Myrskyä siellä sun täällä

Tilanne on siis seuraava: Ranskalaiset ovat lähteneet tai lähdössä sanomatta sen kummemmin näkemiin. Pohjoisessa yritetään toteuttaa kommunismin aatetta ja luokkasodan luonnetta yritetään ymmärtää ja toteuttaa. Maassa toteutettiin sosialismia vietnamilaiseen tapaan, jossa pyritiin välttämänn niitä virheitä mitä Kiinassa ja NL:ssä tehtiin. Etelässä amerikkalaisen dollarinipun päällä makoilee Ngo Dienh Diem ja hallitsee niin kuin lystää. Odotellaan yhdentymisvaaleja - turhaan.

VietMinhin sotilaallinen menestys olisi edellyttänyt maan jakamisen 13 tai 14 leveyspiiriltä. Näin monet historioitsijat ajattelevatkin: Koko voitto – koko maa, puolivoittoa – puoli maata, kolme-neljännes voittoa – kolme neljäsosaa maasta jne. Harva pohjoisessa kuitenkaan uskoi vaaleihin, vaikka Ho Chi Minh luotti kansainvälisiin sopimuksiin ja oikeuteen. Siellä pikemminkin tiedostettiin Amerikan uhka ja Geneven kompromississa haluttiin vain saada hengähdystauko ja rakentaa maa jollain tavalla vahvaksi, itsenäisesti toimeentulevaksi taloudelliseksi ja sotilaalliseksi mahdiksi. Tässä jotenkuten onnistuttiinkin, vaikka ilmapuolustusjärjestelmä – näin jälkeenpäin ajatellen - olisi pitänyt rakentaa vielä vahvemmaksi ja kattavammaksi. Sekä Neuvostoliitossa ja Kiinassa ei uskottu kuinka massiiviset amerikkalaisten pommitukset tulisivat olemaan.

Tilanne pohjoisessa

Vietnamin Demokraattisessa Tasavallassa, tuttavallisemmin sanottuna Pohjois-Vietnamissa, ryhdyttiin kiireimmän vilkkaan toteuttamaan kommunismin ihannetta. Tuotantovälineet ja pääomat piti siirtää kansanomistukseen, kansan kolutusta piti kohentaa ja tasa-arvoistaa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus sivistää itseään taustasta riippumatta, terveydenhoitoa piti laajentaa koskemaan kaikkia kuten Marksismi-Leninismissä kuuluukin olla. Omaisuuden jakautuminen piti olla mahdollisimman laaja ja tasa-arvoa kunnioittava. Perustettiin osuustoiminnallisia yrityksiä, kommuuneja ja tuotantoprikaateja. Tässä toiminnassa olivat kiinalaiset ja neukut verrattomia apulaisia.

Pohjoisen katollisuuskysymys

Kuten edellisessä postauksessa ilmeni ,niin sadat tuhannet muuttivat etelään. Pääosa näistä oli katollisia. Monet VietMinhin jäsenet kysyivät suoraan: ”Vietin 8 vuotta viidakossa taistellakseni yhtenäisen ja itsenäisen isänmaan puolesta ja nyt nämä muuttavat pois”. Monet katolliset olivat taistelleet kuitenkin joko osana VietMinhiä tai heillä oli kolmannen osapuolen ryhmittymiä. Ryhmittymä muodostui pääosin niistä katollisista, jotka vieroksuivat VietMinhin kommunisteja ja kuitenkin olivat patriootteja. Nämä ryhmittymät olivat hyvin organisoituneita, olivathan katolliset suurin ja vahvin järjestäytynyt ja homogeenisin aatteellinen järjestö heti työväenpuoleen, Lao Dongin, jälkeen.

Jo sodan aikana Ho Chi Minh pyrki luomaan mahdollisimman hyvät suhteet katollisten kanssa. Hän aivan oivallisesti ymmärsi, mikä merkitys heillä on punaisen joen suistoalueella ja eteläisessä Vietnamissa. Näillä alueilla, VietMinh oli kovin heikko. Katolliset piispat tunnustivat hänet maan johtajaksi ja vastaavasti maan hallituksessa oli innokas katollinen talousministerinä. Geneven kokouksen delegaatiossa oli myös katollisia edustettuna kun heidän tiedettiin olleen hyvin perillä ranskalaisten ajatusmaailmassa ja tavoista. Tiedetään myös Ho Chi Minhin lähettäneen joka vuosi joulutervehdyksen kirkolle.

