Sihanouk himmenee (täydennetty)
Sanalla sanoen maan olot ajavat prinssin ohitse niin vasemmalta kuin oikealta, yläpuolelta ja alapuolelta niin, että perävalot vain näkyvät sumuisessa yössä. Ehkä siksi, tässä turhauttavassa tilanteessa, prinssi keskittyy elokuvien tekemiseen ja saksofoniinsa.
Vaikka 1967 syntynyt Samlautin kapina ja 1968 sisällissota tuotti paljon huolta sekä prinssille, armeijalle että Lon Nolille niin kapinnallisten sotilaallinen uhka oli loppujen lopuksi sangen vähäinen. Siihen kuului muutama tuhat CPK:n johtamaa vallankumouksellista siroteltuna ympäri maata sinne tänne, jota vaivasi suuri epävarmuus oikeasta taktiikasta, lojaalisuus oli hyvin hajanaista ja johto oli vähän mitä sattuu. Heidän aseistus oli heikko, pari sataa säännölliseltä armeijalta varastettua kivääriä ja toinen mokoma itse tehtyjä. Kapinnallisten johto oli muodostunut muutamasta idealistisesta urbaanista älyköstä, joilla ei juurikaan ollut hajua strategiasta ja taistelusta. Tiedon välitys kaadereiden välillä vei usein päiviä jopa viikkoja. CPK:n johto asui metsässä lähellä Vietnamin rajaa, josta matkat kaikkialle olivat pitkät ja tiet heikot. Ei uskoisi tällaisen Robin Hood porukan olevan mikään vakava uhka. Mutta niin vain kävi että 7 vuotta myöhemmin joukko oli paisunut ja otti vallan maassa. Nyt ollaankin Kambodzhassa, missä kaikki tapahtuu vain toisella tavalla kuin muualla. Tämä ei olisi päässyt tapahtumaan ilman USA:n jatkuvaa ilmapommitusta, amerikkalaisille mieluista Nol Lonlin hallitusta ja tämän harjoittamaa erittäin brutaalia politiikkaa kapinnallisia vastaan ja Sihanoukin tukea, jonka perimmäinen syy oli hänen kyltymätön halu hallita maata.
Jo Johnsonin aikana vuonna 1967 amerikkalaisille oli ilmennyt, että NLF:n joukkoja majailee Kambodzhassa. Niitä jahtaamaan oli lähetetty silloin tällöin erikoisjoukkoja, samoin rajaseutuja oli pommitettu pienimuotoisesti. Nyt Sihanoukin mielessä kävi Geneven kokouksessa sovittu ICSC, Intian, Kanadan ja Puolan edustajista muodostunut hampaaton valvontakomissio. Komissio ei sen enempää pysynyt puuttumaan vuoden 1955 vaaleihin eikä Etelä-Vietnamin Ngo Dinh Diemin istuttamiseen maan diktaattoriksi. Sen yhtenä tehtävänä oli valvoa ettei Vietnamin, Laosin ja Kambodzhan suvereniteettia loukata. Sihanouk nyt toivoo ICSC:n puuttuvan amerikkalaisten joukkojen vierailuihin Kambodzhassa. Vastaavasti Yhdysvallatkin oli asettanut hieman toivoa komitean voivan puuttua NLF:n levähdyspaikkoihin. Heillä kun oli tiedustelutietoja ja ilmakuvia NLF:n piilopaikoista Kambodzhassa. Näitä kuvia he olivat toimittaneet Australian suurlähetystön kautta Sihanoukille. Amerikkalaiset kyllä nyt totesivat komitean edustajille heidän loukanneen Kambodzhan suvereniteettia omilla pienimuotoisilla retkillään, mutta Vietnam oli loukannut vielä räikeämmin. Vaikka komitealle oli asetettu toivoa puolin ja toisin, niin se ei oikeastaan kyennyt tekemään yhtään mitään.
