Thien Duonq ja peikkoprinsessaan häät

Kaukana Vietnamin maassa lähellä Laosin rajaa sijaitsee kaunis luonnonpuisto nimeltään Phong Nha-Ke Bang. Paikka on niin hieno, että maailman kaikkia kauniita ja arvokkaita paikkoja luokitteleva järjestö UNESCO on kirjoittanut sen kauneudesta, arvokkuudesta ja merkityksestä hienon luvun suureen paksuun kirjaansa. Paikalla on paljon luolia. Joihinkin voidaan soutaa sisään, toisiin laskeutua rappusia pitkin ja toisiin taasen yksinkertaisesti vain kävellä.

Kerran, vuonna 2005, muuan metsästäjä samoili luonnonpuiston rinteillä. Istahti kiven päälle lepäämään. Tässä katseli ympärilleen ja huomasi puskien välissä pienen tuskin miehen mentävän aukon. Kurkisti sisään ja näki täällä valtavan salin. Metsästäjä kiiruhti läheiseen kylään ja kutsui paikalle viranomaisia ja muita tärkeitä miehiä. ”Hmm, hmm sanoi kaikkein tärkein viranomainen. Tämä pitää tutkia perin juurin perusteellisesti”. Johon pienemmät virkamiehet yhtyivät: ”Niin pitää. Tutkia perin juurin perusteellisesti”.

Sana kiersi maailmalla uudesta tuntemattomasta löydöksestä. Kun Vietnam on tavattoman köyhä, riensi Englannista erikoisasiantuntijoita tutkimaan paikkaa. Nämä hyvin viisaat luolatutkijat saapuivat paikalle hyvin mutkikkaiden instrumenttien kanssa. Heillä oli paikannuslaitteita, teodoliitteja, laser etäisyysmittalaiteita, ultraäänikaikuluotaimia, takymetreja, vaaituskoneita sekä monia muita instrumentteja joiden nimeä en edes tiedä. Ja olivat varustautuneet kaikkein tärkeimpänä laitteenaan: taskulampulla ja mittanauhahalla. Tiedäthän sellaisen nauhan, jossa on merkitty selkein numeroin senttimetrit, desimetrit ja metrit.

Nämä hyvin viisaat englantilaiset miehet mittasivat, arvioivat, piirsivät ja luokittelivat luolaa väsymättömästi päivästä toiseen. Aina välillä teetä juoden. Retkikunnan johtaja totesi kerran tauon aikana:

• ”Onpas tämä iso luola. Olemme olleet täällä päiväkausia eikä loppua vielä näy.”

Johon toinen yhtä viisas tutkija totesi:

• ”Nii-i. Mutta onpa tämä upea paikka, nämä eriväriset stalagmiitit ja stalaktiitit ovat tosi kauniita.”.

Kolmas asiantuntija lisäsi vapisevalla äänellä (hän kun oli jo hyvin vanha):

• ” En kyllä koskaan ole nähnyt aikaisemmin yhtä mahtavaa luolaa, täällähän salit voivat olla 20 metriä korkeita ja 30 leveitä ja nuo tippukivet ne ovat tosi mieluisia katsella. Paikalle pitää kyllä keksiä nimi.”

Niinpä yhdessä pohtivat ja miettivät paikalle nimeä. Lopulta päättivät antaa tälle nimen Paratiisiluola. Hyvän ja oikeaan osuvan nimen keksivätkin.

Mittasivat ja mittasivat, lopulta löysivät luolan toisen suun kaukana Laosin puolella. Pituudeksi he olivat määritelleet 31 kilometriä kun alkujaan uskottiin sen olevan vain vaivaiset 5 kilometriä pitkä. 5 kilometriä on melkein sama matka kuin Helsingin rautatieasemalta Huopalahden asemalle ja 31 kilometriä on puolet pidempi kuin Helsingin metrolinja (21.1 km). Nämä viisaat asiantuntijat puhuivat haltioissaan stalagmiitista ja stalaktiiteista. Moni tavallinen ihminen ei tällöin oikein tiedä mistä he puhuivat. Niin joutuivat selventämään tavallisille ihmisille puhettaan. Kyse kun on veden liuottamasta luolan katosta tippuvasta kalkkivesipisaroista, jotka kuivuessaan muodostavat katosta roikkuvia puikkoja eli stalaktiitteja ja näiden alle kertyneistä kalkkikivipylväistä eli stalagmiiteista. Värinsä nämä ovat saaneet siitä, että kalkkiveteen on sekoittunut monia mineraaleja kuten rautaa ja kuparia.

Ehkä ihmettelet, miksi tämä luola löydettiin vasta vuonna 2005. Asia on nimittäin niin, että paikalla pidettiin suuret peikkoprinsessan häät. Muutama peikko juhli niin voimallisesti, että nukkuivat peräti 200 vuotta ja heidän herättyään jouduttiin vielä siivoamaan 50 vuotta, jotta peikoista ei jäisi jälkeäkään. Onhan se selvää, että ihminen ei moisia nukkuvia peikkoja voi löytää. Kovasti ihmiset vain pelästyisivät. Siksi paikkaa pidettiin piilossa.

Kerron nyt näistä häistä ja niitä edeltävistä tapahtumista kun uskon sinun olevan kovin utelias kuulemaan asian oikean laidan vaikka kertomus on varreltaan pitkä.

Peikkoprinsessan häät

Varmaan tiedätkin, että peikoilla, menninkäisillä, tontuilla, maahisilla ja keijuilla ei ole sellaisia tavallisia nimiä kuten Pekka, Jussi, Paavo, Kirsi, Liisa ja Maija. Ei alkuunkaan. Eivät he osaisi edes kunnolla lausua näitä. Peikoilla on sellaisia nimiä kuten Uhu, Rha, Viuu, Janhua, Klomps (lausutaan kuten Klumps), Hiuni. Kas kun puhuvat kieltä, joita emme ymmärrä, sulavaa ja soinnukasta. Ääntelevät kuin satakielet ruovikossa. Tsirr, tsap, kriuu, krok, krok kuulet heidän puheestaan. 

Peikko kuivaamassa itseään

Harva ihminen on peikkoja nähnyt saatikka ikuistanut. Muutama patsas on heistä kuitenkin tehty. Tosin siitä on hyvin kauan aikaa. Nämä kuvat löydät kaukaa Laosin maasta. - Nykyisen Paksen kaupungin liepeillä oli ennen muinoin ihmisille hyvin tärkeä temppeli nimeltään Wat Phu. Täällä säilytettiin muutamaa peikkoa esittävää patsasta. Paikka kuitenkin unohtui ihmisiltä vuosisadoiksi. Vasta viime aikoina löydettiin paikka uudelleen. Tänne ryntäsi joukko arkeologeja, muinaisia asuinsijoja tutkivia ihmisiä. Kaivaessaan maata hyvin pienillä lusikoilla, melkein teelusikan kokoisilla, löysivät he patsaita, jotka selvästi esittävät peikkoja. Vaikka tutkijat itse eivät oikein tiedä mitä ne esittävät. Pistivät nämä patsaat museoon, jotta ihmiset kaikkialta maailmalta voisivat ihailla niitä.

Ohessa näet valokuvan yhdestä patsaasta. Tämä esittää peikkoa kuivaamassa itseään kylvyn jälkeen. Kuten näet patsas on hyvin kulunut kun se on ainakin 1000 vuotta vanha. Sen koommin ei peikosta ole kuvia piirretty tai patsaita veistetty. Monta yritystä on tehty mutta nämä eivät ole kuitenkaan olleet näköisiä, eivät alkuunkaan. Kas kun piirtäjillä ja veistäjillä ei ole ollut eläviä malleja katseltavanaan.

Peikot, kuten varmaan tiedät, ovat varreltaan runsaat 4 jalkaa pitkiä, pellavakarvaisia otuksia. Heillä on silkinkarvainen häntä, joka päätyy hampunkarvaiseen usein takkuiseen tupsuun. Väriltään ovat ruskeita ja miehustaltaan hieman vaaleampia. Poikapuolisilla on vielä keskellä selkää tumma juonne, harjas.

Peikkokuningas Janhualla oli vain yksi lapsi, tytär nimeltään Hiuni. Kuningas oli jo vanha. Kukaan ei tiedä varmaa ikää. Toiset muistelevat hänen olevan ainakin viiden sadan vuoden ikäinen. Toiset taasen väittivät tämän olevan vielä vanhempi kun oli jo hieman vapiseva.

Kuningas oli tavatessaan arvokkaita ministereitään pukeutunut vaaleaan sinisiin kullalla kirjailtuihin housuihin ja vihreään virkatakkiin. Takissa oli olkapäiden kohdalla hienot poletit. Näin kuningas näytti hyvin ryhdikkäältä ja arvokkaalta. Jalassaan hänellä oli hienot punaiset nilkkurit. Mieluiten olisi hän kuitenkin pitänyt jalkapallokenkiä, mutta kun ne ovat hyvin liukkaita valtiosalin kiiltävällä lattialla niin niitä ei voinut käyttää. Eihän se tietenkään käynyt päinsä, että tavatessaan ministereitään olisi kuningas liukastunut rähmälleen. Kuvittele nyt itsekin: Ministerit istuvat suuren pöydän ääressä köhien arvokkaasti nyrkkiinsä ja kuningas makaamassa lattialla, kellistellen kuin kylpyammeessa. Eihän sellainen käynyt päinsä kuninkaalliselle arvolle.

