Kuninkaasta korvaamattomaksi maan auringoksi
Geneven kokous pidetty. Vietnam jaettu kahtia, yhdentymisvaalit luvataan pitää kahden vuoden kuluttua, Kambodzha ja Laos saavat itsenäisyyden. Ranska sai lähteä, helpottuneena. Sovittujen asioiden valvontaan on nimetty valvontakomitea, jonka jäseninä Intia, Kanada ja Puola. Vietnamissa sallitaan ylimenokauden ajaksi jaetun maan ihmisille vapaa liikkuminen puolin ja toisin. Amerikkalaiset eivät ole hirveän ihastuneita tilanteesta kun pelkäävät yhdentymisvaalien voittajiksi VietMinhiä. Tulee kiire. He nimittävät, Graham Greenen romaanin Hiljainen amerikkalainen pääosan esittäjän, eversti Landsdalen junailemaan asioita mieleisekseen. Maahan päätetään muodostaa tasavalta, vaaleihin ehdokkaaksi nimitetään ainoa mies jonka he tuntevat eli Diemin. Vaalit pidetään ja hups, Diem voittaa ylivoimaisesti, monin paikoin kannatus oli 125 % äänioikeutetuista. Pieni tarkistuslaskenta ja 98 % kannatti tasavaltaa ja Diemia. Keisari Bao Dai sai väistyä. Tämähän sopi hänelle hyvin, kun vastedes saattoi pitää mukavaa elämää Ranskassa oopiumi kaupasta ansaitsemillaan miljoonillahan.
Entäs mitä tapahtuu tällä välin Kambodzhassa? Sangen monivaiheisten kädenvääntöjen jälkeen UIF ei saanut puheenvuoroa Genevessä. Jos joku on kiinnostunut tästä pelistä hän voisi lukaista Ben Kiernanin kirjan How Pol Pot Came To Power, second Edition ss 140 -153. Sinänsä sangen kiinnostava selonteko poliittisesta historiasta ja diplomaattisesta kädenvännöstä mutta emme sitä kuitenkaan käsittele aihetta tässä sen enempää.
UIF on laskenut aseensa, osin katkeroituneena. Demokraattinen puolue oli lamaantunut, hieman, lähes 3 vuotta kestäneen poikkeuslain tuloksena. Siitä huolimatta se oli parhaiten organisoitunut puolue koko maassa. Monet nuoremmat Demokraatit hilasivat puoluetta hieman vasemmalle, he vastustivat Sihnoukin harrastamaa Geneven jälkeistä Amerikan myönteistä politiikkaa. Tuhatkunta issarakia muutti Vietnamiin. He pelkäsivät Sihanoukin ja muun UIF vastaisen joukon kostoa (paenneista oli 190 KPRP:n jäsentä). Vaikka KPRP hieman tästä lamaantui, niin maahan perustettiin vaalikelpoinen kommunistimyönteinen vaalikelpoinen puolue Krom Pracheachon (kirjaimellisesti Kansan Ryhmä) varhain vuonna 1955. Varsinaisen kommunistisen puolueen KPRP:n jäänteet jäivät pinnan alle.
Maasta poistuvat Issarakit vetäytyivät samalla kun vierailevat VietMinhin joukot poistuivat maasta kansainvälisen valvontakomission tarkan silmän alla. Ensin poistuivat Mekongin suistoalueelle, josta puolalainen laiva kuljetti heidät Haifongiin ja sieltä edelleen matkasivat Hanoihin.
Aseiden laskemisen jälkeen kapina muuttui poliittiseksi. Hyvin kuvaavaa tunnelmista on Ben Kierman haastattelema muuan Issarakin jäsen. Tämä kertoi: ”But there was still a national liberation movement. It was called Democratic Party and Pracheachon Party; they published newspapers in the city to pursue political struggle, to resist the French imperialists, the capitalist and the feudalists like Sihanouk” (Ben Kiernan op.cit.)
Mutta kommunistien ja nationalistien kohtaama poliittinen arki oli täysin muuttunut, maailma oli kokonaan toisenlainen. Poliittinen taistelu oli rajoitettua ja toimintatavat olivat sellaiset mihin he eivät olleet tottuneet. Toiset kapinalliset katsoivat tavoitteen saavutetun. Kun kolonialismi oli päättynyt oli myös taistelu päättynyt, toiset taasen eivät uskaltaneet ottaa riskiä vastustaa hallitusta aseettomana ja menivät takaisin pelloilleen. Mutta heidän organisaationsa, UIF perintö, ei ollut mihinkään hävinnyt. Kun tilanne runsaan 10 vuotta myöhemmin muuttui niin perinnölle olisi ollut jälleen tarvetta, oli taasen arvokas – uusille johtajille.
Poliittisesti antimonarkistinen henki on vahva. Poliittiset tarkkailijat ovat lähes varmoja että loppuvuodesta 1955 järjestettävissä edustuslaitoksen vaaleissa sekä Demokraattinen että Krom Pracheachon puolueet voittavat. Tilanne on hieman rasittavaa konservatiiveille ja erityisesti kuninkaalle itselleen. Onko nyt ”Kambodzhan itsenäisyyden isä” - kuten kuningas itseään kutsui – joutumassa paitsioon? Ken ties.
