Pommitukset
Cambodia was not a mistake; it was a crime. That remains true today.
William Shawcross [1987]
William Shawcross [1987]
Olemme kierrelleet ja kaarrelleet tähän saakka Kambodzhan tragedian ympärillä. Pohtineet 1800 luvun maailmaa, maan takapajuisuutta, maan itsenäistymistä, Sihanoukin otteita, Saloth Saria ja Lon Nolia. Siksi vain pohdimme kun aina Pol Potin Demokraattinen Kamputsea esitetään kuin se olisi tyhjästä tullut maan päälle, kuin helvetti olisi yks kaks noussut maan uumenista. Näin ei ollut. Kaksi tekijää sysäsi kaiken liikkeelle vyöryen, hyörien ja räjähdelleen: Vietnamin sota ja maan pommitukset. Ja nämä kaksi tekijää liittyivät toinen toisiinsa kuin jäteastia ja sen sisältö.
Kambodzhan ja Khmeriin tasavallan pommitukset ovat yhä vielä ajankohtaisia [1]. Olemmeko itse, hurskaissa länsimaissa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa, synnyttäneet Al Qaidan ja ISISksen kaltaiset terroristijärjestöt Afganistanissa, Syyriassa, Jemenissä, Irakissa, Iranissa ja monessa muussa arabimaassa? Onko se tapa millä eurooppalaiset ja amerikkalaiset yrittävät ratkaista lähi-idän konflikteja itse asiassa sellainen, että laajennamme konflikteja vielä suuremmiksi? Tässä yhteydessä Kambodzhan pommitukset ovat oiva muistutus historiasta. Pommitukset eivät toimineet Kambodzhassa ja Irakissa. Niillä ei saavutettu rauhaa vaan entistä suurempi kaaos ja Kambodzhassa Punakhmerien suosion kasvuun ja brutalisoitumiseen äärimilleen. Miten ne voisivat toimia Syyriassa? Siksi pommituksista muistuttaminen on vielä ajankohtaista, päivänpolttava asia.
Gerald Fordin ja George W. Bushin hallinnon puolustusministeri Donald Rumsfield kysyikin Irakin operaation yhteydessä: ”Luommeko enemmän vihollisia kuin ehdimme niitä tappaa?” [1] Tai kuten eräs jemeniläinen asianajaja tviittasi toukokuussa 2012: ”DEAR OBAMA, when a U.S. drone missile kills a child in Yemen, the father will go to war with you, guaranteed. Nothing to do with Al Qaeda” [103]. Ja näin lähi-itä syöstään ennen näkemättömään kaaokseen kunnes se aikanaan leviää Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Sitä kai haluamme? [Eikä leviämisellä ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa.]
Mitä opimme Kambodzhan pommituksista ?
Emme mitään! Yhdysvaltojen tekemät pommitukset Kambodzhaan olivat lopulta se syy, miksi Punakhmerit saivat sellaisen vallan kuin saivat ja kykenivät ottamaan koko maan hallintaansa. Pommitukset tuhosivat Phnom Penhin ympäröivän maaseudun ja tämä ei kyennyt enää elättämään ylisuureksi paisunutta kaupunkia. Kaupunki eli kokonaan ulkopuolisen ruoka-avun avulla. Osittaisena syynä väistämättömän nälänhädän torjumiseksi Punakhmerit evakuoivat kaupungit hyvin brutaalilla tavalla tultuaan valtaan (toinen syy oli kuvitellun vastavallankumouksen tukahduttaminen alkuunsa). Pommitukset ajoivat puolitoista kaksi miljoonaa ihmistä pakoon omilta kotiseuduilta. Näitä kurjissa oloissa eläviä pakolaisia Punakhmerit pitivät luopioina ja karkureina, eräänlaisina epäihmisinä. Valtaantulonsa jälkeen Punakhmerit kohtelivat näitä ihmisiä kaltoin. Pommitukset edistivät Punakhmerien joukon kasvun ja edesauttoivat vallankumouksen toteutumista. Pommitusten seurauksena Punakhmerit radikalisoituivat entisestään äärimmilleen. Sanalla sanoen pommitukset tuhosivat köyhän kehitysmaan lähes täydellisesti. Tästä tuhosta on kaksi miestä vastuussa: USA:n presidentti Richard Nixon ja hänen neuvonantajansa Henry Kissinger. Jälkimmäinen sai aikoinaan Nobelin rauhanpalkinnon mutta tosiasiassa hänen pitäisi olla saamassa tuomio Kambodzhan erityistuomioistuimessa rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Vaatimus taitaa olla kuin toiselta planeetalta.
