Geneven konferenssi 1954 ja miten asiat sitten menivätkään

-



Käymme seuraavassa hieman pohtiman Geneven konferenssia vuonna 1954, ehkäpä turhankin yksityiskohtaisesti ja laveasti. Motiivina esitykseen on havainto siitä kuinka häikäilemätöntä ja ihmishengistä piittaamatonta voi kansainvälinen politiikka ja diplomatia olla kun panoksena on suunnaton omaisuus ja poliittiset intohimot. Tarina on kertomus hyvistä, pahoista, rumista ja ovelista. Hyviä olivat Vietnam, VietMinh ja Ranskaan vastavalittu radikaalihallitus, rumia olivat Ranskan konservatiivihallitus, pahoja olivat Yhdysvaltojen republikaaninen äärioikeisto ja monet ultra konservatiiviset britit ja ovelia olivat kiinalaiset.

Maailman tilanne alkoi olla melko tulehtunut jo 50 luvun alussa. Amerikkalaiset uskoivat vakaasti dominoteoriaansa ja Neuvostoliitolla oli ydinase elokuusta 1949. Kiinaa hallitsi Mao Zedongin kansan vapautusarmeija ja Josif Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Oltiin astuttu uuteen sotilaalliseen oppiin, puhuttiin kylmästä sodasta. Koreassa ja Vietnamissa jännitystilanteet olivat eskaloituneet avoimeksi sodaksi, Malesiassa ja Burmassa sisäiset jännitteet saattoivat koska tahansa kehittyä aseelliseksi ryminäksi, monissa Afrikan maissa itsenäisyysliikkeet olivat heräämässä. Niin, ja olihan meillä Euroopassa Berliini – laskematon tekijä.

Geneven kokous


Tällaisessa maaperässä päätettiin pitää vuonna 1954 Geneven konferenssi. Tämä siksi, että ensinnäkin Korean aselevossa sovittiin kansainvälisen konferenssin pitämisestä 3 kuukauden sisällä. Tosin tämä kolme kuukautta oli melko venyvä käsite kun Korean aselepo sovittiin 27 heinäkuuta 1953. - Näin jäljestäpäin kun lukee Korean sodan syitä ja etenemistä, niin ei voi muuta todeta kuin, että huh huh, kolmas maailmasota oli juuri nurkan takana. Näin typeriäkö olivat maailman johtajat, että yhden aatteen vastustamisessa ja puolustamisessa kannatta tapattaa mahdollisesti miljoonia ihmisiä? Kenties he eivät ole yhtään sen valistuneempia vieläkään.

Toinen syy konferenssin pitämiseksi oli Berliinin kokous 25. 1. 1953 – 18. 2. 1953. Kokouksessa suurvaltojen piti pohtia ensisijaisesti Berliinin, jaetun kaupungin, tilaa. Muutoin kokouksen tulokset olivat laihanlaiset mutta tulevasta Geneven kokouksesta päästiin sopuun. Tulevan konferenssin asialistalle päätettiin ottaa kaksi asiaa, Korean ja Indokiinan kysymykset. Berliinin kokoukseen osallistui Yhdysvallat, Yhdistyneet Kuningaskunnat, Ranska ja Neuvostoliitto edustajinaan näiden maiden johtavia virkamiehiä ja poliitikkoja. Neuvostoliitosta osallistui suomalaisten, virolaisten, latvialaisten, liettualaisten ja puolalaisten suuresti rakastama Vjatšeslav Molotov, joka muuten ei juuri tällöin ollut ulkoministeri. Molotovin nimi ehkä on sangen kuvaava, mо́лот, molot = vasara. Yhdysvaltoja edusti valtiosihteeri John Foster Dulles, joka kaikesta päätellen oli oikein hilpeä mies. Mustaakin mustempi kommunismin vastustaja, joka kysyi Ranskan ulkoministeriltä Georges Bidaultilta Dien Bien Bhun taistelun käydessä kuumana: ”Haluaako Ranska pari ydinpommia ?” Tosin hänellä ei ollut valtuuksia tehdä tällaista ehdotusta. Muut kokouksen edustajat olivatkin vähemmän värikkäitä ja jälkipolville mieleenpainuvia. Vaikka Berliinin kokouksessa piti alun perin käsitellä Euroopan turvallisuusasioita, niin näissä ei juurikaan päästy tyveä pidemmälle. Eikä päästy juuri myöhemminkään ennen kuin Neuvostoliitossa puhalsivat glasnostin ja perestroikan tuulet, jotka tyyntyivät 1991 ja tilalle astui hieman erikoiset Jeltsinin ja Putinin ahneuden maksimoivat valtakaudet.

