Matka Kon Tumiin - kansojen sulatusuuniin

Länteen, kohti auringonlaskua, kuten aina aikaisemminkin on matkustettu. Kauan sitten lähdettiin yli aavan meren Intian mausteiden perään. Kun uusi manner oli löydetty, vallattiin se pala palalta aina vain länteen, kunnes tultiin suurelle merelle. Suuremmalle kuin mitä oli koskaan aikaisemmin edes osattu kuvitella. Länteen, kuten Abraham Lincoln sanoi: ”Go to west, young man” tai kuten liskokuningas Jim Morrison lauloi kappaleessa The End: ”The west is the best”. Länteen, länteen se on ollut eurooppalaisten suunta kautta aikain, vaikka kaikki tiedämme valon tulevan idästä.

Niin oli vereeni kirjoitettu yksi ilmansuunta ylitse muiden, länsi. Näin pyöräni suuntasi myös auringonlaskun maahan kunnes kohtasi huikaisevan kauniin Ho Chi Minhin tien. Tie seuraa monin paikoin Vietnamin puoleista Ho Chi Minh polkua (näitä samannimisiä polkuja on myös Laosissa ja Kamputseassa). Tie on niin huikaiseva, että se ansaitsi kokonaisen blogin, TV ja radio-ohjelman. Tänään tie kulkee pitkin läntisen Vietnamin ylänköjä Kiinan rajalla makaavasta Ca Bang läänistä Hanoihin ja täältä Ho Chi Minhin kaupungin (Saigonin) kautta maan eteläisimpään paikkaan. Tällaisen mahtavan tien pituudeksi voidaan mitata 3167 kilometriä. Tänään tienpätkä Hanoista Saigoniin on paljon lyhyempi.

Mainitut Ho Chi Minh polut olivat amerikkalaisten todellinen päänsärky, sillä niitä pitkin kuljetettiin miehiä ja aseita Etelä-Vietnamiin. Muutamat amerikkalaiset olivat sitä mieltä, että katkaisemalla polut voivat he voittaa sodan. Niinpä polkuja pommitettiin rajusti. Ikävä kyllä pommituksesta on vielä suurta harmia Vietnamin, Laosin ja Kambodzhan alueilla. Syynä harmiin ovat räjähtämättömät pommit, suutareiksi kutsutut. Joka vuosi kuolee yhä vielä satoja ihmisiä näihin ja ihmisten joukossa 40 % on viattomia lapsia! Pommitusten hyöty oli kuitenkin lähes olematon. Arviolta alle 10 % kuljetettavasta kalustosta tuhoutui. Tuonnempana Laos postauksissa palaamme vielä näihin pommituksiin. -

Koska Vietnamilaisilla on aina suurisuuntaisia haaveita, halutaan rannikkoa myötäilevän tien olevan joskus 8 kaistainen moottoritie. Luojan kiitos vuoristossa kulkeva on tänään valtaosin 2 kaistainen. Monin paikoin tie on työn alla ja sillä ei voida ajaa kovin nopeasti 50 – 60 kilometriä tunnissa jos sitäkään. Joskus tie on kuoppainen ja reikäinen, joskus sileätä asvalttia ja joskus jotain tältä väliltä. Aluksi ajat pyörälläsi reikiin ja kiroat niin, että salot kaikuu. Lopulta opit pujottelemaan niiden välitse ja käyttämään takajarrua, etkä koskaan etujarrua. Kas kun etupyörä hypähtää reikään niin se voi pysähtyä, mennä lukkoon jarrutuksessa. Siinä sitä sitten ollaan: Rähmällään katkenneiden luiden kanssa pitkin asvalttia. - Hanoista poistuttaessa ja saavuttaessa Saigoniin on tie tänään melko leveää moottoritietä kymmenkunta kilometriä puoleensa. Ajoratojen välissä on metrin korkuinen betoniaita. Silloin tällöin eteen sattuu hidas kuorma-auto. Ohi pitäisi päästä. Ei koskaan pidä yrittääkään vasemmalta. Auto kun saattaa kiilata sinut aitaa vasten. ohittaessaan hitaaman edellä ajavan. Se on sitten menoa taas. Penkereen kautta, oikealta ohitse, kiitos.