 |
| Violetilla merkityt alueet olivat pommituksen kohteita. Julkaistu Yale yliopiston luvalla. “The Cambodian Genocide Program, Yale University, http://gsp.yale.edu” |
Kaiken kaikkiaan pommituksiin kuoli 50 000 – 450 000 ihmistä . Kukaan ei tiedä tarkkaan (jotkut tutkijat ja journalistit puhuvat jopa puolesta miljoonasta vainajasta). Jälkimmäinen lukuarvo on sikäli uskottava, että toisinaan pommit osuivat usein harvaan asutuille maille toisinaan taasen pieniin kyliin. Vuoden 1973 pommitukset kohdistuivat 200 km säteellä Phnom Penhin ympäristöön. Tämä oli jo tiheästi asuttua aluetta, joissa oli 100 - 300 hengen kyliä vieri vieressä. Näin voidaan, ajatella, että keskimäärin lentoa kohden kuoli 10 - 15 henkilöä. Kun pommituslentoja tehtiin noin 43 415
saadaankin jo kuolleiden määräksi runsaasti yli 450 tuhatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että Pol Potin hallinto kaudella kuoli 200 - 300 tuhatta ihmistä ja Pol Potin hallintoa pidetään äärimmäisen brutaalina.Kun Nixon astui valtaan, muuttui pommitusten tavoite ja strategia täysin. Johsonin aikana Laosin ja Vietnamin pommitukset olivat satunnaisia ja kohdistuivat vain tarkoin määriteltyihin rajallisiin kohteisiin. Nyt käytettiin massiivisia B-52D koneita. Nämä olivat ensisijaisesti suunniteltu mahdollista sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Kun nämä koneet otettiin käyttöön, alettiin puhumaan mattopommituksista (carbet bombing) missä kokonainen laivue pommitti toinen toisensa perään laajoja alueita systemaattisesti. Yksi B-52D pystyy ottamaan ”hyötykuormana” 108 kpl 225 kg pommia tai 42 kpl 340 kg pommia. Nämä pudotetaan alueelle, jonka koko on 500 m x 1500 m. Usein alueelle sattui kambodzhalainen kylä, joka pommituksen aikana tuhoutui täysin, lähes mitään elollista ei jäänyt jäljelle. Niin kuoli monet köyhät maanviljelijät, joilla ei ollut osaa ei arpaa Vietnamin sotaan, Lon Nolin vallankaappaukseen tai US/NL väliseen valtapolitiikkaan.
Koko Indokiinaan (Vietnam, Laos ja Kambodzha) pudotettiin kolme kertaa enemmän pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana yhteensä. Yksinomaan Kambodzhaan pudotettiin 3 kertaa enemmän kuin Japaniin pudotettiin toisen maailmansodan aikana Hiroshima ja Nagasaki mukaan lukien[3]. Kambodzhaan pudotettiin yhteensä 539 129 tonnia pommeja [12]. Tämä määrä on yhtä paljon kuin neljännes koko Suomen autokannan yhteenlaskettu paino muutettuna trotyyli ekvivalenttipainoksi ! Ei siis mikään vähäinen määrä.
