Issarak

Issarak liikkeen lippu: Viisitorninen Angkor Wat

Vietnamilla oli VietMinh ja Kambodzhalla Khmer Issarak (Khmerien vapaus tai itsenäisyys). Kuten kaikki muukin Kambodzhassa järjestö oli hyvin epämääräinen vailla minkäänlaista selkeää johtajaa, organisaatiota, tavoitteita ja strategiaa. Ainakin aluksi, vasta toisen maailmansodan jälkeen 40 luvun lopussa osalle issarak liikettä muotoutui selkeä aatteellinen ja rakenteellinen struktuuri. Jopa siitä, koska se oikeastaan perustettiin, on olemassa hyvin ristiriitaisia näkemyksiä.  Monet väittävät järjestön syntyneen  vasta vuonna 1945. Siinä ovat väärässä kuten Eiji Murashima on meille kertonut artikkelissaan:”Opposing French colonialism, Thailand and independence movements in Indo-China in the early 1940” (South Asia Research 13, 3 pp 333 -384). Mutta ovat oikeassa siinä mielessä, että aseelliseen taisteluun varsinaisesti ryhdyttiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Vaikka postaus opn pitkä emme valitettavasti voi käsitellä Issarak liikettä mitenkään tyhjentävästi. Voimme vain esitellä muutaman keskeisen piirteen ja senkin työn ja tuskan saattamana. Kiinnostunut ottaa käsiinsä muutaman keskeisen kirjan joista ilman muuta pitää mainita Ben Kiernanin, Raymond Chandlerin, Milton Osbornen ja Michael Vickeryn lukuisat teokset ja (vertaisarvioidut) artikkelit. Monelle historioitsijalle ja politiikan tutkijalle näyttää Kambodzha olevan elinikäinen kohtalo. Ei mikään ihme, sillä tapahtumat vuosien 1975 – 1979 välillä olivat todella shokeeraavia.

40-luvun alkupuolella Thaimaa tarjosi aseellista ja rahallista apua Kambodzhan Khmer Issarak, Laosin Lao Issara ja Vietnamin muotoutumassa olevalle VietMinhille. Materiaalisen avun  lisäksi se tarjosi maaperänsä näille liikkeille levähdys- ja turvapaikoiksi sekä auttoi järjestöjä organisoitumisessa ja tavoitteiden muotoutumisesta riippumatta siitä olivatko järjestöt perusluonteeltaan oikeistolaisia tai vasemmistolaisia kunhan vain olivat antiranskalaisia.

Thaimaan tuki Indokiinan nationalistisille liikkeille oli aktiivista läpi koko 40 luvun, pontevuuden ehtyessä 50 luvulle tultaessa, kylmän sodan saadessa tulta, sytykkeitä ja puita kamiinaansa. USA:n diplomatia oli jo 40 luvun lopussa saanut hyvän jalansijan sekä Thaimaasta että Filippiineistä, jolloin nämä kääntyivät vasemmistolaisia liikkeitä vastaan ja siksi Thaimaan tuki myös hävisi. Toiseksi kun maa oli menettänyt Ranskan ja Yhdysvaltojen diplomaattisen painostuksen seurauksena vuonna 1941 valloittamansa alueet Kambodzhasta vuonna 1947 kiinnostus Ranskan vastustamiseen laimeni. Pontevuuden häviämiseen oli myös syynä, että Thaimaassa (jälleen kerran) oli tehty sotilasvallankaappaus vuonna 1947 ja vasemmiston myötämielisesti suhtautuva Pridin hallinto kaatui. Kaatumisen seurauksena Issarak joukot pyydettiin – enemmän tai vähemmän kohteliaasti – palaamaan Kambodzhaan. Thaimaan antiranskalaiseen asenteeseen oli olemassa hyvät syynsä, joihin palaamme tuonnempana kunhan matkallamme olemme päässeet Thaimaaseen saakka.

Myöhemmin, maailmansodan loppua kohti edetessä Issarak järjestö muuttui voimakkaasti nationalistiseksi ja tavoitteiltaan määrätietoiseksi. Vuonna 1945 siinä oli jo useita eri suuntauksia, jolla oli kullakin omat johtajansa. Siihen liittyi silloin paikallisia ja vietnamilaisia vasemmistolaisia, Son Ngoc Tanhille lojaaleja antimonarkistisia nationalisteja (Khmer Srei) sekä puhtaasti rikollisia jengejä, jotka pyrkivät terrorisoimaan ja ryöväämään kyliä kaoottisessa tilanteessa. Kaikilla oli kuitenkin tavoitteenaan antiranskalaisuus ja pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen, nationalismin ihanne oli heillä läpitunkeva piirre. 50-luvun alussa liike jakautui kahtia toisaalta vasemmistolaiseen yhdistyneeseen Issarak rintamaan (Uinified Issarak Front UIF) ja osittain oikeistolaiseen Khmer Issarak rintamaan. UIF oli lopulta se, joka pelästytti kuningas Shinoukin kuten edellisessä postauksessa kerrottiin.

Suhtautuminen Vietnamiin ja VietMinhiin vaihteli ryhmästä toiseen. VietMinh taasen näki Issarak liikkeen tärkeänä veljenä taistelussa ranskalaista imperialismia ja amerikkalaista antikommunistista ristiretkeä vastaan. Siitä oliko VietMinhillä halu vallata Kambodzha tai muodostaa Vietnam-johtoinen Indokiinan liittovaltio, jonka osapuolina olisi ollut Kambodzha, Laos ja Vietnam ei ole olemassa minkäänlaista evidenssiä vaikka Kambodzhassa monet näin väittävät yhä vieläkin. Paras todistus haluttomuudesta muodostaa liittovaltio oli vuonna 1954 pidetty Ranskan sodan lopettanut Geneven konferenssi, jossa Laosin ja Kambodzhan asiat sovittiin erikseen Vietnamista. UIF ja vastaperustettu kommunistinen puolue sivuutettiin, lupauksista huolimatta, neuvotteluista. Seikka, joka katkeroitti monen rintamassa taistelleen mielen. Konferenssin jälkeen arviolta 1000 UIF aktivistia pakeni pitkällä marssilla Hanoihin maanpakoon. Marssilla tuli olemaan suuri vaikutus tuleviin tapahtumiin kun hyvin pieni Ranskassa opiskellut klikki (Salot Sar alias Pol Pot, Ieng Sary, Khieu Samphan, Hou Yon ym.) valtasivat kommunistisen puolueen ja muokkasivat sen mieleisekseen hävittämällä puolueen vanhan kaartin ja muodostamalla hyvin salaisen uuden puolueen.

