Saigon (1860 - 1975), Oopiumia, heroiinia ja gangsterien paratiisi

Kaakkois-Aasiaa ei voida käsitellä mitenkään mainitsematta sanaa oopiumi. Sillä on ollut aivan ratkaiseva merkitys alueen taloudelle ja politiikalle. Ranskan vallan aikana siirtomaan vaurauden lähde oli sekä oopiumi että kumipuut. Amerikan sotien aikana Saigonista (sekä Burmasta, Laosista ja Thaimaan Bangkokista) virtasi oopiumista jalostettua heroiinia ennen näkemätön määrä. Yli puolet amerikkalaisista sotilaista oli käyttänyt opiaatteja (oopiumia ja sen johdannaisia morfiinia, heroiinia yms) ja sodan loppuvaiheessa. 34 % väestä heroiinin käyttö oli yleinen tapa ja 29 % käytti säännöllisesti. Sotilaita oli yhteensä 2 709 918 miestä ja naista joten sota generoi myös satoja tuhansia narkomaaneja. Jos nämä ”haavoittuneet” lisättäisiin niiden fyysisesti haavoittuneiden 153 303 ihmisten joukkoon niin Yhdysvaltojen menetykset ovat todella dramaattiset ja kaikki tämä turhaan. Tästä paskasta hyötyivät Etelä-Vietnamin eliitti, muutama ARVN upseeri, korsikalainen rikollissyndikaatti, muutama CIA:n upseeri sekä Saigonin ja USA:n gangsterit.

Vaikka postaus on pitkä niin tätä kinostavaa aihetta voimme pohtia vain hyvin pintapuolisesti ja keskittyä vain Saigoniin. Syvemmin aiheesta kiinnostunut ottaa tietenkin käsiinsä monia oopiumia käsitteleviä kirjoja ja julkaisuja. Näistä erityiseti pitää mainita: Martin Booth: Opium A history (1996, Simon Schuster), Afred McCoy: The Politics of Heroin, CIA complicity in the global drug trade (Lawerence Hill, 2003), Douglas Valentinen: The Strength of Wolf: The Secret History of America's War on Drugs (Verso 2004) ja giganttinen Hans Derksin kirjoittama History of the Opium Problem (Leiden; Brill 2012).

Tänään oopiumia tuotetaan Myanmarissa ja Laosissa 762 tonnia ja suurimmassa tuotantomaassa Afganistanissa 6 400 tonnia. Tästä määrästä saadaan heroiinia noin 716,2 tonnia. Pimeillä markkinoilla hinta tietenkin vaihtelee suuresti kuten voimme lukea Havoscopen sivulla. Täällä on mainittu, esimerkiksi Suomessa gramma heroiinia maksaa 159 USD (Suomi sijoittuu hintavertailussa tilalle 13). Jos siis maailmassa tuotettu heroiini myytäisiin Suomessa niin siitä saisi pulittaa huikeat 113 875 800 000 dollaria eli lähes 114 miljardia dollaria ehkäpä enemmänkin kun hinnoissa ei ole mitenkään verrattu puhtausarvoja. Näissä luvuissa ei ole mukana Etelä-Amerikan maiden, Turkin, Iranin ja monien muiden tuotannot. Luvut muodostuisivat vielä huikeammaksi jos otettaisiin huomioon koka-pensaasta eristetty kokaiini (kokaiinin tuotanto on nykyään laskussa kun taasen heroiinin nousussa). Vertailun vuoksi todettakoon, että maailmassa kulutetaan öljyä 30 miljardia barrelia vuosittain, tänään öljybarrelin hinta on 50 dollaria joten maailman öljynkulutus on 1500 miljardia dollaria. Siispä heroiini kauppa on todellakin suuri business kenties 20 – 30 % öljykaupasta. Huumekauppaan on sekaantunut monien maiden hallitukset ja ”kunnialliset” liikemiehet rikollisjärjestöjen ohella. Heroiinikauppaa pyörittää melko pieni joukko ja tehtaiden työllistävä vaikutus jää yleensä kolmeen henkilöön per tehdas. Kun muistetaan, mitä kaikkea saadaan öljystä (muovia, teitä, lämpöä, sähköä) ja millainen infrastruktuuri sen ympärillä pyörii (poraustorneja, laivoja, tuhansia kilometrejä putkia, öljyjalositomoita jne) niin voidaan tehdä johtopäätös: huumekauppa taitaa olla harvojen käsissä oleva uusi valtiomahti ja kannattavampaa kuin mikään muu kauppatavara. Sitä pyörittävät hienostoklubeissa sulavasti uiskentelevat gangsterit Singaporessa, Lontoossa, Zürichissä, Bangkokissa ja New Yorkissa.

Vaikka Kaakkois-Aasia ja Kiina on ollut kautta historian oopiumin maailmanmarkkinoiden lähde, tuotantomaita, niin, Myanmaria lukuun ottamatta, sitä se ei enää juurikaan ole. Syynä on kovempaakin kovemmat rangaistukset: parikymmentä vuotta vankeutta tai kuolemantuomio. Ainoastaan Kambodzhassa laki on hieman löperö tai inhimillinen – katsantokannasta riippuen. Thaimaassa kuolemantuomioita ei enää ole pantu toimeen, kansainvälisen vastustuksen vuoksi, mutta muualla kylläkin Vietnamin ja Singaporen johtaessa tilastoja. Ulkomaalaisuus ei ole lieventävä asianhaara millään tavalla näissä maissa. Lainsäädäntö on esimerkiksi Vietnamissa täysin yksiselitteinen. Kuusisataa grammaa heroiinia ja nirri pois. Näin kävi monelle. Vuoteen 2007 mennessä huumerikoksista oli teloitettu 87 henkilöä. Singaporessa taasen vuosien 1991 ja 2004 välisenä aikana teloitettiin 400 jne. Erikoista Singaporen luvuissa on se, että kiinni jääneet olivat pääasiassa huumekuriireja, jotka olisivat jatkaneet matkaansa lasteineen kohdemaahan, jos eivät olisi jääneet kiinni. Voidaan ihan aiheellisesti kysyä ketä singaporelaiset haluavat suojella? Omia huumeparonejaan vai kohdemaan kansalaisia? Näissä Kaakkois-Aasian maissa halutaan aivan tosissaan riisua huumemaan maine. - Hyvä näin, mutta silti ehkä hieman liian krouvilla tavalla ainakin siinä oikeuskäsityksessä mitä meillä on vallalla. Toisaalta suurimmat syylliset, bisneksen johtajat, saadaan kiinni vasta kun he ovat heikoilla ja väistymässä. Voidaan pohtia, onko sota huumeita vastaan turha kun muitakin keinoja, kuin suojelun ja rangaistuksen keinot, on olemassa?

Oopiumi sodat

Oopiumin käyttö Aasiassa ennen löytöretkien aikaa oli lähes tuntematon ilmiö. Vasta portugalilaisten, ranskalaisten, hollantilaisten ja englantilaisten tulo loi huumeongelman. Nämä sivistyneinä itseään pitävät kansat opettivat paikallisille, miten huumeita käytetään ja myivät niitä heille kun ei oikein mitään muuta myytävää ollut. Ehkä ei pitäisi puhua löytöretkien aikakaudesta vaan huumeretkien aikakaudesta.

Oopiumin kulutus Vietnamissa 1800 luvun alkupuolella oli sangen vähäistä rajoittuen pääasiassa kiinalaisiin. Toki siihen aikaan eleli ihmisiä, jotka olivat riippuvaisia oopiumista mutta tätä unikkokasvista saatavaa ainetta käytettiin pääasiassa vain tehokkaana kipu- ja särkylääkkeenä, jumalan lahjana ihmiskunnalle. Näin oli tehty jo kolme neljä tuhatta vuotta. Aluksi välimeren maissa, joista se kulkeutui Intiaan ja lopulta Kiinaan. Vasta oopiumi sotien jälkeen aineesta pääsi kehittymään todellinen epidemia, aluksi Kiinassa, josta se levittäytyi ympäri maailmaa. Aineesta tuli muotihuume Euroopassa ja Amerikassa 1900 luvun alussa. Sen käyttö oli in, oli muodikasta poltella oopiumia. Amerikan sisällissodan jälkeen oopiumi johdannaisesta morfiinista tuli suuri ongelma Yhdysvalloissa; yli puoli miljoonaa sotilasta väitettiin olevan riippuvaisia siitä.

Vuosisadan alussa tuli markkinoille uusi morfiinista jalostettu kipulääke heroiini. Nimi tulee saksankielisestä sanasta heroisch, sankarillinen. Aluksi kun arveltiin sillä voitettavan kivut ilman morfiinin haittavaikutuksia. Nopeasti huomattiin, että eipä uusi ihmelääke ollutkaan kovin sankarillinen, ankara riippuvuus aineesta kehittyi hyvin nopeasti paljon tehokkaammin kuin äidistään oopiumista ja kanta-aineestaan morfiinista. Addiktoituneen piti kasvattaa päivittäistä annostusta voidakseen elää edes jonkinlaista normaalia elämää. Elimistö sopeutui aina suurempiin annostuksiin, kunnes vastaan tuli kuolema tai ankarat vieroitusoireet.

1800 luvun oopiumi sotien syy oli sangen yksinkertainen, imperialismi. Kiinalaisen rikkauden havitteleminen itselle. Kiinassa valmistettiin hyödykkeitä, joita Eurooppa himoitsi kuten silkkiä, teetä, posliinia, mausteita ja riisiä. Mutta kiinalaisten pahaksi onneksi he olivat itseriittoisia. He eivät tarvinneet mitään mitä Eurooppa ja muu maailma tuotti, lukuun ottamatta hopeaa. Kaupankäynti oli sangen yksipuolista. Kunnes englantilaiset keksivät oopiumin hyvänä kauppatavarana Kiinaan jo vuonna 1767. Aine oli kielletty Kiinassa 1800 luvulla, jossa keisari oli käynnistänyt kampanjan huumetta vastaan. Englanti pyrki laillistamaan oopiumin viennin Kiinaan ja vapauttamaan viennin esteet. Englantilaiset laskelmoivat, että jos Turkissa ja Intiassa tuotettua halpaa oopiumia voitaisiin rahdata Kiinaan, niin silloin kaupan tasapaino voisi syntyä ja jopa voitolliseksi Englannin hyväksi.

Kiinan viranomaiset kumosivat vuonna 1839 maahan saapuvan oopiumi lastin mereen. Tästäpä englantilaiset suuttuivat ja käynnistivät ensimmäisen kolmivuotisen oopiumi sodan samana vuonna. Kiina hävisi sodan englantilaisten ylivoimaisen aseteknologian edessä. Sodan tuloksena englantilaiset muodostivat 5 kauppasatamaa (Sanghai, Canton, Ningpo, Fuchow ja Amoy). Perässä seurasivat Yhdysvallat ja Ranska vuosina 1843 ja 1844. Oopiumi rahdattiin näihin kaupunkeihin salakuljettajien voimin. Englantilaiset pyrkivät laillistamaan oopiumin kaupan, alistamaan koko Kiinan englantilaiselle kaupankäynnille sekä laajentamaan kulien kauppaa. Kulit olivat kiinalaista ammattitaidotonta työvoimaa, joita rahdattiin sinne, missä englantilaisilla oli heille käyttöä. Saadakseen vaatimuksensa läpi käynnistivät he toisen oopiumi sodan vuosina 1856 – 1860 sotaan liittyi Ranska ja vähäisessä määrin Yhdysvallat. Sodan seurauksena avattiin englantilaisille 80 satamaa ja annettiin oikeudet käydä kauppaa kaikkialla Kiinassa.

Oopiumi sotien seuraukset olivat Kiinassa tuhoisat. Maahan virtasi mieletön määrä ainetta, oikeastaan ilman minkäänlaisia rajoituksia. Monissa kaupungeissa oli paljon kannattavampaa jaella oopiumia, pitää oopiumi luolia yllä kuin harrastaa perinteisiä ammatteja kuten räätälin, suutarin tai sepän ammatteja. Oopiumi levisi Kiinassa kaikkiin kansankerroksiin. Rikkaat polttivat sitä omissa salongeissaan ja köyhät oopiumi luolissaan. Kiinasta oopiumi levisi kautta maailman usein muihin maihin palkattujen kulien kautta. 1900 luvun alussa siellä missä oli Chinatown, niin siellä oli varmasti myös oopiumi salonki tai luola. Vuonna 1905 arvellaan Kiinassa olleen neljännes kaikista miehistä oopiumi riippuvia ja yli puolet hovin väestä. Vuonna 1906 maailmassa tuotettiin 41 000 tonnia oopiumia kun sata vuotta myöhemmin vuonna 2006 tuotanto oli yli 8 100 tonnia, josta valtaosa jalostettiin morfiiniksi, heroiiniksi ja kodeiiniksi. Näistä määristä vain pieni hippunen menee laillisesti lääketieteelliseen käyttöön ja suurin osa leviää laittomille markkinoille.

Oopiumin käyttäjiä Indonesissa

On hyvä kysymys, jäikö 1800-luvun oopiumisodat viimeiseksi. Enenevissä määrin kysytään, onko Afganistanin sota myös oopiumi sota. Asia on nimittäin niin, että Taleban tuhosi kaikki maan oopiumi viljelmät vuonna 2001. Heroinin tuotanto romahti ja katukaupan hinnat kohosivat huimiin sfääreihin. Vähän tämän jälkeen kaatuivat Yhdysvalloissa kaksoistornit syyskuussa 2001 (ns. 9/11 päivä). Ei mennyt aikaakaan kun Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin pommittaen maata. Erikoista tässä on se, että yhtään heroiinitehdasta ei pommitettu ei edes näiden lähialueita. Nykyään Afganistan on Myanmarin ohella maailman suurimmat laittomille maailmanmarkkinoille leviävän oopiumin tuotantomaat. Vuonna 2007 yli 80 % ei lääketieteelliseen käyttöön tarkoitetuista opiaateista (oopiumi ja sen johdannaiset kodeiini, morfiini ja heroiini) oli peräisin Afganistanista.

Lateksin keruuta Afganistanissa

Sivumennen sanottuna: Tarvittiin kaksi maailmansotaa, Mao Zedongin johtama vallankumous, suuren nälänhätään johtanut Suuri Harppaus Eteenpäin kampanja, kampanjan seurauksena kulttuurivallankumous ja lopulta Maon kuoleman jälkeen uusi taloudellinen järjestys. Vihdoin Kiina taasen tuottaa halpoja hyödykkeitä, joita maailma himoitsee. Eikä maailma voi enää maksaa oopiumilla. Ehkäpä Kiina nykyään vain hamuaa takaisin kaiken sen, mitä muu maailma ryösti siltä.

Ranskan tuottoisa kauppa

On siis sanomatta selvää, että oopiumi muodosti englantilaisille jo 1800 luvun alussa merkittävän rikastumisen lähteen omissa alusmaissaan, Kiinassa ja kotimaassaan. Apajille ryntäsivät ranskalaiset Indokiinasta ja hollantilaiset Indonesiasta. Itse asiassa portugalilaiset opettivat 1600 luvulla kiinalaisille, miten oopiumia poltetaan piipussa sekoitettuna tupakkaan. Sitä ennen oopiumia nautittiin suun kautta. Se tapa miten oopiumia poltettiin myöhemmin raakana pitkän putken päässä, on kiinalaisten oma keksintö. Kiinalainen tapa on nykyään yleinen, kun aineen liukeneminen elimistöön on silloin tehokkaampaa ja riippuvuus syntyy nopeasti.

No hyvä. Kiinassa tuotettiin siis jonkin verran itsekin oopiumia, erityisesti Yuannanin maakunnassa. Yuannin maakunta oli kohtalaisen kaukana Shanghaista, joissa jo huseerasivat englantilaiset. Joten alueen oopiumia ei juurikaan kulkeutunut itäiseen rannikkokaupunkehin. Täältä, kuten aikaisemmin mainittiin, se kulkeutui Saigoniin Kantonin siirtolaisten mukana jo varhain 1800 luvulla. Kuten edellisestä postauksesta muistetaan, niin syynä oopiumin matkaan Etelä-Vietnamiin 1820 luvulla oli alueen runsas riisintuotanto. Tämä riisi salakuljetettiin mm. Kantonin Kiinaan (Hong Kongin ympäristöön) paremman hinnan saamiseksi ja paluuliikenne oli laivojen täyttämä oopiumi ja Kiinassa valmistetut luksustuotteet. Heti alkuunsa Vietnamin keisari korkeimpine virkamiehineen tuomitsi aineen sekä moraalisten ja taloudellisten syiden vuoksi. Esimerkiksi keisari määräsi, että oopiumi addiktin pojat ja nuoremmat veljet piti tuomita myös rikoksentekijöinä.

Tilanne muuttui kun ranskalaiset hyökkäsivät mahan 1858. Vietnamin keisari, kuten aikaisemmissa postauksissa tuli mainittua ei kyennyt taistelemaan heitä vastaan vaan hävisi sodan. Hän luovutti kolme provinssia Gia Địnhin, tulevan Saigonin, ympäriltä. Tämä ei vielä riittänyt ahneille ranskalaisille. Ranskalaiset vaativat lisäksi 4 miljoonaa frangia hopeassa sotakorvauksina. Täysin mahdoton vaatimus kun maan talous oli osittain etelä Kiinasta saapuvan oopiumikaupan tuloksena aivan katastrofaalisessa tilassa. Selviytyäkseen vaatimuksista keisari myönsi oopiumi toimilupia pohjoiseen ja vuokrasi nämä kiinalaisille kauppiaille sellaisella hinnalla, että hovi pystyisi maksamaan ranskalaisten vaatimukset kahdessatoista vuodessa.

Näin oopiumi saapui Vietnamiin. Aluksi kiinalaisten maahanmuuttajien mukana ja myöhemmin pakotettuna selviytymään ylisuurista sotakorvauksista. Tätäkin merkittävämpää oli kun ranskalaiset lähes heti Saigoin valloituksen jälkeen ryhtyivät myöntämään toimilupia alueelle. Näin uusi siirtomaa tuli maksavaksi osapuoleksi. Oopiumia tuotettiin aluksi Intiasta ja myöhemmin Iranista. Sille määrättiin 10 % tulli ja kiinalaiset kauppiaat myivät sitä kaikille tulijoille. Oopiumi osoittautui oleva erittäin tuottoisa tulolähde.

