Sisällissota
There was no corner of the known world where some interest was not alleged to be in danger or under actual attack. If the interest were not Roman, they were those of Rome’s allies; and if Rome has no allies the allies would be invented.
Joseph Schumpeter 1919 (Imperialism & Social Classes [134]),
USA muistuttaa kovin antiikin Roomaa
Joseph Schumpeter 1919 (Imperialism & Social Classes [134]),
USA muistuttaa kovin antiikin Roomaa
Kerran, kauan sitten ja kaukana meistä, oli maita, joiden asukkaat halusivat vain päättää omista asioistaan. Tämä ei sopinut erään suuren maan johtajille ja näiden maiden asukkaat saivat kärsiä loputtomasti. Taitaa olla näin vielä nykyäänkin, vain toisissa maissa. Kambodzhan sisällissodassa vieras valta tukee maan armeijaa, vieras valta tukee maan eliittiä, vieras valta pommittaa maata alvariinsa, vieras valta tukee rahallisesti ja aseellisesti maan istuvaa hallitusta ja monilla kapinallisilla on omat kotitekoiset aatteensa. Aatteita, jotka vain nimellisesti ja hyvin kaukaa ammentavat inspiraationsa yleisesti hyväksytyistä yhteiskuntafilosofioista, marksismi-leninismistä. Silmiinpistävänä piirteenä rintaman kummalla puolella on vahva usko khmerien ylivoimaisuudesta, kuvitelma heidän periytymisestään muinaisista mahtavan Angoriaanisen imperiumin rakentajista.
Taisteluihin osallistui kapinallisten rinnalla sodan karaisema, aatteiltaan väkevä, ja sodankäyntitaidoiltaan taitava naapurivaltio (Pohjois-Vietnam ja eteläiset sissit NLF)). Vaikka Pohjois-Vietnam ja NLF avustikin, menettäen monia parhaita nuoria miehiään, niin myöhemmin,, päästyään valtaan, syntyi kapinnallisilla voimakas vihanpito naapuriaan kohtaan. Vihanpidon taustalla vaikutti monta syytä. Ensinnäkin esiintyi luontainen pelko väestömäärältään, sotataidoltaan ja taloudeltaan ylivoimaista naapuria kohtaan. Toiseksi mieleen palautui 1830 luvun ja 1700 luvun naapurin valloituspolitiikka. Kolmanneksi Kiinan ja Neuvostoliiton vihanpito syttyi ilmiliekkeihin kun Vietnamin patruunana oli NL ja Demokraattisen Kambodzhan taasen Kiina. Neljänneksi maahan oli järjestäytymässä vallanpitäjien (Pol Potin hallituksen) vastainen ryhmittymä, jonka puuhamiehet toimivat sekä maan sisällä että Vietnamista käsin ja Pol Potin hallinto uskoi heidän patruunansa olevan vietnamilaisia (aivan kuten prinssi Sihanouk uskoi punakhmerien patruunoiden olleen).
Itse asiassa Nixonin ja Kissingerin Vietnam politiikka ajoi maan veriseen sisällissotaan, ensinnäkin pommittamalla rajaseutuja jolloin vietnamilaiset sissit siirtyivät syvemmälle sisämaahan, toiseksi käynnistämällä invaasion ja kolmanneksi nämä miehet tukivat vallankaappausta ja sen taustahahmoja aseellisesti ja rahallisesti katastrofaalisin seurauksin. Näin ensisijainen vastuu tulevista kärsimyksistä pitää langettaa näiden ”kunnioitettujen” kansalaisten harteille.
Sisällissota voidaan jakaa kahteen vaiheeseen; ennen vuotta 1973 ja Pariisin rauhankonferenssia sekä tämän jälkeen. Konferenssissa päätettiin, että kaikki pohjoisvietnamin sotilaat vedetään pois Etelä-Vietnamista. Tällöin heillä ei olisi myöskään mitään asiaa ajettavanaan Kambodzhassa. Ei ollut enää tarvetta Sihanuk ja Ho-Chi Minh poluille sekä levähdyspaikoille maassa. Näin pohjoisen sotilaat vetäytyivät myös Kambodzhasta. Pohjoisvietnamilaiset olivat opettaneet punakhmerejä sotimaan ja luomaan kansan tuen puolelleen. Näin he jatkoivat sotimistaan kunnes valloittivat Phnom Penhin Huhtikuun 17 vuonna 1975. Tässä pohditaan sodan ensimmäistä vaihetta tuonnempana palaamme toiseen vaiheeseen eli vietnamilaisten vetäytymisen jälkeiseen aikaan.
Olemme aikaisemmissa postauksissa pohtineet, miksi kaappaus tehtiin, miten Sihanouk asettui kapinnallisten keulakuvaksi, samoin pohdimme Lon Nolin persoonaa ja hänen johtajan taitojaan. Nyt kysymyksenä on, miten sota oikeastaan syttyi? Mitä tapahtumia siinä esiintyi?
Sihanouk julistaa siis sodan. Tämä tapahtui 23 maaliskuuta 1970. Puheessaan hän soimasi itseään ”anteeksiantamattomasta naivuudestaan” luottaa Lon Noliin, purki hallituksensa Phnom Penhissä ja ilmoitti pian perustavansa oman uuden hallinnon [12]. Sillä välin hän perusti kansallisen yhtenäisyysrintaman FUNK’n ( Front Uni National du Kampuchéa). Radiopuheessan, sodanjulistuksessaan, hän kehotti kansalaisiaan liittymään siihen, vastustamaan vihollisiaan ja vapauttamaan isänmaansa. Pohjoisvietnamilaiset, NLF ja Pathet Lao antoivat viipymättä tukensa rintamalle.
Heti kaappauksen alkumetreistä lähtien Lon Nol katsoi vietnamilaisten kommunistien läsnäolon maassaan olevan uhka. Hän ensi töikseen asetti ultimatumin vietnamilaisille poistua maasta kahden päivän sisällä. Vaatimus oli täysin epärealistinen. Vietnamilaiset eivät poistuneet ja he yrittivät neuvotteluratkaisua kun heille Ho Chi Minh ja Sihanouk polut olivat elintärkeitä. Vaatimus oli sikäli takaperoinen, että Lon Nol oli avustanut ja vetänyt välistä asekuljetuksista Sihanoukvillen satamasta vietnamilaisille. Vietnamilaiset katsoivat vieläpä Sihanoukin olevan maan legitiimi hallitsija ja prinssin luvalla he olivat maassa. Antaakseen lisäpotkua ultimatuumille määräsi Lon Nol joukkojaan sekä vapaaehtoisia hyökkäämään rajaseutujen pommituksia länteen siirtyneitä vietnamilaisia vastaan. Verisiä kahakoita syntyi sinne tänne.
Hieman myöhemmin Phnom Penhissä vietnamilaiset peruuttivat toisen neuvotteluyrityksen Lon Nolin upseerien ja virkamiesten kanssa. Vietnamilaiset vallankumoukselliset (so. etelän väliaikaishallitus PRG ja Pohjois-Vietnam) eivät kuitenkaan täysin vielä rikkoneet suhteitaan Lon Noliin vaikka suurin osa edustustojen henkilökunnista lensivät pois ja loput huhtikuun loppuun mennessä. Kiinalaiset jäivät ja yrittivät viimeiseen saakka neuvotella levähdys- ja piilopaikkojen sallimisesta sekä asekuljetuksista vietnamilaisille vallankumouksellisille. Myös kiinalaisille, Aasian vallankumouksen moottorille, oli tärkeää pitää USA poissa sekä Etelävietnamista että Kambodzhasta. Kiinalaiset esittivät neuvotteluissaan porkkanaan hyväksyä uuden hallituksen jos kolme ehtoa tulisi täytettyä. Ensinnäkin kiinalaisten sallitaan lähettää aseita maan halki vietnamilaisille sisseille, kuten he olivat jo tehneet pitkän aikaa. Toiseksi vietnamilaisten sallitaan säilyttävän omat piilopaikkansa ja kolmanneksi tukea vietnamilaisia kommunisteja hallinnollisissa päätöksissä. Nämä ehdot taasen eivät sopineet USA mieliselle Sirik Matkille (ja ilmeisesti ei myöskään Lon Nolille) [5]. USA:n johdolla tehty invaasio lopulta torpedoi nämä neuvotteluyritykset. Vasta silloin Lon Nol kertoi kiinalaisille, ettei ole mitään mahdollisuutta suvaita vietnamilaisille piilopaikkoja ja asekuljetuksia maassaan [12]. Näin FUNKilla ja vietnamilaisilla ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sotia Lon Nolin khmerien tasavaltaa vastaan. Ensinmainituilla joko siksi että Sihanouk pitis palauttaa valtaan tai tehdä vallankumous jälkimmäisille siksi, että yhtenäinen Vietnam oli ensiarvoisen tärkeä.
Lopulta toukokuun viidentenä Sihanouk ilmoitti oman (pakolais-) hallituksen GRUNK (Gouvernement Royal d’Únion Nationale du Kampuchéa) perustamisesta. Hallitus oli liittoutuma, johon kuului FUNK:n ja punakhmerien edustajia, tosin punakhmerien johto kuten Saloth Sar (Pol Pot) ei ollut siinä edustettuna. Tällöin USA:n johtama invaasio oli jo käynnistynyt.
Heti kaappauksen jälkeen armeijan kenraalit vetivät huhtikuussa 6000 miestä maan koillisosasta. Alueelta joissa Saloth Sarilla oli pääesikuntansa Samlautin kapinaa seuraavassa ensimmäisessä sisällissodassa. Vetäytyminen johti siihen että pohjoisvietnamilaiset ja NLF joukot valtasivat alueen lähes verettömästi ja saivat alueen käyttöönsä tulevia operaatioita varten.
Ultimatuumin esittämisen jälkeiset kahakat laajenivat kun Lon Nol, ilmeisesti USA:n kehotuksesta pyysi apua etelävietnamin armeijalta [5]. Tästä oli seurauksena vietnamilaisten vetäytyminen edelleen lanteenpäin. Kun etelävietnamilaiset joukot tunkeutuivat maahan, niin sissit katsoivat ettei maa ole enää neutraali vaan aktiivi Vietnamin sodan, Amerikan sodan, osapuoli. Näin Lon Nolin Kambodzha oli myös heidän vihollinen. Kambodzha oli vedetty hyvin nopeasti Vietnamin sodan tulimyrskyyn.