Tavatessaan ministereitä ja suurissa valtiollisissa tapahtumissa kuninkaalla oli aina kruunu päässään. Tämä olikin komea: kimalsi kullalle ja siihen oli istutettu monia arvokkaita säihkyviä jalokiviä. Kruunu oli kovin vanha, se kulki perintönä kuninkaalta seuraavalle. Aina sen mukaan mikä pään koko oli kuninkaalla, sitä kasvatettiin tai pienennettiin. Kruunun pahana puolena oli, että se harvoin pysyi päässä tukevasti. Kun Janhua tapasi ministereitään joutui hän aina istumaan hyvin ryhdikkäästi ja jäykästi. Pään piti olla pystyssä katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Niska tästä kipeytyikin helposti. Kun kuninkaan eteen tuotiin tärkeitä papereita, joutui hän aina nostamaan paperit silmien tasolle. Jos hän hiemankin kumartui, tipahti kruunu pöydälle. Kuului klonks vain ja kruunussa on taasen uusi lommo. Eihän tämä nyt mitenkään tämä jatkuva kruunun tipahteleminen käynyt päinsä. Ei käynyt lommojen takia eikä kuninkaallisen arvovallan takia. Eihän keskustelustakaan tullut mitään jatkuvan klonksahtelun vuoksi.

Kruunun päässä pysyminen olikin vakava pulma. Sitä pohdittiin alvariinsa eikä ratkaisua oikein löytynyt. Yksi ehdotti kruunun kiinnittämistä päähän laastarilla. Tätä kokeiltiin useilla eri laastarilaaduilla. Tämä taasen ei käynyt päinsä kun Janhuan karvat tarttuivat niihin kiinni ja kruunua pois otettaessa huusi kuningas kivusta ja särystä. Kuului vain makuuhuoneesta:

• ”Ai sattuu, ai sattuu”.

Sitä paitsi olihan vaarana, että kuninkaasta tulisi kalju tai vähintään kruunun kohdalle olisi muodostunut paljas päänahkainen rengas. Ja olisihan tällainen renkaallinen kuningas melko hassu näky. Ei mitenkään arvokas.

Näin mietittiin kruunua ja kuningasta pitkin valtakuntaa. Hyvän ratkaisun keksijälle luvattiin monta kultarahaa. Ehdotuksia sateli lähes joka päivä. Nämä vain olivat toinen toistaan epäkäytännöllisempiä. Eräässäkin aloitteessa ehdotettiin, että takin alle kiinnitettäisiin pitkä keppi ja kruunu keppiin kiinni. Kruunu kylläkin olisi pysynyt paikallaan mutta aina päätä heilautettaessaan ei kruunu olisi liikkunut mukana. Eihän sellainen kiinnitystapa ollut hyvä. Muita ehdotuksia olikin runsaasti. Kas kun kaikki halusivat kultarahoja, vaikka kukaan ei oikein tiennyt mitä niillä voisi tehdä (paitsi tietenkin kultasepät).

Pitkän pohtimisen jälkeen kuninkaallinen hatuntekijä keksi ratkaisun: Kuminauha. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun hatuntekijän pyjamasta katkesi kuminauha ja housut valahtivat nilkkoihin. Kruunun asennettiin mainittu joustava nauha. Kun kuningas taitavasti kampasi karvansa ei kukaan edes huomannut leuan alta kulkevaa nauhaa. Kuminauhakeksinnöstä kuningas ilahtui kovasti ja palkitsi hatuntekijää kiiltävällä mitalilla ja monella kultarahalla. Mitallista olikin hatuntekijä kovasti ylpeä kuin kukko käyskennellessään pitkin pihoja.

Nyt kuningas voisi jopa pelata jalkapalloa kruunu päässä. Tästä oli seurauksena taasen, että kuninkaan joukkue oli voittamaton vaikka hän oli kehno pelaaja. Niin kehno, ettei saanut potkaistua palloa tyhjään maaliin edes kolmen metrin päästä.

Voittamattomuuteen oli hyvä syy. Ennen vastapuolue pystyi riistämään kuninkaalta pallon, kun eivät erottaneet pelaajien arvoa toisistaan. Nyt kun kuninkaalla oli pelikentällä kruunu päässään ei vastapuoli uskaltanut rangaistuksen pelosta riistää palloa häneltä. Pelkäsivät, että kuninkaalliset vartiomiehet suomisivat heitä pitkillä koivuvitsoilla. Aina voitetun ottelun jälkeen kuningas huusi riemastuneena: ”Kylläpä olen hyvä!”.

Kerran yhtenä iltana kutsui hän tyttärensä luokseen. Tällöin hän oli pukeutunut kotiasuunsa. Vaalean punaiseen ohueen takkiin, keltaisiin polvihousuihin ja tohveleihin. Tohveleissa oli kuninkaallisuuden merkiksi ommeltu kultaiset tupsut. Monet ihmiset voisivat asusteesta sanoa: Pyjama. Mutta kuten tiedämme hyvin, ihmiset ovat ajattelussaan ja havainnoissaan hieman rajoittuneita ja eivät aina oikein ymmärrä maailmasta mitään. Ovat kuin sontiaiset tipahdettuaan lantakuormasta soratielle. Pölmistyneinä vain ihmettelevät miten me tänne jouduimme ja ryhtyvät alvariinsa luokittelemaan, järjestämään ja tutkimaan uutta ympäristöään.

No hyvä. Tytär saapui kuninkaan luokse ja hän puhutteli tytärtään pehmeällä äänellä, melkein kehräten:

• ”Rakas Hiuni heräsin juuri äsken päiväuniltani.” Peikot, kuten varmaan tiedätkin, nukkuvat päivisin ja valvovat öisin. ”Tiedät kuinka rakas olet minulle, Untuvapalleroni.” Kun kuningas oli lempeällä tuulella, niin hän aina kutsui Hiunia Untuvapalleroksi. Kun Hiuni oli pieni ja kuningas huusi ”Rötkäle” tiesi Hiuni olla vähän aikaa piilossa. Kuningas jatkoi :

• ”Kovasti hauska oli ennen hännän tupsuasi silitellä kun olit käpertynyt kainalooni ja kovasti pieni. Muistathan kun laskimme sormiasi ja varpaitasi laskien lorua:

Hirlum harlumn hoi

Kuka peikkolastani keinuttelee

ja varpaita kutittelee

varpaita hänellä on kuusi

ja sormia kymmenen

Hirlum harlum hoi

Käsiäpä kaksi ja samanverran jalkojakin

pullea on maha ja

poskiltaan pyöreä

nenä välistä törröttää

ja korvat suikeat päästä pilkistää

Hirlum harlum hoi

• ”Muistanhan toki ja sylissäsi oli niin lystikästä keinutella ja käpertyä kuin kissanpentu aurinkoisella kuistilla”, vastasi Hiuni.

• ”Olen monta asiaa nähnyt ja useammin huokaisut”, sanoi kuningas. ”Olen jo vanha ja kaipaan, että vielä voisin joskus hyhnytellä pienen peikon kanssa. Unissani näin isännättömän kodin. Kaikki oli siinä päälisin puolin siistiä ja puhdasta mutta ajanoloon kaikki hieman rapistui. Kukaan ei kodissa korjannut, rakentanut ja tehnyt isännän töitä. Ymmärsin isännättömän talon olevan kuin valtakuntani ilman kuningasta. Herätessäni olin huolissani sekä sukuni ja valtakuntani tulevaisuudesta, maitteni hyvinvoinnista tulevien aikojen iloista ja surusta. Niin mielelläni jättäisin valtakuntani, jotta eläkepäivinäni voisin pallokentällä juosta jolkuttaa ja kotona peikkolasta keinutella.”
   
• ”Niin rakas isukkini, tiedän ettei minulla ole koskaan ollut puutetta mistään. Elämäni on ollut niin soljuvaa ja kuohkeata kuin höyhenpatjassa kieriskellä ja kylvyssä piehtaroida. On ollut kovasti mieluista käpertyä sinun ja äitini kainaloon ja kehrätä kun olin pieni. Myöhemmin oli niin mukava keskustella ja skruuvata kanssanne.”

• ”Vaikka ehkä näytänkin ulospäin karulta jurolta, olen sitä ollut vain saadakseni kunnioitusta alamaisiltani, niin sisimmiltäni olen ollut hyvin onnellinen voidessani olla äitisi ja sinun kanssasi monet pitkät yöt ja nukahtanut auringon noustessa tietäen teidän olleen kaikkein arvokkainta mitä minulla on ollut. Olette olleet kuin marmelaadi paahtoleivän päällä makeaa ja suussa sulavaa rapean rauskuttelun päällä. Voi kuinka olisi vielä kerran hauskaa pitää sylissäni pientä peikkolasta. Leikkiä hänen kanssaan, hellitellä sylissäni hänet uneen opettaa hänelle monia taitoja ja tapoja aivan kuten olen tehnyt sinullekin hyvin kauan sitten. Lasten itku, nauru ja jokellus on musiikkia korvilleni. Parempaa kuin heinäsirkkojen viulunsoitto tai sammakkokuoron laulu. Kaihoissani katselen niitä peikkovanhuksia, joilla on monta lastenlasta. Heidän onnen ja ilon haluaisin niin kovasti jälleen kokea.”