Kambodzhan kapina oli VietMinhille yksi osa koko poliittista taistelua ranskalaisia vastaan. VietMinhille sota oli perusluonteeltaan poliittinen (kuten todettiin Saigon postauksessa luvussa Operaatio-X). Olennaisesti se oli heille kansan sota maahantunkeutujaa vastaan.  VietMinhille sota ei ollutkaan enää armeijoiden ja vallattujen territorioiden sota vaan oli luonteeltaan poliittinen kuten kenraali Vo Ngyen Giap oli kerran todennut: 
 

”Poliittiset toimet olivat paljon tärkeämpiä kuin sotilaalliset, taistelu vähemmän tärkeää kuin propaganda, sotilaalliset toimia käytettiin turvaamaan, lujittamaan ja kehittämään poliittista perustaa”.

Taistelu oli siis luonteeltaan vallankumouksellinen, missä pyrittiin mobilisoimaan massat, riippumatta rodusta, sukupuolesta, uskonnosta tai sosiaalisesta taustasta yhteen päämäärään eli vapautumiseen imperialismista ja saavuttamaan oma riippumaton valtio. Vallankumous oli ensisijaisesti nationalistinen ja toissijaisesti kommunistinen. Kommunistinen väri johtui vain siitä, että Marx ja Lenin olivat systematisoineet vallankumouksen käsitteen osana laajempaa filosofista aatemaailmaa (vielä 60- ja 70-luvulla esittivät monet kommunistit aatteensa olevan jollain tavalla tieteellinen tosiasia, jonka juuret ovat dialektisessa materialismissa, jota pidettiin lähes luonnonlakina). Ho Chi Minhillä,Vo Ngyuen Giapilla ja monilla muilla VietMihin johtohahmoilla oli visio massojen kapinasta eli vastustus tulisi olemaan niin laajaa ja intensiivistä että ranskalaisia kiusattaisiin kaikkialla. Kun taistelujoukot ja taustalla olevat massat oli määrätty voittamaan, niin taktiset kysymykset ovat toissijaisia. Tämän syyn vuoksi VietMinh oli niin voitokas. Tähän visioon sopi VietMinhin omaksuma ”tiikeri ja elefantti”-taktiikka hyvin.

Kambodzhassa taasen, lukuun ottamatta kommunisteja, UIF:n (United Issarak Front) jäseniä ja muutama Demokraattisen puolueen kannattajaa myöhään 40-luvulla, näkemys nationalismista ei ollut yhtä kirkas kuin vietnamilaisilla veljillään. Heillä kapina ei ollut luonteeltaan vallankumouksellinen kun maahan ei ollut syntynyt vasemmistolaisia liikkeitä ja vain hyvin harva ymmärsi historian olevan dialektinen prosessi. Heille kapina oli vain pyrkimys päästä ranskalaisista eroon eikä sinänsä pyrkimys luoda moderni yhteiskunta ilman ikivanhoja perittyjä sosiaalisia rakenteita kuten patruunajärjestelmää ja monarkin absoluuttista valtaa. Ainoat jotka akateemista marksilaisuutta harrastivat, olivat kaukaa Pariisissa toimivat eliittiin kuuluvat kambodzhalaiset opiskelijat. Näin kambodzhalainen hyvin pieni Phnom Penhissä elelevä vasemmisto oli sangen isoloitunut 40-luvulla ajan valtavirtauksista. Vasta 50-luvun alussa aatemaailma laajeni kadoten jälleen 60 luvun alussa kun kommunistisen puolueen tilalle perustettiin salainen uusi puolue.


Issarak oli vielä koko 40-luvun hyvin epämääräinen kokoelma erilaisia tavoitteita ja visioita omaavia ryhmiä. Osan oli Thaimaa mobilisoinnit omia itsekkäitä tavoitteita ajamaan, osa oli perinteisiä sotalordeja (kuten brutalisuudestaan tunnettu Dap Chhuon), osa puhtaasti rikollisia, osa taasen 50-luvulle tultaessa kommunisteja ja osa taasen ensisijaisesti antirojalistisia oikeistokapinnallisia (kuten Son Ngoc Tanhin kannattajat). Taistelua käytiin ranskalaisia vastaan, osa suhtautui myötämielisesti VietMinhiin ja osa taasen taisteli myös heitä vastaan ja lopulta osa Issarak ryhmistä taisteli toisiaan vastaan, keskenään jonkinlaisena aseellisia muotoja ottaneena valtataisteluna. Kambodzhalaisten lisäksi maassa taisteli 40 luvun lopussa myös VietMinh sissejä, Thaimaalaisia kommunisteja ja kiinalaisia. Kun vielä muistetaan, että Demokraattisen puolueen johtohahmot olivat kuolleet, niin tilanne Kambodzhassa oli vuosien 1945 ja 1954 välisenä aikana hyvin kaoottinen, josta on hyvin hankalaa saada selkeä yleiskuva. Tämä taasen tuskin on mikään uutinen kun kyse on Kambodzhasta. 

