaarto.
Näyttämölle astuvien miesten ja naisten mielet olivat kirkkaat kun olivat omaksuneet Mao Zedongilta sellaisia aatteita, mihin pyrittiin Kiinan ”suuressa harppauksessa eteenpäin” -ohjelmassa. Kun ohjelma epäonnistui ja johti suureen kiinalaiseen nälänhätään ja Maon syrjäyttämiseen, syytti Kiinan johtaja epäonnistumista puolueeseen luikerrelleita porvarillisia elementtejä, opportunistisia vastavallankumouksellisia tekijöitä. Hän käynnisti vastareaktiona syrjäytymiselleen kulttuurivallankumouksen. Näihin aikoihin saapuivat Demokraattisen Kambodzhan (DK) tulevat johtajat kysymään neuvoa ja apua Kiinalta. Näin heille esteltiin Maon ajatuksia muttei varmaan oikeita syitä miksi ”suuri harppaus eteenpäin” epäonnistui, eikä sen vertaan kulttuurivallankumouksen varjoja. Varjoista ei oikein tiedetty vielä silloin kun kumous oli vasta alussa. Kulttuurivallankumouksen kiihko tarttui punakhmerien mieliin kuin kulkutauti.
Toinen heidän ajatuksiinsa ja tulevaan ohjelmaan vaikuttanut merkittävä seikka tapahtui Samlautin kapinan aikoihin. Paetessaan Sihanoukin vainoa Ratamnakirin läänin rajaseuduille he asuivat Tapuon ja Jarai kansojen keskuudessa. Nämä kansat elivät hyvin primitiivisessä luontaistaloudessa, rahaa ei ollut kun eivät sitä tarvinneet, eikä juurikaan organisaatiota, eikä lukutaitoa, kaikki omaisuus oli yhteistä ja yhteisön kaikki jäsenet pyrkivät auttamaan toisiaan. Miehillemme ja naisillemme yhteisö näyttäytyi täysin puhtaalta, luokattomalta, solidaariselta, ihanteelliselta esikommunistiselta maailmalta. Sellaisena johon oli syytä ryhtyä kertarysäyksellä. Tällainen maailma toimii hyvin pienissä eristäytyneissä, luontaistaloudessa olevissa yhteisöissä muttei kansakunnan tai valtion mittakaavassa. Ainakaan nykyaikana missä kansalaiset tarvitsevat teitä, autoja, junia, sähköä, teollisuustuotantoa, logistiikkaa ja taivas tietää mitä kaikkea muutakin. Seikka unohtui punakhmereiltä, vaikka johtajien joukossa oli kansantaloudesta väitelleitä tohtoreita.
Näyttämöllä seisovat olivat täysin vakuuttuneita khmerien olevan ylivoimaisia erityisihmisiä, jotka vain olivat nukahtaneet tuhanneksi vuodeksi sitten Angkoriaanisen imperiumin loistoaikojen. Näin heidän vallankumous tulisi olemaan puhtaampi, täydellisempi ja kattavampi kuin mikään muu vallankumous siihen saakka, ilman mitään sellaista porvarillista painolastia jonka mukaan Maon suuri ohjelma kaatui (syyt olivat kyllä muualla kuin porvarillisuudessa mutta sitä Mao ei nähnyt eikä ymmärtänyt). Siirtyminen ihanne valtioon piti tapahtua nopeasti ja kertarysäyksellä, talonpoikien johtaessa kumousta. Punakhmerien kumouksen seurauksena oleva nälänhätä ja tuho oli vain täydellisempi ja kattavampi kuin mitä oli tapahtunut missään muualla koko maailmanhistorian aikana, maan johtajien ollessa kärsimyksen arkkitehteina. Tässä mielessä kylläkin olivat ylivoimaisia erityisihmisiä. Kun Mao ei kyennyt puhdistamaan puoluetta mieleisekseen ”harppaus”-ohjelman aikana kykenivät näyttämömme miehet ja naiset siihen teloittamalla toinen toisiaan jo ennen kuin pääsivät edes valtaan.