Suhtautuminen ateistisessa ja sekularisoidussa maassa katollisuuteen olikin hyvin ongelmallinen. Toisaalta mittava exodus pois maasta, monet vieläpä kokivat katollisuuden olleen ranskalaisen imperialismin sanan saattaja ja toisaalta katollisten suuri vastarinta panos Ranskan sodan aikana. Siinäpä oli pulmaa kerrakseen. Työväenpuolue, Lao Dong, pyysikin konsulttiapua Puolalta. Puola kun oli myös kommunistinen maa, jossa oli vahva hyvin järjestäytynyt elinvoimainen katollinen kirkko. Vuonna 1955 saapuikin puolalainen delegaatio pohtimaan maan ”katollisuus kysymystä”. Kaiken kaikkiaan yhteiselo katollisten ja kommunistien kanssa saatiin sujumaan jotenkuten. Ei mitään sellaista kirkon omaisuuden takavarikointia ja papiston vainoa mitä nähtiin alkuaikojen Neuvostoliitossa. Tällöin Kollontain johtamat kaaderit ryöväsivät ortodoksisen kirkon, monesti suunnattoman arvokasta, omaisuutta hankkiakseen ruokaa vallankumouksen jälkeisen nälänhädän taltuttamiseksi. Jotta tämäkin postaus ei paisuisi liian suureksi emme sen enempää pohdi tätä sinänsä mielenkiintoista kysymystä. Kiinnostuneet voinevat lukea esimerkiksi Tran Thi Lienin hienon tutkimuksen The Catholic Question in North Vietnam: From Polish Sources, 1954-56 (Cold War History, Vol 6 No 4, November 2005, pp 427 – 449). Korkeakoulujen ja yliopistojen henkilökunta ja opiskelijat voinevat lukea artikkelin ilmaiseksi netin kautta kytkeytymällä e-kirjastoon.

Pohjoinen järjestäytyy

Vaikka katollisuus kysymys oli kiusallinen ja mutkikas asia, niin kuitenkaan se ei ollut keskeinen ongelma-alue Pohjois-Vietnamille. Poliittisissa ja taloudellisissa kysymyksissä maa pyrki vahvasti sosialismiin, jossa se otti mallia Neuvostoliitosta ja Kiinasta. Niinpä puolue jakautui politbyroon, sihteeristöön, keskuskomiteaan sekä puolue haaroihin kaupungeissa ja kylissä. Myöhemmin tällaisesta rakenteesta kehittyi, kuten Neuvostoliitossa, byrokraattinen, määräyksiä täynnä oleva jäykkä organisaatio. Tosin määräyksistä eipä juuri kukaan välittänyt (kuten ei myöskään Neuvostoliitossakaan). Pohjoisessa vahvistettiin myös varsinainen armeija Pohjois Vietnamin Kansanarmeija, tämä oli kyllä ollut olemassa jossain muodossa jo vuodesta 1944, vaikka näytteli pienempää roolia VietMinhin rinnalla sodan aikana. Armeijaan luotiin hyvin eurooppalainen organisaatio kaikkine sotilasarvoineen, virkapukuineen ja muine seikkoineen, jotka tekevät armeijasta armeijan näköisen.