Heti vallankaappauksen jälkeen tuhannet koululaiset ottivat vapaata koulusta osoittaakseen mieltä Sihanoukia, vietnamilaisia ja NLF:ää vastaan. Monet heistä olivat pukeutuneet khaki univormuihin kuvitellen voivansa päättäväisyydellään lähettää pois vietnamilaiset. Joka päivä oli nähtävissä kirkkaasti maalattujen kuorma-autojen, kuten Coca-Cola autojen, liepeillä alati kasvava joukko nuoria miehiä. Jalassaan heillä oli farmarihousut ja sandaalit, takkina usein vanhoja ranskalaisia univormuja tai farmaripusakoita. Monet kokoontuivat paljain käsin, toiset taasen kantoivat amerikkalaisia, kiinalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja venäläisiä aseita. Lopulta nämä tuhannet liittyivät vapaaehtoisina armeijaan ja upseerit lähettivät heidät 24 tunnin pikakoulutuksella taistelemaan hampaisiin saakka aseistautuneita kokeneita vietnamilaisia sissejä vastaan. Sieltä tuhannet palasivat jalat edellä. Olivat helppo saalis. Lon Nolin sodankäynti oli täysin järjetöntä (jos nyt sodankäynti koskaan on järjellistä).
Veri vaatii verta. Koston kierre oli alkanut. Kun vapaaehtoiset olivat joko tapettu tai haavoitettu niin toukokuussa 1970 armeijan ja poliisin yksiköt piirittivät ja pidättivät tuhansia vietnamilaisia. Yksinomaan Phnom Penhissä teloitettiin tuhansia vietnamilaisia siviilejä, kostona vapaaehtoisjoukkojen kohtaamasta vastarinnasta [8]. Radiossa ja lehdistössä levitettiin huhuja että kaikki vietnamilaiset ovat VietCongin (NLF:n agentteja)[12]. Näin luotiin systemaattisesti rasismin henki. Tuhansia ja tuhansia vietnamilaisia siviilejä kerättiin pidätyskeskuksiin. Yli 300 000 lähetettiin pois maasta kuten Lon Nol postauksessa jo kerrottiin. Hirveitä vahvistettuja tarinoita kerrottiin, missä sotilaat tappoivat naisia ja lapsia sekä haavoittuneet jätettiin vuotamaan kuoliaaksi. Jokia pitkin valui ruumisjonoja kohti Mekong virtaa.
William Shawcross kertoo kirjassaan Sideshow Kissinger, Nixon, and the Destruction of Cambodia valaisevan esimerkin vietnamilaisperäisten siviilien kohtaamasta julmuudesta: Kun uutistoimittajat saapuivat Takeo:n kaupungin koulupihalle, muistutti se teurastamoa, hyytynyttä verta kaikkialla, kärpäset lensivät luokkahuoneisiin ja sieltä taasen ulos imemään verta. Tusinoittain haavoittuneita vietnamilaisia makasi maassa, huohottaen ja kiemurrellen paahtavan auringon alla. Nuoret kambodzhalaiset sotilaat löhösivät seiniä vasten, katselleen haavoittuneita, jalkojensa juurella tyhjät panos liippaat. Sotilaat olivat saapuneet edellisenä yönä. ”He ampuivat ja ampuivat ja ampuivat” - itki nuori teini-ikäinen poika. Muuan mies maaten omassa veressään oli kietonut vaatteensa ammottavan vatsahaavan suojaksi. Sairaala oli sadan metrin päässä eikä mitään apua sieltä annettu. Muutamat haavoittuneet vietnamilaiset rukoilivat journalisteilta apua. He olivat varmoja, että heidät tapettaisiin seuraavana yönä. Lehtimiehet menivät provinssin päällikön puheille. Päällikkö välinpitämättömästi vakuutti heille, että lähiseudun ristituli oli järkyttävä. Eräs toimittaja menetti malttinsa ja virkamiehen suureksi hämmästykseksi alkoi vihaisesti solvata tätä. Lopulta heille annettiin lupa ottamaan mukaansa niin monta haavoittunutta kuin mahdollista vuokrattuihin autoihinsa. Kun aurinko laskeutui, vietiin nämä onnekkaimmat Phnom Penhin sairaaloihin. Myöhemmin autovuokraamo valitti istuimissa olevasta verestä [12].
Näin sisällissota oli syttynyt ja se kiihtyi kun etelävietnamilaiset hyökkäsivät amerikkalaisten avustaessa joukoillaan ja murskaavalla ilmatuella maahan. Invaasio, operation shoemaker, alkoi hutikuun 30 1970 ja siihen osallistui 30 000 amerikkalaista ja 40 000 etelävietnamilaista jalkaväkeä sekä murskaava ilmatuki. Tehtävänä oli löytää NLF:n päämaja COSVN tunkeutumalla 30 km rajavyöhykkeeltä sisämaahan. Sitä ei kuitenkaan löydetty, kun tämä oli siirtynyt länteen päin. Amerikkalaiset sotilasviranomaiset kovasti väittivät, kun Menu ohjelman pommitukset eivät ottaneet onnistuakseen, että päämaja on kaivettu 10 metrin syvyyteen, se on tehty betonista ja siellä palveli 5000 henkeä. Newsweek lehti uskoi tämän kuten myös Nixonkin.
Nixon televisiopuheessaan vakuutti ettei invaasio ole miehitys vaan, että joukot tulevat olemaan maassa 6 – 8 viikkoa. Tällainen sitoutuminen ei kyllä koskenut etelävietnamilaisia joukkoja: Nämä jatkoivat matkaansa ryöstellen ja raiskaten Phnom Penhiin liepeille ja oleskelivat maassa vielä pari kuukautta lisää. Tämä siksi, että Lon Nolin ja etelävietnamin Nguyễn Văn Thiệun välit olivat kiristyneet maan vietnamilaisväestön kohtaamista julmuuksista ja pakkosiirroista etelävietnamiin. Nämä tunkeutuneet joukot käyttäytyivät kuin rosvot ja saivat pelottavan maineen aikaiseksi [8]. Nixon väitti, että invaasion tavoitteena ”on suojella miehiämme Vietnamissa ja taata vetäytymisemme maasta ja turvata vietnamisointi ohjelma (tietenkään hän ei kyseenalaistanut sitä seikkaa, miksi miehet olivat ylipäätänsä maassa).
Invaasion myötä Kambodzha oli vedetty mukaan Nixonin pyhään kommunismin vastaiseen sotaan. Ironista tässä oli se, että Khmerien tasavalta (Lon Nolin Khmerien tasavalta) oli vedetty mukaa juuri kun Amerikka oli vetäytymässä siitä. Lopulta invaasion nettoefekti oli vain siinä, että suuri osa maanviljelijöistä, amerikkalaisten sotilasjohtajien suureksi hämmästykseksi, liittyi FUNK:iin ja halusivat Sihanoukin paluuta. Toinen vaikutus oli siinä, että Phnom Penhiin syntyi suuri pakolaisongelma. Lopulta Lon Nolin hallinnon ja Nguyễn Văn Thiệu:n hallinnon välit huononivat entisestään.
Päätös invaasiosta oli myös sangen monivaiheinen asia. Kun etelävietnamilaiset sangen rutiininomaisesti tunkeutuivat Kambodzhan rajan yli ja takaisin erilaisissa tiedustelutehtävissä sekä avustaessaan Lon Nolin armeijaa NLF:n jahtaamisessa, niin amerikkalaisten sotilashenkilöiden mieleen juolahti oiva tuuma, että heidänkin pitäisi seurata mukana. Tässä oli vain pari pulmaa ensinnäkin kongressi, toiseksi alati voimistuva amerikkalainen rauhanliike ja kolmanneksi Lon Nol katsoisi, että Kambodzhan neutraalisuus oli näin uhattuna [12]. Yhdysvaltojen perustuslain mukaan vain edustuslaitos (kongressi) voi julistaa sodan. Kambodzhan invaasiossa ei noudatettu tätä periaatetta, selvästi se oli sotatoimi suvereenia valtiota kohtaan. Kun invaasio lopulta tuli julkiseksi järjestettiin ympäri Yhdysvaltoja mittavia mielenosoituksia. Kentin valtionyliopistossa apuun oli kutsuttu kansalliskaarti tukahduttamaan mielenosoitus. Täällä 4 opiskelijaa sai surmansa ja 13 haavoittui kaartin luodeista.
Mielenkiintoista tässä on huomata, että CIA:n johtaja Richard Helms valehteli Nixonille ja Kissingerille, että pohjoisvietnamin armeija uhkaa Phnom Penhiä. He olisivat kovin helposti voineet valloittaa kaupungin, mutta vietnamilaisten ensisijainen pyrkimys oli ajaa Yhdysvallat ja sen nukkehallinto pois Etelä-Vietnamista. Ensin oma maa, sitten muut. Kambodzha valloitus ja hallinnointi ei ollut kovin realistinen ja haluttu optio. Se olisi sitonut vain liikaa resursseja päätavoitteelta. Samoin Washingtonissa kulki villejä huhuja, että Kiinan kansanarmeija olisi ryhmittynyt Yuannin maakuntaan (tämän se teki sitten paljon myöhemmin kun ensin Vietnam oli valloittanut Kambodzhan vuonna 1979 ja ihan eri syystä).
Helms myös jätti mainitsematta esimiehilleen tiedusteluraportin Kambodzhan tilanteesta. Raportti käsitteli Sihanoukin syrjäyttämisen seurauksia. Sinä todettiin, mikäli Hanoita voitaisiin estää käyttämästä piilopaikkoja niin heidän strategia olisi vaarassa. Mutta ei ole olemassa mitään keinoa pakottaa Lon Nol tähän, jatkaa raportti. Se ”vaatisi raskaita ja jatkuvaa pommitusta sekä suuren määrän jalkaväkeä, joka olisi aseistettu joko Yhdysvaltojen tai Etelä-Vietnamin toimesta. Tällainen laajennettu yhdistetty ponnistus voisi vakavasti haitata kommunisteja ja lisäisi sodan käynnin jatkamisen kustannuksia, mutta kuitenkin ollessaan menestyksekäs se ei estäisi heitä jatkamasta ponnistuksiaan jossain muodossa”. Helms ei lähettänyt muistiota eteenpäin Nixonille ja Kissingerille vaan palautti sen laatijoille reunahuomauksella ”palataan asiaan kesäkuussa ja katsotaan voimmeko pitää tämän tai tehdä korjauksia”. Helms oli tietoinen jo tällöin, että invaasiota oli suunniteltu alkavan jo toukokuussa ja moinen raportti ei oikein sopinut kuvioon sikäli, että raportissa todettiin invaasion olevan kohtalaisen hyödytön ja syöksisi entistä syvemmin maan Vietnamin sodan syövereihin.
