Sihanoukin ristiretki

Tähän mennessä on siis tapahtunut seuraavaa: Demokraatiti ovat voittaneet vaalit jälleen kerran, Issarak on vallannut suuren osan maasta, kenties ¾ on tavalla tai toisella heidän vallassaan, kuningas on järkyttynyt kun saattaisi pian olla entinen kuningas. Hän pontevoituu ja tekee vallankaappauksen omaa hallitustaan vastaan ja luo itselleen mieluisen hallituksen. Edustuslaitos kieltäytyy hyväksymästä valtion budjettia, rajuja mielenosoituksia esiintyy ympäri maata. Lopulta Sihanouk julistaa maahan sotatilan, jonka varjolla monia merkittäviä Demokraattipoliitikkoja pidätetään. Kuningas lupaa saavuttavansa itsenäisyyden kolmessa vuodessa ja toivoo näin saavansa rauhoitettua kapinan, osittain siinä onnistuikin. Kuningas ryhtyy yhden miehen ristiretkelle itsenäisyyden puolesta. Ranskalaisilla alkaa myös olla huolia riittämiin. Vietnamissa strategia täysin hukassa, sota maksanut ihan älyttömästi, Indokiina on generoinut kotimaassa skandaalin toisensa jälkeen. Kambodzha on hieman paremmin hallinnassa, mutta ei sielläkään uskalleta kulkea maaseudulla ilman vahvasti aseistettua sotilassaattuetta. Muissa siirtomaissa ja protektoraateissa Afrikassa ei tilanne taida olla juuri paremmin. Voi, voi Charles DeGaulle ja Ranskan hallitus raukkaa – niin unelmoivat suuresta ja mahtavasta Ranskasta ympäri maailmaa. Toisin taitaa käydä – olisivatpa lukeneet koulussa läksynsä ja miettineet miten Espanjalle kävi jo 1800-luvulla Etelä-Amerikassa.

Helmikuussa 1953 kuningas Sihanouk ryhtyi toimiin, hämmästyttäen jälleen ranskalaiset. Hän matkusti Ranskaan väittäen syynä olevan terveydelliset. Osittain totta sillä terveysongelmat olivat luonteeltaan poliittiset eikä fyysiset ja panokset suuret, kun kapinalliset ovat ajan oloon valtaamassa koko maan. Hänellä oli mukanaan huolellisesti laadittu lista asioista joista pitäisi keskustella ja sopia ranskalaisten kanssa. Välittömästi saavuttuaan Ranskaan hän lähetti kirjeen presidentti Vincent Auriolille, tosin tällä ei ollut kovin paljon perustuslain suomaa valtaa. Kirjeessään hän toteaa V. M. Reddin mukaan (A History of the Cambodian Independence Movement 1863 -1955  (Sri Venkateswara University, Tirupati 1970):  ”perustan tulevaisuuteni kuninkaana ja dynastiani Ranskan Unionin politiikan vetovoimaan ja yhteistyöhön Ranskan kanssa, johon olen ja tulen olemaan lojaali” - (Hieman samoin sanakääntein aikoinaan 1800 luvun alussa Chan kuningas tunnusti olevansa lojaali Siamille vaikka hyvää vauhtia oli tunnustelemassa suhteita Vietnamiin – niin tyypillistä Kambodzhalle: sanotaan yhtä ja ajatellaan toista) - Sihanouk jatkaa kommunistien valtaavan Kambodzhan piakkoin eikä hän pysty takaamaan alamaistensa kykyä puolustaa Ranskan intressejä.

Auriol avustajineen arvelivat kirjeen ja tätä piakkoin seuraavan toisen kirjeen olevan hälytyksiä. Auriol odotti pari viikkoa vastatakseen niihin. Vastauksessaan hän sanoi lukeneensa nämä ja pyysi kuningasta lounaalle. Täällä Ranskan Indokiinasta vastuussa olevat virkamiehet kohteliaasti kehottivat kuningasta palaamaan takaisin ja vihjaisivat, että hänet voitaisiin vaihtaa kuninkaana. Ranskalaiset eivät siis ottaneet kuninkaan viestiä kovin tosissaan.

