Lang Co veden kaupunki

Saapui Lang Co:hon pyörä. Pyörässä istui mies. Miehen niskaa ja hartioita särki. Ajoi hitaasti kuin olisi pelännyt kaatuvansa. Oli matkannut puoliväliin Hueta ja Hoi Ania yhdistävää tietä. Pysähtyi kaupunkiin kun ei halunnut illalla ajaa vuoristoon. Toisin kuin monet muut, jotka kiitävät kaupungin läpi. Aina vain kiirehtien saavuttaakseen maaliin, jota ei edes ole olemassa. Monet menettivät paljon kun Lang Co on hienoimpia rantakaupunkeja maailmassa. Tuntematon suuruus. Rauhallinen ja kotoisa.

Lang Co on veden kaupunki, se on rakennettu hiekkaiselle kapealle niemelle. Toiselta puolen niemi rajoittuu Kiinan Mereen ja toiselta puolen suureen lahteen. Lahden yhdistää mereen kapea salmi. Salmea pitkin kalat uivat päästääkseen rauhalliseen lämpimään lahteen, lepopaikkaan. Toisin kuitenkin käy. Joutuvat vain kalastajien saaliiksi ja ihmisten ruokapöytään. Kalastajien kun on hyvä harrastaa elinkeinoaan kun niemi muodostaa hyvän aallonmurtajan. Kalat taasen eivät tätä murtaja seikkaa varmaan kovin syvällisesti ymmärrä.

Salmen yli on rakennettu silta. Miksi näin? Eivätkö sillat ole kalliita? Miksei yksinkertaisesti ole rakennettu tie lahden reunoja myötäillen? Näin ei voitu tehdä koska siellä kulkee rautatie. Tietä varten olisi joko jouduttu siirtämään rautatie tai tekemään kohtalaisen kalliita kallioleikkauksia. Siirtäminen taasen ei oikein olisi luonnistunut joten oli parempi rakentaa silta autoille. Myöhemmin kun huomattiin liikennemäärän olevan suuren ja autojen piti aina kiivetä ylös vuorelle ihailemaan näköaloja (jos nyt autot osaavat ihailla yhtään mitään) päätettiin rakentaa pitkä tunneli. Tätä pitkin voivat autot kulkea. Moottoripyöriltä ja polttoainerekoilta on sinne pääsy kielletty.

Lang Co:n eristää merestä korkeahko harjanne, joka laskeutuu niemen kärkeä kohden. Harjanne suojelee kaupunkia silloin kun meri on vihainen ja eristää sen silloin kun meri on lempeä. Harva viitsii nousta harjulle. Täältä aukeaa uljaat näkymät etelään, pohjoiseen, länteen ja itään. Pohjoisessa ja etelässä siintävät sinisenä vuoret ja kukkulat. Näiden välissä kaartuu meri itään päin välillä tyynenä ja välillä hurjistuneena kuin intohimoinen rakastajatar. Meri joka antaa leivän niin monelle ja virkistää mielen vielä useammalle. Lännessä taasen lahden tuolla puolen siintävät vuoret, punertaen taivaan auringon laskiessa vuorten taakse. Kun katsot tarkkaan laskuveden aikaan lahden hiekkasärkkiä, niin näet muutaman ihmisen kaivavan hiekkaa. Mitä etsivät. Kukaties äyriäisi ruokapöytäänsä.

Voinet kiivetä harjulle ja istua ihailemassa maisemaa hartaana. Kävelet alas rantahietikolle. Annat aaltojen huuhtoa jalkojasi. Istahdat alas ja kuuntelet maininkien ääniä kun ne murtuvat hietikolle. Wsiuup, wsiuup ne sanovat, tuoden viestinsä kaukaa aavalta mereltä. Harva näitä viestejä ymmärtää ja vielä harvemmat tulkita. - Toki tiedän paljon siitä miten mainingit rikkoutuvat saapuessaan matalikoille, aaltojen fysiikasta, vesipartikkeleiden koheesiovoimista, kokonpuristumattomasta nesteestä, liikevektoreiden dynamiikasta ja monista muista asioista. Nämä eivät kuitenkaan voi selittää sitä harrasta elämystä, jonka meri on aina luonnut. Kuuntele minua meri kuiskaa. Mitä huolit pieni ihminen, rauhoitu ja kuuntele rytmiäni ja sävelmääni. Silloin tiedät elämän kuohujen vain kuihtuvan kuin aallot rantahiekkaan. Ovat vain hetken hurma ja tuska ihmisen elämän koreudessa.

