Hanoi vihaa ja rakkautta

Hanoi, en tiedä ymmärrätkö minua mutta rakastan sinua suuresti ja samalla vihaan sinua inhoa tuntien. Tunteeni sinua kohtaan ovat paljon intensiivisemmät kuin keskimääräisessä suomalaisessa avioliitossa. Rakastan sinua siksi, että olet energinen. Sykkeesi on tiivis ja kiihkeä, kuten nuoren rakastajattaren, aivan muuta kuin missään muualla olen nähnyt ja kokenut. Kun painan korvani rintaasi vasten, kuulen sydämesi sykkeen ja verisuonissa virtaavan pauhun. Tunnen elämän kohisevan kaikissa muodoissaan. Vihaan sinua samasta syystä, sillä elämänjanosi on täysin kaoottinen. Pelkään hukkuvani siihen. Kuumana päivänä kun lämpömittari nousee 40 asteen toiselle puolelle, ja ilman kosteus nousee yli kuudenkymmenen, on liikkuminen kaduillasi suurta tuskaa. Vaatteet liimautuvat ihoani vasten enkä muuta toivo kun varjoa ja vilvoittavaa vettä. Tällöin ilmaantuvat eteeni kaupustelijat, kengänkiilottajat, moottoripyörätaksit ja monet muut, joilla näyttää olevan sellainen ihmeellinen käsitys, että olen miljonääri, huijattavissa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jäi tunne että olen täysin mitätön paitsi kyvyssä kantaa lompakkoa. Vaikka olisivatkin oikeassa, niin en halua kokea sellaista tunnetta.

Ihmiset

Kerran kun yritin ostaa huonolla menestyksellä moottoripyörää, odotin myyjän kanssa asiapapereita. Myyjä osoittautui suureksi huijariksi. Kuului kuitenkin samaan perheeseen missä isoäiti, matroona, piti pientä teekojua. Tämän kummatkin tyttäret avustivat tässä ja kauppias oli toisen tyttären poika.

Siinä sitten tarkkailin joutessani koko porukkaa. Matroonalla oli kaikki rahat suuren suuressa laukussa, kymmeniä miljoonia dongeja. Kavahdin hänen ilmettä. En koko elämäni aikana ole nähnyt niin häijyä ja ilkeää katsetta kuin hänellä. Eivätkä tyttäretkään olleet mitään ilopillereitä.

Päivästä toiseen istuivat siinä, matroona rahojen vartijana ja tyttäret kauppiaana, ja poika huijaamassa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Samanlainen kuvio näkyi monessa muussakin kadunkulmassa. Häijyjä katseita seuraamassa koko turistien ja muiden kulkijoiden päämäärätöntä vaellusta. Jäin vain miettimään tekeekö intohimoinen rahojen vartiointi ja kerääminen ihmisestä noin ilkeän. Missään muussa kaupungissa en ole nähnyt niin paljon ilottomia ja kiukkuisia ilmeitä kuin Hanoin vanhassakaupungissa.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Mutta näin myös iloisiakin perhosia, hieman syrjässä vain, esikaupungeilla. Ihmisiä, joiden pelkkä katselu saa sydämmen sulamaan ja häivyttämään kaikki murheet. Ihmisiä joiden kanssa tuli istahdeltua juomassa ilmaista teetä tunti jos toinenkin vaikka sanaakaan emme toisiltamme ymmärtäneet. Yhteenkuuluvuuden ja ilon tunne vain oli valtava. Näitä aurinkoja en ole myöskään nähnyt juuri missään muualla kuin Vietnamissa (ja kauan sitten Olhonin saarella).

Tavalliset matkailijat eivät juurikaan pääse kosketuksiin Hanoin asukkaisiin. Ei muihin kuin hotellien ja matkustajakotien henkilökuntaan ja kaiken maailman krääsän kaupustelijoihin. Jos suomalaisia sanotaan sisukkaiksi niin kaupustelijat menevät sisukkuudessaan vasemmalta ja oikealta ohi niin, että perävalot vain näkyvät.