No hyvä. Samlautin kapina oli kukistettu kesällä 1967 ja CPK hieroi strategiaansa ja mietti miten he voisivat rekrytoida lisää väkeä täysmittaisen sisällissodan käymiseksi (näitä aatoksia prinssi ei tiennyt). Toiselta puolen piti nyt tyynnytellä hieman konservatiivista edustuslaitosta. Nämä olivat kovin nyreissään diplomaattisuhteiden katkaisusta Yhdysvaltojen kanssa. Jos näitä suhteita voisi hieman lämmitellä ja siinä sivussa saada hieman sotilasapua ja avustusmiljoonia - tuumi prinssi. Talouskriisin juuret kun osittain ulottuivat Amerikka välirikkoon. Saman aikaisesti Sihanoukin oma (Kou Roun ja lankomiehen Oum Mannoriten johtama) turvallisuuspoliisi, Sihanoukin väkivaltaa tihkuvan mielialan saattelemana, oli entistä hyökkäävämpi ja brutaalimpi kiinalaiskambodzhalaisia (pro Mao) kansalaisia ja yliopisto-opiskelijoita vastaan. Monet kuvaavavt aikakautta ”uhkien ja varjojen” ajaksi. Prinssi pyrki siis tasapainottelemaan oikeiston ja vasemmiston välillä: Antamalla porkkanoita toisaalle (konservatiiveille) ja keppiä toisaalle (vasemmistolle). [Keppi sana on ehkä hieman liian lievä ilmaisu kun monet toisinajattelijat hävisivät noin vain hygieenisesti jälkiä jättämättä.]
Jacqueline Kennedyn vierailu
Kuin taivaanlahjana oli prinsiin korviin kantautunut tieto JFK:n lesken Jacqueline Kennedyn halu nähdä Angkor Watt. Hän oli unelmoinut siitä jo pienestä teinitytöstä asti. Sihanouk oli nyt unohtanut vuonna 1963 esittämänsä mielipiteen Ngo Dinh Diemin, JFK:n ja Thaimaan Sarit Thannarat 3 kuukauden sisään sattuneista kuolemista: ”Helvetissä nämä kolme tulevat kohtaamaan”. Unohdukseen ehkä hieman avitti kun hän nyt tarvitsi Yhdysvaltoja sisäpoliittisista syistä.
Vaikka Jacqueline Kennedyn vierailulla ei ollut sinänsä suurta poliittista painoa niin se kuitenkin alusti tulevia neuvotteluita ja näin vierailu oli sekä pitkällä että lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna lopulta suurempi merkitys kuin mitä Charles De Gaullen vierailulla oli runsas vuosi aikaisemmin. Nimittäin sen seurauksena tammikuussa 1968 saapui delegaatio Yhdysvaltojen ulkoministeriöstä johtajanaan Intiassa asemapaikkanaan pitävä suurlähettiläs Chester Bowles. Delegaation tavoitteena oli pohtia maiden välisiä suhteita.
Kennedy oli hurmaava ja tyylikäs kuten aina. Hänen charminsa oli vastustamaton. Kuin taivaallinen devata olisi laskeutunut maanpäälle. Katujen varsilla tuhannet ihmiset hurrasivat ja toivottivat hänet tervetulleiksi. Kurjuuden keskellä hieman loistoa, satu poliisivaltion kehyksissä. Se oli ehkä enemmän luksusta kuin mitä tavallinen turistimatkaaja voisi koskaan kokea, se oli kuin valtiovierailu ilman pakollisia poliittisia neuvotteluita. Sihanouk panosti siihen kun hän näin voisi hieman liudentaa aitoja maiden välillä. Niinpä Kennedy pääsi syöttämään kuninkaallisia norsuja, Sihanoukin tytär Buppha Devi esitti hänelle aspara tanssin ja toimi myöhemmin hänen oppaanaan. Sihanouk esitteli Angor Wattia, arkeologien suureksi harmiksi, kun selitti reliefeistä vähän niitä näitä.
Jos joskus näet coctail baarin ja listalla on ”Femme fatale coctail”, niin tiedä, että juoma on kehitetty Kennedyn kunniaksi. Juoman väri johtuu siitä, että baarimikko halusi tehdä samanvärisen juoman kuin mitä Kennedyn huulipuna oli (Raffles Le Royal hotellin vitriinissä on vielä Jacquelinen huulipunan värjäämä lasi näytillä, tosin huulipunan uusii aika ajoin joku vuorossa oleva siivooja).