Tapahtumista lukiessa juolahtaa helposti mieleen, että ranskalaiset Pariisissa eivät oikein itsekkään tienneet millaisessa suossa he rämpivät koko Indokiinassa. Itse asiassa vasta Henri Navarren saapuminen Vietnamiin kesäkuussa 1953 saattoi avata ranskalaisten silmät, aikaisemmat komentajat olivat ehkä antaneet liian optimistisen kuvan Indokiinan tilanteesta. Pohdin postauksessa Ensimmäinen erä  oliko koko Dien Bien Phun taistelu välttämätön ja väistämätön. Sikäli ihmettely oli perusteltua, että Ranskassa oli kansalaisten mielessä jo vahva halu päästä sodasta eroon jo ennen Geneven kokousta. Poliittisesti ponteva irrottautuminen syntyi vasta kun pääministeriksi oli noussut Pierre Mendes kokouksen aikana (vrt. postaus Geneven konferenssi 1954 ja miten asiat sitten menivätkään). Ilmeisesti tätä kauheaa taistelua ei olisi voitu välttää kun Pariisissa ei oikein ymmärretty tilannetta juurikaan kuten kuninkaan saama vastaanotto ilmensi. Sitä paitsi Mendes ei ehkä olisi noussut pääministeriksi ilman Dien Bien Phuta. Tässä mielessä Sihanoukin vierailu olikin merkittävä tapahtuma koko Indokiinan kriisin ratkaisussa, se ilmeisesti loi yhden pohjan, monien muiden seikkojen ohella, tuleville neuvotteluille Genevessä 1954. Ensimmäisiä korkean tason hälytyksiä tulipalon syttymisestä ja roihun leviämisestä. - Sihanoukin matka eurooppalaisen politiikan traditiota vastaan katsottuna vaikutti kyllä hieman koomiselta: Kaukaisen maan kuningas yks kaks tupsahtaa toiseen maahan ja lähettää kirjeitä tämän maan valtaa vaille olevalle presidentille ja ehdottaa itsenäisyyttä tai muuten tapahtuu heidän intresseille kauheita.

Sihanouk palasikin kotiin, tosin hitaasti kierrellen ja kaarrellen. Hän piti lehdistö- ja radiohaastatteluita Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Näissä hän kertoi Kambodzhan ahdingosta ja Ranskan myöntymättömyydestä. Samanalaista taktiikkaa hän harrasti myöhemmin läpi koko elämänsä: Julkaisemalla ilmeisen luottamuksellisia keskusteluja. Vuonna 1953 menettely oli kieltämättä sangen uskaliasta ja suorasukaista kun hän ei pelkästään pelannut ranskalaisten ja potentiaalisten liittolaisten kanssa vaan myös kotona olevan opposition ja vietnamilaisten kanssa. Poliittinen oppositio (Demokraatit) kun ei vielä ollut täysin hengetön. Lopulta hän palasi Phnom Penhiin toukokuussa ja heti alkuunsa tarjosi dramaattisesti henkensä vastikkeeksi Kambodzhan itsenäisyydestä. Kuninkaan draamantaju, kuten tulemme monesti myöhemmin huomaaman, on sangen verraton (ei mikään ihme kun hän ohjasi, tuotti, kuvasi, näytteli ja käsikirjoitti 50 elokuvaa).

Neuvottelut Pariisissa etenevät hieman hitaasti, joten kuningas ryhtyi vapaaehtoiseksi pakolaiseksi. Ensin hän yritti Thaimaahan, missä häntä ei toivottu tervetulleeksi. Täältä hän meni Siem Riepin autonomiseen sotilasalueeseen. Täällä hän kieltäytyi puhumasta Phnom Penhin ranskalaisten virkamiesten kanssa. Nyt Henri Navarre oli nimitetty Indokiinan komentajaksi ja ilmeisesti hän raportoi Pariisin lähes katastrofaalisesta tilanteesta. Kotirintamalla sodasta oli tullut erittäin epäsuosittu. Indokiinassa taistelut kiihtyivät päivästä toiseen ja kuninkaan Ranskan vastustus kasvoi. Tässä tilanteessa Pariisissa alettiin pohtia kuninkaan vaatimuksia hieman huolellisemmin. Olihan Sihanouk loppujen lopuksi Ranskan ystävä.  Tässä reaalipoliittisessa tilanteessa olisi ehkä parasta pelastaa Ranskan intresseistä niin paljon kuin mahdollista kun vaihtoehtona on intensiiviseksi ja kestämättömäksi kehittyvä kolmen rintaman sota Vietnamissa, Laosissa ja Kambodzhassa, jotka kommunistit tulisivat voittamaan Ranskan kannalta surullisin seurauksin sekä kotimaan kiihtyvät kriisit.

