Elämää kapina-alueilla
Istun jakkaralla ja mietin miten tämän postauksen oikein aloittaisi. Siinä on huolta kerrakseen. Voisin kertoa Pariisin rauhanneuvotteluista. Mutta senhän olen jo pohtinut aikaisemmin. Pommituksia myös mietin juuri äsken. Voisin kertoa vietnamilaisten vetäytymisestä. Ei, siitä ei vain tulisi hyvä alku. Töksähtäen astuisi vain näyttämölle noin vain. Voisin kertoa elämästä – tulkinnasta riippuen - vapautetuilla tai valloitetuilla alueilla. Sille olisi hyvä paikka, sitten myöhemmin. Samoin Sihanoukin vierailulle on sillekin varattu paikka. Eikä väestön pakkosiirtojakaan voi käsitellä ennen kuin pohditaan, miten punakhmerit etenivät amerikkalaisten pommisateessa pääkaupungin liepeille. Monella muullakin tavalla voisin aloittaa, kun punakhmerien vallankumous muuttui radikaalisti helmikuussa 1973 Pariisin neuvottelujen jälkeen. Pulmaa kerrakseen - johan tässä päätäkin alkaa särkeä.
Lopulta päätin aloittaa esittämällä yhden punakhmerien laulun, jonka Ben Kiernan oivallisesti keräsi talteen ja käänsi englanniksi ja minä vaivaisesti suomensin ja tulkitsin siitä [15]:
Laulu laulettiin kahdessa vastakkaisessa rivissä toisessa miehet ja toisessa naiset. He olivat pukeutuneet mustaan paitaan ja mustiin housuihin (tai naiset toisinaan mustiin mekkoihin) kuten köyhät maanviljelijät. Asua täydensi punavalkoinen ruudullinen huivi ja miehillä lisäksi lippalakki. Kenkinä oli autonrenkaista tehdyt sandaalit. Asusta tuli punakhmerien univormu, muunlaiset vaatteet olivat kielletty nyt ja tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa.
Laulussa näkyy monet punakhmerien aatteiden ydinkohdat. Kuten aikaisemmista postauksista varmaan muistetaan, niin metsät olivat khmereille vihamielisiä paikkoja niissä vaanivat salaperäiset henget ja vaaralliset eläimet. Niistä voitiin, laulun mukaan, selvitä yhdessä ystävien [punakhmerien] avulla matkalla läpi vaarojen, kuten myös läpi Lon Nolin armeijan hyökkäysten. Ystävät ovat köyhiä kun nukkuvat maassa: ei ole taloa, ei ole suojaa. Laulu jatkaa toteamalla, että vaatteet pitää ommella itse ja näin ollaan verrannollisia ja tasa-arvoisia kaikkien muiden itseompelevien kanssa. Ruumiillinen työ ja vain työ oli merkityksellistä, muu enemmän tai vähemmän haihattelua. Tämän työn kautta samaistutaan köyhimpään kansanosaan (aivan kuten Kiinan Mao opetti). Ei myöskään ole markkinoita, joista voidaan ostaa vaatteita, ei ole kauppiasluokkaa tai muuta etuoikeutettua eliittiä. Isovanhempien perinne on tärkeä kuten myös äidin mutta ne ovat etäisiä ja kaukana eivätkä siksi vastaa nykyisiä olosuhteita. Lopulta rinnastetaan sisarsuhteet luokkasuhteisiin. Ovat epäluotettavia ja sortavia, siksi perhesiteet kuten myös luokkasiteet pitää tuhota, hävittää patruuna asiakassuhteet perin juurin.
Laulussa esitetty idea perhesuhteiden merkityksettömyydestä on hyvinkin läheinen Saloth Sarille (Pol Potille). Vaikka hän ilmeisesti arvosti vaimoaan Ponnarya, niin hän oli katkaissut kaikki suhteensa sisaruksiinsa jo silloin kuin hän pakeni maquisiin Sihanoukin vainoja vuonna 1963. Mutta toisaalta voimme antaa mielikuvituksemme laukata ja miettiä oliko punakhmerien perhesuhteiden kieltämien lopulta Saloth Sarilta peräisin oleva neuroosi. Kun hän saapui maaseudulta kaupunkiin käymään kouluja, asettui hän liki hovia ja pääsi lapsenkasvoisuudellaan vierailemaan sekä hovissa että sen haaremissa. Tähän asettumiseen oli vaikuttamassa hänen perhesuhteensa tätiinsä, siskoonsa ja serkkuunsa. Kieltämällä perhesuhteet hän kielsi myös varhaisen lapsuutensa riippuvuuden hovista ja sen loistosta. Saattoihan hänellä myös olla seksuaalisävytteinen haaremivierailujen aiheuttama moraalinen trauma lymyämässä takaraivossa ja tämä saattoi kietoutua sekavalla tavalla näkemyksiin perhesuhteista. Hallitakseen traumaansa hän kielsi suvut korvaten ne Angkarilla. Ken tietää.
Punakhmereille tuli keskeiseksi hallintatavaksi kaiken kattava Korkea Organisaatio, Angkar Loeu (tai yksinkertaisemmin pelkkä Angkar, Organisaatio). Tämän piti korvata perhe, kylä ja luostari. Sen piti täyttää kaikki ihmisten tarpeet suojasta, ruuasta, vaatteista, koulutuksesta ja hallinnosta. Ainoastaan lojaalisuus Angkarille oli merkityksellistä. Kaikki muu ihmisten väliset suhteet vain heikentävät tätä lojaalisuutta ja siksi niitä pidettiin merkityksettöminä ja epäluotettavina kuten laulussa todettiin. Angkarin takana oleva puolue oli lähes kaikille hyvin salainen, siitä ei juuri kukaan, keskuskomitean ja pienen ydinjäsenistön lisäksi, tiennyt mitään. Vasta vuonna 1977 Pol Pot raotti vähän salaisuuden verhoa radiopuheessaan paljastaen Angkarin takana olevan Kambodzhan kommunistisen puolueen. Tämäkin paljastus tehtiin vain Kiinan painostuksesta.
Sinänsä Angkar-keskinen järjestelmä oli kambodzhalaiselle maalaiselle äärimmäisen radikaali. Kautta vuosisatain oli yhteiskunta järjestäytynyt hyvin hierarkkisesti perhe- ja patruunakeskeisenä järjestelmänä. Seikka näkyy jo khmerin kielessä, mitään sinä-pronominia ei ole ja monet teonsanat kuten syödä vaihtelee laajalti, riippuen siitä kuka sitä tekee (vrt. postaukseen kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ). Patruunajärjestelmä oli myös syöpynyt ihmisten mieliin syvälle. Kun sillä saavutettiin turvaa, jota kehittymätön menneiden aikojen valtiokoneisto ei kyennyt tarjoamaan.