Ho Chi Minh kaupungin (Saigonin) yksi pisimmistä kaduista on Hai Ba Trung. Katu on vanha. Monet matkailijat piipahtavat numero 74ssä olevaan hienostuneeseen ravintolaan ”The Refinery”. Harva kuitenkin tietää mistä paikka on saanut nimensä. Nimi tulee siitä, että paikalla oli aikoinaan oopiumi jalostamo ja pakkaamo La Manufacture d’Opium (Opium Refinery) vuodesta 1861. Tehdas oli aluksi kahden ranskalaisen toimiluvan saaneen liikemiehen omistuksessa. Hyvin nopeasti paikan omistus siirtyi kiinalaisille syndikaateille: vuonna 1864 Wang Taille ja 20 vuotta myöhemmin Fockien syndikaatille. Laitoksen täsmällistä lopetuspäivää ei tiedetä, mutta hyvänä arvauksena, joku voisi väittää, toiminnan loppuneen, II maailman sodan jälkeen, vuonna 1946 kun kuvernööri kielsi oopiumin.

Kiinalaisten kauppaama oopiumi muodosti ongelman ranskalaiselle hallinnolle, rahat kun valuivat vääriin käsiin. Vuonna 1881 Indokiinan kuvernööri päätti ottaa suoraan hallintaansa oopiumin puhdistamisen ja myynnin. Näin tuottoisa kaupankäynti siirtyi kokonaan ranskalaisille. Myyntihinta vaihteli provinssista toiseen. Halvimmillaan se oli Laosin ja Tonkinin rajoilla kilpailun ja petosten minimoimiseksi. Alueella tosin kasvatettiin myös omaa oopiumia, jonka ranskalaiset pyrkivät takavarikoimaan salakuljettajilta.

Menestyksekästä kokeilua jatkettiin muissa Indokiinan maissa sitä mukaan kun Ranska valloitti uusia alueita. Heti kun Ranska oli muodostanut protektoriaatin Kambodzhaan (1863), keskiseen Vietnamiin (1883) sekä liittivät Tonkinin (Pohjois-Vietnamin 1884) ja Laosin (1893) omaan imperiumiin muodostettiin uusille alueille omat autonomiset oopiumi monopolit. Monopoleilla rahoitettiin imperialismin hallinnon kustannuksia. Vaikka oopiumin toimiluvat ja omat jalostamot olivat huikea taloudellinen menestys Etelä-Vietnamissa useamman vuoden, niin kuitenkin nopea siirtomaan laajeneminen tuli ranskalaisille kalliiksi. Talous oli alijäämäinen. Viiden uuden siirtomaan sekava hallinto oli erittäin tehoton ja ranskalaisten virkamiesten laumat tuhlasivat kaiken sen vähäisen hyödyn, mitä siirtomaat tuottivat. Tässä tilanteessa pyrittiin tehostamaan hallintoa sarjalla hallinnollisia reformeja. Reformit eivät kuitenkaan olleet kovin menestyksekkätä ja talouden alijäämä uhkasi koko ranskalaista Indokiinaa kokonaisuutena.

Kreivin aikaan saapui maahan pariisilainen talousmies Paul Doumier. Yhtenä ratkaisuna ongelmiin hänellä oli oopiumi. Astuttuaan laivasta 1894 Indokiinan kuvernööriksi nimitetty Doumier pani toimeen joitakin uudistuksia: hallintoon asetettiin rekrytointikielo, tarpeettomat kulut karsittiin ja kaikkien siirtomaiden budjetit siirrettiin keskitetyn yhden hallinnon alle. Hän yhdisti viisi alueellista agentuuria yhdeksi Oopiumi Monopoliksi. Doumier uudisti La Manufacture d’Opium-jalostamon eurooppalaisilla koneilla, jolloin sekä tuotto että laatu paranivat huomattavasti. Täällä jalostettiin intialainen, iranilainen ja turkkilainen raaka-aine valmiiksi poltettavaksi oopiumiksi. Uusi tehdas kehitti sekoituksen, joka paloi nopeasti, jolloin polttaja kulutti enemmän ainetta kuin mitä hän muuten tekisi. Hänen valvonnan alla kehitettiin kaupankäyntiä halvemman raaka-aineen ostamiseksi Kiinan Yuannin provinssista. Tällä halvemmalla aineella hallinnon valvomat oopiumiluolat ja -salongit sekä vähittäismyymälät laajensivat asiakaskuntaansa köyhempiin kansanosiin, näillä kun ei ollut varaa kalliimpiin intialaisiin laatumerkkeihin. Uusia kauppoja ja luolia avattiin vastaamaan laajenevaa asiakaskuntaa. Vuonna 1918 maassa oli jo 1512 luolaa ja 3098 vähittäismyymälää. Kaupankäynti kukoisti ja ranskalaiset hymyilivät.

Kerran Doumier kehuskeli, että hänen neljän ensimmäisen vuoden aikana reformit olivat kasvattaneet tuloja 50 % eli yli kolmanneksen kaikista siirtomaan tuloista. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen alueen talous oli ylijäämäinen. Reformien seurauksena ranskalaiset sijoittajat saivat luottamuksen hankkeiden kannattavuudesta. Maa sai yli 200 miljoonan frangin luoton, jolla rahoitettiin monia julkisia hankkeita kuten rautatieverkon rakentamista, julkisia sairaaloita ja kouluja.

Oopiumi kauppa sai merkittävän piristysruiskeen kun Yuannanin rautatie valmistui vuosina 1898 – 1910 (kts postausta Matka Yuanniin, karkotettujen maahan, ). Nyt ranskalaisilla oli nopea ja tehokas reitti suurille oopiumi pellolle omien Tonkinin ja koillisen Laosin peltojen lisäksi.

Kun oopiumi oli myös muotihuume Euroopassa ja Amerikassa 10- ja 20-luvulla alettiin enenevissä määrin tiedostaa oopiumin haitat: Sen synnyttämän suuren riippuvuuden ja passivoivan vaikutuksen. Näissä maissa syntyi kansainvälisiin mittasuhteisiin kasvava ristiretki oopiumin pahuutta vastaan. Ristiretken seurauksena muut Aasian imperialistiset suurvallat kuten Hollanti ja Yhdistynyt Kuningaskunta pienensivät omia oopiumi monopolejaan. Ranska taasen oli kuuro moiselle moraaliselle pahennukselle ja vouhotukselle. Kuka nyt rahaa haluaa heittää pois? Kun vuoden 1929 suuri lama riudutti verotuloja ja kurjisti kansaa ympäri maailmaa, niin ranskalaisten onnistui kasvattamaan oman Oopiumi Monopolinsa tuloja. Kurjuus kun kasvatti asiakaskuntaa. Vuonna 1938 kaikista verotuloista 15 prosenttia ja koko alueen taloudesta lähes 40 prosenttia muodostui yksinomaan oopiumista.

Oopiumi Monopolilla ranskalaiset kyllä osittain ampuivat myös omaan jalkaansa. Vietnamilaiset nationalistit (eritoten VietMinh) saivat monopolista erinomaiseen esimerkin siitä miten ranskalaiset hyväksikäyttävät ja riistävät maata. Työstä saatavan vähäisen palkan, työntekijät tuhlaavat oopiumiin usein syömättä ja perheen kärsiessä nälästä ja suojan puutteesta. Epäinhimillisestä työstä saadut rahat palaavat oopiumin kautta ranskalaisten omiin taskuihin. Monet plantaasien, kaivosten ja teollisuuden työntekijät olivat käveleviä luurankoja – aikansa - kunnes kuolivat aliravitsemukseen kuten heidän perheensä. Huumeriippuvia olivat erityisesti kiinalaiset lähes orjan asemassa olevat kulit mutta myös vietnamilaiset. Kuitenkin vain 2 % koko väestöstä oli huumeriippuvia, huolimatta ranskalaisten markkinointi kampanjoista ja myyntiartikkelin koukuttavasta vaikutuksesta. Sen sijaan keski- ja yläluokka oli jo huomattavasti riippuvaisempi. Lähes 20 % paikallisesta eliitistä, kuten paikallishallinnon virkamiehet ja verovirkailijat, olivat addiktuneita. Riippuvuus taasen johti siihen, että nämä olivat vastaavasti korruptoituneempia. Korruptio oli ilmeistä, jotta he voisivat maksaa kalliin harrastuksensa.

Kiinalaisia kuleja Saigonissa polttamassa oopiumia

Oopiumi kriisi 1939 - 1945

Ja sitten yhtenä päivänä alkoi toinen maailmansota. Sodan aattona indokiinassa oli 2500 oopiumiluolaa ja -salonkia sekä tuhansia vähittäismyymälöitä. Nämä huolehtivat alueen 100 000 vakituisesta käyttäjästä. Ranskalaiset toivat maahan vuosittain 60 tonnia oopiumia, nyt pääasiassa Iranista ja Turkista. Sodan palo ulottui ympäri maapalloa ja oopiumin kuljetusreitit sulkeutuivat, kaikki kynnelle kykenevä kuljetuskalusto valjastettiin sota ponnistuksiin. Kun Saksa miehitti Ranskan 1940 ja Japani Indokiinan muutama kuukausi tämän jälkeen, julisti Englanti kauppasaarron alueelle. Oopiumi ei kulkeutunut ei niin sisään eikä niin uloskaan. Indokiinan ranskalainen hallinto julisti olevansa lojaali Vichyn Ranskalle, jolloin virkamiehistö sai rauhassa jatkaa päivittäisiä toimiaan. Heille miehitys ei ollut katastrofi kun taasen ranskalainen Oopiumi Monopoli kärsi. Jos ei löydettäisi vaihtoehtoisia lähteitä ajautuisi Indokiina taloudelliseen kriisiin. -

Yuannin unikkoviljelmät näyttivät lupaavilta täyttämään ranskalaisen Oopiumi Monopolin kipeän tarpeen. Mutta ranskalaiset tarvitsivat paremmin valvonnassa olevan lähteen. Kiina oli poliittisesti, sotilaallisesti ja kuljetusyhteyksien kannalta hieman epävarma. Ranskalaiset keksivät Luoteis-Tonkinissa Tai ihmisten ja vastakkaisella rajalla Laosin puoleiset H'mong kansaan kuuluvat Mieo ihmisten viljelmät uudelleen. - H'mong kansan arvellaan valuneen pohjoisesta Kiinan Yuannin maakunnasta alas Vietnamiin, Laosiin, Myanmariin ja Thaimaaseen pari kolmesataa vuotta sitten. Vielä tänään H'mong ihmiset viljelevät ja käyttävät salaa runsaasti oopiumia vaikka se on maassa erittäin kiellettyä (tästä tuonnemmissa postauksista). Esimerkiksi vierailemassani yhdessä 20 talon syrjäkylässä oopiumia käytettiin säännöllisesti 3:ssa taloudessa ja se näkyi jo talojen julkisivussa.

Meio kansan viljelmät olivat kylläkin hieman ongelmallisia. Ranskalaiset olivat aikaisemmin tuhonneet heidän viljelmiään ja sabotoineet kaupankäynnin pidättämällä kiinalaisia salakuljettajia, saadakseen omalle tuotannolleen paremman menekin. Monopolit kun eivät siedä kilpailua. Aikaisemmin Meio kansa oli noussut kahdesti veriseen kapinaan ranskalaisia vastaan, syynä ranskalaisten mielivaltainen oopiumikauppa. Nyt piti muuttaa taktiikkaa, muutoin ranskalaisten talous alkaisi kiikastaa. Oopiumi Monopoli lähetti sähkeen paikallishallinnolle, jossa kehotettiin kannustamaan oopiumin kasvattamista. Nyt ei enää voitu mennä kyliin ja markkinoihin voimakkaasti aseistautuneina vaan sen sijaan viranomaiset piti lastata rahalla, kullalla, vaatteilla ja ruualla. Heidän tehtävänä oli tarjota parempi hinta kuin mitä salakuljettajat voisivat tarjota. Välttääkseen konflikteja viranomaiset rekrytoivat luotettavia kylänjohtajia toimimaan välittäjinä, maksamaan sovitun hinnan sadosta ja toimittamaan aineen ranskalaisille. Uusi politiikka oli sangen menestyksekäs. Indokiinan oma oopiumi tuotanto kasvoi vuodesta 1940 7.5 tonnista 60.6 tonniin vuonna 1944. Ranskalaisen hallinnon verotulot kasvoivat 15 miljoonasta piasterista 24 miljoonaan vuonna 1943. Lienee yksi niitä harvoja maita koko maailmansodan aikana, jossa elintaso koheni huomattavasti.

Näin käsite kultainen kolmio pääsi syntymään. Tällä tarkoitetaan oopiumin kasvatusaluetta johon kuuluvat Laos, Myanmar ja Thaimaa. Näistä maista Thaimaan ja Laosin tuotanto on nykyään pienenemässä lähes olemattomiin.

Maailmansodan jälkeen

Sodan jälkeen tilanne muuttui hieman Vietnamissa. Ensinnäkin Indokiinasta oli tullut itsekannattava oopiumin suhteen ja toiseksi kansainvälinen ilmapiiri muuttui jyrkästi oopiumi kielteiseksi. Näin kävi Ranskan hallitsemassa Vietnamissakin. Mutta 50-luvulla tapahtui kapankäynnille ratkaiseva myös toinen muutos, markkina-alue laajeni. Kun aikaisemmin Kiinan Yuannin, Vietnamin, Laosin ja Burman oopiumin markkina-alueet olivat rajoittuneet paikallisiksi Kaakkois-Aasian, niin Sisilian Mafia oli järjestänyt uudelleen entistä tuottoisimmiksi aluksi valtaamalla juutalaisten syndikaattien kehittämät markkinat Yhdysvalloissa. Täällä myytiin ensisijaisesti, heroiinin pääkaupungissa, Marseillessa valmistettua heroiinia ja tämän aineen oli rahdannut Korsikan syndikaatit Indokiinasta, Turkista tai Iranilaista oopiumia Libanonista.

Oopiumin ja siitä jalostetun heroiinin tarve kasvoi räjähdysmäisesti, kiitos siis Mafian ja korsikalaisten syndikaattien. Näiden rikollisjärjestöjen osuus Amerikan heroiinimarkkinoista ei kuitenkaan syntynyt sattumalta. Suhteet amerikkalaisiin paranivat siksi, että maailmaan oli syntynyt uusi sota ns. kylmä sota. Amerikkalaiset huomasivat että Neuvostoliiton johtama kommunistinen internationaali laajeni heti sodan jälkeen. Ranskassa ja italiassa työväenliike nosti päätään, jota amerikkalaiset huolestuneena seurasivat. Maissa syntyneitä suuria lakkoja piti tukahduttaa, jotta niistä ei kehittyisi vallankumouksia (tai -kaappauksia). Koska amerikkalaiset eivät voineet toimia avoimen sotilaallisesti Euroopassa keksivät he, vanhat tuttunsa sodan ajalta, nämä rikollisjärjestöt murtamaan lakot väkivaltaisesti maksua vastaan. Korsikalaiset syndikaatit pyrkivät taasen hyödyntämään syntyneitä uusia tuttavuuksia CIA:ta mahdollisimman tehokkaasti heroiinin salakuljetukseen Euroopan Marseillesta USA:han. Toinen merkittävä tapahtuma heroiinin leviämiseen oli Mafia pomon Lucky Lucianon karkotus Sisliaan. Monien vaiheiden jälkeen hän joutui Italian poliisin huolelliseen tarkkailuun. Voidakseen jatkaa rikollista toimintaansa, hän muodosti hyvät suhteet korsikalaisiin. Nyt heroiinia tuotettiin Marseilessa (ja vähäisemmissä määrin Sisiliassa) ja Sisilian Mafialla oli tehokas jakeluorganisaatio USA:ssa. Tuloksena oli erittäin tuottoisat markkinat, jossa kauppatavaraa ei tarvinnut juuri markkinoida.

Korsikalaisilla oli myös yksi verraton etu sisilialaisin nähden. Heillä oli hyvät suhteet Saigoniin ja Kokinkiinan ylipäätänsä. Siinä kun sisilialaiset muuttivat 1800 luvun lopusta lähtien Amerikan ihmemaahan kultaa vuolemaan, niin korsikalaiset muuttivat Saigoniin ja Etelä-Vietnamiin. Saigonin merkittävin ulkomainen rikollisjärjestö oli muodostunut korsikalaisista. Saigonin ja Marseilen välinen laivaliikene oli erttäin vilkasta, joten Saigonin kautta rahdattava oopiumi ja morfiinipohja päättyi yleensä Marseileen. Kun Turkin oopiumi viljely laantui, amerikkalaisen painostuksen seurauksena, 1960 luvun lopussa, syntyi entistä suurempi tarve Indokiinan kautta tulevalle raaka-aineelle.

Ranskan Oopiumi Monopoli oli maailmansodan pakottamana lähes täysin muuttunut riippumattomaksi ulkopuolisista toimijoista. Indokiinassa, Burmassa ja Thaimaassa tuotettiin sodan loputtua 700 tonnia oopiumia. Sama määrä mitä nykyäänkin tuotetaan. Kun näistä valtioista Vietnamissa ja Thaimaassa ei tuoteta enää oopiumia ja Laosin tuotantoluvut ovat vähäisiä, niin hiipuneen tuotannon pyrkii korvaamaan Myanmar (Burma). Oopiumin tuotanto on siellä sotilashallituksen valvonnassa ja on maan ulkomaankaupan kulmakivi vielä tänäänkin.

Sodan jälkeen kansainvälinen oopiumi kauppa siis kukoisti jällen. Syynä oli kasvava käyttäjien määrä. Yhdysvaltojen markkinat olivat valtavat. Thaimaassa oopiumi riippuvien määrä kasvoi sota edeltävästä 110 000 käyttäjästä 250 000:een vuonna 1972. Kaakkois-Aasiassa ainoastaan Singaporessa ja Malesiassa tilanne näytti lupaavalta, ennen maailmansotaa käyttäjiä oli 186 000 kun vuonna 1972 määrä oli pudonnut 40 000.