Lähes viisi vuotta jatkuvien pommitusten aloittaminen olivat käännekohta sille, miten amerikkalaiset kävivät sotaansa [102]. Pommitusten salaisuus, pimittäminen suurelta yleisöltä, muodostui lopulta paljon tärkeämmäksi kuin itse pommitus. Kun Kambodzhaa, lukuun ottamatta rajaseutuja, ei pommitettu Johnsonin aikakaudella olivat poliittiset syyt ilmeiset. Sihanoukin Kambodzha oli itsenäinen suvereeni valtio, joka ei ollut sotatilassa USA:n kanssa. Sihanouk oli tehnyt kaikkensa pitääkseen maansa erossa sodasta. Viimeinen asia mitä Johnson myöskään halusi oli lopulta sodan laajeneminen naapurivaltioihin. Toiseksi USA:ssa oli voimistuva sodan vastainen oppositio, jolloin pommitusten paljastuminen olisi ollut sisäpoliittisesti hyvin riskialtis toimenpide.
Punakhmerit käyttivät pommituksia tehokkaasti hyväkseen rekrytoidessaan väkeä riveihinsä. Vallankaappauksen alussa heitä ei ollut juuri enempää kuin pari tuhatta metsässä elävää urbaania idealistia, joille sodankäynnin strategia ja taktiikka oli täysin hukassa. Kun he 5 vuotta myöhemmin valtasivat Phnom Penhin, oli heitä jo runsaat 100 000. Muuan Punakhmerien upseeri Chhnit Do kertoi journalisti Bruce Pallingille, tämän kysyessä, käyttivätkö Punakhmerit pommituksia osana propagandaa, seuraavasti [26]:
”Joka kerta kun oli pommitettu he [Punakhmerit] ottivat mukaansa ihmisiä katsomaan kraattereita, näyttääkseen kuinka suuria ja syviä ne ovat, nähdäkseen miten maa oli kaivautunut ja palanut karrelle … ihmiset toisinaan ihan kirjaimellisesti paskoivat housuihinsa kun suuret pommit saapuivat. Heidän mielensä jäätyi silloin ja kuljeskelivat äänettöminä kolme ja neljä päivää ympäriinsä. Peloissaan ja puolihulluina ihmiset olivat valmiina uskomaan, mitä heille kerrottiin. Koska he olivat kauhistuneita, he jatkoivat yhteistyötä Punakhmerien kanssa, liittyivät Punakhmereihin, lähettivät lapsensa heidän luokseen … Joskus pommit osuivat pieniin lapsiin ja isät liittyivät heti Punakhmereihin”.
Nixonin hallitus tiesi hyvin, että Punakhmerit käyttivät pommituksia osana propagandaansa haaliessaan talonpoikien sieluja riveihinsä. Tätä ei kuitenkaan pidetty kovin tärkeänä strategisena seikkana.
Pommitukset voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: Operaatio Menu (1969 – 1970), jota täydennettiin maahyökkäyksin, sekä kaksivaiheinen operaatio Freedom Deal (1970 – 1973). Freedom Dealin ainoana tavoitteena oli tukea Lon Nolin hallintoa mutta sai maan sisäisen kaaoksen kehittymään katastrofiksi.
Operaatio Menu
Richard Nixon astui presidentiksi tammikuussa 1969. Hän lupasi äänestäjilleen lopettavansa Vietnamin sodan. Tosin hän oli sabotoinut jo ennen vaalintaansa Pariisin rauhanneuvottelut estääkseen Hubert Humreyn valinnan [50]. Nixon oli Pentagonin haukoille ja sotatarviketeollisuudelle mieluinen valinta kun hän ei halunnut olla ensimmäinen amerikkalainen presidentti, joka häviäisi sodan.
Heti valtaantulonsa jälkeen esittivät kenraalit, Earlie Wheelerin johdolla 30. tammikuuta. 1969, hienon ajatuksen presidentille: Tiedustelutietojemme mukaan NLF:llä ja Vietnamin kansanarmeijalla on paikallinen pääesikunta COSV (Central Office for SouthVietnam) rajan tuntumassa Kambodzhan puolella. Heillä on myös siellä monia levähdyspaikkoja ja varusteiden täydennyspaikkoja. Jos tuhoamme tämän niin voisimme voittaa sodan ja saavuttaa ”kunniallisen rauhan” oman, äänestäjilleen lupaamansa, vietnamisointipolitiikan alaisuudessa.