Mietin merta ja maisemia. Mitäköhän mietti ensimmäinen ihminen, joka tänne saapui kaukaa pohjoisesta. Silloin Tiibet oli puoli kilometriä matalampi. Ei ollut varmaan koskaan nähnyt merta. Oli aina tottunut kulkemaan metsissä, metsästäen ja keräten kasviksia. Ehkä osasi viljellä ehkä ei. Millaisen vaikutelman mahtoi aava ulappa herättää hänessä? Oli varmaan nähnyt järvet ja joet. Meri oli silti erilainen ja eri makuinen. Istuiko hänkin hietikolla miettien ja kuunnellen Ahdin viestejä kuten minä nyt. Nämä sanomat ovat olleet olemassa kauan ennen kuin ihminen lähti Ambomaalta ja tulevat olemaan kauan sen jälkeen kun ihminen on hävinnyt maapallolta.

Ranta on lähes autio, pohjoisen kallioihin ainakin viisi kilometriä matkaa eikä ketään, parin kilometrin päässä on tienpätkä, joka tuo päivittäin uimareita paikalle. Tien jälkeen jatkuu hiekkarantaa kilometrin jos toisenkin. Kun ketään ei näy niin pulahdat veteen ilkosillasi. Istut kaulaasi myöden vedessä ja iloitset. Nouset makaamaan rantahietikolle ja otat tyynyksesi meren huuhtoman styrox palasen ja annat auringon kuivata ihosi. Makaat ja katsot pilviä taivaalla tietoisena siitä, että maailma, jonka hyväilyyn antaudut on hyvin vanha, lähes ikuinen.

Kun saavut Huesta etsien majapaikkaa, niin ensimmäiseksi tulee vastaan vierasmaja, joka mainostaa itseään reppureissaajien oivalliseksi lepopaikaksi, halvaksi ja hyväksi. Halpa se ei ainakaan ollut ja lounaastakin yritettiin laskuttaa pariin kertaan. En päässyt yön hinnasta sopuun. Ulkopuolella lepäsi riippumatossa muuan ukko. Ukko kysyi, haluanko huoneen sillä hinnalla, jonka ehdotin. Kehotti seuraamaan häntä. Niin saavuimme mukavan vihreäksi värjätyn vierasmajan luokse. Tätä piti yksi perhe. Näiden sukulaiset asuivat Kanadassa ja siksi osasivat auttavasti englantia. Tien toisella puolella oli nelikerroksinen hotelli, jonka hinnat eivät myöskään miellyttäneet. Niinpä valitsin majatalon. Kaupungissa on useitakin majataloja ja ravintoloita. Itse jäin miettimään riittääkö kaikille asiakkaita. Tuskin - siinä määrin unelias läpikulkupaikka tämä on.

Kaupunki on muodostunut kahdesta samansuuntaisesta noin 3 kilometriä pitkästä kadusta. Monet eivät antaisi tälle edes kaupungin nimeä. Kutsuisivat vain kyläksi. Illalla menin yhteen kahvilaan ja tilasin ”lemon juice” (sitruunasta puristettua, sokeroidulla vedellä laimennetua tuoremehua). Tarjoilija ei ymmärtänyt soitti eräälle ystävättärelle. Selitin mitä halusin. Okei, tarjoilija lähti hakemaan ja toi sitruunasoodan (seven uppia). Ei ihan oikeata, en viitsinyt oikaista - mitä turhaan. Siinä puhelimme ja välillä ystävätär soitteli. Lopulta kysyi kelpaisiko syntymäpäiväkakkua. Totta kai maistuisi. Hyppäsin hänen skootterin selkään ja niin kiisimme läpi pimeän illan toiseen kahvilaan, jossa ystävätär jo odotteli poikaystävänsä ja kakun kera. Tämä työskenteli erään englantilaisen yrityksen palveluksessa. Siksi osasi englantia. Yrityksellä oli ties mikä projekti täällä meneillään. Hieman valitteli, ettei Vietnamilaisten hotellisäännösten mukaan voi asustaa poikaystävänsä kanssa samassa huoneessa. Susiparit ovat kiellettyjä, kuten Suomessakin oli laita kauan sitten. Kysyin menevätkö he piakkoin naimisiin. Tyttö vastasi en oikein tiedä menenkö tämän kanssa. Kuultuaan vastauksen oli pojan ilme aika hämmentynyt, surkea ja paljon puhuva. Varmaan ajatteli: ”Paljonko tässä oikein joutuu ponnistelemaan. Kustannan syntymäpäivät, lahjat ja kakut. Tarjoan vielä kakkua ja juomaa ystävättärellesi ja tämän satunaiselle tuttavalle. Mahtaakohan toi lyyli olla sittenkään vaivan arvoinen?”

Keskipäivällä istuin matkustajakodin rappusilla pikakahvia nauttien ja katson ohi kiitäviä vuokrapyörillä sukeltelevia poikia ja tyttöjä. Kiirehtivät Huesta Hoi Aniin, kun matkaoppaat niin suosittelevat. Aina vain kiire, muutaman viikon loma ja se siinä. Kotiin palattuaan sanovat käyneensä Vietnamissa. Sanon heille: Vähänpä näit. Olisivatpa vain pysähtyneet ja yöpyneet.