Kissingerin oma henkilökunta ei täysin varauksettomasti hyväksynyt Khmerien tasavallan invaasiota. Ainakin neljä oli sitä vastaan joko tunnepohjaisesti, moraalin, lain tai yleisen mielipiteen kannalta katsottuna. Jotkut olivat myös sitä mieltä että invaasion riskit olivat suuremmat kuin saavutettu hyöty [12]. Muutamat valkoisen talon korkeista virkamiehistä ottivat lopputilin ja siirtyivät muihin hommiin. Kissingerin väitetään painostaneen invaasion puolesta kun hän tiesi Nixonin asenteen. Kissingerin panokset kieltämättä olivat suuret. Koko invaasio pidettiin visusti salassa sekä Lon Nolilta että Khmerien tasavallassa toimivilta virkamiehiltä. Vasta kun invaasio oli käynnistynyt, ilmoitettiin Lon Nolille tapahtuneesta. Tämäkin vain kun suurlähetystön virkamiehet kuulivat asiasta Nixonin radioidusta puheesta.
No hyvä. Invaasio oli siis päätetty alkavan 1 toukokuuta 1970. Nixon pitää televisioidun puheen Amerikan kansalle edellisenä iltana. Hän kirjoitti puheen itse, luki sen ääneen Haldemannille ja Kissingerille. Näillä ei ollut mitään huomautettavaa sisällöstä. Myöhemmin hän luki sen puolustusministeri Melvin Lairdille ja ulkoministeri William Rogersille (Kissinger ei vielä tällöin ollut ulkoministeri vaan turvallisuusasioiden neuvonantaja). Nämä olivat järkyttyneitä: Puhe tulisi herättämään melkoisen metelin. Niin kuin se tuli myös tekemään. Nixon kuitenkin sivuutti vastalauseet.
Puhe alkoi sopivasti valheella, että USA olisi tunnollisesti kunnioittanut Kambodzhan neutraalisuutta (unohdettiin siististi operaatio Menuun pommitukset). Hän esitti, että päätöksen takana ”ei ollut laajentaa sotaa Kambodzhaan vaan lopettaa sota Vietnamissa”. Hän lupasi antaa apua Lon Nolin Kambodzhalle vain jotta se voisi ”puolustaa neutraalisuuttaan eikä käydä aktiivista sotaa puoleen tai toiseen” (sisällissota olikin eri asia, valtion sisäinen konflikti).
Vaikka monet asiantuntijat (kuten Nixonin puolustusministeri Melvin Laird) olivat esittäneet ettei ole olemassa mitään vietnamilaisten koordinointikeskusta, pääesikuntaa COSVN, niin kuitenkin Nixon esitti invaasion kohdistuvan ”koko Kommunistien Etelävietnamiin kohdistuvien operaatioiden pääesikuntaan … vihollinen on keskittänyt pääjoukkonsa piilopaikkoihin, joista käsin he tekevät massiivisia hyökkäyksiä sekä joukkojamme että etelävietnamilaisia joukkoja vastaan”. Melvin Laird oli hyväksynyt invaasion vain siksi, että sillä ajettaisiin pohjoisvietnamilaiset ja NLF:n joukot pidemmälle länteen ja näin vähentää USA:n menetyksiä maassa [12]. Näin oli käynyt jo Menu pommitusten yhteydessä ja Lon Nolin astuttua valtaan NVA/NLF arvasivat, aivan oikein, amerikkalaisten pyrkivän maajoukoin ja ilmatuella rajaseuduille. Tällöin olisi hyvä olla hieman enemmän lännessä, invaasion sotilaallinen merkitys jäikin vähäiseksi.
Puhuessaan presidentin äänen sävy oli hieman kireä, sammalsi ja pyyhki hikeä ylähuuleltaan. Hänen tunteensa lienevät ymmärrettävät kun hänen visionsa maailmasta oli todellakin painajainen [12]. Hän totesi puheessaan: ”Elämme anarkian aikakaudella. Näemme järjettömiä hyökkäyksiä kaikkia suuria instituutioita vastaan, joita vapaa sivilisaatio on luonnut kuluneena viitenä satana vuotena. Jopa täällä Yhdysvalloissa merkittävät yliopistot tuhotaan systemaattisesti. Pienet kansat kaikkialla maailmassa löytävät itsensä ulkopuolelta ja sisäpuolelta tulevien hyökkäysten keskellä.” Näihin uhkiin Yhdysvaltojen ja hänen, presidentin pitää reagoida.”… Jos, tiukan paikan tullen, maailman mahtavin kansakunta, USA, toimii kuin säälittävä, toivoton jättiläinen, niin totalitaarisuuden ja anarkian voimat uhkaavat vapaita kansoja ja instituutioita kautta maailman. … Olen mieluummin yhden kauden presidentti ja teen minkä uskon olevan oikeaa kuin kahden kauden presidentti sillä hinnalla, että näen Amerikasta tulevan toisen luokan mahti ja kansakuntamme hyväksyisi ensimmäisen häviönsä sen ylpeässä 190-vuotisessa historiassa”.[12]
Kuultuaan radiosta presidentin puheen ryntäsi suurlähettiläs Mike Rives Lon Nolin puheille ilmoittamaan uutisen. Lon Nol oli järkyttynyt. Hän ilmoitti julkisesti, että operaatio loukkasi alueellista koskemattomuutta. Myöhemmin hän kertoi kenraali Alexander Haigille maansa joutuneen suureen vaaraan hyökkäyksen seurauksena. Kenraali kertoi Nolille etteivät amerikkalaiset sotilaat tule avustamaan Kambodzhan armeijaa sotatoimissa. Syynä tähän oli Yhdysvalloissa omaksuttu ja kansalaisille markkinoitu Nixonin vietnamisointi doktriini eli taisteluvastuun siirtäminen paikallisille armeijoille. Sen sijaan amerikkalaiset tulevat antamaan kalusto- ja raha-avustuksia maalle. Tämän kuultuaan Lon Nol puhkesi kyyneliin ja itki avoimesti [8].
Koko puheen jälkeisen päivän amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset lentokoneet, tankit ja joukot tunkeutuivat rajan yli. Etelävietnamilainen vesipuhveli katsahti taivaalle eikä hämmästynyt yhtään ympärillään pauhaavaa jylyä. Tähän se oli jo tottunut, mutta rajan toisella puolen vauhkoontuneet eläimet juoksivat ympäriinsä paeten meteliä ja pommeja. Khmerien kansakunta oli vedetty mukaan Nixonin pyhään sotaan ”vapauden” puolesta. Sotaan, joka laajeni sisällissodaksi ja vallankumoukseksi. Khmerien historian synkimpään aikakuteen, joka päättyi liki 9 vuotta myöhemmin Vietnamin valloitettua maan. Kuolonuhreja pitkälle yli toista miljoonaa, viidennes kansasta. Näin vain kävi koska kaukana eli yksi mies, joka ei halunnut olla ensimmäinen sodan hävinnyt presidentti.
Tässä virheellisessä käsityksessä he käynnistivät operaation Chenla I varhain syyskuussa 1970. Nimi Chenla tuli muinaisesta khmerien legendojen peittämästä kuningaskunnasta (vrt. postaukseen miten Kambodzha syntyi ). Marsalkka Lon Nol itse johti armeijaansa. Armeija oli muodostunut varsinaisista khmereistä ja kahdesta pataljoonasta amerikkalaisten kouluttamista etelävietnamilaisista Son Nog Tanhille uskollisista khmer krom sotilaista. Lon Nolin taktiikkana oli lähettää joukkoja viljelysmaiden läpi 150 kilometrin päähän pääkaupungista kohti Kompong Thomia päätie 6 pitkin. Operaation tarkoituksena oli ensinnäkin pyyhkäistä vietnamilaiset pois tie nro 6:lta ja vallata riisiviljelyalueet takaisin, toiseksi tie nro 7 piti turvata NVA/NLF:n satunaisilta häiriköinniltä. Operaatio tuli kapinnallisille yllätyksenä [88]. Kun oli sadekausi, niin manööverit tien ulkopuolelta olivat mahdottomia. Joukot levittäytyivät kaikkine tarpeineen pitkin tietä ja etenivät etanavauhtia. Vastarinta oli laimeaa. Vasta saavuttuaan tie 7:lle pystyvät NVA/NLF:n ja FUNK:n joukot estämään Lon Nolin etenemistä. Osa Lon Nolin joukoista saapui Kompong Thomiin lokakuun 11. Suurin osa kuitenkin viivästyi ja Lon Nol pyysi amerikkalaisilta ilmatukea. Jenkit lähettivätkin mieluusti pommikoneita möyhentämään vietnamilaisia. Samoin etelävietnamista saapui Mekongin itäpuolelle LonNolin pyynnöstä etelävietnamilaisia joukkoja sitomaan FUNKin ja vietnamilaisten sissien toimintaa. Marraskuun alussa katsottiin operaation olleen menestys. Mutta sillä välin NVA/NLF:n erikoisjoukot valmistautuivat toiseen operaatioon. Samanaikaisesti he motittivat Lon Nolin joukkoja Kompong Thomin läheisyydessä. Tammikuun 21 – 22 välisenä yönä vuonna 1971 Satakunta vietnamilaista pääsi huomaamatta Phnom Penhin puolustuslinjojen läpi, kun puolustajat olivat sidottu Chenla 1:een. Lopulta nämä erikoisjoukot pääsivät Pochentrongin sotilaslentokentälle. Täällä he tuhosivat lähes kokonaan Lon Nolin ilmavoimat mukaan lukien MIG hävittäjät [88]. Nyt Lon Nol määräsi joukkonsa kiireesti puolustamaan pääkaupunkia – tosin hieman liian myöhään.