Oopiumin polttajia New Yorkissa, 1900 luvun alussa

50-luvulla tapahtui kolme tapahtumaa, jotka muuttivat kansainvälisen oopiumikaupan täysin. Ensimmäinen oli Kiinan vallankumous 1949. Yuannin oopiumin viljely ja kuljetus loppui siihen paikkaan. Kansan vapautusrintaman sotilaat partioivat Vietnamin, Laosin ja Burman rajaa estääkseen CIA:n kouluttamien vastavallankumouksellisten hyökkäyksiä. Samassa yhteydessä napattiin kiinni salakuljettajien oopiumi karavaanit. Aluetta ryhdyttiin voimakkaasti kehittämään ja oopiumin tilalle ryhdyttiin kasvattamaan muita hyödyllisempiä kasveja. Toinen tapahtuma oli Iranin päätös vuonna 1955 lopettaa oopiumi kauppa ulkomaailmaan. Thaimaan ja Vietnamin Oopiumi Monopolin perilliset eivät enää voineet ostaa laillisesti myytyä iranilaista oopiumia. Tosin hallituksen myyntiorganisaation tilalle astuivat salakuljettajat. Nämä taasen itäkaupan lisäksi pyrkivät myymään oopiumia Libanoniin paremman hinnan saamiseksi. Libanonista taasen aine kulkeutui Marseillen laittomiin heroiini tehtaisiin ja sieltä Korsikan mafian kautta Yhdysvaltoihin. Kolmas merkittävä tapahtuma oli se, että suurimmat oopiumia tuottavat Euroopan, Lähi-Idän ja Etelä-Aasian maat allekirjoittivat YK:n sopimuksen, jossa kielletään myymästä oopiumia kansainvälisille markkinoille. Siis nimenomaisesti eri maiden hallitusten toimet aiheuttivat 50-luvun oopiumi kriisin. Jos tätä nyt kriisiksi voidaan kutsua.

Toisaalta Thaimaan, Laosin, Vietnamin ja Yhdysvaltojen hallitukset tekivät päätöksiä, jotka taasen lisäsivät laittoman oopiumin kauppaa suuresti. Kyseessä oli kylmän sodan kommunisteja vastustavan rintaman rahoituksen järjestämisestä. Kuten Taiwanilaisen Kuomitang armeijan kenraali Tuan Shi-wen on joskus todennut:

"Meidän pitää taistella kommunismin pahuutta vastaan, voidaksesi taistella pitää olla armeija ja armeijalla pitää olla aseita, voidaksesi ostaa aseita pitää olla rahaa. Näissä vuoristoissa ainoa valuutta on oopiumi."

Burman oopiumi tuotanto syntyi oikeastaan 40-luvun lopussa. Tällöin CIA koulutti Kuomitangin sotilaita Kiinan vastaisella rajalla. Sotilaiden tavoitteena oli valvoa ettei Kiinan vallankumous leviäisi rajan yli Burmaan. Amerikkalaiset eivät halunneet toista Koreaa. Rahoittaakseen toimintaansa ryhdyttiin kasvattamaan oopiumia. Täältä aine kulkeutui Thaimaaseen, jossa siitä jalostettiin heroiinia ja kuljetettiin USA:han. Eräskin CIA:n upseeri oli todennut näiden rajaseutujen kuomitang sotilaiden olevan paljon parempia kauppamiehiä ja salakuljettajia kuin sotilaita. Bangkok oli Kaakkois-Aasian heroiini pääkaupunki siinä kun Marseille oli Euroopan.

Operaatio - X

Vuonna 1946 ranskalainen hallinto lopetti oopiumi monopolin kansainvälisen painostuksen tuloksena. Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut vaan toiminta muuttui vain hieman, luonteeltaan pinnan alaiseksi toiminnaksi. Ranska oli käynnistänyt sotaponnistelut saadakseen Indokiinan jälleen hallintaansa. Sodan päänäyttämö oli Vietnam. Kuten muistetaan aikaisemmista postauksista, VietMinh oli omaksunut ”tiikeri ja elefantti” taktiikan (kts. postausta Ensimmäinen erä ). Perinteisiä rintamalinjoja ei näkynyt missään vaan VietMinh teki nopeita iskuja ja katosi saman tien. Kenraalien niin rakastamat vanhat sodankäynnin opit, doktriinit, joutuivat romukoppaan. Oppien kulmakivet olivat kahtaalla: ensinnäkin armeijat taistelevat armeijoita vastaan ja vallatut alueet pyrittiin turvaamaan pala kerrallaan kunnes kohdemaa on vallattu kokonaan. Armeijat taistelevat keskenään kunnes toinen voitti. Yleensä se voitti, jolla oli enemmän rahaa, suuremmat armeijat, paremmat kenraalit ja aseet. Nyt, Vietnamissa ei ollut näin, vaan Ranskan monisatavuotinen hyvin koulutettua armeijaa vastassa oli epämääräinen, huonosti aseistautunut, vähäistä koulutusta saanut metsäläisjoukko. Miehiä ja naisia joita ei voitu mitenkään erottaa siviileistä. Ja nämä pystyivät kevyesti pistämään kampoihin. Toiseksi lojaaleja territorioita ei enää ollut. Minkä luultiin olevan ranskalaisten valvoma ja hallitsema alue, niin yks' kaks sinne ilmaantui taasen VietMinh häiriköimään ja häviävän saman tien. Turvattuja alueita ei ollut missään. Olennaisesti se oli kansan sota maahantunkeutujaa vastaan. Sota ei ollutkaan enää armeijoiden ja vallattujen territorioiden sota vaan oli luonteeltaan poliittinen kuten kenraali Vo Ngyen Giap oli kerran todennut:

 

”Poliittiset toimet olivat paljon tärkeämpiä kuin sotilaalliset, taistelu vähemmän tärkeää kuin propaganda, sotilaalliset toimia käytettiin turvaamaan, lujittamaan ja kehittämään poliittista perustaa”.

Taistelu oli siis luonteeltaan vallankumouksellinen, missä pyrittiin mobilisoimaan massat, riippumatta rodusta, sukupuolesta, uskonnosta tai sosiaalisesta taustasta yhteen päämäärään eli vapautumiseen imperialismista ja saavuttamaan oma riippumaton valtio. Vallankumous oli ensisijaisesti nationalistinen ja toissijaisesti kommunistinen. Kommunistinen väri johtui vain siitä, että Marx ja Lenin olivat systematisoineet vallankumouksen käsitteen osana laajempaa filosofista aatemaailmaa (vielä 60- ja 70-luvulla esittivät monet kommunistit aatteensa olevan jollain tavalla tieteellinen tosiasia, jonka juuret ovat dialektisessa materialismissa, jota pidettiin lähes luonnonlakina). Ho Chi Minhillä,Vo Ngyuen Giapilla ja monilla muilla VietMihin johtohahmoilla oli visio massojen kapinasta eli vastustus tulisi olemaan niin laajaa ja intensiivistä että ranskalaisia kiusattaisiin kaikkialla. Kun taistelujoukot ja taustalla olevat massat oli määrätty voittamaan, niin taktiset kysymykset ovat toissijaisia. Tähän visioon sopi ”tiikeri ja elefantti”-taktiikka hyvin. Kun myöhemmin luin amerikkalaisten käsityksiä sodasta niin tuskin kukaan ymmärsi sodan vallankumouksellisen luonnetta mitenkään. Ranskalaisille oli kyse kolonialismista ja amerikkalaiset ymmärsivät – täysin väärin – sodan olevan kommunismin leviämisestä tai – kuten Kennedy ymmärsi – sodan olevan vain sisällissota. Amerikkalaiset itse asiassa syvensivät sodan vallankumouksellista luonnetta, soveltamalla ”search and destroy”, ”free fire zone” taktiikkaa, jatkuvilla pommituksilla sekä istuttamalla etelän hallintoon despoottisia diktaattoreita. Amerikkalaiset itse tekivät, typeryyttään, sodasta voittamattoman.

Mikä siis neuvoksi ranskalaisille? Saigoniin saapui muutama nuoren polven upseeri, jotka heti alkuunsa totesivat ettei sotaa voida näin voittaa. Tarvitaan uudenlaisia oppeja jos ei ole mieli hävitä. Riveihin pitää rekrytoida paikallisia: rikollisia, vuoristoheimolaisia, katollisia militantteja järjestöjä ja monia muita. Näiden avulla he voisivat turvata territorioita ja estää VietMinhn tunkeutumisen alueelle sekä saada tiedustelutietoja vihollisen liikkeistä. Näin he voisivat pilkkoa massat pienempiin atomistisiin elementteihin eli muuttamaan sodan vallankumouksellisen luonteen toisenlaiseksi. Indokiina pyrittiin tekemään valtavaksi shakkilaudaksi, jossa paikalliset toimisivat ikään kuin nappuloina valvomassa ja puolustamassa alueita ja estämässä VietMinhiä tunkeutumasta sekä sotilaallisesti että poliittisesti alueille. Pontimena näillä paikallisilla oli, ei lupaus hienosta tulevaisuudesta tai ranskalaisen kulttuurin valosta vaan ihan yksinkertaisesti; raha. Kuinkas muutenkaan.

Näistä nuorista upseereista merkittävimmät olivat sodankäydin teoreetikko majuri Roger Trinquier ja machiavelistinen kapteeni Antoine Savanni. Savannin tehtävänä oli turvata Kokinkiina (Saigon ympäristöineen) rekrytoimalla Bình Xuyên gangsterijärjestön jäseniä, katollisia miltantteja (Cao Dai) sekä messiaanististen aseellisten kulttijärjestöjen (Hoa Hao) jäseniä. Tringuirin tehtävänä oli taasen rekrytoida vuoristolaisia Annamiten vuoristosta sekä Laosin että Vietnamin puolelta Näin muodostettu vastavallankumouksellinen varjoarmeija, täydentävä armeija, oli suuri, noin 40 000 – 50 000 miestä. Ranskalaiset pyrkivät tietenkin legitiimisoimaan näiden johtajat tarjoamalla heille sotilaallisia koristeita (natsoja ym.) ja muodostamaan johtajille sotilasarvoja jne. Mutta tosiasiassa he olivat vain palkkasotilaita ja erittäin kalliita sellaisia. Vastavallankumouksellinen toiminta kärsi jatkuvasti rahan puutteesta.

Esimerkiksi Bình Xuyên:lle piti maksaa 85 000 dollaria vuodessa ja sallia heille tuottoisaa rikollista liiketoimintaa (kuten pelikasinoiden ja oopiumiluolien ylläpitoa). Vuoristolaisten muodostama armeija taasen maksoi sekin. Heti ensi alkuun 150 miestä kohden piti järjestää peruskoulutus ja aseistaa nämä, hintana 15 000 dollaria. Jos näille ei pystynyt maksamaan ei mennyt kuin lyhyt aika kun joukot olivat siirtyneet VietMinhin riveihin, katastrofaalisin seurauksin ranskalaisille sotaponnistuksille. Vähän samaan tapaan kuin kriittisessä paikassa shakkinappula vaihtaisi väriään, maataan.

Maan paikallishallitus lopetti siis Oopiumi Monopolin ja pyrki sulkemaan oopiumiluolat ja -kaupat 1946. Sota ei myöskään ollut järin suosittu Ranskassa. Sitä rahoitettiin minimaalisesti, vain säännöllistä armeijaa ylläpidettiin (kalustoapua tuli Yhdysvalloista) eikä juurikaan tiedustelupalvelulle herunut rahaa. Armeijan ylempi johto ei edes ymmärtänyt mitä majuri Trinquier ja kapteeni Savanni yrittivät tehdä, jotain sellaista mitä sotakorkeakoulussa ei edes oltu opetettu. Siinäpä on pulma. Ranskalaiset upseerit keksivät hyvin nopeasti operaatio-X:n. Huippusalaisen hankkeen missä ostettiin oopiumia Laosin Meio (H'mong) ja Vietnamin Tai kansojen asuttamilta vuoristoalueilta, samoilta aleilta mistä Oopiumi Monopoli oli ostanut jo maailmansodan aikana. Operaatio oli niin salainen, että siitä tiesivät vain armeijan ylempi johto. Myöhemmin amerikkalaisten astuttua maahan käytiin Saigonin verilöyly, jossa vastakkain oli gangsterijärjestö Binh Xyen ja Etelä Vietnamin armeija AVN. Tapahtumaa selostaneet journalisti käsittelivät laajasti Binh Xyeniä ja totesivat heidän ylläpitävän oopiumi luolia. Kenellekään ei kuitenkaan selvinnyt mistä he saivat oopiuminsa.

Kun hallituksen antioopiumi kampanja alkoi vuonna 1946, niin sillä oli vain niukka kannatus virkailijoiden joukossa. Tulli jatkoi oopiumin ostamista Meio kansalta ja oopiumiluolat, nyt uudelleen nimettynä ”katkaisuhoito klinikat”, jatkoivat oopiumin myynnin entiseen malliin. Kuitenkin 3 syyskuuta 1948 ranskalainen komissaari ilmoitti, että jokaisen polttajan pitää altistua lääkärin tarkastukseen, jotta voitaisiin määritellä riippuvuuden määrä. Tämän jälkeen hänelle myytävä annosta pienennettiin kerrasta toiseen. Tilastollisesti ohjelma oli menestys. Kun tulli oli ostanut 60 tonnia oopiumia Meio ja Yao kansoilta vuonna 1943, jo vuonna 1951 he eivät ostaneet juuri mitään. Katkaisuhoitoklinikat suljettiin. Näytti hienolta ainakin tilastoissa. Mutta tosiasiassa kaupankäynti jatkui entiseen malliin. Ainoa erona oli että maan hallitus ei enää saanut tuloja oopiumista ja siksi talous oli alijäämäinen. Sen sijaan tiedusteluorganisaation projekti operaatio-X sai tuloja voiden tosi pulskasti. Näillä tuloilla rahoitettiin varjoarmeija.

Ranskalainen tiedusteluorganisaatio SDECE (Service de Documentation Extérieure et du Contre-Espionage) on, päinvastoin kun amerikkalinen veljensä, tiukasti sidoksissa ameijaan. Se muodostui neljästä sotatoimiin osallistuvasta haarasta, nimittäin tiedustelu, dekoodaus (viestien purku, kuten Amerikassa NSA), vastavakoilu ja paramilitääriset toiminnot. Muodollisesti majuri Trinquirein vuoristolaiset kuuluivat ns. MACG (Mixed Airborne Commando Group) SDECE:n paramiltääriseen osastoon mutta tosiasiallisesti se oli suoraan SDECE:n johdon alainen salainen yksikkö. Kapteeni Savanni taasen kuului armeijan tiedusteluorganisaation toiseen toimiston 2 eme Bureau (Deuxième Bureau de l'État-major général). MACG oli se ykskkö, joka hankki lojaalisuutensa vuoristolaisilta (Laosin H'mong ja Vietnamin Tai kansoilta) ostamalla oopiumin heiltä ja toimittamalla se Savannin yksikölle. Kun luin asiasta ensikertaa, niin tuntui uskomattomalta, että kunniakas Ranskan armeija oli sotkeutunut huumekauppaan, mutta kun sodan luonne alkoi selvitä ja sen vähäinen kannatus kotimaassa, niin toiminta alkoi tuntua sangen luonnolliselta jopa välttämättömältä, niiden (väärien) tavoitteiden kannalta mitä ranskalaisilla oli.

Keväisin sadon korjuun jälkeen saapui Saigoniin vuoristosissejä oopiumilasteineen palkkasotilaiden koulutusleiriin. Täällä ei ollut, tietenkään, tullivirkailijoita tai poliiseja vahtimassa laittomia matkatavaroita. Koulutusleireistä oopiumi toimitettiin Saigonia hallussa pitävälle Bình Xuyên gangstereille. Bình Xuyên toimi paikallisena militanttina ja hallitsi kaupungin oopiumi liikenteen ranskalaisen tiedustelu-upseerin kapteeni Antoine Savannin alaisuudessa. Bình Xuyên rosvoilla oli kaksi oopiumijalostamoa, joissa raaka-aine jalostettiin poltettavaksi. Näistä laitoksista rosvot jakelivat aineen vähittäismyymälöihin ja oopiumisalonkeihin. Kaikki se oopiumi mitä rosvot eivät pystyneet myymään toimitettiin joko kiinalaisille kauppiaille myytäväksi Hong Kongin heroiinitehtaisiin tai korsikalaisille gangsterisyndikaateille toimitettavaksi Marseilen tehtaisiin. Näistä taasen aine matkasi Yhdysvaltoihin.

Vielä vuoteen 1950 mennessä oli täydentävän varjoarmeijan muodostaminen vielä kokeellista. Kun Jean de Lattre (kts postausta Ensimmäinen erä ) saapui Saigoniin, hän huomasi rekrytoinnilla olevan hyvät mahdollisuudet onnistua. Hän nimitti koko hankkeen johtoon Robert Trinquerin, josta kehittyi johtava vastavallankumousteorian asiantuntija. Robert Trinquerin kirjoitti kokemuksistaan kirjan La guerre moderne (Modern Warfare, nykyaikainen sodankäynti). Teos on alallaan klassikko.

Vuoristolaisten rekrytoinnit ja tehtävien jaot varsinaisen armeijan osapuolten välillä onnistuivat hyvin. Asia kiinnosti myös maahan saapuneita amerikkalaisia asiantuntijoita. Yksi näitä oli CIA upseeri Edward Landsdale (kts. postausta Humanismin kaapuun puettua propagandaa, metkuja ja valheita ). Hän matkusti Laosiin selvittääkseen VietMinh invaasioita alueella. Täällä hän havaitsi, että ranskalaiset upseerit ostivat vuoden 1953 oopiumisadon ja toimittivat sen Saigoniin myytäväksi. Hän valitti Washingtoniin, että ranskalaiset upseerit ovat sotkeutuneet huumekauppaan ja ehdotti tarkemman tutkimuksen olevan paikallaan. Washington vastasi melko tylysti:

”Eikö sinulla ole muuta tekemistä? Pidä vain turpasi kiinni. Emme todellakaan halua sinun avaamaan tätä käärmeenmunaa, koska se olisi kiusallista ystävälliselle hallitukselle. Joten lopeta tutkimukset.”

Sitten saapui kevät 1954 ja Dien Bien Phu. Kuten muistamme postauksesta Ensimmäinen erä niin ranskalaiset eivät millään uskoneet VietMinhin voivan hyökätä varuskuntaan eikä hilaamaan tykkejä ympäröiville kukkuloille. Tässä ponnistuksessa auttoi ratkaisevasti Mieo kansa. Näillä oli hyvä syy vihata ranskalaisia. Dien Bien Phu antautui veristen taistelujen jälkeen 8 toukokuuta 1954 kun Geneven kokous oli jo käynnistynyt. Vietnamin puoleisen Mieo kansan tuki oli ratkaisevan tärkeä Dien Bien Phun onnistumiselle.