Issarak liike ei koskaan saavuttanut samanalaista asemaa kuin VietMinhillä oli Vietnamissa tiellä kansalliseen itsenäisyyteen. Syynä oli lopulta liikkeen hajanaisuus ja aatteellisen pohjan ohuus. Se ei ollut alussa massojen kapina vallitsevia oloja vastaan vaan vahvojen yksilöiden kapina milloin omien tavoitteiden ajamiseksi milloin taasen antiranskalaisen lipun nostamista salkoon.

Issarakin varhaiset vuodet

Khmer Issarak näki päivänvalonsa joulukuussa 1940 jo ennen kuin Thait olivat hyökänneet Kambodzhaan. Järjestön perusti Battambangissa toimivan panttilainaamon, kanikonttorin, johtaja Poc Khun, jonka isä oli korkea-arvoinen virkamies hovissa ja mies itse Thaimaan pääministerin Khuang Aphaiwongin vaimon veli.  Alkuaikojen luonteenomainen piirre oli vahva antiranskalaisuus eikä niinkään nationalismi. Kun Thaimaa oli valloittanut Battambangin ja Siem Riepin läänit tuli Poc Khunista alueen edustaja Bangkokin parlamenttiin. Näin Thaimaa ikään kuin laillisti oman omistusoikeuden alueelle.

Toinen merkittävä tapahtuma Issarak liikkeen perustamisessa oli munkkien mielenosoitus 1942. Kun ranskalaiset tukahduttivat mielenosoituksen, pidättivät he monet osallistujat sekä passittivat johtajat vankilaan, tekivät ranskalaiset itselleen hallaa vain omaa tyhmyyttään. Toiset mielenosoittajat pakenivat jäämättä odottamaan pidätystään. Yksi näistä oli jo aikaisemmin näyttämöllämme esiintynyt Son Ngoc Tanh, joka pakeni ensin Battambangiin sieltä Bangkokiin ja lopulta sai turvapaikan Tokiossa. Mies ylennettiin siellä kapteeniksi kun oli hyvin japanilaismielinen (hänellä oli hyvin naiivi käsitys japanilaisista, kun kuvitteli Kambodzhalle koittavan vapauden päivät jos japanilaiset miehittävät maan ja ajavat ranskalaiset pois, miehen oma poliittinen ajattelu näyttää olleen jonkinlainen khmeriläinen versio kansallissosialismista).

Munkkien mielenosoituksen jälkiseurauksia paenneista pitää mainita muutama henkilö. Ros Yeunista tuli johtava issarak hahmo. Eräs oli myös pali kielen opettaja Achar Mean (achar = buddhalainen maallikkosaarnaaja). Mies pakeni Yeay Tep luostariin ja muodosti salaiset yhteydet Indokiinan Kommunistiseen Puolueeseen  (ICP:hen) lähellä Thaimaan valvomaa aluetta. Yhteys on sikäli merkittävä, että pikkuhiljaa khmerejä alkoi liittyä ICP:hen. ICP:n perustamisen aikoihin Hongkongissa vuonna 1930 ei siinä ollut edustettuna yhtään khmeriä.  Achar Mean oli puolueen ensimmäinen khmeri. Achar Mean tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Son Ngoc Minh. Hän ei ollut mitään sukua Son Ngoc Tanhin kanssa vaan nimi on muodostettu Tanhin etuosasta ja Ho Chi Minhin nimen jälkiosasta. Hän syntyi Vinhin provinssista Vietnamista, isänään khmeri ja äitinään vietnamilainen. Näistä syistä hänellä oli  myös suuret VietMinh sympatiat. Mies tulee näyttelemään hyvin tärkeää roolia Issarakin UIF haaran organisoitumisessa kuten tuonnempana ilmenee. Toinen paennut munkki Achar Pres, matkusti kardemumma vuoristoon vakaana päätöksenä, että rauhanomainen tie itsenäisyyteen on epäonnistunut ja näin hän yritti propagoida ihmisiä aseelliseen vastarintaan.

Ne, jotka taasen vangittiin ja kuljetettiin Saigoniin tuomiota saamaan ja lopulta päätyivät Poulo Condore (pahamaineiselle Con Son) vankilasaarelle, paikalliselle Marksisimi-Leninismi opinahjoon (samaan missä Saigonin Bình Xuyên-gangsterit saivat herätyksen)  Vangituista kolme (eli Hem Chieu, Pach Chhoeun ja Nuon Duong) tuomittiin kuolemaan. Myöhemmin Vichyn hallitus armahti nämä elinkautiseksi. Muut saivat vaihtelevanmittaisia vankeustuomioita. Japanilaisten vallankaappauksen myötä nämä vapautettiin, tosin itsepäisen luonteen omaava Hem Chieu oli ehtinyt sairastua vankilassa koleraan ja sairauksien seurauksena kuollut. Ennen kuolemaansa hän sanoi: ”En pelkää kuolemaa, silti olen surullinen kun en näe Kambodzhaa itsenäisenä”. Hän jatkoi: ”Yksittäiset henkilöt eivät voi saavuttaa tavoitetta, luoda kansakuntaa, mutta se on mahdollista jos kaikki ihmiset yhdistyvät. En voi pelastaa maata yksin, kun maamme kuuluu kaikille khmereille”. 

Sinä aikana kun Tanh oleskeli Tokiossa ja agitoi japanilaisia ottamaan koko Kambodzha haltuunsa, opiskelivat tuomitut ahkerasti vietnamilaisten kommunistien johdolla. Kuten yksi tuomittu ( Buncchahan Mul) kertoi Ben Kiernanin mukaan:  ”Vietnamilaiset ovat olleet poliittisesti koulutettuja jo pitkään ja kohtelivat toisiaan kuin veljet. … Vietnamilaiset olivat vieraanvaraisia khmer poliittisille vangeille … He olivat iloisia nähdessään meidän palvelevan rangaistuksiamme ja sanoivat kun me kaikki yhdistymme murskaamaan ranskalaisten päät niin ranskalaiset eivät voi tuoda meidän khmer sisaruksia ja veljiä murskaamaan heitä. Tämä oli yhteisen intressimme, kapinamme, idea, vietnamilaiset heräsivät ja aloittivat vain ennen meitä … Vietnamilaiset poliittiset vangit, siihen aikaan, huolehtivat Anchar Hem Chieunista, Non Duongista ja Pach Chhoeunista erittäin hyvin. Miksi? Koska se lisäsi heidän vahvuutta ja oli myös heidän intresseissään”. Vallankaappauksen myötä vapautettiin nämäkin vangit. Ja ranskalaisten valuessa takaisin painuivat he maan alle ja agitoivat köyhiä viljelijöitä vastarintaan.

