Kohti Buon Ma Thuota ja norsuja etsimässä
 |
| Nhon Hoa, syrjäkylässä. |
Niin käänsin selkäni Kon Tumille
kohti Buon Mat Thota. Lähdin kaupungista, joka muunsi käsityksiäni
maailmasta, sodasta, köyhyydestä, katolisuudesta, turismista ja
ennen kaikkea Euroopasta. Kaupunki, jossa ei ollut runsain mitoin
nähtävyyksiä mutta sitä enemmän ajatuksia herättäviä
ilmiöitä. Hanoissa kaikki pyöri vain yhden kolmion nimittäin vanhan
kaupungin, oopperan ja Ho Chi Minhin mausoleumin muodostaman kolmion sisällä. Juuri Suomesta tulleena ilma oli vieläpä
sietämättömän kuuma enkä oikein jaksanut matkustaa bussilla tai
vuokrapyörällä ympäriinsä. Huessa taasen, vaikka olikin 70 % tuhottu kahdessa sodassa oli kuitenkin aistittavissa mennen pääkaupungin ja
historian arvokkuus. Hoi Anissa taasen turismi ja heille suunnatut
luksuspalvelut täyttivät mielen. Kaikissa muissa paikoissa
eksoottisus vei huomioni. Tämä eksoottisuus oli vain ulkopuolista pällisttelysä. Kon Tumissa törmäsin todelliseen arkeen,
iloineen ja suruineen. Kon Tum avasi silmäni ja kohtasin Vietnamin
maaseutukaupungin arjen. Kiitos siitä heille. Näkemykseni
Vietnamista ei ollut enää turistin eikä enää pelkästään
historiasta kiinnostuneen matkailijan vaan ihan muuta. Uskon nähneeni
maasta paljon sellaista mitä monet muut eivät oikein hoksaa.
Eteenpäin piti mennä, jotta
saavuttaisin joskus Jakartan, Indonesian pääkaupungin ja matkani
päämäärän. Lähdin tielle hieman apein mielin, kuten aina
aikaisemminkin. Poistuminen on ollut minulle aina vaikeaa kuten
aamulla kotoa, illalla töistä ja erityisen hankalaa aina vierailta
mailta. Erityisen apeaa on ollut silloin kun jotain suurta,
ravistavaa, olen kokenut. Mielen täytti nyt ikuinen kysymys: Olenko
nähnyt kaiken olennaisen? Kerta toisensa jälkeen vastaan itselleni
etten voi aina kaikkea nähdä, paljon jää näkemättä. Näin se
aina on.
En siis lähtenyt rummut päristen ja
fanfaarit soiden vaan hieman alakuloisena. Alakulo muuttui nopeasti
iloksi kun halkaisin hienoja maisemia ja elämää huokuvia kyliä.
Pyöräni söi asfalttia kilometri toisensa perään. Eksyin monesti
– vain omaksi ilokseni. Kysyin aina tietä suuremmissa
tienristeyksissä. Aina silloin kun ei määränpäätä ollut
selvästi merkitty, enkä ollut painanut mieleeni pienempiä paikkoja
joihin viitat osoittivat. Tie oli matkamiehelle hyvä kulkea kunnes
tuli vastaan yksi vaaranpaikka.
Oli nimittäin niin, että yhdessä
pienemmässä kylässä oli tien kaistat erotettu toisistaan
betonikorokkeella. Vastaan tuli moottoripyörä kaistallani.
Näin on aikaisemmin monesti käynyt. Kun tie on rakennettu, niin ei
kai sillä ole niin väliä kumpaa puolta menee. Tie kun tie -
tuumivat paikalliset kovin usein, niin Hanoissa kuin maaseudullakin.
Tällä kertaa kuljettaja oli iäkkäänpuoleinen kuraisiin
työvaatteisiin pukeutunut mies. Selvästi oli tulossa pellolta
korjatun sadon kanssa. Kyydissä vanhempi nainen - aviopuoliso
kukaties. Huivi päässä ja työtakki päällä. Naisella oli
sylissä iso kasa sokeriruokoja. Kun näitä ei voinut pistää
pituussuuntaan niin niitä pidettiin poikkisuuntaan. Ruokot olivat
kolmi- ja nelimetrisiä. Täyttivät oman kaistani kokonaan. Mies
lienee unohtanut leveän kuormansa kun niin suoraan ajoi minua kohti.
Tökkäsin nopean väistöliikkeen ojanpuolelle, jossa kiihkeä ja
ripeä pysähtyminen. Tuota pikaa paikallisessa kahvilassa istuskelevat
miehet oppivat yhden suomalaisen kirosanan: Perkele.
Oli minulla tarkoituskin ajella täällä.
