Kohti Phnom Penhiä

Varhain  keväällä 1973 uskottiin yleisesti Lon Nolin hallinnon olevan loppu vain muutamassa viikossa. Näin ei kuitenkaan käynyt poliittisten toimittajien ja tarkkailijoiden suureksi hämmästykseksi. Hallinto pysyi pystyssä amerikkalaisten massiivisella sotilas- ja talousavulla. Punakhmerien yritys vallata kaupunki epäonnistui, he menettivät amerikkalaisten arvioiden mukaan kolmanneksen joukoistaan eli runsaat 16 000 miestä.

Pol Pot myöhemmin väheksyi näitä tappioita. Epäonnistumiseen oli neljä syytä: Ensinnäkin amerikkalaisten rajut pommitukset, toiseksi Lon Nolin armeijan massiiviset kalustoavustukset ja kolmanneksi asevelvollisuuden ulottaminen kaikkiin nuoriin miehiin, jopa lapsia yli 12-vuotiaita poikia värvättiin joukkoihin. Vastarinta oli kiivasta, julmaa ja hyvin aseistautunutta (mutta kokematonta ja kuritonta). Neljänneksi sadekausi alkoi juuri sopivasti elokuussa, joten suurimittainen taistelu oli lähes mahdotonta. Voidaan tietenkin kysyä, mitä järkeä on pyrkiä suurhyökkäykseen silloin kun tiet ovat yhtä velliä ja joet tulvivat, eikö olisi ollut parempi odottaa joulukuuhun, kuivankauden alkuun. Sotilaallisesti ei punakhmerien operaatiossa ollut tolkun häivääkään, heijasti vain johtajien piittaamattomuutta omista joukoistaan ja heidän taktista sekä strategista kyvyttömyydestään nähdä realiteetit.

Pommitus johti valtavaan pakolaisten muuttoon suurimpiin kaupunkeihin. Esimerkiksi Phnom Penhin asukasluku kasvoi sodan loppuun saakka yli 2 miljoonaan, kun infrastruktuuri oli rakennettu vajaalle 600 000. Pakolaisten elämä oli siis sangen kurjaa ja köyhää. Kurjuutta vielä lisäsi korruptio ja häikäilemätön rikollisuus ruoka- sekä lääkeavustusten ympärillä.  Punakhmerit eivät pitäneet näitä muuttajia ihmisinä alkuunkaan vaan jonkinlaisina luopioina ja sotilaskarkureina. Näin he ajattelivat: ”Miksi meidän pitää kärsiä kun nuo toiset voivat elää mukavaa ja lokoisaa elämää pääkaupungissa”.  Tosin heille ei kerrottu, ettei pakolaisten elämä ollutkaan kovin hääppöistä kurjissa slummeissa sairauksien ja nälän vieraillessa alvariinsa. Jos kerrottiin niin eivät välittäneet. Sota kovetti sydämet.

Ei Lon Nolin joukoillakaan mennyt hyvin. On arveltu miestappioiden nousseen yli 1000 kuukaudessa.  Sanalla sanoen maa alkoi olla sotilaallisesti täydellisessä kaaoksessa ja katastrofin partaalla.

Punakhmerit brutaalisoituvat

Vuosi 1973 muodosti käännekohdan myös toiselle asialle kuin vietnamilaisten vetäytymiselle. Nähtyään niin paljon kuolemaa ja tuhoa ympärillään raaistuvat punakhmerit lopulta itsekin. Vallankumous ei ollut enää mikään kevyt luokkaretki pääkaupunkiin vaan ihan muuta.

Vuoteen 1973 mennessä hirmuteot olivat melkein yksinomaan Lon Nolin joukkojen harrastus perintönä Samlautin kapinan julmasta tukahduttamisesta. Jo heti Lon Nolin valtaantulon jälkeen teloitettiin vietnamilaisia runsain mitoin sangen surutta. Taistelun tuoksinassa kiinni saadut kommunistit tapettiin saman tien, amerikkalaisten tiedusteluvirkailijoiden suureksi harmiksi. Arvokkaiden tiedonlähteiden haastattelusta ei tahtonut tulla enää mitään kun nämä olivat jo kuolleet.

