Dong Ha - Hue, junassa on tunnelmaa

Forwärts, forwärts kohti ranskalaisen imperialismin kruunua Saigonia. Sinne matkustan moninaisten vaiheiden kautta. Kuten tuonnempana ilmenee pala palalta, seikkailu seikkailusta, kaupunki kaupungilta. Joutuin kulkee matkamiehen matka.

Saavuin torilta kera shortsien takaisin hotelliin kun juuri parahultaisesti oli yksi taksi tuonut asiakkaita. Kehotin häntä odottamaan ja ryntäsin noutamaan valmiiksi pakatun repun. Maksoin yölaskuni. Syntyi uusi pulma. miten selittää mutteriveneen kapteenille minne menen. Piirsin muistikirjaani junan kuvan ja oitis kuljettaja ymmärsi mihin haluan (oli helpompi piirtää juna kuin linja-autoasema kun kuljettaja kuitenkin olisi ymmärtänyt haluavani mennä leipomoon kas kun piirustustaidollani olisi kuitenkin bussit näyttäneet riviltä limppuja).

Lippuluukulla sanoin Hue. Johon myyjä taasen kysyi (englanniksi): ”Hard seat or soft seat?”. Tietenkin kolmas luokka, hard seat. Syynä on se että vuosi sitten matkasin Lao Cai:sta Hanoihin junalla ja asemalla kiinnitti huomiota tämä kolmas luokka: Puupenkit ja nuhjuinen vaunu. Aivan kuten Suomessakin oli kauan sitten. Varmaan tunnelma jostain 50 luvulta, kenties.

Asemat ja laiturit kautta maailman ovat aina kiihottaneet mielikuvitustani. Edelliset on suunniteltu odotushuoneeksi, jossa matkustajat odottavat menevää ja vastaanottajat odottavat saapuvaa junaa. Laiturit taasen ovat olleet suuren draaman rakkauden, vihan, uteliaisuuden ja hämmästyksen näyttämöitä. Paasikivi kuoli asemalaiturilla saavuttuaan Moskovasta. Kunnianarvoisa loppu juuri oikeassa paikassa suurelle valtiomiehelle.

Asemilla on aina ollut menon tunnelma, ei koskaan pysähtyneisyyden olo. Vaikka odotus olisi pitkä niin silti siinä on ollut tulemisen tai menemisen ilmapiiri. Milloin on saavuttu siirtolaisina uuteen kotipaikkaan ja juuri asema on ollut ensikosketus neitseelliseen maailmaan. Milloin matkustetaan sukulaisiin tai ystävien luokse, milloin taasen mennään opiskelemaan kun kotipaikkakunnalla ei oikein löydy kiinnostavaa aihetta. Asemien kautta on aina menty maalta uusiin työpaikkoihin. Mennään tapaamaan kesäheilaa suurin romanttisin toivein ja haavein. Asemat ja niiden laiturit ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ihmisen elämässä se paikka missä suuret muutokset saavat kouriintuntuvan muodon. Lentokentät yrittävät vallata rautatieasemien paikan, siinä kuitenkin onnistumatta. Lentokentät kun aina ovat kiireisiä ja hätäisiä. Suunniteltu vieläpä kovin prameiksi, odotus niissä on aina jollain tavalla pinnallista ja usein näyttämisen haluisia ikään kuin huutaen: Meikä matkustaa hulppeasti lentäen.

Lapsuudessani 50 -luvulla oli suuri kohokohta aina kun käytiin hakemassa mummoa asemalta. Hän kun oli tehnyt pitkän matkan Kiikasta Helsinkiin, runsaat 6 tuntia Tampereen kautta. Katsottiin tarkkaan kaikkia saapuvia matkustajia. Joko mummo näkyy. Ei vielä. Tuolla. Pettymys. Ei tämäkään rouva ollut mummoni. Pakkanen paukkui ja asemalaituri lumen peitossa. Hieman oli jo vilu. Tuolta hän tulee! Vihdoinkin. Isä ei vielä huomannut, aikuiset kun eivät oikein erota oikeita asioita. Mummolla mukana voita, piimälimppu ja kutun juustoa. Kohokohta kun päästiin kotiin.

Dong Ha:n asemalaiturille ei oikein päässyt kun kaikki portit joko olivat suljettu tai tinanappi vahti avoimia käytäviä. Juna tulee vasta tunnin kuluttua. Hallintosiiven kautta pääsin livahtaman laiturille. Kaksi paria kiskoja ja muutama sivuraide, joille oli pysäköity tavaravaunuja. Yhden vaunun edessä pieni miesporukka lepää varjon suojassa. Lopulta saapuu konnari punaisen ja keltaisen lipun kanssa. Silloin tiesin, että kohta saapuu juna. Saapui toinenkin tärkeän näköinen virkailija siistissä univormussa ja koppalakki päässä. Kunnioitettava olemus. Parasta olla kinastelematta hänen kanssaan. Jäi seisoskelemaan kiskojen eteen. Asemarakennuksen ovi aukeni ja matkustavaiset ryntäsivät laiturille. Tämän toisen tehtävänä oli estää ihmisiä ryntäämästä kiskoille ja saapuvan junan alle.