Valtaosalla matkailijoista jää tavalliset Hanoin asukkaat tuntemattomiksi, osaksi kielimuurin takia ja osaksi siksi, etteivät käy paikoissa, joissa paikalliset elävät kuten esikaupungeissa, yliopiston kuppilassa, konserteissa, taidenäyttelyissä jne. Vuosi sitten kävi itsellenikin samoin: Suurkaupunki, jonka asukkaat olivat täysin tuntemattomia.

Tapasin erään vierailevan japanilaisen biokemian professorin. Keskustelu kääntyi Vietnamin tulevaisuuteen. Hän kertoi, että vaikka kielitaito on melko kehno niin opiskelijat ovat erittäin innostuneita ja motivoituneita. Vasta post-graduate vaiheessa oppikirjat ovat englanninkielisiä. Mielestämme kielitaidolle olisi hyväksi mikäli jo varhaisemmassa vaiheessa käytettäisiin vieraskielisiä kirjoja. Sanotaan tulevaisuuden olevan nuorisossa ja Vietnamissa tulevaisuus on (hänenkin mielestä) erittäin valoisa.
 

Turistit

Entä nämä turistit. Tiedäthän tyypit, jotka hiihtelevät varvastossut ja bermudashortsit jaloissaan toisinaan tympääntyneen näköisinä. Niitä oli kaikkialla. Kun paikallisten kanssa keskustelua ei oikein sukeutunut oli tavallista, että turistit ainakin kysyvät toisiltaan mistä päin olet. Ehkäpä tällainen keskustelu johtuu siitä, että vietnamilaisilla näyttää olevan selvä (suomalaistyyppinen) muuri ulospäin ja siksi ei oikein vuorovaikutusta pääse syntymään ja yksinäisen matkailijan piti edes jonkun kanssa vaihtaa sana jos toinenkin. Tai kuten yksi vietnamilainen totesi: me vain hymyilemme mutta voimme ajatella aivan muuta. Vietnamilaisten body languagea on hieman vaikea tai jopa mahdotonta lukea, ainakin eurooppalaisille.

Kuvittelin aikoinaan, että ihmiset matkustavat ulkomaille avartaakseen maailmankuvaansa, näkemään toisenlaisia tapoja, historioita ja kulttuureja. Tätä kautta ymmärtämään itseään ja maatansa suuressa maailmanhistorian ja maantieteen pyörässä. Erehdyin. Valtaosa tapaamistani matkustivat vain paikkaan, jossa on lämmin ja oleskelu kohtalaisen halpaa. Ostavat muutaman vaivattoman retkipaketin (kuten Sapa ja Halong Bay). Monet keräävät eri paikkoja aivan kuin ne olisivat pisteitä, jonkinlaisia ansiomerkkejä. Eräskin tapaamani ranskalainen kehui käyneensä Ruotsissa. Nice place. Mutta kun yritin kysyä miksi, niin ei oikeastaan osannut sanoa syytä. Sen sijaan osasi esitellä luettelon maista joissa oli käynyt. Eräs hollantilainen tyttö ei pitänyt kiinalaista kun nämä hänen mielestään maiskuttavat syödessään. Sanomisensa vahvistukseksi imitoi maiskuttamista. Näin unohdetaan tuhansien vuosien sivilisaatio. Kovin avarakatseista - jee. Matkustaminen ei ainakaan ole avartanut näiden mieltä. Ja Hanoi on väärällään näitä hiihtelijöitä, matkapisteiden keräilijöitä. Mutta ilman heitä myös Vietnamin ulkomaankauppa olisi paljon huonompi.


Toisaalta kyse on myös eri tavoista hahmottaa maailmaa. Kun olin nuori niin tavoitteeksi asetettiin pyrkimys johonkin ylevään. Ymmärtämään vaikeata kulttuuria. Kaikki mikä ei ollut korkealentoista pidettiin rahvaanomaisena, kuten Spede Pasasen elokuvat. Godardin ja Rohmerin elokuvat ne vasta hienoja olivatkin, puhumattakkaan Stockhausenin sävellyksistä. Näin  tuumailimme ja olimme (vain) hupaisia snobeja. Niin tämä ylevyyden kaipuu iskostui myös kaikkeen muuhun tekemiseen kuten matkusteluun. Käymme konserteissa kohdemaassa, yritämme käsittää ja kokea hyvinkin vaikeita sävelkukuja ja rytmejä. Tutkimme museoiden esineistöä ja yritämme ymmärtää mitä ne kertovat.  Ehkä olisi hyvä hiihdellä joskus itsekkin, sen suurempaa ryppyotsaista synkkyyttä kokematta. Vain olla, mennä ja ryypätä olan takaa. (Itse asiassa Uuno Turhapuron hahmossa on paljon syvällisempää filosofiaa kuin ensi alkuun huomataan: Hahmo heijastaa suomalaisen miehen ikuista vapauden ja riippumattomuuden kaipuuta.)

