matka jakartaan

Varhain  keväällä 1973 uskottiin yleisesti Lon Nolin hallinnon olevan loppu vain muutamassa viikossa. Näin ei kuitenkaan käynyt poliittisten toimittajien ja tarkkailijoiden suureksi hämmästykseksi. Hallinto pysyi pystyssä amerikkalaisten massiivisella sotilas- ja talousavulla. Punakhmerien yritys vallata kaupunki epäonnistui, he menettivät amerikkalaisten arvioiden mukaan kolmanneksen joukoistaan eli runsaat 16 000 miestä. Pol Pot myöhemmin väheksyi näitä tappioita. Epäonnistumiseen oli neljä syytä: Ensinnäkin amerikkalaisten rajut pommitukset, toiseksi Lon Nolin armeijan massiiviset kalustoavustukset ja kolmanneksi asevelvollisuuden ulottaminen kaikkiin nuoriin miehiin, jopa lapsia yli 12-vuotiaita poikia värvättiin joukkoihin. Vastarinta oli kiivasta, julmaa ja hyvin aseistautunutta (mutta kokematonta ja kuritonta). Neljänneksi sadekausi alkoi juuri sopivasti elokuussa, joten suurimittainen taistelu oli lähes mahdotonta. Voidaan tietenkin kysyä, mitä järkeä on pyrkiä suurhyökkä

Cambodia was not a mistake; it was a crime. That remains true today.                  William Shawcross [1987] Olemme kierrelleet ja kaarrelleet tähän saakka Kambodzhan tragedian ympärillä. Pohtineet 1800 luvun maailmaa, maan takapajuisuutta, maan itsenäistymistä, Sihanoukin otteita, Saloth Saria ja Lon Nolia. Siksi vain pohdimme kun aina Pol Potin Demokraattinen Kamputsea esitetään kuin se olisi tyhjästä tullut maan päälle, kuin helvetti olisi yks kaks noussut maan uumenista.  Näin ei ollut. Kaksi tekijää sysäsi kaiken liikkeelle vyöryen, hyörien ja räjähdelleen: Vietnamin sota ja maan pommitukset.  Ja nämä kaksi tekijää liittyivät toinen toisiinsa kuin jäteastia ja sen sisältö. Kambodzhan ja Khmeriin tasavallan pommitukset ovat yhä vielä ajankohtaisia [1] . Olemmeko itse, hurskaissa länsimaissa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa, synnyttäneet Al Qaidan ja ISISksen kaltaiset terroristijärjestöt Afganistanissa, Syyriassa, Jemenissä, Irakissa, Iranissa ja monessa muussa arabimaassa

No hyvä. Pariisissa juhlittiin ja riemuittiin 27. tammikuuta 1973. Rauhansopimus oli allekirjoitettu. Jo heti tämän jälkeen saivat kiinalaiset ja vietnamilaiset oivan tuuman lähettää Sihanouk vierailulle Kambodzhaan. Seikka, jonka hän oli useampaan otteeseen toivonut. Prinssiä ja tämän vaimoa Moniqueta oli saattelemassa Ieng Sary ja kiinalainen kuvausryhmä. He lähtivät Pekingistä helmikuussa ja vierailu kesti lähes kolme kuukautta. Matka tehtiin pitkin Ho Chi Minh polkuja venäläisvalmisteisilla jeepeillä. Matka oli kuin valtiovierailu ja kesti runsaat 3 kuukautta mistä Kambodzhassa runsaat 3 viikkoa. Prinssille oli rakennettu varta vasten taloja, missä he yöpyivät. Taloissa oli lattioilla matot ja makuuhuoneissa vuoteet. Heille tarjottiin joka päivä aamiaiseksi tuoretta leipää ja tuoreita hedelmiä. Heille järjestettiin viidakossa teatteri-, musiikki- ja tanssiesityksiä. Vierailun oli siis syntynyt kiinalaisten ja vietnamilaisten aloitteesta. Tämä siksi,

