Käännekohta 1973

Ja niin saapui vuosi 1973. Nixonilla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin sopia rauha Pohjois-Vietnamin kanssa. Rauha merkitsi punakhmereille erityisesti yhtä asiaa: Vietnamilaiset vetäytyivät maasta aseineen. Khmerit jäivät yksin. Punakhmerien radikalisoituminen äärimmilleen oli väistämätöntä tukeutuessaan nyt Kiinan kulttuurivallankumouksen perinteeseen ja siitä kehitettyyn hyvin omintakeiseen muunnokseen.

Rauhanneuvottelut merkitsivät Saloth Sarille (Pol Potille) sekä uhkaa että mahdollisuutta. Siihen saakka sekä vietnamilaiset ja kambodzhalaiset kommunistit olivat, riippumatta heidän poliittista tavoitteistaan ja ohjelmistaan sidottu toinen tosiinsa taistelussa USA:ta vastaan. Mikäli Hanoi tekisi rauhansopimuksen yksinään niin tärkein yhdistävä tekijä lakkaisi olemasta. Mutta toisaalta jos vietnamilaiset joukot jättäisivät Kambodzhan niin punakhmerit saisivat carte blancen (tyhjän kortin) pelata ihan miten mielivät, ilman että joutuisivat ottamaan huomioon vietnamilaisten reaktiot. Punakhmerien itsenäisyys olikin jo kasvanut merkittävästi sitä  mukaan kun heidän määränsä oli kasvanut (jo 35 000 sissiin) ja sen seurauksena Hanoi saattoi keskittyä enenevissä määrin omaan sotaansa etelässä ja vastaavasti punakhmerien liikkumavapaus oli suurempi. Näin vietnamilaisten vetäytyminen ei ollut täydellinen katastrofi kuten se olisi ollut kaksi kolme vuotta aikaisemmin. Toisaalta rauhanneuvottelut merkitsivät sitä, että punakhmerit joutuisivat omalta osaltaan neuvottelemaan sekä Lon Nolin että USA:n kanssa suoraan. Seikka, joka oli täysin vastakkainen kommunistisen puolueen (CPK:n) pitkän tähtäimen tavoitteista ^[3].

Nixon ja Mao, kuvaaja tuntenmaton

Viimeinen seikka oli todennäköisesti kaikkein huolestuttavin. Keväällä Nixon oli tavannut Maon ja Kiinan ylintä poliittista johtoa hieroakseen perusteita strategiselle allianssille NL:ää vastaan (ja iskeäkseen kiilaa Vietnamin ja Kiinan hyvien suhteiden väliin). Kiinalaiset olivat ehkä havainneet NL:n vaikutuksen kasvun Vietnamissa, Laosissa ja muualla Aasiassa. Näin jonkinlaiselle väljälle allianssille olisi ehkä Kiinan puolelta tarvetta. Nixonille taasen allianssi merkitsi Kiinan vaikutusvallan vähentämistä Vietnamiin ja sille toimitettaviin aseisiin. Mitä näiden kahden suurvallan suhteiden lämpeneminen merkitsisi Kambodzhalle ja Khmerien tasavallalle? Tätä varmaan Pol Pot (ja Lon Nol) joukkioineen pohti kuumeisesti. Pyrkisivätkö amerikkalaiset Kiinan ja Vietnamin myötävaikutuksella tekemään erillisen sopimuksen Sihanoukin kanssa? Vaikka Sihanouk oli vastarinnan keulahahmo, niin hänen istuttamisensa maan johtoon Lon Nolin sijaan merkitsi, punakhmerien kannatuksen hiipumista ja häviämistä lähes kokonaan. Tilalle – heidän mielestään – olisi astunut jälleen kerran entinen feodaaliherra.

