Kon Tum, kumipuita

Yöllä satoi, taivas kaatoi vettä maalle. Aamun koittaessa voimalliset auringonsäteet kuivasivat saviset polut, asvaltoidut kadut ja lätäköt. Matkamiehen oli hyvä kävellä kuivilla ja kovilla teillä. Niin voimallinen aurinko kuivatti kuten oli tehnyt aina aikaisemminkin. Auringon mahdille ei suurinkaan myrsky voi lopulta mitään. Satoja miljoonia vuosia on se luonnut elämän ehdot kaikelle mitä maan päällä ja hieman sen alla elää ja on, paitsi kerran 65 miljoonaa vuotta sitten. Silloin syöksyi Jukatanin niemimaalle suuren suuri meteori, joka nostatti sellaisen pilven maan ylle, että elämä melkein tukehtui ja aurinko vaipui pimentoon. Monet lajit kuolivat sukupuuttoon ja näiden jäänteistä syntyi uusia. Elämä muunsi muotoaan. Myös silloin maapallo pyöri radallaan ympäri, ympäri kiertäen auringon vuosi toisensa jälkeen. Rata vain kasvaa kynnen paksuuden verran - kussakin kierrossa.

Näin heräsin, söin ja etsin huoltoaseman. Pyöräni etsi sillan, kulki joen yli ja suuntasi seudulle, joita ei sen enempää ollut merkitty karttaan. Risteyksissä käännyin sinne, minne huvitti. Varmaan jollain tavalla pääsisin takaisin. Kukaan tuskin on koskaan jäänyt tänne ikuiseksi ajoiksi, paitsi kerran, 40 vuotta sitten. Tällöin alueella sodittiin niin rajusti, että maailma melkein tukehtui. Sota on lähes ohi eikä sen jäänteistä ole mitään uutta syntynyt maailmalle. Myös tänään maapallo pyörii radallaan ympäri, ympäri, kiertäen auringon vuosi toisensa jälkeen. Aivan kuten Jukatanin katastrofin aikoihin.

Tie erkani kaupungista sillalla. Pyörä halkoi ohi pieniä kyliä. Talot ovat tänään rakennettu muuraamalla harkoista, milloin yksikerroksisina, milloin kaksikerroksisina. Kukaan ei enää tee perinteisiä taloja, kun puusta rakentaminen on paljon kalliimpaa. Sitä paitsi lähistöllä ei ole oikein kunnollisia talousmetsiä. Kaikissa taloissa oli terassi, jonka suu aukeni tielle päin. Pieni katos ja joskus muutama tuoli. Niissä on mukava istua ja rupatella naapureiden kanssa.

Tie halkoi peltotilkkuja, joissa maaperä huokaillen tuskissaan tuottaa laihaa satoaan. Myrkyt ovat laimenneet vuosi vuodelta ja maan hedelmiä voi jo nykyään varmaankin nauttia turvallisin mielin. Tie kiemurteli ja kaarteli milloin itään ja milloin länteen, toisinaan nousten kukkulalle ja toisinaan ajaen alavilla mailla. Monesti sade oli tehnyt suuret ja nyt kuivuneet kuopat tiehen. Hyvä täällä on matkata – varovasti. Lopulta tuli vastaan kukkula jonka vastapuolella nousi pusikko, joka lopulta nousi peräti merkilliseksi metsäksi, kumipuuviljelmäksi. Puut asetettu siistiin järjestykseen, aivan kuin armeijan sotilaat olisivat kerääntyneet suurelle kentälle kuulemaan mitä kenraali sanoisi käskyillään ja uskon vahvistuksesksi. Tunnelma on kuin unessa, silmänkantamattomiin. Suomessa metsät ovat lähes aina kuin anarkian jäljiltä, aivan toisin. Yksi petäjä asettuu yhteen paikkaan, koivu toiseen, pihlaja sinne ja kuusi tänne. Aivan kuten olisivat itse valinneet asuinsijansa sanoen: tähän minä asetun ja juurrun.