Vierailun kunniaksi oli Sihanoukvillessä yksi katu nimetty John F. Kennedyn muistoksi. Kun prinssiltä oli kysytty, miksi se oli Sihanoukvillessä vastasi hän tähän hyvin sihanoukmaiseen tapaan: ”Phnom Penhissä ei ollut vapaita katuja. Sitä paitsi Sihanoukville on nimitetty minun mukaani.”
Kenedyn vierailun jälkeen saapui suurlähettiläs Chester Bowles 4 päivän vierailulle tammikuussa 1968 juuri ennen TET hyökkäystä. Vierailun ensimmäisenä päivänä käytiin neuvotteluita pääministeri Sonn Sanin ja kenraali Nhick Tioulongin sekä seuraavana päivänä Sihanoukin johdolla. Keskustelut suurlähettilään kanssa olivat siinä määrin merkittäviä maan tulevalle historialle, että siitä on syytä mainita muutama sana.
Siitä mitä virallisen julkilausuman ulkopuolella itse asiassa on keskusteltu ja sovittu kinastelevat historioitsijat vielä tänään. Varmuutta asioiden oikeasta laidasta ei saada varmaan koskaan kun lähettiläs kuoli toukokuussa 1986 Parkinsonin tautiin. Asia koskee Sihanoukin näkemystä maan pommituksista. Kissinger on nimittäin todennut kirjassaan Ending the Vietnam War Sihanoukin sanoneen Bowlesile:
”We don't want any Vietnamese in Cambodia.... We will be very glad if you solve our problem. We are not opposed to hot pursuit in uninhabited areas. You would be liberating us from the Viet Cong. For me only Cambodia counts. I want you to force the Viet Cong to leave Cambodia. In unpopulated areas, where there are not Cambodians,- such precise cases I would shut my eyes.” / Emme halua yhtään vietnamilaista Kambodzhaan ... olemme erittäin iloisia jos ratkaisette ongelmamme. Emme vastusta jo ajatte takaa [heitä] asumattomilla alueilla. Vapautatte meidät VietCongilta. Minulla vain Kambodzha merkitsee. Sellaisilla asumattomilla alueilla, missä ei ole Kambodzhalaisia, tuölen sulkeman silmäni."
(Henry Kissinger: Ending the Vietnam War, A History of America's Involvement in and Extraction from the Vietnam War Simon & Schluster 2003)
Tavallaan hän olisi, Kissingerin mukaan, sulkenut silmänsä jos amerikkalaiset pommittavat maan harvaan asuttuja alueita. Siis ikään kuin olisi pyhittänyt maan pommitukset. Sihanouk on kiivaasti kiistänyt sanoneensa mitään pommitukseen viittavaakaan. Missään neuvottelujen julkilausumassa tai muistioissa ei ole mitään mainintojakaan pomituksen sallimisisesta. Päinvastoin eräässä Bowlesin delegaatioon kuuluvan virkamiehen raportissa saa mielikuvan että Sihanouk ei olisi hyväksynyt pommitusta (W. Shawcorss: Sideshow, Kissinger Nixon and the Destruction of Cambodia). 'Hot pursuit' kun lienee ihan jotain muuta kuin systemaattinen pommitus. Asia on sikäli ongelmallinen, että Kissinger useasti muutoinkin on puhunut liirumlaarumia ja Sihanoukin puheetkaan eivät ole olleet aina kovin luotettavia. Kumpikin mies taisi olla kuten Aristoteles on aikoinaan todennut: ”Ihminen on poliittinen eläin”.