Tapasin täällä myös poikkeavia amerikkalaisia. Ihmisiä, jotka eivät halunneet astua hyvin ohjelmoituun amerikkalaiseen keskiluokkaputkeen.  Tiedäthän, opintolaina, ensimmäinen asuntolaina, lapset yksityiskouluun, toinen asuntolaina, hienompi auto, lapset yliopistoon, rahojen säästäminen eläkepäiviä varten. Koko elämä yksi valmiiksi suunniteltu kaava. Helppoa. Muuan amerikkalainen baarimikko, kertoi hänen valmistuneen tähän ammattiin suorittamalla yliopistotutkinnon historiasta, toinen taasen osallistui Peace Corp toimintaan, kolmas taasen toimi Vietnamissa englannin opettajana, pääasiallisena motiivina auttaa maata (tämän isä oli alkoholisoitunut sodanaikainen ex-helikopterilentäjä), neljäs muuan trumpetisti, joka kävi töissä 3 kuukautta Amerikassa ja lopun ajan vietti matkustelleen Aasiassa jne. Hahmoja, joista palautui mieleen Sean Pennin elokuva Into the wild (elokuvan olennainen pointti ei ole päähenkilön kuolema vaan elämän ottaminen omiin käsiinsä). Näistä voisi kertoa pidempäänkin, mutta postaus vain paisuisi. 

Kasvot

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Sanot, että ilmeesi on monipuolinen. Totta, yhdellä silmäyksellä on vaikea käsittää, mitä kaikkea kätket vaippasi alle. Yleensä matkailijat asettuvat vanhan kaupungin lähistölle Hoan Kiem järven tuntumaan. Palatessaan kotiin sanovat nähneensä Hanoin. Sanon heille, että eivät ole juuri nähneet sinusta mitään. Arvokkaan jopa pyylevän Hanoin näin oopperatalon lähistöllä siellä missä on vallankumous- ja historiallinen museo. Hienoja luksushotelleja joihin ei itselläni ole asiaa – enää koskaan. Kas kun minulla ei ole ketään, joka maksaisi yöpymislaskuni. Läntisen järven toisella puolen löysin hienot huvilasi mennessäni uimaan. Varakasta väkeä varmaan asuu siellä. Sorvattuja pylväitä ja ornamentteja. Talot rakennettu muuraamalla. En tiedä olenko tavattoman ilahtunut näiden kaupunginosien tyyleistä. Ranskalaisella kaupunkisuunnitelulla ja arkkitehtuurilla on ollut suuri vaikutus. Talot kuin marsipaanista vuoltu. Mitään perinteistä vietnamilaista ei siellä näy (paitsi jos marsipaanitalot ovat paikallista tyyliä). Ei mitään satojen vuosien traditiota. Ranskalaiset tuhosivat kaiken ja vietnamilaiset omaksuivat myöhemmin ranskalaisen tyylitajun. Monet talot ovat ikävä kyllä mahtipontisia muistomerkkejä imperialismista ja ranskalaisten näennäisestä halusta sivistää barbaareiksi kuviteltuja ihmisiä.

Rakastan myös lukuisia puistojasi. Niissä on mukava istahdella ja katsella vietnamilaisten menoa ja tuloa. Jos asemakaavasi on ranskalaista perua, niin puistot ovat ainoa asia mistä heitä voin kiittää.