Poc Khunin Thaimaan sponsoroima organisaatio taasen oli hajonnut sisäisiin riitoihin jo 1946.  Kun joulukuussa 1946 Thaimaan oli ranskalaisten ja amerikkalaisten painostuksesta pakotettuja luovuttamaan Battambangin, Siem Riepin ja Sisophonin niin thai virkamiehet nopeasti kääntyivät paikallisen sotalordin Dap Chhuonin puoleen antamalla tukea hänen antiranskalaiselle sissijoukolleen. Dap Chuhuon valinta oli sikäli luontevaa, että mies oli palvellut thai-joukoissa valloituksen aikana.  Poliittisesti mies oli pikemminkin oikeistolainen kuin vasemmistoon kallellaan. Lisäksi Thait antoivat tukensa prinssi Norodom Chantraingseylle ja muutamalle muulle sissipäällikölle. Thaimaan tuki lopulta heikkeni Thaimaassa sattuneen sotilasvallankaappauksen seurauksena vuonna 1947, jolloin Pridin hallinto kukistettiin. Kaappauksesta taasen oli seurauksena, thaimaalaisten kommunistien pako Kambodzhaan, jossa he liittyivät Issarak liikkeeseen.  Näitä oli muutama sata.

Mielenkiintoinen detalji historiankulun ironiasta on esimerkiksi, että thaimaalaiset lahjoittivat 20 tonnia aseita nuorelle Issarakille. Nämä olivat olleet amerikkalaisten lahjoituksia sodan aikana ”Vapaa Thaimaa”-liikkeelle. Nyt näillä aseilla taisteltiin amerikkalaisten liittolaisia ranskalaisia vastaan.

Näin pikkuhiljaa monien tapahtumien pidätysten, mielenosoitusten ja rekrytointien kautta syntyi Ranskan vastainen aseellinen rintama. Geneven kokoukseen mennessä Issarakin koko oli arviolta 20 000 – 25 000 miestä, joista etnisiä vietnamilaisia oli korkeintaan 4000 – 5000. Liike oli jakautunut hyvin monenlaisiin ryhmiin oikealta ja vasemmalta. Koko Issarak liike oli muodostunut joukosta pieniä ryhmiä, joiden koot vaihtelivat muutamasta kymmenestä useita satoja miehiä käsittäviin ryhmiin saakka. Suurin näistä oli ehkä prinssi Norodom Chantaraingsey:n johtama Battambangin läänissä toimiva ryhmä. Tähän kuului poliisitietojen mukaan vuonna 1949 lähes 2500 miestä, lukuihin sisältyi 850  khmeria, 460 VietMinhin edustajaa, 6 japanilaista, 3 eurooppalaista, 210 thaimaalaista, 200 kiinalais-khmeria sekä 640 erilaisiin khmer-ViethMinh yksikköihin kuuluvaa miestä. Jos aatteet olivat monenlaisia, niin oli myös aseistuskin, joillakin ryhmillä oli moderneja kiväärejä sekä konetuliaseita ja toisilla taasen seipäitä ja puukkoja.

Näin laajan Issarakin syntyminen on aika uskomatonta kun muistaa, että sanomalehdistö oli tuskin kymmentä vuotta vanhempaa ja systemaattinen nationalismi on kovin uusi (Vietnamissa nationalismin juuret ulottuvat parin tuhannen vuoden taakse).  Mutta nyt ollaankin Kambodzhassa, jossa asiat tapahtuvat aivan eri tavalla kuin muualla maailmassa on totuttu.

Issarak ryhmät olivat kieltämättä sangen sekavia, kuten muuan Chea Soth sanoi matkustaessaan pitkin maata ja etsiessään vallankumousta vuodesta 1946 ja lopulta liittyi Tou Samouthin johtamiin joukkoihin: ”Prey Vengissä oli monia tyyppejä – Puth Chhay, Achar Yi, Chan Dara, Keo Moni ja Tou Samouth – mutta he eivät olleet yhdistyneet . Oli vaikeata tietää, kuka oli oikea Issara, lojaaleja vallankumouksellisia ja ketkä olivat rosvoja ja varkaita”.

Khmer kommunistien poliittista isoloitumista kuvaa myös hyvin Chea Sot (nykyinen suunnitteluministeri): ”Kanssamme asui yksinomaan vietnamilaisia, VietMinhin jäseniä. Työskentelimme heidän kanssaan ja he selittivät asioita meille. Emme edes tienneet mitä kommunismi tarkoitti. Jos joku silloin olisi kysynyt minulta olenko peloissani kommunismista olisin vastannut 'kyllä'” (Ben Kiernan). Kommunistien liikkeen perusta oli kuitenkin nyt tehty ja sillä tulee olemaan hyvin kauaskantoiset seuraukset läpi koko Kambodzhan tulevan historian. 

Antivietnamilaisuutta

No hyvä. VietMinh tarjosi apuaan khmerien aseelliselle ja henkiselle itsenäisyyspyrkimykselle. Se koulutti paljon sissijohtajia, lähetti omia sissejään avustamaan khmerejä. Kohdatessaan paikallisia viljelijöitä kohtelivat VietMinhin jäsenet heitä hyvin, maksoivat ruuasta käyvän hinnan, opastivat parempia viljelymenetelmiä jne. Osallistuivat arkeen ja juhlaan, kuten massojen kapinassa kuuluukin olla. Voisi kuvitella VietMinhin olevan kovin tervetullutta väkeä. Näin olikin pääasiassa, mutta monin paikoin vietnamilaisiin suhtauduttiin kovin nihkeästi jopa vihamielisesti heihin.