Jos vuoristossa kulkevaa Ho Chi Minhin tietä levennetään moottoritieksi, niin menetetään kuitenkin jotain hyvin olennaista vietnamilaisesta elämäntyylistä. Täällä näet nykyään vesipuhveleiden vetämiä kärryjä. Jonkinlaisen traktorin ja kyntökoneen risteyksen. Laite muodostuu moottoriosasta johon kiinnitetty vetävät pyörät. Laitetta ohjataan lähes pari metrisillä aisoilla. Vetolaitteeseen on yleensä kiinnitetty peräkärry, joka taasen on täynnään pellolle ryntääviä ihmisiä. 

 

Näet kahviloita ja pieniä kyliä, joiden lävitse suhahdat. Moottoritiellä kaikki on vain persoonatonta asvalttia, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin kantaa kulkijansa mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, hygieenisesti, hajuttomasti ja mauttomasti. Moottoritiellä ei voi pysähtyä ja ihmetellä missä ollaan ja minne mennään, ei nähdä juurikaan muita kulkijoita ja maankiertäjiä. Sanalla sanoen: Pikatiet eivät ole minun makuuni – alkuunkaan.

Maisemat

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Jos joku tie voi olla elämää suurempi niin sitä tämä tie on. Se ei ole koskaan tylsä tai ikävä. Tiedäthän, sellainen jota pitkin ajetaan mahdollisimman nopeasti ja jäljestäpäin ei muisteta matkasta juuri muuta kuin tylsistymisen ja väsymyksen. Sellainen , jonka matkaamisen antaisi mielellään bussin tehtäväksi. Vuoristossa kulkeva Ho Chi Minhin tie on aivan toista. Täällä pyöräni kiertelee ja kaartelee milloin nousten vuoren selkää pitkin laskeutuakseen koht'sillään rintapuolta alas. Tie nousee välillä puolentoista kilometrin korkeudelle ja toisinaan laskeutuu lähes merenpinnan tasolle. Näin on pyörän makoisaa kulkea, ei ole kuuma eikä niin kylmäkään.

On sadekausi ja vuoristossa sataa silloin usein. Aluksi hieman ripotellen drop, drop ja heti miten syntyy valtava rummutus. Vettä kaikkialla kuin olisi ajanut suureen vesiputoukseen. Kuinka paljon vettä mahtuukaan muutamaan pieneen pilveen? Lieneeköhän tuhansia ja taasen tuhansia kuutioita. Onkohan kukaan sitä oikein mitannut kunnolla. Pisarat sattuvat ihon ja ajaminen on vaikeaa. Mitä nopeammin ajat sitä suurempi kipu. Mutta onneksi tien varsi on täynnään pieniä kyliä ja kahviloita, niissä miehet istuvat tappaakseen aikaa kun vaimot ahkeroivat kotona ja pelloilla. Näin pääset rummutukselta suojaan. Näissä on hauska huilia, istuskella ja katsella ympärilleen. Kun sytytän piippuni, jopas kaikki miehet ovat kovasti kinostuneita mitä teen. Kuivaan varren ja tarjoan heille maistiaisia. Jopa jäyhät poliisiupseerit ovat kiinnostuneita, eivät aikaisemmin olleet kokeilleetkaan. Enpä ollut uskoa kuinka sosiaalisoiva väline tupakkapiippu voi olla. Taitaa olla miesten väline, miesten kahvilassa.

 

Vuoristo, jota pitkin ajelen kuuluu ns. Annamiten selänteeseen (Annamiten vuoristoon). Vuoristo on kohtalaisen lyhyt (Tiibetiin tai Uraliin verrattuna) ulottuen Pu Matin luonnonsuojelualueen pohjoispuolelta Kontumin eteläpuolelle eli runsaat 1100 kilometriä pitkä. Valtaosa vuoristosta sijaitsee Laosin puolella ja pieni osa Koillis-Kambodzhassa. Vuoriston korkein huippu on 2819 metriä merenpinnan yläpuolella ja sijaitsee Laosissa. Sitä mukaan kun alueita saadaan siivottua miinoista ja räjähtämättömistä pommeista ryntäävät luonnontieteilijät paikalle. Täältä on löydetty tieteelle ennen tuntemattomia eläin- ja kasvilajeja kymmenittäin.