Kun vierailu tapahtui samaan aikaan kun Samlautin kapinan ensimmäinen vaihe oli vaivoin saatu tukahdutettua, niin Sihanouk saattoi tällöin ajatella, että vietnamilaiset olivat ottamassa valvontaansa tiukemmin Kambodzhalaisen vasemmiston. Siksi olisi ollut toivottavaa, että USA hieman kurittaisi näitä. Mutta toisaalta tämä merkitsisi sitä, että ulkomaat puuttuisivat Kambodzhan sisäpolitiikkaan ja Vietnamin sodan laajenemiseen Kambodzhan maaperälle. Seikkoja, joita Sihanouk pyrki välttämään kaikin keinoin. Toisaalta Samlautin kapina tapahtui maan länsiosassa ja nyt olisi ollut kyse maan itäosista ja NLF pyrki kaikin keinoin olemaan ärsyttämättä prinssiä. Joten jo tämänkin syyn vuoksi Sihanouk ei olisi suhtautunut mitenkään myötämielisesti asiaan. Vieläpä sekä Sihanouk että kenraali Nhick Tioulong jyrkästi kiistivät ettei maassa ole Vietnamilaisia joukkoja laisinkaan (salaisesti he kyllä tiesivät näitä olevan maassa). Lopulta Kambodzhan laajamittainen pommittaminen alkoi vasta Nixonin astuttua valtaan vuotta myöhemmin (tosin pienimuotoista pommitusta oli ollut jo aikaisemmin). Joten pommitus tuskin oli edes asialistallakaan vaikka vietnamilaisista joukoista Kambodzhassa siellä keskusteltiinkin ja mahdollisesti joukkojen takaa-ajoista (pursuitista). Joten Sihanoukin tuskin on antanut lupaa pommituksiin vaikka hän on joskus todennut lainaten vanhaa Kambodzhalaista sananlaskua: ”Kun elefantit tappelevat niin muurahaisen on syytä olla syrjässä”.
Aiheesta kylläkin kinastellaan Yhdysvalloissa vielä niin kauan, kun Vietnamin sota on ajankohtainen ja ajankohtainen se on siellä ainakin seuraavat 50 vuotta (vrt. vaikkapa William Shawcrossin kirjaan Sideshow, Kissinger, Nixon and the destruction of cambodia). Pommitusta pohdimme vielä tuonnempana sillä kun oli ratkaiseva merkitys punakhmerien kasvulle ja heidän voitolle. Siispä Kissinger puhui liirumlaarumia, tämä tuskin on mikään uutinen tästä Nobelin rauhanpalkinnon saajasta (Josef Stalinillekkin (”Uncle Joe”:lle) ja Hitlerillekkin aikoinaan ehdotettiin rauhanpalkintoa em. vieläpä kahteen kertaan eli 1945 ja 1948 kts. myös Asle Sveenin artikkelia ).
Muina esityslistalla olevina asioina oli maan rajojen kunnioittaminen ja diplomaattisuhteiden uudelleen solmiminen. Bowlesin vierailun aikana ei diplomaattisuhteita vielä solmittu. Suurlähettiläs lupasi lähettää viestin tästä Washingtoniin. Suhteet solmittiin vasta vuoden kuluttua tammikuussa 1969. Nixonin astuttua valtaan. Liian myöhään, jotta maan poliittinen oikeisto olisi ollut tyytyväinen, mutta sopivaan aikaan, jotta amerikkalaisilla olisi ollut mahdollisuus puuttua kulissien takana Sihanoukin syrjäyttämiseen.
Diplomaattisuhteiden muodostamisen jälkeen Sihanouk tasapainoili hieman vasemmallekin. Kambodzha tunnusti Etelä-Vietnamin väliaikaisen vallankumoushallituksen PRG:n heti kun tämä oli perustettu 1969. NLF:n kaupallinen edustusto muutettiin NLF/PRGn suurlähetystöksi. Prinssi oli täysin vakuuttunut, että Yhdysvallat häviäisi sodan, joten toimenpide oli hyvin perusteltu. Missään tapauksessa USA suhteiden lämmittämisellä haluttu ärsyttää tulevaa raja-naapuria.
Kun Yhdysvallat olivat aikansa tehneet julkiseksi NLF:n piilopaikat Kambodzhassa, niin lopulta prinssi myönsi näin olevan. Hän kuitenkin lisäsi, että joukot olivat maassa siksi että amerikkalaiset ajoivat heidät sinne. Jos amerikkalaiset vain myöntäisivät ilmeisen tosiasian etteivät he voi voittaa Vietnamin sotaa ja lähtisivät pois niin ei olisi mitään tarvetta NLF:n piileskellä maassa. Moisista mielipiteistä ei Nixonin hallitus ollut kovin mielissään. Joten he eivät ainakaan vastustaisi jos hänet syrjäytettäisiin muualle.