Sekä Chenlan lähes olematon menestys että ilmavoimien tuho sai Lon Nolin nukkumaan sangen huonosti, 3 tuntia yössä. Häneltä kansalliskokous pyysi selvityksen 8 helmikuuta [88]. Selvitys kesti koko päivän ja illan tullen hän sai lievään aivohalvaukseen invalidoiden kehon vasemman puolen. Kun halvaus oli diagnosoitu, hänet toimitettiin Honoluluun sairaalahoitoon. Parin kuukauden kuluttua (12 Toukokuuta 1971) hän jo palasi työhönsä, tosin toispuoleisena. Halvauksestaan hän syytti itseään kun oli kääntynyt prinssiä vastaan.
Silmä silmästä, hammas hampaasta - päätti nyt Lon Nol. Käynnistettiin uudelleen operaatio, joka nimettiin Cenla II:ksi. Lisäpontimena oli se, että riisisato oli ollut hyvä ja maan hedelmät piti saada käyttöön, pääkaupungissa alkoi uhkaava riisipula. Kompong Thomin varuskunta oli myös joutunut saarroksiin. Operaatiossa yritettiin vallata tie 6 uudelleen. Operaatio tuli kapinallisille jälleen kerran yllätyksenä. Heitä yritettiin houkutella kumiviljelmille, joissa ne voitiin tuhota USA:n ilmavoimien avulla. Operaatio oli aluksi suuri menestys. Operaatio kuitenkin päättyi katastrofiin kun kapinnalliset motittivat Lon Nolin joukot lokakuussa 27. Nämä motitetut kärsivät suuria tappioita muutamia viikkoja kestäneissä ankarissa taisteluissa. Osa Lon Nolin joukoista hylkäsivät aseensa ja pakenivat länteen sekä pohjoiseen vain joutuakseen USA:n pommituksen uhreiksi (näiden pommitus oli ilmeisesti vahinko). Osa liftasi pääkaupunkiin ja siellä he totesivat etteivät olleet saaneet palkkarahoja muutamaan kuukauteen. Pääasiallisen vastuun kapinnallisten taistelussa kantoi vietnamilainen 9 divisioona eikä punakhmerit, kuten nämä niin mieluusti väittivät myöhemmin. Amerikkalaisten kannalta oli sikäli edullista, että divisioona oli kärsinyt pahoja tappioita eikä ollut pitkään aikaan täydessä taistelukunnossa.
Chenla II:n tappioista Khmerin tasavalta ei koskaan selvinnyt. Maan hallitus pyrki nyt turvaamaan urbaanit keskukset, tärkeimmät varuskunnat ja Mekonjoen portin Etelä-Vietnamiin. Lon Nolin suosio oli nyt huonompi kuin Sihanoukin oli ollut koskaan. Sodan uuvuttamassa Phnom Penhissä toivottiin sodan loppuvan ja pakolaiset halusivat vain palata kotiseuduilleen. Lähtölaskenta oli alkanut ja kansainväliset tarkkailijat uskoivat Phnom Penhin kaatuvan seuraavana vuonna. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Sotaa käytiin vielä kolme vuotta. Lon Nolin häviö oli jo silloin, Vickeroyn [92] mukaan, varma vaikka Lon Nolin armeija oli suurempi kuin vastapuolen, sitä jatkuvasti täydennettiin vapaaehtoisilla ja aseistus oli yhdysvaltojen toimittamana teknisesti ylivoiminen. Mutta armeija oli huonosti koulutettu ja siksi pätemätön ja sen upseerit olivat puhtaasti ahneita rahastajia. Rintaman toisella puolen oli vahvasti patrioottisia punakhmerejä, kansan rakastama prinssi ja kokeneita vietnamilaisia taistelijoita.
Sodan pitkittymisen vaikutukset Kambodzhan yhteiskuntaan sekä selviytyjien psykologiaan, mielenmaisemiin, oli kauas kantoinen. Punakhmerit radikalisoituivat entisestään äärimäisyyksiin. ”Miksi meidän pitää taistella ja kärsiä kun nuo toiset (pakolaiset) voivat elää mukavaa elämää kaupungeissa” - saatettiin punakhmerien joukoissa kysyä. Pakolaiset koettiin vihollisena.
Vuosien 1970 – 1975 välillä arviolta runsas puoli miljoonaa kambodzhalaista menetti henkensä [8]. Suurin osa kuolleista eivät olleet mitenkään taisteluun osallisia. Tuhannet nuoret kambodzhalaiset liittyivät vallankumoukseen, nuorempien ollessa alle 15-vuotiaita lapsia. Sadat tuhannet menettivät kiinnostuksensa koko sotaan – kyynistyen entisestään.. Kaikki toivoivat sodan loppumisen ja paluuta arkeen, takaisin omille kotiseuduilleen. Toisin kävi.
Kuten edellä jo todettiin Ratanakirin provinssi ”luovutettiin” lähes verettömästi sisseille heti kaappauksen jälkeen kun maan säännöllinen armeija veti 6000 miestä sieltä pois tappelemaan etelämmäs ja puolustamaan pääkaupunkia.
Kun sisällissota oli syttynyt, niin Lon Nolin ristiretki vietnamilaisia pakanakommunisteja vastaan osoittautui olevan katastrofaalinen. NLF sissit ja pohjoisvietnamin armeija oli ehkä koko Aasian paras ja Lon Nolin huonoin [5]. Muutamassa kuukaudessa Lon Nolin armeija menetti yli puolet maan pinta-alasta: Snoul, Chup (missä oli paljon kumiviljelmiä), Krek, Stung Treng, Mondulkirin provinssi. Elokuuhun mennessä kapinnalliset (FUNK + NVA/NLF) olivat pakottaneet Lon Nolin hylkäämään suuria alueita maan länsiosasta Battambangin eteläpuolella jne.
Kun kaappaus tehtiin, niin maan säännöllinen armeija oli kooltaan 35 000 miestä. Parissa kuukaudessa se kolminkertaistui 110 000 mieheen ilman uusia aseita ja kunnollista koulutusta. Myöhemmin Sak Sutsakhan kuvaili tätä vastuutonta kasvua ”Lon Nolin satumaan kunniahimona oli nähdä armeijan muuttuvan yhdessä yössä suureksi aseistetuksi voimaksi … kuten USA:n armeija, sivuuttaen kaikki kehityksen ja toiminnan perustavanlaatuiset periaatteet” [5].
[Latojan huomatus: Mainittu kenraali Sak Sutsakhan eli Khmerien tasavallan johtaja Lon Nolin luovuttua ja Punakhmerien voiton välillä. Hän oli Punakhmerien johtohahmon Nuon Chean serkku. Hän palasi maahan vuonna 1981, Vietnamin valloiuksen jälkiseurauksena ja jatkoi sotaa Punakhmerejä vastaan kuten tuonnempana kerrotaan. Hänen ansiotaan on suureksi osaksi se, että maan olot saatiin rauhoitettua 80 luvulla].
Lon Nol sivutti kaikki liian nopeasti syntyneen armeijan, kaikkialle ulottuvan korruption, haamusotilaiden olemassaolon ja lapsisotilaiden rekrytoinnin aiheuttamat ongelmat. Sen sijaan hän varusti sotilaansa animistisilla uskonnollisilla suojauksella, jonka piti johtaa heidät voittoon kommunistipakanoista. Hän käynnisti ohjelman jossa ”organisoitiin kulttuurillinen sodankäynti, jossa sovellettiin perinteistä Mon-Khmer Vethamonia (okkultisia harjoituksia)”. Ohjelman puitteissa julkaistiin sostilaille suositeltavia käytäntöjä kuten ”leikataan haavoja ihoon, jotta Buddha voisi saapua kehoon ja tuomaan voimaa … tehdä sellaisai vaatteita joihin oli kuvattu symboleita, joiden tehtävänä oli antaa vahvuutta kantajalleen … luomalla illuusio useammasta sotilaasta pelästyttämään vihollinen kun itse asiassa vain muutama esiintyi … jne”.
Lon Nolin armeija oli muodostunut suurelta osin köyhistä kouluttamattomista maanviljelijöistä, joihin upposi nämä taikaopit sangen syvään. Sotilaat kantoivat maagisia huiveja, he nuolivat pyhiä amuletteja ennen sotaan ryhtymistä, he kantoivat kaulakäädyissään pyhiä buddha amuletteja, metallin kaiverretuuja horoskooppeja ja muita talismaaneja. Ihoon oli tatuoitu pyhiä kuvioita. Kaikkein uskollisimpia tällaisen hölynpölyn seuraajat olivat Khmer-Kromit, jotka hylkäsivät Etelävietnamin tai USA:n armeijat palatakseen puolustamaan mennyttä (angkoriaanista) kotimaataan.
Suurimman osan kapinnallisten Lon Nolin vastaisista taisteluista vuosina 1970 – 1972 suorittivat vietnamilaiset joukot tai kambodzhalaiset vietnamilaisten komennuksen alaisuudessa [9]. Taistelujen kuluessa punakhmerien joukot (FUNKin) tulivat paremmin organisoituneeksi, suuremmiksi ja itsetietoisemmiksi. Organisoinnista kantoi lopulta päävastuun vietnamilaiset. FUNK muistutti monin paikoin NLF:n organisaatiota CIA:n raportin mukaan [89]. Raportti kuvailee miten vietnamilaiset organisoivat khmerien taistelurintaman. Siinä väitetään (kuten Sihanouk myös oletti) Hanoin olleen keskeinen tekijä punakhmerien muotoutumisessa sekä taustavaikuttajana. Dokumentti myös arvelee Vietnam vihamielisyyden juurten olleen tässä (kuvitellussa) ohjauksessa. Tosiasiassa Pol Potin hallinnossa kyti jo varhain vahva antivietnamilainen hiillos jo ennen Saloth Sarin ensimmäistä Kiinan matkaa ja hiillos lehahti roihuun vasta kun vastavallankumoukselliset ryhmittäytyivät vuoden 1976 jälkeen tarkoituksenaan kaataa Pol Potin Demokraattisen Kambodzhan hallinto. Kuten olemme jo monesti nähneet aikaisemmissa kirjeissä, niin Hanoin vaikutus oli lopulta hyvin marginaalinen yhdistyneen Issarakin, UIF:n, muotoutumisen jälkeen ja ennen Lon Nolin vallankaappausta. Vasta kaappauksen jälkeen Hanoista tuli merkittävä, suorastaan dominoiva, tekijä.