• ”Voi isukkini kultainen, tätä olen miettinyt itsekin monet päiväkaudet saamatta nukuttua ollenkaan. Pyöriskellen vuoteessani asettaen milloin tyynyn korvan ja patjan väliin milloin korvan ja katon väliin. Kaipaan voivani käpertyä oman mieheni kainaloon ja puhella hänen kanssaan hauskasti. Olenkin jo varmaan siinä iässä, että minun pitäisi saada monta lasta ja elää onnellista peikkoelämää oman mielitiettyni kanssa ja myöhemmin periä valtakuntasi.”

• ”Aivan niin, kun sinä synnyit olin ikäisesi.”

• ”Olen kovasti katsellut eri peikkonuorukaisia sekä ylhäisiä että alhaisia, toiset koreita kun riikinkukot toiset taasen puuhakkaita kuin oravat rakentaessaan kotojaan omia pesiään, kolmannet neuvokkaita kuin ketut metsällä, neljännet hilpeitä kun tilhet pakkasen panemassa pihlajapuussa. Olen miettinyt, kerinyt ajatuksiani mielen paulaan ja kysynyt olisiko joku heistä sopivia ylkä itselleni, valtakunnan esikuvaksi ja hyväksi käyviä lapsilleni. Mutta kovasti on vaikeaa löytää sopiva ehdokas. Olen itse mieltynyt kolmeen Uhuun, Rhahan ja Viuuhin. Olethan nähnyt nämä, uljaat nuorukaiset, ehkäpä kansakunnan toivot?”
   
• ”Hmm” vastasi peikkokuningas. ”Tunnenhan minä nämä. Kaikki nämä minulle kelpaisivat ja varmaan hyvin osaisivat auttaa sinua valtakunnan asioita hoitaessasi ja ministereiden kanssa neuvotellessasi. ”

Johon Hiuni vastasi:

• ”Kovasti ovat käytökseltään sulavia ja sopivia.”- Mietti Hiuni kotvan ja jatkoi. ”No voi sun seitsemän seppää. Olen takomasta päästyäni takonut ajatusteni hehkuvaa rautaa. Eikä se mitenkään ole siitä suoristunut. En arvaa mitä he ovat sydämeltään. Vaikka kuinka kääntäisin, vääntäisin ja mieleni alasimelle laittanut. Kuka heistä tavoittelee vain valtaa, kuka rikkauksia ja kuka hylkää minut heti ensi hetkellä. Näyttelevätkö he vai ovatko todella niin herttaisia, osallistuvia ja kiinnostuneita kuin antavat ymmärtää. Miten voisin koettaa heitä ja saada selvyyden heidän mielen sopukoista, syvimmistä haluista ?”

• ”Hmm” sanoi kuningas ja mietti tovin, ”Kovasti sukkelasti puhut. En sydämen asioista voi sinua juurikaan neuvoa. Kuitenkin nyt tiedän, että puolisosi pitää olla yhtä viisas, ymmärtäväinen kansani asioista ja teidän kummankin pitää pystyä kehittämään valtakuntani vielä onnellisemmaksi. Tehdä valtakunnastani kuin kermakiulun, josta kaikkien on hyvä juoda ja itseään ravita makeasti ja sopuisasti”.

Kuningas piti pitkän tauon, jonka aikana prinsessa sai vain sanotuksi: ”Nii – i.”

• ”Kun valtakuntani jää teidän harteille niin tiedä, että jokainen peikko tekee virheitä. Kuninkaalla on oikeus, valta ja voima. Kun hän tekee virheitä voivat nämä kantaa kauas. Siksi kuninkaan pitää hallita suotuisasti, muita kuunnellen ja asioita tarkkaan punniten, jokaista haaraa ja oksaa harkiten. Siksi puolisosi pitää olla ainakin yhtä viisas kun sinä olet. Ennen kaikkea teidän pitää saada hyviä lapsia, koska tulevat sukupolvet voivat ymmärtää historian paremmin ja näin myös korjata valtakunnan suunnan oikealle tielle, kun tie on usein rämeinen ja soinen, toisinaan umpeen kasvanut ja hävinnyt kokonaan.”

• ”Niin. Olen kovasti mieltynyt kolmeen peikkoon. Viuu on kovasti korea ja kaunis katsella. Käyttäytymisessään hyvinkin sulava. Olisi varmaan hyvä kaikissa valtakunnan seremonioissa. Hän kutsuu minut usein istumaan iltoja. Kuinka sulavakäytöksinen hän onkaan. Vaatteet aina moitteettomassa kunnossa syödessään hänellä on hyvät pöytätavat ja osaa aina valita erinomaisia juomia ja maukkaita ruokia. Mutta silti epäilen hänen olevan vain viehtynyt rahaan ja rikkauksiin. Kuninkaana hän ehkä vain antaisi rikkaiden rikastua ja köyhien köyhtyä. Aivan kuten ihmisten maailmassa on käynyt. Rha on taasen kovasti urheilullinen ja sotilaallisen täsmällinen. Hän usein lahjoittaa minulle lahjoja. Silti epäilen hänen vain liehakoivan ja kuninkaaksi tultuaan tavoittelee vain valtaa ja omaa kunniaa, vähääkään välittämättä kansan oloista. Ja pelkään hänen ensi töikseen syrjäyttävän minut ja ottavan viekkaudella ja kataluudella kansakunnan johtamisen ennen aikojaan. Mutta toiselta kädeltä hän vaikuttaa päättävältä ja toimeliaalta, oikaisevan kierron vääntyneen raudan, hups ja haps, tuossa tuokiossa. Uhu taasen on kovasti viisas, mutta niin usein karvoiltaan takkuinen ja vaatteiltaan ryppyinen. Aivan kuin hän ei välittäisi ulkoisesta olemuksesta ollenkaan. Usein käyskentelemme puistoissa ja hän puhuu hyvin viisaita ja syvällisiä asioita. Kovasti haluaisin häntä usein tavata mutta minulle usein jää sellainen tunne, että hän ei oikein välitä minusta. Pitää varmaan minua hieman tunteiltaan ailahtelevana tytönhupakkona ja tyhmänä. Kun katselemme kuutamoa luolan suulta niin haluaisin häntä kovasti, mutta silti en tiedä haluaako hän tulla puolisokseni ja kuninkaaksi. Voi isä tämä on niin vaikeaa. Miten voisin saada selvyyden heidän sisimmistä ajatuksistaan. Miten heitä oikein voisin koettaa.”

Näin peikkokuningas ja prinsessa pohtivat ja lopulta päätyivät kolmeen testiin. Ensimmäisessä pitäisi ehdokkaiden osoittaa ahkeruutensa ja kauneuden tajunsa. Kas kun ruma valtakunta ei miellytä ketään. Toisessa testissä heidän pitäisi osoittaa kykynsä järjestää asioita. Kas kun usein tulee vastaan mutkikkaita asioita, joiden hoitaminen vaatii monen hengen yhteisponnistuksen, aivan kuten peikkoa suurempaa kiveä pyöriteltäessä ei yksi peikko vielä saa kiveä liikahtamaakaan. Kolmannessa taasen osoittaa suurta ymmärrystä alamaisiaan kohtaan ja valtakunnan asioista. Kas kun valtakunnasta ei tule mitään ilman alamaisia. Sitä paitsi alamaisethan eivät saisi olla eripuraisia keskenään vaan kuninkaan pitäisi osata sovitella asioita kaikkia osapuolia tarkkaan kuunnellen ja oikeudenmukaisia päätöksiä tehden.

Niinpä kutsui kuningas ja prinsessa kolme ehdokasta valtiosaliin. Kuningas puhui jykevällä äänellä näin (oli muuten pukeutunut virka-asuunsa ja kruunuun) ja prinsessa hieman punastellen seisoi kainona hänen vierellään, itse kun ei oikein päättäväisesti kyennyt puhumaan:

• ”Hrmm! Kuten varmaan arvaattekin niin tyttäreni Hiuni on kovasti mieltynyt teihin ja vain yhdestä teistä voi tulla hänen puolisonsa. Siksi olemme päättäneet asettaa teidät koetukselle ja teidän pitää suorittaa kolme tehtävää. Ensimmäisessä tehtävässä teidän pitää noutaa vuorten uumenista kaunis kivi ja veistää siitä sädehtivä koru Hiunille.”

Hieman hämillään katsoivat Rha ja Viuu toisiaan. Heidänkö pitäisi nyt oikein tehdä työtä saadakseen prinsessan käden. Hikoilla ja ponnistaa yökaudet. Kyllä tämä on nyt vähän liikaa – tuumivat he. Mutta Uhu lausui näin:

• ”Arvoisa kuningas saanhan esittää oman näkemykseni. On viisasta asettaa ehdokkaat koetukselle, kun tulevalla kuninkaalla on valtava taakka kannettavanaan, eikä suinkaan suinpäin voi kukaan kenenkään mielijohteesta tulla kuninkaaksi ja saada elää onnellista elämää Hiunin kanssa. Kunnioitettava kuningas ja Hiun isä päätöksenne on viisas ja oikeaan osunut. Tulevan kuninkaan ja Hiun puolison pitää osoittaa olevansa kyvykäs hoitamaan tulevia tehtäviä ja velvollisuuksiaan. Muutoin peikkovaltio voisi ajautua samanlaiseen sekavaan tilaan mitä ihmisten maailmassa on käynyt. Mitä lienevätkään nämä kaksi muuta tehtävää niin ensimmäisessä pyrin toimimaan parhaan kykyni mukaan enkä oikein tiedä pystynkö muita tehtäviä edes täyttämään, mutta aika niiden suhteen näyttäytyköön.”

