Dong Ha ja ylösalainen kerjäläinen

… ja näin astui yksinäinen matkamies, kaukaa lopun maasta, tarunhohtoisen Champan kuningaskunnan päänpuoleisille maille: Satuaan neuvon mennä valtatien varteen, odotti hän sopivaa linja-autoa. Aikansa varrottuaan saapui bussi, jonka etuikkunassa oli suurella kirjoitettu Dong Ha. Viittasi kuin koululainen opettajalleen ja auto pysähtyi. Matkamies hyppäsi sisään ja sanoi: ”Dong Ha ?” rahastaja nyökkäsi ja niin asettui hän istuimelle ja nakkasi repun vierelleen. Aikansa matkattuaan saapui Dong Ha:n kaupunkiin, jossa turisteja ei nykyään juurikaan parveile. Takavuosina oli kaukaisten maiden matkamiesten määrä hieman suurempi – ei enää.

Matkalla ei juurikaan suurempia kommelluksia sattunut paitsi yksi vaaranpaikka. Asia oli nimittäin niin, että matkamiehen bussi kierteli, kaarteli pitkin mutkaisia ja pölyisiä teitä. Koht' sillään takaa yritti yksi pitkän matkan bussi ohitse. Ajoi rinnalle ja töräytteli niin, että nukkuvatkin heräsivät, juuri parahultaisesti kun saavuttiin tiukkaan ulkokaarteeseen. Matkamiehen bussi kiihdytti, jotta tämä pitkämatkalainen ei olisi päässyt ohi. Tämä varmaan siksi, että kuljettaja ei tarkkaan tiennyt mikä kaarteen takana lymyten piilee. Ja piilihän siellä: Yksi vastaantuleva auto. Hirmuinen kuolonkolarihan siitä olisikin syntynyt, jos pitkämatkalainen olisi päässyt ohittamaan juuri kohtaamispaikassa.

Vietnamissa tulen oppimaan pelkäämään näitä pitkämatkalaisia. Ajavat uskomattomalla nopeudella, ottavat turhia riskejä. Pari kertaa näin romuttuneen bussin. Ohjaamo oli rutussa, lasi rikki. Näissä kuljettajan kohdalla oli syvä ammottava moottoripyörän kokoinen haava pelleissä. - Syynä onnettomuuksiin on monia. Epämääräinen liikennekulttuuri, kuten Suomessa oli autoistumisen alkuaikoina, joskus kauan sitten, 60-luvulla. Ehkäpä. Mutta tätäkin suurempi syy on aivan liian tiukat aikataulut. Niitä suunniteltaessa ei ole mitenkään otettu huomioon vaihtelevat liikenneolosuhteet kuten sää, ruuhkat teiden ajoittainen huono kunto jne. Kuljettajien työvuorot ovat aivan liian pitkät, parhaimmillaan 12 – 16 tuntisia. Selviytyäkseen näistä kuljettajat nauttivat piristeitä, amfetamiinin kaltaisia. Eräs näistä on erään kasvin lehti, jota kuljettajat pureskelevat ja jauhavat alvariinsa. Ajavat pöhnässä, pilvessä, huumeessa (vai mitä termiä tästä pitäisi käyttää). Keskushermosto kiihottuneessa tilassa kuolemaa halveksien ja turhia riskejä ottaen ajavat kuin pirua pakoon vain huomatakseen, että hän onkin edessä.

Dong Ha on Etelä-Vietnamin pohjoisin kaupunki. Juuri sopivasti DMZ:n (demilitarisoidun vyöhykkeen) kupeessa. Tänne amerikkalaiset rakensivat taistelujoukoilleen varuskunnan. Monet vietnamin veteraanit saapuvat kaupunkiin muistelemaan menneitä, kuten entisillä sotilailla on usein tapana. Matkailuryntäys on hieman laantunut kun nuorimmatkin veteraanit lähentelevät jo 60 ikävuottaan. Turismin näkökannalta katsottuna ei vietnamilaisten ehkä olisi kannattanut antaa varuskunnan rapistua ja lopulta hävitä kartalta. Toisaalta on, kieltämättä, hieman irvokasta vaalia vihollisen varuskuntaa.