Delegaatiot

 

Saapui kevät ja kesä, eri delegaatiot kokoontuivat Geneveen 26 huhtikuun ja 30 heinäkuun väliseksi ajaksi. Kaikkiin keskusteluihin osallistui Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Kiina, Ranska ja Yhdistyneet Kuningaskunnat. Muut delegaatiot osallistuivat vain niihin keskusteluihin, jotka koskivat heitä. Korean kysymyksessä kaikki ne maat, jotka olivat lähettäneet joukkonsa joko YK:n kautta Koreaan tai taistelivat Pohjois-Korean puolella. Indokiinan kysymyksen pohdintaan osallistui Vietnamin demokraattinen tasavalta (pohjoinen), Vietnamin valtio (eteläinen), Kambodzhan ja Laosin edustajat mainittujen pysyvien jäsenten ohella. Aluksi Bao Dain johtama Vietnamin Valtio ei halunnut osallistua, mutta kun hänelle vakuuteltiin, ettei Vietnamia tulla jakamaan niin osallistuivat hekin.

Vietnamin Demokraattisen Tasavallan edustaja Pam Van Dong toivoi, että Laosin ja Kambozhan itsenäisyysliikkeiden edustajat Khmer Issarak ja Pathet Lao olisivat myös edustettuina. Syynä tietenkin se, että näiden liikkeiden kautta VietMinh saisi suuremman jalansijan kokouksessa, vaikka liikkeet olivat itsenäisiä, patrioottisia järjestöjä oli niillä kuitenkin jonkinlaisen kytkennät VietMinhiin. Muitakin ryhmiä oli jätetty kutsuttujen listalta pois, näitä olivat mm. vuoristolaisten edustajat, joille Ranska oli luvannut autonomian sodan päättyessä. Vielä tänään muutama liikkeen Yhdysvalloissa asuva aktiivinen edustaja muistuttaa mainita poisjätöstä hieman katkeraan sävyyn monissa lentolehtisisään, vähän samaan tapaan kuin prinsessa Ruususen paha noita jäi saamatta kutsukirjettä juhliin.

Konferenssia sävytti omalta osaltaan amerikkalaisten oma sisäpoliittinen tilanne. Monet republikaaniset kansanedustajat eivät halunneet, että tilaisuudesta tulisi toinen ”Jaltan kokous”. Trumanin hallitusta syytettiin kovasti silloin Kiinan luovuttamista kommunistien käsiin. Vietnamille ei haluttu käyvän samoin. Korean sota ei ollut myöskään Amerikan kotirintamalla kovin suosittu. Joten edustajilla oli hieman hankala tilanne. Edustajilla ei ollut esittää mitään ehtoja rauhalle muuta kuin ehdoton antautuminen (johon VietMinh ja Pohjois-Korea eivät tietenkään mitenkään voineet suostua) eikä heillä ollut mitään ehtoja osallistumiselle sotaan muuta kuin kollektiivinen (so. useamman maan yhteinen) ponnistus. Seikka, jota ei kukaan taasen halunnut.

Korean kysymys


Geneven konferenssi alkoi Korean kysymyksen pohtimisella. Siitä ei kuitenkaan päästy ei eteenpäin eikä taaksepäin. Kun varattu aikaraja 15 kesäkuuta saapui, delegaatiot lähtivät kotiinsa ja tilanne jäätyi sellaiseksi, mitä se on vielä tänään. Ydinkysymyksenä oli se, miten kansanäänestys näissä maissa pitäisi järjestää ja kenen valvonnan alla. Samoin pohdittiin kysymystä pitäisikö YK:n alaisten joukkojen muodostaa alueellinen kansainvälinen poliisijoukko. Vielä tänään ei näiden maiden välillä ole käyty keskinäisiä rauhanneuvotteluita, maiden rajoista ei ole sovittu millään tavalla eikä myöskään Etelä- tai Pohjois-Koreaan jääneiden siviilien kohtalosta ei ole mitään päätöksiä. Teknisesti ottaen kumpikin maa on yhä vielä sotajalalla eivätkä nämä ole kansainvälisessä legislatiivisessa mielessä valtioita alkuunkaan, vaikka niitä kohdellaan maailman turuilla ja toreilla ikään kuin olisivat erillisiä valtioita.