Nyt kuningas päättää järjestää kansanäänestyksen siitä, onko hänen neuvottelemansa itsenäisyys oikeanlainen ja sovelias. Äänestys on kieltämättä hieman erikoinen: Kansalaiset voivat tiputtaa äänestysuurnaan kahdenlaisia kortteja: Toinen on valkoinen ja siinä kuninkaan kuva ja toinen on musta ja siinä teksti ei. Nyt teroitetaan kansalaisten mieliin, että hylkäämällä kuninkaan kuva on epäkunnioittavaa ja voi johtaa pidätykseen ja on lähes maanpetos. Sotilaat ja poliisit valvovat tiukasti äänestysprosessia, uurnaan tiputettavia kortteja. Tulos – kas kummaa - kuninkaan puolella 99.8% äänistä ja ei ääniä 1834 ääntä.
No hyvä. Edustuslaitoksen vaalit lähestyvät. Mitä tekee Sihanouk nyt, kun on kovasti viehättynyt valtaan ja poliittiseen peliin? Jälleen kerran Sihanouk yllättää. Luopuu kruunustaan isänsä hyväksi ja astuu poliittiseen näyttämöön kansalainen Sihanoukina (virallinen titteli on kuitenkin prinssi). Perustelunaan hän esitti, että poliitikot, rikkaat ja opiskelleet, jotka ovat tottuneet huijaamaan muita, asettavat lukemattomia esteitä tielle, jossa hän joutuu ohjaamaan kansalaisia onneen ja kukoistukseen. Tosiasiassa hän pyrki murskaamaan vastustavat poliittiset instituutiot ja keskittämään vallan itselleen. Hänellä olisi nyt valtaa ja kuninkaallisuuden luomat etuoikeudet. Pian kruunusta luopumisen jälkeen hän nimittäin perustaa kansallisen poliittisen liikkeen Sangkum Reastar Niumin (Kansan Sosialistisen Yhteisön). Tämän jälkeen hän matkustaa Indonesiaan yhteen konferenssiin missä hän ilmoittaa harrastavansa neutraalia ulkopolitiikkaa kuitenkin pitäen amerikkalaisilta saamaansa sotilas- ja taloudellista tuen. Monet ei-länsimieliset johtajat kuten Indonesian Sukarno ja Kiinan Zhou Enlai ylistävät häntä. Palattuaan takaisin hän päättää koristella uuden tärkeän asemansa järjestämällä vaalit.
Loppuvuoden 1955 vaalit olivat viimeiset vapaat monipuoluevaalit ennen vuotta 1990 ja olivat ensimmäinen yritys mobilisoida valtion turvallisuuskoneisto yhden ryhmän tarpeisiin. Turvallisuuskoneistoa johti Sihanoukin nimittämä entinen Issarak, kukas muukaan kun brutaalisuudestaan verraton Dap Chhuon. Toukokuun ja syyskuun 1955 välisenä aikana lukuisa joukko opposition lehdistä suljetaan, toimittajat vangitaan noin vain, Demokraattien ja Pracheachonin ehdokkaita vainotaan, monia kampanjatyöntekijöitä tapetaan jne. Äänestyspäivänä äänestäjiä pelotellaan, vaaliuurnat, joissa oletettavasti on Demokraattien ääniä enemmistönä yks' kaks' kätevästi katoavat jne. Lopulta kun äänet lasketaan, niin Sangum oli voittanut kaikki edustajapaikat ja ¾ osaa äänistä. - Genevessä oli kuitenkin sovittu valvontakomiteasta. Mitä tämä alimiehitetty elin tekee? Eipä juuri mitään, joko siksi että oli haluton tai kyvytön puuttumaan vaaleihin ja vaalikampanjan puutteellisuuksiin.
Maahan astuu nyt täysin uudenlainen, Sihanoukin monopolisoima politiikka vuosiksi 1955 - 1970 täysin toinen kuin mitä 1947 vaalien tuloksena harrastettiin. Sihanoukin tyyli oli, David Chandlerin mukaan, sangen suosittu ja kuningaskunta kukoisti. Koululaitosta kehitettiin Kiinan mallin mukaan (parhaimillaan jopa 20 % kansallisesta budjetista käytettiin kouluolojen kehittämiseen), teollisuus otti orastavia askeleitaan ja maanviljely oli paikoitellen jopa kannattavaa. Sihanouk loi hyvät suhteet ulkovaltoihin Romaniaan, Jugoslaviaan, Ranskaan, Kiinaan, Pohjois-Koreaan jne. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa rakennettiin hänelle 60 huonetta kattava palatsi. Maahan virtasi ulkomailta pääomia ja avustuspaketteja. Kaikki olisikin mennyt hyvin mutta kun naapurissa kuumeni päivä päivältä Vietnamin sota, johon Kambodzha vedettiin mukaan tahtomattaan. Siinä politiikassa mitä maassa harrastettiin, seuraukset olivat hirmuiset.
Kambodzhan kukoistus oli kuitenkin (kuten olemme aikaisemmista postauksista jo huomanneet on ollut aina) riippuvainen naapureista ja riippumattomuus on saavutettu vain kun etäiset vallat sen ovat sallineet. Monet tämän päivän historioitsijat ja maata seuranneet journalistit ovat sitä meiltä, että Sihanoukin hallitsemistapa oli dominoiva ja absurdi, sulkien pois pluralismin, poliittisen kypsyyden, huolellisen suunnittelun ja järkevän keskustelun – arvoja joita meillä eurooppalaisille on opetettu jo varhaisesta lapsuudesta. Näiden arvojen puute lopulta johti kaaokseen. Kuten David Chandler terävästi kirjoitti: ”By treating Cambodia as a personal fief, his subjects as children, and his opponents as traitors, Sihanouk did much to set the agenda, unwittingly, for the lackadaisical chaos of the Khmer Republic, the horrors of Democratic Kambuchea and the single-party politics of the post revolutionary era”. (David Chandler: History of Cambodia, Fourth Edition)