Juna ohitti ja pysähtyi juuri niin, että päästiin peräpään kautta laiturille. Kaikki kiirehtivät liput kädessä löytääkseen oikean vaunun. Suunnaton hälinä ja sekamelska. Jalkoja, käsitä, matkalaukkuja, nyyttejä, eväs kasseja, lapset juoksevat aikuisten perässä, juoksua, kiirehtimistä, huutoa, kehotuksia, maanittelua. Kaikki luulevat yhtä aikaa, että juna jättää heidät. Aivan toista kuin oli Kiinasssa, jossa kaikki ihmiset oli etukäteen ohjattu sopivaan odotuspaikkaan ja juna pysähtyi sentilleen siihen. Konduktöörit ohjaavat ihmisiä oikeille vaunuille. Ne joilla on hieman suurempia matkatavaroita, kuten polkupyöriä nostavat tavaransa tavaravaunuun ja ryntäävät omiin vaunuihinsa. Lippuuni oli selkeästi merkitty vaunun numero. Aivan junan toisessa päässä. Voi ei. Reppu painaa, juna on varmaan puolikilometriä pitkä (ainakin kuvitelmissani) ja aurinko paahtaa. Pistän juoksuksi painavan reppuni kanssa ehtiäkseni omaan vaunuuni. Vihdoinkin sisällä unelmieni vaunussa. Tämä oli kuitenkin viimeinen matka julkisilla välineillä koko laajoissa Indokiinan maissa. Loistava loppu.

Puupenkit. Mukava niissä on matkata. Vastapäätä istui kaksi opiskelijatyttöä matkalla lomalta Hueen. Toinen oli hieman lyhyt, joten autoin matkatavaran nostamisessa hattuhyllylle. Ikkunan virkaa hoitaa rautalankainen säleikkö. Mitenköhän täällä tehdään sateen yllättäessä. Vihdoin viimeinenkin matkustaja oli ahtautunut junaan. Viimeisen vaunun konnari heiluttaa keltaista merkkilippua. Seuraavan vaunun konnari tekee samoin. Viesti kulkee vaunu vaunulta kunnes saavuttaa veturin. Juna kiihdyttää. Klonk –-----Klonk –---- Klonk –-- Tomp –--Tomp –-Tomp –-Viuu-uu –-- Tsup -Tsup -Tsup –- Viuu-uu.

Viimeisetkin matkustajat kulkevat edestakaisin etsien omaa paikkaansa. Kaksi italialaista astuu jonkun penkin luo ja kehottavat suuri äänisesti siinä istuvia poistumaan kun paikan piti olla heidän. Hälisivät kovasti, kirosivat paikkavarausjärjestelmää virheelliseksi. Menin paikalle ja pyysin heitä näyttämään lippunsa. Väärä vaunu.

Käytävällä pujottelee kapea tarjoiluvaunu, jota työntää nuori nainen. Käryssä pientä purtavaa, kiinalaisia pikanuudeleita (vain kuumaa vettä ja ruoka on valmis), tuoremehua, limonadia, kylmää maitokahvia ja kuumaa teetä. Perässä seuraa toinen kärry lastattuna hedelmillä. Välillä kärryt pysähtyvät kun joku ostaa jotakin. Toisinaan matkatavarat ovat edessä. Tästä kärryjen työntäjä noitui ja niin tapahtui, matkatavarat löysivät uuden paikan.

Menin vaunujen välisen tupakkatilaan, jossa jo muutama hätäinen oli ehtinyt ottaa ensikosketuksen rauhoittavaan aineeseen, nikotiinia ja savua, keuhkosyöpä ja rauha. Täältä näin suoraan ensimmäiseen vaunuun (omani oli junan toinen). Tämä oli ravintolavaunu. Sinne oli ahtautunut paikkaliputtomat matkustajat. Vaunun toisessa päässä oli jonkinlainen puuhiilillä toimiva liesi. Oikeastaan neljä saviastiaa, joiden pohjalla pieni arina ja päällä hehkuvia hiiliä. Kattilat asetettiin näiden päälle. Aika-ajoin ruokakärryt kävivät hakemassa täältä täydennystä. Vaunussa oli penkit pitkin pituutta ja keskellä irtonaiset muovituolit. Harva kuitenkaan söi mitään.