40 luvun lopulla esiintyi lukuisia esimerkkejä vietnamilaisten kylien tuhoamisesta ja terrorisoinnista. Yksi Issarak ryhmän johtaja Chan Dara kirjoitti 1974 muistelmateos luonnoksessaan sen ajan tunnelmista (Kiernan): ”Khmer Issarakilla ja VietMinhilla alkoi olla kasvavat ja suuremmat erot nationalismin suhteen … Khmer Issarak julisti kaikkien Khmerien pitäisi nousta ylös … taistellakseen ja tappaakseen kaikki vietnamilaiset ja ajaa heidät takaisin Vietnamiin … Yhdenkään vietnamilaisen ei sallita elää Kambodzhan alueella enää … VietMinhin joukot hajoavat kunnes ei yhtään ole jäljellä”. Chan Dara ei kuitenkaan antautunut vaan muutti Kompng Chhnang läänin organisoidakseen issarak armeijan siellä.Monet muutkin sissijohtajat joukkioineen hyökkäsivät etnisten Vietnamilaisten asuttamiin kyliin.

Esimerkiksi toukokuussa 1949 Demokraattisen puolueen edustaja varoitti muuatta Achar Yitä, entistä Dap Chhuonin henkivartijaa ja silloin itsenäistä sissijohtajaa: "Kaikkien Kambodzhalaisten pitää yhdistyä maan itsenäistymiseksi eikä tappaa toinen toisiaan. Heidän ei pidä polttaa kyliä ja erityisesti kunnioittaa uskontoa ja pyhiä paikkoja." Mies oli tuhonnut muutaman Vietnamilaisen kalastajakylän ja teloittanut näiden asukkaat, polttanut riehuessaan muutaman pagodin jne. Myöhemmin miehen toiminta loppui syyskuussa kun viranomaiset pidättivät hänet.

KNLC:n syntyminen

On siis kohtalaisen selvää, mikäli Issarak haluaa päästä tavoitteeseensa eli  itsenäiseen Kambodzhaan pitää heidän järjestäytyä myös itse. Ensimmäinen helmikuuta 1948 Issarak-liike perusti Khmerin Kansan Vapautuskomitean, KPLC:n. Ainakin yksi sissiryhmän johtaja  (prinssi Norodom Chantaraingsey) kieltäytyi osallistumasta siihen kun arveli KPLC:n olevan liikaa VietMinhiin kallellaan. Järjestö julkaisi kahta lehteä yhden ranskankielisenä L'Indépendence ja yhden khmerinkielisenä Ekareach.


Järjestön sotilaallinen siipi koostui perustamisensa aikoihin (1948) n. 800 henkilöstä ja  siiven johtajaksi valikoitui em. Dap Chhuon. Miehen käyttäytyminen oli sangen brutaalia ja herätti pelkoa maanviljelijöissä. Tätä raakuutta vierastivat muut KPLC:n johtajat, jotka näin liittoutuivat. Mies osasi tulevissa Kambodzhan tapahtumissa pyöriä kantapäänsä ympärillä lähes yhtä vauhdikkaasti kun kuningas Sihanouk.  Hänestä tuli Sihanoukin Geneven delegaation jäsen siksi, että Sihanouk halusi osoittaa Issarkin olevan edustettuna. Myöhemmin hänestä tuli kuninkaan hallituksen turvallisuusministeri. Mies tuli myöhemmin tunnetuksi ns. Bangkokin kaappauksessa missä CIA:n avustamana hän joukkioineen yritti sysätä Norodom Sihanoukin vallasta. Miehen veli tuli varakkaaksi toimiessaan yksityisenä asekauppiaana.

KPLC:n yhdestatoista johtajasta ainakin 5 suhtautui myötämielisesti vietnamilaisiin kommunisteihin ja neljä liittyi tuota pikaa Indokiinan kommunistiseen puolueeseen ICP:hen. Kaksi, palatsikapinaan kesällä 1945 osallistunutta, toimivat aseellisen puolen poliittisina komissaareina. KPLC:n ensimmäinen manifesti oli sangen mahtipontinen mutta ajalleen tyypillinen, siinä kun todetaan: ”Ranskalainen imperialismi on häviämässä. Se kohtaa kuolemansa laosilaisten, vietnamilaisten ja kambodzhalaisten isänmaalisessa taistelussa. Indokiinalainen rintama on siksi välttämätön. Khmerin kansan pitää seurata demokratian ja antikolonialismin viitoittamaa ihmiskunnan polkua”.

Lopulta tultaessa vuoden 1948 loppuun khmerien kansallinen kapina oli jakautunut neljään sotilaalliseen alueeseen. Kaakkoisen alueen johtajana oli Keo Moni, koillisen alueen Son Sichan, lounaisen Son Ngoc Minh ja luoteisen alueen johtajana oli KPLC:n johtaja Dap Chhuon. Lukuun ottamatta Dap Chhuonia niin kaikki muut kuuluivat ICP:hen, Indokiinan Kommunistiseen Puolueeseen.

Kun Issarak liikkeen Thaimaan ohjaus hiipui, niin esille nousi vietnamilainen ohjaus. Lopulta KPLC muuttui Khmerien kansalliseksi vapautuskomiteaksi KNLC:ksi vuonna 1949 kun haluttiin vähentää VietMinhin osuutta. Mutta tosiasiassa VietMinhillä oli merkittävä asema koko 40 luvun Issarak liikkeessä.