Rankalaiset olivat ostaneet sodan aikana oopiumia Luoteis-Vietnamista ja Koillis-Laosista sekä Tai että Mieo (tai Meo tai Miao) kansalta. Tai kansa (kts postausta Luc Da:n t(h)ai ihmiset) oli jakautunut kahteen alaryhmään nimittäin Tai Don (valkoiset Tai ihmiset) ja Tai Dam (mustat Tai ihmiset). Paikka jossa vierailin, oli Tai Dam ihmisten asuttama (vaikka silloin en tiennyt näitä ryhmiä olleen kaksi eri). Valkoisia Tai ihmisiä on nykyään runsaat puoli miljoonaa ja mustia runsaat miljoona. Ranskalaiset pyrkivät luomaan hyvät suhteet valkoisten Tai ihmisten johtajaan Deo Van Longiin. He avustivat tämän poliittisissa pyrkimyksissä luomaan federatiivinen autonominen alue. Dien Bien Phu oli tärkeä taasen Deo Van Longille kun se oli alueen suurin laakso ja sitä asutti pääasiassa mustat Tai ihmiset ja vuorilla viljelivät oopiumia Mieo kansa. Kun ranskalaiset alkoivat rakentaa varuskuntaa alueelle, niin muutama korkeampi upseeri katsoi, ettei hanketta ole viisasta jatkaa. Syynä näiden näkemyksiin oli se että Mieo kansa oli erittäin katkera ranskalaisille. Mutta kun korkeampi johto oli täysin vakuuttunut, ettei VietMinh kykene kuljettamaan tykistöä vuorille ja niin päätettiin jatkaa.

Mieo kansan katkeruuteen oli selkeä syy. Mieo kansa myi Ranskan sodan aikana oopiuminsa Deo Van Longille, joka edelleen toimitti aineen Oopium Monopolille. Myytävää oopiumia oli 4 - 5 tonnia. Mutta viljelijät saivat vain kymmenesosan siitä mitä he saisivat Hanoin mustasta pörssistä. On siis sangen luonnollista, että viljelijät mieluummin operoivat kiinalaisten kauppiaiden kuin Deo Van Longin ja Oopium Monopolin kanssa. Tähän aikaan hänellä ei ollut mitään keinoa pakottaa Mieo kansaa myymään omille agenteilleen. Tilanne muuttui vuonna 1949, nyt hänellä oli käytössään kolme ranskalaisten kouluttamaa ja aseistamaa pataljoonaa sekä omia miehiään kaikissa markkinointipaikoissa. Nyt hän voi pakottaa Mieo kansan myymään oopiumin itselleen ja jos tarve vaati, niin halukkuus saavutettiin usein aseiden osoittamana. Kun Oopium Monopolilla oli kiinteät hinnat, niin nyt operaatio-X:n aikana ei ollut mitään virallista hintaohjetta. Seurauksena olikin että Deo Van Long saattoi kasvattaa omaa profiittiaan huikeasti. Hänestä tulikin sangen hyvin voipa ja sodan päätyttyä osti mukavan huvilan Ranskassa ja eleli makoisasti. Kun hänestä tuli Tai federaation johtaja niin monet mustat Tai ihmiset kuten myös monet sotilaskoulutuksen saaneet Mieo ihmiset liittyivät VietMinhiin.

Dien Bien Phu:ssa asustavan Mieo kansan tuki oli VietMinhille ensiarvoisen tärkeä. Ensinnäkin he avustivat joukkojen ja aseiden kuljetuksessa vuorille, toiseksi he avustivat tiedustelutietojen keräämisessä ja kolmanneksi he toimittivat ruokaa kapinnallisille. Lisäksi he pyrkivät melko aktiivisti häiritsemään ranskalaisia, eivätkä mitenkään kertoneet heille mitään VietMinhn liikkeistä. Vastakkaisessa tapauksessa he olisivat tehokkaasti voineet häiriköidä ja sabotoida itsenäisyystaistelijoiden pyrkimyksiä.

Geneven rauhanneuvotteluissa ei kuitenkaan oltu sovittu mitään tästä varjoarmeijasta vaan he jatkoivat omaa yksityistä sotaansa vielä pitkään Laosin puolella kunnes ammukset loppuivat ja radioliikenne hiljeni Saigoniin jääneen muutaman upseerin ja heimolaisten välillä. Joukkojen huolto oli tällöin Trinquirille hieman ongelmallista kun Geneven sopimus kielsi lentoliikenteen. Tässä vaiheessa amerikkalaiset evät vielä olleet kiinnostuneet näistä vuoristolaisista (vasta 60 luvun alussa heidän kiinnostuksensa heräsi ja yrittivät palkata Trinquirin operaation johtoon, tämä kuitenkin kieltäytyi kun ei voinut olla varma asemastaan Amerikan armeijassa).

Kun ranskalaiset lähtivät Vietnamista sekasortoisissa merkeissä, oli jäänyt kuitenkin 150 000 silloista dollaria tilittämättä Trinquirin vuoristolaisille. Tänään tämä rahasumma vastaa 1,309 miljoonaa dollaria. Nämä rahat hävisivät kuitenkin mystisesti, kenties joku varasti ne. Vaikka ranskalaiset lähtivät, niin oopiumi kauppa jatkui silti, hakien uusia muotoja. Tiedetään muutaman operaatio-X:ssä toimineen ranskalaisen upseerin toimittaneen huumeita Yhdysvaltoihin (kuten vuonna 1971 kiinnijäänyt Paul Fornier teki) ja Korsikan syndikaateille.

Bình Xuyên

Gangstereiden historiassa Saigonin Bình Xuyên ansaitsee ehdottomasti oman lukunsa. Siinä määrin erikoinen järjestö se oli. Kaikki tuntevat Sisilian Mafian, jotkut Korsikan syndikaatit mutta tuskin kukaan Bình Xuyêniä. Sen historiaan liittyy läheisesti liittoutuminen armeijan tiedusteluelimiin ja poliittisiin päättäjiin. Aivan kuten Sisilian Mafia teki läheistä yhteisyötä OSS:n (CIA:n edeltäjän) ja Korsikan syndikaatit CIA:n kanssa. Nämä kaksi gangsterijärjestöä osallistuvat Italian ja Ranskan kommunistien järjestämien lakkojen väkivaltaiseen tukahduttamiseen. Suoranaisen palkkioiden lisäksi ne kasvattivat jalansijaa Yhdysvaltain alamaailmassa. Erityisesti CIA:n ja Korsikan gangstereiden välinen yhteistyö oli hedelmällistä oopiumin kuljettamisessa Marseileen ja täältä edelleen heroiinina Yhdysvaltoihin.

Bình Xuyênin ja ranskalaisen tiedustelupalvelun yhteisyö taasen johti oopiumi markkinoiden jatkumisen. Ranskan vallan lopussa 1954 Bình Xuyên hallitsi käytännössä kaikkia Saigonin oopiumiluolia ja polttokelpoiseksi valmistetun oopiumin kauppaa. Tiedustelupalvelun päätös siirtää koko kauppa Bình Xuyên hallintaan takasi hallituksen antioopiumi kampanjan tuloksettomuuden ja näin ruokki Saigonin ja Kokinkiinan oopiumi riippuvaisten suurta joukkoa.

Bình Xuyên jokirosvot, piraatit, ilmaantuivat järjestönä ensi kerran jo 1920 Saigon Cholonin eteläpuolisille kanaaleille ja suoalueille. He olivat keskenään löysästi liittoutuneita rosvojoukkoja. Alkuaikojen koko oli jotakuinkin 200 – 300 miestä aseistautuneena vanhentuneilla kivääreillä, puukoilla, nuijilla ja SinoVietnamilaisilla nyrkkeilytaidoilla. He perivät suojelurahaa aluksilta, jotka matkasivat Cholonin laitureille. Satunnaisesti he ryntäsivät Choloniin kidnapatakseen ja ryöstääkseen varakkaita kiinalaisia kauppiaita. Jos poliisi ja miliisi ahdistelivat heitä, niin he pakenivat Cholonin monien kanavien kautta läpitunkemattomaan Rung Sat rämeikköön Saigonista kaakkoon. (paikka tunnetaan nykyään nimellä Can Gio Mangrove metsä). Rämeikön reunamilla heitä pidettiin sankareina, seikka joka taasen vaikeutti poliisin työtä suuresti. Osan ryöstösaalistaan he jakoivat paikallisille köyhille maanviljelijöille. Jos Bình Xuyênin rosvot olivat aikansa Robin Hoodeja, sosiaalisia gangstereita, niin heidän piilopaikkansa Rung Sat (kirjaimellisesti salamurhaajien metsä) oli taasen paikallinen Sherwoodin metsä.

Heidän julkinen kuva kapinnallisina ei ollut kokonaan ansaitsematon. Monet lainsuojattomat olivat alun perin sopimustyöntekijöitä Rung Satin pohjoispuolella olevissa kumiplantaaseilla. Näissä työolosuhteet olivat sietämättömät, pahoinpitelyt ja kidutukset jokapäiväisiä kuten myös nälkä ja vuosittainen kuolintiheys saattoi nousta pitkälle yli 20 %. Näistä orjaleireistä monet pakenivat, ryhtyivät rosvoiksi ja liittyivät Bình Xuyêniin.

Lê Văn Viễn

Vaikka jotkut olivat karkulaisia, niin suurin osa nuorukaisista ja miehistä oli kuitenkin tavanomaisia kadun kovanaamoja. Tyypillinen esimerkki oli, Lê Văn Viễn (alias Bảy Viễn) mies josta kehittyi myöhemmin poliisipäällikkö, kenraali ja pääministeri. Hän syntyi 1904 kiinalaisen isän ja vietnamilaisen äidin poikana Cholonin esikaupunkialueella. 17-vuotiaana hän tarvitsi töitä menetettyään perintöoikeutensa. Nopeasti hän ajautui pikkurikollisten vaikutuspiiriin. Hän toimi heidän autonkuljettajana ja he opastivat hänet Cholonin alamaailmaan. Kun hän oli saavuttanut jonkinlaista mainetta alamaailmassa pyysi sen aikainen rikolliskunkku Dương Văn Dương (alias Ba Duong), hänet neuvonpitoon pienessä Binh Xuenin kyläsessä. Järjestö sai nimensä tästä paikasta.

Bình Xuyênin varhainen historia oli sangen tyypillistä sen aikaisille rikollissyndikaattien toiminnalle; koostuen kidnappauksista, merirosvouksesta, viranomaisten takaa-ajoista ja satunnaisista vangitsemisista, kunnes japanilaiset astuivat kuvaan syyskuussa 1940 sotkeutuen Vietnamin politiikkaan. Vuosina 1943 – 1944 monet jengijohtajista onnistuivat liittymään Japanin armeijaan ja hallitsivat Saigonia Vichylle lojaalien ranskalaisten virkamiesten kanssa. Ba Duongista oli tullut työnvälittäjä japanilaisille ja heidän suopeassa suojeluksessaan järjesti merkittäviä ryöstöjä. Ba Duong ystävystyi japanilaiseen salaisen palvelun agenttiin Matsushita Mitsuhiroon. Matsushita järjesti kempetain avustuksella vapautuksen monille Con Son vankilasaarelle tuomitun Binh Xuenin gangstereille vuonna 1941. Tämä kempetai oli jonkinlainen poliisiorganisaatio, vähän samantapainen kuin Natsi-Saksan Gestapo (eikä ainakaan ollut saksalaisia lempeämpiä). Japanilaisten alaisuudessa Bình Xuyên kasvoi nopeasti sekä organisaationa että siitä tuli entistäkin vaikutusvaltaisempi.

Monet Bình Xuyênin jäsenistä kääntyivät vankeudessaan kommunisteiksi tai ainakin nationalisteiksi. Asia oli nimittäin niin että Con Son vankilassa istui monet ranskalaisten vangitsemat nationalistit ja kommunistit. Välttääkseen pitkästymistä gangsterit tietty osallistuvat poliittisiin väittelyihin ja näin pikkuhiljaa kommunismin valo täytti heidät.

Lê Văn Viễn pakeni Con Sonin vankilasaarelta vuonna 1945 ja palasi Saigoniin. Ensi töikseen hän osallistui kapinnalliseen politiikkaan Ba Duongin myötä japanilaisten kanssa tekemän salaisen sopimuksen alaisuudessa. Politiikan tavoitteena oli korvata Vichyn ranskalainen hallinto maassa, koska Japanilaiset eivät Ranskan putoamiseen Natsi Saksan sylistä, voineet enää luottaa virkamiehistön lojaalisuuteen. Lopulta 9 maaliskuuta 1945 japanilaiset järjestivät vallankaappauksen. Vallankaappauksessa vangittiin kaikki ranskalaiset poliisit, sotilaat ja monet muut virkamiehet muutamassa tunnissa. Kaikille Bình Xuyênin jäsenille myönnettiin armahdus ja Lê Văn Viễn nimitettiin uuden japanilaismielisen hallituksen poliisipäälliköksi Saigoniin. Siispä yks kaks gangsterit olivatkin poliiseja.

Sitten päättyi japanilaismiehitys elokuun 15 vuonna 1945. Hirosimaan oli pudotettu pommi ja Japani antautui ehdoitta. VietMinh valtasi kaikki maan virastot (elokuun vallankumous) ja Ho Chi Minh julisti maan itsenäiseksi syyskuun 2. 1945. Kun Viet Minh järjesti massamielenosoituksen vastaperustettavan valtion kunniaksi 25 elokuuta osallistu Bình Xuyênin 15 vahvasti aseistettua miestä kymmenien tuhansien juhlivien joukossa kantaen banderollia, jossa luki ”Binh Xuenin salamurha komitea”. Juhlinta kesti 9 tuntia. Viet Minh hallitsi kaupunkia lähes kuukauden ylläpitäen julkisia palveluita ja pitäen järjestystä.

Kunnes saapuivat englantilaiset 12 syyskuuta 1945, liittoutuneiden jonkun käsittämättömän päätöksen seurauksena. Kiinalaiset joukot valtasivat pohjoisen ja englantilaiset etelän. Näiden joukkojen tehtävänä oli riisua aseista pitkin Kaakkois-Aasiaa sirottautuneet japanilaiset. Joukkoja komensi englantilainen Douglas D. Gracey, jonka alaisuudessa oli 1400 Intialaista Gurkha sotilasta ja joitakin ranskalaisia. Viimeksi mainitut kun haaveilivat Indokiinan valtaamisesta takaisin. VietMinhin tervetulokomitea otti miehen vastaan. Tämä kuitenkin totesi nuivasti: ”He saapuivat tavatakseen inut ja sanoivat tervetuloa ja kaikkea sellaista." Ja jatkoi: ”Se oli epämielyttävä tilanne ja ripeästi heitin heidät ulos”. Näin siitäkin huolimatta, että hän oli saanut ohjeet olla puuttumatta millään tavalla politiikkaan. Kaksi viikkoa myöhemmin britit aseistavat salaa 1500 ranskalaista, jotka pikaisesti tekivät vallankaappauksen valtaamalla kaupungin julkiset rakennukset. Japanilaisten ja Intialaisten joukkojen tukemana ranskalaiset puhdistivat Saigonin keskustan ja ryhtyivät etsimään VietMinhin nationalistisia johtajia talo talolta. Pari viikkoa myöhemmin saapui ranskasta sota-alus Marseilesta ja Indokiinan takaisin valtaus alkoi toden teolla. Mutta Indokiina ei ollutkaan enää sama kuin mitä se oli ennen japanilaismiehitystä. Tämän saivat ranskalaiset karvaasti kokea seuraavana yhdeksänä vuotena.

Peläten ranskalaisten kostoa VietMinh vetäytyi Saigonin länsipuolelle jättäen Lê Văn Viễnin sotilasjohtajana valvomaan Saigon Cholon aluetta. Kun Bình Xuyênillä ei ollut ei ollut enempää kuin vajaa 100 miestä niin VietMinh ehdotti voimien yhdistämistä eli liittoutumista nationalistiseen nuorisoliikkeeseen Avant Gardeen. Tavattuaan Lê Văn Viễnin Avant Garden yksi johtajista (tuleva Saigonin poliisipäällikkö Lai Van Sang) katsoi liitossa olevan paljon järkeä: Heillä on parituhatta miestä, muttei aseita eikä rahaa kun taasen Bình Xuyênilla taasen puuttui selkeä asema mutta heillä oli rahaa ja aseita. Liitto oli kieltämättä kummallinen: kadun kovanaamat Lê Văn Viễn johdolla liittymässä ”Avant Garde” nuorisojärjestöön, jonka jäsenet ovat opiskelijoita ja muuta lukeneistoa. Patriotismissaan Bình Xuyên ei kuitenkaan katsonut voivan liittyä muihin nationalistisiin järjestöihin, joista mainittakoon uskonnolliset Hoa Hao tai Cao Dai. Myöhemmin Bình Xuyênin vaihdettua puolta näistä kolmesta järjestöstä tuli keisari Bao Dain armeijan keskeinen osa ja Lê Văn Viễn ylennettiin prikaatin kenraaliksi.

Ranskalaiset ja englantilaiset joukot valtasivat Saigonin keskustan pikapikaa ja lokakuun lopussa ajoivat Bình Xuyênin, Avant Garden nuorisojoukon ja japanilaiset sotilaskarkurit Binh Xuenin synnynpaikkaan Rung Sat rämeikköön. He kuitenkin jättivät taakseen salaiset solut (toimintakomiteat, salamurhakomiteat), joihin kuului yhteensä 250 miestä. Kun Bình Xuyên hallitsi kanavia, niin toimintakomiteat keräsivät tiedustelutietoja, rahaa ja harrastivat poliittista terroria. Kauppiaat maksoivat säännöllistä suojelurahaa toimintakomitealle, esimerkiksi suosittu kasino Grande Monde maksoi 2600 USD päivässä vain siitä hyvästä, että he eivät heittäisi käsikranaattia pelisaliin. Bình Xuyên kasvoi lähes 10 000 miehen kokoiseksi armeijaksi. Se oli VietMinhin suurin osasto eteläisessä Kokinkiinassa. Kun VietMinh käynnisti vuonna 1947 terroriaallon ranskalaisia vastaan, niin Bình Xuyên näytteli keskeistä roolia puukotuksissa, pommituksissa ja päivittäisissä Saigon-Cholin pahoinpitelyissä.