Punakhmerien ajama tasa-arvoinen agraariutopia oli jo alkumetreillä hyvin epärealistinen kun ei ammentanut näin kovin hyvin ihmisten omaksumasta perinteestä, ei vastannut ihmisten luontaista käsitystä keskinäisistä suhteistaan. - Sinänsä patruunakeskisen järjestelmän tuhoaminen on keskeisimpiä tavoitteita (vielä nykyäänkin) maan kehittämisessä, aivan kuten meillä tehtiin lakkauttamalla torpparilaitos jo ennen itsenäisyyttä Tokoin hallituksen toimesta. Mutta tapa, jolla se tehtiin valloitetuilla alueilla ja voimallisesti tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa ei vain ollut sovelias ja käytännöllinen sen aikaiseen poliittiseen ja sosiaaliaseen tilanteeseen. Ei ollut enää elämän keskeisenä polttopisteenä perhettä, ei luostarilaitosta, joka tarjosi henkisen perustan elämälle, ei patruunaa,joka (korvausta vastaan) tarjosi turvaa, eikä kylää,johon samaistua tilalla vain epämääräinen organisaatio, jonka tavoitteet olivat usein hämärän peitossa. Ihmiset taisivat olla aika tuuliajolla ilman selkeää kiinnepistettä, ilman perinteeseen nojautuvaa sosiaalista rakennetta. - Tämä tuuliajolla oleminen oli ehkä lopulta se syy miksi Demokraattisessa Kambodzhassa syntyi niin monta verisesti tukahdutettua kapinaliikettä ja koitui maan tuhoksi.
Maan jakautuminen kahtia oli monin paikoin samanlainen kuin Issarak ajoilla oli ennen itsenäisyyttä: Nyt maaseutu oli pääosin kapinnallisten (FUNK:n) hallinnassa ja kaupunkeja hallitsi perinteinen eliitti eli nyt Lon Nol hoveineen kun aikaisemmin hallitsijana oli Sihanouk ranskalaisten avulla. Epäonnistuneet Cenla I ja II operaatiot vain korostivat asetelmaa. Vaikka pakolaishallituksen johtaja, entinen kuningas, Sihanouk oli monelle maalaiselle lähes jumalankaltainen olento, niin punakhmerit joutuivat näkemään paljon vaivaa haaliakseen maalaisten sieluja riveihinsä. Sihanouk johtohahmona ei tähän riittänyt. Amerikkalaisten pommitukset toki oli oiva rekrytointiväline mutta alkuinnostuksen jälkeen sillä ei kovin pitkälle pötkitty. Maalaisten, erityisesti kaikkien köyhimpien elinoloja piti parantaa. Näin neuvoivat, omasta kokemuksestaan, vietnamilaiset. Vielä tällöin punakhmerit olivat hyvin idealistisia, samanlaisia kuin mitä Kiinan ja Vietnamin vallankumousten alkuaikoina esiintyi. Idealismia voidaan luonnehtia sanonnalla ’olla yhdessä kansan kanssa ja palvella kansaa’. Kuten muuan Siem Riepin (Khmerin tasavallan) virkamies totesi: ”Joskus punakhmeri poimi hedelmän puusta ja jätti maksun puun juurelle. Näin kansalaiset pitivät heitä rehellisinä ja reiluina” [3].
Jo muutama viikkoa Lon Nolin vallankaappauksen jälkeen alkoivat kommunistisen puolueen jäsenet organisoimaan kunta- ja kylätasoisia vaaleja paikallisen hallinnon järjestämiseksi. Tähän hallinnon uudelleen järjestämiseen vaalien kautta oli tietenkin syynä se, ettei CPK:lla (kommunisteilla) ollut riittävästi väkeä hallintoon. Vietnamilaiset siviiliasiantuntijat olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa tämänkaltaisessa poliittisessa työssä (aivan kuten he olivat aikoinaan Issarakin muotoutumisessa). Osittaisena syynä vietnamilaisten keskeiseen rooliin oli punakhmerien kaadereiden pienuus. Punakhmerit taasen eivät esiintyneet kommunisteina vaan Sihanoukin johtaman FUNKin ja sen Khmer Rumdo (khmerien vapaus) alahaaran edustajina ja näin saavuttivat kyläläisten luottamuksen. Kaikki vaalien ehdokkaat olivat paikallisia viljelijöitä. Suurin osa heistä kannatti FUNKia kun halusivat Sihanoukin palaavan takaisin eikä juuri kenelläkään ollut liittymiä kommunisteihin [3].
Näihin aikoihin luostarit toimivat vielä normaalisti, perheet viljelivät omia peltotilkkujaan sekä hyödykkeitä ostettiin ja myytiin markkinoilla aivan kuten oli tehty jo iät ja ajat. Merkittävin muutos alkuaikoina oli ettei keskusjohdon edustajia ollut, vaan nämä oli korvattu paikallisilla ja vaaleilla valituilla edustajilla. Myöhemmin tästä kehittyi hyvin kurinalainen lähes fanaattinen, Angkarin täydellisyyttä ja ehdottomuutta korostava järjestelmä-
Elämästä valloitetulla alueilla on kolme kuvausta olemassa. Yksi varhaisimmista on jo vuonna 1973 Ith Sarinin kirjoittama. Toinen on ranskalaisen sosiologin ja kouluopettaja Serge Thionin kirjoittama ja kolmas Kuong Lumphonin kirjoitukset. Sarin ja Lumphon olivat Lon Nolin hallintoon kyllästyneitä koulun tarkastajia, jotka liittyivät punakhmereihin ja ylenivät CPK:n ehdokasjäseneksi [8]. Ith Sarin muisteli vuonna 1988 motiiveistaan liittyä kapinnallisiin: ”Olin menettänyt toivoni Phnom Penhissä. Kaikki oli korruptoitunutta ja epärehellistä”. Niinpä hän liittyi Lumphonin kanssa punakhmereihin. Elettyään 9 kuukautta heidän kanssaan hän menetti idealisminsa ja luopui sosialismin palosta. Kokemuksistaan hän kirjoitti hieman katkeran sävyisen kirjan Saranaoh Pralung Khmer (Khmerin sielun mielipaha). Lon Nolin hallinto kielsi kirjan liian kommunistimyönteisenä. Sitä se tuskin oli kun hän arvosteli sangen vahvasti punakhmerien hallintatapaa, erityisesti kovaa kuria. Kirjassaan hän kuitenkin kertoi [3]:
Sarin ja Lumphon työskentelivät CPK:n erityisalueen tiedotus- ja kulttuuritoimistossa. Pääasiassa heillä oli työtovereinaan entisiä Phnom Penhin opiskelijoita. Kuten Sarin totesi: ”Elimme sellaisten tovereiden joukossa, joilla sosialistinen vallankumouksellinen filosofia oli tiukka ja kaukana vasemmalla.” Heitä kumpaakin miellytti tovereiden ylevyys, kurinalaisuus ja tasa-arvoisuus. Mutta Sarin pelkäsi vallankumouksellisen prosessiin muuttavan ihmiset ”koneiksi” ja puolueen ylivaltaa kaikkeen mahdolliseen. Luettavakseen heille annettiin Maon valitut teokset, Stalinin Leninismin periaatteet ja CPK:n kuukausittainen lehti Vallankumouksellinen lippu (Tung Padevat) [8].