Marraskuussa 1953 ranskalaiset lopulta myöntyivät ja luovuttivat kuninkaan hallintaan Kambodzhan armeijan, oikeuslaitoksen ja ulkopolitiikan. Ranskalaisille jäi kuitenkin talousasiat sisä- ja ulkomaankauppa sekä erittäin tuottoisat kumiviljelmät. Sihanouk oli nyt sangen tyytyväinen, hän tulkitsee nimittäin ranskalaisten ”luhistumisen” henkilökohtaiseksi voitokseen siitäkin huolimatta, että ranskalaisen imperialismin tärkein asia eli talous jää entisten isäntien hallintaan. Sihanouk käskee nyt virkamiehiä järjestämään Siem Riepin ja Phnom Penhin välissä olevissa strukeissa mielenosoituksia hänen kunniakseen. Kun hän ajaa takaisin pääkaupunkiin Son Ngoc Tanhin paluun toisena vuosipäivänä sadat tuhannet hurraavat ihmiset reunustavat kadut. Tosin nämä ihmiset tuskin tietävät mitä itsenäisyys merkitsee mutta kuitenkin toivovat taistelujen päättyvän. Monet näistä hurraajista oli pakkosiirretty maaseudulta kaupunkeihin taisteluita pakoon.. Pian tämän jälkeen Sihanoukia ylistetään kansalliseksi sankariksi, gloria muistutti samanlaista mitä hänen tulevien ystävien Kiinan Mao Zedongin ja  Pohjois Korean Kim Il Sungin suhteen tullaan näkemään.

Lyhyellä tähtäyksellä Ranskan lähteminen alueelta oli monta vaikutusta. Ensinnäkin taistelut laantuivat marraskuulta 1953 Geneven kokoukseen saakka 1954. Tästä oli seurauksena Sihanoukin delegaation neuvotteluaseman paraneminen Geneven kokouksessa. Delegaatiota johti Nhek Tioulong ja otti sangen jääräpäisen asenteen UIF:ään ja paikallisiin kommunisteihin. Näille taasen kokouksen järjestelyvaiheessa halusi Vietnamilainen delegaatio antaa suunvuoron. Muuta kiinalaisten painostuksesta sulkivat heidät pois saadakseen paremman neuvotteluaseman VietMinhille ja vietnammieliselle Pathet-Laolle. Tästäkin huolimatta monet kambodzhalaiset radikaalit hyväksyivät Vietnamin johtoaseman 50- ja 60-luvulla.  Monet heistä, noin 1000,  ryhtyivät pitkään marssiin kohti Hanoita palatakseen myöhemmin 1970 luvulla takaisin kotimaahansa vain joutuakseen amerikkalaisten pommien uhreiksi, Lon Nolin armeijan maalitauluksi tai Pol Potin puhdistusten kohteeksi. Vain muutamat selvisivät ja osa heistä tuli Vietnamin valloitettua maan johtavia virkamiehiä tai ministereitä. UIF ja kommunistit suljettiin pois Kiinan ja Zhou Enlai painostuksesta kun Kiina pyrki Genevessä luomaan itselleen puskurivyöhykkeen (Laos ja Vietnam) erityisesti amerikkalaisia vastaan. Kambodzha oli heille tällöin kohtaluisen vähämerkityksellinen, joka voitaisiin pelata pois jos sekä Laos- että Vietnam-korteille saadaan paremmat asemat.  Myöhemmin Kiinan ja NL:n välirikon myötä Kambodzhasta tuli heille tärkeä kumppani.

Toinen seuraus mikä tällä Sihanoukin ristiretkellä oli, oli Demokraattisen puolueen, Son Ngoc Tanhin ja UIF:n viehätyksen häviäminen. Nämä eivät lopulta onnistuneet suoraan saavuttamaan maalle itsenäisyyttä. Sihanoukille lojaalit oikeistolaiset kuten everstiluutnantti Lon Nol, Nhek Tioulong ja Penn Nouth saivat merkittäviä hallituspaikkoja. Vaikka historiankirjoitus ei koskaan jossittele niin voidaan kysyä olisiko maan tuleva kohtalo ollut toinen jos Issarak ja Demokraatit olisivat saaneet neuvoteltua itsenäisyyden. Jos ranskalaiset olisivat suostuneet Demokraattien vaatimuksiin jo varhain 40-50 luvun taitteessa olisi demokraattinen parlamentarismi osoittanut voimansa ja demokratian perinne olisi voinut jatkua vahvempana. Demokraattisen perinteen puuttuminen kuten kohta nähdään, tulee olemaan maalle kohtalokasta.

Ehkä pitkäaikaisen vaikutus mitä ristiretkellä oli, oli vaikutus Sihanoukille itselleen. Nyt hän katsoi saaneensa mandaatin hallita maata kuten hän katsoi olevan sopivinta.  Kun kommunistinen Khmerin Kansan Vallankumouksellinen Puolue (KPRP) ja Demokraatit hävisivät näyttämöltä, hän sai vaikutelman ristiretkensä olleen ei pelkästään menestys vaan myös neuvokas sekä hänen olevan sen miehen, joka voi johtaa Kambodzhan politiikkaa maan hyödyksi. Seikka tulee näkymään Sihanoukin politiikassa 1960 luvulla kun hän ei katso maallaan olevan mitään velvollisuuksia olla rauhantilassa ei niin Thaimaan eikä Etelä-Vietnamin kanssa. Kieltämättä hänen junailemansa ristiretki Kambodzhan itsenäisyydestä taisi hieman nousta ”kaaliin” eli hänelle muodostui katsomus että vain hän voi johdattaa Kambodzhan menestykseen. Kuten Australialainen diplomaatti ja Kaakkois-Aasian historian tutkija Milton Osborne totesi kerran haastattelussa: "I think he can be faulted fundamentally for his inability to share responsibility with anyone in the Cambodian state and his belief that he, and he alone, knew what was best for Cambodia,"