Neuvostoliittolle, vaikka siellä olikin Lao Dongin veljespuolue, ei Indokiina ollut keskeinen poliittinen asia. Heillä oli riittämiin pohdittavaa Euroopan puolustusliitossa ja mahdollisesta Saksan aseistamisessa (siksipä Neuvostoliitto ei esittänyt kovin keskeistä roolia Geneven näytelmässä). Heti Geneven kokouksen jälkeen Vietnam tukeutui vahvasti Kiinaan, olihan Kiinan diplomatia ollut avainasemassa Geneven neuvottelutuloksen saavuttamisessa. Maassa lainattiin Maon ajatusta "Uudesta Demokratiasta", jonka mukaan siirtyminen sosialismiin pitää siirtää myöhemmäksi kunnes saavutettaisiin poliittinen yhtenäisyys ja taloudellinen kehitys olisi taattu. Tosin tämä poliittinen yhtenäisyys saavutettiin Kiinassa usein terrorin keinoin, eliminoimalla ”vastavallankumouksellisiksi” katsottuja aineksia. - Vietnamissa pyrittiin siis välttämään niitä virheitä, mitä Neuvostoliiton alkuaikoina esiintyi (nämä virheet olivat syynä siihen, miksi jo 20 luvun alussa siirryttiin NL:ssä Leninin ehdottamaan NEP talouteen, jonka Stalin iloisesti lakkautti myöhemmin). Vietnamissa omaksuttiin kiinalaiset maanviljelymenetelmät, tapa järjestää hallinto, kaaderien koulutus ja sosiaalinen mobilisaatio muiden seikkojen ohella. Vietnam pyrki toteuttamaan sosialismin ihannetta myös monin paikoin hyvin itsenäisesti, josta paras esimerkki oli toimeenpantu maareformi. Pohjois-Vietnam joutuikin tasapainoilemaan kummankin suurvallan välissä hieman kuin trapetsitaiteilija. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko 50 luvun lopulta ei ollut helppo asia Vietnamille, se vaikutti tuntuvasti tulevaan Amerikan sotaan, neuvostodiplomatian ja -propagandan hyväksi.

Maareformi

Vietnamin talous oli ollut pitkään jakautunut. Hedelmällinen Mekongin suistoalue oli maan vilja-aitta, kun pohjoisessa hallitsi teollisuus, kauppa ja maaseudulla ei-syötävien kasvien viljely. Pohjoisessa tilanne muuttui maan jakamisen jälkeen hieman ongelmalliseksi, tuoreessa muistissa oli vuoden 1944 nälänhätä. Kiina toimitti nyt ja myöhemmin elintarvikkeita Vietnamille, huolimatta siitä, että 50 luvun lopulla lanseerattu Suuri Harppaus Eteenpäin johti suureen Kiinalaiseen nälänhätään (10 – 20 miljoonaa nälkään kuollutta). Elintarvike toimitukset Kiinasta Vietnamille (ja Kuubaan) olivat heille, surkeasti somistettu, näyteikkuna maailmalle.

Pohjois-Vietnamille elintarvikkeiden tuotanto osoittautui valtavaksi haasteeksi. Yhtä äkkiä pitäisi Punaisen joen suistoalueella pystyä toimittamaan riisiä minimitarpeen tyydyttämiseksi. Koko kuljetusjärjestelmä oli tuhoutunut 8 vuotuisen sodan aikana. Kaikki kanavat, tiet, voimalaitokset, sillat ja rautatiet piti rakentaa uudelleen. Samoin koko viljelyjärjestelmä kautta koko maan piti järjestää mahdollisimman tehokkaaksi. Maareformille oli selvä tarve.

Monin paikoin maareformi toteutettiin hyvin kyseenalaisin keinoin. Samanlaisin mitä Maon Kiinassa alkuaikoina käytettiin. Kaaderit saapuivat kylään, kyselivät kyläläisiltä paikallisista olosuhteista, maavuokrista ja siitä miten työläisiä kohdeltiin. Kaaderit pyrkivät tunnistamaan ne, jotka elivät maavuokrilla eivätkä itse tehneet mitään tuottavaa työtä. Näitä ihmisiä kutsuttiin maalordeiksi dia chu:ksi. Heidän maansa takavarikoitiin, heidän kotinsa ratsattiin ja pengottiin perin pohjin, henkilökohtainen omaisuus siepattiin ja jaettiin kyläläisille. Kyläläiset eivät enää saaneet kutsua heitä herraksi, johtajaksi ja pomoksi. Maalordien joukossa oli myös joitakin barbaareja ja raakoja ihmisiä (dia chu cuong hao gian ac), koska heidän väitettiin murhanneen, raiskanneen ja toimineen julmasti muita vastaan. Nämä maalordit marssitettiin kyläläisten eteen ja tuomittiin julkisesti, häpäistiin ja pahoinpideltiin. Monet pahat maalordit teloitettiin myöhemmin tuomioistuin päätösten jälkeen (Vietnamissa on yhä vielä voimassa kuolemanrangaistus ja tuomioiden rengastusasteikko on paljon kovempi kuin esim. Suomessa).