Juna pysähtyi kesken matkaa jonkun aseman luo pariksi kymmeneksi minuutiksi. Tällöin päästiin jaloittelemaan. Pysähtymisen syytä ei oikein selvinnyt. Ehkä aikatauluun oli merkitty näin, ehkä odotettiin vastaantulevaa junaa, kun asemalla on ohitusraide. Joka tapauksessa ei ollut kiirettä mihinkään.

Vietnamissa aloitettiin rautateiden rakentaminen 1880-luulla. Ensimmäisen rataosuuden ollessa Saigonista Choloniin 11 kilometrin päähän (pieni rautiovaunu). Jo samana vuonna aloitettiin varsinaisen rautatien rakentaminen Saigonista My Tho Hon, josta oli Mekongin suistoalueen kautta pääsy merille. Tietty siirtomaahallinto tarvitsi kuljetusvälineitä, johon rautatiet olivat mitä oivallisin väline. Yhtenäinen rautatie Kiinan Yuannin maakuntaan Hanoin kautta toisaalta etelään Saigoniin ja toisaalta Haifongin satamakaupunkiin oli ranskalaisten isäntien keskeinen haave. Vasta vuonna 1936 saatiinkin haave toteutettua. Vähän myöhemmin toisen maailmansodan puhjettua pommitettiin rautatietä ankarasti. Vieth Minhin kapinnalliset katkaisivat useaan otteeseen tiet, japanilaisen asekuljetuksen harmiksi. Ranskan sodan puhjettua kuljetettiin paljon aseita, joiden kulku piti estää. Vieth minh rajäytti useitakin siltoja. Suurella vaivalla ensin rakennetaan ja hieman myöhemmin pommitetaan ja räjäytetään paskaksi. Amerikan sodan aikana Amerikkalaiset pommittivat ankarasti Poijois-Vietnamin siltoja erityisesti Hanoihin johtavia rataosuuksia Haifoning satamasta ja Lao Cai:sta. Samoin Etelävietnamin Viet Congin sissit räjäyttelivät siltoja amerikkalaisten suureksi harmiksi.

Ranskalaisten peruja valtaosa kiskoista on raideleveydeltään metrin (2169 km) ja kohtalaisen lyhyet pätkät ovat standardi leveyksiä eli 1435 mm (178 km). Osittain nämä leveämmät ovat kiinalaista perua: Kun amerikkalaiset pommittivat Lai Cai-Hanoi rataosuutta (erityisesti siltoja) niin kiinalaiset ryhtyivät oitis korjaamaan tuhoja ja rakensivat myös uusia rataosuuksia. Nykyään leveämpi linja kulkee myös Lao Caista Hanoihin. Saigonin valtauksen, 30 huhtikuuta 1975, jälkeen ensitöikseen ryhdyttiin korjaamaan rautateitä. Korjauksella kun oli suuri symbolinen arvo. Työt saatiin valmiiksi seuraavan vuoden joulukuussa. Tässä jouduttiin korjaamaan 1334 siltaa, 27 tunnelia, 158 asemaa ja 1370 kytkintä. Korjaustyö sujui uskomattoman nopeasti, varmaan haluttiin näyttää jenkeille: Vaikka kuinka tuhoatte niin Vietnamin kansa on lannistumaton (seikka, joka on aivan totta).

Kiinalaisilla on suuri haave saada standardileveyksinen juna kulkemaan Pekingistä Singaporeen. Hanke on ollut milloin myötätuulessa milloin vastatuulessa. Joitakin osuuksia on rakennettu kuten esimerkikksi yllä mainittu Lao Cai – Hanoi. Kambodzhan vastaisella osuudella on jo saatu valmiiksi 129 kilometriä. Kiinalaisille on rataosuus melko tärkeä kun silloin lyhennetään kuljetusten vaatimaa aikaa, mutta poliittisesti se on kyllä kohtalaisen tulenarka. Monet valtiot pelkäävät Kiinan herruutta ja ylivaltaa.

Vietnamin hallituksella on ollut haave saada yhteydet Hanoista Saigoniin mahdollismman nopeaksi. On haaveiltu suurnopeusjunasta (200 – 250 km/h), mutta hanke on erittäin kallis. Kustannusarvio liikkuvat 30 – 59 miljardin dollarin luokassa. Hyötynä hankkeesta olisi kuitenkin että matka-aika lyhenisi 30 tunnista 6:een.

Vaikka rautatiellä on suuri symbolinen arvo niin sitä käytetään kuitenkin melko vähän. Tavarakuljetuksista 60 prosenttia kulkee kumipyörillä, vaikka tiet ovat paikoitellen kehnot ja kantavuus alhainen. Rautateitä pitkin kulkee vain n. 4 %. Tosin määrä on kasvussa.

Siispä jos haluat ikimuistoisen elämyksen Vietnamista niin kulje ainakin yksi osuus junalla ja vieläpä kolmannessa luokassa. Muistat sen aina.