Askel oikealle
Nyt tapahtui muuan seikka, joka huolestutti kovin Sihanoukia. Kiina oli ollut tärkeä kumppani ja patruuna maalle. Valttikortti USA:ta vastaan. Kevällä 1967, Samlautin kapina aikoihin, Kiinan suurlähetystö lähetti moniin lehtiin kulttuurivallankumousta ylistäviä kirjoituksia. Kiinalaisissa kouluissa tutkittiin ahkerasti Maon punaista kirjaa kuten myös kirjan ranskannos levisi opiselijoiden jopukkoon. Poliisiraporteissa kuvaillaan joidenkin opiskelijaryhmien matkivan kulttuurivallankumouksellisia pukeutumisellaan ja puheillaan sekä levittävän sitä ylistäviä julisteita sinne sun tänne. Vielä pahempana oli maan suuren, siihen saakka epäpoliittinen 400 000 hengen käsittävän kiinalaisperäisen vähemmistön politisoituminen, vastauksena kiihtyvälle propagandalle. Tilanteessa Sihanouk tuli kovin epäluuloiseksi kiinalaisten pyrkimyksiä kohtaan: Aikooko Peking puuttua maansa sisäisiin oloihin? Ovatko he salaliitossa punakhmerien kanssa, pyrkien omaamaan liikkeen itselleen?
Kaikki ei valtion omistamat lehdet lakkautettiin, Kiinan uutistoimisto suljettiin ja Maon ajatuksia esitteleviä kiinalaiset kouluja uhkasi sulkeminen mikäli ne eivät noudattaisi valtion määräämää opintosuunnitelmaa. Syyskuun ensimmäinen suljettiin Sino-Khmer ystävyysseura. Seuraa syytettiin punakhmerien viidenneksi rintamaksi. Lopulta Shinoukin kärsivällisyys loppui. Hän syytti maansa kohdanneen ”ideologisen invaasion, joihin pitää, itse-puolustuksen vuoksi, vastata kaikilla laillisilla keinoilla”. Lopulta uhattiin Kambodzhan Pekingin suurlähetystön henkilökunnan kutsuminen kotiin. Seikka herätti Kiinan johdon. Itse Tsou Enlai lähetti Sihanoukille vetoomuksen syyskuun 14 ja kiinalaiset vähensivät propagandatoimiaan maassa. Suhteet normalisoituivat pikkuhiljaa. Sihanoukin epäluuloisuus kuitenkin jäi kytemään hiilloksella.
Suhteita Kiinaan ei voitu kuitenkaan vaarantaa eikä myöskään Pohjois-Vietnamiin. Sekä talousapu Kiinasta että asekuljetukset AVN:lle ja NLF:lle sekä korruptoitunut elintarvikekauppa vietnamilaisille oli maalle ensiarvoisen tärkeä, suuruusluokaltaan 20 miljoonaa USD (virallinen vienti kumin riisin ja maissin vienti oli suurluokkaa 70 miljoonaa USD). Lisäksi Kiina muodosti tärkeän suojan jos jenkit yrittäisivät hyppiä nenille.
No niin. Vaikka Sihanouk uskoi Vietnamin voittavan sodan, niin hän myös pelkäsi Vietnamin muuttavan maansa sodan jälkeen omaksi satelliittivaltiokseen Laosin ohella. Tämän estämiseksi tarvittiin USA:n tukea. Kapina ja sen seurauksena syntynyt sisällissota, epäluulo Kiinaa kohtaan, epävarmuus siitä tukiko Vietnam punakhmerejä, kehno talous ja muutama muu vähäisempi seikka sai Sihanoukin astumaan aimo askeleen oikealle jota tasapainottamaan ei enää ollut parlamentaarista vasemmistoa.
Tilanne koko Indokiinassa muuttui hyvin nopeasti. Vietnamissa käynnistettiin TET hyökkäys. Vaikka hyökkäys oli menestys siinä mielessä, että Yhdysvaltojen kotirintamalla herättiin vastustamaan sotaa hyvin ponnekkaasti, niin se sotilaallisesti oli NLF:lle tuhoisa. Heikentynyttä NLF:ää korvaamaan jouduttiin siirtämään miehiä Pohjois-Vietnamista etelään. Käytännössä tämä merkitsi Kambodzhan muuttuminen entistä tärkeämmäksi.
