Turistien HCMC

Joy of life, Hortense Bremilts and Ryan Hoggins

Turismi on myös tärkeä elinkeino: vuonna 2007 kolme miljoonaa ulkomaista turistia vieraili kaupungissa. Vaikka kaupunki on levoton suurkaupunki, niin siellä on paljon nähtävää ja koettavaa, pitäen satunnaisen matkailijan päivän jos toisenkin puuhakkaana.

Tarkoituksena ei ole kirjoittaa turistiopasta. Näitä on olemassa vaikka kunka: Lonely Planet, Rought Guide ja monet vietnamilaisten omat. Tiedäthän nämä opukset: Pieni kartta jossa on merkitty kaikki tärkeimmät nähtävyydet, kustakin nähtävyydestä oma pieni kuvaus, luettelo hyvistä ravintoloista ja hotelleista jne. Kohderyhminä erilaisia: On reppureissaajalle, perhematkailijalle, rantalomailijalle, ostosmatkailijalle ja vaikka kuinka monelle eri joukoille suunnattuja oppaita.

Nyt poikkean kuitenkin tavoistani ja kerron mitä paikkoja Ho Chi Minh:ssä näin, missä nukuin ja missä söin, ryyppäsin ja miten huvitin itseäni muuten vain. En voi olla sivuuttamatta myöskään hieman ikävää ilmiötä, prostituutiota, tähän kun matkailija törmää Vietnamin suurkaupungeissa helpommin kuin vaikkapa Helsingissä.

Kaikki selaamani turistioppaat suosittelevat ainakin vierailua seuraavissa paikoissa: Sotamuseossa, itsenäisyyden puistossa, Bến Thàn kauppahallissa, ooperatalolla, Cu Chi tunneleissa ja optiona matkaa Cholon kaupunginosan kiinalaiskortteleihin. Niin tein minäkin, tosin Cholonissa en löytänyt kiinalaiskortteleita, mutta en kyllä silloin tiennyt mitä etsiäkään. Sen sijaan löysin verrattoman akrobaattiesityksen, jota taasen turistioppaat eivät olleet älynneet mainita.

Taskuvarkaat

Nykyisen kaupungin huhutaan olevan ainakin taskuvarkaiden paratiisi. Varoituksia kuulee kaikkialta. Katujen lapset varoittivat ja näyttivät, miten ohi suhahtava moottoripyörän matkustaja ojentautuu olkapäällä roikkuvaa kassia kohden ja hups laukku jatkaa matkaa 40 km tuntinopeudella. Sinne katosi rahat, passi, luottokortti ja kännykkä hyvästiä sanomatta. Aluksi ajattelin kertojien olevan hieman vainoharhaisia esittäessään maanmiehistään ei niin mairittelevia näkemystä. Jos olisin venäjällä pistäisin kaikki liioittelevan slaavilaisen luonteenlaadun syyksi. Täällä en. Varsinkaan kun kaikki neuvoivat ja monet varoittajista eivät olleet pukeutuneet puhtauden ja viattomuuden kankaasta ommeltuihin vaatteisiin.

Totta kuitenkin – osittain. Tosiasiassa rahojaan levittelevä hieman juopunut tablettiaan ja kännykkäänsä vilautteleva turisti on signaali muutamalle aina ja kaikkialla: Tuolla on rahaa ja on helppo nakki. Itseltäni varastettiin kulunut rispaantunut tyhjä silmälasikotelo. Hyvä että pääsin siitä eroon. Vartioidulta parkkipaikalta hävisi moottoripyöräkypärä. Toisaalta ainoa paikka missä kamerani on pihistetty, oli Helsinki-Vantaa lentoasema.