Aluksi vihasin katujasi. Oli kuin motorisoitu vaara vainoasi joka askeleella. Moottoripyöriä kaikkialla kuin olisi joutunut keskelle kalaparvea. Punainen valo risteyksessä tarkoitti vain sitä, että oikealle voi aina mennä. Vasemmalle ja suoraan yli jos löytää sopivan kolon. Lopulta keksin algoritmin miten kadut pitää ylittää. Suoraan eteenpäin, pyöräilijät valitsevat aina vapaasti ajolinjansa. Koskaan ei saa astua taaksepäin, koska siellä on aivan varmasti jo joku. Autoja on kuitenkin syytä pelätä kun nämä eivät voi löytää linjaansa vapaasti.

Yö

Kun saapuu yö. Katusi hiljenevät ja minä ilahdun. Ei juuri ketään kulkemassa, vain muutama satunainen ilotyttö tarjoamassa palveluitaan – turhaan - kadunlakaisijat harjaamassa kasoja, joita ravintoloitsijat olivat harjanneet keoksi kadulle. Silloin tunnen viileän hyväilevän ilman ja rauhan. Ei hyörinää, ei jatkuvaa skoottereiden ja autojen torvien keskinäistä kinastelua siitä kuka menee ensin. Ei kaupustelijoita, ei huijareita. On kuin kävelisi jossain menneisyydessä. Ehkä tällaista oli Euroopassa hyvin kauan siten. Hiljainen kaupunki, talot nojaavat toisiinsa kuin rakastavaiset hakien yhteenkuuluvuutta ja turvaa toisistaan. Kadut tarjoavat yksinäiselle kulkijalle väylän kulkea minne haluaa. Voin rauhassa istua portaikolle ja ihailla katuvalojen piirtämiä varjoja talojen fasadeissa. On kuin kävelisi suuressa taitavasti suunnitellussa kivestä ja tiilestä rakennetussa puistoissa. Hanoi, tällöin olet parhaimmillasi, huokaiset syvään ja vaivut uneen, nukuttaen yksinäisen kulkijan satumaahan.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Historiaa

Hanoin paikalla oli asutusta jo neoliittisella aikakaudella. Vietnamin keisari Ly Thai muutti pääkaupunkinsa tänne vuonan 1010. Keisari Gia Long, Ngyen dynastian perustaja, hallitsi maata Hue:sta käsin vuodesta 1802. Hän päätti Hanoin muuttamisesta alueelliseksi pääkaupungiksi. Vuodesta 1902 vuoteen 1953 kaupunki toimi koko ranskalaisen indokiinan pääkaupunkina.

Toisen indokiinan sodan, Amerikan sodan aikana, kaupunkia pommitettiin ankarasti. Toisaalta haluttiin murtaa vietnamilaisten moraalinen selkäranka sekä strategisesti tärkeä 1682 metriä pitkä Long Bien silta. Vietnamilaiset onnistuivat kuitenkin näyttämään pitkää nenää amerikkalaisille kun jokaisen pommituksen jälkeen he onnistuivat improvisoimaan sillan uudestaan. Pommitukset loppuivat siihen paikkaan kun vietnamilaiset keksivät käyttää amerikkalaisia sotavankeja jälleenrakennustöihin. Vaikka silta on ruma, niin tämän päivän vietnamilaisille sillä on suuri symbolinen arvo. Symboli Hanoin asukkaiden sitkeydestä ja urhoollisuudesta, kuin Sysifos vierittämässä suurta kiveä uudelleen ja uudelleen vuoren huipuille, vain todetakseen sen vierivän alas.

Hanoissa on kyllä paljon nähtävyyksiä, oopperatalo, kirjailijapuisto, ranskalaisten rakentama vankila,Ho Tsi Minh mausoleumi, etnografinen museo ja vaikka mitä, vieläpä kohtalaisen pienellä alueella (3 x 3 km). Kun ensimmäistä kertaa saavuin Hanoihin Kiinasta vuonna 2013, kaikki tuntui niin pieneltä. Ero on vähän kuin Pietarin ja Helsingin välillä. - En tässä postauksessa kuitenkaan viitsi tyhjentävästi kuvailla kaikkia paikkoja – aivan varmasti minulla on muutakin tekemistä. - Uteliaat käyköön itse katsomassa, mielummin tammi-helmikuussa.