Dien Bien Phu


VietMinhin edustaja sähköisti kokouksen 7 toukokuuta. Hän ilmoitti suuren äänen ja ponnekkaasti: ”Dien Bien Phussa ranskalainen varuskunta on antautunut”. Salissa kävi kohahdus, miten joku metsäläisarmeija voi rökittää hyvin varustautuneen nykyaikaisen vieläpä amerikkalaisten tukeman armeijan? - Näin jälkeenpäin voidaan asiallisesti kysyä, oliko Dien Bien Phu:n taistelu välttämätön? Tietenkin Vietnamissa nähdään taistelun päättäneen sodan (jollain tavalla ihmisuhrit pitää selittää kansalle). Samoin monet historioitsijat korostavat taistelun merkitystä rauhan tiellä. Sitä paitsi VietMinhillä ei oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin käydä tämä verinen taistelu, varsinkin kun Ranska ei ainakaan esittänyt omaa rauhantahtoaan millään tavalla – päinvastoin. Mutta toisaalta monet radikaalimmat ranskalaiset poliitikot etsivät jo silloin poispääsyä sodasta. Tästä oli hyvänä merkkinä se, että Ranska oli aktiivinen Geneven kokouksen puuhamies ja innokkaasti hyväksyi kaikki kokouksen päätökset (tosin vasta kun maan edustaja oli vaihtunut). Ranskalaisten itsetunnolle olisi ehkä ollut liikaa antautua sodassa, myöntää omat tappionsa, varsinkin kun täydellistä VietMinhin voittoa tai tappiota ei oltu saavutettu. Sitä paitsi Yhdysvallat hengitti heidän niskaansa. Siellä kun oli voimakas McCarthyläinen antikommunistinen uho ja vainoharhaisuus. Geneven kokous tarjosi Ranskalle helpon poliittisesti hyväksyttävän ulospääsytien, mahdollisesti olisi näin käynyt myös ilman Dien Bien Phuta.

On sanottu, että VietMinhin neuvotteluasemat olivat paremmat Dien Bien Phun jälkeen. Olivatko todella? Maa ei ainakaan yhdistynyt – silloin - vaan vasta kun 3 miljoonaa ihmistä oli kuollut, kaupungit tuhottu ja maaperä myrkytetty – 20 vuotta myöhemmin. Genevessä kuitenkin saavutettiin jonkinlainen rauha, sekin vasta kun Ranskassa oli vaihtunut radikaalimpi hallitus ja Kiina painostanut Ho Chi Minhiä ja tämän esikuntaa sekä lobbailut aktiivisti Genevessä.

Avauspuheenvuoroja


Ranskan edustaja Bidault avasi kokouksen 8 toukokuuta ehdottaen, että vihamielisyydet pitäisi lakkauttaa, aselepo pitää solmia, vangit vapauttaa, epäsäännölliset joukot riisua aseista, huolimatta edellisen päivän Dien Bien Phun varuskunnan antautumisesta. Ranskalaiset ehdottivat, että Vietnamin Demokraattinen Tasavalta saisi osia Annamista ja Tonkinista muutaman saaren sekä 3 aluetta Saigonin ympäristössä ranskalaisten itse pitäessä Haifongin, Hanoin, Huen, Saigonin, Punaisen Joen ja Mekongin suistoalueet ja monia muita pienempiä alueita. Näin he voisivat jatkaa tarpeen vaatiessa taisteluita.

Kulissien takana kävivät Yhdysvallat ja Ranskan Bidaultin delegaation kanssa neuvotteluita (29 toukokuuta) mahdollisesta amerikkalaisen tuen lisäämisestä alueella. He päätyivät sellaiseen tulokseen, että jos kokous ei onnistuisi saavuttamaan tyydyttävää rauhaa niin Yhdysvaltojen presidentti Eisenhower pyytäisi kongressia hyväksymään mahdollisen intervention Indokinaan ranskalaisten avuksi, jos joukoille olisi kansainvälinen tuki. Hilpeä ajatus sinänsä, mutta sekä Australian että Uuden Seelannin hallitukset eivät katsoneet voivansa tukea hanketta, lisäksi ranskalaisten joukkojen taistelumoraali alkoi hiipua. Joten ajatus tukea Ranskaa sotilaallisena interventiona kuivui kokon jo alkumetreillä. He kyllä jo pohtivat mahdollisuutta ”tukea” indokiinan valtioita ilman Ranskaa. Kuinka tosissaan amerikkalaiset sitten olivat näissä tuumailuissaan, ei oikein tiedetä. Saattoihan keskustelut olla vain jonkinlainen diplomaattinen painostuskeino. Joka tapauksessa heillä oli vakaa usko dominoteoriaansa ja republikaaniset senaattorit hengittivät melko konservatiivisen delegaation niskaan (siitäkin huolimatta, että Korean sota 36 000 kuolleen sotilaan vuoksi ei ollut järin suosittu kotirintamalla).