Dap Chhuonin autoritäärinen johtamistyyli vieroitti monet johtajat KNLC:stä. Varhain kesäkuussa (1949) Dap Chhuon kutsui kaksi johtajaa kokoukseen ja murhasi heidät siellä. Koska Issarakin oli pesiytynyt valtataistelu niin tällainen toisen ryhmien johtajien murhaaminen ei ollut kovin harvinaista (vrt. vaikkapa 4-osaiseen sarjaan A Biography of Prince Norodom Chantraingsey ). Lopulta kesäkuun lopussa pidettiin KNLC:ssä vaalit ja Dap Chhuonin korvasi Poc Khunin. Sama mies, joka oli perustanut koko Issarak liikkeen Bangkokissa vuonna 1940, samassa yhteydessä erotetaan 3 muuta johtajaa sillä perusteella, että olivat kohdelleet kansaa hieman väärin.

Mitä tekee nyt Dap Chhuon? Kun kuninkaan pääministeri Yem Sambur oli luvannut armahduksen vuonna 1949,  antautuu hän ranskalaisille 300 miehensä kanssa. Välittömästi ranskalaiset nimittävät miehen ranskalais-khmerien asejoukon komentajaksi määränpaikkanaan Siem Riep. Armahduksen myötä monet pienemmät oikeistolaiset Issarak joukot myös laskevat aseensa.

Chhuonin nimittäminen oli kieltämättä sangen ikävää koko khmerein itsenäisyysliikkeelle sekä orastavalle vallankumoukselle. Siinä mielessä, että Chhuon tunsi oikein hyvin järjestön toimintatavat ja siellä toivat henkilöt. Mutta vastaavasti liikkeen vahvuus kasvoi kun prinssi  Norodom Chantaraingsey liittyi liikkeeseen.

Valtataistelua luoteessa

Varhain 1950 Poc Khun erotettiin KNLC:stä syytettynä 600 000 piasterin kavaltamisesta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun UIF perustettiin.  Rahat oli varattu aseiden ostamiseen Thaimaasta. Kavallus oli sikäli uskottava väite kun hänen johtamansa panttilainaamolla oli jo ennen Issarakin perustamista jo hieman epäselviä raha-asioita 30-luvun lopulla. Huhtikuussa 1950 vasemmistolainen Leav Keo Moni valittiin KNLC:n uudeksi johtajaksi, Kao Takista  tuli kansallisen puolustuksen johtaja. Kao Tak oli se mies johon Son Ngoc Tanh liittyi paetessaan Phnom Penhistä vuoristoon radiolähettimensä kanssa vuonna 1952 (kuten muistetaan edellisestä postauksesta).

Moni ja Tak olivat olleet hyviä kumppaneita keskenään. Olivat toki nyreissään kun Dap Chhuon antautui ja heille jäi yhteensä pieni 250 hengen ryhmä. Myöhemmin Moni ja Tak riitaantuivat oikein perusteellisesti. Helmikuun alussa 1951 pidettiin jälleen KNLC:n kokous, jossa Moni valittiin puheenjohtajaksi ja Tak erotettiin tehtävästään. Syynä erottamiseen oli se, että tämä oli kohdellut paikallisia viljelijöitä hieman tylysti. Tästäpä Tak ei tykännyt ollenkaan, vaan yritti eliminoida Monin väijytyksessä helmikuun 13. Moni onnistui pakenemaan ja KNLC langetti kuolemantuomion Takille. 

Elokuun 20 1951 pidetyssä KNLC:n kokouksessa valittiin uudestaan Leav Keo Moni johtajaksi. Tällä välin Kao Tak oli onnistunut ryhmittämään joukkonsa uudelleen. Hänellä oli käytössään 300 taistelijaa vuoden 1951 loppuun mennessä ja tietty janosi revanssia. Epäonnistui tässä toistamiseen  kun KNLC:n joukot hyökkäsivät ja hajoittivat Takin joukot. Tästä taasen oli seurauksena Kao Takin kosto. He tappoivat 15 siviiliä syyttäen näiden avustaneen KNLC:tä Takin joukkojen hajottamisessa. Nykyään arvellaan tämän valtataistelun taustalla hääränneen ranskalaisia agentteja. 

Vasemmiston synty KPRP

Aikoinaan Komintern, komunistinen internationaali, katsoi olevan tarkoituksenmukaista, jos kolmen indokiinan maan vasemmistolaiset olisivat toimineet yhden puolueen, Indokiinan kommunistisen puolueen, ICP:n sisällä. Syynä tähän oli se, että sekä Laosissa että Kambodzhassa vasemmistoa ei juurikaan ollut ennen toista maailmansotaa, toiseksi kaikilla oli ensisijaisena ongelmanaan yhteinen ranskalainen imperialismi. ICP:tä dominoi hyvin pitkälle Vietnam. Tilanne muuttui sodan jälkeen, jolloin ICP päätti jo vuonna 1945 hajottaa itse itsensä.   Näin tapahtuikin helmikuussa vuonna 1951. Melko nopeasti perustettiin kolme puoluetta Vietnamin työläisten puolue, Lao Issara ja Khmerin Kansan Vallankumouksellinen puolue (KPRP, syyskuussa 1951) .

Vastaperustettua puoluetta ryhtyi johtamaan Kambodzhassa kukas muukaan kun Son Ngoc Minh, mies joka oli ensimmäinen ICP:n khmer-jäsen.  Puolueen ohjelma kopioitiin Vietnamin vastaavan puolueen ohjelmasta pienin muutoksin. Puolueessa oli perustamisen aikoihin likimäärin 1000 jäsentä. Siihen aikaan ranskalainen sotilastiedustelu arvioi kommunistien johtamien vastarintajoukkojen suuruudeksi lähes 5000. David Chandlerin mukaan arvio on ehkä liian pieni  kun ensinnäkin ranskalainen tiedustelu ei oikein kyennyt soluttautumaan vastarintajoukkoihin ja toiseksi oli heidän sekä Sihanoukin etujen mukaista aliarvioida kommunistien suosiota. Ei kuulostanut hyvältä jos kommunisteja oli enemmän kuin mitä heitä tosiasiassa oli. Mutta vasemmiston suosioon oli kansalaisten mielissä hyvät syyt: Toisaalta kansalaisilla oli kasvava kyllästyminen ranskalaiseen hallintoon, toisaalta Vietnamilaiset ratsastivat muualla Indokiinassa voitosta voittoon joten vietnammielisten joukkojen suosio kasvoi myös Kambodzhassa sekä määrältään että tehokuudeltaan. Näin kommunistinen puolue KRP:n suosio kasvoi kansalaisten mielissä. Geneven konferenssin aikoihin heinäkuussa 1954, 8 kuukautta itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen, puolueen jäsenmäärä oli jo 2000.