Monissa punakhmereiltä kaapatuissa dokumenteissa ei koskaan mainita Vietnamia tai sen osuutta taisteluissa. Useimmissa jätetään koko yhteisen rintaman olemassaolo mainitsematta. Sen sijaan korostetaan vahvasti sodan olevan luokkataistelu. Eräässäkin dokumentissa todetaan: ”Meidän ei pidä sietää imperialistien, feodalistien ja kapitalistien hallintoa, joka aiheuttaa kärsimystä kansalle. Meidän pitää palvella alistetun kansan, maanviljelijöiden ja työläisten etuja”. Samaisessa dokumentissa mainitaan vain kerran Vietnam: ”Meidän pitää toimia yhteistyössä Vietnamin kanssa voidaksemme taistella amerikkalaista imperialismia vastaan. Kuitenkin meidän täytyy suojella itsenäisyyttämme, yksilöllisiä ominaisuuksiamme, muodostaa kansamme tulevaisuus, säilyttää solidaarisuutemme antiamerikkalaisissa toiminnoissamme ja olla vapaita puuttumisessa sisäisiin asioihimme”[8].
Heti kaappauksen jälkeen palasivat monet niistä, jotka olivat muuttaneet Hanoihin pitkällä marssilla heti Geneven sopimuksen jälkeen vuosina 1954 – 1955. Samoin ne, jotka myöhemmin olivat muuttaneet Vietnamiin, palasivat liittyäkseen Sihanoukin FUNK:iin. Nämä palaavat joukot olivat saaneet koulutuksensa Hanoissa ”Vietnamilais-Khmeriläisessä ystävyys koulussa”. Koulun oppiaineita olivat Vietnamin kieli, poliittiset aiheet ja sotilaskoulutusjaksoja. Punakhmerit kutsuivat heitä ihmisiksi, joilla oli ”khmerien keho ja vietnamilainen mieli”. Kurssin käyneet olivat toki paremmin varustautuneet Marxilais-Leniniläiseen vallankumoukseen ja sotilaallisiin taisteluihin kuin heidän Kambodzhassa olleet sisaret ja veljet. Seikka sai punakhmerit olemaan kateellisia, varuillaan ja pelästyneinä, kun eivät voineet olla varmoja heidän lojaalisuudestaan. Heidän saapuminen oli kuitenkin koko FUNK:lle siunauksellista kun punakhmerit liittolaisineen olivat huonosti aseistuneita (varhain 1971 runsaasta 100 000 taistelijasta vain 10 000 oli aseistautuneita), huonosti koulutettuja ja kuri oli tipotiessään (armeija tarvitsee kuria, vaikka alokasaikana moni suomalainen nuorukainen sitä ihmettelee).
Paluumuuttajat matkustivat sadan hengen ryhmissä pitkin Hi Chi Minh polkuja. Kolmen kuukauden matka oli vaivalloinen, uuvuttava ja kuluttava. Ehkäpä jopa kolmannes heistä kuoli matkalla pommituksiin, sairauksiin ja onnettomuuksiin. Kun he lopulta saapuivat perille, kohdeltiin heitä hyvin epäluuloisesti ja tylysti. Esimerkiksi, Chandler kertoo kirjassaan, erään majurin arvoisen upseerin todenneen: ”… meitä kehotettiin ... julistamaan hylänneemme Vietnamin Kommunistisen Puolueen ollaksemme uskollisia Punakhmereille ja Kambodzhan kansalle” [8]. Heitä kehotettiin luopumaan sotilaallisesti arvoistaan ja mukautumaan khmerien käytäntöön koska he eivät olleet tehneet mitään palveluksia vallankumoukselle ja Kambodzhan kansalle. Heidät riisuttiin myös välittömästi aseista. Myöhemmin sisällissodan aikana monet vastasaapuneista teloitettiin surutta. Vain pieni kourallinen heistä oli elossa kun Vietnam valloitti maan 1979.
Kaappauksen jälkeinen tilanne oli Saloth Sarille ja hänen esikunnilleen uusi. Samlautuin jälkeisen ensimmäisen sisällissodan (lähes olematon) taktiikka ja strategia pitäisi muuttaa perusteellisesti. Nyt Sihanouk kuten myös Vietnam olivat liittolaisia ja Kiina toimitti sekä aseellista että taloudellista apua. Marraskuussa 1970 punakhmerien johto perusti uuden tukikohdan. Kuinka ollakaan se nimitettiin K-1:ksi (vanhojen toimisto 100, 102 ja 104 sijaan). Seuraavat kaksitoista kuukautta Saloth Sarin tekemiset oli suunnattu vain yhteen päämäärään: Khmerien kommunistisen armeijan luomiseen ja miten johtaa sotaa kun vietnamilaisten osuus vähenee [3].
Uusi strategia sisälsi kolme seikkaa. Ensinnäkin sotilaallisesti kiirehditään hitaasti. Vahvistetaan vapautetut alueet ennen kuin valloitetaan uusia. Lon Nolin offensiiveihin vastataan ja jos vihollinen on onnistunut, niin valloitetaan alueet takaisin sen poistuttua paikalta. Toiseksi pyritään selventämään punakhmerin suhteet NLF:ään ja (pohjois) vietnamin kansan armeijaan. Saloth Sar ja Nuon Chea tapasivat paikallisen vietnamilaisen komentajia. Näissä neuvotteluissa sovittiin asteittaisesta vietnamilaisten osuuden vähentämisestä sekä siviili- että sotilaallisissa tehtävissä heti kun khmerit olivat valmiita ottamaan tehtävät vastaan. Näin toivottiin voitavan vähentää vietnamilaisten ja khmerien välisiä kahnauksia rintamalla ja muualla. Puoluejohto (vielä silloin) korosti hyvää yhteistyötä vietnamilaisten kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ieng Sary kiteytti asian sattuvasti: ”Yhdistyneenä voitamme, jakautuneena häviämme”.
Kaikesta vietnamilaisesta avusta ja puoluejohdon toiveista huolimatta monet khmerit jakoivat samat rasistiset ajatukset vietnamilaisista kuin mitä heidän Lon Nolin alaiset maanmiehensä olivat toteuttaneet Phnom Penhissä heti kaappauksen jälkeen (so. teloittaneet tuhansia vietnamilaisia). Pienempiä kahnauksia esiintyi monin paikoin rintamalla ja sen ulkopuolella.. Eräässäkin vietnamilaisessa dokumentissa todetaan: ”Olemme samaa mieltä sellaisen khmer kaaderin kanssa, joka toteaa: Vietnamilaiset ja khmerit halailevat toinen toistaan sen jälkeen kun ovat piesseet toisen siniseksi ja mustaksi” [8].
Kolmas uudessa strategiassa esiintyvä seikka oli poliittinen. Kun vietnamilaisten dominanssi oli kasvanut ja punakhmerien joukko laajentunut tuli ensiarvoisen tärkeäksi taata taistelujen lojaalisuus kambodzhalaisiin tavoitteisiin eikä vietnamilaisiin sekä lujittaa punakhmerien (CPK) määräävä asema vapautetuilla alueilla [3]. Niinpä päätettiin ensinnäkin, että FUNK:iin voi liittyä jokainen riippumatta heidän taustoistaan, kyselemättä sen enempää. Toiseksi vaatimukset puolueeseen liittymiseen tiukentuivat entisestään. Opiskelijat ja keskiluokkaiset maanviljelijät eivät enää voineet liittyä puolueeseen edes ehdokasjäseneksi kuten heidät hyväksyttiin 60-luvulla. Korkeintaan heidät voitiin hyväksyä nuorisojärjestöön. Keskiluokkaisella maanviljelijällä tarkoitettiin niitä, jotka saivat syödäkseen vuodet läpeensä joka päivä. Ainoastaan ’köyhillä viljelijöillä’ katsottiin olevan oikea luokkatausta pyrkiessään puoleen jäseniksi ja virkoihin. Näin monet punakhmerien kaadereista tuli entistä vihamielisempiä urbaania väestöä kohtaan. Seikalla tuli olemaan kohtalokkaat seuraukset punakhmerien astuttua valtaan ja toteuttaessaan omaa uutta agraariutopiaansa.
Lähteet:
Lähdeluettelon löydät täältä.
Taisteluihin osallistui kapinallisten rinnalla sodan karaisema, aatteiltaan väkevä, ja sodankäyntitaidoiltaan taitava naapurivaltio (Pohjois-Vietnam ja eteläiset sissit NLF)). Vaikka Pohjois-Vietnam ja NLF avustikin, menettäen monia parhaita nuoria miehiään, niin myöhemmin,, päästyään valtaan, syntyi kapinnallisilla voimakas vihanpito naapuriaan kohtaan. Vihanpidon taustalla vaikutti monta syytä. Ensinnäkin esiintyi luontainen pelko väestömäärältään, sotataidoltaan ja taloudeltaan ylivoimaista naapuria kohtaan. Toiseksi mieleen palautui 1830 luvun ja 1700 luvun naapurin valloituspolitiikka. Kolmanneksi Kiinan ja Neuvostoliiton vihanpito syttyi ilmiliekkeihin kun Vietnamin patruunana oli NL ja Demokraattisen Kambodzhan taasen Kiina. Neljänneksi maahan oli järjestäytymässä vallanpitäjien (Pol Potin hallituksen) vastainen ryhmittymä, jonka puuhamiehet toimivat sekä maan sisällä että Vietnamista käsin ja Pol Potin hallinto uskoi heidän patruunansa olevan vietnamilaisia (aivan kuten prinssi Sihanouk uskoi punakhmerien patruunoiden olleen).