Maanomistusolot koko Vietnamissa olivat hyvin keskittyneitä harvoihin käsiin. Olot olivat jakautuneet kahtia harvalukuiseen suurtilallisten maalordien joukkoksi ja köyhääkin köyhempiin maanviljelijöihin. Maalordien rikkaus oli muodostunut vuosikymmenien ajan tapahtuneesta pakkoluovutuksista, suorista maaomaisuuden siirroista ranskalaiselle kolonialisteille ja näiden vietnamilaisille ”yhteistyökumppaneille”.  

Erinomaisessa artikkelissaan The Myth of the Bloodbath: North Vietnam's Land Reform Reconsidered (Bulletin of Concerned Asian Scholars, September 1973) D. Garet Porter kuvailee maanomistusoloja. Pohjois-Vietnamissa (Ranskan Tonkinissa) 90 % maanomistajista omistivat 36.6 % viljeltävästä maasta. Vietnamin Demokraattinen Tasavalta keräsi dataa 3653 kylästä vuonna 1945. Tilastojen mukaan 89 % maalaisista omistivat 40% prosenttia maasta. Lopulta köyhät maanviljelijät ja maattomat talonpojat muodostivat 60 % maaseutuväestöstä ja omistivat vain 10 % maasta. Ranskalainen Pierre Gorou laski vuonna 1939 omistusolot seuraavasti: 61 % maanomistajista omisti vähemmän kuin yhden maun (3600 neliömetriä), 30 % omisti yhdestä viiteen mauta, 6% viidestä kymeneen, 2 % kymmenestä viiteenkymmeneen, 0.008% viidestäkymmnnestä sataan ja 0.0002% yli 100 mauta. Siihen aikaan nelihenkinen perhe tarvitsi elääkseen vähintään 3 mauta (1.08 hehtaaria). Huomattava osa maaseutuväestöstä ei omistanut ollenkaan maata. Katovuosina (kuten 1930) valtaosa maaseutuväestöstä oli nälkäkuoleman partaalla. Maattomilla ei tainnut silloin olla kovin hauskaa. On melko selvää, että tällaisessa tilanteessa maareformille on sosiaalinen tilaus. 

Maaomistusolot olivat vain puolet tarinasta. Köyhät maanviljelijät elelivät jatkuvassa velkakierteessä, eivät kyenneet irtautumaan ylisuurista koroista (korot saattoivat olla jopa 3 650 % vuodessa), musertavista vuokrista ja kohtuuttomista suurtilallisten määräämistä veroista. Olivat todellinen proletariaatin proletariaatti, köyhiä kuin kirkon rotat. Näitä ihmisiä maalordit kohtelivat usein miten halusivat. Monesti hyvin julmasti käyttäen nälkää kiristyskeinona. 

Mainittu Porterin artikkeli on sikäli hyvä lukea, että eteläisen Diemin ja Yhdysvaltojen hallitus ruokki vahvasti näkemystä missä maareformin yhteydessä tapettiin jopa 500 000 ihmistä. Puppua propagandaa ei muuta. Teloitettujen maalordien määrä oli kuitenkin suurempi kuin mitä voidaan millään kriteerillä hyväksyä mitenkään vaikka monin paikoin "kansan viha" purkautui monia julmiksi katsottuja maalordeja vastaan. Historioitsijoiden joukossa suhtautuminen maareformiin on yhä vielä suuri akateeminen kiistakapula. Toivottavasti tähän arkaan ja kipeään aiheeseen saadaan lisävalaistusta kun arkistot avautuvat – sitten joskus.

Maareformia oli harrastettu jo Ranskan sodan aikana. Tällöin pääasiassa ranskalaisten suurtilallisten maat jaettiin paikallisille maattomille viljelijöille. Ei mikään ihme, että maattomien joukossa VietMinhin suosio oli suuri. Puolivälissä 1955 maareformi kiihtyi ja siihen liittyi vahvasti mukaan luokkataistelunpiirteitä suurtilallisia ja vähän pienempiä omistajia vastaan. Tuhansia suurtilallisia ja maalordeja siirrettiin maareformissa pakkotyöleireihin ja uudelleen koulutuskeskuksiin. Yksi syy tähän maareformiin rajuuteen oli - sinänsä realistinen - usko, että etelä tuskin tulee noudattamaan Geneven sopimuksen sitoumuksia, vaan saattaisi marssia (USA:n avustuksella) pohjoiseen. Monet puoluekaaderien äärilaitaa kulkevat johtajat arvelivat, että suurtilalliset voisivat liittyä marssijoiden joukkoon ja näin olisivat potentiaalisia vihollisia. Eli heillä oli hyvin kyseenalainen logiikka: suurtilallinen = kapitalisti = Vietnamin vastustaja = Amerikan hännystelijä. Logiikka oli sinänsä virheellinen, kun monet suurtilalliset taistelivat VietMinhin joukoissa ja monet varakkaat tilalliset olivat myös kommunisteja (seikka unohtui usein luokkataistelun huiskiessa).