Vallankumouksessa ei ehkä ole sijaa tunteiluun. Näin ainakin oli laita Robespierren Ranskassa ja Stalinin Venäjällä.  Mutta vuoden 1973 väkivallan ylistys meni paljon pidemmälle kuin mitä näissä maissa oli tapahtunut. Punakhmerien mielessä verilöyly on riemun aihe [3]. Inhimilliset tunteet ovat merkki heikkoudesta ja ne pitää säälimättä kitkeä pois.

Säälin ja myötätunnon sulkeminen tunnekirjosta pois ei ole millään tavalla khmer sotilaiden luontainen piirre. Esimerkkejä verenvuodon ylistämiselle sodan tuoksinassa löytyy runsaasti myös eurooppalaisesta ja amerikkalaisesta (katollisesta) maailmoista. Ei fasismiin liittyvä väkivallan ylistys mistään tyhjästä syntynyt vaan pitkästä eurooppalaisesta traditiosta aivan Rooman vallan ajoista lähtien.  Kun katsoo Stanley Kubrickin elokuvaa Full Metall Jacket niin MyLain verilöyly ei elokuvan valossa ollut mitään muuta kuin autuaaksi tekevän messun (sotilaskoulutuksen) glooriaa tihkuva lopputulema, luonnollinen seuraus oman inhimillisyytensä, itsensä, kieltämisestä. Koulutuksen lopullinen päämäärä.

Väkivallan ihannointi ei siis ole meille mikään uusi asia.  Esimerkiksi Ranskan kansallislaulu, Marseljeesi (lyhennetty vielä hurjemmasta alkuperäisestä), menee näin:

Edetkäämme, isänmaan lapset,
kunnian päivä on tullut!
Meitä vastaan hirmuvallan
verinen lippu on nostettu
verinen lippu on nostettu.
Kuuletteko konnuillamme
noitten villien sotilaiden huudon
jotka tulevat teidän syliinne asti
leikkaamaan poikienne ja kumppaneidenne kurkut
(Kertosäe)
Aseisiin kansalaiset!
Muodostakaa pataljoonanne!
Marssikaamme, marssikaamme!
kunnes epäpuhdas veri kastelee peltomme.

Millainen on kansakunta, jonka yksi pyhimmistä ikoneista on näin julma? Eikä tästä laulusta ole enää kovin pitkä matka tulevan Demokraattisen Kambodzhan kansallislauluun ”Kirkas verenpunainen veri” (laulu on alun alkujaan kirjoitettu joskus vuonna 1973, myöhemmin lienee lisätty kansallispäivä):

Tulvien ylitse isänmaamme Kamputsean kaupunkien ja niittyjen
hyvien työntekijöiden ja viljelijöiden veri,
vallankumouksellisten taistelijoidemme, miesten ja naisten, veri.
Heidän verensä luo suuren vihan ja rohkeuden,
kilvoitellen sankaruuden kanssa.
17 huhtikuuta, vallankumouksen lipun liehuessa,
heidän verensä vapautti meidät orjuudesta.

Hurraa, hurraa
kunniakas 17 huuhtikuu !
Ihana voitto oli merkittävämpi
kuin Angkorin aika.
…

Täydellisen version voinet lukea vaikka wikipediasta  ja kuullakin sen voi you tubesta



Voimme vain miettiä mistä moinen verenvuodon pitäminen vallankumouksen hyveenä on peräisin. Kiinalaisesta ja vietnamilaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista emme ainakaan löydä esimerkkejä siihen. Esimerkiksi Mao, jonka vallankumous oli uhrien määrän suhteen olennaisesti suurempi, ei todellakaan asettanut mitään glooriaa sille tuholle mitä kumous aiheutti. Hänelle tuho oli vain välttämätön pahuuden ilmentymä [3]. Ranskassa opiskelleet punakhmerien johtajat tunsivat hyvin Ranskan vallankumouksen ja Stalinin. Vasta  vuoden 1956 jälkeen heidän ihannoimansa miehen hirmuteot, sisäiset puhdistukset ja pakkokollektivisointi, tulivat julkisuuteen. Vasta kun monet olivat jo palanneet Kambodzhaan. Ehkä he näkivät näin väkivallan olevan väistämätön ihanne, vallankumoukseen luontaisesti kuuluvana sisäisenä piirteenä.

Punakhmereille vuodesta 1973 kehittyvä brutaalisuus saa osittain myös selityksen siitä, että Lon Nolin joukot olivat myös hyvin raakoja. Näin väkivallan ylistäminen on vain koston kierteen ylistämistä.