Prostituutio

Aasiassa prostituutio on ikivanha traditio – tietenkin. Onhan kyse maailman toiseksi vanhimmasta ammatista (vanhin on tietenkin kultaseppä kun ilotytöille pitää jollain maksaa). Vaikka Vietnam ei ole mikään seksimatkaajan kohde niin prostituutio on maassa yllättävän laajaa. Aikoinaan Saigonia kutsuttiin sekä Aasian helmeksi että huorien kaupungiksi. Nykyään prostituutiota esiintyy siellä missä elelevät turistitikin. Hanoissa, Huessa ja Ho Chi Minh Cityssä tuli ilmiö vastaan, muttei kuitenkaan Hoi Anissa. Vietnamissa prostituutio on lailla kielletty ja sen harrastamisesta seuraa ankaria rangaistuksia. Selvä se onhan tämä ihmisarvoa loukkaavaa kaupankäyntiä varsinkin silloin kun välittäjänä toimivat parittajat ja ilotalojen omistajat. Varsinaisia parittajiin törmäsin vain Huessa. Parittajat toimivat usein miten riksakuskeina, eli polkupyörällä kuljettavat matkaajia pitkin kaupunkia siinä sivussa tarjoavat tyttöjä aivan kuten Kiinassakin. Huessa jouduin melkein käsirysyyn muutaman kanssa ja uhkasin painua poliisiasemalle. Lopulta uskoivat, ettei moinen harrastus kiinnosta minua alkuaankaan. Sana levisi kuskien välille ja sain olla rauhassa. Kahdessa muussa kaupungissa riitti, että sanoin ei kiitos. Sen sijaan saatoin istua jalkakäytävän reunalla jutskaamassa ilotyttöjen kanssa hetken jos toisenkin. Monet eivät pitäneet ammatistaan juurikaan, siitäkin huolimatta, että ansiot olivat moninkertaiset siihen mitä he muuten voisivat saada. Monet olivat hyvin epätoivoisessa asemassa: Tulleet maaseudulta huomatakseen vain että kaupunkien elämä ei ole kovin helppo. Työ surkeaa, asunto-olot kurjat ja ruoka kallista. Paluuta ei ollut myöskään takaisin kotikylään: Häpeän takka liian suuri. Monet taasen olivat orpoja katulapsia kun vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan heistä juurikaan. Kaduilla kasvaneet ja ammattiin hakeuduttiin kovin helposti. Nälkä on maailmassa ihmeellinen voima, joka pakottaa ihmisen vaikka mihin. Kukaan ei kuitenkaan vahvistanut, että heidät olisi pakotettu tähän työhön vaan ryhtyivät omasta aloitteestaan ja halustaan siihen.

Ankarasta lainsäädännöstä huolimatta Vietnamissa arvellaan olevan n. 30 000 prostituoitua. Kiinnijääneet joutuvat ensin koulutus- ja työleireihin ja toistamiseen pidätetyt jo vankilaan. Aivan kuten narkomaanitkin. Amnesty International on arvostellut näitä leirejä, väittäen paikkojen elämänmenon olevan epäinhimillistä, jossa ihmiset joutuvat raatamaan orjan kaltaisissa olosuhteissa. Niin tai näin - hallitus on kiistänyt väitteet. Suurena media tapahtumana hallitus ilmoitti vastikään vapauttavansa 800 tyttöä leireiltä.

Suomessa voidaan hieman ihmetellä mitä nämä uudelleen koulutusleirit itse asiassa ovat. Ne perustuvat pitkälle Konfutselaiseen moraalikäsitykseen ja häpeän tunteeseen. Kuten Konfutse totesi 2500 vuotta sitten "Ohjataan heitä moraalisäännöksillä ja pidetään heidät järjestyksessä tapojen avulla ja heillä kehittyy häpeän tunne ja tulevat korjaamaan itsensä". Monet Konfutsen seuraajista ovat tulkinneet asian siten että häpeän tunnetta vailla oleva ei ole ihminen ollenkaan. Konfutselaisen oikeuskäsityksen ideana on, että väärintekijöitä pitäisi pikemminkin opettaa kuin rangaista. Kiinan kielessä onkin yli sata erilaista sanaa häpeälle ja sen asteille. Entä miten meillä länsimaissa; aina vaan rangaistaan ja tuomitaan, jotta kunnialliset ihmiset voisivat osoittaa sormellaan: Katsokaa, nuo. Eikä tästä jatkuvasta rankaisemisesta juuri ole mitään hyötyä.

HCMC:n vankila: Kuvaaminen kielletty.

Sivumennen sanottuna: Yhdysvalloissa tehtiin vuonna 2013 FBI:n tilastojen mukaan 18 122 728 rikosta kun populaatio on 288 502 854 eli henkilöä kohti 6.28 % rikosta kun taasen Suomessa tehtiin vuonna 2014 tilastokeskuksen mukaan 417 500 rikosta kun väestö on 5 471 753 eli 7.63 % rikosta per henkilö. Eli melkein sama (tosin tilastoinnissa on pieniä eroavuuksia). Suomessa on 57 henkilöä 100 000 asukasta kohden linnassa, Yhdysvalloissa taasen 698 henkilöä 100 000 asukasta kohden (Wikpedia: List of countries by incarceration rate). Vaikuttaa siis siltä että pitkillä tuomioilla ja rikosten kovemmalla rangaistusasteikolla ei juuri ole mitään ennaltaehkäisevää vaikutusta. Kysymystä pitäisi varmaan pohtia hieman syvemmin joskus, jossain.