Nimittäin maanmainio karttaani oli piirretty maininta
elefanttikylästä. Toki halusin nähdä norsuja työssä ja huvissa
ihan Vietnamissa. Maassa, joka ei juuri ole norsumaan maineessa
kuten nykyään on vaikkapa Thaimaa. En myöskään voi kiistää,
ettei kiinnostustani olisi herättänyt se seikka, että näillä
nurkilla asustaa norsun käsittelytaidostaan kuuluisaa Gia Rai
kansaa. - Muuten, olisikohan niin, että koska Gia Rai kansa on
hyvin matriarkaalinen, ovat miehet varmaankin enemmän tai vähemmän
alakynnessä (kenties tohvelin alla). Tämän syyn vuoksi miehet
haluavat pullistella (kuten aina ja vähän kaikkialla). Mikä sen
oivallisin pullistelun kohde voisi olla kuin kyky käsitellä jotain
suurta ja väkevää, kuten norsuja. - Kenties. Kukapa perimmäiset
syvään keskushermostoon syöpyneitä ja tapoihin kuuluvien
ilmiöiden alkuperää oikein voi selvittää.
Niinpä poikkesin päätiestä silloin
tällöin kyselläkseni norsuista. Karttaani merkitty paikka oli
jossain määrin lähellä Nhon Hoa kylää, satakunta kilometriä
Kon Tumista etelään . Piirsin muistikirjaani norsun kuvan ja
kirjoitin tekstin lang voi (lang = kylä, voi = norsu). Näillä
eväillä kuljin ja kyselin. Vastaanotto oli kuitenkin välistä
huvittunut. Varmaan ajattelivat:
Kylläpä noi
ulkomaanelävät ovat kummallisia, kulkevat ympäriinsä etsimässä
norsuja. Vaikka sata varmasti ei täällä niitä ole. Onhan tämä
paikkakin siinä määrin avaa, ettei 200 kiloa heinää ole joka
päivä saatavissa kutakin norsua varten. Kyllä heidän pitäisi se
nähdä ja ymmärtää.
Tähän kummasteluun näytin mainiota
karttaani ja kylvin epäilyksen siemeniä. Yhdessä suuremassa
kylässä kyselin taasen norsuista yhdessä kahvilassa. Omistaja
kovasti väitti ettei täällä mitään norsuja ole. Hullujako
kyselet. Näytin taasen karttaa ja omistajan poika näppäili hienoon
älypuhelimeen tekstin ”lang voi nhon hoa”. Ja kas ruudulle tuli
kuvia ja kuvauksia norsuista. Keskusteluun yhtyi muuan vanhempi
herrasmies, jolta kyseltiin hieman norsuista. Keskustelun kulku oli
kenties seuraava:
”Internet
kovasti väittää, että seudulla on norsuja. Tiedätkö mitään
niistä ?” kysyi kahvilan omistaja.
”Hmmm. Hmmm”,
vastasi mies. ”Annaskun mietin. Olihan täällä norsuja kauan
sitten, mutta mitenkäs niille sitten kävikään, hmmm. En kyllä
muista. Täytyypä kysellä vaimolta kun hän on niin viisas.”
Vaimolle hän huusi:
”Muistatkos mikä
oli norsujen kohtalo ?”
Tämä sitten vastasi äkäisesti:
”Norsujako
siellä vaan pohdiskellaan kun koko talo ihan rempallaan. Mikä
hyväkäs sinäkin luulet olevasi, istutaan vaan kahvilassa ja
pohditaan norsuja. Kyllähän sinun pitäisi se tietää, että ne
siirrettiin kauan sitten Buon Don kylään”.
Näin selvisi kadonneiden elefanttien
mysteeri. En löytänyt elefantteja mutta löysin hienon
näköalatasanteen, paimenia, kauniita putouksia ja tosi
mielenkiintoisia kyliä. Aikaa meni etsiskelyyn enkä päässyt Buon
Ma Thuot kaupunkiin edes illalla. Väliäkös sillä nyt on.
Ajoin läpi kuraisen kylän. Kilometri
kaupalla tietyömaata. Varovasti piti ajaa. Kylään rakennettiin
myös jalkakäytäviä. Joiden varrella kauppoja, kahviloita ja
muutama ruokala. Täällä maalaiset tulivat hyvillä mielin kotia
kohti. Näitä kun oli monia samassa kuormassa niin ehkäpä
työskentelevät osuustoiminnallisessa kolhoosissa. Aivan toisin kuin
Suomessa, jossa peltoja ja tiluksia viljellään melkeinpä yksin ja
kovin usein happamin ilmein. Suomessa saa kuulla tätä ikuista
narinaa: Maatalous ei kannata ja silti ajellaan upouusin Volvoin ja
traktoreita on tallissa ainakin 3. Harvemmin näkee pitkin Vietnamin
maaseutua yksinpuurtajia paimenia lukuun ottamatta. Vaikka Vietnamin
maaseutu on paikoitellen köyhää niin ei koskaan kuitenkaan
toivotonta, päinvastoin vaikuttavat iloiselta ja huomiseen lujasti
uskovalta kansalta.
Ajoin harjulle. Vaikka tie oli leveä
niin silti pitkänmatkan bussin tullessa kohdalle sydän tykytti ja
visusti ajoin penkalle. En tosiaankaan halunnut kohdata
vastaantulevaa ohittavaa bussia kaistallani. Harjulla kasvoi petäjiä.