Avauspuheenvuorossaan (10. Toukokuuta) Vietnamin Demokraattinen Tasavalta (VDT) ehdotti aselepoa, vastakkaisten joukkojen eristämistä, kieltoa uusien joukkojen tuomisesta Indokiinaan, vankien vaihtoa, Vietnamin, Kampodzhan ja Laosin itsenäisyyttä ja suvereniteettia, vaalit kunkin maan hallitusten muodostamiseksi, kaikkien vieraiden joukkojen poisvetämistä.

Avauspuheenvuorossaan Kiina ehdotti, että Vietnam, Kambodzha ja Laos eivät ole samanlaisia ja niitä pitää tarkastella erikseen, neutraaleina kansoina. Neutraalisuus edellyttää tietenkin sitä, että siellä ei ole vieraita joukkoja. Hieman Vietnam kyllä nikotteli asiasta kun he arvelivat saavansa jalansijaa näissä valtioissa Phathet Laon ja Khmer Issaran kautta. Kiina painosti, ovien takana, Vietnamia hyväksymään näkökannan sillä perusteella, että neuvotteluasemat olisivat paremmat. Vietnam lupasikin vetää joukkonsa pois edellyttäen taasen, että sinne ei perusteta vieraita tukikohtia. Näin kommunistiset valtiot tekivät myönnytyksiä neuvotteluihin ja pehmensivät asetelmia kommunismi versus muu (ei-kommunistinen) maailma. Ehkäpä kiinalaiset toivoivat pehmentävänsä näin hieman jyrkkää Korean tilannetta. Korean korttia ei oltu pelattu vielä loppuun saakka ja se saattaisi syttyä palamaan uudelleen. Tosin Kiinalla saattoi olla omat intressit takataskussaan. Kiinalaiset ehkä arvelivat Laosin ja Kambodzhan kuuluvan heidän omaan etupiiriinsä suoraan ilman Vietnamia (Vietnamin ja Kiinan suhteet ovat aina olleet hieman ongelmallisia jo 2000 vuotta). Kambodzhan suhteen näin kävikin, tosin vasta kun amerikkalaiset paljon myöhemmin olivat vetämässä joukkonsa pois ja suhteet Neuvostoliittoon olivat jo sodan partaalla. Laos taasen on ollut aina hieman takapiha maantieteellisen sijaintinsa ja hyvin mutkikkaan kansallisuusrakenteensa vuoksi. Laosin luonnollinen partneri on ollut ja on Vietnam, seikka josta Kiina ei ehkä ollut kovin ihastunut. Sitä paitsi Laosissa asuu paljon samoja etnisiä ryhmiä mitä Vietnamissakin (mm. Hmong, Tai, Banar kansoja).

Kiinan motivaationa aktiivisena pelaajana Geneven konferenssissa on varmaankin suurelta osin vaikuttanut se, että Yhdysvallat suhtautui avoimen vihamielisesti vastaperustettuun maahan. Kiinalaisilla oli yllin kylin tehtäviä omassa maassaan ilman, että jokin USA olisi siihen soppaan lusikkansa tunkenut. Kaikilla mahdollisilla keinoilla piti pitää amerikkalaiset mahdollisimman kaukana. Toisaalta Kiina halusi osoittaa maailmalle olevansa varteenotettava kansainvälinen poliittinen ja diplomaattinen tekijä (jälkimmäinen seikka toteutuikin Geneven konferenssiin sivutuotteena).