Ensimmäisenä lähti matkaa Viuu, komeimmilla vaunuilla mitä hänellä oli, kahdenkymmenen sisiliskon vetävinä. Ensimmäisellä vetoparilla oli päässään kullalle kimaltavat kypärät, toisella sijalla olevilla hopeiset ja kolmannella sijalla vaskiset päähineet. Muilla 14 ei ollut päähinettä olenkaan. Näillä vaunuilla matkatessaan hän arveli saavansa peikkojen ihailun ja kunnioituksen itselleen. Toivoi peikkojen huudahtavan ihastuksesta: ”Voi kuinka kaunis ajoneuvo, sen omistaja on varmaan hyvä ja kunnioitettu kansalainen”. Mutta tosiasiassa peikot vain ajattelivat: Mikä toi kuvittelekaan olevansa. Ketale kuin rasvanmakkara ja silavaköntti roikkumassa orrella, mikäs muukaan.

Viuu matkasi yön ja matkasi toisenkin. Tuli yhden kylän luokse, missä peikkojen kodit olivat sortuneet. Hätä oli suunnaton, monet olivat loukkaantuneita ja makasivat henkitoreissaan, toiset olivat joutuneet orvoiksi ja melkein kaikki olivat lamaantuneita kuin maailmanloppu olisi jo tuloillaan. Eikä kukaan hädässään ja tuskassaan kyenneet korjaamaan vahinkoja ja hoitamaan vähäosaisia. Puhumattakaan ruuan ja lämmön hankkimisesta. Näin puhutteli vanhin kyläläisistä Viuuta:

• ”Arvon peikkoherra, vaunuistasi näen, että olet kovin varakas ja ylhäinen. Auttaisitko meitä vähän. Emme paljoa pyydä. vähän vettä, ruokaa ja katon päämme päälle”.

Tähän Viuu vastasi;

• ”En oikein nyt kerkiä, minun tehtävänäni on löytää prinsessan arvoinen koru. Mutta kuninkaaksi tultuani lupaan ettei teillä tule olemaan puutetta mistään. Tulette samaan uuden kylän, ruokaa ja vettä”. Sisimmissään kuitenkin ajatteli: Mitenkös noi rahvaan kansalaiset noin huonon luolan ovat valinneet, oma syynsä kun luola sortui ja onnettomuuden uhriksi jäivät. Eivätpä ole oikein kyvykkäitä hoitamaan omia asioitaan. Kun kuninkaana elelen, niin paksun muurin laitan linnani ympärille, ettei moisia peikkoja tarvitsisi katsella ja kuunnella. Kerjätköön elantonsa miten taitavat. Mitäpä se minulle kuuluu.

Niinpä kehotti valjakkoaan kiitämään nopeammin ja nopeammin. Sisiliskot juoksivat minkä kerkisivät. Lopulta saapui maan ääriin, jossa kuuluisa kultaseppä eleli. Katseli sepän näyteikkunaa ja vitriinejä. Lopulta päätti ostaa valmiin korun sepältä. Oiva tuuma, kun itse ei tarvitse näin raataa hämärissä luolissa. Nakertaa kiveä irti luolan seinästä. Ei hikoilla, eikä saada känsiä käteensä. Ei tarvitse suunnitella ja tehdä istutuksia. Eihän hänen kaltaiselleen sopinut raskas ruumiillinen työ, tulevalle kuninkaalle. Hikihän siinä voisi tulla. Sellainen puuhastelu sopisi vain heikkolahjaisille rahvaan väelle. Ei hänelle, kyvykkäälle, varakkaan suvun vesalle.

• ”Paljonko tuo koru maksaa?” kysyi Viuu katsellessaan kauneinta korua, muuatta sormusta.

Seppä vastasi:

• ”Se maksaa kolme kourallista kultarahoja”.
• ”Onpas kallis” vastasi Viuu. Johon seppä vastasi:
• ”Niin onkin. Mutta tuon kiven hiominen on vaatinut suunnattomasti vaivannäköä. Sen istuttaminen ei ole ollut mikään helppo tehtävä ja kaiverrusten tekeminen on vaatinut suunnattomasti vaivaa.”

Vaikka onkin kallis, tuumaili Viuu, voinhan saada sillä prinsessan käden ja tulla entistä rikkaammaksi. Muutama kourallinen rahoja valtakunnan suuressa kirstussa ei juurikaan näy missään. Ja niin alkoi kaupan hieronta. Viuu tinkasi ja ruinasi. Tarjosi aluksi yhden kourallisen, johon seppä sanoi:

• ”Älä sitten osta, tuohon hintaan en kyllä myy. Korota tarjoustasi.”
• ”Hyvä on. Kourallinen ja kymmenys. Kun olen päässyt kuninkaaksi teen sinusta oitis kuninkaallisen kultasepän ja sinulle sataa tilauksia solkenaan, joudut palkkaamaan useita apulaisia ja maineesi kiirii kautta maan ja tulevaan historiaan.”

Tämäkös puhe hiveli sepän kunnianhimoa. Lipevänä peikkona Viuu lupaili ja lupaili. Puhui ummet ja lammet, kuun taivaalta ja tähdet plakkariin eikä ollut aikomustakaan korottaa seppää tulevaksi kuninkaalliseksi sepäksi. Ihmisten maailmassa olisi hän menestynyt taitavana poliitikkona mukamas kansansa edustajana. Olisi ollut omiaan istumaan valtiopäivien suuressa salissa pureskelemassa kynsiään ja puhumasta päästyään esittämään asioita joista ei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Tekisi ponsia ja lakialoitteita solkenaan.

Lopulta päästiin hinnasta sopuun ja sovintoon. Kourallinen ja puolikas jäi korun hinnaksi

Tällä välin oli Rha ehtinyt lähteä matkaan hieman vaatimattomilla vaunuilla kuin Viuu. Kun ei vielä halunnut ylen määrin pröystäillä ja tässä vaiheessa närää herättää. Saapui onnettomuuskylään. Kylän vanhimman pyytäessä apua totesi hän:

• ”En kyllä kerkiä teitä auttamaan minulla on parempaakin tekemistä”

Karautti valjakkonsa matkaan. Huusi valjakolleen, ruoskaa heilutellen: ”tsoks tsoks, nopsaan matkaan, nopsaan matkaan, kaukaisiin maihin”. Tuumaili matkatessaan, ajatuksiaan laitellen: Mitenkäs tuollaiset ryysyläiset oikein kehtaavat häntä puhutella. Kuninkaaksi tultuani pitää moiset panna pakkotyöleireille oppimaan tapoja ja ahkeroimaan valtakunnan hyväksi. Ei kai nyt ole laitaa, että toimettomina noin elelevät. Jatkoi matkaansa läpi santaisten teiden ja kyseli kaikkialta mistä voisi löytää kauniin kiven.

Maailman äärissä eleli siihen aikaan yksinäinen vuorenpeikko, äkäinen ja häijy. Maineeltaan saita ja itara. Oikea käärmeen kaltainen niljake ja kammottava ketale. Hän oli kerännyt kaikenlaisia koreita kiviä koko elämänsä. Kokoelma olikin melkoinen. Oli sinisiä ja punaisia, raitavia ja yksivärisiä. Kokoelma oli korea ja komia kuin papukaijan pyrstö.

Taivallettuaan läpi synkkien metsien, läpi santaisten aavikoiden, yli kalliokieluisen tienoon, läpi syvien solien ja yli kaukaisten lumihuippuisten vuorten saapui Rhan valjakko vuorenpeikon porteille. Sisiliskot tomuisina, rämettyneinä ja hiestä märkinä kuin olisivat piehtaroineet päivätolkulla helluvassa, hyllyvässä vettä tihkuvassa rämeessä. Saapui Rha vuorenpeikon jykevän oven luokse. Ovi oli paksu kuin Laiska-Jaakon maha. Koputti oveen. Ei vastausta. Koputti toisenkin kerran. Turhin tuloksin. Otti suuren kiven kouraansa ja sillä naputteli hartioittensa takaa ovea. Laihat olivat lupaukset. Turhat olivat ponnistukset. Otti kumpaakin kouraansa kiven ja niillä rummutti peikon ovea. Lopulta kuului oven toiselta puolen laahustavia askelia: Kraah kraah. Kuin joku hiihtäisi santaisella tiellä hitaasti askel toisensa eteen, lyhyillä suksilla.

Pienen pieni tirkistysluukku avautui hieman raolleen. Tästä vuorenpeikko huusi rahisevalla äänellä:

• ”Kuka kumma lierokainen kehtaa minua näin häiritä. Tiedätkö, että voisin ottaa sinut kiinni yhdellä kädenojennuksella ja paiskata suuren hiillokseen. Käristää ja kärventää sinua vain syödäkseni sinut yhdellä vaivaisella suupalalla. Lienetkö melko tyhmä kun et maailmankirjoja näin tunne. Mitä kumman asiaa sinulla on minulle toimitettavana, kun kukaan ei ole häirinnyt minua noin julkeasti ainakaan 100 vuoteen.” Kurkisti luukustaan yhdellä suurella silmällä ja näki Rha:n. ”Hohoo, onpas tyhmän sorttinen peikkoäijä siellä seisomassa” lisäsi kumisevalla äänellä.