Kuten muistetaan menneistä postauksista, niin VietMinh oli muodostunut sekä kommunisteista että ei-kommunisteista yhteisenä tekijänä, aatteena, isänmaallisuus ja patriotismi, halu muodostaa itsenäinen ulkovalloista riippumaton valtio. Tähän oli liittynyt sekä varakkaita maanomistajia että köyhiä, maattomia talonpoikia. Monille suurtilallisille lupasi Ho Chi Minh erityiskohtelun, jos nämä osallistuivat Ranskan vastaiseen rintamaan. Heille luvattiin varakkaan maanviljelijän status, jossa korkeintaan pyritiin vuokrien alentamiseen. Kautta linjan reformissa alennettiin maavuokrat 20 - 50 %.

Maalordien tuomitseminen oli hyvin usein sangen mielivaltaista. Maalordi tai suurtilallinen leiman saaminen saattoi tapahtua usein jo siitäkin syystä, että naapuri kadehti toisen suurempaa maatilaa ja teki tekaistun ilmiannon kylään saapuneelle kaaderille ja näin saisi siivun naapurin pelloista. Tässä prosessissa unohdettiin kovin usein, millaisin uhrauksia monet olivat tehneet Ranskan sodassa isänmaan puolesta. Vaikka maareformi laeissa sisälsi elementtejä, joilla pyrittiin vähentämään väkivaltaisuuksia, niin kuitenkin hyvin monissa tapauksissa tapahtumat luisuivat puolueen kontrollin ulkopuolelle. Monissa tapauksissa kohdeltiin maalordeiksi luokiteltuja hieman vääriin varsinkin silloin kun he syystä tai toisesta eivät suostuneet alentamaan vapaaehtoisesti vuokria tai osallistumaan luovutuskeskusteluihin. Monet suurtilalliset olivat vieläpä aktiivisa kommunisteja ja puolueen jäseniä. Vaikka teloitettujen määrästä on olemassa hyvin ristiriitaisia tietoja, niin niitä kuitenkin melko todennäköisesti tapahtui suhteellisen laajassa skaalassa (kenties 6 000 – 10 000 teloitusta). Monet tutkijat kuitenkin väittävät lukujen olleen Saigonissa tehtailtuja. Historian tutkimus on toisinaan hyvin vaikeaa kun arkistot ovat suljettuja, kielimuuri ylivoimainen, luotettavaksi uskotut suulliset kertomukset voivat olla silkkaa valetta ja propagandaa jne.

Syyskuussa vuonna 1956 puolueen keskuskomitean kokouksessa Ho Chi Minh totesi, että maareformissa oli menty liian pitkälle, monia oli tuomittu väärin perustein ja luokiteltu väärin. Hän vaati ohjelman oikaisemista oikeille urille. Kirjassaan China and Vietnam Wars 1950 – 1975 (University of North Carolina 2000) Quang Zhai kuvailee kokouksen kulkua. Ho Chi Minh syytti itseään siitä, ettei ollut valvonut ohjelmaa riittävän hyvin. Toisaalta taasen kaadereiden johtaja Truong Chinh kieltäytyi myöntämästä mitään virheitä tapahtuneen sillä perusteella, että ohjelma oli saavuttanut tavoitteensa eli maattomat viljelijät saivat maata käyttöönsä. Chinhin vastalauseet johtivat siihen, että kokous kesti lähes kuukauden. Lopulta Chinh siirrettiin syrjään ja tilalle nousi etelästä peräisin oleva Le Duan. Le Duan syytti taasen Chinhiä siitä, etä tämä oli soveltanut kiinalaista maareformimallia tuntematta oikeastaan Vietnamin realiteetteja.