Sarin osallistui syyskuun 30 1972 puolueen 21 vuosipäivän seremonioihin. Sarin oli järkyttynyt kun puolueen lippu esiteltiin. Lippu oli punainen väriltään sekä siinä sirppi ja vasara, vähän kuten NL:n lippu (vrt. oheiseen kuvaan). Kieltämättä sangen erikoinen kun punakhmerit olivat kiinalaisten ystäviä ja kiinalaiset eivät oikein NL:n kavereita olleet. Sirppi kuvastaa lipussa maatyöläistä ja vasara raskasta työtä tekevää teollisuusproletariaattia. Punainen tähti kuitenkin puuttui. Sinänsä sirppi ja vasara ovat sitten NL:n alkuaikojen olleet kommunismin ja sosialismin symboleita. Mutta silti.
Hän kuiskasi Lumphonille: ”On kuin minut olisi puukotettu rintaan. … Minulla oli tunne asuvani Neuvostoliitossa”. Muutama muu oli tunnistanut lipun mutta suurin osa oli innostunut rituaalin uutuudesta ja kunnioituksesta mitä heidän oli pyydetty esittämään eli paidan kaulus napitettuna, hihat käärittynä alas ja ”rukoilevainen nöyrä asenne oikean käden nyrkki kasvojensa edessä”. Näin joukot antoivat suuremman kunnioituksen kuin mikään aikaisempi Kambodzhan lippu oli saanut [8].
Sarinin kirja ei lopulta kovin paljon kiinnostanut länsimaisia journalisteja, enemmän taisivat olla kiinnostuneita USA:n silloisesta perustuslaillisesta kriisistä. Lon Nol taasen asetti Sarinin tarkkailun alle ja kirja poistettiin markkinoilta kun sitä oli myyty muutama tuhat kappaletta. Tänään kirja on tuiki harvinainen keräilykappale ja halutumpi kuin vaikkapa Richard Nixonin muistelmat.
Serge Thion taasen oli Lon Nolin Khmerien Tasavallassa epätoivottu henkilö, persona nongaratta. Hän saapui jalkaisin Thaimaasta ja asettui viikoksi pääkaupunkiin. Täältä hän ajoi puolen tunnin matkan vapautetuille alueille, joissa hän viipyi 10 päivän ajan helmikuussa 1972. Kokemuksistaan hän kirjoitti sarjan artikkeleita Le Monde lehteen. Thion tunsi varhaisesta kokemuksestaan hyvin Kambodzhan. Thion (kuten Ben Kierman) tukivat varhaisen vaiheen punakhmerejä ja valtaantulon jälkeistä Demokraattista Kamputseaa sosialismin hehkuvan palon siivin. Myöhemmin, kun heidän silmänsä avautuivat Vietnamin valloituksen jälkeen, he ovat olleet keskeisiä tekijöitä brutaalin hallinnon sekä moraalisessa että juridisessa tuomitsemisessa [78].
Thion antoi vierailunsa jälkeen melko sympaattisen näkemyksen valloitettujen alueiden elinoloista. Hänen mukaansa vietnamilaiset joukot esittivät sangen vaimeaa roolia ja Sihanouk oli kansan joukossa sangen suosittu [8]. Hänen mukaan Lon Nolin hallituksen suosio oli sangen vähäinen ja vallankumouksellinen politiikka oli saavuttanut monen sielun. Ensimmäistä kertaa ihmisillä oli lojaalisuus ja usko tulevaisuuteen tavallisten sosiaalisten suhteiden sijaan. Hänen mukaansa puoluekaaderit pikemminkin ylläpitivät valvontaa eivätkä niinkään harjoittaneet sitä (kuten myöhemmin tuli käymään). Muutoksen ilmapiiri oli vahva mutta perinteinen tapa tehdä asioita ei ollut vielä hävinnyt [8]. Thion oli hyvin optimistinen kaikesta, mitä hän näki.
Niille, jotka olivat halukkaita yhteistyöhön punakhmerien kanssa, hallinnollinen järjestelmä oli sangen mieluinen. Korkeintaan rajoitettiin matkustamista asuinalueen ulkopuolelle. Rajoitukset selitettiin olevan seurausta levottomasta sotatilasta. Mutta Angkar kriittisille tarina oli aivan toinen. Vuoden 1971 loppuun mennessä punakhmerien vankiloissa oli kuitenkin vain jokunen vanki ja nämäkin suurelta osin olivat rikollisia. Kyläläisten pidättäminen vastavallankumouksellisina tai vihollisvakoojina olikin sangen harvinaista. Vasta keskuskomitean kokouksen jälkeen toukokuusta 1972 tilanne hieman ja 17 toukokuuta 1975 lähtien rajusti muuttui [3]. Vastustamalla vallankumousta joko sanoissa tai teoissa merkitsi tällöin jo käytännössä kuolemaa. Yleensä uhrit koottiin alueen päämajaan, josta eivät koskaan palanneet. Harvemmin jaettiin esimerkillisiä rangaistuksia. Esimerkiksi kuitenkin keväällä 1970 (Lon Nolin kaappausvuonna) eräässä kylässä kapinoitiin avoimesti ja oli tapettu kolme alueen kaaderia. Kylän piirittivät NLF:n ja punakhmerien joukot ja vangitsivat päätekijät perheineen. Kolmen pääpukarin perheet, lapset ja vauvat mukaan lukien yhteensä 24 ihmistä pahoinpideltiin julkisesti kuoliaaksi. Vuotta myöhemmin löydettiin 180 ruumiin joukkohauta. Vaikka Saloth Sar opettajana ollessaan kehotti oppilaitaan kriittisyyteen vallitsevia olosuhteita kohtaan niin valtaantulon jälkeen ei minkäänlaista kriittisyyttä sallittu.
Vorn Vetin johtamassa erityisalueessa kiellettiin syksyllä 1972 Cham musliminaisilta käyttämästä islamilaisia värikkäitä vaatteita ja miehiltä valkoista paitaa sekä löysiä puuvillahousuja. Kaikkien piti käyttää mustaa punakhmerien univormua. Naisilta kiellettiin käyttämästä koruja ja päälaelle ylös käännettyjä hiuksia. Nämä ulkoiset piirteet olivat olleet luonteenomaisia heille jo vuosisatoja. Chamit valittiin kohteeksi koska he olivat kulttuurillisesti poikkeavia, he elivät omissa kylissään, heillä oli omat moskeijansa ja menivät keskenään naimisiin ja muutoinkin olivat omintakeisia, poikkesivat tavoiltaan suuresti valtaväestöstä. Eivätkä näin olleet kovin soveliasta väkeä punakhmerien samankaltaistamispolitiikalle. Shortin mukaan pääasiallinen syy chamien vainoihin ei ollut kuitenkaan rasistinen vaan kaikkien piti olla keskenään samankaltaisia [3]. Hieman myöhemmin samanlaisia rajoituksia ja kieltoja ulotettiin koko kansakuntaan.