Maan lopullinen itsenäisyys saavutettiin ja vahvistettiin Genevessä 1954 kuten kuvailtiin postauksessa Geneven konferenssi 1954 ja miten asiat sitten menivätkään. Tällöin maasta muotoutui sotilaallinen autonomia ja taloudenpito jäi heidän omiin käsiinsä. Viimeiset imperialismin kahleet katkaistiin tällöin.

Mitä itsenäisyys itse asiassa tarkoitti? Tavalliselle kansalaiselle ranskalaisten häipyminen ei juuri mitään muuttanut. Hän jatkoi verojen maksamista kuten oli aina tehnyt Phnom Penhin (tai Udongin tai Angkorin) hallitukselle, josta ei hänelle paljoa hyötyä ollut ja oli melko etäinen. Korkea-arvoiset itsetyytyväiset virkamiehet jatkoivat omine pyrkimyksineen ns. kuninkaallista vaikeasti lähestyttävää olemassaoloaan kaukana omissa hoveissaan. Kuninkaalle ja eliitille taasen itsenäisyys merkitsi toimintavapaudessa suuria muutoksia. Heillä ei enää ollut kaukaa Pariisista lähetettyjä virkamiehiä komentamassa mitä pitää tehdä. Heille itsenäisyys merkitsi kykyä hallita itseään ja toisiaan omien halujensa mukaan. Tavoiteltu nationalismi oli lopulta vain eliitin nationalismia.

Mikä oli ranskalaisten nettoefekti maalle? Huolimatta siitä, että 20 luvulta kiihtynyt imperialismi ja verotus oli maassa suurempi kuin muissa Indokiinan maissa, oli nettoefekti kuitenkin positiivinen. Ensinnäkin ranskalaiset lopulta saivat aikaan sen ettei Thaimaa eikä 1800 luvun Vietnam niellyt maata kokonaan, toiseksi ranskalaiset tukijat arkeologit ja historioitsijat kertoivat maailmalle kuinka mahtava menneisyys maalla oli ja kolmanneksi he myös rakensivat maan infrastruktuuria kuten hallintoa ja tiestöä melkoisesti. Kambodzhan koko oli suurempi ranskalaisten lähtiessä kuin heidän sinne saapuessaan 1863. Kun Siamin oli liittänyt hallintaansa maan luoteisosissa olevat strukit kuten Battambangin ha Siem Riepin 1800 luvun alussa niin nämä alueet saivat ranskalaiset palautettua takaisin Kambodzhalle. Ranskalaiset kyllä tekivät paljon virheitä, joista merkittävimmät olivat maan teollistamisen jättäminen hyvin alkukantaiseksi, toiseksi koulutuksen merkittävä laiminlyönti ja kolmanneksi orastavan parlamentarismin tuen laiminlöinti. Kun ranskalaiset katsoivat heidän missionsa olleen ”barbaarien” sivistäminen, niin he epäonnistuivat tässä tosi pahasti. Kuten Broadhurst, Bouhours, Bouhours  kirjassaan Violence and the Civilising Process in Cambodia (Cambridge University Press 2015)  totesivat: ”However, if the colonial mission was also supposed to be civilisatrice, in the sense of bringing economic and social development and democratization, then it failed utterly”.

Näin jälkeenpäin ajateltuna koko 40- 50 luvun politiikassa on nähtävissä jo tulevan 70 luvulla puhkeavan armagedonin, maailmanlopun taistelun siemenet. Samoin nykyään vallalla oleva hurjaakin hurjempi korruptio ja maanomistusolojen keskittyminen harvoihin käsiin juontaa juurensa ikivanhoihin arkaistisiin traditioihin mitä  toisen maailmansodan jälkeinen politiikka ei juurikaan leikannut pois vaikka mahdollisuudet olisivat olleet. Päinvastoin sekä orastavan parlamentarismin kitkeminen Sihanoukin ja ranskalaisten saksilla ja kuokalla että poliisivaltion rakenteiden ylläpitämisellä oli kohtalokkaat vaikutukset maan tulevaisuudelle. Vaikutukset, jotka näkyvät vielä tänään.