Itse asiassa Nixonin ja Kissingerin Vietnam politiikka ajoi maan veriseen sisällissotaan, ensinnäkin pommittamalla rajaseutuja jolloin vietnamilaiset sissit siirtyivät syvemmälle sisämaahan, toiseksi käynnistämällä invaasion ja kolmanneksi nämä miehet tukivat vallankaappausta ja sen taustahahmoja aseellisesti ja rahallisesti katastrofaalisin seurauksin. Näin ensisijainen vastuu tulevista kärsimyksistä pitää langettaa näiden ”kunnioitettujen” kansalaisten harteille.
 |
| Barack Obaman valtiovierailun yhteydessä julkaistu Henry Kissingeria esittävä tikkataulu. Julkaisijana punakhmerien uhrien yhdistys. |
Sisällissota voidaan jakaa kahteen vaiheeseen; ennen vuotta 1973 ja Pariisin rauhankonferenssia sekä tämän jälkeen. Konferenssissa päätettiin, että kaikki pohjoisvietnamin sotilaat vedetään pois Etelä-Vietnamista. Tällöin heillä ei olisi myöskään mitään asiaa ajettavanaan Kambodzhassa. Ei ollut enää tarvetta Sihanuk ja Ho-Chi Minh poluille sekä levähdyspaikoille maassa. Näin pohjoisen sotilaat vetäytyivät myös Kambodzhasta. Pohjoisvietnamilaiset olivat opettaneet punakhmerejä sotimaan ja luomaan kansan tuen puolelleen. Näin he jatkoivat sotimistaan kunnes valloittivat Phnom Penhin Huhtikuun 17 vuonna 1975. Tässä pohditaan sodan ensimmäistä vaihetta tuonnempana palaamme toiseen vaiheeseen eli vietnamilaisten vetäytymisen jälkeiseen aikaan.
Sisällissota syttyy
Olemme aikaisemmissa postauksissa pohtineet, miksi kaappaus tehtiin, miten Sihanouk asettui kapinnallisten keulakuvaksi, samoin pohdimme Lon Nolin persoonaa ja hänen johtajan taitojaan. Nyt kysymyksenä on, miten sota oikeastaan syttyi? Mitä tapahtumia siinä esiintyi?
Sihanouk julistaa siis sodan. Tämä tapahtui 23 maaliskuuta 1970. Puheessaan hän soimasi itseään ”anteeksiantamattomasta naivuudestaan” luottaa Lon Noliin, purki hallituksensa Phnom Penhissä ja ilmoitti pian perustavansa oman uuden hallinnon [12]. Sillä välin hän perusti kansallisen yhtenäisyysrintaman FUNK’n ( Front Uni National du Kampuchéa). Radiopuheessan, sodanjulistuksessaan, hän kehotti kansalaisiaan liittymään siihen, vastustamaan vihollisiaan ja vapauttamaan isänmaansa. Pohjoisvietnamilaiset, NLF ja Pathet Lao antoivat viipymättä tukensa rintamalle.
Heti kaappauksen alkumetreistä lähtien Lon Nol katsoi vietnamilaisten kommunistien läsnäolon maassaan olevan uhka. Hän ensi töikseen asetti ultimatumin vietnamilaisille poistua maasta kahden päivän sisällä. Vaatimus oli täysin epärealistinen. Vietnamilaiset eivät poistuneet ja he yrittivät neuvotteluratkaisua kun heille Ho Chi Minh ja Sihanouk polut olivat elintärkeitä. Vaatimus oli sikäli takaperoinen, että Lon Nol oli avustanut ja vetänyt välistä asekuljetuksista Sihanoukvillen satamasta vietnamilaisille. Vietnamilaiset katsoivat vieläpä Sihanoukin olevan maan legitiimi hallitsija ja prinssin luvalla he olivat maassa. Antaakseen lisäpotkua ultimatuumille määräsi Lon Nol joukkojaan sekä vapaaehtoisia hyökkäämään rajaseutujen pommituksia länteen siirtyneitä vietnamilaisia vastaan. Verisiä kahakoita syntyi sinne tänne.
Hieman myöhemmin Phnom Penhissä vietnamilaiset peruuttivat toisen neuvotteluyrityksen Lon Nolin upseerien ja virkamiesten kanssa. Vietnamilaiset vallankumoukselliset (so. etelän väliaikaishallitus PRG ja Pohjois-Vietnam) eivät kuitenkaan täysin vielä rikkoneet suhteitaan Lon Noliin vaikka suurin osa edustustojen henkilökunnista lensivät pois ja loput huhtikuun loppuun mennessä. Kiinalaiset jäivät ja yrittivät viimeiseen saakka neuvotella levähdys- ja piilopaikkojen sallimisesta sekä asekuljetuksista vietnamilaisille vallankumouksellisille. Myös kiinalaisille, Aasian vallankumouksen moottorille, oli tärkeää pitää USA poissa sekä Etelävietnamista että Kambodzhasta. Kiinalaiset esittivät neuvotteluissaan porkkanaan hyväksyä uuden hallituksen jos kolme ehtoa tulisi täytettyä. Ensinnäkin kiinalaisten sallitaan lähettää aseita maan halki vietnamilaisille sisseille, kuten he olivat jo tehneet pitkän aikaa. Toiseksi vietnamilaisten sallitaan säilyttävän omat piilopaikkansa ja kolmanneksi tukea vietnamilaisia kommunisteja hallinnollisissa päätöksissä. Nämä ehdot taasen eivät sopineet USA mieliselle Sirik Matkille (ja ilmeisesti ei myöskään Lon Nolille) [5]. USA:n johdolla tehty invaasio lopulta torpedoi nämä neuvotteluyritykset. Vasta silloin Lon Nol kertoi kiinalaisille, ettei ole mitään mahdollisuutta suvaita vietnamilaisille piilopaikkoja ja asekuljetuksia maassaan [12]. Näin FUNKilla ja vietnamilaisilla ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sotia Lon Nolin khmerien tasavaltaa vastaan. Ensinmainituilla joko siksi että Sihanouk pitis palauttaa valtaan tai tehdä vallankumous jälkimmäisille siksi, että yhtenäinen Vietnam oli ensiarvoisen tärkeä.
Lopulta toukokuun viidentenä Sihanouk ilmoitti oman (pakolais-) hallituksen GRUNK (Gouvernement Royal d’Únion Nationale du Kampuchéa) perustamisesta. Hallitus oli liittoutuma, johon kuului FUNK:n ja punakhmerien edustajia, tosin punakhmerien johto kuten Saloth Sar (Pol Pot) ei ollut siinä edustettuna. Tällöin USA:n johtama invaasio oli jo käynnistynyt.
Taistelut alkavat
Heti kaappauksen jälkeen armeijan kenraalit vetivät huhtikuussa 6000 miestä maan koillisosasta. Alueelta joissa Saloth Sarilla oli pääesikuntansa Samlautin kapinaa seuraavassa ensimmäisessä sisällissodassa. Vetäytyminen johti siihen että pohjoisvietnamilaiset ja NLF joukot valtasivat alueen lähes verettömästi ja saivat alueen käyttöönsä tulevia operaatioita varten.
Ultimatuumin esittämisen jälkeiset kahakat laajenivat kun Lon Nol, ilmeisesti USA:n kehotuksesta pyysi apua etelävietnamin armeijalta [5]. Tästä oli seurauksena vietnamilaisten vetäytyminen edelleen lanteenpäin. Kun etelävietnamilaiset joukot tunkeutuivat maahan, niin sissit katsoivat ettei maa ole enää neutraali vaan aktiivi Vietnamin sodan, Amerikan sodan, osapuoli. Näin Lon Nolin Kambodzha oli myös heidän vihollinen. Kambodzha oli vedetty hyvin nopeasti Vietnamin sodan tulimyrskyyn.
Heti vallankaappauksen jälkeen tuhannet koululaiset ottivat vapaata koulusta osoittaakseen mieltä Sihanoukia, vietnamilaisia ja NLF:ää vastaan. Monet heistä olivat pukeutuneet khaki univormuihin kuvitellen voivansa päättäväisyydellään lähettää pois vietnamilaiset. Joka päivä oli nähtävissä kirkkaasti maalattujen kuorma-autojen, kuten Coca-Cola autojen, liepeillä alati kasvava joukko nuoria miehiä. Jalassaan heillä oli farmarihousut ja sandaalit, takkina usein vanhoja ranskalaisia univormuja tai farmaripusakoita. Monet kokoontuivat paljain käsin, toiset taasen kantoivat amerikkalaisia, kiinalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja venäläisiä aseita. Lopulta nämä tuhannet liittyivät vapaaehtoisina armeijaan ja upseerit lähettivät heidät 24 tunnin pikakoulutuksella taistelemaan hampaisiin saakka aseistautuneita kokeneita vietnamilaisia sissejä vastaan. Sieltä tuhannet palasivat jalat edellä. Olivat helppo saalis. Lon Nolin sodankäynti oli täysin järjetöntä (jos nyt sodankäynti koskaan on järjellistä).
Veri vaatii verta. Koston kierre oli alkanut. Kun vapaaehtoiset olivat joko tapettu tai haavoitettu niin toukokuussa 1970 armeijan ja poliisin yksiköt piirittivät ja pidättivät tuhansia vietnamilaisia. Yksinomaan Phnom Penhissä teloitettiin tuhansia vietnamilaisia siviilejä, kostona vapaaehtoisjoukkojen kohtaamasta vastarinnasta [8]. Radiossa ja lehdistössä levitettiin huhuja että kaikki vietnamilaiset ovat VietCongin (NLF:n agentteja)[12]. Näin luotiin systemaattisesti rasismin henki. Tuhansia ja tuhansia vietnamilaisia siviilejä kerättiin pidätyskeskuksiin. Yli 300 000 lähetettiin pois maasta kuten Lon Nol postauksessa jo kerrottiin. Hirveitä vahvistettuja tarinoita kerrottiin, missä sotilaat tappoivat naisia ja lapsia sekä haavoittuneet jätettiin vuotamaan kuoliaaksi. Jokia pitkin valui ruumisjonoja kohti Mekong virtaa.