[Latojan huomautus: Nämä chamit olivat muuttaneet Annamite vuoriston länsipuolelle kun vietnamilaiset valloittivat Champan ja vainosivat sen asukkaita 1400 luvun lopulta lähtien. He ovat muslimeja koska Intian kaupankäyntiä hallitsivat muslimit 800 luvulta lähtien koko eteläisen Kiinan meren alueella ja chamit, heidän kauppakumppaneinaan, ottivat aatteellisia vaikutteita tästä uskonnosta jo 1100 luvulla.]
Chamit olivat ensimmäiset uhrit punakhmerien pyrkimyksissä kulttuurilliseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen koko kansan tasapäistämiseen, samankaltaiseksi muuttamisessa. Punakhmereillä taisi mennä hieman sekaisin tasa-arvon ja tasapäisyyden käsitteet. Vielä vuoteen 1976 mennessä chamit saivat pitää moskeijansa eikä heitä juurikaan teloitettu [15]. Monet heistä liittyivät punakhmereihin. Heistä tuli myöhemmin (1977 – 1978), paikallisten kiinalaisten, vietnamilaisten (kinh ihmisten) ja khmer-kromien ohella, vainottu kansa . Vaino oli lopulta raaka rasistinen kansanmurha [106,107].
Vuoden 1972 puoluekokous oli vedenjakaja puolueen aatteellisessa uudistuspolitiikassa. Kokouksen jälkeen pyrittiin tasa-arvoistamaan kaikilla punakhmerien hallitsemilla alueilla maanomistusolot ja yksityistä omaisuutta. Rikkaiden maanviljelijöiden piti luovuttaa osa omistamastaan maasta. Tämä luovutettu maa annettiin köyhimmille viljelijöille. Vuoden loppuun mennessä kaikilla perheillä oli (alueen sisällä) saman verran maata. Joissakin lääneissä kuten Kampotissa määrä oli 5 hehtaaria per perhe kun taasen tiheämmin asutuissa lääneissä se laski jopa 1 hehtaariin per perhe. Päinvastoin kuin Kiinassa, missä maareformin kriteerinä, jaettavan maan määrä, oli ruokittavien suiden lukumäärä perhettä kohden, niin Kambodzhassa pyrittiin samansuuruisiin maaläntteihin riippumatta perheen koosta. [3]. Tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa maauudistus johti suureen ongelmaan: Kun kaupungit tyhjennettiin niin kaikki saivat samansuuruisen pläntin riippumatta siitä mikä oli maan tuottavuus, hedelmällisyys. Viljelytaidottomalle urbaanille väestölle annettiin usein heikommin tuottava alue katastrofaalisin seurauksin.
Maauudistuksen myötä punakhmerien hallinto otti hallintaansa kaikki yksityiset moottoriajoneuvot. Tarkoituksena oli tietenkin ettei kenelläkään ei ollut mitään sellaista mitä toisilla ei ollut. Kuten aikaisemmin todettiin (postauksessa sisällissota) niin kommunistisen puolueen (CPK:n) poliittinen strategia muuttui sellaiseksi, että vain kaikkein köyhimmillä oli oikeanlainen luokkatausta ja näin heistä tuli vallankumouksen airut. Tälle väestönosalle maareformi ja muut talousuudistukset sopivat vallan mainiosti, heillä kun ei usein ollut maata tai moottoriajoneuvoja lainkaan. Eivät menettäneet mitään, saivat vain. Monille varakkaimmillekin maauudistus sopi, kun he saattoivat toivoa Sihanoukin paluuta punakhmerien kannatuksen kasvun myötä. He jatkoivat viljelyään kuten aikaisemminkin kun monasti heillä oli enemmän maata kuin kykenivät viljelemään, he säilyttivät myös karjansa ja kanalansa.
Monin paikoin perustettiin osuustoiminnallisia kauppoja, joissa myytiin vietnamilaista kangasta, polttoainetta, lääkkeitä ja tarpeellisia taloustavaroita. Näin eliminoitiin perinteinen sino-khmeriläinen kauppiasluokka. Luokka oli pitänyt käsissään usein aikaisemmin koko kylän rahatalouden.Monet olivat eläneet velkakierteessä näihin varakkaisiin luokkiin.
Näin punakhmerit saavat laajan kannatuksen. Maalaiset olivat köyhtyneet sitten 20 luvun ja köyhät maattomat ihmiset muodostivat jo lähes puolet koko kansasta. Vielä 1900 luvun alussa täysin maatonta luokkaa ei juurikaan esiintynyt maaseudulla. Kehitys Kambodzhassa oli tapahtunut juuri päinvastoin kuin esimerkiksi länsimaissa, joissa maaton proletariaatti on lähes kokonaan hävinnyt [Miksi näin tapahtui Kambodzhassa? Sitä pohdimme tuonnempana.] Muutaman ensimmäisen vuoden aikana maattoman proletariaatin elintaso parani siis huomattavasti ja toisen väestöpuolikkaan olotkaan eivät myöskään heikentyneet merkittävästi. Maaseutu oli köyhää, mutta itseriittoista. Heillä oli kyky ja taito tulla toimeen ylitse pitkienkin kuivuuskausien. Sen sijaan kaupunkilaisilla näitä taitoja ei ollut ja siksi tuleva kaupunkien pakkotyhjentäminen johti katastrofiin. Heille maaseudun olot ja elämäntapa olisi ollut silloin ja vuoden 75 jälkeen tuli olemaan helvetti maan päällä.
Toukokuussa 1973 kun vietnamilaiset vetäytyivät maasta, käynnistettiin yhteistoiminnalliset tilat. Vielä tällöin niihin ei ollut pakko liittyä. Rikkaimmat maanviljelijät eivät liittyneet mutta niille köyhemmille, jotka eivät halunneet liittyä selitettiin liittymisen etuja. Noin 90 % köyhimmistä ja keskituloisista liittyi osuustoiminnallisiin kolhooseihin [15]. Joissakin lääneissä taasen yksityinen viljely loppui jo vuoden 1973 loppuun mennessä muualla vasta myöhemmin.
Jo Pariisin rauhanenuvottelujen jälkeen ja vietnamilaisten vetäydyttyä alkoi jo tulevan katastrofin idut näkyä. Tosin juuri kukaan ei niihin kiinnittänyt huomiota ja jos kiinnitti niin kutsuttiin länsimaisten imperialistien hännystelijöiksi.
Lopulta päätin aloittaa esittämällä yhden punakhmerien laulun, jonka Ben Kiernan oivallisesti keräsi talteen ja käänsi englanniksi ja minä vaivaisesti suomensin ja tulkitsin siitä [15]:
Ystävät matkaavat läpi vuoristometsän.
Puiden lehdet ovat tosi pitkät.
Khlong ja theng puiden lehdet.
Ystävien lepopaikassa.
Ystävien lepopaikassa.
Vaatteesi ovat rähjäiset koska nukut maassa.
Vaatteesi ovat rähjäiset koska nukut maassa.
Ei ole ketään, joka ompelisi ne sinulle.
Ompelet ne omilla käsilläsi.
Ompelet ne omilla käsilläsi.
Olet riippuvainen isovanhemmistasi.
Mutta he ovat kaukana.
Olet riippuvainen äidistäsi.
Mutta äitisi on kotona.
Olet riippuvainen vanhemmasta sisarestasi.