Emme oikein voi kutsua heitä kommunisteiksi kun heidän aatteensa näyttää olevan omituinen sekoitus marxismia, leninististä anti-imperialismia, ”suuri harppaus eteenpäin” agraari utopiaa, luonnonkansan primitiivi kommunismia, kotitekoista menneen suuruuden ihannointia, äärinationalismia, Pjotor Kropotkinin anarko-syndikalismia ja kiinalaista kulttuurivallankumousta. Kutsumme heitä vain punakhmereiksi, näin on käsitteellisesti helpompaa. Heidän puolueensa oli yhtä paljon Marxilainen kuin Natsi-Saksan Kansallis-sosialistinen puolue oli sosialistinen. Itse asiassa kun he astuivat valtaan, on paljon tarkempaa luonnehtia, ettei heillä ollut aatetta lainkaan kuin jokin ulkopuolelta tuotu aate olisi ohjaamassa toimintaa. He olivat jonkinlainen väljä koordinointielin kuuden eri armeijan pyrkimyksistä ja tavoitteissa (Nate Thayer: Sympathy for devil, omakustanne 2014, Thomas Riggins: Book Review Essay: Pol Pot: Anatomy of a Nightmare)
Näyttämöllä seisovilla oli paljon yhteisiä piirteitä. Ensinnäkin he olivat khmerejä, osa oli tullut maaseudulta Phnom Penhiin opiskelemaan osa taasen juuriltaan kaupunkilaisia. Suurin osa heistä oli opiskellut Ranskassa kolmannen asteen (yliopistoissa) opinahjoissa. Muutama oli jättänyt opinnot kesken (kuten Pol Pot) ei niinkään lahjattomuuttaan vaan heidän elämänsä oli täyttynyt muilla asioilla, kuten politikoinnilla. Sikäli ymmärrettävää kun Ranskassa oli viriämässä lukuisissa järjestöissä vahva antikolonialistinen ilmapiiri ja paikallisilla khmereillä oli suuri esimerkillinen voima. Vasta Ranskassa he heräsivät poliittisesti, tässä oli merkittävänä tapahtumana Berliinin nuorisofestivaali elokuussa 1951. Täällä he tapasivat Vietnamilaisen delegaation, joka kertoi heille Issarak liikkeen aseellisesta kapinasta itsenäisyyden puolesta ja kertoivat Son Ngoc Minhistä, miehestä, josta khmerimme eivät olleet aikaisemmin kuulleetkaan (kts. Issarak postausta). Suurin osa oli saanut opintonsa valmiiksi, muutama oli tehnyt väitöskirjan. Olivat opiskelleet enemmän kuin keskimäärin kambodzhalaiset. Siksi heidän toimintansa on erityisen tuomittavaa, heillä kun pitäisi olla kyky harkita toimintansa seurauksia, aivan toinen taito kuin lukutaidottomien talonpoikaiskaadereiden jäsenillä.
Palattuaan takaisin Kambodzhaan 50 luvulla heidän toiminta oli aluksi hieman hapuilevaa. Mutta kommunistisen ja anti-imperialistisen aatteen palo oli läpitunkevaa. Eikä tässä palossa ole mitään tuomittavaa tai väärää. Sama aatteen into villitsi myös nuorisoa Euroopassa. Vuonna 1960 he perustivat vanhan KPRP:n (Khmerin Kansan Vallankumouksellisen Puolueen) raunioille huippusalaisen Kambodzhan Kommunistisen Puolueen (CPK). Puolue tuli paremmin tunnetuksi punakhmerien nimellä. Puolue oli niin salainen, ettei edes kaaderit tienneet, kuka johti puoluetta. Kun he astuivat sisällissodan jälkeen valtaan, kukaan koko maailmassa ei oikeastaan tiennyt kuka maata hallitsee. He käyttivät hallinnostaan vain nimeä Angar (Organisaatio).