Kehittymässä pannukakuksi, jonka Kiina ja Mendes saivat kohoamaan kakuksi


Koko Geneven kokous oli kehittymässä pattitilanteeseen ja läsähtämässä pannukakuksi. Sota olisi jatkunut ja Yhdysvallat olisi lähettänyt joukkojaan ranskalaisten avuksi. Tilanne muuttui kuitenkin 18 kesäkuuta. Jo helmikuussa tehdyssä mielipidekyselyssä vain 7 % ranskalaisista kannatti Vietnamin sotaa. Dien Bien Phun häviö johti Ranskassa hallituskriisiin, Lamielin hallitus oli epäsuosiossa ja sai väistyä. Uuden hallituksen muodosti vasemmisto-keskustalainen radikaalipuolue, johtajanaan Pierre Mendes (uuden hallituksen kannatusluvut kansanedustuslaitoksessa oli 419 puolesta, 47 vastaan ja 143 äänesti tyhjää). Ennen uuden hallituksen muodostamista kuitenkin Ranska oli tunnustanut Vietnamin Demokraattisen Tasavallan täysin itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi varmaan jo senkin syyn vuoksi, ettei muutoin olisi ollut luonnollista neuvottelukumppania. Eihän sitä voi käydä aseleponeuvotteluita sellaisen maan kanssa jota ei edes ole olemassa. Pierre Mendes lupasi, että uusi hallitus eroaa jos aselepoa ei saada 30 päivän sisällä. Mendes asetti itsensä uuden hallituksen ulkoministeriksi ja ryhtyi johtamaan Geneven delegaatiota. Bidault sai lähteä.

Uusi hallitus pyörsi aikaisemmat lupaukset ”etelä” Vietnamin Valtiolle maan jakamattomuudesta samoin se käynnisti kulissien takaiset neuvottelut VietMinhin kanssa. Mendes oli hyvin puuhakas. Hän tapasi Kiinan ulkoministerin Zhou Enlain salaisesti Bernissä 23. kesäkuuta vasta kun uusi hallitus oli ollut virassa 5 päivää. Kahdenkeskisissä neuvottelussa Kiina esitti näkemyksensä välittömästä aselevosta, kaikki kolme valtiota pitää käsitellä erillisinä ja tunnustaa Vietnamissa olevan kaksi hallitusta. Seuraavana päivänä Mendes keskusteli pääavustajansa kenraali Elyn kanssa tilanteesta. He päätyivät, että maa pitäisi jakaa 16 tai 17 leveyspiiriltä. Mitään etnistä tai maantieteellistä syytä tähän jakoon ei ollut. Se vain vedettäisiin siihen. Keskusteluissa he myös totesivat, että Bao Dain hallitukselle pitää varata aikaa tilanteen vakiinnuttamiseksi ja Yhdysvaltojen rooli olisi tässä tärkeä. Mahdollisuus säilyttää Hanoi ja Haifong jätettiin pois, koska olisi suotavampaa pyrkiä jakoon ilman VietMinh osuutta etelässä ja VietMinh tuskin olisi luovuttanut Hanoita ja Haifongia sekä lähtenyt etelästä. Sitä paitsi jaolla parannettaisiin pohjoiseen jääneiden katollisten asemaa. Suunnittelivat jo tällöin vapaaehtoista katollisten väestösiirtoa. On hieman epäselvää syntyikö ajatus Vietnamin jaosta Mendesin ja Elyn välisessä keskustelussa vaiko Zhou Enlain ja Mendesin välisessä keskustelussa. Joka tapauksessa Kiina oli jaon aktiivinen kannattaja ja puuhamies, joten on luultavaa, että ajatus oli alun alkaen kiinalainen. Saivathan he näin sopivan puskurivyöhykkeen eteläiselle rajalle.

Uusi järjestys etelässä


Kaksi päivää ennen Ranskan uuden hallituksen muodostamista, 16 kesäkuuta, 12 päivää sen jälkeen kun Ranska oli tunnustanut Vietnamin Demokraattisen Tasavallan itsenäisyyden, entinen keisari Bao Dai nimitti Ngo Ding Diemin pääministeriksi, korvaten Buru Locin. Hän kyllä teki tämän hieman vastentahtoisesti kun ei oikein voinut sietää koko öykkäröivää miestä. Todennäköisesti amerikkalaiset olivat nimityksen taustapiruina kun näin arvelivat saavansa itselleen sopivan takuumiehen. Diem oli innokas nationalisti, anti-ranskalainen ja anti-kommunisti. Katollinen, jolla oli vahvat siteet Yhdysvaltoihin. Hänen innokas nationalisminsa johti kyllä myöhemmin pituuden lyhentämiseen yhdellä päänmitalla, amerikkalaisten suosiollisella avustuksella. Diem hyväksyi nimittämisen sillä ehdolla, että hän saisi kaiken siviili- ja sotilaallisen vallan itselleen. Diem vastusti vahvasti maan jakamista kuten teki Yhdysvallatkin.