Näin juutupessa kerran amerikkalaisten tekemän propagandafilmin Dong Ha:sta. Taustalla soi hillitty musiikki, lentokoneet laskeutuvat ja nousivat, paikka oli siisti ja puhdas, puuhakkaat miehet istuivat ja seisoivat hämärästi valaistussa komentokeskuksessa. Miehet kulkivat hymyssä suin parakilta toiselle. Mutta filmin kommenteissa veteraanit kyllä totesivat, että ei se kyllä ihan noin ollut. Tosiasiassa istuvat paskat housuissa kun silloin tällöin lenteli paikkaan raketteja. Kun lentokentälle saapui ajoittain suurempia määriä helikoptereita, tiesivät monet, että ehkeivät koskaan enää tulisi näkemään rakkaimpiaan. Vaan jäisivät kosteaan, kuumaan ja hikiseen Etelä-Vietnamin mutaiseen viidakkoon – ikuisesti.

Maaliskuussa 30 – 31 vuonna 1972 hyökkäsivät Pohjois-Vienamilaiset 200 tankin avustuksella etelään ja valtasivat, kaikkien suureksi yllätykseksi, Dong Ha:n suit sait päivässä. Tätä hyökkäystä kutustaan ”pääsiäisoffensiiviksi” (Easter Offensive). Hyökkäys jatkui saman vuoden lokakuuhun saakka. Taistelut käytiin pääsiassa NLF etelävietnamilainen kansanvapautusrintama, pohjoisvietnamilaisten (NVA) ja Etelä-Vietnamin nukkehallituksen joukkojen välillä, amerikkalaisten antaessa ilmatukea. Tämä tapahtui samoin aikoihin kun amerikkalaiset olivat keksineet suuren idean: Vietnamisointi. Eli kun amerikkalaisten joukkojen piti vetäytyä Vietnamista, Yhdysvalloissa vellovan sisäisen poliittisen paineen vuoksi, päätettiin tukea nukkehallituksen joukkoja mahdollisimman laajasti kalusto- ja koulutustuella. Tätä tukea kutsutaan vietnamisoinniksi. Siksi pääsiäishyökkäyksessä ei juurikaan kuollut amerikkalaisia (sen sijaan melko runsaasti vietnamilaisia). - En tässä kuitenkaan aio selvittää koko operaatiota, sen syitä, ajoitusta ja seurauksia mitenkään. Hyökkäys oli kuitenkin suuren suuri yllätys ja johti myös haluttuihin tuloksiin Pariisin rauhaneuvotteluissa. Mutta ei johtanut vietnamisoinnin keskeyttämiseen.

No hyvä. On paikalla muitakin syitä käydä kylässä. Yksi suuri syy on juuri DMZ:n pohjoispuolella olevat luolat. Kun vietnamilainen talonpoika ei millään halua muuttaa pois kotosijoiltaan ja sota riehui yläpuolella ja kaikilla sivustoilla, päätti talonpoika kaivaa itselleen suojan. Tämä ei jäänyt amerikkalaisilta tiedustelijoilta mitenkään huomaamatta. Amerikkalaiset päättelivät heidän kaivavan tunneleita millä voitaisiin siirtää aseita ja muuta kalustoa etelän puolelle. Niin alkoi alueen pommitus. Talonpoika huomasi, että pommit tekevät 10 metriä syvän kraaterin. Niinpä hän kaivoi 30 metrin syvyyteen asuin luolansa. Näin oli suojassa pommeilta ja saattoi nukkua yönsä hyvin ja muutenkin elellä melkein lokoisasti. - Näitä luolia käydään nykyään ihmettelemässä kaikkialta maailmasta. Ihan hyvästä syystä.

Kaupunki

Saavuin kaupunkiin, bussi pysähtyi tosi suotuisan paikan eteen. Kahvilan tykö ja täällä oli vaifai. Tabletti esiin ja hotellia etsimään. Paikalla oli kaksi ukkoa ja katselivat mitä tein. Merkitsin vihkooni hotellin nimen ja oitis toinen ukoista tarjosi moottoripyörä kyydin paikalle ja ihan ilmaiseksi. Reppu sisään ja syömään. Mutta voi - kun ei ollut lounasaika eikä vielä päivällisaika. Aikaa jäi siis kiertelyyn ja kaarteluun. Hyvä. Kyllä yksi ukko pienen nälän kestää.

Törmäsin hienoihin huviloihin joiden silmiinpistävänä piirteenä on puutarha. Aivan niin, puutarha, kukkaloistoa mielen virkistykseksi ja kivettyjä polkuja hyväksi tallustella. Pohjois-Vietnamissa ei juuri puutarhoja näy. Jotenkin epämääräisiä ovat pihat siellä. Mutta täällä, Etelä-Vietnamissa on toisin. Monet pihat taiten ja huolellisesti hoidetut, kuin kukkien ja puiden henki olisi taikasauvallaan maaperää ja ruukkuja hipaissut. Pohjoisessa tehdään töitä säästämistä ja tulevaisuutta varten, etelässä taasen elämänilojen nauttimiseksi. Niinpä.