Mutta hän on naimisissa [Lon Nol] sotilaan kanssa.
Olet riippuvainen vanhemmasta sisarestasi.
Mutta hän on naimisissa [Lon Nol] sotilaan kanssa.
Olet riippuvainen rikkaista ihmisistä.
Mutta rikkaat ihmiset sortavat köyhiä ihmisiä.
Puiden lehdet ovat tosi pitkät.
Khlong ja theng puiden lehdet.
Ystävien lepopaikassa.
Ystävien lepopaikassa.
Vaatteesi ovat rähjäiset koska nukut maassa.
Vaatteesi ovat rähjäiset koska nukut maassa.
Ei ole ketään, joka ompelisi ne sinulle.
Ompelet ne omilla käsilläsi.
Ompelet ne omilla käsilläsi.
Olet riippuvainen isovanhemmistasi.
Mutta he ovat kaukana.
Olet riippuvainen äidistäsi.
Mutta äitisi on kotona.
Olet riippuvainen vanhemmasta sisarestasi.
Mutta hän on naimisissa [Lon Nol] sotilaan kanssa.
Olet riippuvainen vanhemmasta sisarestasi.
Mutta hän on naimisissa [Lon Nol] sotilaan kanssa.
Olet riippuvainen rikkaista ihmisistä.
Mutta rikkaat ihmiset sortavat köyhiä ihmisiä.
Laulu laulettiin kahdessa vastakkaisessa rivissä toisessa miehet ja toisessa naiset. He olivat pukeutuneet mustaan paitaan ja mustiin housuihin (tai naiset toisinaan mustiin mekkoihin) kuten köyhät maanviljelijät. Asua täydensi punavalkoinen ruudullinen huivi ja miehillä lisäksi lippalakki. Kenkinä oli autonrenkaista tehdyt sandaalit. Asusta tuli punakhmerien univormu, muunlaiset vaatteet olivat kielletty nyt ja tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa.
Laulussa näkyy monet punakhmerien aatteiden ydinkohdat. Kuten aikaisemmista postauksista varmaan muistetaan, niin metsät olivat khmereille vihamielisiä paikkoja niissä vaanivat salaperäiset henget ja vaaralliset eläimet. Niistä voitiin, laulun mukaan, selvitä yhdessä ystävien [punakhmerien] avulla matkalla läpi vaarojen, kuten myös läpi Lon Nolin armeijan hyökkäysten. Ystävät ovat köyhiä kun nukkuvat maassa: ei ole taloa, ei ole suojaa. Laulu jatkaa toteamalla, että vaatteet pitää ommella itse ja näin ollaan verrannollisia ja tasa-arvoisia kaikkien muiden itseompelevien kanssa. Ruumiillinen työ ja vain työ oli merkityksellistä, muu enemmän tai vähemmän haihattelua. Tämän työn kautta samaistutaan köyhimpään kansanosaan (aivan kuten Kiinan Mao opetti). Ei myöskään ole markkinoita, joista voidaan ostaa vaatteita, ei ole kauppiasluokkaa tai muuta etuoikeutettua eliittiä. Isovanhempien perinne on tärkeä kuten myös äidin mutta ne ovat etäisiä ja kaukana eivätkä siksi vastaa nykyisiä olosuhteita. Lopulta rinnastetaan sisarsuhteet luokkasuhteisiin. Ovat epäluotettavia ja sortavia, siksi perhesiteet kuten myös luokkasiteet pitää tuhota, hävittää patruuna asiakassuhteet perin juurin.
Laulussa esitetty idea perhesuhteiden merkityksettömyydestä on hyvinkin läheinen Saloth Sarille (Pol Potille). Vaikka hän ilmeisesti arvosti vaimoaan Ponnarya, niin hän oli katkaissut kaikki suhteensa sisaruksiinsa jo silloin kuin hän pakeni maquisiin Sihanoukin vainoja vuonna 1963. Mutta toisaalta voimme antaa mielikuvituksemme laukata ja miettiä oliko punakhmerien perhesuhteiden kieltämien lopulta Saloth Sarilta peräisin oleva neuroosi. Kun hän saapui maaseudulta kaupunkiin käymään kouluja, asettui hän liki hovia ja pääsi lapsenkasvoisuudellaan vierailemaan sekä hovissa että sen haaremissa. Tähän asettumiseen oli vaikuttamassa hänen perhesuhteensa tätiinsä, siskoonsa ja serkkuunsa. Kieltämällä perhesuhteet hän kielsi myös varhaisen lapsuutensa riippuvuuden hovista ja sen loistosta. Saattoihan hänellä myös olla seksuaalisävytteinen haaremivierailujen aiheuttama moraalinen trauma lymyämässä takaraivossa ja tämä saattoi kietoutua sekavalla tavalla näkemyksiin perhesuhteista. Hallitakseen traumaansa hän kielsi suvut korvaten ne Angkarilla. Ken tietää.
Punakhmereille tuli keskeiseksi hallintatavaksi kaiken kattava Korkea Organisaatio, Angkar Loeu (tai yksinkertaisemmin pelkkä Angkar, Organisaatio). Tämän piti korvata perhe, kylä ja luostari. Sen piti täyttää kaikki ihmisten tarpeet suojasta, ruuasta, vaatteista, koulutuksesta ja hallinnosta. Ainoastaan lojaalisuus Angkarille oli merkityksellistä. Kaikki muu ihmisten väliset suhteet vain heikentävät tätä lojaalisuutta ja siksi niitä pidettiin merkityksettöminä ja epäluotettavina kuten laulussa todettiin. Angkarin takana oleva puolue oli lähes kaikille hyvin salainen, siitä ei juuri kukaan, keskuskomitean ja pienen ydinjäsenistön lisäksi, tiennyt mitään. Vasta vuonna 1977 Pol Pot raotti vähän salaisuuden verhoa radiopuheessaan paljastaen Angkarin takana olevan Kambodzhan kommunistisen puolueen. Tämäkin paljastus tehtiin vain Kiinan painostuksesta.
Sinänsä Angkar-keskinen järjestelmä oli kambodzhalaiselle maalaiselle äärimmäisen radikaali. Kautta vuosisatain oli yhteiskunta järjestäytynyt hyvin hierarkkisesti perhe- ja patruunakeskeisenä järjestelmänä. Seikka näkyy jo khmerin kielessä, mitään sinä-pronominia ei ole ja monet teonsanat kuten syödä vaihtelee laajalti, riippuen siitä kuka sitä tekee (vrt. postaukseen kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ). Patruunajärjestelmä oli myös syöpynyt ihmisten mieliin syvälle. Kun sillä saavutettiin turvaa, jota kehittymätön menneiden aikojen valtiokoneisto ei kyennyt tarjoamaan.