Lisää kulissien takaisia neuvotteluita


Kesäkuussa 28 (kuukausi amerikkalaisten ja ranskalaisten välisen kulissien takaisen neuvottelun jälkeen) pidettiin englantilaisten ja amerikkalaisten välinen neuvonpito, jonka julkilausumassa todettiin, että mikäli Genevessä ei saavutettaisi rauhaa ”niin kansainvälinen tilanne heikentyisi vakavasti”. Eli suomenkielellä sanottuna selvä uhkaus: Mikäli kokous epäonnistuisi, se johtaisi vain sodan laajenemiseen. Amerikkalaiset johtaisivat sitä ja englantilaiset hymysuin hyväksyisivät sen. Osapuolet laativat salaisen 7 kohtaisen muistion, jota kummatkin osapuolet kunnioittaisivat. Näihin kohtiin sisältyi ei-kommunistisen Etelä-Vietnamin säilyttäminen, sekä mahdollinen alue (enklaavi) Punaisen Joen suistoalueella, tuleva jaetun Vietnamin yhdistäminen, Kambodzhan ja Laosin itsenäisyys ja VietMinhin poisheittäminen alueelta. Näin sitä vaan esitetään vaatimuksia, voimantunnossa, maalle, jonka ei pitäisi kuulua mitenkään ei Englannille eikä Yhdysvalloillekaan.

No hyvä. Heinäkuun 3 – 5 päivinä Zhou Enlai ja Ho Chi Minh tapasivat Kiinan Liuzhoun kaupungissa. Neuvonpito aloitettiin keskustelemalla sotilaallisesta tilanteesta. Vo Nguyen Giap selitti: ”... vaikka Dien Bien Phu oli Ranskalle suuri tappio, niin ranskalaiset ovat kaukana häviöstä. Ranskalaisilla on riveissään 470 000 miestä, joista puolet on vietnamilaisia kun taasen VietMinhillä on 310 000 miestä. Ranska vieläpä hallitsee tärkeimpiä kaupunkeja Hanoita, Hueta, Touranea ja Saigonia. Perustavanlaatuinen voimien tasapainotilanne pitäisi saavuttaa huolimatta Dien Bien Phusta” (jotta sotaa voitaisiin menestyksekkästi jatkaa). Tässä vaiheessa kiinalainen Wei Guong, johtava sotilasasiantuntija, ponnahti pystyyn ja sanoi hyväksyvänsä näkemyksen


  • Zhou kysyi rauhallisesti: ”Mikäli Yhdysvallat ei puutu ja olettaen, että Ranska toimittaa lisää joukkoja niin kuinka kauan kestäisi hallita koko Indokiina?”
  • Giap vastasi: ”Parhaimmassa tapauksessa kahdesta kolmeen vuoteen ja huonoimmassa tapauksessa kolmesta viiteen vuoteen”.
  • Tähän Zhou Enlai vastasi: ”... pitää olettaa, että Washingtonin nykyinen hallitus ei pysy toimettomana mikäli VietMinh hakee täydellistä voittoa”. Hän jatkoi: ”... Jos vaadimme liikaa Genevessä ja rauhaa ei saavuteta, on varmaa, että Yhdysvallat tulee puuttumaan toimittamalla Kambodzhaan, Laosiin ja Bao Daille aseita ja ammuksia, auttavat heitä sotilaallisessa koulutuksessa ja perustavat tukikohtia sinne... Keskinen seikka on estää Amerikan puuttuminen ja saavuttaa rauhansopimus. Laosia ja Kambodzhaa pitää kohdella eri tavalla ja antaa heidän kulkea omia polkujaan, edellyttäen, että he eivät liity mihinkään sotilaalliseen alianssiin eivätkä salli vieraita tukikohtia alueellaan. Mendesin Ranska on luvannut pyrkiä neuvottelutulokseen, sitä pitää tukea, jos se kaatuu, niin sota vain jatkuu.”