Kun otin kuvaa yhdestä kaunista kukkaköynnöksestä tuli talon isäntä biljardikeppi kädessään kyselemään olemisiani ja tekemisiäni. Kerroin ihailevani tätä kukkaloistoa ja käveleväni ympäriinsä haltioituneena kuin herätyksen saaneena, mahdollisena päämääränä markkinapaikka. Tarjoutui kovasti kyyditsemään minut sinne (etelässä auto on yleisempi kulkuväline kuin pohjoisessa). Jatkoin kuitenkin matkaani ihailemaan kaupunginosan kauniita näkymiä ja jouhevaa tunnelmaa. Hengitin syvään ja haistoin kokonaan toisenlaisen ilman kuin pohjoisessa. Et ehkä usko mutta näin vain on tässä maassa.

Kuljin ristiin, kuljin rastiin. Näin suuren stadionin, istahdin myymälän rappusille limonadia juomaan. Paikalle saapui lumppuri keräämään tyhjiä tölkkejä, juomapulloja ja pahveja. Suuri oli kuorma, kun pyöränsä päälle sitoi. Taiten sitoikin kun mitään ei tipahtanut ja kulku jatkoi suorana. Jatkoin pääkadulle. Ohi pallokentän ja saavuin kulttuuritalolle. Tänne äidit ja isät toivat lapsiaan karate harjoituksiin, pihamaalle. Hienoa. Silmiin pisti, ettei harjoituksissa ollut yksinomaan poikia vaan tyttöjä myös, tasa-arvoisessa Vietnamissa.

Konfutselaisessa perinteessä pojat ovat vahvoja taistelijoita, ahkeria työmiehiä, raatamassa pelloilla ja metsissä, puolustamassa maata ja kotia. Tytöt ovat vähän syrjemmällä vähän kuten nukkeja hoitamassa kotia. Vietnamissa on toisin. Ikävä menneisyys postauksessa mainitsin Tranh sisarukset, aktiivisina kapinataistelijoina. Vietnamissa aktiivisten naisten perinne jatkuu yhä tänään. Amerikan sodan aikana naiset olivat usein tasa-arvoisia sotilaita. Naiset usein tekevät myös raskaita töitä ja välistä kun on nähnyt välähdyksen joistakin perheistä vaikuttaa mies olevan nukke, sohvan koristus. Niinpä karate harjoituksissa oli myös mukana tyttöjä.

Sanot: karate, eikö tämä ole ultra väkivaltainen itsepuolustuslaji, jossa vastustaja pyritään nujertamaan pölyhiukkasiksi. Erehdyt. Laji ensisijaisesti pyrkii siihen, että ihminen ymmärtää itsensä ja pystyy hallitsemaan mielensä tuli vastaan mitä tahansa. Eräs lievempi inkarnaatio monista kiinalaisista itsepuolustuslajeista. Lajien alkukoti on Sahalinin luostarissa, jossa buddhalaiset munkit harjoittivat omaa versiotaan, tavoitteena pitää loitolla rikkauksia hamuavat ryövärit ja sotaherrat.

Hiivin sisään palatsiin, utelias kun olin. Yhdessä salissa oli tyttöjä tanssiharjoituksissa. Toisessa oli palettiharjoitukset. Yläkerrasta kuului piano harjoitusten ääni. Hiljaa nousin rappusia ylös. Täällähän soitetaan kitaraa toisessa huoneessa taasen viulua. - Kulttuuripalatsi, totta tosiaan. En ollut moisiin rakennuksiin törmännyt sitten Venäjän matkojeni. Näitä rakennuksia oli laajassa Venäjän maassa kaikkialla vähänkin suuremmassa kylässä. Onkohan tämäkin rakennus Neuvostoliiton peruja. Varmaankin kun kaupungin asemakaavakin vieläpä näyttää niin perivenäläiseltä uudiskaupungilta. Syykin on selvä. Dong Ha tuhottiin täysin sodan aikana. Olihan NVA ja NLF vallanneet kaupungin kun amerikkalaiset olivat lähtiessään sulkeneet ovensa. Tietty venäläiset arkkitehdit saivat (kukaties) vapaat kädet.