Richard Nixon astui yhdysvaltojen presidentiksi tammikuun 20 1969. Tällöin myös Indokiinan politiikka muuttui paljon aggressiivisemmaksi. Ensi töikseen ryhtyi uusi presidentti pommittamaan Kambodzhan rajaseutuja (operaatio Menu). Tästä taasen oli seurauksen vietnamilaisten (NLF:n ja NVA:n) sissien siirtyminen syvemmälle sisämaahan.
Sihanouk tasapainotteli näin oikeiston ja vasemmiston välillä. Kun vastavalittu Nixon päätti ryhtyä pommittamaan raja-alueita, niin prinssi ummisti tästä silmänsä. Mitä muuta hän oikeastaan saattoi tehdä ? Hän tarvitsi amerikkalaisia ja kaikki muut vaihtoehdot olisivat olleet pahempia. Kun vietnamilaiset tunkeutuivat syvemmälle sisämaahan hän vielä salli Lon Nolin jahtaavan NVA:n ja NLF:n sissejä.
Lähtölaskenta alkaa
Kun maan talous alkoi olla melko heikossa hapessa, keksi Sihanouk loistavan idean: Kasinot. Valtion pitää perustaa aina auki olevia kasinoita. Maassa oli muutama laiton kasino mutta nyt niitä oli kaksi julkista: toinen Phnom Penhissä ja toinen Sihanoukvillessa. Pelipöytien ääreen ryntäsivät kaikki eliitin jäsenet, riksakuskit, tehtaiden työntekijät, virkamiehet ja monet muut. Tuhannet Kambodzhalaiset menettivät miljoonia. Tuhlaisivat säästönsä ja tulonsa kuvitelleen olevansa fortunan suosiossa. Lehdistö ei saanut kertoa mitään negatiivista kasinoista ja sen lieveilmiöistä. Phnom Penh ja Sihanoukville olivat kuin kuumeessa. Valtio sai pienen siivun tästä mutta monet menettivät koko elinikäiset säästönsä vain muutama (kasinon omistajat) saivat haalittua omaisuuden. Tämä ei juuri parantanut kansantalouden tilannetta, päinvastoin, monet yrittäjät investoivat pelipöytään ja tuloksena oli maassa konkurssien ja itsemurhien aalto.
Kun ulkomaankauppa oli kansallistettu, niin tästäkin oli seurauksena mustan pörssin kukoistus. Vain muutama henkilö sai tehtyä tässä itselleen omaisuuden. Saman aikaisesti korruptio rehotti. Mitään valtiollista palvelua ei voinut saada maksamatta siitä ensin pimeästi. Esimerkiksi kun ihminen halusi valtion viran niin ensin hänen piti liittyä Sangumin jäseneksi ja maksaa 1000 rieliä virasta. Summa vastasi insinöörin viikon-kahden bruttopalkkaa. Eikä armeijassakaan mennyt kovin hyvin. Monet upseerit olivat myynet armeijan kalustoa hyvästä hinnasta kapinnallisille. Oli tässä kyllä se hyvä puoli, että ei tarvinnut tapella kun kaikki aseet olivat vastapuolella.
Lopulta 1969 pääkaupunkiin saapui kaikkialta maasta maanviljelijöitä jotka eivät kyenneet selviytymään veloistaan. Vietnamin vastaiselta rajalta saapui pommituksia pakoon ihmisiä. Pääkaupungin koko paisui jatkuvasti eikä sen infrastruktuuri ollut valmistautunut yht' äkkiselle rajulle kasvulle. Pääkaupungin työttömyysluvut oli huikea. Ihmiset vaativat joitakin peruspalveluita, joita valtio ei kyennyt toimittamaan. Tuloksena kurjia slummeja, siellä sun täällä. Kaupunki poti kroonista ja pahenevaa nälänhätää.