Kerran aikaisemmin olin törmännyt metsäiseen ihmemaailmaan. Paikka oli Vantaankoski. Ylität sillan, Helsingin puolelta, käännyt oikealle ja kävelet muutaman sata metriä joen viertä ja nouset ylös törmälle. Täällä löydät pienen polun. Polku halkaisee kuolleen kuusikon. Tänne oli kauan sitten istutettu kuusen taimia vahvistumaan. Taimet unohtuivat ja kuuset pääsivät kasvamaan pituuttaan ja varttaan. Pahaksi epäonnekseen ne oli istutettu kovin tiheään. Taimikko unohtui, kukaan ei harventanut sitä. Kasvoivat ja kasvoivat kunnes tukehduttivat toinen toisensa valon ja veden puutteeseen. Kuolivat pois. Kun kävelet polkua pitkin läpi kuolleen kuusikon voinet kuvitella polun toisessa päässä noita-akan odottavan suuren padan kanssa. Tänne hän on jo valmiiksi maustanut liemen katajanmarjoilla, porkkanoilla ja sipulilla. Odottaa vain matkailijaa, jonka voi heittää paistikkaan pataan kiehumaan ja maukkaaksi lihakeitoksi valmistumaan. Ettäs tiedät kun kuitenkin paikalle joskus menet: Varo noita-akkaa.

Näin siis saavuin kumipuuviljelmälle. Unten metsään. Puilla oli kaulus ja jonkinlainen lippalakki, josta puu jatkoi kohti taivasta. Olivat järjestyksessä kuin sotilaat. Joillakin, alempiarvoisilla oli valkoinen kaulus ja musta lippalakki, ylempi arvoisilla, kenties kersanteilla taasen oli musta kaulus ja musta lippalakki. Kun tarkkaan katsot hieman kauemmas, näet puita, joilla on punainen kaulus, kenties upseereita. Päivisin ne siinä seisovat järjestyksessä ja hyvässä ryhdissä, mutta kun yö saapuu ja ihmiset nukkuvat alkaa puiden supina. Kun lymyät pusikon siimeksessä, hiiren hiljaa ja huomaamatta pinnistäen kuulosi äärimmilleen voinet kuulla puiden kuiskivan keskenään. Kertovan tapahtumista ja muistoista.

Yksi puu kuiskaa toisille: ”Näittekö tänään tämän pöhkön miehen kullanvärisessä moottoripyörässään. Astui pois pyörältään ja samoili hölmistyneen näköisenä keskuudessamme.”

Toinen vastasi: ”Kyllä näin, olipas merkillinen tapaus, pysähtyi vähän väliä ja ihmeteli kovasti meidän ryhtiämme, onneksi olimme eilen ryhdistäytyneet ja asettuneet oivaan järjestykseen. Niin hän pysähtyi ja tutki. Mitä lie selvittäneen.”

Kolmas vastasi: ”Ei hän niin pöhkö ollut. Ihmisillä vain on tapana juosta sinne tänne, pitäen kiirettä alvariinsa. Hosuvat ja meuhkaavat. Eivät oikein koskaan osaa asettua aloilleen ja juurtua omaan paikkaansa. Näin vain tämä mies ihmetteli miten voimme olla tyytyväisiä omalla paikallamme.”

Täyden kuun aikana, voinet kuulla kenraalin, vanhimman puun, pitävän puheen joukolleen. Näin hän puhui ja valoi uskoa armeijalleen:

”Hyvät kumipuut. Tiedätte kaikki arvonne ja paikkanne. Te olette korvaamattoman arvokkaita ihmisille. Tiedätte, että ihmiset ovat istuttaneet teidät, ruokkineet ja hoivanneet teitä kautta aikain. Antaneet teille oman nimen Hevea brasiliensis. Teidän suurena isänmaalisena tehtävänänne on auttaa myös luojaanne. Ilman teidän apua, valuttamallanne mahlalla ei ihminen voisi juurikaan tulla toimeen. Mahlastanne, lateksista, hän valmistaa hienoja renkaita, jotka he asettavat eri kulkuvälineisiinsä, autoihin, pyöriin, kärryihin ja monen moisiin välineisiin. Ilman kumisia renkaita olisi ihmisen kovasti vaikea liikkua ja kuljettaa erilaisia tavaroita. Olette lähes elinehto heille. Mahlastanne hän valmistaa kengänpohjia, joiden avulla on hyvä kävellä liukastumatta. Hän valmistaa hyviä saappaita, jotta voisi kulkea kuivin jaloin. Ihmisten maailma olisi kovin koliseva, jos hän ei asettaisi erilaisia vaimentimia koneiden alle. Parhaimmat vaimentimet ovat valmistettu teidän mahlastanne. Sanalla sanoen teillä on suuri tehtävä. Kantakaa tätä tehtävää ylpeänä ja tyytyväisenä.