Matkustajakoti

Kun saavuin kaupunkiin, niin ensimmäinen tehtävä oli tietenkin löytää yösija. Wi Fi kahvilassa luin reppureissaajien suosivan Phạm Ngũ Lão ja Đề Thám katujen risteyskohdassa olevia retkeilymajoja. Ei muuta kuin sinne etsimään yöpaikkaa. Kysyin muutamalta matkustajalta hyvää yösijaa, kävin katsomassa. Kiertelin, kaartelin ja kyselin hintoja. Monet houkuttelivat minut sisään. Lopulta väsähdin ja tarjouduin yhden sisäänheittäjän tarjoukseen ja kyselin muutamalta asukkaalta; onko OK. Olihan se. Tosin netti pätki oikein kunnolla, varsinkin silloin kun muutama neiti halusi näyttää naamaansa kotiväelle parin tunnin pituisten videopuheluiden aikana.

Huone oli ilmastoitu, siellä kaksi kerrossänkyä ja yksi tavallinen. Suihku ja WC. Suihkussa kuumaa vettä, kun matkailijat ovat sellaiseen tottuneet. Sänkyni (ilman yläkertaa) oli suoraan ilmastointilaitteen alla. Vilustuin. On tämäkin, matkustaa tropiikkiin ja vilustua. Pistorasiat löysät aivan kuin eivät mitenkään olisi halunneet jakaa sähköä. Pistoke on varmaan rasian mielestä tungettelija, jota ei haluta palvella. Jatkojohtoja hujan hajan kun kaikki halusivat ladata tablettejaan, puhelimiaan, kannettaviaan ja taivas vain tietää mitä muita turhuuden markkinoiden vehjettä.

Naapurisängyssä nukkui muuan kookas intialainen, sikhi. Hän kantoi päässään milloin valkoista milloin sinistä turbaania ja näiden alla leuassa tuuhea parta. Pukeutui aina hyvin huolitellusti: valkoiset hyvin silitetyt housut ja paita. Asusteita täydensi tummat liivit ja kankainen leveä lonkan päältä sidottu vyö. Aivan samannäköinen kuin kansakoulun maailmat ja kansat kirjassa esitetyssä valokuvassa näytettiin intialaisen prototyypin olevan. Viimeisenä asiana ennen nukahtamistaan hänellä oli siirtää parta peiton päälle kämmenen syrjällä. Ranteessa hänellä oli kaunis kultakello ja kaulassa kultaiset vitjat. Suuren suuressa matkalaukussa kaikki asusteet olivat viikattu järjestykseen, kaikki samankokoisina paketteina aivan kuin olisi käyttänyt mittanauhaa. Kaikki vaatteet silitetty ja prässätty. Kaikkein viimeksi olettaisin tapaavani hieman nuhjuisessa retkeilymajassa näin huolitellun hiljaa ja tasaisesti puhuvan miehen. Viiden tähden hotellissa en kummastelisi ollenkaan. Muutti myöhemmin pois kun hänelle elintärkeä internet pätki turhan usein.

Tilalle tuli muuan eloisa australialainen. Hän oli töissä kaivoksilla esimiehenä. Tiedäthän nämä kaivokset, jotka ovat rakennettu ei minnekään. Kylä muodostuu yhdestä suorasta kadusta ja muutamasta kapakasta. Palkat tähtitieteelliset, työ rankkaa ja ainoa huvitus iltaisin mennä toisesta kapakasta siihen toiseen. Työrytminä kaivoksilla on kuukausi töitä, kuukausi vapaata ja kahden - kolmen kuukauden kesäloma. Kuljetukset kerran kuussa lentokoneella ja elämä on muutoin ankeaa, tylsempää ja raaempaa kuin sata vuota sitten. Mutta mies oli reilu, hauska ja karismaattinen, jonka seurassa aika ei tule koskaan pitkäksi. Kookas, lihaksikas ja komea, jonka nähdessään tytöt lankesivat polvilleen. Joka ilta kun hän saapui kapakoista seurasi joukko vietnamilaisia tyttöjä, jotka väen väkisin halusivat viettää yönsä hänen seurassaan. Joka ilta joutui selostamaan, ei tänne matkustajakotiin voi tulla, nukumme täpötäydessä yhteishuoneessa eikä siellä ole sijaa. Nosti tytön kaverinsa skootterin selkään yhdellä kädellä ja sanoi: Goodbye.

Hänen yläpuolellaan nukkui muuan japanilainen. Makasi sängyssä ja näppylöi tablettian, tietokonettaan ja puhelintaan alvariinsa aamusta iltaan. Näin hänen poistuvan vain syömään muulloin tapasin aina sängyssä. Jäin miettimään miksi hän oikeastaan matkustaa. Yhtenä päivänä hän poistui päiväksi ja se oli ihme, jota vieläkin kummastelen. Minne lie lähtenyt.