Ja sitten painuin syömään, ravintolaan johon olin jo luvannut mennä. Tilasin ruokani ja söin. Seuraani saapui yksi tarjoilijoista kun asiakkaita tänä iltana oli vähänlaisesti. Näin hän sai englanninkielen harjoituksia ja minä kurkistin vähän heidän elämäänsä. Tyttö kertoi käyvänsä päivisin töissä ja silloin tällöin tuuraavan ravintolassa. Kaikki illat käy iltakoulua, kauppaopistossa opiskelemassa talosutietoja ja vieraita kieliä. Tänään oli vapaapäivä. Tutkinto kestää kolme neljä vuotta. Samanlaisia tyttöjä olin jo tavannut Vinhissä ja tulen tapaamaan muuallakin. Kun kansakunnassa on tällaisia ihmisiä väärällään niin ei ole mikään ihme, että kansantuote kasvaa kohisten (yli 7 % vuodessa).

Ylösalainen kerjäläinen

Aikanaan saapuu aamu. Päivä herää, kuten minäkin. Pulverikahvia kuppiin ja kuumaa vettä perään. Siinä istuin kahden vietnamilaisen herrasmiehen kanssa hotellin kuistilla. Kaikki ihailimme päivän nousua jaloilleen, minä kahvini kansa ja he vihreää teetä nauttien. Hiljaa istuimme, kun aamu vaatii kunnioitusta ja kirvoittaa hartaan mielen ennen päivän aherrusta.

Lähdin matkaan kohti toria ja halleja kun väitetään näiden olevan Vietnamin suurimmat. Täytyyhän sellainen nähdä. Matka on pitkä ja kulkijalla nälkä. Pysähdyin yhteen kahvilaan juomaan appelsiinimehua ja syömään sämpylää. Tänne saapui muuan merkillinen mies. Mies oli laihanlaiha, ystävällinen ja köyhän oloinen.

Polvistui pöytäni ääreen kaivoi lompakon esille ja sieltä kaivoi kasan kortteja. Oli käytettyjä puhelinkortteja, monia värikkäitä hotellien ja liikkeiden käyntikortteja, käytöstä poistettuja pankkikortteja, SIM sirujen kuoria. Tarjosi näitä minulle. En oikein huolinut. Pani kortit takaisin. Kaivoi taskustaan katkennen avaimen ja väitti tämän käyvän kaikkiin moottoripyöriin, kaivoi kuolleen keskuslukituksen ohjaimen ja riippulukon avaimen. En huolinut. Kaivoi avaimenperän ja pisti kaikki nämä avaimet siihen. En huolinut. Lopulta keksi kaivaa taskustaan katkennen muovisen tyttöjen rannekorun, tiedäthän sellaisen, missä on kirjaimia ja ovat kiiltäväksi kromattu. En huolinut. Lopulta kaivoi lompakostaan 20 000 dongin setelin. En huolinut. Näytti lompakkoaan ja valitteli ettei voinut antaa enempää. Kovasti oli pettynyt kun mikään ei minulle oikein kelvannut. Poistui paikalta. - Johan oli kumma kerjäläinen, kun ei mitään pyytänyt mutta sen sijaan halusi antaa omasta vähästään kaiken pois.

Palasi vähän ajan kuluttua silmät säihkyen naama loistaen. Oli vihdoinkin keksinyt mitä voisin haluta. Englanninkielistä tekstiä. Aivan niin. Tämä tosin oli ilmalämpöpumpun käyttö- ja asennusohje. Poistui hyvillä mielin.

Palasi vielä kolmannen kerran. Nyt oli mukana hieno avaimenperä. Nahkainen ja melkein uusi. Esitteli miten renkaaseen voidaan pujottaa avaimia. Miten avaimet voidaan suojata sulkemalla lipat nepparilla (joka muuten ei toiminut). En huolinut. Tarjosin hänelle seven uppia, sitruunasoodaa. Kieltäytyi ehdottomasti. Lopulta poistui hieman pettyneenä.

Söin sämpyläni loppuun ja jatkoin matkaani. Mies tuli vastaan suuren suuri ruuvimeisseli kädessään. Nyt hän voisi korjata minulta jotain ja näytti kameraani. Se varmaan vaatii fiksaamista. Pelästyin, ei kai nyt sentään. Kuitenkin otin hänestä kuvan kun hieman harmittelin etten älynnyt ottaa kuvaa aikaisemmin hänestä ja avaimenperästä. Tästäkö mies kovasti riemastui. Vihdoinkin oli jotain mitä hän voisi antaa: Oman muotokuvansa. Poistui paikalta talojen väliseen kujaan tyytyväisenä ja otti vielä muutaman tanssiaskeleenkin.