Koska Rhalla oli paljon voitettavaa eihän moisesta puheesta paljoa pelästynyt ja kavahtanut vaan vastasi imarellen:

• ”Arvoisa mahtava vuorenpeikko, maineesi on kiirinyt ympäri maailman. Olet kuulemma kovin älykäs ja puuhakas. Väitetään rikkautesi olevan satumainen. Olen kuullut sinun olevan väkevä ja omaavasi suunnattomia taikavoimia. Voivan loihtia peikon sisiliskoksi ja ihmisten prinssin samakoksi. Kerrotaan asuntosi olevan sanoinkuvaamattoman kaunis. Koska olen itsekin peikko olen kovasti halunnut tutustua noin mahtavaan peikkoon, jonka maine on kiirinyt maailman ääriin”.

Vuorenpeikko oli kovasti imarreltu tästä, kas kun hän oli hieman turhamainen ja vastasi:

• ”Tjaah, mitäs minulle sinun halut kuuluvat. Sinä kun olet varreltasi kovin mitätön ja päästäsi tyhmä.”

Johon Rha huomattuaan peikon jo hieman lauhtuneen sanoi:

• ”Päästä minut sisään katsomaan kaunista asuntoasi”.

• ”Enkä päästä, On omani eikä sovi muiden matkia sitä ja sitä paitsi voivat vieraat varastaa minulta sen vähäisen mitä minulla on, kas kun olen köyhä kuin kärpänen autiolla luodolla ja siitä vähästä varastaminen voisi johtaa minut turmioon”.

• ”Näethän sinä nuo minun vaununi tuolla. Huomaathan itsekin etten ole erityisen köyhä ja näin voin ostaa kaiken minkä tarvitsen. Niinpä minulla ei ole mitään varastettavaa sinulta”.

• ”On sinulla komiat vaunut mutta en silti päästä sisälle”.

Silloin otti Rha taskustaan pienen kultarahan, kas kun tiesi vuorenpeikon mieltyneen sydämeltään kultaan ja kimallukseen (eikä juuri mihinkään muuhun) ja sanoi:

• ”Saat tämän jos päästät minut sisälle”.

Silloin vuorenpeikon katseeseen syntyi kiilto, kuin ahneen unelma rikkaudesta.

• ”No hyvä on saat lyhyen hetken katsella ympärillesi jos annat tuon”.
   
• ”Varmasti annan. Päästä sisälle.” Sanoi Rha.

Näin pääsi Rha vuorenpeikon asuntoon sisälle. Rha hämmästyi kovasti nähdessään toinen toisistaan kauniimpia kiviä. Yksi oli muita kauniimpi. Kiven kiilto kuin tuhannen tulikärpästä oli vangittu kiven sisään. Tätä alkoi Rha jo himoitsemaan ja haluamaan. Hän otti laukustaan väkevää viinaa sisältävän pullon ja sanoi:

• ”Kovasti on asuntosi komea ja hieno. En ole moista muualla nähnyt. Tämän kunniaksi juokaamme maljat. Ilmaiseksi saat kun pullo niin painaa enkä viitsi sitä mukanani kantaa.”

Tarjosi vuorenpeikolle aimo annoksen ja itse joi tuskin sormustimen verran. Vuorenpeikko tästä jo hieman humaltui. Tarjosi toisenkin lasillisen. Näin Rha ja vuorenpeikko istuivat iltaa ja hieman laskivat leikkiä muista peikoista. Lopulta Rha kysyi:

• ”Myytkö minulle tuon kiven.”
• ”En myy, en mistään hinnasta.”

Vuorenpeikko alkoi olla jo hieman huppelissa. Seikka ei jäänyt Rhalta huomaamatta. Niinpä hän ehdotti:

• Pelataanko korttia. Jos voitat, saat nuo minun hienot vaunut. Jos taasen minä voitan, niin saan tuon kiven.
   
• ”Tjaah sanoi vuorenpeikko. Olisihan se hienoa omistaa vaunut, joilla voin matkustaa vielä kauemmaksi. Näin voin pelotella muita peikkoja ja hankkia lisää kauniita kiviä. Olkoon menneeksi, pelataan vain.” Mielessään tuumi voivansa panna moisen peikon rautoihin jos häviää. Paistaa hiillokella ja syödä iltapalana. Eipähän kuitenkaan ole yhtä väkevä kuin minä. Eipä siis ole mitään hävittävää.”

Niin ryhtyivät Rha ja vuorenpeikko pelaamaan korttia. Rha pitkitti peliä voidakseen tarjota lisää viinaa. Mutta Rha, kun oli taitava huijaamaan, voitti tietenkin. Helppoahan se oli kun vuorenpeikko oli jo silmin nähden huppelissa ja puhekin oli melko epäselvää. Häviöstä vuorenpeikko jo kimmastui ja sanoi:

• ”Minulta et kiveä vie. Minä pistän sinut rautoihin.”
   
• ”Peli kun peli, yritäppä vain, sanoi Rha. Juodaanpa kuitenkin vielä maljat rauhan merkiksi.”

Juotuaan nappasi Rha kauneimman kiven ja pinkaisi kohti valjakkoaan. Siinä määrin oli kuitenkin vuorenpeikko humaltunut, ettei saanut kiinni Rha:ta ja sammui eteisen lattialle juuri ulko-oven eteen. Varmuuden vuoksi Rha telkesi oven ulkoapäin. Vieritti suuren kiven säpiksi.

Hurjaa vauhtia kiisi Rha kohti kaukaisia kyliä. Mietti kulkiessaan: Kun tulen kuninkaaksi pistän väkevän armeijani vangitsemaan mokoman peikkoäijän. Vien hänen kivensä ja koristelen niillä linnani. Tällöin siellä olisi hyvä asustaa korskeiden kiiltävien kivien joukossa.

Toivuttuaan humalastaan harmitteli vuorenpeikko tapahtunutta. Mursi yhdellä iskulla, tukevan ovensa. Juoksi ulos ja viskoi ympäriinsä suuren suuria kiviä, joista kaukaisimmat lensivät peninkulman päähän. Huusi ja kirosi, joka kuului kahden peninkulman päähän:

• ”Minut on katala rosvo ryöstänyt. Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni !”

Mutta kukaan, joka metelin kuuli ei korvaansa kääntänyt, vartaloaan taivuttanut tai käsiään ojentanut auttaakseen. Ajattelivat vain: Siitäs sait kun olet niin ahne ja ilkeä. Hänestä tuli vieläpä kahta kiukkuisempi koko loppuelämänsä eli ainakin 100 vuotta.

Näin petoksella ja huijauksella kavala Rha sai itselleen ennenkuulumattoman kauniin kiven haltuunsa. Enää puuttui koru, johon kivi piti istuttaa. Kaukaisen vuoren rinteellä asui muuan taidoistaan maankuulu kultaseppä. Hänen puheilleen ryntäsi oitis Rha ja puhutteli häntä maireasti:

• ”Minulla on mielessäni kaunis peikkoneito. Hänen kättään kovasti tavoittelen, mutta en ole varma onko hän suopea minulle. Ehkä hän epäilee kauneuden tajuani. Arvoisa kultaseppä mainesi on kiirinyt kauas maan ääriin ja siksi saavuin vaivojani säästämättä puheillesi.”

• ”Niin.” Totesi kultaseppä kun kuuli näin mairean ja imartelevan puheen. ”Haluatko minun valmistavan jonkun korun vai kelpaisiko jokin jo valmis koru”.

• ”Valmiit eivät oikein kelpaa. Minulla on mukanani tällainen kivi, josta toivoisin sinun istuttavan sen sopivaan koruun.”

Rha otti laukustaan vuorenpeikon kiven ja ojensi sen sepälle. Nähdessään säihkyvän kiven loistivat sepän silmät innosta.

• ”Onpas suuri ja komea kivi. En koskaan nähnyt moista noin hulppeaa kiveä. Tästä pitää tehdä riipus, jota neitosi voisi kantaa juhlapäivinä. Mistä olet hankkinut tämän kiven ?”

• ”Se on salaisuus” Vastasi Rha. ”Pelkään, että monet ryntäisivät paikalle hakemaan kiviä itselleen. Mutta jos valmistat kauniin korun niin voin toimittaa sinulle samanlaisia kiviä halvalla. Paljonko koru maksaisi ?”

• ”Se riippuu ja roikkuu monesta asiantilasta. Koru pitää ensin suunnitella ja piirtää, kiven teräviä särmiä hioa, kullat valaa ja langat valssata. Voisitko palata asiaan huomenna ?”

Niin saapui Rha seuraavana yönä kultasepän puheille ja kysyi: ”No ?”

Seppä esitteli suunnitelmansa, kuvaili ketjua ja istutusta, riipuksen muotoa ja kokoa.

Kuultuaan hinnan tuumasi Rha korun olevan kallis ja totesi:

• ”Minulla ei ole nyt matkassa riittävästi rahaa. Kävisikö päinsä, että maksan puolet nyt ja loppuosalle laaditaan kahden todistajan läsnä ollessa velkakirja. Voisin myös myöhemmin toimittaa sinulle samanlaisia kiviä lisää.”