Epäilemättä Sihanouk olisi moiseen kauppaan suostunut melko helposti. Hän eleli luksuselämää kaukana Pekingissä ilman mitään yhteyttä Kambodzhassa käytävään sotaan. Hän hallitsi GRUNKin kautta, jonka pääministerinä toimi Penn Nouth.  Mutta tämäkin oli hyvin etäinen Kambodzhan realiteeteista. Harvat viestit, jotka hallitus sai, tapahtuivat aina Khieu Samphanin, vastarinta-armeijan komentajan kautta. Mutta amerikkalaisille moinenkauppa ei olisi käynyt kun Lon Nol oli Nixonin luottomies taistelussa vietnamin NLF/NVA:ta vastaan.

Sihanoukin toimintavapaus rajoittui entisestään kun Pekingiin saapui vuonna 1971 Ieng Sary, punakhmerien sisäasioiden erityislähettiläs. Ensisijaisesti Saryn piti vahtia Sihanoukia ettei tämä sooloilisi liikaa ja vastaavasti Sihanouk vahti Sarya, jottei tämä tekisi mitään kauppoja hänen selän takana Tsou Enlain ja muiden kiinalaisten kanssa. Hän ei voinut sietää Sarya ollenkaan ja totesi kerran pahimman vihollisensa olevan Ieng Saryn. Oriana Fallacin New York Timesissa julkaistussa haastattelussaan hän totesi: ”Pidän häntä vieläpä vastahakoisena. Mutta mitä merkitystä sillä on? Vaikka he jonain päivänä haluavat tappaa minut, mitä merkitystä silläkään on? Eivätkö he taistele vihollisiani vastaan? Minkälainen patriootti olisin jos antaisin kaiken pyöriä oman persoonani ja omien henkilökohtaisten mieltymysteni ympärillä” ^[108].

Vasemmalla tulevan Demokraattisen Kamputsean ulkoministeri Ieng Sary YK:n yleisistunnossa. Miestä tullaan tulevaisuudessa syyttämään siitä, että hän houkutteli satoja asiantuntijoitaa muista maista DK:hon, jossa he välittömästi joutuivat teloitettaviksi (ilmeisesti Saryn tietämättä). Kuvaaja tuntematon.

Sihanouk ei tehnyt mitään parantaakseen suhteitaan tähän Punaakhmerien Hanoista Pekingiin sijoitettuun lähettilääseen, Ieng Saryyn. Sihanouk katsoi, väärin, miehen olleen Pohjoisvietnamin agentti. Prinssi saattoi sanoa hänelle, että ”me kaikki tiedämme maquisin merkitsevän teille Hanoin keskustaa”, ja jatkoi ”Miksi ette salli kansan puhuvan englantia, loppujen lopuksi oma vaimonnehan on englannin opettajatar”[12] (Ieng Saryn puoliso Ieng Thirith oli suorittanut loppututkinnon englannin filologiasta). Sihanoukin yksi perusvitsejä, Shawcrossin mukaan, oli hankkia pornoelokuvia ja kutsua Ieng Sary näytäntöön residenssiinsä. Ieng Sary ei oikeastaan voinut kieltäyatyä tapaamisesta. Kun näytäntö alkoi, istui hän jäykkänä hymyillen kun Sihanouk hymyili ja ilmeisesti koki olonsa sangen vaivautuneeksi, kun ei oikein moisia elokuvia voinut sietää. Kun Sary oli poistunut, purskahti Sihanouk raikuvaan naurunhörötykseen henkilökohtaisen avustajansa kanssa todeten: ”Ieng Saryn pitää läpikäydä hirvittävä itsekritiikki huomenna”[12]. - Ei tämä Sihanouk kovin mukava veikkonen oikeastaan tainnut ollakaan.


Kiinalaisille taasen Sihanoukin rooli oli propagandamielessä sangaen edullinen: Lon Nolin vastustuksen keulahahmo oli kansainvälisesti tunnettu hahmo epämääräisten Kompong Thomin viidakossa lymyävien tuntemattoman sissiarmeijan sijaan. Näin kiinalaiset saivat kansainvälistä hyväksyntää omalle Kambodzhan politiikalleen.