Kambodzhan kapinat alkoivat aina maaseudulla. Yhdistynyt Issarakin voima oli maaseutuväestössä siitäkin huolimatta, että maatonta proletariaattia ei juurikaan esiintynyt ja tuloerot olivat kohtalaisen vähäiset. Samlautin kapina oli ensisijaisesti maaseutuväestön kapina. Kapinan johto oli aluksi ensisijaisesti buddhalainen (monet johtajat olivat entisiä munkkeja) ja ammensi voimansa maaseudulta. Mutta Pol Potin ryhmä oli pääasiassa urbaani ja ranskalaisten kouluttama. Monet heistä kuuluivat nuoruudessaan maan taloudelliseen eliittiin. Nyt tämä uusi punakhmerien johto pyrki hävittämään kaupungit, pakkosiirtämällä maaseudulle urbaanin väestön (johon heidän juuret olennaisesti kuuluivat). Näitä ns. ”uusia” kansalaisia kohdeltiin olennaisesti raaemmin kuin ”vanhoja” kansalaisia, jotka olivat alkuperältään talonpoikia. Nimenomaan nämä ”uudet” kuolivat liialliseen työhön, nälkään, teloituksiin ja sairauksiin.
Oltuaan 2 vuotta vallassa kiinalaisten painostuksesta julkaistiin maan hallinto Pol Potin vastahakoisesti pitämässä radiopuheessa. Maata ilmoitettiin hallitsevan CPK, jonka pääsihteerinä oli muuan kumiplantaasin työntekijä Pol Pot. Punakhmerit olivat uskollisia sloganilleen: ”Jos säilytät salaisuuden, niin puoli taistelua on voitettu”. Kun valtiovierailulla Kiinaan 1977 julkaistiin kuva maan johtajasta poseeraamassa kiinalaisten kanssa, nähtiin siinä esiintyvän noin 50 vuotiaan miehen. Kuka kumma tämä on, kysyivät maan oloihin perehtyneet tarkkailijat, diplomaatit ja journalistit. Kukaan ei ollut kuullut halaistua sanaakaan hänestä ei edes salainen poliisikaan. Myöhemmin, vuoden ihmettelyn jälkeen, ilmeni, että hän on Saloth Sar. Kuka ihme on taasen tämä mies, kysyttiin. Sitäkään ei tiedetty. Joku ystävällinen ja kiltti kirjallisuuden opettaja Phnom Penhistä. Mies, jota ei oltu nähty vuosiin. Saloth Sar oli ottanut nimen Pol Pot vasta kun astui valtaan. Sitä ennen hän oli käyttänyt monia muita nimiä. Vasta Vietnamin vallattua maan ja paetessaan hän myönsi olevansa Saloth Sar.
Salaisuus oli täysin kattava. Korkeintaan satakunta tiesi organisaatiorakenteen. Keskuskomitea, tietty, heidän henkivartijansa, perheenjäsenet, apuhenkilöstö ja divisioonien komentajat olivat perillä, ketä maata hallitsi. Kerran hän kertoi haastattelijoille, että salainen poliisi kyllä ”tiesi kuka hän oli, muttei tiennyt mikä hän oli”. Sisällissodan aikana muuan CIA:n agentti tapasi hänet tietämättä miehen merkityksestä koko punakhmerien johtajana. Agentti etsi muuatta salaperäistä Pollia.
Päinvastoin kuin muissa maailman maissa minkäänlaista henkilöpalvontaa ei esiintynyt eikä sallittu. Vasta vuonna 1977 kun jonkun yhteisruokalan seinälle oli ilmestynyt Pol Potin valokuva, huudahti hänen siskonsa Saloth Roeung yllättyneenä ja hämmästyneenä: ”Tämä ei ole Pol Pot vaan Saloth Sar, veljeni” Sisko ei tiennyt eikä ollut uskoa veljensä toimineen yli 15 vuotta aktiivisti politiikassa. Yllätys oli monelle muullekin hänet lapsuudestaan tunteneille. Ei tämä avulias, hyvätapainen, miellyttävä ja kiltti poika voi olla nykyisten kärsimysten takana. Niin vain oli.