Helmikuussa NLF/PAVN käynnisti joukon rakettihyökkäyksiä Saigonia vastaan. USA oli juuri keskeyttänyt Pohjoi-Vietnamin pommitukset. Mokomatkin hyväkkäät tuumi Nixon varmaan suivaantuneena. Kostoksi hän valtuutti Henry Kissingerin valmistelemaan ilmahyökkäyksiä NLF/PAVN kohteita vastaan. Eräänä helmikuun aamuna kokoontuivat Kissinger ja hänen sotilaallinen avustajansa Alexander Haig, ja muutama muu aamiaisella päättämään pommituksista Brysselissä, Nixonin vierailun aikana. Niinpä ensimmäinen pommitus sai nimekseen ”Breakfast” (aamiainen). Pommitus käynnistettiin maaliskuun 18 vuonna 1969 ja jatkui kesään 1970 saakka. Aamiaista seurasivat muut ruokalajit lounas, välipala, päivällinen, iltapala ja jälkiruoka tulevina pommituksina.
Kissinger kovasti väittää Menu operaatiolla olleen Sihanoukin siunaus (vrt. postaus Sihanouk himmenee ). Seymor Hershin mainiossa kirjassa The Price of Power, Kissinger in the Nixon White House [102] esitti, ettei aamiaiskokouksessa kylläkään keskusteltu lainkaan Sihanoukin reaktiosta pommituksiin. Sihanouk ei koskaan moittinut julkisesti pommituksia. Tähän on ilmeisesti olemassa monta syytä. Ehkäpä tärkein oli se, että Sihanouk arveli Samlautin kapinaa seuraavan ensimmäisen sisällissodan puuhamiesten patruunoiden olevan vietnamilaisia kommunisteja. Nykyään tiedämme ettei näin oikeastaan ollut. Sihanouk on saattanut toivoa amerikkalaisten hieman kurittavan heitä ja vastalahjaksi olisi saanut talousapua.
Menu päättyi 27 heinäkuuta 1970 kun Pentagon tajusi ettei sillä oltu saavutettu mitään. Pommituksilla ei saavutettu pääasiallista tavoitetta eli COSV:n tuhoamista. Tätä kun ei ollut olemassa missään yhdessä keskitetyssä paikassa. Toki tuhottiin monia siviilikyliä. Sodittuaan monta vuotta eivät amerikkalaiset vieläkään ymmärtäneet miten vietnamilaiset kävivät sotaansa. Olivat jatkuvasti liikkeellä. Aina kun pääesikunnalla oli tarve kokoontua, he kokoontuivat aina uudessa paikassa. Koskaan ei kokoonnuttu kahta kertaa peräkkäin samassa paikassa. Kun amerikkalaiset sodanjohtajat eivät tätä seikkaa ymmärtäneet on kieltämättä hieman ihmeellistä.
Oletetun COSVN tuhoamisen lisäksi pommituksilla oli myös tavoitteena pitää vietnamilaiset sissit poissa rajantuntumasta ja haitata heidän sodankäyntiä, jotta amerikkalaiset voisivat vetäytyä maasta vietnamisoinnin puitteissa turvallisesti ja hallitusti, so. siirtämään enenevissä määrin taisteluvastuuta Etelä-Vietnamin armeijalle. Toisin sanoen taistelut siirtyivät maajoukoista ilmavoimille. Tällöin ei juurikaan kuole amerikkalaisia sotilaita mutta sen sijaan sotaan osallistumattomia siviilejä monin kertainen määrä.