• ”Kyllä se käy päinsä, koru olisi valmis viikon kuluttua”..

• ”Sovittu”, sanoi Rha ja tuumasi: Jos tuo tulee myöhemmin vaatimaan velkaansa pistän äijän tyrmään ja seivästän todistajat.

Niin kävivät kultaseppä ja hänen lukuisat kisällit ahkerasti toimeen ja aherrukseen valmistaakseen korun sukkelasti.

Näin sai Rha haltuunsa ennenkuulumattoman kauniin korun. Kahta kauniimman kuin mitä Viuu oli onnistunut hankkimaan. Varmana voitostaan saapui Rha kuninkaan luokse. Viuun ja Rhan hankkimat korut pantiin esille kansan nähtäville. Kaikki, jotka korut näkivät ihailivat niitä ja totesivat: ”Kyllä prinsessan nyt kelpaa, noissa voi loistaa ja sädehtiä kauas.” Kukaan ei vain tiennyt korujen alkuperäistä tarinaa. Näin Viuu ja Rha saivat ansiotonta mainetta peikkojen mielissä ja aatoksissa.

Puuttui vain kolmas. Ei kuulunut ei näkynyt. Aina kun taivaan rannalla näkyi pieni pölyvana, syttyi prinsessan sydämeen ilo: ”Sieltä hän nyt tulee.” Toivoi hänen tuovan vielä kauniimman korun. Vaan turhaan iloitsi. Uhuta ei vain näkynyt. Kului viikko ja toinenkin. Odotti ja odotti. Huolestuneena hän kyseli kaikkialta, onko kukaan nähnyt häntä. Lopulta muuan matkamies kuultuaan prinsessalta kuvauksen Uhusta kertoi tämän ahertavan kaukaisessa kylässä.

Asia oli nimittäin seuraavanlainen.

Kun Viuu ja Rha olivat lähteneet antoi hän ohjeet palvelusväelleen miten kotiansa pitää hoitaa hyvin ja taiten. Nimitti vanhimman sopuisaksi päällysmieheksi ja käski muiden noudattaa hänen ohjeitaan. Näin lähti Uhu matkaan vaatimattomilla vankkureilla. Vankkurit olivat kahden sisiliskon vetämiä ja vaivoin laudoista kyhätty. Istuimena yksinkertainen puupalttoinen rahi. Saapui onnettomuuskylään, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hyppäsi vankkureiltaan pois ja lähti tutkimaan onnettomuuspaikkaa. Hänen sydämensä valtasi suuri suru ja myötätunto kyläläisiä kohtaan. Kylän vanhin saapui Uhu.n luoksi ja puhutteli häntä näin:

• ”Arvon muukalainen, kylämme on sortunut. Monet ovat jääneet loukkoon ja monista lapsista on tullut orpoja, monet ovat sairastuneet eikä heillä ole suojaa, nälkä ja jano riivaavat meitä, olemme täysin toivottomia eikä kukaan näytä tunnistavan hätäämme ja auttavan.”

• ”Älkää huolehtiko, ei hätä ole niin suuri kuin arvelette. Tarvitsette rohkeutta ja uutteruutta. Yritän auttaa teitä parhaan kykyni mukaan.”

• ”Kiitos avusta mutta pelkään ettei se ole riittävää. Kun vaikutatte kovin tavalliselta ettekä kovin varakkaalta. Miten te köyhä muukalainen voisitte meitä auttaa enemmän kuin mitä itse kykenemme.”

Näin kylän vanhin laski Uhusta väärän arvion. Ensi töikseen hän lähetti viestin palvelusväelleen ja kutsui kaksi vahvinta miestään auttamaan raivaustöissä. Kaikille kylän kykeneville miehille hän lähetti kutsun saapua suurelle aukiolle. Hyppäsi suuren kiven päälle ja valoi rohkeutta ja urhoollisuutta käymään sortuman kimppuun. Hän puhui heille näin:

• ”Tilanteenne saattaa näyttää vaikealta ja toivottomalta. Yksin ponnistaessamme tilanne onkin vaikea mutta yhdessä ponnistaen voimme voittaa kaikki vaikeudet. Tarvitsemme kaikkien kynnelle kykenevien miesten ja naisten työtä ja apua kukin oman erityislahjakkuuden mukaan. Kuka meistä on voimiltaan heikompi kuin toinen voi hankkia niityiltä ja metsistä elintarvikkeita kaikkien syötäväksi. Vahvemmat meistä voivat avustaa painavampien kivien poisvierittämisessä ja kuljettamisessa. Monet voivat auttaa sairaiden hoitamisessa. Töitä meillä on paljon mutta yhdessä voimme voittaa suurimmankin vastuksen.”

Uhu lähetti orvoksi jäänet peikkolapset omaan kotiinsa hoitoa ja huolenpitoa saamaan. Sitä mukaan kun raivaustyöt etenevät ja loukkuun jäänet tulivat esiin, siirrettiin nämä heikkokuntoiset sairastupaan hoitoa saamaan. Kylän koulu oli muutettu sairastuvaksi. Sinne Uhu palkkasi taitavan lääkärin läheiseltä kylältä kun kylän oma lääkäri oli joutunut sortuman alle.

Näin Uhu uurasti yöstä toiseen, viikosta kolmanteen. Juosten illasta aamuun sairastuvan ja sortuman välillä. Aina silloin tällöin hän kävi tapaamassa ja lohtua antamassa niitä joiden lähiomaiset olivat menehtyneet. Kun sortuma oli saatu raivattua, tutki Uhu huolellisesti kaikki luolat selvittääkseen onko uudet sortumat mahdollisia. Yökaudet pitkälle päivään hän suunnitteli ja laski tukirakenteita jotta uudet sortumat eivät olisi mahdollisia. Opasti peikkoja havaitsemaan orastavia sortumia ja näin voitiin muodostaa ennakkovaroitus. Suunnitteli evakuointijärjestelmän tulevia vaaroja vastaan.

Prinsessa Hiuni oli kovin huolissaan Uhun kohtalosta. Hän lähti matkaan kun kuuli Uhun olevan tässä kylässä. Saavuttuaan perille tapasi hän kylän vanhimman. Kysyi häneltä:

• ”Eleleekö muuan Uhu peikko täällä.”
   
• ”Arvon ylhäinen peikkoneiti kyllä asustaa”. Kylän vanhin oli päätellyt matkalaisen olevan ylhäinen nähtyään tämän vaunun kuninkaallisen sinetin. Arveli neidin joukkoineen tulevan myös pidättämään Uhua, mitäpä muuta asiaa tällä voisikaan olla. ”Älkää pidättäkö häntä, sillä hän on ollut taivaanlahja kylällemme, aivan epätoivoisesta tilanteessa hän valoi uskoa meihin, järjesti työväen ja uupumatta uurasti, omia voimia säästämättä. Ruokki ja syötti orpojamme, hoiti vanhuksiamme tuki kaikin mahdollisin tavoin meitä suuressa hädässämme. Kukaan peikko koko tunnetussa valtakunnassa ei olisi pystynyt tähän ihmetekoon”.

• ”Enhän minä toki ole tullut häntä pidättämään. Vaan olen ollut kovasti huolissani hänestä.” Vastasi Hiuni.

Kovasti kylänvanhin jäi ihmettelemään, miksi noin ylhäinen neito voi olla huolissaan kansan rakastamasta vaatimattomasta miehestä. - Kulkiessaan kohti Uhun majapaikkaa kuuli monelta peikoilta tarinoita Uhun urotyöstä. Käveli kohti tämän majapaikkaa ja koputti varovasti oveen.

• ”Sisään, olka hyvä !” huusi Uhu oven takaa. Uhu oli kumartuneena pöydän ääreen vaikeiden lujuuslaskelmien ääreen selkä oveen päin.

Hiuni yskäsi kämmeneensä ja sanoi: ”Uhu”. Kuultuaan tutun äänen kääntyi Uhu äkisti pöydän äärestä ja astui lähemmäs prinsessaa ja sanoi:

• ”Sinäkö, rakas Hiuni. Olen ajatellut sinua päiväkaudet. Vaikka lupasin täyttää tehtäväni en ole kuitenkaan pystynyt täyttämään sitä millään tavalla. Jos annat minulle aikaa niin voinen myöhemmin täyttää velvollisuuteni teitä kohtaan. Jos taasen et anna niin jatkakoon Rha ja Viuu seuraavissa tehtävissä ilman minua”.

• ”Voi, rakas Uhu olen ollut kovin huolissani sinusta. Vaikka et ole toimittanut käsin kosketeltavaa korua niin kaikesta siitä mitä olen kuullut sinun tehneen täällä kylässä voinen vain huomata sinun lahjoittaneen sydämeeni kirkkaimman ja loistavimman korun mitä yksikään peikko maan päällä ei pysty lahjoittamaan. Olimme suunnitellet isäni kanssa kolme tehtävää ja sinä olet täyttänyt kaikki tehtävät yhdellä kertaa. Jos vain huolit minut niin haluaisitko tulla minun prinssikseni koko loppuelämäksesi.”