Vietnamilaiset kouluttivat khmerejä aktiivisti sekä puoluekouluissa että sotilaskouluissa jolloin heidän osuus väheni sissijoukoissa luovuttamalla paikkansa etnisesti khmereille, joita taasen valvoi KPRP.  Paikalliset kommunistit näkivät taistelun olevan osa kansainvälistä liikettä, osana sitä teoreettista viitekehystä mitä Marxilais-Leniniläinen dialektinen historian lainalaisuusteoria edusti. Heille vapautuminen Ranskasta oli vain yksi vaihe Kambodzhalaisessa vallankumouksessa ei toiminnan päämäärä sinänsä. Olematta sen enempää Vietnamin nukkeja he, KRP:n johtajat, myös hyväksyivät jo varhain 50 luvulla Vietnamin johtavan aseman Indokiinan nationalistisissa taisteluissa.

Ideologisessa sodassa sekä ranskalaiset että Sihanouk yrittivät esittää antiranskalaisen kapinan olevan Vietnam mielistä, kommunistimyönteistä ja epäkambodzhalainen petos. Kyse lopulta oli maan modernisoinnista vanhojen feodaalisten rakenteiden korvaamisesta nykyaikaisilla yhteiskuntarakenteilla, kuten David Chandler on todennut: ”What was betrayed, of course, were the hierarchial social arrangements that had characterized Cambodia throughout its history”.

KPRP:llä oli myös sama ongelma mikä on ollut keskeinen seikka koko marxilaisuudessa ihan 1800 luvun puolivälistä saakka eli kysymys nationalismista suhteessa internationalismiin. Pitäisikö Kambodzhan edut tulla ensimmäiseksi? Mikä on kambodzhalainen sosialismi? Miten nämä kysymykset taasen pistäisi suhteuttaa menneeseen historiaan ja erityisesti suhteessa Vietnamiin? Mikäli minimoitaisiin sosialistinen ja kansainvälinen elementti puolueen ohjelmasta joku voisi taasen kuuluttaa esiin Kambodzhan luontaisen suuruuden, paluuna muinaiseen Angkoriaseen imperiumin mahtavuuteen ja näin Vietnamin vastainen rasistinen asenne voisi saada tuulta purjeisiinsa. Kuten tapahtui Pol Potin valtakaudella. Ongelma kerrakseen pienessä, takapajuisessa ja köyhässä valtiossa, jonka historia oli kauan sitten täynnä glooriaa ja suuruutta. Esimerkiksi radiopuheessa marraskuussa 1951 muuan puolueen edustaja totesi:

”Kambodzhalainen rotu on ylhäistä alkuperää. Se ei pelkää kuolemaa kun on kyse taistelussa vihollista vastaan puolustaessaan omaa uskontoaan tai vapauttaakseen isänmaansa. Koko rotu seuraa Buddhalaista doktriinia, joka asettaa kuoleman orjuuden ja uskonnollisen vainon yläpuolelle. Kuningas Yasovarman on tästä merkittävä esimerkki.”

Näin kommunistit hakivat legitimiteettinsa Kambodzhan menneisyydestä, antimonarkkisista sankareista ja Buddhalaisen uskonnon keskeisistä piirteistä. He pystyivät puhuttelemaan suurempaa kansanosaa kuin mitä kuningas Sihanouk olisi kyennyt näin he saivat myös suurta kannatusta (kuninkaan suureksi harmiksi).

Merkittävää osaa tulee näyttelemään Kambodzhan historiassa ranskalaisissa yliopistoissa opiskelleet pieni itsensä vasemmistolaiseksi mieltänyt eliitti. Noin pari sataa ranskassa opiskelevaa  nuorta miestä ja naista muodostivat Khmerien Opiskelijärjestön KSA:n. Muutamat opiskelijat vuosien 1945 – 1960 välisenä aikana viehättyivät radikaalista politiikasta, henkilökohtaisesta vapaudesta ja antikolonialistisesta solidaarisuudesta. Osa näistä liittyi Ranskan Kommunistiseen Puolueeseen. Osa taasen jatkoi ajatusmaailmassaan pidemmälle näkemällä esivallankumouksellisen Ranskan ja Venäjän sekä nykyisen Kambodzhan tilanteessa samankaltaisuutta, eli maita hallitsi feodaalinen taantumuksellinen eliitti. Kun Sihanouk julisti maahan sotatilan, radikalisoitui moni nuori khmeri kuten myös opiskelijajärjestö KSA. KSA:n sisällä toimi salainen organisaatio nimeltään Cercle Marxiste. Vuonna 1953 ranskalaiset viranomaiset sulkivat koko KSA:n siellä virinneiden radikaalien ja nationalististen ajatusten vuoksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut Cercle Marxisten ryhmän toimintaa mitenkään, vaan tämä organisoi uuden järjestön Khmer Opiskelijoiden Unionin.

