matka jakartaan

Ensimmäinen ja päällimmäisin tunne matkustaessani ympäri Kambodzhaa oli, että maassa on jokin asia pahasti pielessä. Maa tuntui olevan sellainen missä valtion johto ja taloudellinen eliitti ei vähäkään välitä kansalaisistaan. Valtion organisaationa pitäisi olla kansalaisiaan varten eikä päin vastoin – ajatellaan nykyään. Valtion korkein poliittinen johto ja näihin läheisesti oleva eliitti elää omassa suljetussa hermeettisessä maailmassa kaukana kansastaan. Ja kansa kärsii köyhyydessä ja puutteessa. Maa oli kuin Friz Langin elokuvassa Metropolis. Missään muualla en näin voimakasta tunnetta ole kokenut. Kovin kuvittelin tunteeni olevan oman synkän mielikuvitukseni tuotetta kunnes eräänä päivänä luin 4.10.2014 päivätyn Reutersin laatiman artikkelin: “Cambodian land grabs are 'crime against humanity', lawyers tell ICC” .  En ollut yksin tunteitteni kanssa – helpotuin. Toisaalta ahdistuin, painajainen ei päättynytkään Pol Potin julman hallinnon kaatumiseen Vietnamin valloitettu

Niin matka jatkui aamulla lompakko täynnä dollareita kohti Phnom Penhiä, maassa, josta ei oikeastaan tiedetä juuri mitään. Maisemat ovat yksitoikkoisen tylsiä. Vielä tylsempiä kuin Suomen pohjanmaalla. Peltoja peltojen perään. Ei kukkoluita, ei mäkiä. Ei  mitään sellaista, josta voisi ajatella: Kunhan jaksan tuonne saakka. Eteenpäin, eteenpäin tasaisella nopeudella jatkuu kulku. Maantie, valtatie 1, on toki asvaltoitu mutta viivasuora. Mikä suunnaton ilonaihe kun tie taipuu 15 asetetta. Onneksi ei ole pahemmin liikennettä. Sillä silloin autot varmaankin paahtaisivat sen minkä kerkiäisivät. Ajaisivat ohi ja ajotaito on se mikä nyt sattuu olemaan. Ei juuri pysähdyspaikkoja kun tie ei juurikaan halkaise kyliä. Kenelle virvokkeita sitäpaitsi myytäisiin, kun juurikaan ei ole liikennettä ? Kenelle virvokkeita myytäisiin kun ihmiset ovat köyhiä eikä heillä ole varaa limonaadiin ja kahviin? Missäköhän ihmiset asustavat? Varmaan, savisten sivuteiden varsilla. Jos en olisi ottanu

Matka HCMC:stä Phonm Penhiin on pitkä. Aivan liian pitkä lihaksilleni. Kysyin ennen matkaan joutuani missä nukkua. ”Nuku Casino Hotellissa, niitä on rajakaupungissa useitakin. Noutavat rajalta eikä kyyti maksa mitään”. Sanottiin. Näin lähdin. Saavuin Krong Bavetiin, muutenkin köyhän Kambodzhan köyhimpään nurkkaan. Olihan lähellä rajaa moniakin kasino hotelleja, mutta ne eivät vastanneet mielikuvaani hotellista. Myöhemmin opin, että ne olivat varattu pelaamisen lomassa uupuneille. Niille, joilla oli ikuinen kuvitelma kuuluvansa fortunan siunaamaan kuoroon. Vain havaitakseen, että ainoa, joka uhkapelissä hyötyy, on kasinon omistaja. Löysin hotellin ja mukavan ravintolan, varattu niille matkailijoille, jotka eivät ole pelihimon riivaamia. Kysyin voinko maksaa luottokortilla. Tottakai, täällä käy myös kaikki maailman rahat Amerikan dollarit, Euroopan eurot, Australian dollarit, Vietnamin dongit, Kiinan jenit ja Thaimaan bathit vaan eivät Venäjän ruplat mutta sen sijaan myö