• ”Voi mitään muuta en koko elämässäni ole halunnut, olen unelmoinut sinusta vuosikausia”

Uhu sulki Hiunin syleilyynsä ja plääh, plääh. Koko ilta jatkui samoissa imelissä merkeissä, jota emme tässä lähde toistamaan. Ilta oli kuin olisi kanelilla koristeltua rusinapullaa siirappiin kasteltu ja pienin palasin maiskuteltu.

Kuultuaan Hiunin valinnasta ja syyt valintaan ilahtui kuningas kovasti. Hän oli kokoajan toivonut prinsessan valitsevan Uhun mutta ei voinut sanoa sitä ääneen. Kas kun kahteen asiaan eivät vanhemmat saa koskaan puuttua, nimittäin lastensa ammatin ja puolison valintaan.

Näin Hiuni ja Uhu päättivät mennä naimisiin. Voisimme päättää tarinan tähän, kuten niin monesti muulloinkin todetaan: Lopulta he saivat toisensa ja puoli valtakuntaa. Aamen ja piste.

Emme kuitenkaan lopeta tarinaa sillä valtakuntaan syntyi nyt uusi suunnaton ongelma. Ongelma jota ei oikeastaan kukaan ollut aikaisemmin edes ajatellut. Nimittäin häät ja niiden pitopaikka.

Nyt sai kuninkaallinen seremoniamestari kädet täyteen töitä. Ensi töikseen hän laati kutsuvierasluettelon. Tietenkin paikalle piti kutsua lähetystöt eri peikkovaltakunnista. Maanlaisista olennoista kutsuttiin maahiset ja heidän kuninkaansa kaukaa Kiinan Hua Sanin vuoristosta. Maanylisistä olennoista kutsuttiin tietenkin keijut vaikka oli epävarmaa tulisivatko he. Metsissä elelevät menninkäiset olivat itsestään selvyys kun heillä ja peikolla on ollut usein yhteisiä hankkeita. Kumpikaan näistä ei oikeastaan voinut elää ilman toista. Tonttuja kutsuttiin myös sankoin joukoin kun nämä olivat niin hilpeää väkeä, kaikilla olisi hauskaa kun he kertoisivat tarinoita ihmisten huvittavista edesottamuksista. Mutta entä ihmiset, pitäisikö heillekin toimittaa kutsu. Tähän kuningas Janhua totesi:

• ”Ei missään nimessä. Haisevat niin pahalle ja kuvittelevat hallitsevansa maailmaa mutta saavat vain aikaan suurta kaaosta ja sotia kansojensa välille. Ihmisistä kaikkein pahimmat ovat insinöörit, nämä kun kuvittelevat voivansa koneittensa ja laitteittensa avulla voittavan luonnon. Sitä paitsi ihmiset ovat katalaa väkeä. Jos kutsuisimme heitä yrittäisivät he vain ottaa yhden peikon vangiksi ja pistää inhottaviin eläintarhoihinsa kaiken kansan pällisteltäväksi”.

Eläimistä kutsuttiin karhut ja sudet vartiomiehiksi, kotkat vartiomaan ilmasta käsin. Vain siksi, että tällä väellä oli yksi huolen aihe, alhon muurheenkryyni, ihmiset. Piti luoda hyvä vartiointi, etteivät nämä pääse lähellekkään häiden pitopaikkaa. Koska lähetystöjä oli paljon tarvittiin niiden välille viestinviejiä, nopeita ja sukkelia, näiksi kutsuttiin sisliskot, Vieraiden viihdyttämiseksi kutsuttiin sammakot laulumiehiksi ja heinäsirkat säestäjiksi.

Kutsuvierasluettelo paisui ja paisui, lopulta oli kuin halkeamispisteessä oleva ilmapallo. Häiden piti olla suuret ja mahtavat olihan Janhuan kuningaskunta laaja: Ulottuen kaukaa Uralilta Laosin Bolaven ylängölle, mukaan laskien Kaukasuksen ja Tiibetin ylängöt. Nyt syntyi ongelma kummoinen, jota kukaan ei voinut aavistaa ennen aikojaan. Mistä voitaisiin löytää sopiva pitopaikka näin suurelle kutsuvieras joukolle. Paikka jossa kaikilla olisi tilaa liikkua ja olla. Yksi ehdotti Tiibetin vuoristossa olevia onkaloita. Näitä tutkittiin ja havaittiin niissä olevan paljonkin puutteita. Juhlasali oli liian pieni vaikka sinne tänne saataisikin majoitettua kaikki vieraat. Toinen ehdotti vuokraamista Amerikasta, laajan meren tuolta puolen. Hieman pieniä olivat vain ja suurena pulmana oli kutsuvieraiden matkustaminen kaukaisen ja suuren ulapan yli. Näin seremoniamestari pohti ja mietti. Lopulta hieman kiukustui ja ärhenteli, äyski ja tuiski. Neuvonpidon aikana kuului vain hänen suustaan:

• ”Ääh ja voi, tuska ja vaiva. Eikö tässä maailmassa löydy sopivaa paikkaa häiden viettämiseksi. On se vain kumma kun te raukat ette mitään löydä.” Hän ojenteli kaikkia alaisiaan. ”Ei kai se auta kun pienentää luetteloa puoleen.”

Tästä taasen ei Janhua oikein pitänyt, ei alkuunkaan. Sana kiiri pitkin peikkomaailmaa: Mistä löytyy paikka häille. Lopulta saapui nuori peikkopoika vihellellen ja tanssiaskelia ottaen. Pyysi päästä seremoniamestarin puheille. Vartiomiehet vastasivat:

• ”Ei tuollainen reppana peikkopoika voi seremoniamestaria tavata, hän on suuri herra, jota ei sovi häiritä turhilla asioilla. Mitä sinä hänelle muka voisit toimittaa paremmin kuin valtakunnan viisaat mailmaa nähneet miehet ja naiset eivät tietäisi ja voisi esittää.”

• ”Tiedänpähän vain paikan missä häät voitaisiin pitää, luolan suuren, suuren ja salit korkeat kuin linna. Eipä teidän viisaat kaikkea mahda tietää kun ovat niin syventyneitä kaiken maailman kirjoihin ja opuksiin.” Vastaisi peikkopoika hymysuin hieman ilkikurisesti.

• ”Häpeätkös siitä meidän viisaita arvostella. Häivy siitä ja sukkelaan muuten suomin aikalailla persuksiasi oikein isän kädestä, ettet voi istua viikkoonkaan.”

Epätoivoinen seremoniamestari kuuli keskustelun ja huusi vartiomiehille:

• ”Päästäkää poika poloinen sisälle, ei kai tässä muukaan auta”

Ja niin marssi peikkopoika sisälle. Ohittaessaan vartiomiehet näytti näille kieltään ja pitkää nenää. Joista nämä kovasti tulistuivat ja katsoivat säkenöivin mulkosilmin poikaa. Jahka olet asiasi toimittanut, niin aika tukkapöllyn saat, senkin koltiainen, tuumivat vartiomiehet.

• ”Vai tiedät sinä paikan missä häät voitaisiin pitää, paikan jota viisaat virkamiehemme eivät muka tietäisi? Taidat olla liian nenäkäs, mokoma jukuripäinen jullikka.” Puhutteli epäuskoinen seremoniamestari.

• ”Tiedän minä”, vastasi peikkopoika.

• ”Missä ?”
   
• ”Annatkos kaksi kultarahaa jos kerron?”

• ”Kun noin itsepintaisesti ja varnmasti väität tietäväisi saat kaksi kultarahaa jos paikka on sopiva. Jos se ei ole sopiva annan vartiomiesteni hieman opettaa sinulle tapoja ja elämään nuhteessa.”

• ”Sovittu” sanoi poika ollen jo varmana kahdesta kultarahasta.

• ”Missä siis ?”

• ”Tuolla Vietnamissa lähellä Laosin rajaa.”

• ”Ovatko ihmiset tietämättömiä paikasta? On nimittäin suuri homma pestä paikat ihmisten pahasta hajusta.”

• ”Eivät ihmiset ole paikkaa löytäneet kun siellä on ollut paljon tiikereitä ja sisäänkäynti on pieni, tuskin kolmen peikon korkuinen ja kovin on puskien peitossa. Tuolla Thien Duonq:sa, paratiisiluolassa.”

Niinpä seremoniamestari lähetti retkikunnan paikkaa tutkimaan peikkopojan toimiessa oivallisena oppaana. Saavuttuaan perille laskeutuvat köyden varassa luolan pohjalle. Täällä totesi retkikunnan johtaja:

• ”Oho, oho.”

Johon muut retkikunnan jäsenet sanoivat yhteen, virkamiehille ominaiseen narisevaan, ääneen:

• ”Oho, oho”

• ”Onpas mahtava paikka”, sanoi johtaja. Johon taasen muut jäsenet sanoivat, jälleen yhteen ääneen:
• ”Onpas mahtava paikka”.

• ”Kuinkas pitkä tämä onkaan?” kysyi retkikunnan johtaja, johon muut jäsenet jälleen naristen, virkamiehiä kun olivat:
• ”Kuinkas pitkä tämä onkaan?”

• ”Ainakin kolme peninkulmaa” vastasi poika. ”Näettekös nuo salit ovat suuret ja niitä on monta.”

Retkikunnan johtaja käänsi päänsä vasemmalle, käänsi oikealle, käänsi ylös ja alas. Samassa tahdissa käänsivät päänsä kaikki retkikunnan jäsenet.