Zhou Enlai jatkoi pitkään erittelemällä tilannetta ja esitti realistisena vaihtoehtona olevan maan jakamisen kahtia. Tällöin saavutettaisiin jonkinlainen tasapainotilanne. Näin voitaisiin sitä paitsi saada Hanoi ja Haifong Vietnamin Demokraattisen Tasavallan hallintaan. Vietnamin Demokraattisen Tasavallan pitää suostua kompromissiin, suuremman uhan välttämiseksi. Tässä vaiheessa he vielä arvelivat ranskalaisten jäävän etelään tukemaan Diemin hallitusta. Zhou piti realistisena jakolinjan kulkemista 17 leveyspiirillä, johon Ho Chi Minh ehdotti 16:sta eli samaa mitä aikoinaan erotti Kiinalaiset Tsiang Kai sekin joukot englantilaisista toisen maailman sodan lopussa. Sitäpaitsi Hue olisi silloin ollut osa Vietnamin Demokraattista tasavaltaa (Hue siajaitsee suurin piirtein puolivälissä 16 ja 17 leveyspiirejä). Kiinalaiset esittivät argumenttinaan, että Laosista Kiinan merelle kulkee tie hieman 17 piirin eteläpuolella ja siinä on myös luonnollinen jakolinja nimittäin Ben Hai joki ja onhan Vietnam kapeimmillaan tässä kohtaa Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi 16 piiri sittenkin ollut parempi sikäli, että näin oltaisiin mahdollisesti voitu välttää Huen pommitus (ja Huen pohjois-vietnamilmaisten toimeenpanema verilöyly).

Näin Amerikka uhkaa ja Kiina suostuttelee. Eipä pienellä Vietnamilla taida olla kovin montaa vaihtoehtoa. Voi voi Ho:ta, hänen elämänikäinen unelmansa yhtenäisestä Vietnamista ei vieläkään toteudu, eikä toteutunut koskaan koko hänen elämänsä aikana.

Ho Chi Minh ja pääsihteeri Truong Chinh joutuivat markkinoimaan uuden tilanteen muutaman päivän päästä kokoontuneelle politbyrolle. Heidän mielestään uudessa tilanteessa pitäisi pyrkiä aikaiseen poliittiseen sopimukseen, jotta voitaisiin estää Yhdysvaltojen sotilaallinen interventio. He selittivät Yhdysvaltojen olevan nyt Vietnamin pääasiallinen ja suora vihollinen. Vietnamissa ei siis elätelty minkäänlaisia harhakuvitelmia amerikkalaisten uhosta ja vainoharhaisuudesta. Tässä ”... uudessa tilanteessa emme voi noudattaa vanhaa ohjelmaamme”. Ho Chi Minh jakoi: ”vanha mottomme oli vastarintataistelu voittoon saakka, nyt uudessa tilanteessa meidän pitää tukea uutta tunnuslausetta: rauha, yhdistäminen, itsenäisyys ja demokratia. Rintaman kummallakin puolella pitää tehdä kompromisseja, jotta neuvottelut onnistuisivat eikä enää pidä esiintyä enempää puhetta ranskalaisten joukkojen hävittämisessä ja poisheittämisessä. Demakraatiolinja on välttämätön kummankin puolen uudelleen järjestämiseksi”. Politbyro hyväksyi heidän ajatuksensa uudesta strategiasta.

Lopullinen kliimaksi


Geneven kokous jatkui 10 kesäkuuta ja Mendesin saapui johtamaan ranskan delegaatiota hyvin sovittelevana. Vietnamin valtio jatkoi protestointiaan maan jakamisesta, mutta tämä oli jo turhaa suunsoittoa ja ainoaksi asiaksi jäi mihin jakolinja oikeastaan pitäisi vetää.

Walter Bedell Smith saapui Yhdysvalloista 16 heinäkuuta. Amerikkalainen delegaatio oli saanut ohjeet olla liittymättä suoraan neuvotteluihin. Kaikki kokouksen osallistujat sopivat yhdistymisvaaleista mutta eivät oikein kunnolla päässet yhteisymmärrykseen yksityiskohdista. Yhdysvallat, Englanti, Vietnamin Valtio, Kambodzha ja Laos halusivat vaalien valvojaksi YK:n. Tämä taasen ei sopinut Neuvostoliiton Molotoville, joka ehdotti komissiota, jossa oli puolet kommunisteja puolet ei-kommunisteja. Vaalien pitoaikakin oli suuri kiistakapula. Vietnamin Demokraattinen tasavalta halusi vaalit pidettäväksi 6 kuukauden sisällä aselevosta. Syynä näin nopeaan aikatauluun oli tietenkin siinä, että VietMinhillä oli suuri kannatus koko maassa ja vaalien pitoajan pitkittyessä olisi mahdollista, että erilaiset propagandamyllyt etelässä jauhaisivat kansalaisten mielipidettä VietMinhiä vastaan.