Toisaalta he olivat juuriltaan Theravada buddhalaisia, jossa taasen yksilö itsessään on vain syyn ja seurauksen maailmanpyörän objekti. Objekti, jonka elämän perusluonne on pohjaton kärsimys. Jalostaessaan itseään ihmisen pitää poistaa kaikki inhimilliset heikkoudet ja oma minuutensa (kuten cpap moraaliohjeissa opetettiin). Näin raakuus tavallaan epäsuorasti sisältyi heidän uskonnolliseen perimään, epäsuorasti osana objektin piirteenä.  Koska aikoinaan tunnustettiin samanlaista buddhalaisuuden haaraa Thaimaassa, niin osittain saadaan tästä selitys Siamin valloitusretkien julmuudelle. Short kirjassaan Pol Pot Anatomy of a Nightmare monen muun tutkijan ja journalistin ohella, näkee cpapin olevan luontainen kasvualusta punakhmerien julmuudelle. Koska väkivalta epäsuorasti on seurausta kulttuuriperimästä ei punakhmerien johtajia ei oikein voi tuomita kansanmurhasta - väitetään.

Vuonna 1973 alkanut julmuuden kierre jatkui vallankumouksen jälkeen. Tällöin se kohdistui ensisijaisesti kaupungeista pakkosiirrettyihin ihmisiin. Vaikka selityksenä voimme pitää kulttuuritaustaansa ja Euroopasta omaksumiaan ajatuksia niin tämä ei kuitenkaan vähennä millään tavalla johdon vastuuta. Päinvastoin sivistyneinä ihmisinä heidän olisi pitänyt lopettaa julmuudet heti alkuunsa. Eivät kuitenkaan lopettaneet vaan kiihdyttivät sitä sisäisten puhdistusten myötä (ja siksi monet heistä ovat tänään – ihan syystä – istumassa syytettyjen penkissä kansainvälisessä erityistuomioistuimessa).

Lopulta brutaalisuus omia kansalaisia kohtaan oli myös aatteen puhdistamista.  Kaikki jotka poikkeavat vallankumouksen ihanteesta ovat ihmishahmoisia syöpäläisiä, tihutyön tekijöitä. Analogia myöhäiskeskiajan katollisuuteen ja inkvisitioon on sangen ilmeinen. Kaikki synnintekijät ovat helvetin piinan sanansaattajia ja siksi nämä pitää kiduttaa ja eliminoida (noitavainoissa) kaikkialla missä katolisella kirkolla oli vaikutusvaltaa. Mikä taasen katsottiin olevan syntiä oli silloin (ja vielä tänään) hyvin venyvä käsite. Joten vähän joka toinen ihminen voitiin puhdistaa pois elävien kirjoilta. - Voi meitä ihmisiä kun brutaalisuus saa jalansijaa mielissämme niin idässä kuin lännessäkin, ollen oma luontainen piirteemme. Vai onko näin ?

Apua Vietnamilta

Vaikka Saloth Sarin (Pol Potin) asema muuttui, vietnamilaisten vetäytyessä, muodollisesta johtajasta todelliseksi johtajaksi, niin hän kuitenkin koki vietnamilaisten pettäneen heidät (kuten Khieu Samphan oli sanonut vierailun aikana Sihanoukille ”Hanoi jätti meidät”). Yleisesti uskotaan, että suhteet näiden kahden, Vietnamin työväenpuolueen (VWP:n) ja Kambodzhan kommunistisen puolueen (CPK:n) välillä huononivat alvariinsa vuoden 1973 jälkeen kunnes Vietnam puhalsi pelin poikki omalla valloitusretkellään vuonna 1979. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen kuten Dimitri Mosjakov on kertonut meille hienossa artikkelissaan ”The Khmer Rouge and the Vietnamese Communist: A History of their relations as told in the Soviet Archives” [35]. Suhteet paranivat, hänen mukaansa, olennaisesti vuonna 1974 lähes läheiseen yhteistyöhön. Sinä vuonna CPK:n johto näyttää unohtaneen syytökset, joiden mukaan vietnamilaiset ”ovat pettäneet Khmerin kansan edut”. Kyseinen Mosjakovin artikkeli on sangen valaiseva kun hän oikaisee moniakin väärinkäsityksiä, tukeutumalla omiin venäjänkielisiin lähteisiin. [Todellakin lukemisen arvoinen tutkielma vaikka henkilönimien translitteroinnissa pitää käyttää hieman omaa mielikuvitustaan.]