Aikojen kuluessa tänne on asettunut asumaan runsaasti eri etnisiä vähemmistöjä. Nämä ovat pääosin maanviljelijöitä. Tänne heitä muutti kun Kiinassa oli useampaan otteeseen aron ja pellon välinen taistelu. Arojen kansalaiset, paimentolaiset, ajoivat heitä etelään. Kolmena suurempana kansainvaellusaaltona, joista viimeinen ajoittuu Kiinan mongolimiehityksen aikoihin 1200 luvun puoliväliin. 

 

Vietnamin puolella 54 vähemmistökansalaisuuden joukosta näillä nurkilla (Annamiten vuoristossa) asustaa lähes 40 etnistä ryhmää. Laosin puolella näitä ryhmiä sitten löytyykin satakunta eri kansallisuutta. Mikä kielten sekamelska tai monen lingvistikon aarreaitta – aivan miten asiaa katsoo. Tuonnempana Laos postauksissa ja muualla tulemme palaamaan näihin kansoihin syvällisemmin.

Kun lähdin Hoi Anista, saavuin yhteen kylään, jossa tie tekee Y haaran. Kysyin kahvilasta kumpaa tietä pitkin. Oikealle, vastattiin. Naapuritalossa kiinnitti huomiota yksi nainen, joka eteisessä huojui edes takasin ja aika ajoin päästi kiljaisun aivan kuin linnun suusta. Kahvilan asukkaat yrittivät kääntää huomioni muualle, aivan kuin naisen sairaus olisi ollut yhteinen häpeä. Skitsoferenia on ehkä kaikkein kauhein sairaus mitä ihminen voi kohdata. Elimistö toimii hyvin mutta todellisuus ja painajaisunet ovat kietoutuneet yhdeksi vaikeasti ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Huolehtivatko kylän asukkaat tästä sairaasta ruokkien, vaatettaen ja pitäen silmällä yhdessä? Kenties. Suomessa hän olisi joutunut laitoshoitoon, steriiliin, mauttomaan, hajuttomaan ja mitäänsanomattomaan ympäristöön. Onko sekään hyvä asia. Valtaväestölle ehkä onkin, kas kun ”poissa silmistä – poissa mielestä”. Mutta onko sairaalle 
itselleen? - En tiedä.

Tuli ilta, aurinko laskeutui vuorten taakse, taivas rusehtui ja lopulta pimeni. Tie on kuoppainen ja reikiä täynnä. Mistä yösija? Sama kysymys toistuu usein myöhemmin. Viheliäisintä on silloin kuin taivas kaataa ämpäreistä vettä päälleni, vastaantulevien valot häikäisevät ja tie täynnä reikiä, vaaran paikkoja. Tällöin on kylmä, epätoivoinen ja viheliäinen olo. Nyt ei onneksi satanut. Lopulta löysin yhden. Koputin oveen ei kukaan vastannut, avasin oven: Pölyä ja hämähäkin seittejä siellä täällä. Avasin suuren käytävän huoneiden ovia: Pölyä, likaa ja hämähäkinseittejä. Vettä ei tullut hanoista, WC pöntöt kuivuneet, maalit rapisseet. Talo oli hylätty ja autio. Mikään rakennus maailmassa ei varmaan voi olla lohduttomampi kuin hylätty majatalo, keskellä pimenevää yötä. Löysin toisen, kun näytin elekielellä haluavani nukkua ja paikalliset osasivat opastaa auliisti.