Ties kuinka korkealla harju oli mutta, kuitenkin niin taivasta hipoen
että ikivihreät havupuut viihtyvät täällä. Näitä metsiä
nähdessäni tuli kotoinen olo. Kuin Suomessa kangaspohja ja siinä
mäntyjä (mitä lie lajiketta).
Kello tuli 6 ja aurinko laskeutuu.
Satoi. Pimeää. Toivoin vain, että edessä ajavalla pyörällä
toimisi takavalot. Niitä seuraamalla saatoin välttää suurimmat
kuopat. Saavuin märkänä ja vapisevana Buon Ho kaupunkiin. Kysyin
sekatavarakauppiaalta tietääkö hän oivaa makuupaikkaa. Ei oikein
tiennyt. Jäimme odottamaan vaimon saapumista. Vaimot tietävät
täällä aina parhaiten (toisinaan jopa Suomessakin). Neuvottelivat
tovin ja päätyivät tulokseen, että yhdessä talossa vaihtuu
asukkaat tiheään. Sen pitää varmaan olla matkustajakoti. Mies
hyppäsi pyöränsä selkään ja opasti minut perille. Astuin
sisälle. Paikalla oli vain nuoria ja lapsia. Selitin asiani (niiden
kanssa, jotka osasivat käyttää sanakirjaa). Hieman jäin
miettimään, että mikä kumman paikka tämä mahtaa olla. Ei ihan
matkustajakodilta tai hotellilta vaikuttanut. Eikä aikuisia mailla
eikä halmeilla. Nuoret kyllä osoittivat huoneen, jonne voisin
majoittua. Päätin odottaa ja mietin onko tämä koulu- tai
orpokoti. Ainakin siltä vaikutti. Puolen tunnin kuluttua saapui
muuan vanhempi nainen, joka kylläkin selvitti asian oikean laidan.
Ei, ei tämä ei ole mikään hotelli. Hotelli on tuolla kilometrin
päässä. Kehotti muuatta tyttöä toimimaan oppaana. Kiittelin ja
seurasin opastani. Tämä ajoi polkupyörällä edessäni ja minä
hitaasti perässä. Lopulta saavuin hotelliin annoin tytölle
työpalkan vaivojen korvaukseksi parisen kymmenta dongia. Kovasti ilahtui, kuinkas
muutenkaan. -
Vastaanottotiskillä eivät kyllä
osanneet englantia ja minä taasen en juurikaan vietnamia. Virkailija
soitti jollekulle ja antoi puhelimen käteeni, sovittiin yön hinta,
annoin puhelimen virkailijalle ja lopulta sain yösijan, vietnamin
mittakaavassa keskihintaisen eli about 10 dollaria per yö. Vaivoin
sain vaatteet yltäni ja nukahdin samantien uneksien norsuista.
Yön jälkeen, kuten tiedät
varmaan vanhastaankin, saapui aamu. Aamulla syödään aamiaista – yleensä.
Niin nytkin. Etsin pientä kahvilaa ja tilasin aamiaisen. Kahvilaa
piti yksi perhe: Isä, äiti ja kaksi lasta. Nuorempi lapsista, muuan
poika, pyrki keskusteluun kun isä ei oikein osannut englantia.
Pakollisten tervehdysten, kuten ”How are you ?, What's your name ?”
jälkeen keskustelu yleensä tyrehtyy. Poika haki oppikirjansa kun
kyselin hieman englannin opetuksesta Ensin annoin pojan lukea pari
ensimmäistä kappaletta. Hyvin lukikin. Ei takkuilut ja
ääntäminenkin oli kohtalaisen paikallaan.
Tässä vaiheessa jokin naksahti pojan
päässä. Yht' äkkiä hän varmaan huomasi: ” toi muukalainen
ymmärtää mitä minä sanon”. Englannin kieli ei ole enää
opettajaa ja koetta varten vaan keino keskustella, tapa välittää
ajatuksia ja ideoita toisten, vieraiden kanssa. Tämä oivallus oli
ihan konkreettisesti havaittavissa. Ei enää mitään ujoa hapuilua
vaan varmaa puhetta. Joskus tunkeutui lauseisiin vietnamilaisia
sanoja, joista hieman pyysin selvennystä. Niin kävimme pari tuntia
kirjaa läpi ja puhelimme niitä näitä. Poika selitti kaikkea
mahdollista aina välillä sanoja hakemistosta etsien. Sain kuulla
hänen näkemyksensä tiikereistä ja norsuista, supermarketista ja
sen näyteikkunassa olevasta hienosta punaisesta autosta. Entä isä,
nauroi ylpeänä vieressä: Hänen poikansa osaa puhua
vierasmaalaisen kanssa heidän kielellään. Kylläpä on taitava.
Ylpeys oli todella aitoa ja ansaittua. Kun halusin maksaa aamiaiseni,
niin ei puhettakaan, pakkasi vielä evässämpylän mukaan. Nyt
tiedän tehneeni matkallani ainakin yhden hyvän työn: Istuttanut
oivalluksen puhutusta ja kirjoitetusta kielestä ajatusten ja
näkemysten vaihtovälineenä yhdelle pienelle 10 vuotiaalle pojalle.