Lopulta 20 kesäkuuta sovittiin lopuista yksityiskohdista, joista tärkeimmät olivat demarkaatiolinjan vetäminen 17 leveyspiirin mukaan ja yhdistämisvaalit pitäisi pitää kahden vuoden kuluttua. Linjan leveydeksi sovittiin 5 kilometriä kumpaankin suuntaan. Alueella ei sallita aseellisia joukkoja, siksi sitä kutustaankin de-militarisoiduksi vyöhykkeeksi. Jakamisen piti siis olla hyvin tilapäinen. Ranskalaisten joukkojen pitää vetäytyä linjan eteläpuolelle ja VietMinhin joukkojen linjan pohjoispuolelle. Kansalaiset saavat 300 päivän ajan kulkea vapaasti linjan läpi. Tämän jälkeen rajat suljetaan (tämä ei tietenkään estänyt kaluston ja ihmisten liikkumista Laosin kautta).

Lisäksi laadittiin rauhansopimus: ”Sopimus vihamielisyyksien lopettamiseksi Vietnammissa”. Se allekirjoitettiin ranskalaisten ja VietMinhin sotilashenkilöiden kesken. Vietnamin valtio jätettiin tässä kokonaan pois. Lopulta Zhou Enlai ehdotti aselevon valvontakomission kokoonpanoksi Intia johtajanaan, Puola ja Kanada jäseninään. Kokoonpanon alkuperäinen idea oli Molotovin.

Geneven kokouksen päätösasiakirja on päivätty 20. kesäkuuta 1954 vaikka se tosiasiassa allekirjoitettiin 21. kesäkuuta Yhdysvallat ja Vietnamin Valtio kieltäytyivät allekirjoittamasta sitä ja katsoivat nyt ja myöhemmin ettei se sido heitä mitenkään.

Erilliset sopimukset laadittiin myös Kambodzhan ja Laosin kuningaskuntien suhteen. Kokouksen sivutuotteena Kiina ja Yhdistyneet Kuningaskunnat sopivat keskinäisistä diplomaattisista suhteista.

Jälkipelit


Geneven kokous oli Kiinalle ja erityisesti Zhou Enlaille suuri voitto. Ensinnäkin he saivat avattua tunnustamisaallon maailman valtioiden joukossa. Toiseksi heihin vihamielisesti suhtautuvat amerikkalaiset saatiin pidettyä poissa maan rajojen tuntumasta. Kolmanneksi neuvottelutulos oli toteuttamiskelpoinen ja realistinen, tosin Vietnam menetti ehkä turhankin paljon,mutta saavutti kuitenkin rauhan (vähäksi aikaa) vaikka rauhan hinta oli melkoinen.

VietMinh menetti enemmän kuin mitä sotilaallinen tilanne olisi edellyttänyt. Ranska taasen sai enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Bidault on kerran todennut: ”Meillä oli käsissämme vain muutama ruutu- ja ristikortti mutta Vietnamilla oli kädet täynnä ässiä, kuninkaita ja kuningattaria”. Sinänsä tilanne on kiinnostavaa miten kaksi maata (Kiina ja Vietnam) saavuttivat sen minkä saivat, kun muistaa heidän poliittisen kokemuksensa diplomatiasta nuorina valtioina oli hyvin vähäinen. Toisaalta heillä oli hyvin selkeä näkemys siitä, että jako olisi vain tilapäinen. Ensinnäkin vaalit piti järjestää ja VietMinh olisi ollut selvä voittaja toiseksi Diemn hallitus on melko kyvytön, tulevina vuosina tekikin siinä määrin kuninkaallisia munauksia, että Etelä-Vietnam teki melkein itsemurhan (ja eli vain amerikkalaisilla pääomilla ja sotilastuella).

Lopulta ranskalaiset lähtivät Saigonista 20 toukokuuta 1955 rannikkoseutujen varuskuntiin ja lopulta jättivät koko Vietnamin 28 huhtukuuta 1956. Eivätkä enää palanneet. Geneven jälkeen koko Indokiina on ollut Ranskalle suuri tabu; häpeällinen, kipeä ja tuskallinen asia, josta ei ole mainintojakaan koulukirjoissa. Tapasin matkallani muutamia ranskalaisia ja tietenkin kyselin mitä ranskalaiset tänään ajattelevat asiasta. Yleinen vastaus oli kuitenkin: ”Mitä, olimmeko me mukamas Indokiinassa, en ole kuulukkaan ?” Eräs, joka oli vanhemmiltaan kuullut Indokiinasta totesi: ”Mutta mehän sivistimme heitä”. Jee, sivistystä oli, totta tosiaankin.