 |
| B-52 D pommikone |
Kissinger ja hänen avustajansa Haig halusivat pitää kokonaan pommitettavan maan (Kambodzhan) pimennossa myös lentokoneen miehistöltä. Pimittäminen olisi tosin johtanut epämääräisiin juoruihin. Lopulta päädyttiin sangen ovelaan ratkaisuun, joka tultiin tuntemaan nimellä kaksinkertainen raportointi. Pommituksissa käytettiin 60 B-52 konetta, joista 12 pommitti ”legtiimia” kohdetta Vietnamissa. Kaikille miehistön jäsenille kerrottiin pommitusten kohteen olevan Etelä-Vietnamissa. Pilotille, suunnistajalle ja radistille kerrottiin heidän saavan tutka-aseman kautta tarkemmat tiedot kohteesta vasta kun he ovat Etelä-Vietnamin ilmatilassa, virallisesti kohteen piti olla kuitenkin Etelä-Vietnamissa. Tutka-asemille toimitettiin erikoislennolla Saigonista muutamaa tuntia ennen pommitusta tarkat koordinaatit. Lopulta tutkat ohjasivat heidät oikeaan paikkaan. Asemien miehistö ei koskaan kertonut Kambodzhan pommituksista vaikka tiesivät maata pommitetun, vasta 1973 ilmitulleen Watergate skandaalin jälkeen monet heistä avasivat suunsa lehdistölle.
Kun pommit oli pudotettu, niin koneen radisti ilmoitti tehtävän suoritetun. Tutka-aseman tiedustelumiehet merkitsivät raporttiin tämän kuvitellun kohteen olleen Etelä-Vietnamissa.. Tiedustelumiehet eivät olleet tietoisia koordinaattien muutoksista. Raporteissa näkyi alkuperäiset ilmoitetut tiedot eikä uusia tosiasiallisia koordinaatteja (toki nämä kerättiin huippusalaiseen tietokantaan). Ulkopuolelta näytti siis heidän olleen suorittamassa tehtävää Etelä-Vietnamissa. Kun operaatio oli ohi, tutka-aseman johtaja soitti salaiseen numeroon Saigonissa kertoen: ”pallopeli on päättynyt”.
Pimittämisessä mentiin jopa niin pitkälle, että salaisissa telex linjoissa viestittiin Saigonissa olevalle suurlähettiläälle keskustelujen Kambodzhan pommituksista olevan keskeytyneen. Mutta armeijan komentajalle Greighton W. Adamsille välitettiin tieto unohtaa koko suurlähettiläälle välitetty tieto ja ilmoitettiin pommitusten suunnittelun olevan hyvässä vauhdissa. Vain hyvin pieni joukko armeijan korkeimmassa johdossa tiesi pommituksista.
Invaasio
Kun Menu oli sangen tulokseton, niin Pentagonissa päätettiin invaasiosta maahan. Toukokuun 1 vuonna 1970 sekä amerikkalaiset erikoisjoukot että Etelä-Vietnamin armeijan säännölliset joukot, ARVN:n, hyökkäsivät maahan [12], kuten sisällissota postauksessa jo kerrottiin. Tähän osallistui 30 000 amerikkalaista ja 40 000 etelävietnamilaista. Hyökkäyksen tavoitteena oli varmistaa pommitusten menestys ja tuhota COSVN. Tosin tätä ei myöskään tällöin löydetty. Hyvissä ajoin eli pari viikkoa aikaisemmin oli sekä NLF:n että pohjoisvietnamin kansanarmeijan joukot vetäytyneet syvemmälle sisämaahan turvaan.
Invaasio oli rajaseudun asukkaille hyvin traaginen ja tuhoisa. Etelävietnamilaiset jatkoivat rajaseuduilla invaasion jälkeen omia hyökkäyksiään koko vuoden 1970 ja suurimman osan vuodesta 1971.Etelä Vietnamista saapuneet joukot käyttäytyivät kuin rikolliset: asukkaita teloitettiin vähäisimmästäkin vastarinnasta ja heidän omaisuutensa ryövättiin surutta. Vietnamilaiset saavuttivat sangen pelottavan maineen [8].
Freedom Deal
Menuun jälkeen seurasi olennaisesti tuhoisampi ja laajempi pommitusaalto toukokuusta 1970 elokuuhun 1973. Sen ensisijaisena tavoitteen oli tukea Lon Nolin hallintoa Punakhmerejä vastaan. Freedom deal kampanja voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ennen Pariisin rauhansopimusta ja sen jälkeen.