Vaikka Bình Xuyên ja VietMinhin avioliitto oli hyvin tärkeä vallankumouksellisessa toiminnassa, niin liitto oli tuomittu avioeroon jo heti alkuunsa. Syynä ei ollut suinkaan filosofiset ja aatteelliset erimielisyydet vaan aivan maalliset kinastelut käyttäytymisestä, kurista ja hallittavista alueista (aivan kuten on asianlaita melkein jokaisessa avioerossa). Bình Xuyênin eri jengien keskinäiset suhteet perustuvat muutamaan perusperiaatteeseen. Ensinnäkin rosvot kunnioittivat kunkin jengijohtajan autonomisia alueita. Kun taasen VietMinh pyrki luomaan massavallankumouksen, johon osallistuisi suuri joukko ihmisiä tavallista kansaa (vallankumousten perusperiaate vallankaappauksen sijaan). Tavallisella kansalla ei ole hallittavia territorioita, jolloin vallankumous on alueellisesti aina laaja-alainen. Toiseksi Binh Xuenin jengien toiminta oli enemmän tai vähemmän individualistista ja impulsiivista ilman suurta keskitettyä päämäärää. Vallankumouksellisessa toiminnassa taasen luottamus ja lojaalisuus liikkeeseen, sen suunnitelmiin ja tavoitteisiin, oli välttämätöntä onnistumisen kannalta katsottuna. Jokainen yksikkökomentaja, joka ylittää tämän periaatteen rangaistaan ja erotetaan virastaan enennen kuin hänen sooloilunsa voisi yhdistää ihmiset sisäisiin klikkeihin ja näin tuhota vallankumouksen keskeiset tavoitteet.

Sivu mennen todettuna: Oliko Leninin johtama Lokakuun vallankumous vallankumous ollenkaan. Venäjän helmikuun vallankumous oli tätä, mutta varastiko Lenin, Saksan salainen ase, helmikuun periaatteet itselleen ja ajamalleen kommunistiselle liikkeelle? Ehkäpä. Kysymys on sikäli mielekäs, että seuraavan kevään duuman vaaleissa bolshevikkien kannatus oli reilusti alle 30%. Seikka johti Lenin toteamaan: ”Vain houkka kuvittelee vallankumouksen syntyvän äänestämällä.”

Yhteenotto VietMinhin ja Bình Xuyênin välillä syntyi jo varhain 1946 kun erästä vähäisempää Bình Xuyênin johtajaa syytettiin murhista, kiristyksestä ja mielivaltaisesta väkivallasta. Viet Minhin komentaja, Nguyen Binh, oli tällöin pakotettu kutsumaan kokoon sotilastribunaalin. Kesken kiihkeätä väittelyä Binh Xuyenin kunkun Ba Duongin ja Nguyen Binhin välillä kaappasi syytetty Viet Minhin komentajan pistoolin ja ampui itsensä päähän.

Nyt Ba Duong syytti Viet Minhin komentajaa ystävänsä itsemurhasta. Kostaakseen Ba Duong alkoi rakentaa Nguyen Binhin vastaista rintamaa, joka pyrkisi syrjäyttämään hänet Viet Minhin johdosta. Nguyen Binhin onneksi Ba Duong joutui ranskalaisen lentokoneen tulitukseen ja kuoli ennen kuin oli pistänyt suunnitelmansa täytäntöön.

Pikaisesti Ba Duongin kuoleman jälkeen helmikuussa 1946 piti Bình Xuyênin väki joukkokouksen Rung Sat rämeikössä surrakseen kaatunutta johtajaansa. Silloin valittiin Lê Văn Viễn joukon johtajaksi. Lê Văn Viễn olikin uudessa virassaan paljon kunnianhimoisempi kuin patrioottinen, eikä VietMinh oikein riittänyt hänelle. Hän oli jo hieman kyllästynyt olemaan mangrove rämeikön kuningas. Hän laati avustajineen kolme juonta, joiden avulla hänet pitäisi nostaa korkeuksiin. Ensinnäkin salamurha komiteat määrättiin pitämään silmällä VietMinhin johtajaa Nguyen Binhiä. Toiseksi he ryhtyivät työskentelemään puolimilitaristisen patrioottisen uskonlahkon Hoa Haon kanssa muodostaakseen antiranskalaisen ja anti-VietMinh koalition. Myöhemmin tähän liittoutumaan liittyi Cao Dai järjestö. Nämä kolme järjestöä, vuoristolaisten ohella, muodostivat keisari Bao Dain täydentävän armeijan. Kolmanneksi Lê Văn Viễn aloitti neuvottelut Ranskan salaisen palvelun (2eme bureau) kanssa tiettyjen Saigonin alueiden hallitsemisesta.

VietMinh oli melko suvaitsevainen Lê Văn Viễnin huseeraukseen malliskuun 1948 saakka. Tällöin VietMinh oli saanut tarpeekseen miehen edesottamuksista. Koska VietMinh oli soluttautunut Bình Xuyêniin, niin he saivat selville kuinka petollinen Lê Văn Viễnin olikaan. Kävi nimittäin niin, että hän lähetti neuvonantajiaan Saigoniin keskustellakseen salaisesta allianssista tiedustelupalvelun kapteeni Savanin kanssa (toinen näistä pääjehuista oopiumikaupoissa). Pitäen tietonsa salassa kutsui VietMinh miehen kokoukseen toukokuun 19, Ho Chi Minhin syntymäpäivänä. Lê Văn Viễn aavisti pahaa, pelkäsi kokouksen olevan ansa. Niinpä hän saapui tilaisuuteen 200 hurjimman gangsterinsa kanssa. Lê Văn Viễn teki kuten VietMinh oli laskelmoinutkin. Nimittäin tällä välin VietMinh valloitti Rung Sat rämeikön, Bình Xuyênin kotipaikan. Kokouksessa paljastettiin Lê Văn Viễnin petollisuus, salaiset neuvottelut ranskalaisten kanssa. Nuoret kaaderit olivat järkyttyneitä ja järjestivät kaappauksen kokouksen jälkeen eli toukokuun 28. Kaappauksessa Lê Văn Viễnin kannattajat pidätettiin ja epäluotettavat yksiköt riisuttiin aseista.

Kokouksen aikana Lê Văn Viễn vaistosi ilmapiirin olleen melko uhkaava. Henkivartijoiden ympäröimänä hän pakenee tilaisuudesta. Hän pyrkii kotipaikalleen Rung Sat rämeikköön, mutta matkalla hänelle selvisi, että rämeikkö oli jo menetetty. Yksinäisenä, VietMinhin vainoamana, väsyneenä, viluisena ja nälkäisenä hän löysi itsensä Saigoniin johtavalla tiellä kesäkuun 10.

Mitä tekee mies nyt ? Piileksii. Hän ei periaatteidensa mukaan voi ryhtyä avoimeen yhteistyöhön ranskalaisten kanssa siltä istumalata. Riskit ovat liian suuret kun VietMinh on niskassa ja hyvin pian myös Hoa Hao ja Cao Dai järjestöt. Onko mies nyt hukassa eli melkein vainaa? Ehei, kun hän on syntynyt onnellisten tähtien alla ja on jumalten suosiossa. - Nyt kapteeni Savanni liikanimeltään ”Korsikan gangsteri” tajuaa tilanteen herkullisuuden. Mies, joka tuntee hyvin VietMinhin salaiset solut ja toimintatavat olisi ensiarvoisen tärkeä tiedustelulähde. Mies on VietMinhin jahtaama eikä mies voi palata kotiinsa. Tässä tilanteessa voisi olla hyvinkin yhteistyöhön halukas. Nyt on enää ajan kysymys kumpi osapuoli löytää miehen ensimmäisenä, VietMinh vaiko tiedustelupalvelu. Savanni panee kaikki agenttinsa liikkeelle. Lopulta parin päivän kuluttua saadaan vihiä miehen olinpaikasta. Savanni saapuu paikalle ja sanoo: ”Lê Văn Viễn, sinulla ei ole muuta ulospääsykeinoa. Sinulla on vain muutama tunti elinaikaa jäljellä, jos et liity meihin.” 16 kesäkuuta ranskalainen auto kuljetti Lê Văn Viễnin Saigoniin, missä hän allekirjoitti julistuksen, jossa todetaan kommunistien olevan maanpettureita ja tunnusti lojaalisuutensa nykyiselle keisarille Bao Daille. Vastalahjaksi Lê Văn Viễn ja Bình Xuyênille uskottiin poliisitoimet, joissa he ylläpitävät järjestystä eteläisessä Cholonin niillä alueilla missä he tavallisestin toimivat sekä harrastaa sellaista tulonhankintaa missä olivat olleet hyviä so. gangsterismia. Vastaavasti 800 Lê Văn Viễnille uskollista gangsteria ja toimintakomitean jäsentä auttoivat ranskalaisia massiivisessa ja tehokkaassa etsintä operaatiossa Cholon-Saigonin kaksoiskaupungissa. Etsintä kohdistui VietMinhin soluihin ja kaadereihin. Toiminta oli tehokas kuten Lê Văn Viễnin neuvonantaja Lai Huu Tai selitti: ”Since we had spent time in the maquis and fought there , we also know how to organize the counter maquis.” [termi maquis tulee ranskankielestä, jolla alun perin tarkoitettiin II maailmansodan ranskalaisen vastarintaliikkeen niitä ryhmiä, jotka operoivat maaseudulla ja vuoristossa saksalaismiehitystä vastaan].

Operaatio päättyi ja Lê Văn Viễn pelkäsi tulleensa tuomituksi kätyriksi. Bình Xuyên kieltäytyi astumasta jalallaankaan alueille, joita ei ollut osoitettu heille ja nimitetty riippumattomaksi kansalliseksi alueeksi. Bình Xuyênin loistava kyky välittää tiedustelutietoja salaiselle palvelulle, johti siihen että Cholon Saigonin alue pala kerrallaan siirrettiin gangsterijoukon valvontaan. Toukokuussa 1954 Bình Xuyênin sotilasjohtaja Lai Van Sang oli jo poliisipäälikkö. Koska Bình Xuyênin toimintatapa vaati suunnattoman määrän rahaa, joilla ylläpidettiin tuhansien ihmisten urkkijaverkkoa, antoivat ranskalaiset avoimen valtakirjan ryöstää kaupunkia sekä toimittivat heille operaatio-X:ssä hankittua oopiumia jaettavaksi oopiumisalonkeihin ja vähittäismyymälöihin. Tällä valtakirjalla ranskalaiset antoivat Bình Xuyênille taloudellisen ja poliittisin vallan hallita kaupunkia ja pitämään sen itselleen lojaalina. Ei pelkästään pitämään kaupunkia VietMinhistä vapaana vaan loivat poliittisen vastavoiman muille nationalistisille pyrkimyksille. Näitä pyrkimyksiä ruokki erityisesti amerikkalaisten kasvava poliittinen ja sotilaallinen pyrkimys vietnamisoida maa ohi institutionaalisen so. keisarinvaltaisten järjestelmän. Lê Văn Viễnistä kehittyi Saigonin varakkain mies ja avainhenkilö ranskalaisten läsnäoloon koko Kokinkiinassa.

Bình Xuyênin rahan keruu muistutti hyvin paljon New Yorkissa toimivia syndikaatteja. Gangsterit valvoivat lähes koko alamaailman toimintaa, keräsivät suojelurahoja ja tietulleja, hoitivat huumekauppaa, prostituutiota jne. Päinvastoin kuin amerikkalaiset virkaveljet, jotka pyrkivät toimimaan pimennossa mahdollisimman matalalla profiililla niin Bình Xuyênin gangsterit toimivat julkisesti. Vihreisiin baretteihin sonnustautuneet partiot vaelsivat pitkin kaksoiskaupungin katuja, vierailivat oopiumi luolissa, bordelleissa ja kasinoissa.

Merkittävin tulolähde oli kuitenkin kasinot. Nämä toimivat Macao kiinalaisten syndikaattien omistamien francisien kautta. Joka vuosi franchise oli myytävänä sille, joka teki suurimman tarjouksen. Syndikaatti lahjoi kaikkia keskeisiä osapuolia, virkamiehiä keisari Bao Daihin saakka lahjottavien joukkoon kuului jopa VietMinh. Lahjonta oli välttämätöntä, jotta toiminta voisi jatkua häiriintymättä. 1950 Lê Văn Viễn ehdotti kapteeni Savannille, jos hän saisi franchisen itselleen niin VietMinhn tukeminen loppuisi. Kapteeni ihastui ja keisari suostui tähän mutta muutama kabinettiministeri kieltäytyi, he kun saivat huomattavat stipendit suoraan Kiinalaisilta syndikaateilta. Pattitilanne, jonka Bình Xuyên ratkaisi omalla tyypillisellä tavallaan, väläyttämällä kiinalaisille syndikaateille, ettei Saigonin poliisi voinut enää suojella heitä siltä varalta että VietMinh kidnappaisi heidän johtajansa. Bình Xuyên sai francisen lupaamalla valtiolle 200 000 USD etukäteismaksun ja 20 000 USD kultakin päivältä. Kun kerrot nämä melkein 10:llä niin saat arvon nykyrahassa. - Aasialaiset näyttävät rakastavan uhkapelejä.

Kuten aikaisemmin kerrottiin, niin Bình Xuyên sai hallittavakseen oopiumi kaupan kokonaan, joskus 1950-luvun alkupuolella. He maksoivat kiinteän osuuden keisari Bao Daille ja ranskan tiedustelupalvelulle. Amerikkalainen CIA:n eversti Lansdale totesikin kerran:

”Bình Xuyên oli osallisena yhdessä huumeliikenteen suurisaa valtaväylissä, he auttoivat hankkimaan Laosin ja Etelä-Kiinan oopiumi sadoista saatavan voiton. Voitto oli niin suuri, että Bao Dain pieni viipale kykeni pitämään hänellä huvipursia, huviloita ja kaikkia muita mukavuuksia Ranskassa."  

Mainittakoon tähän, että Bao Dain huvipursi Monacossa oli kaupungin suurin. Joten hänen siivunsa oli rahallisesti melkoinen.

Oopiumi kaupan ja uhkapelien jälkeen Binh Xuenin kolmas tukijalka oli prostituutio. He ylläpitivät kaikenlaisia ilotaloja, pienistä huviloista, joissa vierailivat kenraalit ja diplomaatit, suuren suureen Hall Of Mirrorsiin, jossa työskentelevät 1200 tyttöä tekivät siitä koko Aasian suurimman. Bordellit toki toivat säännöllisen huomattavan tulon mutta sitäkin tärkeämpää ne olivat verrattomia tietolähteitä.

Sitten yhtenä päiviänä tuli Geneven konferenssi (1954). Ranskalaiset saivat lähteä ja pari vuotta aikaa järjestellä omia asioitaan. Geneven kokoukseen saakka ranskalainen tiedusteluorganisaatio ja CIA toimivat hyvässä yhteisymmärryksessä mutta tämän jälkeen kahnaukset lisääntyvät päivä päivältä ja ranskalaiset saivat vain nähdä sen valtansa laimenevan Saigonissa ja koko Etelä-Vietnamissa dollarinipun päällä makaavan CIA:n hyväksi.

Mendesin Ranska myönsi tapahtuneet tosiasiat ja pyrki noudattamaan tehtyjä sopimuksia. Mendes oli vakuuttunut Vietnamin vuodeksi 1956 suunnitellun yhdentymisvaalien toteutumisesta ja sen voittaisi ylivoimaisesti VietMinh. Siksipä Ranska pyrki luomaan hyvät suhteet Ho Chi Minhiin ja näin turvaamaan ranskalaisuuden (so. ranskalaisen kulttuurin) ja ranskalaisten taloudellisten intressien jatkumon koko Vietnamissa. Sanomatta on selvää, että tämä taasen ei sopinut alkuunkaan Yhdysvaltojen ulkoministerin John Foster Dullesin anti-kommunistiseen retoriikkaan. Kuten aikaisemmin on tullut mainittuakin, niin ulkoministerin veli Allen Dulles oli CIA:n johtaja.

No hyvä. Amerikkalaiset ensitöikseen, Edward Landsdalen johdolla pyrkivät syrjäyttämään monarkistisen Bao Dain johtaman instituution ja istuttamaan ns. ”amerikkalaisen demokratian” maahan junailemalla, Aasian ihmemiehen, Ngo Dinh Diemin johtoon. Mies oli hyvin antiranskalainen ja näin sopi hyvin amerikkalaisten tavoitteisiin (amerikkalaiset kun vähät välittivät Geneven sopimuksista). Samalla syrjäytettiin monarkia ja maasta muodostettiin kansanvalta (Republic of Vietnam). Kansanvalta oli ainakin paperissa mutta käytännössä verraton diktatuuri. Ranskalaisille taasen ei sopinut ollenkaan Diemin antiranskalaisuus, seikka jota taasen amerikkalaiset kovasti halusivat, olihan jo pelkästään Ranskan pääministeri jonkin sortin sosialisti. Ties vaikka mitä olisi saanut päähänsä. Sitä paitsi ranskalaisille lojaali valtionpäämies voisi hankaloittaa amerikkalaisten ristiretkeä.

Saigonin verilöylyn tuhoja

Koska käytännössä Bình Xuyên oli Saigonin ja Kokinkiinan hallitsija ja keskeinen osa Bao Dain täydentävää armeijaa, niin Diemin ja hänen veljensä hallitsemalle varsinaiselle armeijalle AVN:lle tämä ei sopinut alkuunkaan. Tilanne kärjistyi kuusi päivää kestäneeseen Saigonin verilöylyyn huhtikuun 28 – toukokuun 3 väliseen ajanjaksoon 1955. Monet amerikkalaiset historioitsijat kutsuvat taistelua Battle of Saigon, mutta tosiasiassa se oli puhdas verilöyly siinä mielessä, että kärsimään joutuivat ensisijaisesti siviilit. Taistelevina osapuolina oli AVN ja Bình Xuyên. Verilöylyssä kuoli 500 ihmistä, kaksi tuhatta haavoittui ja 20 000 tuli kodittomiksi. Taistelu käytiin talo talolta. AVN joukot vähät välittivät siviileistä kun kokonaisia kortteleita pommitettiin tykistöllä, konekivääreillä ja kanuunoilla maan tasalle. Tuho oli rajumpi kuin tuleva TET hyökkäys vuonna 1968. Näin Diemistä tuli Saigonin herra ja samalla koko etelävietnamin hallitsija. Taistelussa oli paljon muustakin kysymys kuin Saigonista. Olennaisilta osiltaan kyse oli kahden tiedusteluorganisaation Ranskan 2emen ja CIA:n välinen taistelu nappuloina oli vain Binh Xuyen (2 emen luomus) ja AVN (CIA:n luomus). Diplomatiassa Ranskan kolonialismi päättyi Genevessä mutta toisasiallisesti se päättyi Saigonin verilöylyyn. Tämän jälkeen Ranska kiihdytti vetäytymistään.