Ja sitten olivat nämä neljä nuorta miestä Alankomaista. Eloisan oloisia ja vilkkaita nuoria miehiä. Yksi soitti kitaraa. Hieman rispaantunut kitara nojasi oleskelutilan nurkassa ja aina joku sillä soitti. Milloin joku tapaili nuotteja, milloin taas joku soitti kappaleen alun kuten: Whiskey in the Jar tai Brow Eye girl. Soitti niin pitkälle biisiä kuin muisti riitti. Nyt hollantilainen poika soitti Led Zeppelinin Stairway to Heaven kappaleen ja hyvin soittikin. Koskaan aikaisemmin ei kappale ole tuntunut niin hyvältä ja sydämen käyvältä kuin nyt. Olin juuri, ottanut muutaman kuvan kaupungin kaduilla nukkuvista kodittomista. Olo oli apea. Näin se meni:

There's a lady who's sure all that glitters is gold
And she's buying a stairway to heaven.
When she gets there she knows, if the stores are all closed
With a word she can get what she came for.
Ooh, ooh, and she's buying a stairway to heaven.

…

Seuraavana päivänä pojat tutkivat jotain kulunutta karttaa. Olivat suunnittelemassa moottoripyörien ostoa ja suuntaavansa pohjoiseen. Näytin omaani ja kerroin omasta matkastani. Kerroin Muinen kalastajakylästä, Dalatin ikuisesta lomasta. Kuvailin auringonlaskua Dak Lakissa, Buon Ma Thuotin kahviloita. Ilmaisin ihailuni läheisen luonnonpuiston norsunkesyttäjästä. Kerroin Kontumin lastenkodista (siellä kirkon takana) ja Bahnar ihmisistä. Kuvailin ihmisiä pelloilla, suuria vesiputouksia, mahtavaia laaksoja ja elämää suurempia teitä. Jatkoin siitä miltä tuntui kuulaat aamut ja vuoriston viileät ilmat. Mitä voi nähdä Huessa ja kuinka kannattaa nousta neljältä Dong Hoissa ja katsoa kalastajien saapumista ja monia muita asioita. Aina välillä pojat keskeyttivät ja huokasivat: Ooh – tuo meidän täytyy nähdä, tuolla meidän täytyy käydä.

Yhtenä aamuna käynnistyi neljä pyörää. Eikä heitä enää näkynyt. Lähtivät elämää suurempaan seikkaluun kohti Hanoita. Jollain tavalla jäin kaipaamaan heidän energisyyttään, viattomuuttaan ja keskinäistä solidaarisuuttaan.

Toisen kerrossängyn yläpunkassa majaili muuan espanjalainen nuori mies. Valmistumisen jälkeen hän sai vain huomata espanjalaisen talouden raakuuden. Siellä kun nuotistotyöttömyys hipoo taivaita. Niinpä elääkseen avustuksella hän päätti matkustaa Kaakkois-Aasiaan. Täällä rahalla elää. Kerran kuussa täyttää netissä lomakkeen, kullekkin kuukauden päivälle kirjoitti sanan: työtön, työtön, työtön ... Varmaan täyttää vielä tänään lomakkeen samanlailla: työtön, työtön, työtön … Rikkaat rikastuu, köyhät köyhtyy. Niin se käy neo liberaalissa Euroopassa.

Espanjalaisen alapuoleisen sängyn oli varannut muuan Kambodzhasta työnhakumatkalla oleva kuvan kaunis tyttö. Kasvopiirteiltään pyöreä ja varreltaan lyhyt kuten kaikki khmerien jälkeläiset ovat. Puhui auttavasti englantia. Oli omaksunut kansanmiehen murteen. Haaveili pääsystä pois Eurooppaan ja kenties Amerikkaan töihin. Pakoon köyhyyttä ja kurjuutta.

Matkustajakodissa majaili muuan kiharatukkainen nuori englantilainen poika. Puhe huoliteltua ja ääntäminen kuin englannin oppikirja liitteessä olevassa cd:ssä opastetaan. Ilmeisen yläluokkalainen (Englanti on sääty-yhteiskunta, jossa erottavana tekijänä on puhuttu kieli).

Tietty poika äkkäsi tytön. Kulkivat monta päivää yhteen liimautuneena, leijuen irti ympäröivästä maailmasta. Poika varasi vielä yksityishuoneen voidakseen olla liimautuneena vielä yötkin. Neljäntenä päivänä poika lähti, tyttö jäi ja romanssi lopahti.

Tyttö haki lastenhoitajan paikkaa näistä vierasmaalaisista expat perheistä eli Ho Chi Minh cityssä työskentelevien ulkomaalaisten perheistä. Aina kun soitti pyysi isäntäperhe käymään, mutta kun ei tuntenut osoitetta pyysi vastavuoroisesti, jos he voisivat tulla hänet hakemaan. Tapaamis paikaksi sopi ainoan paikan, jonka hyvin tunsi: Crazy Buffalo kapakan edustan. Mutta kun paikka on kautta maailman tunnettu prostituoitujen onkimispaikka. Ei saanut lapsenhoitajan paikkaa. Sääli.

