Matkavalmistelut

Istun ja tutkin karttaa Kaakkois-Aasiasta. Mietin tulikohan luvattua liikaa: Kuvitettu kertomus matkasta Hanoista Jakartaan: Ranskan Indokiina, Malakan niemimaa ja Indonesia. Tuhansien vuosien historia ja toisen maailmansodan jälkeinen valtaisa synnytystuska ja -kärsimys. Kilometrejä on kuin Helsingistä Nairobiin.

Hanoin valitsin siksi, että edellinen matka Venäjän ja Kiinan läpi päätyi juuri Hanoihin. Itselläni kun oli vain päähänpinttymänä voida osoittaa, että maitse ja vesitse on mahdollista matkustaa Papua Uuden Guinean itäpuolella oleviin Salomonin saariin suoraan Suomesta. Edellinen matka päättyi hieman kesken ei niinkään rahojen puutteeseen vaan siihen, että Kiina teki niin totaalisen vaikutuksen. Sen sulattamiseen meni koko vuosi. Neljässä kuukaudessa voimat sulivat pois ja päähän jäi vertaansa vailla oleva kokemus ja ihastus.

Mietin, miksi matkustan. Onko tämä vain vanhenevan miehen viimeinen exodus ennen vääjäämätöntä kuolemaa? Halu korjata sellaista mitä nuorempana ei päässyt kokemaan ja tekemään. Vai onko kyse halusta kertoa maailmalle jonkinlaisen henkilökohtaisen näkemyksen yhdestä maailmankolkasta ? Internet on tässä oiva ja helppo väline. Vaiko onko pelkkää seikkailunhalua tai pakoa arjesta ? Päätä itse (kun blogi on valmis).

Matkustaminenkin on nykyään helppoa, ei mitään sellaista ponnistusta mitä 39 vuotiaana kuollut M.A. Castren teki matkatessaan Uralin kumpaakin puolta Jamalin niemimaalle vuosina 1838 - 1841. Enkä voi muuta kuin ihailla Sakari Pälsin matkaa itäisellä Venäjällä aivan Beringin salmeen saakka. Ei tämä matka nykyäänkään ole niitä kaikkein helpompia, kun teitä ei siellä ole. Lönnrot, Paulaharju ja monet muut jättiläiset matkustivat jalkaisin virstoja toisensa perää vain kertoakseen meille ketä me olemme. Eivätkä omia vaivoja säästelleet.

Taidamme olla sittenkin melko matkustavaista kansaa. Uteliaita – kukaties. Melkein missä tahansa olen käynyt, niin maanmiehiämme on näkynyt. Toki englantilaisia näkyy mutta heitä onkin kymmenkertainen määrä ja merenkulkuvaltiona on heillä matkustaminen jo geeneissä. Johtuuko oma matkustusintomme huonosta itsetunnostamme. Kenties.

Aikoinaan opiskelin ranskan kieltä huonolla menestyksellä. Kun tuli aika opetella maiden nimiä, niin opettaja Suomen kohdalla lausui selvästi Fin – Lande, lopun maa (vrt. latinan finis = loppu, ääri). Ei varmaan mikään muu kansa maailmassa käytä maansa vieraskielisessä nimessä näin negatiivista määrettä. Ei mikään ihme, että olemme niin rähmällään maailman edessä: Kun joku kansainvälinen järjestö ottaa meidät mukaan vaikkapa apujäseneksi niin loistamme ylpeydestä kuin aurinko, ainakin kotimaisessa lehdistössä. Päätettiin Brysselissä mitä tahansa, niin päätökset niellään täällä mukisematta ja pannaan viipymättä toimeen. - Ehkä siksi matkustamme eksoottisiinkin paikkoihin, kompensaationa omasta kuvitelmistamme mitättöminä ihmisinä. Aikansa matkustettuamme huomaamme ainoastaan, ettemme sen kummallisempia ole. Merkittävänä piirteenä vain se, että olemme yksi maailman pienimmistä kansoista ja vielä puhumme erittäin mutkikasta – sinänsä kaunista – kieltä.

Hyvä. Matkustan siis Indokiinaan. Siis minne ? Indokiinalla, tällä Kaakkois Aasian alueella, tarkoitetaan vähän sitä sun tätä puhujasta riippuen. Monet tarkoittavat aluetta johon kuuluu ranskalaisen indokiinan (Vietnam, Kambodza, Laos) lisäksi Myanmar (Burma), Thaimaa, Malesia ja Singapore. Joskus jopa Borneon Malesian puoleiset osat katsotaan kuuluvan (Malesian kautta) Indokiinaan. Siis alue joka ei ole Intiaa eikä Kiinaa vaikka maitse rajoittuikin näihin. Ranskalaiset alkoivat kutsua ryöväämänsä aluetta Indochine Francaise, johon siis kuuluivat nykyiset Vietnam, Kambodzha ja Laos. Vietnam oli tässä jonkinlainen kummajainen: Maasa kun oli vahva Kiinalainen konfutselainen ja chan buddhalainen perintö ja samalla muinaisen Champa kulttuurin hindulaisia jäänneteitä siellä sun täällä. Siitä nimi indokiina. Nämä maat olivat kohtalaisen helppo suupala ranskalaisessa päivällispöydässä kun liikkuminen näiden maiden välillä ja näihin valtakuntiin tapahtui helposti Mekong jokea pitkin. Vaikka liikkuminen Saigonista Laosin Vientianeen kesti 1900 alussa yhtäkauan kuin Saiginista Marseilleen (n. 2 kk).

Burma, Myanmar, taasen oli englantilaisten temmellyskenttä. Maa oli kauan sitten alueen varakkain mutta nykyään köyhempi kuin orava kivisellä puuttomalla luodolla. Oravan köyhyyden syynä on varmaan siinä, että lähti jäitä pitkin etsimään parempaa elintasoa mutta pahaksi onnekseen jäät sulivat. Myanmaarissa syyt ovat ihan muualla. Myanmar muistetaan vain silloin kun siellä tapahtuu jotain dramaattista kuten munkkien mielenosoituksia. Kun nämä ovat ohitse, sammutetaan valot ja unohdetaan alueen köyhyys ja nälkäiset ihmiset.

Kutturilliset perusteet tällä kaksijakoisella nimellä ovat siinä, että Vietnamiin vaikutti enemmän tai vähemmän – kuten myöhemmin kerron – Kiina, kun taasen Myanmar ja Kambodza olivat Intialaisen kulttuurin vaikutusaluetta. Ei niin Kiinaa eikä niin Intiaa, vaan jotain siltä väliltä.

En sen kummemmin suunnittele matkaani. Olen kuitenkin päättänyt, että käyn ainakin ranskalaisessa indokiinassa. Jos kiinnostusta riittää vielä Laosin Vientiannessa niin jatkan Myanmariin jos se on teknisesti mahdollista ja Thaimaan läpi Malesiaan. Malesiaan vain siksi, että maan pääkaupungilla, Kuala Lumpurilla, on niin hauska nimi.

Sunnuntaina 4 toukokuuta 2014 lähden Vietnamiin ja palaan – taivas vain tietää – koska.