William Shawcross kertoo kirjassaan Sideshow Kissinger, Nixon, and the Destruction of Cambodia valaisevan esimerkin vietnamilaisperäisten siviilien kohtaamasta julmuudesta: Kun uutistoimittajat saapuivat Takeo:n kaupungin koulupihalle, muistutti se teurastamoa, hyytynyttä verta kaikkialla, kärpäset lensivät luokkahuoneisiin ja sieltä taasen ulos imemään verta. Tusinoittain haavoittuneita vietnamilaisia makasi maassa, huohottaen ja kiemurrellen paahtavan auringon alla. Nuoret kambodzhalaiset sotilaat löhösivät seiniä vasten, katselleen haavoittuneita, jalkojensa juurella tyhjät panos liippaat. Sotilaat olivat saapuneet edellisenä yönä. ”He ampuivat ja ampuivat ja ampuivat” - itki nuori teini-ikäinen poika. Muuan mies maaten omassa veressään oli kietonut vaatteensa ammottavan vatsahaavan suojaksi. Sairaala oli sadan metrin päässä eikä mitään apua sieltä annettu. Muutamat haavoittuneet vietnamilaiset rukoilivat journalisteilta apua. He olivat varmoja, että heidät tapettaisiin seuraavana yönä. Lehtimiehet menivät provinssin päällikön puheille. Päällikkö välinpitämättömästi vakuutti heille, että lähiseudun ristituli oli järkyttävä. Eräs toimittaja menetti malttinsa ja virkamiehen suureksi hämmästykseksi alkoi vihaisesti solvata tätä. Lopulta heille annettiin lupa ottamaan mukaansa niin monta haavoittunutta kuin mahdollista vuokrattuihin autoihinsa. Kun aurinko laskeutui, vietiin nämä onnekkaimmat Phnom Penhin sairaaloihin. Myöhemmin autovuokraamo valitti istuimissa olevasta verestä [12].
Invaasio
Näin sisällissota oli syttynyt ja se kiihtyi kun etelävietnamilaiset hyökkäsivät amerikkalaisten avustaessa joukoillaan ja murskaavalla ilmatuella maahan. Invaasio, operation shoemaker, alkoi hutikuun 30 1970 ja siihen osallistui 30 000 amerikkalaista ja 40 000 etelävietnamilaista jalkaväkeä sekä murskaava ilmatuki. Tehtävänä oli löytää NLF:n päämaja COSVN tunkeutumalla 30 km rajavyöhykkeeltä sisämaahan. Sitä ei kuitenkaan löydetty, kun tämä oli siirtynyt länteen päin. Amerikkalaiset sotilasviranomaiset kovasti väittivät, kun Menu ohjelman pommitukset eivät ottaneet onnistuakseen, että päämaja on kaivettu 10 metrin syvyyteen, se on tehty betonista ja siellä palveli 5000 henkeä. Newsweek lehti uskoi tämän kuten myös Nixonkin.
 |
| Kolme vangittua FUNK:iin liittynyttä maalaista.Nämäkin teloitettiin tuota pikaa. Vangitsijoista anakin kaksi kuului Lon Nolin armeijaan ja kaksi amerikkalaisten kouluttaman Khmer Sereihin liittyvään "White scarves" paramilitääriseen järjestöön. Kuvaaja tuntematon. |
Invaasion myötä Kambodzha oli vedetty mukaan Nixonin pyhään kommunismin vastaiseen sotaan. Ironista tässä oli se, että Khmerien tasavalta (Lon Nolin Khmerien tasavalta) oli vedetty mukaa juuri kun Amerikka oli vetäytymässä siitä. Lopulta invaasion nettoefekti oli vain siinä, että suuri osa maanviljelijöistä, amerikkalaisten sotilasjohtajien suureksi hämmästykseksi, liittyi FUNK:iin ja halusivat Sihanoukin paluuta. Toinen vaikutus oli siinä, että Phnom Penhiin syntyi suuri pakolaisongelma. Lopulta Lon Nolin hallinnon ja Nguyễn Văn Thiệu:n hallinnon välit huononivat entisestään.
Päätös invaasiosta oli myös sangen monivaiheinen asia. Kun etelävietnamilaiset sangen rutiininomaisesti tunkeutuivat Kambodzhan rajan yli ja takaisin erilaisissa tiedustelutehtävissä sekä avustaessaan Lon Nolin armeijaa NLF:n jahtaamisessa, niin amerikkalaisten sotilashenkilöiden mieleen juolahti oiva tuuma, että heidänkin pitäisi seurata mukana. Tässä oli vain pari pulmaa ensinnäkin kongressi, toiseksi alati voimistuva amerikkalainen rauhanliike ja kolmanneksi Lon Nol katsoisi, että Kambodzhan neutraalisuus oli näin uhattuna [12]. Yhdysvaltojen perustuslain mukaan vain edustuslaitos (kongressi) voi julistaa sodan. Kambodzhan invaasiossa ei noudatettu tätä periaatetta, selvästi se oli sotatoimi suvereenia valtiota kohtaan. Kun invaasio lopulta tuli julkiseksi järjestettiin ympäri Yhdysvaltoja mittavia mielenosoituksia. Kentin valtionyliopistossa apuun oli kutsuttu kansalliskaarti tukahduttamaan mielenosoitus. Täällä 4 opiskelijaa sai surmansa ja 13 haavoittui kaartin luodeista.
Mielenkiintoista tässä on huomata, että CIA:n johtaja Richard Helms valehteli Nixonille ja Kissingerille, että pohjoisvietnamin armeija uhkaa Phnom Penhiä. He olisivat kovin helposti voineet valloittaa kaupungin, mutta vietnamilaisten ensisijainen pyrkimys oli ajaa Yhdysvallat ja sen nukkehallinto pois Etelä-Vietnamista. Ensin oma maa, sitten muut. Kambodzha valloitus ja hallinnointi ei ollut kovin realistinen ja haluttu optio. Se olisi sitonut vain liikaa resursseja päätavoitteelta. Samoin Washingtonissa kulki villejä huhuja, että Kiinan kansanarmeija olisi ryhmittynyt Yuannin maakuntaan (tämän se teki sitten paljon myöhemmin kun ensin Vietnam oli valloittanut Kambodzhan vuonna 1979 ja ihan eri syystä).
Helms myös jätti mainitsematta esimiehilleen tiedusteluraportin Kambodzhan tilanteesta. Raportti käsitteli Sihanoukin syrjäyttämisen seurauksia. Sinä todettiin, mikäli Hanoita voitaisiin estää käyttämästä piilopaikkoja niin heidän strategia olisi vaarassa. Mutta ei ole olemassa mitään keinoa pakottaa Lon Nol tähän, jatkaa raportti. Se ”vaatisi raskaita ja jatkuvaa pommitusta sekä suuren määrän jalkaväkeä, joka olisi aseistettu joko Yhdysvaltojen tai Etelä-Vietnamin toimesta. Tällainen laajennettu yhdistetty ponnistus voisi vakavasti haitata kommunisteja ja lisäisi sodan käynnin jatkamisen kustannuksia, mutta kuitenkin ollessaan menestyksekäs se ei estäisi heitä jatkamasta ponnistuksiaan jossain muodossa”. Helms ei lähettänyt muistiota eteenpäin Nixonille ja Kissingerille vaan palautti sen laatijoille reunahuomauksella ”palataan asiaan kesäkuussa ja katsotaan voimmeko pitää tämän tai tehdä korjauksia”. Helms oli tietoinen jo tällöin, että invaasiota oli suunniteltu alkavan jo toukokuussa ja moinen raportti ei oikein sopinut kuvioon sikäli, että raportissa todettiin invaasion olevan kohtalaisen hyödytön ja syöksisi entistä syvemmin maan Vietnamin sodan syövereihin.
Kissingerin oma henkilökunta ei täysin varauksettomasti hyväksynyt Khmerien tasavallan invaasiota. Ainakin neljä oli sitä vastaan joko tunnepohjaisesti, moraalin, lain tai yleisen mielipiteen kannalta katsottuna. Jotkut olivat myös sitä mieltä että invaasion riskit olivat suuremmat kuin saavutettu hyöty [12]. Muutamat valkoisen talon korkeista virkamiehistä ottivat lopputilin ja siirtyivät muihin hommiin. Kissingerin väitetään painostaneen invaasion puolesta kun hän tiesi Nixonin asenteen. Kissingerin panokset kieltämättä olivat suuret. Koko invaasio pidettiin visusti salassa sekä Lon Nolilta että Khmerien tasavallassa toimivilta virkamiehiltä. Vasta kun invaasio oli käynnistynyt, ilmoitettiin Lon Nolille tapahtuneesta. Tämäkin vain kun suurlähetystön virkamiehet kuulivat asiasta Nixonin radioidusta puheesta.
No hyvä. Invaasio oli siis päätetty alkavan 1 toukokuuta 1970. Nixon pitää televisioidun puheen Amerikan kansalle edellisenä iltana. Hän kirjoitti puheen itse, luki sen ääneen Haldemannille ja Kissingerille. Näillä ei ollut mitään huomautettavaa sisällöstä. Myöhemmin hän luki sen puolustusministeri Melvin Lairdille ja ulkoministeri William Rogersille (Kissinger ei vielä tällöin ollut ulkoministeri vaan turvallisuusasioiden neuvonantaja). Nämä olivat järkyttyneitä: Puhe tulisi herättämään melkoisen metelin. Niin kuin se tuli myös tekemään. Nixon kuitenkin sivuutti vastalauseet.
 |
| Nixon esittelee amerikkalaisille invaasiota |
Puhe alkoi sopivasti valheella, että USA olisi tunnollisesti kunnioittanut Kambodzhan neutraalisuutta (unohdettiin siististi operaatio Menuun pommitukset). Hän esitti, että päätöksen takana ”ei ollut laajentaa sotaa Kambodzhaan vaan lopettaa sota Vietnamissa”. Hän lupasi antaa apua Lon Nolin Kambodzhalle vain jotta se voisi ”puolustaa neutraalisuuttaan eikä käydä aktiivista sotaa puoleen tai toiseen” (sisällissota olikin eri asia, valtion sisäinen konflikti).