Eräänä iltana kun saavuin paikalle, kävi vastaanottotiskin luona melkoinen melske. Virkailija kieltäytyi luovuttamasta ranskalaiselle seurueelle näiden passeja jos eivät maksa. Hieman kuuntelin mistä oli kyse ja ryhdyin sovittelemaan kun hommasta ei muuten olisi syntynyt mitään. Asia oli nimittäin niin, että ryhmä oli tilannut bussiin kuljettamaan nämä Chu Chi tunneliin klo 12.30. Ranskalaiseen tapaan saapuivat 13.30 ja bussi oli jo lähtenyt. Bussiyhtiö tietenkin laskutti matkustajakotia. Matkustajakoti taasen tarvitsi rahansa matkustajilta. Matkustajat (ranskalainen ryhmä) taasen kieltäytyi maksamasta kun he eivät saaneet mitään kyyditystä.

No hyvä. Selitin heille: Jos he ovat hankkineet junalipun Pariisista Lyoniin ja saapuvat tunnin myöhässä niin tuskin saavat rahansa takaisin. Kyllä myönsivät asian olevan näin, mutta lisäsivät asian koskevan Ranskaa ei Vietnamia. He ovat ranskalaisia ja asian pitää olla toisin. Selitin heille juurta jaksain, että matkustajankodin tehtävänä ei ole ottaa riskiä jos joku ei vaivaudu tulemaan. Kysyin, kunka suuri summa on kyseessä, 2 euroa per lärvi. Kysyin mitä he saavat tällä rahalla Pariisissa, metrolipun kenties. Tämän jälkeen ryhmä kokoontui supisemaan keskenään ja lopulta maksoivat. Virkailija antoi passit ja nämä pääsivät lentoasemalle ja takaisin kotiin. Ei ollut ensimmäinen eikä myöskään viimeinen kerta kun törmäsin ranskalaisiin vastaavassa merkityksessä. Haluttomuudessa maksaa yhtään mitään. Mielikuvani ranskalaisista ei monien tapahtumien jälkeen ei ollut enää kovin mairea.

Biletystä

HCMC on bilettäjien paratiisi. Joka makuun löytyy kapakka, ravintola, juottola ja puiston penkki. On hienoja 5 tähden hotelleja, on pubeja, on snobistisa jazz klubeja ja katujen varsien pieniä kuppiloita. Turistien suosimilla alueilla löytyy kapakoita, joissa myös paikalliset viihtyvät. Oopperatalon takana löytyy paikkoja, joihin matkailijat harvemmin tulevat mutta, jotka ovat miehitetty paikallisella nuorisolla. Kullakin paikalla oma tyylinsä ja omat asiakkaansa.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Yksi mieleenpainuva kapakka oli sellainen, jossa viranomaisten mieliharmiksi oli jalkakäytävälle levitetty pressu ja sen päälle monia pieniä pehmustettuja tyynyjä. Viina oli halpaa, joten vieraitakin paljon. Viranomaiset yrittivät tyhjentää sitä, mutta eivät oikein voineet kun omistajaa ja tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja asiakkaita ei oikein voinut pidättää sillä perusteella, että istuivat siinä. Kun viranomaiset menivät pois, jatkui tarjoilu ihan keskeytyksettä.

Bilettämisen tekee erityisen houkuttelevaksi lämmin ilma ja aamumyöhään auki olevat pienet ravintolat, joista voi saada pientä hiukopalaa ennen nukkumaan menoa. Kaduilla on aina vilskettä ja menoa. Yksi mieleen painuva poika työnsi elävän käärmeen sieraimesta sisään ja veti sen suustaan ulos (harmi kun kameran esille otto kesti liian kauan).

Bến Thàn kauppahalli

Bến Thàn halli mainitaan myös kaikissa turistioppaissa. Rehellisyyden mukaan on kuitenkin todettava, että Huen markkinoiden jälkeen on paikka hieman vaisu. Turisteja täynnä eikä ollenkaan samanlaista elämänmenoa kuin entisessä pääkaupungissa (Hue:ssa). Tavaravalikoimakin oli sangen suppea, suurin piirtein sellaista, mitä arvellaan turistien kaipaavan. Käsitöitä ja matkamuistoja sekä siinä sivussa hieman elintarvikkeita olivat pääasialliset myyntiartikkelit. Turhaan täältä on etsiä jakoavainta (joka taasen löytyi taidemuseon läheisyydestä). Täällä pääsee tinkimään ja myyjä hiomaan ihmistuntemustaan. Itselle tarttui kassinpohjalle kolme t-paitaa ja yhdet yli suuret shortsit. - Olipa taitava myyjä.