Koto

Vaikka en kirjoitakaan matkaopasta niin en silti voi olla mainitsematta ravintolaa Koto (www.koto.vn). Ravintola sijaitsee lähellä kirjallisuuspuistoa. Ravintolan ruoka on erinomaista ja hinta keskitasoa suurempi (runsaat 20 euroa 3 ruokalajia). Hanoin mittakaavassa hinta on jopa kalliinpuoleinen kun muistaa, että toiminta on voittoa tavoittelematon. - Aikoinaan Hanoissa työskenteli muuan australialainen nainen vapaaehtoistyössä katulasten parissa. Hän kysyi lapsilta, mitä nämä eniten halusivat maailmassa. Lapset vastasivat: Opeta meille ammatti, jotta voisimme tulla yksin toimeen. Näin perustettiin Koto, jonka kaikki voitto menee orpokotien toiminnan tukemiseen ja henkilökunnan koulutukseen.

Tyypillinen tarina oli haastattelemani hovimestari. Koko tytön olemuksesta huokui jotain sellaista, ettei kaikki hänen elämässään ole ollut kovin hyvin. Hänellä on 2 veljeä. Äiti ei kyennyt hoitamaan lapsia (syystä tai toisesta). Isä kuoli kun tyttö oli 13 sekä veljet 6 ja 5. Tyttö yritti huolehtia veljistä, miten taisi, keskisessä vietnamissa. Milloin kenenkäkin autettavina, usein miten vain kadulla kasvaen. Paljon myöhemmin nämä pääsivät Koton tukemaan orpokotiin. Tyttö ja veljet saivat suorittaa koulun loppuun ja tyttö opiskeli hovimestariksi. Nyt tyttö huolehtii vielä pari kymmenvuotiaista veljistään, joilla on hyvät mahdollisuudet hankkia ammatti. Mainitsemisen arvoinen asia on tytön erinomainen englannin kielen taito (seikka joka Vietnamissa ei ole tosiaankaan mikään itsestään selvyys).

Hanoi Hilton

Pitkään mietin viitsisinkö kertoa koko paikasta. Kerron kuitenkin koska paikasta on olemassa hieman ristiriitaisia tietoja ja jotka ovat hyvin kuvaavia koko Vietnamille.

Selaimesi ei tue HTML5 canvas tagia.

Hanoi Hilton on itse asiassa ranskalaisten rakentama vankila Hoa Lo. Laitos rakennettiin vuosina 1886 – 1889 sekä laajennettiin 1898 – 1901. Alkuperäinen vankila hävitettiin melkein kokonaan 2000 luvun alussa mutta siitä jätettiin jäljelle vastaanottohalli ja yksi rakennus. Nämä toimivat nykyään museona. Alunperin vankila rakennettiin poliittisia vankeja varten, siis niitä, jotka agitoivat itsenäisen vietnamin puolesta. 1913 kasvatettiin vankilan vastaanottokykyä 460:sta 600:aan vankiin. Ajoittain vankilassa on ollut jopa 1430 vankia ja lopulta 1954 2000 vankia. Paikan ankeus kyllä hämmentää, mutta toisaalta ei Euroopan 1800 luvun vankilat kovin hääppöisiä myöskään olleet.

Vankila on haluttu säilyttää jälkipolville terrorin, kidutuksen ja alistamisen symbolina. Giljotiini huone oli kovin vakuuttava. Eräs valokuva painui syvästi alitajuntaani: Siinä oli kolmen itsenäisyystaistelijan päät pajukorissa. Kuvaa oli levitetty pitkin Vietnamia varoitukseksi muille itsenäisyyttä janoaville.

Miesvangit säilytettiin jalkarautoihin kytkettynä pitkin pitkiä lavetteja. Olosuhteet olivat epäinhimilliset ja kulkutaudit riivasivat. Ajoittain vankeja kutsuttiin ”kuulusteluihin”. Erityisen riipaiseva oli naisvankien osasto. En tiedä onko se propagandaa vai ei mutta vahanukkien joukossa oli myös lapsia. Olivatko ranskalaiset niin julmia, että pistivät äitien ohella lapset myös näihin olosuhteisiin.