Lopulta yhteinen piirre näyttämöllä esiintyvissä henkilöissä oli toiminta aluksi maan alla. Tapa jonka he omaksuivat jo Ranskassa toimiessaan ns. Cercle Marxiste pienessä ryhmässä, opintopiirissä. Näiltä ajoilta, välttääkseen karkotuksen Ranskasta, olivat he omaksuneet salaisuuden periaatteen. Ranskalaiset kyllä tiesivät solun olemassaolon, muttei kuka siihen kuului. Myöhemmin 60-luvun loppupuolella he pakenivat metsiin organisoimaan voimallista sissitoimintaa. He pakenivat sinne pelosta joutua Sihanoukin turvallisuuskoneiston teloittamaksi. Salaisuus auttoi heitä selviämään hengissä.
Kummallista tässä on, että nämä miehet liittoutuivat Sihanoukin kanssa Lon Nolin vallankaappauksen jälkeen, vaikka olivat henkensä edestä piileskelleet ja paenneet prinssin salaista poliisia ja armeijaa. Nyt yks' kaks' prinssi on liittolainen kun kumpikin osapuoli tarvitsi toisiaan. Vähintään yhtä kummallista on se, että Saloth Sar lukiolaisena oli erottamaton ystävä Lon Nolin veljen Lon Nonin kanssa. Nämä vierailivat usein toistensa kodeissa. Non tuli myöhemmin tunnetuksi sekä heroiinikaupasta Etelä-Vietnamin upseereille (vrt postaukseen Saigon (1860 - 1975), Oopiumia, heroiinia ja gangsterien paratiisi ) että hän myi punakhmereille amerikkalaisia sota-avustuksilla saatuja aseita. Hänet teloitettiin punakhmerien vallattua Phnom Penhin.
Lopulta yhteinen piirre heillä oli vahva antivietnamilainen henki. Kuvittelivat olevansa ylivoimaisia khmer ihmisiä, joiden pyhänä velvollisuutenaan on vallata takaisin Vietnamilta, Laosilta ja Siamilta heille, menneelle imperiumille kuuluneet alueet. Tämä antivietnamilaisuus on myös sangen kummallista kun sekä NVA että NLF auttoivat heitä pääsemään valtaan. Vietnamilaiset tarjosivat heille suojaa, aseistusta ja koulutusta sisällissodan aikana. Eikä heidän vallankumouksestaan olisi tullut yhtään mitään jos NVA ja NLF:n joukot eivät olisi taistelleet Lo Nolin joukkoja vastaan Pariisin rauhaneuvotteluja vuoteen 1973 saakka. Tämä antivietnamilaisuus oli hyvin vanhaa perua ulottuen pitkälle 1700 luvulle kun Nguyen ruhtinaat valtasivat Kokin Kiinan (vrt postaukseen Tragedian raaka-aineet palapeli hahmottuu) tai kun Vietnam yritti muodostaa maasta oman vasallivaltion 1800 luvun alkupuolella Vrt. postaukseen Kambodzha muotoutuu: 1800 luvun alku ). Vielä erikoisempaa oli pitää Vietnamia ensisijaisena vastusjana eikä suinkaan Thaimaata vaikka 1800 luvulla Siamin valloitus oli olennaisesti brutaalimpi ja Thaimaa oli valloittanut 1940 luvulla maasta kolme lääniä. Vietnamin keisarit päinvastoin pyrkivät luomaan hyvät suhteet paikallisiin ihmisiin eikä Vietnamin 1800 luvun valloitus ollut kovin raaka perusluonteeltaan. Ehkäpä Vietnam viha juontuu osittain siihen, että maan kuningas oli 1800-luvulla jumalankaltainen olento ihmisten mielissä ja Vietnamin valloitettua maan niin kuninkaat (prinsessat) pyrittiin syrjäyttämään ja alistamaan Vietnamin (Huen) vallan alle. Ehkäpä tämä näyttäytyi ihmisten mielissä jumalan murhalta.
[Tulevissa postauksissa pohdimme miten Saloth Sarista tuli Pol Pot. Asia kun ei ole mitenkään yksinkertainen, muutamalla virkkeellä sanottavissa.]