Vaikka kauppahalli oli hieman pettymys niin ulkopuolella iltasella avautuvat ravintolat eivät olleet. HCMC:ssä vietin muutaman kulinaarisen huippuhetken kahdessa paikassa: Yhden hotellin buffet illallisella ja monta ateriaa kauppahallin kupeessa olevissa ravintoloissa. Ravintolat olivat tupaten täynnä ja niihin joutui jonottamaan. Suurin osa ruokailijoista eivät suinkaan olleet turistit vaan paikalliset. Kattaukset eivät olleet esteettisyydellä täysin huippua: peltipöytä ja penkit. Ruoka kyllä kompensoi täysin sisustamattomuuden. - Suosittelen kaikille nälkäisille HCMC kävijöille täydestä sydämestäni.

Itsenäisyyden puisto

Puisto ja sen rakennus oli kyllä hieman pettymys. Olin odottanut vahvoja propagandajulisteita ja kertomuksia siitä miksi maa kävi tätä sotaa. Vain kellarikerroksessa oli muutama sali, joissa esitettiin propagandaelokuvia. Eri saleissa mustaa taidetta tekstitettynä eri kielille yksi englanniksi, yksi vietnamiksi ja yksi ranskaksi. Siellä ne salit olivat hieman syrjässä WC:den vieressä ikään kuin häpeillen omaa olemassaoloaan. Nämä olivat kuitenkin minulle koko rakennuksen mielenkiintoisin osa. - Ehkäpä on niin, että maa tarvitsee kipeästi amerikkalaista pääomaa, niin sodasta muistuttaminen ei ole kovin kohteliasta. Aivan kuin Sanghaissa ei enää puhuttu imperialismista vaan mainitaan varovasti toimista, joissa on hieman kolonialistisia piirteitä. - Just joo, ja koko kiinalainen kaupunki melkein tuhottiin englantilaisten ja ranskalaisten maahan tuoman oopiumin avulla.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Mitä rakennuksessa sitten voi nähdä; siistejä saleja Vietnamin tasavallan ajalta. Kuvia missä Johnson keskustelee jonkun kenraalin kanssa. Kuvia missä Nixon hymyilee toisen diktaattorin kanssa. Yhteen huoneeseen oli katettu päivällispöytä. Ikään kuin silloiset hallitsijat olisivat juuri tulossa neuvotteluiden lomassa syömään.

Mikä lie rakennuksen ja puiston käyttötarkoitus? Ei harmainta hajuakaan. Ehkäpä Ho Chi Minh City tarvitsee julkisen tilan, jossa silloin tällöin voidaan pitää pippaloita kun joku riittävän korkea-arvoinen delegaatio saapuu.

Sen sijaan rakennuksen ulkopuoli, puisto, oli paljon hauskempi. Oli mukava katsoa kun maalta oli saapunut isoisä ja isoäiti, näiden neljä lastaan, puolisoineen ja lapsenlapsineen. Totta kai tapahtumasta piti ottaa valokuva. Ryhmäkuva tietenkin kun, kerran elämässä, tultiin Ho Chi Minhin kaupunkiin.

Bussien kuljettajat olivat myös hauskoja. Kun ryhmä oli purkautunut katsomaan taloa ja sen sisuksia niin oli aika ottaa pienet tirsat. Missäpä muuallakaan unet maistuvat makoisasti kuin tavaratilassa: Luukku auki, kengät siististi järjestykseen luukun eteen ja äijä unille.

Siinä tankin edessä istui muuan murrosikäinen tyttö. Varmaan ajatteli: Vittu, että pitää noiden kanssa tulla tällaiseen hörhöön paikkaan. Menköön käppäilee sinne, mä en. Ja niinpä tyttö istui ulkona kokien maailmantuskaa ja siihen ei tankkikaan auttanut.

Cu Chi tunnelit

Kaikki vilkaisemani turistioppaat, katujen varsien turistitoimistot ja muut matkailijat suosittelivat menoa Chu Chi tunneleihin. Niin menin minäkin pyörällä, Kambodzhaan johtavaa tietä pitkin ja satoi. Ei oikein kannattanut, bussilippu sisäänpääsylippujen kanssa lienee jotakuinkin 8 taalaa. Paikka on 40 - 50 kilometriä HCMC:n keskustasta ja on nykyään kaupungin esikaupunkialuetta. Vierailu paikassa on ihan ehdoton elämys, sanoisinko elävä museo. Sisäänpääsylippu sisälsi oppaan. Kun saavuin yksin ja tuntia ennen sulkemisaikaa niin opas oli aivan henkilökohtainen. Rekonstruoitu alue on vain pieni osa koko kompleksista kattaen ”vain” 121 kilometriä pitkän verkoston. Alkuperäin verkosto ulottui aivan Saigonin viemäriverkostoon saakka.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Tänne on koottu vahanukkeja esittämään NLF:n päivittäistä elämänmenoa. Rekonstruoitu ruokasaleja, sairastupia ym. Täältä kyllä saa konkreettisen käsityksen miten vähäisillä elementeillä ja alkeellisella aseistuksella NLF pisti kampoihin amerikkalaisille. Täällä pääsee konttaamaan pilkkopimeissä tunneleissa. Tosin nämä on hieman laajennettu mukavuushaluisille turisteille, mutta ahtaan paikan kammoa potevan ei kylläkään pidä mennä niihin ryömimään. Siitäkin huolimatta, että joissakin on nykyään sähkövalot. Ryömiminen oli pikkuisen karmea kokemus. -