Savanni muutti myöhemmin Ranskaan ja häntä seurasi Lê Văn Viễn. Miehen elämäntarina on todellakin uskomaton, köyhästä rämeikön pojasta nousee keisarin armeijan kenraali ja monimiljonääri. - Historiaa pitää selvittää ja tutkia jo sen syyn vuoksi, että ymmärtäisimme miksi maailmamme on sellainen kun se on. Toisinaan historiassa putkahtaa esiin henkilöitä, joiden elämä on täynnä romantiikkaa ja jännitystä. Elämää joka ylittää mennen tullen tämän arkipäiväisen kahdeksasta neljään tylsän arjen. Ihmisiä jotka ovat demonien suojeluksessa. Lê Văn Viễn taisi olla yksi näistä.

Jos joku nyt on kiinnostunut Binh Xuyenin osuudesta alkuaikojen Etelä Vietnamin politiikkaan syvemmälti niin paremman tekemisen puutteessa voisi lukaista vaikkapa Bernard B. Fallin artikkelit The Political-Religious Sects of Viet-Nam (Pacific Affairs Vol 28 No. 3 Sep. 1955 pp. 235 – 253), Indochina Since Geneva, (Pacific Affairs, Vol. 28 No. 1 Mar. 1955, pp 3 – 25) tai Yhdysvaltojen merivoimien julkaisun Selected Groups in the Republic of Vietnam: The Binh Xuyen (SORO, Special Operation Research Office, Ethnographic Study Series, Naval History and Heritage Command) julkaisijastaan huolimatta artikkeli on ihan kelvollinen vaikka VietMinhin ja Binh Xuyenin ensimmäisestä välirikosta on olemassa muitakin versioita mitä dokkarissa on esitetty (mukamas Binh Xuyen olisi kavahtanut Viet Minhin esittämän tappolistan pituutta). Selitys lienee hieman liian propagandistinen. Jännittävä ja selkeästi kirjoitettu on myös Alfred McCoyn kirja The Politics of Heroin in Southeast Asia (kirja sisältää hienon luvun Xuyen Binhistä).

Huumekauppaa Diemin alaisuudessa

Amerikkalaiset saivat pian huomata, että rämpivät samassa suossa missä ranskalaiset olivat muutama vuotta aikaisemmin rämpineet. Amerikkalaiset olivat syyttäneet ranskalaisia kolonialismista ja uskoivat naivisti, että astuttuaan Vietnamiin omine oppeineen, niin koittaisi maalle puhtauden ja demokratian tuulet. Yhdeksän vuotta myöhemmin heidän sotansa oli melko tarkka kopio siitä, mitä ranskalaiset olivat käyneet. Eikä oopiumista saatu lisäansio ollut tästä poikkeus - alkuunkaan. Hyvin nopeasti he totesivat majuri Roger Trinquier aksiooman: ”voittaakseen Laosin Meio kansan luottamuksen niin pitää ostaa heiltä oopiumi sato”, olevan totta.

Kun amerikkalaiset astuivat valtaan ja loivat valtion mitä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassa muuttui huumekauppa myös paljon rajummaksi. Ennen kauppa oli pääasiassa oopiumikauppaa mutta nyt tilalle astui heroiini paljon tuhoisimmin seurauksin. Aine kulkeutui amerikkalaisten sotilaiden erittäin yleisesti käyttämäksi huumeeksi ja tätä kautta levisi pitkin Yhdysvaltoja.

Geneven sopimuksen jälkeen CIAn ja Ranskan tiedustelupalvelun välinen nahistelu johti Saigonin verilöylyyn joka taasen johti väistämättä huumekaupan tyrehtymiseen – muutamaksi vuodeksi. Pohjois-Vietnamissa oopiumi, pahuuden kasvi, kiellettiin tykkänään. Laosin viljelijät eivät juurikaan voineet toimittaa ranskalaisille satonsa hedelmiä jo pelkästään siksi, että Laos on Annamite vuoriston toisella puolen ja teitä ei juuri ollut valtioiden välillä. Ainoa keinoa toimittaa massiivinen määrä oopiumia oli lentäen. Binh Xuenin tappio Saigonin verilöylyssä johti monien oopiumi luolien sulkemiseen. Oopiumi kauppa oli vain muutaman pikkurikollisen käsissä ja näin sangen vähäistä. Ei mennyt aikaakaan kun Diemin hallituksen aikana kauppa taasen kukoisti. Tilalle astuivat Diem ja hänen veljensä, CIA, kiinalaiset ja korsikalaiset syndikaatit.

Diem, harras katolilainen, päätti lopettaa oopiumin käytön kokonaan. Hän piti näyttävän esityksen missä, poltti julkisesti oopiumin käytön tarvikkeet. Kaikki oopiumi luolat suljettiin saman tien. Saigonin kautta ei virrannut huumeita juuri yhtään minnekään. Etelävietnamin huumeriippuvat kärsivät kun aineen myynti lopetettiin yht'äkkiä eikä annostusta voitu pienentää vähitellen. Ei kuitenkaan hätää. Moraalinen ristiretki päättyi jo vuonna 1958.

Aseellinen kapinointi oli alkanut maaseudulla ja poliittinen vastustus kaupungeissa. Tällöin Diemin veli Ngo Dinh Nhu, salaisen poliisin päällikkö muiden virkojensa ohella, havaitsi tarvitsevansa lisää rahaa tiedusteluorganisaation kehittämiseksi ja poliittisen liikehdinnän hillitsemiseksi. Hän kääntyy Yhdysvaltojen puoleen vaikka CIA ja Yhdysvallat suoraan olivat rahoittaneet muhkeasti Nhu:n toimintaa jo kolmena vuotena. Suurlähetystö kieltäytyi antamasta lisää rahaa kun miehen glooria oli hiipumassa amerikkalaisten silmissä.

Innokkaana miehenä Nhu ei kuitenkaan lannistunut ja lopettanut suunnitelmiaan ja keksi oivan lisärahoituksen lähteen: oopiumi. Hän kääntyy tuntemiensa Cholonin kiinalaisten syndikaattien puoleen. Oopiumi luolat avattiin uudelleen ja luotiin välitysverkosto salakuljetetulle oopiumille. Muutamassa kuukaudessa satoja luolia oli avattu uudelleen. Viisi vuotta myöhemmin Time-Life lehden kirjeenvaihtaja totesi Saigon-Cholonissa olevan 2500 avoimesti toimivaa oopiumiluolaa.

Pitääkseen verkoston ruokittuna Nhu muodosti kaksi väylää Laosin unikkopelloilta Etelä-Vietnamiin. Suuremmassa väylässä käytettiin vuokralentokoneita. Air Laos Commerciale oli indokiinan prameimman gangsterin Bonaventure ”Rock” Franciscin omistama lentoyhtiö. Yhtiö suostui rahtaamaan oopiumia Laosista jos kuljetusten turvallisuus on taattu. Siihen Nhu suostuikin ja koneet nousivat ilmaan. Yhtiöllä oli neljä kaksimoottorista lentokonetta, jotka lensivät lähes päivittäin Laosin Vientiannen ja joko Kambodzhan, Siamin lahden tai Vietnamin välillä. Samoja reittejä kulkivat myös pienempien yhtiöiden tilauslentokoneet. Näitä alettiin kutsua nimellä ”Air Oopium”. Pääasiassa tavara oli tarkoitettu Aasian markkinoille mutta sitä kulkeutui myöskin Eurooppaan korsikalaisten syndikaattien omistamiin heroiinitehtaisiin Marseilessa. Kunkin lastin suuruus vaihteli 200 ja 600 kilon välillä. Lasti pudotettiin etukäteen merkittyihin paikkoihin. Se oopiumi mikä ei kulkeutunut Kambodzhaan tai Vietnamiin toimitettiin Siamin lahdelle. Täällä oli kalastaja-alus odottamassa pelastusliiveihin käärittyjä kanistereita. Laosista Etelä-Vietnamiin lensi myös pienempiä korsikalaisten omistamia yhtiöitä oopiumilasteineen. Ainoastaan Air Oopium operoi soraan Nhun kanssa kun muut operoivat hallituksen välikäsien kautta. Jostain kumman syystä näiden pienempien yhtiöiden omistajat ja lentäjät katosivat yksi toisensa jälkeen salaperäisesti. Lopulta Air Oopiumilla ei ollut juurikaan yksityistä kilpailua.

Nhun toinen, pienempi, väylä muodostui armeijan koneista. Kun vuonna 1955 Passage to Freedom (kts postausta Humanismin kaapuun puettua propagandaa, metkuja ja valheita ) oli päättynyt, niin ei enää voitu toimittaa paluukuljetuksissa pohjoiseen aseita ja muita tarvikkeita siellä toimiville salaisille agenteille. Nyt joutuivat CIA ja Etelä-Vietnamin armeija muuttamaan taktiikkansa. Agentteja ei voitu enää lähettää Tonkinin lahden kautta vaan niitä jouduttiin toimittamaan Laosin kautta. Samoin Laosista muodostui keskeinen tiedustelu reitti – ainakin periaatteessa. Salaisen poliisin johtaja Dr. Tran Kiem Tuyenin lähetti 12 hyvin koulutettua agenttia Laosiin. Laosin kriisin aikana 1961 Diemin tiedusteluneuvonantaja lähetti omia miehiään Laosiin. Täällä neuvonantaja ihmetteli aikaisemmin lähetettyjen miesten kyvyttömyyttä (näillä ei ollut kykyä käsitellä radiota tai edes perusperiaatteita salaisista toiminnoista). Ihmeteltyään aikansa niin hän oivalsi, että miesten tehtävänä oli salakuljettaa kultaa ja oopiumia Etelä-Vietnamiin eikä suinkaan muodostaa salaista vastavallankumous toimintaa. Ostettuaan oopiumin he toimittivat sen Savannakhetiin tai Pakseen, josta se kuljetettiin Vietnamin ilmavoimien koneella. Lopulta Tuyen käytti myös diplomaatteja salakuljetukseen.

Etelä-Vietnamin salainen poliisin ovessa luki ”Sosiaalisen ja Poliittisen Tutkimuksen Toimisto. Sen johtaja Tuyen vaikuttaa olevan melko kyvykäs juonittelija samaa luokkaa kuin Stalinin Lavrenti Berija (ja pahuuden ruumiillistumana oli verrannollinen Venäläiseen virkaveljeensä). Tuyenin toiminta-alueeseen kuului tiedustelupalvelut, johon sisältyi CIA:n rahoittamat erityisjoukot, armeijan turvallisuuspalvelut ja tärkeimpänä kaikista, Diemin lempilapsi, Can Lao puolue. Puolueen kautta hän rekrytoi vakoilijoita ja poliittisia kaadereita siviili- ja armeijan hallinnon kaikkiin haaroihin. Oopiumi kaupan ja virallisesti sanktioidun korruption kautta saamillaan rahoilla hän pystyi palkkamaan tuhansia riksakuskeja, tanssityttöjä ja katukaupustelijoita kaikkialla Cholon-Saigonissa. Varjostustekniikka oli sangen nokkela. Sen sijaan, että käyttäisi epäilyn seuraamista hän vain tiputti muutaman sanan oman tiedusteluverkkoonsa ja pian sai tarkan kuvan epäilyn tulemisesta ja menemisestä (lieneekö nähnyt Friz Langin elokuvan ”M-kaupunki etsii murhaajaa”, menettely oli hieman samankaltainen kuin elokuvssa). Hän piti tarkkaa kirjaa kaikista tärkeimmistä henkilöistä koko Etelä-Vietnamissa. Erityisen tarkkaan hän seurasi Diemia, madamme Nhu:ta ja erinomaista huolellisuutta osoittaen omaa esimiestään Nhu:ta. Hänellä oli kyky naamioida huumekauppa osaksi normaalia tiedustelutoimintaa, lähettämällä omia agenttejaan Laosiin, joiden ainoana tehtävänä oli hankkia oopiumia.

Nhun toiminta vaikuttaa olevan olennaisesti sekavampaa kuin Ranskan salaisen tiedustelun toiminta. Ranskalaisilla oli selkeä strategia: rekrytoida miehiä tehtäviin, jotka muutoin olisivat kuuluneet armeijalle ja rahoittaa heidän toimintaansa. Nhun ainoa tavoite oli hankkia lisärahoitusta salaiseen palveluun toiminnalla, joka yleisesti ottaen oli hänen veljensä kieltämä.

Diemin jälkeen, pontevampaa puuhastelua

Vaikka Diemin hallituksella oli nyt melkoisesti rahaa käytettävissä, niin he eivät kyenneet jatkamaan toimintaansa kun Yhdysvallat olivat kääntyneet heitä vastaan. Aluksi amerikkalaiset ehdottivat että Tuyen ja Nhu pitäisi heittää maasta pois ja lakkauttaa salainen poliisi. Diem suostuikin – puheessa – amerikkalaisten vaatimuksiin. Kun mitään ei tapahtunut päättivät amerikkalaiset heittää koko Diemin kaartin pois. Marraskuun 1 1963 murhattiin Diem ja Nhu. Tilalle astui kaappauksen takana oleva kenraali Nguyen Khan maan vahvaksi mieheksi, tosin vain vuodeksi, kunnes joutui maanpakoon. Vaikka hän oli kyvykäs tekemään vallankaappauksia, niin oli täysin kyvytön hallitsemaan, maahan tuli loputon jono kaappauksia ja näille vastakaappauksia. Poliittinen kaaos oli suunnaton, josta tietty hyötyivät NLF. Koko Saigon Cholon aluetta saarsi NLF:n joukot. NLF saattoi kulkea sisään ja ulos ihan miten mieli teki ja järjesti näyttäviä pommiattentaatteja, kuten Saigonin upseerikerhon räjäytys jouluaattona 1964 tai Yhdysvaltojen suurlähetystön räjäytys maaliskuun 29. 1965.

Suurlähetystön pommiattentaatti 29.3.1965

Hallitus ryhtyi tietty joihinkin vastavallankumous toimiin NLF:ää vastaan mutta nämä onnistuivat kehnosti. Modernit vastavallankumous suunnitelmat ja teoriat hienoine tietokoneineen ja peliteorioineen eivät oikein toimineet täällä. Nhun ja Binh Xuyenin toiminta oli toiminut ja käytännössä koettu. Oli siis syytä ottaa käyttöön vanhat hyväksi koetut menetelmät. Kun ranskalaiset havahtuivat vuonna 1947 VietMinhin toimeenpanemaan sarjaan attentaatteja, he pikapikaa ottivat yhteyttä Le Van Vieniin ja jokirosvoihin antaen näille vapaat kädet organisoida kaupungissa rehottava korruptio, huumekauppa, pelikasinot ja prostituutio. Amerikkalaisilla ja Etelä-Vietnamin hallituksella oli vuosina 1965 - 1966 samanlainen tilanne. Tässä tilanteessa suurlähettiläs Lodge ja amerikkalaiset joukot antoivat täyden tukensa pääministeri Ngyen Cao Ky:lle ja tämän apulaiselle kenraali Nguyen Ngoc Loanille. Ky:llä oli tosin hieman epäilyttävä maine. Häntä kutsuttiin Etelä-Vietnamilaisella slangisanalla ”cowboy” millä tarkoitetaan Cholonin prameinta gangsteria.

Pääministeri Ky.n ilmavoimaura alkoi kun hän saapui Ranskasta lentokoulusta lentäjän lupalappu kädessään ja kainalossaan ranskalainen vaimo. Amerikkalaiset, Geneven jälkeen, pyrkivät vähentämään ranskalaisten neuvonantajien vaikutusta Etelä-Vietnamin ilmavoimissa. Suojellakseen omia etuja taasen ranskalaiset pikapikaa ylensivät Ranskalle suopeiden upseerien sotilasarvoja. Ky:n ranskalainen vaimo oli hänelle takuu suopeudesta (vaikka avioliitto ei ollut kovin pitkäkestoinen). Huolimatta nuoruudestaan ja kokemattomuudestaan hän sai komennettavakseen yhden laivueen. Jo vuonna 1956 yleni jo Tan Son Nhut ilmavoimien varuskunnan komentajaksi. Varuskunnan pääasiallinen konekanta oli DC-3:sta sotilaskäyttöön muunnettu C-47. Lentäminen näillä oli hieman tylsää verrattuna hävittäjiin, vähän sama ero kuin mopon ja Triumpf Tiger moottoripyörän välillä. Kuitenkin lennoillaan Ky pääsi tutustumaan poliittisen ja armeijan eliittiin. Näin hän pääsi jo 6 viikon kuluttua Diemin salamurhan jälkeen ilmavoimien komentajaksi.

Douglas C-47, jota paljon käytettiin salakuljetuksessa

Diemin jälkeen nousi siis valtaan vuodeksi kenraali Khan. Aikakaudella suunniteltiin ja toteutettiin vaihtelevalla menestyksellä useampikin sotilasvallankaappaus yritys. Kuten tunnettua ilmavoimat eivät kovin tehokkaasti pysty tekemään kaappauksia yksinään ainakaan yhtä tehokkaasti kuin jalkaväki tai tykistö. Mutta ilmavoimat voivat estää, sulkemalla teitä ja pommituksin muita armeijan yksikköjä tekemästä kaappauksia. Kun Ky murskasi syyskuun 13 1964 Khania vastaan suunnatun kaappauksen hänen poliittinen tähti nousi taivaanrannasta ylös huimiin korkeuksiin taivaankannella. Vihdoin kesäkuun 19 vuonna 1965 Kenraali Nguyen Van Thieu:n johtama sotilasjuntta valitsi Ky:n pääministeriksi. Mies oli amerikkalaisten mieleen vaikka hänellä ei olut juurikaan poliittista kokemusta, suhteellisen tuntematon eikä ollut luonnut omaa verkostoaan. Heikkouksiaan hän kompensoi hyvin etelävietnamilaiseen tapaan; hän valitsi harmaaksi eminenssiksi miehen, joka oli vahvasti Machiavellinen juonittelija, yhtä korruptoitunut kuten Le Van Vien tai Ngo Dinh Nhu. Mies oli kenraali Nguyen Ngoc Loan. Sama mies, joka tuli kuuluisaksi TET hyökkäyksen aikana ampumalla NLF:n sissiksi epäilyn Nguyễn Văn Lémin kameroiden edessä (kts. postausta Käännekohta, TET hyökkäys ).