Runsaat 150 vuotta sitten, oppi ihminen lisäämään eri lisäaineita mahlaanne kuumentamaan seoksen eri muoteissa ja näin sai aikaiseksi sitkeän ja kestävän kumin. Hän oppi vulkaanimoisen vaikean taidon. Kun ihmiset ovat kovin kateellisia toisilleen, niin kaikki maat halusivat kumin kasvavan alueellaan. Syntyi suuria ongelmia kun puita kasvoi vain Brasiliassa, portugalilaisten omalla alueella. Siellä he vartioivat hyvin puitaan ja halusivat kerätä kaikki rahat itselleen. Kunnes kerran erään englantilaisen, Henry Wickhamin onnistui varastamaan puiden siemeniä ja istuttaa ne eteläiseen Intiaan.

Kuten monet teistä ovat ehkä kuulleet, niin esi-isienne aikaan saapuivat ranskalaiset tänne siemenineen. Ranskalaiset taasen olivat varastaneet siemenet englantilaisilta. Kukaan ei halunnut luovuttaa siemeniä kun kumi on heille niin tärkeä kauppatavara. Niinpä ihminen, katala olento, turvautuu varkauteen ja viekkauteen saadakseen haluamansa toiselta ihmiseltä.

Niinpä nämä ranskalaiset tulivat ja istuttivat taimensa tänne vaalivat ja huolehtivat esi-isiämme. Mutta eivät kuitenkaan välittäneet mitään ihmisistä, jotka hoitivat heitä. Monet, jotka olivat istuttaneet esi-isiämme eivät koskaan nähneet sitä päivää kun joudumme eläkkeelle ja poishakatuksi 30 vuotiaina. Niin nämä ranskalaiset orjuuttivat viljelijöitä vain saadakseen mahlaamme halvalla.

Nykyään on toisin kuten vallan hyvin tiedämme. Ilman viljelijöiden ammattitaitoa emme myöskään voisi kovin hyvin. Siksi ihmiset tänään myös huolehtivat viljelijöistä.

Monet nuoret viisivuotiaat puut kasvettuaan läpimitaltaan 10 senttiseksi valittavat sitä, kun ihmiset leikkaavat nahkaamme, kaarnaamme, hienon spiraalimaisen uran, joka nousee 30 astetta ja kiertää ympäriltämme yhden täyden kierroksen. Ei kuitenkaan syytä huoleen sillä voimme kasvaa täyteen mittaan huolimatta haavastamme. Haavastamme valuu pientä nokkaa pitkin mahlaamme pieniin kippoihin, josta ihmiset käyvät aamutuimaan niitä tyhjentämään. Sitä paitsi eivät ihmiset välittäisi meistä, jos heillä ei olisi vapautta viiltää kuortamme hieman.

Monet teistä valittavat, että elämän jakso on hieman lyhyt vain 30 vuotta kunnes ihmiset hakkaavat meidät pois. Ei kuitenkaan syytä huoleen, sillä elämä jatkuu uudelleen luomisamme siemenissä. Pois hakkuuta tarvitaan vain siksi, että tällöin saadaan uutta elintilaa lapsillemme. Kukapa ei riemumielin halua tehdä lastemme valoisalle tulevaisuudelle.

Hyvät kumipuut olkaamme ylpeitä kunniakkaasta tehtävästämme, vaikka ihmisten historia ympärillämme on ollut raaka. Täyttäkäämme tehtävämme niin kuin kunnon kumipuiden kuuluukin tehdä tyytyväisin ja reippain mielin”