Chu Chi ei jäänyt amerikkalaisilta huomaamatta. Kerran he pudottivat alueelle yhteensä 30 tonnia räjähteitä. Alue muuttui aavaksi kuun maisemaksi. Heti perään lähetettiin 8000 miestä tutkimaan paikkaa. Kohtalaisen turhaa puuhastelua kun eivät oikein arvanneet kuinka valtava oli koko järjestelmä ulottuen kymmenien kilometrien päähän. Tarkastajilla oli jatkuvan pelkona tunnelin miinoitus tai astumasta (ryömimästä) teräviä piikkejä täynnä olevaan kuoppaan. Kuopan kansi oli peitetty huomaamattomaksi. Vuonna 1967 tunneleita pommitettiin jälleen ja tällä kertaa lähetettiin 30 000 miestä tutkimaan paikkoja. Koko Vietnamin tunneliverkosto oli amerikkalaisille suuri päänsärky kun niiden avulla NLF pystyi tosialisesti päättämään milloin ja missä varsinaiset taistelut käytiin.

Niin - ja jos on kiinnostunut ampumaan sarjan kalasnikovilla. Niin täällä sitä voi tehdä ihan laillisesti, maksua vastaan tietty. Tosin ei elävää maalia kohden. Vannoutunut pasifisti ja antipasifisti saa täältä kyllä jotain tuliaisina kerrottavaksi kotiväelle.

Elämänmeno tunneleissa ei ollut mitään herkkua. Elettiin jatkuvassa puhtaan ilman, ruuan ja veden puutteessa. Miesten lisäksi tunneleissa eleli vaarallisia eläimiä käärmeitä, skorpiooneja ja hyönteisiä. Malaria oli päivittäinen vieras. On arveltu puolet miehistöstä sairastuneen tähän. Taistelutoimien jälkeen malaria olikin yleisin kuolinsyy.

Pommitusten aikana ei niistä poistuttu. Yleensä öisin hyökättiin kuten ”tiikeri ja elefantti”-taktiikassa on tapana. Hyökkäyksen jälkeen paettiin tunneliverkostoon.

Sotamuseo

Vietnamissa on useitakin turistien suosimia sotamuseoita. Suurin ja näyttävin on Ho Chi Minh Cityssä oleva (toinen massiivinen on Hanoissa). Museo on pystytetty entiseen American Information Centerin rakennukseen. Kuten arvaat, museo on hiljainen, eipä juuri kukaan hälissyt, nauranut tai vislaillut. Ehkäpä Nanjingin japanilaisten verilöylyn muistoksi pystytetty museo on voimakkaammin tunteisiin vetoava ja hyvin raju, niin tämä on olennaisesti toteavampi. - Itselläni kesti kaksi vuotta selviytyä Nanjingin museosta. Tästä varmaan vuosi.

HCMC:n sotamuseota on syytetty yksipuolisuudesta. Siis mistä? Onko sodissa muita kuin uhreja eli alastomia ja kuolleita. Jos näiden kannalta kuvataan asioita sellaisenaan, niin onko se yksipuolisuutta? Eipä taida olla.

Museon kuvamateriaali, valokuvat, oli koottu eri lähteistä: oli vietnamilaisten, amerikkalaisten, venäläisten ja muiden maiden kuvaajien töitä. Erityisen näyttelyn rakennuksen ylimpään kerrokseen on valokuvaaja Tim Page koonnut Requiem näyttelyn. Tässä esitetään sodassa kuolleiden valokuvaajien töitä kuten Rober Capan ja Larry Burrowsin kuvia.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Museon pihalle on kasattu sotasaaliina saatuja amerikkalaista kalustoa: lentokoneita, tykkejä, helikoptereita ja muuta tarpeetonta krääsää, joiden ainoana tehtävänä on tuhota ja tappaa (sen aikaisen insinööritaidon mestariteoksia). Niitä samoja laitteita, joita näkee juutuben dokumenttipätkissä livenä. Täällä näitä pääsi koskettelemaan. Pihalle on myös rekonstruoitu Con Sonin vankilasaarelta peräisin oleva vankila, nämä kuuluisat tiikerihäkit. Jos Hanoi Hilton (eli Hoa Lo vankila) ei jättänyt kylmäksi ei nämäkään yhtään sen viileämmän vaikutelman antanut. Kidutusta harrastettiin sodan kummallakin puolella. On ehkä tarpeeton toteamus: Nuo harrastivat enemmän kidutusta kuin me. Tätä seikkaa kuitenkin pohditaan netti väärällään. Typerää.