Punakhmerien ajama tasa-arvoinen agraariutopia oli jo alkumetreillä hyvin epärealistinen kun ei ammentanut näin kovin hyvin ihmisten omaksumasta perinteestä, ei vastannut ihmisten luontaista käsitystä keskinäisistä suhteistaan. - Sinänsä patruunakeskisen järjestelmän tuhoaminen on keskeisimpiä tavoitteita (vielä nykyäänkin) maan kehittämisessä, aivan kuten meillä tehtiin lakkauttamalla torpparilaitos jo ennen itsenäisyyttä Tokoin hallituksen toimesta. Mutta tapa, jolla se tehtiin valloitetuilla alueilla ja voimallisesti tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa ei vain ollut sovelias ja käytännöllinen sen aikaiseen poliittiseen ja sosiaaliaseen tilanteeseen. Ei ollut enää elämän keskeisenä polttopisteenä perhettä, ei luostarilaitosta, joka tarjosi henkisen perustan elämälle, ei patruunaa,joka (korvausta vastaan) tarjosi turvaa, eikä kylää,johon samaistua tilalla vain epämääräinen organisaatio, jonka tavoitteet olivat usein hämärän peitossa. Ihmiset taisivat olla aika tuuliajolla ilman selkeää kiinnepistettä, ilman perinteeseen nojautuvaa sosiaalista rakennetta. - Tämä tuuliajolla oleminen oli ehkä lopulta se syy miksi Demokraattisessa Kambodzhassa syntyi niin monta verisesti tukahdutettua kapinaliikettä ja koitui maan tuhoksi.
Elämää vapautetuilla alueilla
Maan jakautuminen kahtia oli monin paikoin samanlainen kuin Issarak ajoilla oli ennen itsenäisyyttä: Nyt maaseutu oli pääosin kapinnallisten (FUNK:n) hallinnassa ja kaupunkeja hallitsi perinteinen eliitti eli nyt Lon Nol hoveineen kun aikaisemmin hallitsijana oli Sihanouk ranskalaisten avulla. Epäonnistuneet Cenla I ja II operaatiot vain korostivat asetelmaa. Vaikka pakolaishallituksen johtaja, entinen kuningas, Sihanouk oli monelle maalaiselle lähes jumalankaltainen olento, niin punakhmerit joutuivat näkemään paljon vaivaa haaliakseen maalaisten sieluja riveihinsä. Sihanouk johtohahmona ei tähän riittänyt. Amerikkalaisten pommitukset toki oli oiva rekrytointiväline mutta alkuinnostuksen jälkeen sillä ei kovin pitkälle pötkitty. Maalaisten, erityisesti kaikkien köyhimpien elinoloja piti parantaa. Näin neuvoivat, omasta kokemuksestaan, vietnamilaiset. Vielä tällöin punakhmerit olivat hyvin idealistisia, samanlaisia kuin mitä Kiinan ja Vietnamin vallankumousten alkuaikoina esiintyi. Idealismia voidaan luonnehtia sanonnalla ’olla yhdessä kansan kanssa ja palvella kansaa’. Kuten muuan Siem Riepin (Khmerin tasavallan) virkamies totesi: ”Joskus punakhmeri poimi hedelmän puusta ja jätti maksun puun juurelle. Näin kansalaiset pitivät heitä rehellisinä ja reiluina” [3].
Jo muutama viikkoa Lon Nolin vallankaappauksen jälkeen alkoivat kommunistisen puolueen jäsenet organisoimaan kunta- ja kylätasoisia vaaleja paikallisen hallinnon järjestämiseksi. Tähän hallinnon uudelleen järjestämiseen vaalien kautta oli tietenkin syynä se, ettei CPK:lla (kommunisteilla) ollut riittävästi väkeä hallintoon. Vietnamilaiset siviiliasiantuntijat olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa tämänkaltaisessa poliittisessa työssä (aivan kuten he olivat aikoinaan Issarakin muotoutumisessa). Osittaisena syynä vietnamilaisten keskeiseen rooliin oli punakhmerien kaadereiden pienuus. Punakhmerit taasen eivät esiintyneet kommunisteina vaan Sihanoukin johtaman FUNKin ja sen Khmer Rumdo (khmerien vapaus) alahaaran edustajina ja näin saavuttivat kyläläisten luottamuksen. Kaikki vaalien ehdokkaat olivat paikallisia viljelijöitä. Suurin osa heistä kannatti FUNKia kun halusivat Sihanoukin palaavan takaisin eikä juuri kenelläkään ollut liittymiä kommunisteihin [3].
Näihin aikoihin luostarit toimivat vielä normaalisti, perheet viljelivät omia peltotilkkujaan sekä hyödykkeitä ostettiin ja myytiin markkinoilla aivan kuten oli tehty jo iät ja ajat. Merkittävin muutos alkuaikoina oli ettei keskusjohdon edustajia ollut, vaan nämä oli korvattu paikallisilla ja vaaleilla valituilla edustajilla. Myöhemmin tästä kehittyi hyvin kurinalainen lähes fanaattinen, Angkarin täydellisyyttä ja ehdottomuutta korostava järjestelmä-
Millainen oli elämä silloin
Elämästä valloitetulla alueilla on kolme kuvausta olemassa. Yksi varhaisimmista on jo vuonna 1973 Ith Sarinin kirjoittama. Toinen on ranskalaisen sosiologin ja kouluopettaja Serge Thionin kirjoittama ja kolmas Kuong Lumphonin kirjoitukset. Sarin ja Lumphon olivat Lon Nolin hallintoon kyllästyneitä koulun tarkastajia, jotka liittyivät punakhmereihin ja ylenivät CPK:n ehdokasjäseneksi [8]. Ith Sarin muisteli vuonna 1988 motiiveistaan liittyä kapinnallisiin: ”Olin menettänyt toivoni Phnom Penhissä. Kaikki oli korruptoitunutta ja epärehellistä”. Niinpä hän liittyi Lumphonin kanssa punakhmereihin. Elettyään 9 kuukautta heidän kanssaan hän menetti idealisminsa ja luopui sosialismin palosta. Kokemuksistaan hän kirjoitti hieman katkeran sävyisen kirjan Saranaoh Pralung Khmer (Khmerin sielun mielipaha). Lon Nolin hallinto kielsi kirjan liian kommunistimyönteisenä. Sitä se tuskin oli kun hän arvosteli sangen vahvasti punakhmerien hallintatapaa, erityisesti kovaa kuria. Kirjassaan hän kuitenkin kertoi [3]:
”Jos talonpoika oli sairas, niin punakhmeri meni sairaan taloon antaakseen pistoksen tai lääkettä jopa yömyöhään tai myrskyn aikana. Paikallinen punakhmerien toimisto lähetti kaadereita auttamaan kyläläisiä maanviljelystöissä kuten maan kääntämisessä, istutuksessa ja sadonkorjuussa. Tällaiset psykologiset toimet olivat todella menestys ja vaikuttivat syvästi ihmisiin. Maanviljelijät eivät tienneet mitään sosialistisesta vallankumouksesta mutta alkoivat hyvin nopeasti kannattamaan Angkaria, sen antaman vaikutelman avoimuudesta ja ystävällisyydestä”.