Monin paikoin maareformi myös johti kaaokseen ja sitä myöskin vastustettiin laajasti. Puoluekokouksen tulokset eivät olleet kantautuneet Nam Dan maakuntaan. Täällä nousi marraskuussa kapina, johon osallistui 20 000 viljelijää. Kapina tukahdutettiin erittäin verisesti.

Monet väärin perustein tehdyt maan pakkoluovutukset tutkittiin uudestaan ja viljelijöiden väärät luokitukset maalordeiksi palautettiin sellaisiksi mitä ne olivat olleet ennen reformia. Maareformissa tehdyt virheet johtivat myös siihen että Ho Chi Minh kumppaneineen vieraantuivat Maolaisesta massojen mobilisaatiosta, luokkataistelusta ja jatkuvan vallankumouksen ideasta. Vietnamissa siirryttiin enenevissä määrin Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitosta omaksuttuun keskusjohtoisuuteen ja johtajuusvaltaiseen ohjaukseen. Maata kehitettiin Hrutsevilaisessa hengessä. Kiinassa tästä suunnan muutoksesta ei oltu kovin ihastuneita. Kovin avoimesti ei Vietnamia kuitenkaan syytetty revisionismista, kuten Kiinassa tehtiin NL:n suhteen. Maa oli kiinalaiselle diplomatialle ja politiikalle ensiarvoisen tärkeä

Vaikka maareformissa tehtiin paljon hallinnollisia virheitä niin maareformissa kuitenkin saavutettiin se, mihin siinä pyrittiin eli poistamaan nälänhädän uhka luomalla elinvoimaiset maatilat ja kohtuulliset maavuokrat ja poistamaan maattomien täydellinen riippuvuus maalordien mielivallasta. Saman tien kasvatettiin myös riisin ja muiden hyödyllisten kasvien tuotantomääriä. Maaperän tuottavuus kasvoi. Sivutuotteena saavutettiin myös se, että köyhät viljelijät ja maattomat talonpojat saatiin mobilisoitua poliittisiin prosesseihin mukaan (yksi köyhyyden tuntomerkeistä poistui näin). Kansakunnasta tuli entistä yhtenäisempi, hintana tosin oli, että muutama vuokratuloilla elävä suurtalonpojat menettivät hieman omaisuuttaan ja joutuivat jopa tekemään työtä. 

Talousreformin tulokset

Vuonna 1957 käynnistetty talousreformi alkoi kantaa hedelmäänsä. Vuonna 1960 maassa oli jo 40 000 osuustoiminnallista yksikköä, joiden yhteenlaskettu viljelty pinta-ala oli 90 % maan koko viljelykelpoisesta pinta-alasta. Maassa ei liiemmälti ollut kolhooseja vaan maat olivat yksityisessä omistuksessa. Riisin tuotanto saavutti 5.4 miljoonaa tonnia, kaksinkertainen määrä sotaa edeltävään aikaan nähden. Samoin muiden viljelykasvien kuten maissin, perunoiden ja papujen viljely oli kasvava trendi. Ainoastaan ooppium tuotanto romahti, päinvastoin kuin etelässä. Perinteinen teollisuus kasvoi 86 %, raskas teollisuus 170 %. Sotasaaliina Vietnam sai 28 ranskalaisten jälkeensä jättämää teollisuuslaitosta. Neuvostoliittolaisten ja kiinalaisten avustuksella rakennettiin yli 100 uutta teollisuuslaitosta. Lopulta 1960 he kykenivät louhimaan itse kaiken tarvitsemansa hiilen, tuottamaan omat tiilet ja muut rakennustarvikkeet, rakentamaan omat maatalouskoneensa ja aluksensa sekä tuottamaan kaiken sähkön itsenäisesti. Tässä prosessissa oli kuitenkin paljon ongelmia, ehkäpä suurimpana oli asiantuntijoiden kuten arkkitehtien, insinöörien ja metallurgien sekä hyvin koulutettujen työntekijöiden puute. Lisäksi käteistä pääomaa oli liian vähän raaka-aineiden hankkimiseksi ja palkkojen maksamiseksi. Kehitys oli uskomattoman ripeää kun verrataan esimerkiksi siihen, miten Suomi toipui sodista, johon meni lähes koko 50-luku. Tosin muistettava, että Vietnam sai merkittävää tukea sekä Kiinalta että Neuvostoliitosta ja Suomi ei saanut juuri mistään.