Retkikunta palasi seremoniamestarin puheille.

• ”Paikalla voitaisiin pitää vaikka kahdet häät. On siinä määrin suuri ja mahtava. Hyvin on piilossa. Suuaukosta on suoraan jyrkkää pudotusta ainakin kymmenen kyynärää. Sinne pitää rakentaa rappuset vieraiden hyväksi tallustella ja käyskennellä kuka kevein kuka raskain askelin.”

Tästäpä seremoniamestari ilahtui kovin, rypyt hävisivät otsalta kuin olisi silitysrautaa Iso-Ukko käyttänyt. Kääntyi peikkopojan puoleen, taskuaan kaivellen ja sanoi iloisesti:

• ”Fanfaarit soikoon ja rummut pärisköön. Olet palkkasi ansainnut, kas tässä kaksi kultarahaa.”

Lupasi vielä pojalle, että tämä saisi nukkua yhden yön hänen kodissaan. Nukkua upottavassa sängyssä puhtaiden lakanoiden välissä.

Nyt alkoi kiivas kutsukirjeiden laadinta. Ne piti toimitta suurlähettiläille kautta tunnetun maailman. Siellä missä ei suurlähettiläitä ollut mailla halmeilla lähetettiin kuninkaallinen lähetti kutsua toimittamaan.

Kun ranskalaiset saivat kutsun tuumivat he tovin. Thjaah. Pitääkö meidän lähettää lähetystö sinne kauas. Entäs jos saavat vatsanpurun kun heillä ei kuitenkaan ole kunnon ruokia, viintä ja juustoa annettavanaan. Mitenkäs tehdään? Kysyttiin ranskalaisten kuninkaalta. Tämä vastasi:

• "Helppo nakki. Lähetetään oma kokki pitopöytää avustamaan."

Seremoniamestari otti päätöksen mielihyvin vastaan. Kas kun hänellä oli suurena huolen aiheena ruoan riittävyys ja kunkin oman ruokavalion täyttäminen. Kokki saapuikin pari kuukautta ennen häitä.

Englantilaisilla taasen oli murheena oluen ja viskin riittävyys. Niitä lähetettiinkin pitopaikkaan monta laivalastillista, että aivan varmasti riittäisi.

Suomalaiset taasen valittivat saunan ja järven puuttumista. Johon lähettiläs totesi lähellä olevan joen, jossa suomalaiset voisivat mielin määrin ilakoida ja pulikoida.

Kaikki, jotka kutsun saivat, lupasivat tulla. Monet avustivat omilla erityistoiveillaan lähettämällä aputyövoimaa häiden järjestämiseksi. Niinpä henkilökuntakin paisui paisumistaan. Suurin murhe oli kuitenkin keijukaisilla.

Keijukaiskuningas kutsui lähettilään puheilleen. Puhui näin:

• ”Kovasti mielellämme tulisimme juhlistamaan häitä. Mutta kun silloin tällöin peikot haluavat ottaa keijuja vangiksi. Olen kuullut että peikot kovasti ihailevat meidän sorjaa vartaloamme ja kauniita tanssejamme. Tähän saakka eivät peikot kuitenkaan ole onnistuneet pyrkimyksissään. Olemme hieman huolissamme lähetystömme turvallisuudesta.”

Tähän lähettiläs totesi:

• ”Kuninkaamme on taannut kaikkien kutsuvieraiden turvallisuuden. Tämän takaamiseksi on laadittu erityislakeja, joissa varta vasten on keijut mainittu.”
   
• ”Hmm, no hyvä” sanoit keijukuningas. ”Mutta kun te olette pimeyden lapsia ja me taasen olemme aamuruskon ja iltapunerruksen poikia ja tyttäriä.”
   
• ”Ei hätä ole tämän näköinen. Olemme palkanneet tuhansia ja tuhansia tulikärpäsiä saleja valaisemaan. Menninkäiset ja tontutkin halusivat hieman valoa, vaikka hämärää. Olemme varanneet teille makuusijat valoisista paikoista lähellä suuaukkoa. Meille kaikkien vieraiden viihtyminen on kunnia asia.”

Näin päättivät keijut lähettää lähetystön häihin. Varmuuden vuoksi ottivat monta tusinaa mehiläistä vartiomiehikseen.

 

Ja niin saapui häiden aatto vääjäämättömästi. Aivan kuin kohtalo olisi määrännyt tahdin. Kukin valtuuskunta oli sijoitettu heille parhaiten sopivaan asuinpaikkaan: Keijut ja menninkäiset, valon lapset, lähelle oviaukkoa. Eri peikkovaltuuskunnille oli varattu omat soppensa ja huoneensa kunkin erityisominaisuuden mukaan. Häähuone oli koristeltu niin kauniiksi kuten vuosituhannen häissä kuulukin olla. Sadat peikot puhkuivat, hikoilivat ja ahersivat onnellisina tietäen, että valtakuntaan saadaan uusi tyytyväinen valtias.

Seremoniamestari häiden aattona kävi levottomaksi. Kulki edes takaisin huoneessaan ja joskus muuten vain ympyrää ja huokaili: ”Voi voi ja ai ai. Voi tätä tuskaa ja vaivaa”. Uni ei saapunnut täyttämään silmiä kunnolla, kun pelkäsi jonkin asian unohtuneen. Tunnista toiseen selasi suunnitelmia läpi. Olihan tämä hänen vaativin ja suurin urakka. Lopulta kun urakka oli ohi, huomattiin vain kaiken sujuneen kuohkeasti. Kuningas Janhua ylensi mestarin Ylenmäärin Kyvykkääksi Seremoniamestariksi ja lahjoitti tälle hienon mitalin silkkinauhojen kera. Mitaliin oli kaiverrettu kirjaimet YKS. Kunnianosoitus jota kukaan muu ei aikaisemmin ollut saannut.

Kuten varmaan tiedät, niin monissa ihmisten häissä tapahtuma pidetään kirkossa ja muissa temppeleissä. Täällä pappi kysyy jotain sellaista kuten ”Lupaatko sinä Maija Ylimäääräinen rakastaa tulevaa miestäsi Pekka Tarpeetonta myötä ja vastoin käymisissä ja plaah plaah. Aamen.” Loputa käy kirkkokansa vetistelemään liikutuksesta. Peikkojen maailmassa ei olla olenkaan näin ankeita, suurellisia ja turhan tärkeitä. Täällä häät etenevät hauskasti seuraavasti:

Korkein häätirehtööri sanoa paukautti kuuluvalla pasuunaäänellään:

• ”Parahin Hiuni olet kovasti vakaasti ja syvällisesti harkinnut jokaista haaraa ja polkua mitä Uhuu voi tarjota ja mitä luonnetta hän edustaa. Olet pohdiskelun, tuumailun ja arvioinnin jälkeen päättänyt ottaa puolisoksesi tämän mainion Uhu:n. Arvioi vielä kerran häntä.”

Niin Hiuni katsoa tapitti Uhuta, kiersi tämän ympäri ensin myötäpäivään kolme kertaa ja sitten vastapäivään kolme kertaa ja palasi paikalleen.

• ”Vieläkö tahdot tämän Uhun ja pitää häntä kurissa, nuhteessa ja järjestyksessä koko loppuelämäsi ?”

• ”Kyllä maar” vastasi Hiuni.

Korkein häätirehtööri kääntyi nyt Uhun puolen ja kysyi häneltä:

• ”Kun kerran Hiuni on yhä vielä päättänyt ottaa sinut puolisokseen tarkan harkinnan jälkeen, katso häntä nyt huolellisesti.”

Näin Uhu kiersi Hiunin kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään. Tirehtööri kysyi nyt:

• ”Vieläkö tahdot olla uskollinen Hiunile, olla ahkera ja tunnollinen puoliso. Vaalia häntä sydämessäsi koko loppuelämäsi”.

• ”Kyllä vain” sanoi ponnekkaasti ja iloisesti Uhu.

• ”Julistan teidät Uhu ja Hiuni todistajien läsnä ollessa avioliittoon kaikkien peikkojen perinteiden ja tapojen mukaan”.

Tämän jälkeen pussasivat ja halasivat toisiaan ja käyttäytyvät muutenkin kovin imelästi ja ihmisten mielestä melkein sopimattomattomasti (hyvä ettei heitä täällä ollut paikalla).

Juhlavieraat huusivat yhteen ääneen, niin että koko paratiisiluola vain kaikui.

• ”Ekäköön, eläköön Hiuni ja Uhu”
• ”Laulakaamme häälaulu” kehotti häätirehtööri.

”Surulumpum puu, surulumpum puu

saivat Hiuni ja Uhu toisensa

onnen tähtien loisteessa

Surulumpum puu, surulumpum puu

Oli päätös vakaa,
hääväki sen takaa. 

Surulumpum puu surulumpum puu.

Peikkomaailmassa koittaa ilon hetket

yhteiset Uhun ja Hiunin onnen retket

Surulumpum puu, surulumpum puu.”

Tähän päätyy kertomuksemme siitä, mitä tapahtui Thien Duong:ssa, paratiisiluolassa ja tapahtumaa edeltävistä edesottamuksista. Kertomuksemme on yhtä tosi kuin pläkkipelti on tinattua, valssattua rautaa. Jos et usko niin käy itse katsomassa. Hupsista vain ja olet perillä.