Loan oli Ky:n vanha tuttava ja luokkatoveri. Heti saatuaan pääministerin viran Ky nimitti Loanin Armejan Turvallisuus Palvelun (MSS) johtoon. MSS:n tehtävänä oli tutkia antikorruptio tapauksia armeijan sisällä. Loistava virka korruption kehittämiseksi. Vähän myöhemmin Loanin valta sen kun kasvoi kun Ky nimitti hänet keskustiedustelu organisaation (CIO) johtoon. CIO oli tavallaan CIA:n vietnamilainen vastine. Lopulta Ky nimitti hänet kolmanteen virkaan eli kansallisen poliisin johtajaksi. Tämän jälkeen Loan valitsi seuraajansa CIO:n ja MSS:n johtoon, itse säilyen poliisin johdossa. Itse Diemin valtakautena ei kukaan yksittäinen mies valvonut ja määrännyt näin monta poliisi- ja tiedusteluvirastoa. Kaiken kaikkiaan merkittävä mies, joka kuoli pitserian omistajana 68 vuotiaana Yhdysvalloissa.

Kun Loanille oli siirretty nämä kolme virkaa, yhdistyivät Ky:n ja Amerikan intressit. Loan kykeni takamaan Saigonin turvallisuuden NLF:n häiriköintiä vastaan. Ky:n rohkaisemana ja USA:n tuella Loan herätti henkiin Binh Xuyen:in taktiikan, missä sovelletaan systemaattista korruptiota urbaaniin sissisotaan. Tässä hän muodosti allianssin kokeneiden spesialistien kanssa. Kuten CIA:n everstiluutnantti Lucien Conein totesi:  

”the same professionals who organized corruption for Diem and Nhu were still in charge of police and intelligence. Loan simply passed the word among these guys and put the old system back together again”

Lucien Conein oli se mies, joka amerikkalaisten puolelta oli mukana Diemin kaatumiseen tarjoamalla 42 000 USD vallankaappauksen tekijöille. (Mies oli loistava juttujen kertoja, mutta "Don't believe anything I tell you; I'm an expert liar." - tiedetään miehen kertoneen.).

Loan ensi töikseen systematisoi korruption täysin. Vietnamilaiselle korruptiolle on tyypillistä, että lahjuksen saaja ottaa itselleen tietyn osuuden (yleensä 40 %) ja tilittää loput esimiehelleen, joka taasen ottaa samansuuruisen prosenttiosuuden ja tilittää loput ylemmäs jne. Lopulta huomattava rahasumma palautuu turvallisuustoiminnan rahoittamiseen. Etelävietnamin korruptio pyöri neljän erilaisen siirannaisen ympärillä. Ensinnäkin valtion virkojen myynti (kenraalien tai heidän vaimojensa toimesta), toiseksi hallinnollinen korruptio (voitelurahat jne.), kolmanneksi sotilaallinen korruptio (tarvikkeiden varastaminen palkkojen kavaltaminen) ja neljänneksi ylivoimaisesti tuottoisin, oopiumin kauppa. Loan hallitsi ja ohjasi kaikkia näitä korruption muotoja yleisellä hallinnollisella tasolla ja jätti varsinaiset operaatiot luotettaville assistenteille.

Vuonna 1966 Loan tapasi sangen salaperäisen miehen Nguyen Thanh Tungin (, joka paremmin tunnetaan nimellä Mai Den eli Musta Mai). Mies oli todellinen opportunisti ja melkoinen velikulta. Hän oli vaihtanut takkia niin monta kertaa, ettei kukaan oikein osaa laskea kunka monta. Hänellä oli aina sen värinen takki, kuka oli todennäköisin vallanpitäjä. Kun Diem kaatui niin hänestä tuli kenraali Thin neuvonantaja mutta kun Thi rettelöi Ky:n kanssa 1966 buddhalaisessa kriisissä, niin yks kaks hän kertoi Loanille esimiehensä salaisista liikkeistä ja palveluista. Loan palkkasi Mai Denin Ulkomaiden tiedustelutoimistoon. Täällä hänen nimellisenä tehtävänä oli ulkomaiden vakoilutehtävien johto, mutta tosiasiallinen tehtävänä oli organisoida uudelleen kullan ja oopiumin salakuljetus Laosin ja Vietnamin välillä.

Kun oopiumi oli ostettu, paketoitu lähetystä varten joko Laosin Savannekethiin tai Pakseen niin se piti toimittaa Etelä-Vietnamiin. Lentokuljetukset ja lähetysten tiputtaminen merkittyihin kohteisiin jatkuivat yhä edelleen vaikka niiden merkitys oli vähenemässä. Ennen kuin maakuljetukset Kambodzhan kautta alkoivat, salakuljetettiin oopiumi aivan yksinkertaisesti tavallisilla kaupallisilla lennoilla Laosista. Tulli oli erittäin korruptoitunut ja tullin johtaja Nguyen Van Loc oli hyvin tärkeä ratas Loanin rahanhankinta koneistossa. Vaikka amerikkalainen tulliasioiden neuvonantaja George Roberts oli tietoinen laajamittaisesta huumeiden ja kullan salakuljetuksesta niin suurlähetystö ei kuitenkaan tehnyt mitään koko asialle. Turhautuneena suurlähetystön piittaamattomuudesta otti Roberts yhteyttä senaattiin. Senaattori Albert Guerning totesi Saigonin hallituksesta: ”... so corrupt and graft-ridden that it cannot begin to command the loyalty and respect of its citizens.” Korruptio oli niin syvälle juurtunut, että oli vaikea erottaa rehellinen epärehellisestä toiminnasta. Toisaalta suurlähestytö ei oikein voinnut tehdä muuta kuin seurata sivusta. Puuttuminen olisi ollut puuttumista Etelä-Vietnamin hallituksen toimiin. Riskinä olisi ollut taasen uusi sotilasvallankaappaus ja ei oikein olisi ollut varmaa millainen hallinto tulisi maahan sen jälkeen. Ties vakka Diemia hurjempi. Nykyinen hallitus onnistui jollain tavalla pitämään NLF loitolla Saigonista.

Siviililentokoneiden lisäksi käytti Ky myös salakuljetukseen sotilaskoneita. Olihan hänellä hyvät suhteet entiseen työpaikkaansa ilmavoimiin. Tällä useampi Ky:lle lojaali mies osallistui oopiumin salakuljetukseen.

Kun oopiumi oli saapunut Saigoniin, niin se toimitettiin kiinalaisille syndikaateille. Nämä huolehtivat puhdistamisesta ja jakelusta. Kun oopiumista valmistetun perus morfiinin vienti Eurooppaan oli Diemin hallituksen akana vielä melko vähäistä, niin se kasvoi Ky:n hallinnon aikana. Syynä oli tietenkin se, että Turkki vähensi omaa tuotantoaan 1967 – 1968. Kuten Lucien Conein totesi:

”Loan organisoi oopiumiviennin kerran vielä osana järjestelmän korruptiota. Hän otti yhteyttä korsikalaisiin ja kiinalaisiin, kertoen heille heidän voivan viedä ulos Laosin oopiumia Saigonista jos he maksaisivat kiinteän hinnan Ky:n poliittiselle organisaatiolle.”

Politiikka synnytti Ky:n mahtavan syndikaatin ja politiikka tuhosi sen. Tuli vuosi 1967 ja vaalit. Thieu ja Kyn vaaliliitto voitti sen (tosin korruptio hieman avitti voitossa). Thieusta tuli presidentti ja Ky:stä varapresidentti. Enää ei ollut vaaraa, että maahan tulisi siviilihallitus. Niin alkoivat miesten väliset riidat. Thieu oli loistava strategi mutta Ky:llä oli oopiumi kaupasta ja korruptiosta saadut rahat. Kinastelu johti siihen että Thieu siirsi omia miehiään moniin sellaisiin virkoihin, mitkä olivat Ky:n alaisuudessa. Pikkuhiljaa Ky sai huomata, että hänen valtansa on murenemassa. Merkittävä isku Ky:lle oli heti seuraavana vuonna tapahtuva TET hyökkäys. Monet Ky:n koneiston miehet kuolivat tai invalidisoituivat. Lopulta Loan haavoittui eräässä offensiivissa ja joutui Australiaan hoidettavaksi. Huumekauppa kärsi kovan kolauksen. Ei kuitenkaan hätää. Nurkan takana odotti jo amerikkalaisten sotilaiden heroiini epidemia, suurin ja mahtavin opiaattien kuljetus, myynti ja käyttö kultaisessa kolmiossa sitten toisen maailmansodan.

Heroiini epidemia

Tuli vuosi 1970. Yhtäkkiä syntyi amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa valtava heroiiniepidemia. Puhdasta 4 asteen heroiinia oli kaikkialla: Varuskuntiin johtavilla teillä 14-vuotiaat lapset myivät sitä sotilaille, varuskuntien avustavat vietnamilainen palveluväki myi sitä, Saigonin katukaupustelijat sujauttivat sitä sotilaiden taskuun maksua vastaan. Vuosina 1968-1969 kultaisen kolmion (Burma, Laos ja Thaimaa) sato oli noin 1000 tonnia raakaoopiumia, josta jalostettiin morfiinipohjaa toimitettavaksi Euroopan ja Hong Kongin laboratorioihin jalostettavaksi heroiiniksi, joka edelleen toimitettiin paikallisille markkinoille ja päämarkkina-alueelle Yhdysvaltoihin. Heroiinin kulutus kasvoi myös Yhdysvalloissa, jolloin hinnat nousivat, esimerkikksi 1971 tukkuhinta kasvoi silloiseen 1 780 dollariin 1 240 dollarista per kilogramma. Osittaisena syynä Amerikan kulutuksen kasvuun oli kotiutetut addiktoituneet sotilaat.

Kaakkois-Aasiassa oli valmistettu hieman epäpuhdasta 3 asteen heroiinia Bangkokissa ja muualla kultaisen kolmion alueella. Mutta 4 asteen heroiini (80 – 99 % puhdasta) oli kokonaan eri juttu. Sen valmistaminen vaati jo erikoislaitteita ja korkeata ammattitaitoa. Ongelma oli eetteriliotus ja sakan kerääminen. Prosessi on erittäin räjähdysherkkä (kuten tiedetään, eetteri syttyy helposti). Mistä moinen aine oli peräisin ? Varsinkin kun kaikki myytävä aine oli pakattu samanlaisiin pulloihin. Huhuja kierteli. Väitettiin, että Khan San varuskunnan läheiseltä tieltä oli löytynyt kuolleita pohjoisen sotilaita, kaikilla injektioneula käsivarressaan (kuolleita yliannostuksen seurauksena) ja näiden lähellä suuri pohjoisen kuorma-auto lastattuna heroiinilla. Pohjoisen salainen ase: heroiini – väittivät hurjimmat patriootit. Asiantuntijat kuitenkin totesivat, että kyllä pohjoisen pohjoisimmissa osissa kasvatetaan tiukasti hallituksen valvonnassa oopiumia, mutta määrät olivat vähäisiä ja se kuljetettiin paikallisiin lääketehtaisiin morfiinin valmistamiseksi. - Ei, aine ei voi olla peräisin pohjoisesta. Samaiset asiantuntijat toteavat raportissaan kaupan muodostuneen 4 portaisesta pyramidista. Pyramidiin huipulla elelevät rahoittajat, vaikutusvaltaiset poliittiset päättäjät, hallituksen johtajat, varakkaat kiinalaisten syndikaattien jäsenet. Nämä huipputekijät voivat manipuloida, edistää, suojella ja tukea kauppaa.

Mutta miksi nämä vaikutusvaltaiset vietnamilaiset upseerit ja virkamiehet sitten osallistuvat toimintaan, joka voisi vaikuttaa siihen että USA:n armeija lähtee maasta ja he menettäisivät silloin paljon? Yksinkertainen vastaus: 88 miljoonaa dollaria. Varovaisten arvioiden mukaan jokainen 20 000 addiktoituneesta sotilaasta käyttää 12 dollaria päivässä neljään pulloon heroiinia. Vuodessa tämä tekee 88 miljoonaa. Toinen Vietnamin sodan absurdi tosiseikka: ensinnäkin voittaakseen sodan heidän pitää tuhota ne, joita varten he ovat suojelemassa (so. väestö), toiseksi voittaakseen sodan heidän pitää tuhota maan vaikutusvaltaisimpien ihmisten liiketoiminta (ja itse asiassa näiden ihmisten muodostama valtio). Toinen syy saattaa olla Pariisissa käynnistyneet rauhaneuvottelut. Ennemmin tai myöhemmin amerikkalaiset poistuvat maasta ja kenraalit kyllä tajusivat, etteivät voi voittaa sotaa NLF:ää ja pohjoista vastaan. Parasta on maksimoida omat tulonsa tulevaisuutta varten ja tässä maksimoinnissa heroiini on oiva väline.

Kun aineen alkuperää ryhdyttiin tutkimaan, niin jäljet johtivat Vientianneen, Laosin pääkaupunkiin. Täällä muuan kenraali Ouane Rattikone oli suurin oopiumin ostaja ja toimitti aineen salaperäiseen Pepsikola tehtaaseen. Tehdasta johti muuan kiinalainen Huu Tim Heng. Tehdas oli saanut amerikkalaisilta (USAID) kehitysapuna rahoituksen Pepsikolan valmistamiseen. Tehtaassa tosin ei koskaan tuotettua pullon pulloa Pepsiä. Mutta sen sijaan sinne virtasi erilaisia kemikaaleja (kuten eetteriä), joilla voitiin jalostaa raakaoopiumista puhdasta heroiinia kauppanimeltään Double U-O Globe. Vaikka Ouane oli kuninkaallisen Lao armeijan komentaja, niin hän oli hyvin sotkeutunut oopiumikauppaan rikoskumppaneinaan amerikkalainen CIA. CIA:n omistamat Air American lentokoneet ja helikopterit rahtasivat oopiumin Meio ja H'mong kansalta Huun heroiini tehtaisiin. Myöhemmin hän myös toimitti Laon ilmavoimien koneilla oopiumin Burmasta. Amerikkalaiset rämpivät siis toden teolla samassa suossa missä ranskalaiset aikoinaan erona vain oli se, että ranskalainen tiedusteluorganisaatio hankki oopiumin toimitettavaksi Binh Xuyenin kautta oopiumi luoliin paikallisten käytettäväksi omasta siirtomaastaan (so. Laosista ja Pohjois-Vietnamista) kun taas CIA avusti oopiumin toimittamisessa heroiinitehtaisiin suvereenin valtion alueella, josta huume kulkeutui omien joukkojen nautittavaksi ja välillisesti kotimaahan. CIA pystyi operoimaan täällä ilman sen suurempaa skandaalia kun se ei ole sotilaallinen organisaatio, eikä näin Laosin suvereniteettia ole (mukamas) loukattu.

Heroiinin käyttö varuskunnissa oli erittäin runsasta, vuonna 1970 monissa varuskunnissa yli 15 % käytti sitä säännöllisesti kun seuraavana vuonna addiktoitujen määrä ylitti 20 %. 50 % väestä oli käyttänyt heroiinia satunnaisesti. Eräskin upseeri totesi väen suurimpana uhkana olleen ei NLF:n vaan heroiinin. Mistä moinen heroiinin käyttö sitten johtui? Aluksi arveltiin sen syynä olleen marihuanan käytön ankara kielto: Marihuanaa poltettaessa se oli helppo tunnistaa hajusta mutta heroiini taasen oli huomaamatonta. Toisaalta marihuana oli jo kielletty vuonna 1968, jolloin epidemiaa taasen ei kehittynyt - vielä. Toisaalta monet sotilaat kokivat sodan olleen vieraan ja täysin väärän, painajaismainen kokemus. Varuskuntiaan he kutsuivat Dogpatchiksi (Dogpatch on Al Cappin sarjakuvan Li'l Abnerin tapahtumapaikka, tylsä, ankea ja kivikautinen seutu, täysin tarpeeton ja turha paikka koko maapallolla). Paetakseen tätä kaikkea he käyttivät heroiinia runsaasti. Niin tai näin, kuitenkin tiedetään monen addiktoitujen lopettaneen käytön kotiuduttuaan toisenlaisiin sosiaalisiin ja kulttuurilisiin ympäristöihin. Sota loi tarpeen käyttää heroiinia. Kun tarve on olemassa, niin tarpeen tyydyttäminen syntyy nopeasti tavalla tai toisella. Toisaalta ongelma ei olisi kehittynyt epidemiaksi jos aineen saatavuus ei olisi ollut niin helppoa kuin se oli.

Turhautuneena tilanteesta kenraalimajuri John Cushman havaitsi Vietnamin armeijan merkittävän osuuden epidemian synnyssä ja näin kurinpalautus oli varuskunnissa melko turha. Komentamissaan varuskunnissa heroiinikäyttäjien määrä oli jo noussut 20 %:iin. Estääkseen epidemian laajenemisen hän käynnisti kurinpalautuskampanjan kesäkuun 22 klo 5.30. Tässä rajoitettiin kaikkien miesten liikkumista, vahvistettiin varuskunnan vartiointia, kaikki sisääntulijat tarkastettiin huolellisesti, perustettiin katkaisuhoitola. Heroiinipullollisen hinta nousi 3 dollarista 40:een dollariin. 300 miestä ilmoittautui katkaisuhoitoon. Kuuden päivän jälkeen sotilaspoliisin into laimeni ja heroiinia oli jälleen saatavilla. Heinäkuun 4 jälkeen miehillä taasen oli lupa liikkua vapaasti kaupunkiin. Heroiinin hinta putosi 4 dollariin pullolliselta.