Sarin ja Lumphon työskentelivät CPK:n erityisalueen tiedotus- ja kulttuuritoimistossa. Pääasiassa heillä oli työtovereinaan entisiä Phnom Penhin opiskelijoita. Kuten Sarin totesi: ”Elimme sellaisten tovereiden joukossa, joilla sosialistinen vallankumouksellinen filosofia oli tiukka ja kaukana vasemmalla.” Heitä kumpaakin miellytti tovereiden ylevyys, kurinalaisuus ja tasa-arvoisuus. Mutta Sarin pelkäsi vallankumouksellisen prosessiin muuttavan ihmiset ”koneiksi” ja puolueen ylivaltaa kaikkeen mahdolliseen. Luettavakseen heille annettiin Maon valitut teokset, Stalinin Leninismin periaatteet ja CPK:n kuukausittainen lehti Vallankumouksellinen lippu (Tung Padevat) [8].
 |
| Kambodzhan kommunistisen puolueen lippu |
Sarin osallistui syyskuun 30 1972 puolueen 21 vuosipäivän seremonioihin. Sarin oli järkyttynyt kun puolueen lippu esiteltiin. Lippu oli punainen väriltään sekä siinä sirppi ja vasara, vähän kuten NL:n lippu (vrt. oheiseen kuvaan). Kieltämättä sangen erikoinen kun punakhmerit olivat kiinalaisten ystäviä ja kiinalaiset eivät oikein NL:n kavereita olleet. Sirppi kuvastaa lipussa maatyöläistä ja vasara raskasta työtä tekevää teollisuusproletariaattia. Punainen tähti kuitenkin puuttui. Sinänsä sirppi ja vasara ovat sitten NL:n alkuaikojen olleet kommunismin ja sosialismin symboleita. Mutta silti.
Hän kuiskasi Lumphonille: ”On kuin minut olisi puukotettu rintaan. … Minulla oli tunne asuvani Neuvostoliitossa”. Muutama muu oli tunnistanut lipun mutta suurin osa oli innostunut rituaalin uutuudesta ja kunnioituksesta mitä heidän oli pyydetty esittämään eli paidan kaulus napitettuna, hihat käärittynä alas ja ”rukoilevainen nöyrä asenne oikean käden nyrkki kasvojensa edessä”. Näin joukot antoivat suuremman kunnioituksen kuin mikään aikaisempi Kambodzhan lippu oli saanut [8].
Sarinin kirja ei lopulta kovin paljon kiinnostanut länsimaisia journalisteja, enemmän taisivat olla kiinnostuneita USA:n silloisesta perustuslaillisesta kriisistä. Lon Nol taasen asetti Sarinin tarkkailun alle ja kirja poistettiin markkinoilta kun sitä oli myyty muutama tuhat kappaletta. Tänään kirja on tuiki harvinainen keräilykappale ja halutumpi kuin vaikkapa Richard Nixonin muistelmat.
Serge Thion taasen oli Lon Nolin Khmerien Tasavallassa epätoivottu henkilö, persona nongaratta. Hän saapui jalkaisin Thaimaasta ja asettui viikoksi pääkaupunkiin. Täältä hän ajoi puolen tunnin matkan vapautetuille alueille, joissa hän viipyi 10 päivän ajan helmikuussa 1972. Kokemuksistaan hän kirjoitti sarjan artikkeleita Le Monde lehteen. Thion tunsi varhaisesta kokemuksestaan hyvin Kambodzhan. Thion (kuten Ben Kierman) tukivat varhaisen vaiheen punakhmerejä ja valtaantulon jälkeistä Demokraattista Kamputseaa sosialismin hehkuvan palon siivin. Myöhemmin, kun heidän silmänsä avautuivat Vietnamin valloituksen jälkeen, he ovat olleet keskeisiä tekijöitä brutaalin hallinnon sekä moraalisessa että juridisessa tuomitsemisessa [78].
Thion antoi vierailunsa jälkeen melko sympaattisen näkemyksen valloitettujen alueiden elinoloista. Hänen mukaansa vietnamilaiset joukot esittivät sangen vaimeaa roolia ja Sihanouk oli kansan joukossa sangen suosittu [8]. Hänen mukaan Lon Nolin hallituksen suosio oli sangen vähäinen ja vallankumouksellinen politiikka oli saavuttanut monen sielun. Ensimmäistä kertaa ihmisillä oli lojaalisuus ja usko tulevaisuuteen tavallisten sosiaalisten suhteiden sijaan. Hänen mukaansa puoluekaaderit pikemminkin ylläpitivät valvontaa eivätkä niinkään harjoittaneet sitä (kuten myöhemmin tuli käymään). Muutoksen ilmapiiri oli vahva mutta perinteinen tapa tehdä asioita ei ollut vielä hävinnyt [8]. Thion oli hyvin optimistinen kaikesta, mitä hän näki.
Varhaista vainoa
Niille, jotka olivat halukkaita yhteistyöhön punakhmerien kanssa, hallinnollinen järjestelmä oli sangen mieluinen. Korkeintaan rajoitettiin matkustamista asuinalueen ulkopuolelle. Rajoitukset selitettiin olevan seurausta levottomasta sotatilasta. Mutta Angkar kriittisille tarina oli aivan toinen. Vuoden 1971 loppuun mennessä punakhmerien vankiloissa oli kuitenkin vain jokunen vanki ja nämäkin suurelta osin olivat rikollisia. Kyläläisten pidättäminen vastavallankumouksellisina tai vihollisvakoojina olikin sangen harvinaista. Vasta keskuskomitean kokouksen jälkeen toukokuusta 1972 tilanne hieman ja 17 toukokuuta 1975 lähtien rajusti muuttui [3]. Vastustamalla vallankumousta joko sanoissa tai teoissa merkitsi tällöin jo käytännössä kuolemaa. Yleensä uhrit koottiin alueen päämajaan, josta eivät koskaan palanneet. Harvemmin jaettiin esimerkillisiä rangaistuksia. Esimerkiksi kuitenkin keväällä 1970 (Lon Nolin kaappausvuonna) eräässä kylässä kapinoitiin avoimesti ja oli tapettu kolme alueen kaaderia. Kylän piirittivät NLF:n ja punakhmerien joukot ja vangitsivat päätekijät perheineen. Kolmen pääpukarin perheet, lapset ja vauvat mukaan lukien yhteensä 24 ihmistä pahoinpideltiin julkisesti kuoliaaksi. Vuotta myöhemmin löydettiin 180 ruumiin joukkohauta. Vaikka Saloth Sar opettajana ollessaan kehotti oppilaitaan kriittisyyteen vallitsevia olosuhteita kohtaan niin valtaantulon jälkeen ei minkäänlaista kriittisyyttä sallittu.
 |
| Kambodzhan Cham muslimeita, Kuva: |
Vorn Vetin johtamassa erityisalueessa kiellettiin syksyllä 1972 Cham musliminaisilta käyttämästä islamilaisia värikkäitä vaatteita ja miehiltä valkoista paitaa sekä löysiä puuvillahousuja. Kaikkien piti käyttää mustaa punakhmerien univormua. Naisilta kiellettiin käyttämästä koruja ja päälaelle ylös käännettyjä hiuksia. Nämä ulkoiset piirteet olivat olleet luonteenomaisia heille jo vuosisatoja. Chamit valittiin kohteeksi koska he olivat kulttuurillisesti poikkeavia, he elivät omissa kylissään, heillä oli omat moskeijansa ja menivät keskenään naimisiin ja muutoinkin olivat omintakeisia, poikkesivat tavoiltaan suuresti valtaväestöstä. Eivätkä näin olleet kovin soveliasta väkeä punakhmerien samankaltaistamispolitiikalle. Shortin mukaan pääasiallinen syy chamien vainoihin ei ollut kuitenkaan rasistinen vaan kaikkien piti olla keskenään samankaltaisia [3]. Hieman myöhemmin samanlaisia rajoituksia ja kieltoja ulotettiin koko kansakuntaan.