Asia oli nimittäin sillä tavalla, kun Saloth Sar joukkoineen yritti vallata Phnom Penhin vuonna 1973, epäonnistuivat he retkessään. Valloitus siirtyi kaksi vuotta myöhemmäksi. Tappion jälkeen Saloth Sar punakhmereineen haki aineellista tukea ja aseita sen ensisijaiselta kumppanilta Kiinalta. Tämä oli kuitenkin kuuro näille pyynnöille. Peking pelasi jo tällöin omaa peliään. Se halusi tiettyjä henkilömuutoksia Vietnamin johtoon sekä syventävän yhteistyötään kanssaan ja näin vähentävän Neuvostoliiton kasvavaa vaikutusvaltaa maassa. Lisäksi Kiinan nihkeydelle saattaa olla myös halu pakottaa punakhmerit aselepoon Lon Nolin kanssa ja Sihanoukin istuttamiseen maan johtoon.

[Latojan huomautus: Näihin aikoihin alettiin CPK:n dokumenteissa kutsua puoluejohtoa numeroilla. Saloth Saria, Pol Potia, kutsuttiin  ”veli numero yhdeksi” (Brother Number One) Nuon Chea oli taasen ”veli numero kaksi” jne. Näin henkilöillä ei ole nimeä eikä juuri persoonaa, vain jonkinlaisia organisaation, Angkarin, palvelijoita.]

Kiinan nihkeyden vuoksi Saloth Sar oli pakotettu pehmentämään retoriikkaansa ja neuvottelemaan Hanoin kanssa tuesta uudelleen. Esimerkiksi maaliskuussa hän lähetti kirjeen VWP:n politbyron jäsenelle Le Duc Tholle (samalle miehelle joka kävi Pariisissa rauhaneuvotteluita Kissingerin kanssa). Tässä kirjeessä hän toteaa: ”vilpittömästi ja sydämeni pohjasta takaan että kaikissa olosuhteissa tulen olemaan lojaali suuren ystävyytemme politiikalle ja veljelliselle vallankumoukselliselle solidaarisuudelle Kambodzhan ja Vietnamin välillä, huolimatta kaikista vaikeuksista ja esteistä” [35]. Tällaisen diplomaattisen liirum laarumin esittäminen ei tuota mitään vaikeuksia khmereille kuten olemme jo aikaisemmin havainneet vaikkapa Sihanoukin tai Norodom 1:n puheissa ja kirjoitelmissa. Kirje tihkui kiitollisuutta ja vannoi kuuliaisuutta kun hänellä ei oikeastaan ollut muutakaan mahdollisuutta saadakseen sotilaallista ja muuta apua Vietnamilta.

Epäilemättä punakhmerit pelasivat taitavaa peliä Hanoin kanssa: Toisaalta tarvitsivat vietnamilaisia päästääkseen valtaan ja toisaalta haaveilivat Kokin Kiinan liittämisestä maahansa. Sinänsä ei ole mitään kummallista punakhmerien avun pyynnölle, takin käännölle vuoripuoli ulospäin onnistuu heiltä ihan noin vain.  Sen sijaan on kummallista, ettei Hanoi tehnyt mitään muuttaakseen Kambodzhan kommunistisen puolueen rakennetta omaksi edukseen. Hanoi kun oli hyvin tietoinen punakhmerien johdon (nuivasta) asenteesta Vietnamia kohtaan. He olivat esimerkiksi kovin selvillä menneistä satunnaisista kahakoista CPK:n kaadereiden ja vetäytyvien vietnamilaisten välillä. Vietnamilaiset olivat kylläkin sangen epäluuloisia Saloth Saria kohtaan. Mutta avunpyynnön esittikin Nuon Chea, joka saattoi näyttäytyä hieman luotettavammalta kumppanilta. Vietnamilaiset myönsivät avun, eikä Saloth Saria syrjäytetty. Hanoi ilmeisesti ei halunnut minkäänlaisia ongelmia länsirajallaan tilanteessa missä he valmistautuivat koko Vietnamin yhdistämiseen (kuten muistetaan postauksesta ”Sota päättyy”  Saigon valloitettiin Huhtikuun 30 1975 vajaa kaksi viikkoa Phnom Penhin valloituksen jälkeen).