Amerikan sodan aikana paikassa säilytettiin amerikkalaisia sotavankeja. Nämä keksivät sarkaistisen termin Hanoi Hilton. - Maailmalla on pitkään keskusteltu siitä kidutettiinko myös amerikkalaisia sotilaita. Olihan Vietnam allekirjoittanut kolmannen Geneven sotavankien kohtelua koskevan sopimuksen vuodelta 1949. Muistan 60 luvulla nähneeni Vietnamilaisen propagandaelokuvan. Saman elokuvan näin täällä. Hymyileviä amerikkalaisia valmistautumassa joulunviettoon, kuusi hankittu, kalkkunaa yksi oli kynimässä, toiset pelaamassa pöytätennistä jne. Mutta esillä oli myös muotokuvakokoelma kaikista sotavangeista. Vain yhdellä oli silmä mustana ja toisella silmakulmassa pieni ruhje. Muutoin taitavasti retusoituja kuvia. Yhtä asiaa ei vain voi retusoida. Miesten katseet. Aivan kuin kaltoin kohdellulla, pahasti piestyllä koiralla on.

Miksi Vietnamilaiset kiduttivat sotavankeja? Yhdestä ainoasta syytä, Vietnam tarvitsi näitä miehiä omaan propagandakoneistoonsa. Enemmin tai myöhemmin kaikki sotavangit olivat allekirjoittaneet paperin, jossa ensinnäkin todettiin sodan olevan väärän, toiseksi kohdistuvan pääasiassa siviiliväestöön ja kolmanneksi kuinka erinomaisesti vietnamilaiset kohtelivat heitä. Helppohan tällöinen paperi on allekirjoittaa, kaikkihan tietävät sen olevan propagandaa. Sotavankien joukossa oli kuitenkin periaate: ”Alistu fyysiseen kidtukseen kunnes olet siinä pisteessä, ettet enää käyttäydy mitenkään järjellisesti. Tässä pisteessä valehtele, tee tai sano mitä sinun pitää voidaksesi selviytyä. Mutta aluksi sinun pitää alistua fyysiseen kidutukseen.” Jotkut miehet kestivät pidempää toiset taasen lyhyemmin, kaikki kuitenkin murtuivat. - Itse kukin voi pohtia miksi amerikkalaiset omaksuivat tämän periaatteen. Syitä on monia ja hyvin syvällä ihmisluonteessa ja kunniakäsityksissä. (En pohdi tätä tässä enempää).

Sodan jälkeen ei käyty koskaan keskustelua puolin ja toisin sotavankien kohtelusta. Ei tietenkään kun silloin vietnamilaiset olisivat iskeneet pöytään  kortin nimeltään Con Son. Vankilan, jonne lähetettiin pohjosivietnamilaisia sotavakeja ja sissejä. Paikka taisi olla vielä raaempi kuin Hoa Lo.

 

 Ho Chi Minh

Hanoin keskustassa on yksi erityisen kaunis paikka, Ho Chi Minhille omistettu puisto. Sinne hänet on palsamoitu ja pantu mausoleumiin kaikkien nähtäväksi. Alueelle on myös rakennettu erittäin hieno museo. Paikka ei niinkään heijasta henkilöpalvontaa vaan on symboli itsenäisyydelle, vapaudelle ja riippumattomuudelle.

Ho Chi Minh oli yksi 1900 luvun merkittävimmistä miehistä. Hän oli mies, joka pystyi hyvin nopeasti organisoimaan eri puraiset pohjoisvietnamin heimot yhteiseen tavoitteeseen. Käynnisti menestyksekkään taistelun ensin japanilaisia sitten ranskalaisia ja myöhemmin amerikkalaisia vastaan. Rutiköyhä kehitysmaa kykeni nujertamaan teknologisesti ja rahallisesti moninkertaiset armeijat. Ho Chi Minh muodosti esikuvan Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian itsenäisyyspyrkimyksille. Hän on symboli sille, että pieni ja näennäisesti avuton voi vastustaa ja voittaa monta kertaa vahvemman. Siksi hän on yksi 1900 luvun keskeisimmistä ikoneista. Oikea Daavid taistelemassa Goljattia vastaan.