Sihanouk kyllä itsekin oivalsi asemansa vastarinnan keulakoristeena eikä niinkään moottorina. Hän nimittäin oli kerran todennut em.  Oriana Fallacin haastattelussa: "Olen hyödyllinen heille koska ilman minua heillä ei olisi maalaisia, etkä voi tehdä vallankumousta Kambodzhassa ilman maalaisia”.  Haastattelussa hän jatkaa ominaiseen tapaansa: ”He sylkäisevät minut kuten kirsikan kiven kun ovat voittaneet” ^[108]. Sihanoukilla, jumalkuninkaalla, oli siis maanviljelijöiden sydämissä erityinen sija. Sihanoukin gloriaa piti kaikilla mahdollisilla tavoilla vähentää, oman vallankumouksellisen agendansa onnistumiseksi. Siksi esimerkiksi Ta Mokin johtamissa maan lounaisosissa propagandassa usein korostettiin Sihanoukin olevan feodaalinen ahahmo ja enenevissä määrin he alkoivat kutsua itseään Khmer Kraom (Khmer punainen) Khmer Rumdo (Khmerin vapaus) nimen sijaan. Khmer Rumdo oli FUNKin Sihanoukia suosiva haara.

Sihanouk oli saattanut suunnitella kiinalaisten ja vietnamilaisten hyväksymänä kolmannen tien hallituksen, johon kuuluisi kolme haamua Khieu Samphan, Hou Yuon ja Hu Nim ( Sihannouk vielä kuvitteli näiden olevan kommunistien johtohahmot) sekä ehkäpä Lon Nol (vain Kambodzhassa on mahdollista, että entinen verinen vastustaja on tuota pikaa ylin ystävä). Kiinalaiset eivät tällaista kuviota vastustaneet ja Vietnamilaiset saattoivat suosia ^[3]. Pol Pot taasen vastusti tällaista kuviota ehdottomasti. Hänelle vain vallankumous merkitsi jotain. Siitä hän oli haaveillut lähes 20 vuotta sitten Pariisin aikojen ja sille hän oli uhrannut lähes koko elämänsä. Sille oli monet hänen toverinsa uhranneet henkensä taisteluissa, kapinoissa ja Sihanoukin vainoissa. Riippumatta mitä vietnamilaiset tulevat tekemään niin khmerit jatkavat taisteluaan eikä mikään kompromissi ole mahdollista - tuumi Pol Pot.

Myöhemmin, Pariiisn rauhaneuvottelujen jälkeen vuonna 1973,  Sihanoukin mieli, amerikkalaisten ryhtyessä voimallisemmin pommittamaan maata, muuttui. Hän vaati Lon Nolin syrjäyttämistä. Kolme kertaa, vieraillessaan ulkomailla, hän yritti saada yhteyttä amerikkalsiin neuvotteluratkaisun saavuttamiseksi [12]. Amerikkalaset kieltäytyivät tapaamasta häntä. Kissingerin vierailtua Kiinassa häntä kehoitettiin tapaamaan kaikkia muita paitsi Sihanoukia. 

Vetäytyminen

Pariisissa vietnamilaisten pääneuvottelija Le Duc Tho kertoi Kissingerille, että Laos voisi myöntyä rauhanneuvottelujen tavoitteisiin mutta punakhmerit eivät. Kissinger kieltäytyi uskomasta häntä. Helmikuussa 1973  Lon Nol julisti yksipuolisen aselevon johon punakhmerit eivät vastanneet. Vietnamilaiset, Shawcrossiin mukaan, suosittelivat neuvottelemaan Lon Nolin kanssa ^[12]. Pakottaakseen punakhmerit neuvottelupöytään, hyväksymään Parisin rauhaneuvottelujen tulokset,  vietnamilaiset rajoittivat asetoimituksiaan ja muun kaluston toimittamista heille ^[12].  Punakhmerit eivät silti suostuneet neuvotteluihin ja juopa Vietnamin työväen puolueen (VWP)ja Kambodzhan kommunistisen puolueen (CPK) välillä syveni entisestään. Taistelut siis jatkuivat Kambodzhassa, pommitukset kiihtyivät ja punakhmerit olivat entistä yksinäisempiä ainoana ystävänään oikeastaan vain Kiina (ja hieman Pohjois-Koreakin).