Alun perin piti pommittamaan vain 50 kilometrin vyöhykettä rajan pinnassa, mutta hyvin nopeasti se laajeni koko itäiseen Kambodzhaan. Tiedusteluraporttien mukaan pommituksista ei ollut juurikaan hyötyä. Tästäpä Nixon suivaantui ja soitti Kissingerille: ”He [ilmavoimat] ovat mielikuvituksettomia, he vain suorittavat näitä asioita, pommittavat viidakkoja. Heidän pitää mennä sinne, tarkoitan todella mennä.” Johon Kissinger totesi, että "ilmavoimat on suunniteltu taistelua NL:ää vastaan, eikä tämän kaltaiseen sotaan.” Johon Nxon vastasi: ”Haluan heidän osuvan kaikkeen. Haluan heidän käyttävän suuria lentokoneita, pieniä koneita, käyttävän kaikkea mahdollista joka auttaa heitä [ilmavoimia], puristamaan helvetin irti. Ei ole mitään rajoituksia lentomatkoihin eikä budjettiin. Onko selvä.”. Välittömästi Kissinger välitti määräyksen: ”Massiivinen pommituskampanja Kambodzhassa. Mikä tahansa, joka lentää kohteena kaikki, joka liikkuu” [105].
Vietnamin väliaikaisen valankumoushallituksen (PRG:n) tiedotusministeri Truong Nhu Trang kuvaili pommituksia Kambodzhassa seuraavasti[3]:
”Mikään mitä sissien piti kestää ei ollut verrattavissa B-52 pommitusten aiheuttamaan terroriin … Se oli kuin suunnaton niitto olisi pyyhkäisyt viidakon läpi, kaataen jättimäisiä teak ja go puita kuin ruohoa silputen ne miljardeihin pirstaleihin … jollain pelottavalla tavalla ne lakkasivat olemasta olemassa. Siellä ei ollut mitään, täysin tunnistamattomassa maisemaan oli koverrettu suunnattomia kraattereita …
Ensikerran kun koin B-52 hyökkäyksen näytti, painautuessani bunkkerin lattiaa vastaan, kuin olisin joutunut apokalyptiseen maailmanloppuun ... Tyrmäävä whump-whump-whump tuli lähemmäksi ja lähemmäksi … Sitten mullistus saapui kohdallemme, jokainen halasi maata, jotkut huusivat hiljaa, toiset taistelivat hallitakseen väkivaltaisen vaistomaisen vapinan. Ympärillämme maa alkoi nousta kouristuksenomaisesti ja valtaisa karjunta nielaisi meidät … terrori oli täydellistä. Joku menetti itsehillinnän kun mieli huusi käsittämättömiä käskyjä mennä ulos.”
Ensikerran kun koin B-52 hyökkäyksen näytti, painautuessani bunkkerin lattiaa vastaan, kuin olisin joutunut apokalyptiseen maailmanloppuun ... Tyrmäävä whump-whump-whump tuli lähemmäksi ja lähemmäksi … Sitten mullistus saapui kohdallemme, jokainen halasi maata, jotkut huusivat hiljaa, toiset taistelivat hallitakseen väkivaltaisen vaistomaisen vapinan. Ympärillämme maa alkoi nousta kouristuksenomaisesti ja valtaisa karjunta nielaisi meidät … terrori oli täydellistä. Joku menetti itsehillinnän kun mieli huusi käsittämättömiä käskyjä mennä ulos.”