Cushman tajusi lopulta, että hän ei voisi voittaa ongelmaa mikäli Etelä-Vietnamin armeija ja poliisi ei tukisi ja suojelisi kauppiaita. Hän kirjoitti kenraali Ngo Quang Truongille että hän lopettaisi ”henkilökohtaisen tukensa” sodalle jos vietnamilaiset upseerit eivät lopettaisi heroiinin kauppaa. Myöhemmin hän kyllä tajusi, että maineeltaan täysin tahraton kenraali ei oikein voinut tehdä mitään. Everstien ja majurein maine taasen ei aina ollut yhtä tahraton ja kenraalilla ei oikein ollut keinoja puuttua asiaan. Monet everstit olivat lojaaleja presidentti Thieu:n sotilaalliselle neuvonantajalle puolustusministeri kenraaliluutnantti Dang Van Quangille (joka esitti aktiivisti roolia Thieun edeltäjän Khanin syrjäyttämisessä). Kyseinen Quang osoittautui olevan yksi pääjehu koko heroiini kaupassa.

Mutta miksi vasta 1970? Kambodzhan miehityksellä lienee osuutta asiaan, vaikka hypoteesin osoittaminen lienee mahdotonta heroiinin kaupankäynnin salaisesta luonteesta johtuen. Mutta maan valloittaminen tapahtui toukokuussa 1970 ja ensimmäiset lehtiartikkelit epidemiasta esiintyivät keväältä 1970. Ennen kuin Nixon oli laajentanut sotaansa neutraaliin Kambodzhaan, jouduttiin huumeet tuottamaan lentoteitse Saigoniin. Kambodzhan valloituksen jälkeen muodostui suorat yhteydet Phonm Phenhiin. Päivittäin lensi montakin lentokonetta Phonm Penhin ja Saigonin välillä, sekä siviili ja sotilaslentokoneita. Laosin Paksesta voitiin toimittaa huumeita maanteitse tai Mekong jokea pitkin Phonm Penhiin. Täältä tavara kulkeutui edelleen joko lentoteitse, jokea pitkin tai Siamin lahden kautta Etelä-Vietnamiin. Aikaisemmin ne jouduttiin lentämään Annamiten vuoriston yli.

Ennen miehitystä liikennöinti oli lähes mahdotonta. Kambodzhan prinssi Nordom Sihanouk oli suhtautunut sangen vihamielisesti Yhdysvaltoihin ja pro-USA valtioihin (Etelä-Vietnamiin ja Thaimaaseen). Etelä-Vietnamlaiset sotilaslaivat ja lentokoneet eivät koskaan lähestyneet lähellekään Kambodzhaa (ennen Nixonin valtaannousua). Kun Sihanouk syrjäytettiin maaliskuussa 1970, niin kolmen kuukauden kuluttua Etelä-Vietnamin joukot amerikkalaisten avustuksella ylittivät maan rajan. Nixon oli voitonhalussaan laajentanut sodan suvereenin maan alueelle. Tämä tuli näkymään heroiinin reiteissä.

Heroiini liikenteeseen Saigoniin ja muualle Etelä-Vietnamiin osallistui kolme tekijää: 1) monet ilmavoimien yksiköt, 2) siviilibyrokratia (poliisi, tulli ja satamien virkamiehet) ja 3) armeija,merivoimat ja kansanedustuslaitoksen alahuone niiltä osin, jotka olivat vastuussa suoraan presidentti Thieulle.

Heroiinin tukkukauppa, pakkaus ja vähäisemmässä määrin salakuljetus oli kiinalaisen Chiu Chau syndikaatin hallinnassa. Chiu Chau oli merkittävä 1800 luvun puolivälissä Kiinassa syntynyt rikollisjärjestö vähän samanlainen kuin Sisilian Mafia ja korsikalaiset syndikaatit. Chiu Chau eleli armeijan ja vaikutusvaltaisten politiikkojen suojeluksessa. Chiu Chaulla ei kuitenkaan ollut käytössään lentokoneita, rekka-autoja tai laivoja kuten taasen armeijalla oli. Etelän eliitillä oli huomattavasti helpompi tuoda heroiinia tullin tai rajaseudun tarkistuspisteiden kautta kuin kiinalaisilla syndikaateilla.

Vaikka Ky:n ura oli hieman alamaissa Thieu kamppailun jälkeen ja hänen koneistonsa heikentyi paljon TET hyökkäyksessä, niin kuitenkin hän oli ilmavoimien komentaja. Ilmavoimat olivat ehkä oopiumin salakuljetuksessa tehokkain organisaatio. Heillä oli suorat yhteydet Vientiannen heroiinitehtaisiin eivätkä juuri operoineet välikäsien kautta. Hyvin aktiivisena toimi tässä Ky:n sisar Nguyen Thi Ly. Hän miehensä kanssa matkusti ainakin kerran kuussa kolmiota Saigon, Pakse ja Vientianne. Hän osti suoraan heroiinin Vientiannesta, josta se toimitettiin joko Pakseen tai Phonm Penhiin. Toinen aktiivinen peluri oli sairaalahoitoon joutuneen Loanin tervejalkainen apulainen Mai Den. Monia muitakin henkilöitä esiintyi tässä prosessissa ja pääasiallinen kuljetusväline oli Ky:n alaisuudessa toimivat ilmavoimien koneet.

Kun Ky:n poliittinen alamaki alkoi, ottivat monet Thieulle lojaalit upseerit huumeliikenteen käsiinsä. Kuten edeltäjänsä Diem ja pääministeri Ky niin Thiem vältti sotkeutumasta henkilökohtaisesti korruptioon. Hän käytti valtaansa välittäjien kautta, yksi merkittävimmistä oli tiedusteluneuvonantaja kenraali Dang Van Quang, liikanimeltään ”mr Fat” (kun sattui olemaan lihavin koko kenraalikunnassa). Quangin kansainvälinen verkosto oli olennaisesti heikompi kuin Kyn. Hän komensi laivastoa, josta kehittyi merkittävä salakuljetusorganisaatio aluksi suojelemalla kiinalaista meritse tapahtuvaa salakuljetusta ja myöhemmin Kambodzhan miehityksen jälkeen käyttämällä omia aluksia. Vuonna 1973 suurin osa amerikkalaisille sotilaille myytävästä heroiinista tapahtui Etelä-Vietnamin armeijan välityksellä, kun amerikkalaiselta sotilaalta pääsi heroiini loppumaan nii hän sai helposti täydennystä ottamalla yhteyttää lähimpään ARVN:n sotilaaseen.

Kun Loan oli lojaali Ky:lle ja vastaavasti Ky luotti apulaiseensa lähes ehdottomast, niin presidentti Thieu oli olennaisesti epäilevämpi Quangin suhteen. Taitavana pelurina Thieu loi suuren verkoston, jotta Quangille ei kehittyisi liikaa valtaa. Monet amerikkalaiset lehtimiehet pitivät Quangia koko etelävietnamin epärehellisempänä kenraalina joten Thiun epäluulolle oli perusteita. Seurauksen tästä oli että Quag ei voinnut hallita pro-Thieu virkamiehistöä samassa mittakaavassa kuin Loan hallitsi Kyn alaisia.

Kun merivoimat olivat vastuussa huumeiden maahantuonnissa armeijan pro-Thieu upseerit huolehtivat jakelusta ja myynnistä amerikkalaisille sotilaille. Välttääkseen omien upseerien toiminnan paljastumisen riskejä korkeammat upseerit suosivat operaatioissaan Cholonin kiinalaisia syndikaatteja. Tavallinen reitti kulki siis siten, että kun heroiini (ja ooppiumi) oli salakuljetettu maahan, niin se toimitettiin kiinalaisille pakkaamista ja lähetystä varten. Cholonista kuriirit toimittivat aineen ympäri Etelä-Vietnamia paikallisille komentajille muutaman kilon erissä. Täältä aineen jakelu järjestettiin paikallisin voimin, jotka toimivat korkeampien upseerien valvonnan ja suojelun alaisena. Neljästä etelän sotilasalueesta Mekongin suistomaan kauppaa hallitsi Quang itse.

Alahuoneen kekkerit

Kun armeija ja monet virkamiehet jatkoivat rikastumistaan heroiinikaupan avulla niin kansanedustuslaitos ei juurikaan jäänyt kovin osattomaksi. Koska maa oli erittäin korruptoitunut, niin tästä kyseenalaisesta harrastuksesta ei alahuoneen pro Thieu klikkiin kuuluvat juurikaan jäänneet köyhyysloukkuun heroiinikaupan suhteen. Klikillä oli nimenään ”itsenäisyys ryhmä”. Se oli muodostunut pääasiassa pohjoisesta etelään muuttaneista katolisista. Edustajainhuoneella oli hieman omituinen äänestyskäyttäytyminen. Aina kun tuli tärkeä kriittinen äänestys niin äänestä käytiin kauppaa. Thiuelle suosiollisesta äänestä voitiin maksaa niinkin paljo kuin 1800 dollaria. Olikohan tämä sitä demokratiaa mitä amerikkalaiset niin mieluusti julistivat ja toivat maahan omassa ristiretkessään.

Thieun myötäileminen oli muutoinkin sangen kannattavaa. Tällöin saatiin palkinnoksi usein matkustuslupa ulkomaille. Edustajilla oli kaksi lupaa matkustaa, mutta pro-Thiu klikkiin kuuluvilla oli neljä tai useampi matkalupa. Eräskin hallitukselle myötämielinen edustaja oli 1968 119 päivää, 1970 98 päivää ja 75 päivää vuoden 1971 kolmena ensimmäisenä kuukautena. Ja tietenkin kaikista matkapäivistä maksettiin päiväraha, majoitus- ja ateriakustannukset. Thiulle uskollisuus maksettiin myös hyvinä virkoina ja komiteoiden puheenjohtajuuksina.

Opposition edustajat harvemmin käyttivät matkustusoikeuttaan hyväkseen, kun heillä ei ollut äänestyksistä saatavia lisätuloja. Palatessaan ulkomailta (yleensä Thaimaasta ja Laosista) heillä oli matkatuomisina heroiinia ja kultaa myytäväksi Saigonin pimeillä markkinoilla ja muuta kiellettyä tavaraa. Edustajat saivat kulkea Saigonin tullitarkastuksen läpi aivan estottomasti ja huolettomasti. Tullivirkailijat jopa saattoivat tulijat suoraan taksiin. Muutaman kerran jäivät muutamat edustajat kiinni heroiinin maahantuonnista. Kaikki kiinnijääneet kuuluivat pro-Thieu klikkiin. Skandaali herätti suurta huomiota sekä Vietnamissa että maailmalla. Seikka oli presidentille tietty sangen kiusallista.

Miksi jäivät kiinni ? Vastaus on politiikassa. Thieu oli valinnut Ky:n poliittisen alamäen jälkeen pääministeriksi Tran Thiem Khiemin. Puuhakkaana miehenä hän nimitti tärkeisiin virkoihin oman poliittisen vaikutusvallan kasvattamiseksi omia miehiään. Yksi näistä oli hänen veljensä Tran Thien Khoi, joka nimitettiin tullin petosten torjunta yksikköön (loistava virka petosten tekemiseksi). - Amerikkalaiset olivat jo pitkään vaatineet tullin siistimistä kun heillä ei ollut pidätysoikeuksia epäiltyjen kiinnisaamiseksi. Siistimisyritys oli jo hyvässä vauhdissa, kunnes saapui Khoi. Hän heitti moiset pyrkimykset noin vain ikkunasta ulos, plops ja kolina vain kuului. Salakuljetus saavutti ennen näkemättömät mittasuhteet. Jos joitakin matkustajia tarkastettiin, niin epäilyttävän lastin kuljettamisesta he selvisivät pienellä maksulla. Khoilla ja Thiemillä oli muhkeat tulot salakuljetuksesta perimillään rahoilla. Amerikkalaiset neuvonantajat ja tarkastajat olivat niin turhautuneita, että he vuosivat tietonsa lehdistölle. New York Times julkaisi etusivullaan 22 toukokuuta 1971 artikkelin: Saigons airport a smugglers paradise. Amerikkalaisten reagointi oli välitön. He sijoittivat lisää väkeä lentokentän neuvonantajiksi. Suurlähetystö vaati pontevampia toimia Thieulta. Tämä taasen painosti pääministeriään Khiemiä. Niinpä Khiem veljensä Khoin kanssa järjestikin näyttäviä takavarikkoja. Tosin kohteena olivat Pro-Thieu klikin ulkomailta saapuneet jäsenet. Myöhemmin kun Khoi palasi matkaltaan Pariisista sai hän huomata joutuneensa nimitetyksi vähemmän tuottoisaan virkaan. Samoin Thieu nimitti omia miehiään moniin virkoihin. Yksi näistä oli kansallisen poliisin johtaja, jota Saigonin lehdistö syytti osallisuudesta heroiini kauppaan.

Thieu aloitti myös huumevastaisen kampanjan. Lentokentän turvallisuustarkastuksia kiristettiin. Mutta sillä ei ollut juurikaan mitään vaikutusta. Salakuljetus haki vain toisia muotoja ja amerikkalaisten sotilaiden heroiiniriippuvuus tuli ruokitta lähes estottomasti. Muodollisesti suurlähettilään vaatimukset tulivat täytetyksi – eikä muuta. Thieun koneisto ei köyhtynyt juurikaan.

Kun amerikkalaiset kotiutettiin, niin he veivät mukanaan myös huumeongelman. Vaikka kotiuttamisen ehtona oli puhdas virtsanäyte, niin tässä huijattiin lääkintähenkilökuntaa yleisesti. Joko käytettiin kaverin puhdasta näytettä tai oltiin muutama päivä ilman heroiinia ja kärsittiin, jotta päästäisiin kotiin. Vuonna 1971 tutkimuksissa tutkittiin 1000 sotilasta ja saatiin tuloksena alhainen 11% lukema heroiinin säännöllisestä käytöstä ja kaksi vuotta myöhemmin laaditussa raportissa todettiin sotilaiden käyttäneen heroiinia yleisesti 34 % ja säännöllisesti 29 % tutkitusta joukosta (Robins L. N.: The Vietnam Drug User Returns, Final Report, Special Action Office Monograph, Series A Number 2 May 1974). Heroiinia alkoi virrata sotilaiden mukana myös pieniin amerikkalaisiin kaupunkeihin. Taajamiin, jotka olivat perinteisesti hyvin huumevastaisia. Heroiini seurasi miesten mukana kotiin. Heroiini levittäytyi keskiluokkaiseen amerikkalaiseen valkokaulusyhteisöön. Heroiinista tuli muotihuume, jota edisti erityisesti musiikkibisness.

Kotiutettavat pyysivät paikalle jääneiltä lähettämään heroiinia heille armeijan postijärjestelmän kautta. Täällä tehtiin myös näyttäviä takavarikkoja, niinkin suuria kuin 10 kilon lähetyksiä. Kun jokainen narkomaani tarvitsee vähintään neljä uutta kaveria, voidakseen rahoittaa näillä harrastuksensa niin Amerikan markkinat muodostuivat entistä houkuttelevammiksi sekä Sisilian mafialle että korsikalaisille syndikaateille. Näillä oli jo sodan loppuvaiheella muodostunut hyvät väylät toimittaa Laosin heroiinia ja oopiumia Hong Kongin tehtaisiin, josta aine kulkeutui Paragyayhin ja Argentiinaan josta edelleen Yhdysvaltoihin. Tiedetään myös tapauksia, joissa muutama kotiutettu palasi joko Vietnamiin tai Bangkokiin huumehankintareissuna. Syykin oli kohtalaisen selvä. Kaakkois-Aasian heroiini oli puhdasta lähes 98 % kun taasen kotimarkkinoilla leviävä heroiini oli melko laimeata 2 – 10 %. Joten Aasian heroiinilla jopa pienillä salakuljetetuilla määrillä saattoi tehdä omaisuuden.

Kun Thieun koneisto oli erittäin korruptoitunut, niin amerikkalaisten lähdön myötä se tarvitsi markkinoita voidakseen ylläpitää itseään. Enää ei voitu myydä heroiinia suoraan amerikkalaisille sotilaille vaan markkinat kohdistuivat nyt Saigonin slummeihin, paikalliseen väestöön. Samoin amerikkalaisen armeijan perässä rantautunut mafia oli suuri asiakas kuten Korsikan syndikaatit jatkoivat myös toimiaan. Kun Saigon vapautettiin 1975, niin 4 miljoonan asukkaan kaupungissa oli 150 000 narkomaania, 300 000 työtöntä ja 130 000 prostioitua. Muutaman kuukauden sisällä uusi hallitus Vetnamissa perusti ns. New Youth Collegen, missä hoidettiin narkomaaneja ja muita ”vammautuneita” akupunktion avulla, opettamalla taistelulajeja (so. itsekuria) ja indokrinoimalla uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan. Vuonna 1981 vuosia kestänyt ohjelma tuotti tuloksenaan yli 80 % tervehtymisen niiden 8000 joukossa, jotka silloin olivat potilaina. - Aikonaan Saigon oli keskeinen portti maailman huumemarkkinoilla. Sitä se ei enää ollut eikä ole saatikka tulee Mahtavat syndikaatit, jotka olivat syöttäneet maailmaan heroiinia mielettömät määrät, olivat kadonneet kaupungista.

Entä tänään? Vietnamissa arvellaan olevan 171 000 ongelmakäyttäjää kun väestön koko on 89.71 miljoonaa. Eli huumeiden ongelmakäyttäjiä on 0.19 % väestöstä ja on ikävä kyllä kasvussa. Tosiseikka, johon viranomaiset ovat havahtuneet huolestuneena. Onko tämä paljon tai vähän ? Vastaus: Liikaa. Mutta toisaalta Suomessa arvellaan olevan 30 000 ongelmakäyttäjää ja väestö on 5.439 miljoonaa eli 0.55 % väestöstä ja on myös kasvussa. UNODC (United Nations Office on Drugs and Crime) raporttien mukaan maailman väestöstä 27 miljoonaa on ongelmakäyttäjiä, kun maailman väestö on 7,3 miljardia, saadaan laskettua: 0.37 % väestöstä on ongelmakäyttäjiä. Mitä nämä luvut kertovat Suomesta, jossa huumekulttuuri on tuskin 50 vuotta vanhempaa? Onko hyvinvointimme ihan oikeata hyvinvointia?

Päätän oopiumin pohdiskelun tähän. Asia tulee uudelleen esiin myöhemmissä postauksissa Kambodzhasta, Laosista ja Thaimaasta.