[Latojan huomautus: Nämä chamit olivat muuttaneet Annamite vuoriston länsipuolelle kun vietnamilaiset valloittivat Champan ja vainosivat sen asukkaita 1400 luvun lopulta lähtien. He ovat muslimeja koska Intian kaupankäyntiä hallitsivat muslimit 800 luvulta lähtien koko eteläisen Kiinan meren alueella ja chamit, heidän kauppakumppaneinaan, ottivat aatteellisia vaikutteita tästä uskonnosta jo 1100 luvulla.]
Chamit olivat ensimmäiset uhrit punakhmerien pyrkimyksissä kulttuurilliseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen koko kansan tasapäistämiseen, samankaltaiseksi muuttamisessa. Punakhmereillä taisi mennä hieman sekaisin tasa-arvon ja tasapäisyyden käsitteet. Vielä vuoteen 1976 mennessä chamit saivat pitää moskeijansa eikä heitä juurikaan teloitettu [15]. Monet heistä liittyivät punakhmereihin. Heistä tuli myöhemmin (1977 – 1978), paikallisten kiinalaisten, vietnamilaisten (kinh ihmisten) ja khmer-kromien ohella, vainottu kansa . Vaino oli lopulta raaka rasistinen kansanmurha [106,107].
Maauudistus
Vuoden 1972 puoluekokous oli vedenjakaja puolueen aatteellisessa uudistuspolitiikassa. Kokouksen jälkeen pyrittiin tasa-arvoistamaan kaikilla punakhmerien hallitsemilla alueilla maanomistusolot ja yksityistä omaisuutta. Rikkaiden maanviljelijöiden piti luovuttaa osa omistamastaan maasta. Tämä luovutettu maa annettiin köyhimmille viljelijöille. Vuoden loppuun mennessä kaikilla perheillä oli (alueen sisällä) saman verran maata. Joissakin lääneissä kuten Kampotissa määrä oli 5 hehtaaria per perhe kun taasen tiheämmin asutuissa lääneissä se laski jopa 1 hehtaariin per perhe. Päinvastoin kuin Kiinassa, missä maareformin kriteerinä, jaettavan maan määrä, oli ruokittavien suiden lukumäärä perhettä kohden, niin Kambodzhassa pyrittiin samansuuruisiin maaläntteihin riippumatta perheen koosta. [3]. Tulevassa Demokraattisessa Kamputseassa maauudistus johti suureen ongelmaan: Kun kaupungit tyhjennettiin niin kaikki saivat samansuuruisen pläntin riippumatta siitä mikä oli maan tuottavuus, hedelmällisyys. Viljelytaidottomalle urbaanille väestölle annettiin usein heikommin tuottava alue katastrofaalisin seurauksin.
Maauudistuksen myötä punakhmerien hallinto otti hallintaansa kaikki yksityiset moottoriajoneuvot. Tarkoituksena oli tietenkin ettei kenelläkään ei ollut mitään sellaista mitä toisilla ei ollut. Kuten aikaisemmin todettiin (postauksessa sisällissota) niin kommunistisen puolueen (CPK:n) poliittinen strategia muuttui sellaiseksi, että vain kaikkein köyhimmillä oli oikeanlainen luokkatausta ja näin heistä tuli vallankumouksen airut. Tälle väestönosalle maareformi ja muut talousuudistukset sopivat vallan mainiosti, heillä kun ei usein ollut maata tai moottoriajoneuvoja lainkaan. Eivät menettäneet mitään, saivat vain. Monille varakkaimmillekin maauudistus sopi, kun he saattoivat toivoa Sihanoukin paluuta punakhmerien kannatuksen kasvun myötä. He jatkoivat viljelyään kuten aikaisemminkin kun monasti heillä oli enemmän maata kuin kykenivät viljelemään, he säilyttivät myös karjansa ja kanalansa.
Monin paikoin perustettiin osuustoiminnallisia kauppoja, joissa myytiin vietnamilaista kangasta, polttoainetta, lääkkeitä ja tarpeellisia taloustavaroita. Näin eliminoitiin perinteinen sino-khmeriläinen kauppiasluokka. Luokka oli pitänyt käsissään usein aikaisemmin koko kylän rahatalouden.Monet olivat eläneet velkakierteessä näihin varakkaisiin luokkiin.
Näin punakhmerit saavat laajan kannatuksen. Maalaiset olivat köyhtyneet sitten 20 luvun ja köyhät maattomat ihmiset muodostivat jo lähes puolet koko kansasta. Vielä 1900 luvun alussa täysin maatonta luokkaa ei juurikaan esiintynyt maaseudulla. Kehitys Kambodzhassa oli tapahtunut juuri päinvastoin kuin esimerkiksi länsimaissa, joissa maaton proletariaatti on lähes kokonaan hävinnyt [Miksi näin tapahtui Kambodzhassa? Sitä pohdimme tuonnempana.] Muutaman ensimmäisen vuoden aikana maattoman proletariaatin elintaso parani siis huomattavasti ja toisen väestöpuolikkaan olotkaan eivät myöskään heikentyneet merkittävästi. Maaseutu oli köyhää, mutta itseriittoista. Heillä oli kyky ja taito tulla toimeen ylitse pitkienkin kuivuuskausien. Sen sijaan kaupunkilaisilla näitä taitoja ei ollut ja siksi tuleva kaupunkien pakkotyhjentäminen johti katastrofiin. Heille maaseudun olot ja elämäntapa olisi ollut silloin ja vuoden 75 jälkeen tuli olemaan helvetti maan päällä.
Toukokuussa 1973 kun vietnamilaiset vetäytyivät maasta, käynnistettiin yhteistoiminnalliset tilat. Vielä tällöin niihin ei ollut pakko liittyä. Rikkaimmat maanviljelijät eivät liittyneet mutta niille köyhemmille, jotka eivät halunneet liittyä selitettiin liittymisen etuja. Noin 90 % köyhimmistä ja keskituloisista liittyi osuustoiminnallisiin kolhooseihin [15]. Joissakin lääneissä taasen yksityinen viljely loppui jo vuoden 1973 loppuun mennessä muualla vasta myöhemmin.
Jo Pariisin rauhanenuvottelujen jälkeen ja vietnamilaisten vetäydyttyä alkoi jo tulevan katastrofin idut näkyä. Tosin juuri kukaan ei niihin kiinnittänyt huomiota ja jos kiinnitti niin kutsuttiin länsimaisten imperialistien hännystelijöiksi.