The Only War in Town
Kun Pariisissa oli päästy sopimukseen amerikkalaisten täydellisestä vetäytymisestä Vietnamista, jäi seikka ilmeisesti harmittamaan Nixonia. Kambodzhasta ei oltu sovittu juuri mitään. Saman aikaisesti Punakhmerit olivat lähestymässä Phnom Penhiä ja oli kysymys vain viikoista tai muutamasta kuukaudesta ennen kuin he olisivat valloittaneet pääkaupungin. Estääkseen tämän ja pelätessään Kaakkois-Aasian ensimmäisen dominon kaatumisen määräsi Nixon kaupungin ympäristön laajamittaisesta pommituksesta. Pommitus kesti helmikuusta elokuuhun vuonna 1973 kunnes kongressi keskeytti sen. Vaihe oli koko Kambodzhan pommituksen kiivain ja sen vaikutus oli suunnaton inhimillinen kärsimys ja pääkaupungin valtaamisen lykkäytyminen parilla vuodella. CIA:n omat tiedustelu raportit totesivat pommitusten hyödyn olevan Lon Nolin syrjäyttämisen viivästymisen parilla kuukaudella mutta toisaalta pommitusten lopettaminen merkitisi ”US sotilaallisen roolin päättymistä alueella” [8]. Pommitusten toissijaisena efektinä oli kaupungin elintarvikehuollon lähes täydellinen katkeaminen. Kaupunki eli tämän jälkeen ulkopuolisen elintarvikehuollon avulla pitkin Mekong jokea ja ilmasilloin. Tästä taasen oli seurauksena mustan pörssin kaupan kasvu ja korruptio. Vielä tällöin eivät Punakhmerit olleet päättäneet kaupunkien tyhjentämisestä. Vallankumouksen siirtyminen johti Punakhmerien radikalisoitumiseen ja brutalisoitumiseen. Ilmeisenä syynä oli pommitusten aiheuttama suunnaton inhimillinen kärsimys hallitsemillaan alueilla.
Kun rauhaneuvottelujen tuloksena ei enää voitu pommittaa Laosia eikä Vietnamia niin Kambodzhasta tuli, kuten CIA:n johtaja William Colby totesi: ”The Only War in Town” [8, 9]. Tänä aikana pudotettiin runsaat 250 tuhatta tonnia räjähteitä maahan, joka ei edes ollut sodassa USA:n kanssa. Viisi kertaa enemmän kuin pudotettiin edellisenä vuonna koko Kambodzhaan. Kohteiden valinta oli olennaisesti sattumanvaraisempaa kuin Laosissa ja Vietnamissa. Kohteiden oletettiin olevan sotilasalueita tai kyliä missä arveltiin kommunistien hakevan suojaa. Käytetyt kartat olivat vanhentuneita ja jäljestäpäin on havaittu pommitusten kohdistuneen tiheästi asuttuihin alueisiin Phnom Penhin ympäristössä.
Nixonin hallinto piti koko Kambodzhan pommitusta niin pitkään salaisena kun se vain oli mahdollista. Kunnes sen keskeyttäminen tuli aivan liian myöhään. Vasta 1973 USA:n kongressi suuttuneena tuhosta mitä pommitukset olivat aiheuttaneet ja täydellisestä tiedon pimittämisestä päätti lopettaa pommituksen. Silloin vahinko oli jo sattunut. Nixonin avustaja kenraali ja tuleva ulkoministeri Alexander Haig totesi kuultuaan uutisen [102,8]: ”Menetimme Kaakkois-Aasian”. Johon Nixon vastasi: ”Al, luulen olevasi oikeassa”.
Näin päättyi amerikkalaisten Indokiinan sota (muutamaa kahakkaa lukuun ottamatta) kestettyään lähes 28 vuotta, aluksi avustaen ranskalaisia ja myöhemmin omanaan. Vietnamissa he eivät onnistuneet nujertamaan kansalaisten isänmaankaipuutaan ja Kambodzhassa he syöksivät maan sekasortoon, kaaokseen ja tuhoon (aivan kuten Irakissa myöhemmin).
Sitten Nixonilla alkoi olla muita murheita. Watergate skandaali paisui päivältä ja Nixon erosi elokuun 9 1974. Sinänsä on aika murheellista huomata, että presidentti sai pommituksillaan tapattaa satoja tuhansia ihmisiä koko Indokiinassa ja tämä ei ole kovin dramaattinen asia USA:n valtiojohdolle mutta sen sijaan hän joutui eroamaan kun muutama hänen agenteistaan oli varastanut jokusen asiapaperin demokraattisen puolueen esikunnasta.
Käytetyt lähteet löydät täältä.