Mitä tekee Sihanouk tässä tilanteessa? Soittaa saksofonia, tekee elokuvia ja sanoittaa iskelmiä. Monet arvelevat hänen turhautuneen totaalisti kun ei oikeastaan voinut pelata poliittista peliä juuri mitenkään. Peli alkoi olla liian mutkikas: Talous täysin kuralla, Vietnamin sota on tunkeutumassa maahan, Samlautin kapinasta seurannut sisällissota saatu vain vaivoin tukahdutettua, poliittinen oikeisto ennen kaikkea Lon Nolin varamiehen prinssi Sirik Matakin johdolla vehkeilee häntä vastaan, diplomaattisuhteiden solmiminen USA:n kanssa ei tuonnut mukanaan talous- ja sotilasavustuksia ja monia muita seikkoja on ilmassa. Kaiken hännänhuippuna viennin tukirangan eli kumin hinta laski maailmanmarkkinoilla. Kumiviljelmät olivat maan itäosissa, alueita joita amerikkalaiset pommittivat ahkerasti ja siksi monet viljelmät olivat tuhoutuneet. Lopulta punakhmerit onnistuvat rekrytoimaan viljelmien työntekijöitä sankoin joukoin. - Ihan riittävästi ongelmia yhdelle valtion päämiehelle, joka halusi olla ainutkertainen maan aurinko ja siinä sivussa pitää kaikki narut hyppysissään.
Lopulta Sihanouk ei kyennyt tekemään talouden eteen yhtään mitään ja siirsi koko talouspolitiikan Lon Nolin harteille hajottamalla vanhan ”viimeisen mahdollisuuden” hallituksen. Uuden hallituksen nimeksi tuli ”pelastuksen hallitus”. Vaikka Sihanouk ei kristitty ollutkaan niin kovin raamatullisia olivat näiden hallitusten nimet (kenties enteilivät tulevaa apokalypsia). Lokakuussa 1969 lähtee Lon Nol hoitamaan terveyttään Ranskaan. Nyt Sirik Matak pistää tuulemaan. Hän sallii yksityiset pankit, devalvoi rielin 70 % ja siirtämällä monet valtion monopolit yksityisiin käsiin. Tällä hän haluaa tehdä Kambodzhan houkuteltavammaksi ulkomaiselle pääomalle. Isku osuu syvään Sihanoukin ajamaan Buddhalaiseen sosialismiin. Sihanouk tietty vastustaa moista ja hallituksen 4 Sihanouk myönteistä ministeriä uhkaa erota protestina. Tämä sopikin Matakille hyvin, tilalle nimitetään uudet miehet. Nyt Sihanoukilla ei ole enää yhtään itselleen mieluista miestä hallituksessa (Lon Nol oli vielä Ranskassa) ja edustuslaitos on täynnä anti-Sihanoukilaisia konservatiiveja.
Ei kovin mukava tilanne prinssille ja lopulta vuoden 1970 alussa Sihanouk lähtee hoitamaan terveyttään ulkomaille. Hänellä on nyt tavallista suurempi matkalaukku mukanaan. Monet arvelevat hänen pakenevan liian mutkikkaaksi käynyttä tilannetta. Hänellä ei oikeastaan ole enää mitään keinoa hallita kaaosta. Hänen oma luomuksensa Kambodzha, alkoi kääntyä häntä vastaan.
Tilanne on herkullinen Sirik Matakille ja kaikille niille, jotka halusivat päästä prinssistä eroon: Lon Nol ja Sihanouk poissa maasta. Ensi töikseen hän matkustaa Hanoihin keskustellakseen vietnamilaisten läsnäolosta Kambodzhassa. Isännät näyttävät Matakin suureksi suuttumukseksi sopimukset jotka prinssi oli tehnyt. Ei kuule enää käy päinsä.
Vuoden päivät oli Lon Nol ja Sirik Matak hautoneet vallankaappausta, Sihanoukin syrjäyttämistä ja jopa tappamista. Kun Lon Nol palaa niin pannan tuumasta toimeksi. Siitä miten tämä tapahtui, on siinä määrin jännittävä näytelmä, että se on syytä käsitellä omassa postauksessaan. Tarinassa tulee esiintymään ylväitä aatteen miehiä, roistoja, petollisia käärmeitä, valheita, luopioita, ahneita ja jaloja ihmisiä. Aivan kuten joka päivä tulee meitä vastaan.