Sopimuksen mukaisesti neljästä vietnamilaisesta divisioonasta vetäytyi kolme ja yksi jäi vielä etelävietnamin vastaiselle rajalle. Vietnamilaisten vetäytymisen myötä myös monet vietnammieliset khmerit pakenivat Vietnamiin. Monista, kuten Miech Somnangista, Keo Chendasta ja Pen Sovanista, tuli myöhemmin, Pol Potin valtakauden jälkeen merkittäviä tekijöitä Kambodzhan politiikassa ^[35]. Pakenijat ilmeisesti vaistosivat uhkaavan Vietnam vastaisen ilmapiirin kasvavan päivä päivältä. Vastaavasti Vietnamista palasi monia entisiä Issarak kapinallisia ja muutamaa muu vietnamilaisten kouluttama kaaderi.

Vetäytyminen ei tapahtunut mitenkään ongelmitta. Kun CPK oli nyt vapaa vietnamilaisten valvonnasta, niin paikoitelleen esiintyi CPK:n organisoimia Vietnam vastaisia mielenosoituksia. Samoin paluumuuttajia riisuttiin aseista ja monia teloitettiin. Kun näistä puhdistuksista pohjoisvietnamilaiset kysyivät Khiu Samphanilta niin tämä vastasi: ”mahdollisesti CIA:n juonia”. Maan lounaisosissa syntyi aseellisia yhteenottoja kambodzhalaisten ja vietnamilaisten kommunistien välille. Vietnamilaiset yrittivät tässä tilanteessa olla mahdollisimman sovittelevia. Heidän esikunnassa neuvotaan joukkoja: ”Jos punakhmerit rikkovat piilopaikkojamme, tappavat joukkojamme,  meidän pitää … reagoida itsepuolustuksena. Meidän ei pidä avata tulta ensimmäisenä. Korkeintaan uhata kambodzhalaisia joukkoja. Rajoittaa vahingot minimiinsä” ^[8].

Rauhanneuvottelujen tulos ja vietnamilaisten vetäytyminen johti siis vietnamilaisen ohjauksen vähenemiseen. Tästä taasen oli seurauksena määrätietoisempi pyrkimys kulkea pitkin Kiinan ”Suuri Harppaus Eteenpäin” (epäonnistunutta) tietä ja kulttuurivallankumouksen hengen ulottaminen kansalliseen politiikkaan ^[35].  Vietnamilaisten vetäytyminen johti näin suurempaan massojen sosialisointiin ja Khmerien kyläelämän muuttumiseen Kiinan suurkommuunien ja -kolhoosien suuntaan. Vastaavasti Kambodzhassa, siinä historiallisessa, kulttuurillisessa ja sosiaalisessa kontekstissa missä maassa elettiin, johti tämä kehitys itse asiassa suurempaan henkiseen kaaokseen. NL:n kannalta taasen tämä kehitys oli sangen riskialtista toimintaa kun väistämättä syntyi epäilys siitä etteivät Kambodzhan kommunistit kulje neuvosto-vietnamilaista tietä vaan osoittavat suurempaa sympatiaa kiinalaiselle kokemukselle ^[35]. Päivä päivältä punakhmerien Kambodzhasta ja Lon Nolin Khmerien tasavallasta muodostui kansainvälisen suurvaltapolitiikan pelikenttä, jossa nappuloita liikuttivat NL, USA ja Kiina. Eikä oikeastaan khmerit itse. - Näin on ollut maassa aina sitten Angkoriaanisen imperiumin. Maalla on toimintavapauksia juuri niin paljon kun suuremmat vallat sen sallivat ^[11]. Oli patruunana sitten Siam, Ranska, Vietnam tai Kiina.