Matka jatkui aamulla. Poikkesin luonnonsuojelualueen hallintokeskukseen kysyäkseni karttaa. Ainoa kartta oli seinällä, josta näinkin että alueella on kolme kylää eikä yhtään tietä, kapeita polkuja vain. Silloisilla ajotaidoilla en juurikaan uskaltanut yrittää. Olisihan se ollut hauska tutustua näihin syrjäisiin kyliin. Kunnan toimistosta tarjoutui yksi mies oppaaksi vesiputouksille. Turha näitä maisemia on tässä kuvailla oheiset valokuvat varmaan kertovat paremmin kuin mitä ikinä pystyin sanoin kertomaan. Monen vaiheen jälkeen päädyin lopulta Kontumiin. Mieleni oli seesteinen ja onnellinen, aivan kuin olisin sukeltanut suureen taitavasti maalattuun taideteokseen, tiedäthän sellaiseen jonka voit nähdä vaikkapa Louvressa, Eremitaasissa, Uffizi-galleriassa tai Riijksmuseumissa.

 

Kylät

Kun ajoin pyörälläni niin kovin helposti tulee poikettua päätiestä vain siksi, että sivutie on olemassa. Minneköhän sekin mahtaa johtaa? Olin utelias. Näin päädyin moniin etäisiin paikkoihin. Kyliin, jotka ovat kaukana päätieltä. Silloin luulin, että asustaapa täällä köyhää väkeä. Mutta ei, eivät he niin surkeassa asemassa olekkaan, Vasta paljon myöhemmin (Kambodzhassa) koin todella iholla tuntuvaan köyhyyden. Viranomaiset eivät oikein halua Vietnamissa, että matkailijat käyvät näissä kylissä, kun se ei oikein sovi Vietnamin kiiltokuvaan. 

 

Köyhyys ei ole turistinähtävyys. Kuten itsekin varmaan tiedät. Loppujen lopuksi heillä on kohtalaisen hyvät tiet (evät mitkään upottavat savivellit) vaikka toisinaan onkin hieman kuoppainen, jokaisessa talossa sähköt ja vedet. Usein miten heillä on myös joitakin huonekaluja. Lapset käyvät koulua ja julkinen terveydenhoito on lähes kaikkialla. Perusasioita, melkein itsestäänselvyyksiä, vasta niiden puuttuessa oivaltaa kurjuuden filosofian.

Vietnam, Kiina ja Laos ovat sosialistisia valtioita. Kysyt ehkä kanatanko kommunismia. Vastaan samantien: Kannatan täydestä sydämestäni sellaista talousmallia, minkä olen nähnyt Kiinassa, Vietnamissa ja Laosissa. Joku kutsuisi näiden maiden kansantaloutta jonkinlaiseksi post-Keynesiläiseksi malliksi. Valtio omistaa pankit ja ohjaa suuria investointeja kuitenkin taloudessa yksityinen maanomistus ja yrittäjyys on sallittu. Huolimatta siitä, että näissä maissa on pieni superrikkaiden joukko, niin elintaso on kuitenkin jakautunut kohtalaisen tasaisesti. Kun tiedän, mistä lähtökohdasta on aloitettu ja mihin on näissä maissa päädytty, niin heidän kansantalous on vain ainoa vaihtoehto ja kasvuvauhti huikea, parhaimmillaan kaksinumeroinen luku. Tämä selviää konkreettisesti kun vierailin eri maiden syrjäkylissä. Näihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin tulen palaamaan vielä monta kertaa.

No hyvä. Palataan vielä kerran näihin kyliin. Kun kävelet pitkin kylien raittia silmään pistää vapaana juoksevat eläimet. Näitä ovat pienikokoiset siat, joskus vuohet, kanat ja ankat. Itse jäin miettimään kuka mahtaa ne oikein omistaa kun ei oikein selvää omistajan merkkiä näy. Sika saattaa vierailla useammankin talon pihalla röhkimässä ja tunkemassa kärsäänsä milloin mihinkäkin tunkioon, pikkupossujen seuratessa kiltisti perässä. Sinne se työntää kärsäänsä naapurin porkkanapeltoon ja nauttii makoisan, makean aterian. Pikkupossujen innokkaasti seuratessa perässä. Siksi kaikki peltotilkut olivat aina aidattu. Eihän sitä kukaan viitsi naapurin sikaa lihottaa. Ehkä sika on niin älykäs, että ruokinta-ajan lähestyessä ryntää oikea omistajan luokse. Ainakin silloin kun omistaja kantaa laskiämpäriä kaukaloon. Silloin sian intoa ei voi millään peitellä. Siellä se kulkee lihottaen vain omaa läskikerrostaan ja oppien kovasti asioita kuin koira konsanaan. Ehkäpä näin omistajuuskin selviää, antaa sian itse päättää mihin taloon, mihin laskiämpärin piiriin kuuluu. Mitenkös ihminen oikeastaan osaa pohtia ja tuumailla mitä ajatuksia elikon päässä kulkee. Varmaan ruuan perässä kuten kaikki muutkin. Omistajuuskysymys ei kuitenkaan koskaan selvinnyt joko siksi, että paikalliset eivät ymmärtäneet kysymystäni tai minä heidän vastaustaan.