Nimenomaisesti Ranskassa opiskellut nuori kaarti otti myöhemmin KPRP:n haltuunsa ja muokkasi puolueen mieleisekseen perustamalla vuonna 1960 Kambodzhan Työväenpuolueen, joka myöhemmin muutettiin Kambodzhan kommunistipuolueeksi. Tässä haltuunottoprosessissa hävitettiin lähes kokonaan KPRP:n vanha kaarti. Nämä korvattiin puolueen pääsihteeriksi nousseen Pol Potin ystävillä Cercle Marxiste ajoilta. Näitä ystäviä olivat mm.  Ieng Sary ja Kieu Samphan. Uusi puolue oli hyvin salainen eikä sen olemassaolosta edes tiedetty maailmalla ennen vuotta 1977. Puolueen olemassaolo julkaistiin kiinalaisten painostuksesta. Uuden puolueen johto otti valtiokoneiston hallintaansa sisällissodan päättyessä vuonna 1975 Phnom Penhin valloituksen jälkeen.

UIF

KPLC perustamisen aikoihin toisella puolen maata Son Ngoc Minh palasi matkaltaan Thaimaasta. Hän oli matkustanut sinne ostaakseen aseita rahoilla, jotka VietMinh oli lahjoittanut. Vuoden 1947 lopulla hän perusti Lounais-Kambodzhan vapauskomitean. Tämän hän jätti erään entisen munkin Keo Monin hoidettavaksi. Munkki myöhemmin liittyi ICP hen, Indokiinan Kommunistiseen puolueeseen.

Son Ngoc Minh, 3 rielin merkissä

Myöhemmin vuonna 1950 perustetiin yhdistetty Khmer-Vietnamilainen yksikkö, johon liittyi vietnamilaisia ja tuntematon määrä kambodzhalaisia, jotka oli päästetty vapaaksi Poulo Condore vankilasta 1945.  Yksikköä alettiin kutsumaan Yhdistyneeksi Issarak Rintamaksi (UIF United Issarak Front). Tämä oli se, joka lopulta pelästytti kuninkaan ja sai hänet vaatimaan Kambodzhalle itsenäisyyden vuonna 1953.

Kun UIF perustettiin 1951, oli siinä jäseniä 800, vuoden 1953 loppuun mennessä kannattajia oli jo runsaat 20 000. UIF:n perustamisessa VietMinhillä oli hyvin tärkeä rooli. Se opasti ja koulutti kaadereita kansalliseen taisteluun ranskalaisia vastaan. UIF:ssä ja monissa muissa Issarak ryhmissä taisteli myös VietMinhin sissejä. Oli vain ajan kysymys koska UIF olisi saavuttanut lopullisen voiton maasta. Sinänsä Sihanoukin toteamus kansakunnan olevan (hänen kannaltaan katsottuna) vaarassa oli sangen osuva. Kapina oli pitkälle maaseudun kapinaa. Sen joukon kapinaa, jonka ajattelu- ja toimintatapoja ranskalaiset eivät olleet koskaan ymmärtäneet.

No hyvä. Issarak liike oli selvästi jakautumassa sekä oikeisto että vasemmistosiipeen. Kompong Som Leussa pidettiin kaksipäiväinen kokous huhtikuun 17 – 19 vuonna 1950. Tänne oli kokoontunut vasemmistosiiven kannattajat eli noin 200 delegaatiota joista 105 muodostui Buddhalaisista munkeista.  Kokouksen organisoitumisessa avusti VitMinh kenraali Ung Sao Vietnamista. Konferenssissa perustettiin Samakhum Khmer Issarak, kirjaimellisesti käännettynä khmerien Issarak Rintama, josta yleisesti kutsutaan Yhdistetyksi Issarak Rintamaksi (UIF). Rintaman tehtävänä oli koordinoida Ranskan vastainen aseellinen taistelu. UIF lakkasi olemasta Geneven kokouksen jälkeen eli se oli olemassa vuosien 1950 – 1954 välisenä aikana. Geneven kokoukseen mennessä UIF valvoi yli puolta maan pinta-alasta.

Vuosien 1952 ja 1953 Leav Keo Monin KNLC jatkoi yhteistyötä UIF:n kanssa. Tuloksena nämä kummatkin yhdistivät voimavaransa. Taasen ne KNLC:n jäsenet jotka eivät olleet kovin ihastuneita kommunistien ja VietMinhin dominanssiin marginalisoituvat järjestön sisällä.

Perustamisensa jälkeen UIF oli hyvin ekspansiivinen, kasvava ja kasvu oli määrätietoista sekä systemaattista.  Rekrytointi khmer pohjaiseen sissijoukkoon alkoi kylätasoisten joukkojen perustamisella ja asteettain toteutettiin kunta-, provinssi- ja aluetasolla. Tosin kasvuprosessi ei koskaan saavuttanut astetta missä säännöllinen koko kansakunnan kattava armeijaa olisi luotu. Tässä prosessissa ilmeisesti VietMinhillä oli suuri vaikutus.

Vuoteen 1952 ranskalaisten joukkojen suuruus oli kasvanut seitsemään taistelupataljoonaan (n. 4000 miestä) ja suureen joukkoon oheispalveluihin (kuten huoltoon), Khmerien kuninkaallisen armeijan suuruus taasen oli 13 000 miestä. Pariisi ei oikeastaan kyennyt sitomaan tämän enempää miehiä kun paljon tärkeämmässä eli Vietnamissa murheet olivat paljon suuremmat. Lopulta ranskalaiset eivät juurikaan operoineet maassa pataljoonatasolla, josta taasen oli seurauksena suurien alueiden jääminen UIF:n hallintaan.

Vuonna 1952 UIF perusti Khmerien Vastarinta Hallituksen, jonka johtajana oli Son Ngoc Minh ja varajohtajana Chan Samay sekä 6 muuta ministeriä. Päätoiminta oli kuitenkin valmennus ja sotilaalliset asiat.  UIF valvoi tällöin jo ¾ osaa maasta tosin ei kuitenkaan päivittäisellä tasolla ja pääasiassa kaupunkien ulkopuolella. Oli vain ajan kysymys, milloin he olisivat valvonneet koko maata. Tässä tilanteessa heräsi kuningas Norodom Sihanouk ja ryhtyi ns. ristiretkeensä itsenäisyyden saavuttamiseksi kuten voidaan lukea seuraavassa postauksessa.