Ilmeisesti oli tunnettu naapureiden keskuudessa kun paikalla olevat kauppiaat nyökkäsivät minulle tyytyväisenä kun olin saanut miehen ilahtumaan. Naapurit ehkä katsovat hieman hänen peräänsä ja toisinaan tarjoavat ruuantähteitä, kuten buddhalaisessa Vietnamissa on usein tapana.

Sanot: Kyllähullu mies. Ei suinkaan. Pikemminkin laupias ja ehkä on lievästi pöhkö kuitenkin aika hassu. Laupias kuitenkin, kun haluaa antaa vähästäkin pois. Kylähulluja ovat pikemminkin monet optiomiljonäärit ja pörssikeinottelijat, jotka kahmivat rahaa ja omaisuutta vaikka eivät tiedä mitä entisilläkään voisi tehdä. Ovat kuin sellainen, joka lusikalla syö ravintolassa keittoa ja hakee naapuripöydästä lisää lusikoita kun pelkää, että omalla lusikalla ei saa mahaansa täyteen. Lopulta pistää varmuuden vuoksi pari lusikkaa taskuunsa pahan päivän varalle vaikka kotona on lusikoita kertynyt jo huikeat määrät. Kyllä nämä jälkimmäiset ovat kuitenkin suurempia kylähulluja. Kaikkein parasta on vielä se, että näitä pidetään arvostettuina kansalaisina. Sellaisessa maailmassa elämme, missä kylähulluja pidetään esimerkillisinä ja laupiaita vinksahtaneina.

Tori

Jatkoin matkaa torille kaksikerroksiseen kauppahalliin. Tällä sai yksi myyjä houkuteltua minut yläkertaan vaatepuolelle (en kyllä vieläkään ymmärrä miten hän siinä onnistui). Esitteli kaikenlaisia paitoja. En tarvinnut. Esitteli pusakoita. En tarvinnut. Pitkiä housuja. En tarvinnut. Shortseja. Hieman epäröiden ilmoitin etten tarvinnut. Tästä epäröinnistä saikin heitettyä koukun matoineen veteen. Omat shortsini kun olivat hieman rispaantuneet ja ehkä tarvitsisin uudet. Ja niin alkoi kaupan hieronta. Pyysi 950 000 dongia. Hui ja ei, ei, ei. Kysyi omaa tarjoustani. Halusin päästä pakenemaan paikalta joten esitin liian alhaisen tarjoukseni 220 000 dongia. Alkoi nauramaan. Laski omaansa heti 600 000. Minä taasen ryhdyin itkemään. Korotin 240 000. Ja niin jatkettiin suurta teatteria, minä välillä nauroin ja välillä itkin. Päädyin 325 000 dongiin, myyjä ei ollut tyytyväinen. Mietin miten tästä oikein pääsisi pois. Sovitin housuja toivoen, että olisivat olleet väärän kokoiset. Eivät olleet alkuunkaan, siinä määrin tarkkanäköinen oli myyjä. Vielä tarjosi 400 000. Minä taasen pysyin kannassani ja olin jo aikeissa lähteä. Myrkyllisin katsein myyjä lopulta ilmoitti: No hyvä on 325 000.

Sitten keksin ettei minulla mukamas ollut rahaa. Myyjä taasen ilmoitti, että tuolla nurkan takana on automaatti (ATM). Sanoin meneväni automaatille ja ajattelin livistää saman tien. Mutta ei. Myyjä pakkasi housut kassiin ja lähti mukanani. Voihan rähmä. Keksin, että minullahan on ruplia (eivät juurikaan kelpaa enää Vietnamissa ainakaan kohtuulliseen vaihtokurssiin). Menin ruplieni kanssa rahanvaihtopisteeseen (koruliikkeeseen) ja esitin ruplani. Tietenkin siinä toivossa, että täällä ilmoitettaisiin ettei raha kelpaa ja myyjälle jäisi käsitys ettei minulla ole rahaa. Mutta ei. ATM, ATM sanoi myyjä. Onpas hän sitkeä. Lopulta astuin hieman syrjään ja kaivelin kameralaukustani 500 000 lappusen. Ei muukaan auttanut, eroon en päässyt vaikka kuinka yritin. Näin sain 950 000 dongin shortsit 325 000 dongilla ja olin vapaa.