Kylien vanhemmat talot ovat kyhätty laudoista. Toisten talojen seinät on kyhätty taasen väljästä bambuverkosta. Päivä pilkistää lautojen tai verkkojen välistä, väliäkö sillä oikeastaan on. Seinän tehtävänä ei oikeastaan ole pitää kylmyys poissa vaan toimia jonkinlaisena näkösuojana. Tuuletus ainakin toimii. Laudoitukseen käytetty puulaji on melko kovaa. Naulojen lyönti vaatii suurta vasaraa ja voimaa. Niinpä työmaalta kuuluu ähkinä, puhina ja vasaran kalke. En oikein osaa nimetä käytettyä puulajia, en kuitenkaan nähnyt missään lahovaurioita. Lieneekö jotain teakkia tai mahonkia. Rautakaupassa oli mukava huomata, että nauloja myytiin yksitellen, aivan kuten meillä joskus 50-luvulla. Katto on nykyään usein miten aaltopellistä korvaten vanhat lehti- ja olkikatot. On varmaan tiiviimpi. Sateen ropinaa peltiä vasten on mukava kuunnella, nukuttaen musiikillaan asukkaansa lämpimään hyvin tuuletettuun yöhön.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Tosin aaltopellin sinkkikerros on hieman ohut, kun ovat jo päässeet kovasti ruostumaan. Silmiinpistävänä piirteenä on, että taloja ei oltu maalattu millään tavalla (talojen maalaaminen on vain esteettinen kysymys ei tekninen niin Suomessa kuin muuallakaan). Enenevissä määrin talot rakennetaan tänään muuraamalla kevytsoraharkoista. Tämä kun on paljon halvempi tapa rakentaa. Sitä paitsi taloista tulee tiiviimpiä. Kun aikanaan hankitaan ikkunat, niin joskus voidaan harkita ilmastointia jäähdyttämään taloa. Siksi talot tehdään nykyään muuraamalla ja pinnoitetaan rappaamalla. Monissa taloissa, tänään, ikkunan virkaa hoitaa saranoitu peltilevy. Levy pannan kiinni yöksi. Eipä ikkunan juuri lasia tarvitse olla, kun yöllä on kuitenkin täysin pimeää, eikä mitään siis katsottavissa. Aamulla avataan levy ja kas valo pääsee sisälle ja tuuletus toimii entistäkin tehokkaammin.

Näin jatkui matka pari päivää Kontumiin saakka pysähtyen välillä kylissä ja välillä pienissä kaupungeissa. Näiden näkemieni ihmisten esi-isät muodostivat aikoinaan Tay Son kapinan selkärangan. Näiden isät ja äidit liittyivät VietMinhiin ja NLF:ään, taistellakseen ranskalaisia ja amerikkalaisia vastaan. Kummatkin vain siitä syystä, että halusivat oman maan, Vietnamin. Näin sellaisen maan, joka itselleni oli mukava ja kotoisa. Ihan muuta kuin matkapakettien myyjät ja turistiviranomaiset kuvittelevat minun tarvitsevan. Näitä paikkoja lähdin etsimään ja näitä myös löysin. Enää ei ollut päällimmäisenä eri paikat vaan myös siirtyminen paikasta toiseen. Ihmiset ja maisemat, tavat ja tottumukset olivat ilon aiheitani.