Museon sisäpuoli oli jaettu eri osastoihin. Pohjakerroksessa on dokumentteja, valokuvia ja julisteista sodanvastaisesta liikkeestä ympäri maailmaa. Oli mukava nähdä myös suomalaisten julisteiden ja mielenosoituskutsujen päättyneen tänne. Vitriineihin oli päätynyt monen amerikkalaisen sotilaan kirjeet kotiin. Yksi mielenpainuvimmista oli erään kunniamerkein palkitun B-52 pommikoneen kapteenin kirje. Hän oli tehnyt runsaat 100 lentoa ja lopulta tullut siihen tuloksen, että tämä on väärin siviiliväestöä kohtaan. Hän kieltäytyi myöhemmistä operaatioista silläkin uhalla, että joutuisi sotaoikeuden eteen ja vankilaan. Kotiväki julkaisi kirjeen pakallisessa lehdessä ja se teki ansaitun vaikutuksen kotirintamalla.

Seuraavassa kerroksessa kerrottiin Agent Orangen ja muiden kasvimyrkkyjen vaikutuksesta. Totaalisen järkyttävä osasto. Kuvia kädettömistä ja jalattomista lapsista sekä nuorista. Tuoreimmat kuvat olivat aivan tältä vuosituhannelta. Myös amerikkalaiset sotilaat kärsivät tästä vitsauksesta. Eräässäkin kuvassa oli esitetty yhden Shirley Templen näköinen tyttö juhlamekossa ja jolta puuttui kädet kokonaan. Hän oli Vietnamissa palvelleen sotilaan lapsi. Kuva syöpyi keskushermostoon lähtemättömästi. Agent Orange oli tuotu omaan maailmaani käyttämällä tuttuja elementtejä ja kliseitä. Syntymäpäivät jossain Amerikassa, juhlamekko päällä ja kiillotetut juhlakengät jalassa, odottamassa suurta juhlaa: Omia syntymäpäiviä aivan kuten niin monet lapset ympäri maailmaa. Agent Orange oli vain tuhonnut isän perintötekijät ja lapsi oli kädetön. Harvoin koen voimattomuuden tunnetta mutta täällä koin, Etelä-Vietnamissa, sotamuseon kasvismyrkkyosastolla. Ja niin mieleen nousee vastaamaton kysymys: Miksi ?

Akrobaatti esitys

Siinä kaupunkia kierrellessä sattui silmään melko lähellä majapaikkaani olevan ilmainen akrobaatti esitys seuravana päivänä. Kun olin tutustunut moniin matkailijoihin mainostin tietty esitystä heille. Niinpä menimme esitystä katsomaan: minä, tosi iloinen 4 miehinen hollantilaisporukka ja yksi ranskalainen tyttö. Vaihtelua kaljan litkimiseen kuten hollantilainen sanoi. Esityksen piti alkaa kello 19.00, vielä 19.30 odottelimme salin täyttymistä. Pojille tuli nälkä ja yksi valittiin hakemaan sämpylöitä olutta ja muita tykötarpeita. Nuorilla miehillä – kuten tiedämme – on aina nälkä.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Olipa melkoinen esitys. En oikein tiennytkään, että narua voi hyppiä niinkin että yhden olkapäillä seisoo toinen ja tämän hartioilla kolmas. Niin se vain onnistuu. Voi sitä roikkua hampailtaan ja pyöriä ympyrääkin. Uskomattomia esityksiä, joita harvemmin näkee livenä. Tai kuten toinen hollantilainen sanoi esityksen jälkeen: Kiitos kun palautit lapsuuteni muistot mieleen kutsumalla meidät tänne.

Tämä oli minun Ho Chi Minh kaupunki. Viimeinen paikka Vietnamissa ja mikä loistava loppu tarujen kaupungista: Akrobaattiesitys. Jollain tavalla tämä symboloi Hanoin ja HCMC:n eroa. Kun Kiinan matkaltani poistuin Hanoista, kävin seuraamassa Catru esitystä, muinaista hovimusiikkia. Sivistynyttä, kultivoitua ja sofistikoitua. Nyt kun poistun HCMC:stä esitys oli kansanomainen, vauhdikas ja ylen ihastuttava.