Ja niin saapui vuosi 1973. Nixonilla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin sopia rauha Pohjois-Vietnamin kanssa. Rauha merkitsi punakhmereille erityisesti yhtä asiaa: Vietnamilaiset vetäytyivät maasta aseineen. Khmerit jäivät yksin. Punakhmerien radikalisoituminen äärimmilleen oli väistämätöntä tukeutuessaan nyt Kiinan kulttuurivallankumouksen perinteeseen ja siitä kehitettyyn hyvin omintakeiseen muunnokseen. Rauhanneuvottelut merkitsivät Saloth Sarille (Pol Potille) sekä uhkaa että mahdollisuutta. Siihen saakka sekä vietnamilaiset ja kambodzhalaiset kommunistit olivat, riippumatta heidän poliittista tavoitteistaan ja ohjelmistaan sidottu toinen tosiinsa taistelussa USA:ta vastaan. Mikäli Hanoi tekisi rauhansopimuksen yksinään niin tärkein yhdistävä tekijä lakkaisi olemasta. Mutta toisaalta jos vietnamilaiset joukot jättäisivät Kambodzhan niin punakhmerit saisivat carte blancen (tyhjän kortin) pelata ihan miten mielivät, ilman että joutuisivat ottamaan huomioon vietnamilaisten

Istun jakkaralla ja mietin miten tämän postauksen oikein aloittaisi. Siinä on huolta kerrakseen. Voisin kertoa Pariisin rauhanneuvotteluista. Mutta senhän olen jo pohtinut aikaisemmin . Pommituksia myös mietin juuri äsken. Voisin kertoa vietnamilaisten vetäytymisestä. Ei, siitä ei vain tulisi hyvä alku. Töksähtäen astuisi vain näyttämölle noin vain. Voisin kertoa elämästä – tulkinnasta riippuen - vapautetuilla tai valloitetuilla alueilla. Sille olisi hyvä paikka, sitten myöhemmin. Samoin Sihanoukin vierailulle on sillekin varattu paikka. Eikä väestön pakkosiirtojakaan voi käsitellä ennen kuin pohditaan, miten punakhmerit etenivät amerikkalaisten pommisateessa pääkaupungin liepeille. Monella muullakin tavalla voisin aloittaa, kun punakhmerien vallankumous muuttui radikaalisti helmikuussa 1973 Pariisin neuvottelujen jälkeen. Pulmaa kerrakseen - johan tässä päätäkin alkaa särkeä. Lopulta päätin aloittaa esittämällä yhden punakhmerien laulun, jonka Ben Kiernan oivallisesti

Kukaan ei vielä tänä päivänäkään tiedä kuinka paljon pakolaisia muutti suurimpiin kaupunkeihin kuten Phnom Penhiin ja Battambangiin sekä naapurimaihin. Ei ole olemassa mitään kunnollisia tilastoja asiasta. Eipä tietenkään ole, kun Khmerien tasavallalla ei ollut minkäänlaista yhtenäistä suunnitelmaa eikä oikein, avustus miljardeista huolimatta, varojakaan pakolaisten asioiden huolehtimiseen. Eivätkä amerikkalaiset suurlähetystön virkailijat tuhlanneet voimavarojaan asian  kuntoon saattamiseen. Suurlähetystön oli määrä pitää matalaa profiilia ja siksi ei voitu ongelmaan puuttua. Sitä paitsi pakolaisongelman tuominen esiin olisi voinut johtaa Nixon doktriinin vaarantumiseen kun kongressi olisi voinut puuttua asiaan [12] . Tosin valtion ”tilintarkastusviraston” GAO:n (General Accountung Office) raportti helmikuulta 1972 totesi pakolaistilanteen olevan katastrofaalinen ja suurlähetystön olevan sangen vetelä asiassa [128] . Suurlähetystössä oli yksi poliittinen virkamies, jonka tehtävänä