Vaikka monet asiantuntijat (kuten Nixonin puolustusministeri Melvin Laird) olivat esittäneet ettei ole olemassa mitään vietnamilaisten koordinointikeskusta, pääesikuntaa COSVN, niin kuitenkin Nixon esitti invaasion kohdistuvan ”koko Kommunistien Etelävietnamiin kohdistuvien operaatioiden pääesikuntaan … vihollinen on keskittänyt pääjoukkonsa piilopaikkoihin, joista käsin he tekevät massiivisia hyökkäyksiä sekä joukkojamme että etelävietnamilaisia joukkoja vastaan”. Melvin Laird oli hyväksynyt invaasion vain siksi, että sillä ajettaisiin pohjoisvietnamilaiset ja NLF:n joukot pidemmälle länteen ja näin vähentää USA:n menetyksiä maassa [12]. Näin oli käynyt jo Menu pommitusten yhteydessä ja Lon Nolin astuttua valtaan NVA/NLF arvasivat, aivan oikein, amerikkalaisten pyrkivän maajoukoin ja ilmatuella rajaseuduille. Tällöin olisi hyvä olla hieman enemmän lännessä, invaasion sotilaallinen merkitys jäikin vähäiseksi.
Puhuessaan presidentin äänen sävy oli hieman kireä, sammalsi ja pyyhki hikeä ylähuuleltaan. Hänen tunteensa lienevät ymmärrettävät kun hänen visionsa maailmasta oli todellakin painajainen [12]. Hän totesi puheessaan: ”Elämme anarkian aikakaudella. Näemme järjettömiä hyökkäyksiä kaikkia suuria instituutioita vastaan, joita vapaa sivilisaatio on luonnut kuluneena viitenä satana vuotena. Jopa täällä Yhdysvalloissa merkittävät yliopistot tuhotaan systemaattisesti. Pienet kansat kaikkialla maailmassa löytävät itsensä ulkopuolelta ja sisäpuolelta tulevien hyökkäysten keskellä.” Näihin uhkiin Yhdysvaltojen ja hänen, presidentin pitää reagoida.”… Jos, tiukan paikan tullen, maailman mahtavin kansakunta, USA, toimii kuin säälittävä, toivoton jättiläinen, niin totalitaarisuuden ja anarkian voimat uhkaavat vapaita kansoja ja instituutioita kautta maailman. … Olen mieluummin yhden kauden presidentti ja teen minkä uskon olevan oikeaa kuin kahden kauden presidentti sillä hinnalla, että näen Amerikasta tulevan toisen luokan mahti ja kansakuntamme hyväksyisi ensimmäisen häviönsä sen ylpeässä 190-vuotisessa historiassa”.[12]
Kuultuaan radiosta presidentin puheen ryntäsi suurlähettiläs Mike Rives Lon Nolin puheille ilmoittamaan uutisen. Lon Nol oli järkyttynyt. Hän ilmoitti julkisesti, että operaatio loukkasi alueellista koskemattomuutta. Myöhemmin hän kertoi kenraali Alexander Haigille maansa joutuneen suureen vaaraan hyökkäyksen seurauksena. Kenraali kertoi Nolille etteivät amerikkalaiset sotilaat tule avustamaan Kambodzhan armeijaa sotatoimissa. Syynä tähän oli Yhdysvalloissa omaksuttu ja kansalaisille markkinoitu Nixonin vietnamisointi doktriini eli taisteluvastuun siirtäminen paikallisille armeijoille. Sen sijaan amerikkalaiset tulevat antamaan kalusto- ja raha-avustuksia maalle. Tämän kuultuaan Lon Nol puhkesi kyyneliin ja itki avoimesti [8].
Koko puheen jälkeisen päivän amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset lentokoneet, tankit ja joukot tunkeutuivat rajan yli. Etelävietnamilainen vesipuhveli katsahti taivaalle eikä hämmästynyt yhtään ympärillään pauhaavaa jylyä. Tähän se oli jo tottunut, mutta rajan toisella puolen vauhkoontuneet eläimet juoksivat ympäriinsä paeten meteliä ja pommeja. Khmerien kansakunta oli vedetty mukaan Nixonin pyhään sotaan ”vapauden” puolesta. Sotaan, joka laajeni sisällissodaksi ja vallankumoukseksi. Khmerien historian synkimpään aikakuteen, joka päättyi liki 9 vuotta myöhemmin Vietnamin valloitettua maan. Kuolonuhreja pitkälle yli toista miljoonaa, viidennes kansasta. Näin vain kävi koska kaukana eli yksi mies, joka ei halunnut olla ensimmäinen sodan hävinnyt presidentti.
Chenla 1 ja Chenla 2
Lon Nolin armeija oli siis lähes kyvytön taistelussa sodan karaisemaa sisämaahan siirtyneitä NVA/NLF ja punakhmerien joukkoja vastaan. Mutta toisaalta pommitukset ja maahan tunkeutuneet etelävietnamilaiset ja amerikkalaiset saivat Lon Nolin pääesikunnassa aikaan vaikutelman heidän kykenevän vastustamaan vihollistaan.Tässä virheellisessä käsityksessä he käynnistivät operaation Chenla I varhain syyskuussa 1970. Nimi Chenla tuli muinaisesta khmerien legendojen peittämästä kuningaskunnasta (vrt. postaukseen miten Kambodzha syntyi ). Marsalkka Lon Nol itse johti armeijaansa. Armeija oli muodostunut varsinaisista khmereistä ja kahdesta pataljoonasta amerikkalaisten kouluttamista etelävietnamilaisista Son Nog Tanhille uskollisista khmer krom sotilaista. Lon Nolin taktiikkana oli lähettää joukkoja viljelysmaiden läpi 150 kilometrin päähän pääkaupungista kohti Kompong Thomia päätie 6 pitkin. Operaation tarkoituksena oli ensinnäkin pyyhkäistä vietnamilaiset pois tie nro 6:lta ja vallata riisiviljelyalueet takaisin, toiseksi tie nro 7 piti turvata NVA/NLF:n satunaisilta häiriköinniltä. Operaatio tuli kapinnallisille yllätyksenä [88]. Kun oli sadekausi, niin manööverit tien ulkopuolelta olivat mahdottomia. Joukot levittäytyivät kaikkine tarpeineen pitkin tietä ja etenivät etanavauhtia. Vastarinta oli laimeaa. Vasta saavuttuaan tie 7:lle pystyvät NVA/NLF:n ja FUNK:n joukot estämään Lon Nolin etenemistä. Osa Lon Nolin joukoista saapui Kompong Thomiin lokakuun 11. Suurin osa kuitenkin viivästyi ja Lon Nol pyysi amerikkalaisilta ilmatukea. Jenkit lähettivätkin mieluusti pommikoneita möyhentämään vietnamilaisia. Samoin etelävietnamista saapui Mekongin itäpuolelle LonNolin pyynnöstä etelävietnamilaisia joukkoja sitomaan FUNKin ja vietnamilaisten sissien toimintaa. Marraskuun alussa katsottiin operaation olleen menestys. Mutta sillä välin NVA/NLF:n erikoisjoukot valmistautuivat toiseen operaatioon. Samanaikaisesti he motittivat Lon Nolin joukkoja Kompong Thomin läheisyydessä. Tammikuun 21 – 22 välisenä yönä vuonna 1971 Satakunta vietnamilaista pääsi huomaamatta Phnom Penhin puolustuslinjojen läpi, kun puolustajat olivat sidottu Chenla 1:een. Lopulta nämä erikoisjoukot pääsivät Pochentrongin sotilaslentokentälle. Täällä he tuhosivat lähes kokonaan Lon Nolin ilmavoimat mukaan lukien MIG hävittäjät [88]. Nyt Lon Nol määräsi joukkonsa kiireesti puolustamaan pääkaupunkia – tosin hieman liian myöhään.
Sekä Chenlan lähes olematon menestys että ilmavoimien tuho sai Lon Nolin nukkumaan sangen huonosti, 3 tuntia yössä. Häneltä kansalliskokous pyysi selvityksen 8 helmikuuta [88]. Selvitys kesti koko päivän ja illan tullen hän sai lievään aivohalvaukseen invalidoiden kehon vasemman puolen. Kun halvaus oli diagnosoitu, hänet toimitettiin Honoluluun sairaalahoitoon. Parin kuukauden kuluttua (12 Toukokuuta 1971) hän jo palasi työhönsä, tosin toispuoleisena. Halvauksestaan hän syytti itseään kun oli kääntynyt prinssiä vastaan.
Silmä silmästä, hammas hampaasta - päätti nyt Lon Nol. Käynnistettiin uudelleen operaatio, joka nimettiin Cenla II:ksi. Lisäpontimena oli se, että riisisato oli ollut hyvä ja maan hedelmät piti saada käyttöön, pääkaupungissa alkoi uhkaava riisipula. Kompong Thomin varuskunta oli myös joutunut saarroksiin. Operaatiossa yritettiin vallata tie 6 uudelleen. Operaatio tuli kapinallisille jälleen kerran yllätyksenä. Heitä yritettiin houkutella kumiviljelmille, joissa ne voitiin tuhota USA:n ilmavoimien avulla. Operaatio oli aluksi suuri menestys. Operaatio kuitenkin päättyi katastrofiin kun kapinnalliset motittivat Lon Nolin joukot lokakuussa 27. Nämä motitetut kärsivät suuria tappioita muutamia viikkoja kestäneissä ankarissa taisteluissa. Osa Lon Nolin joukoista hylkäsivät aseensa ja pakenivat länteen sekä pohjoiseen vain joutuakseen USA:n pommituksen uhreiksi (näiden pommitus oli ilmeisesti vahinko). Osa liftasi pääkaupunkiin ja siellä he totesivat etteivät olleet saaneet palkkarahoja muutamaan kuukauteen. Pääasiallisen vastuun kapinnallisten taistelussa kantoi vietnamilainen 9 divisioona eikä punakhmerit, kuten nämä niin mieluusti väittivät myöhemmin. Amerikkalaisten kannalta oli sikäli edullista, että divisioona oli kärsinyt pahoja tappioita eikä ollut pitkään aikaan täydessä taistelukunnossa.
Chenla II:n tappioista Khmerin tasavalta ei koskaan selvinnyt. Maan hallitus pyrki nyt turvaamaan urbaanit keskukset, tärkeimmät varuskunnat ja Mekonjoen portin Etelä-Vietnamiin. Lon Nolin suosio oli nyt huonompi kuin Sihanoukin oli ollut koskaan. Sodan uuvuttamassa Phnom Penhissä toivottiin sodan loppuvan ja pakolaiset halusivat vain palata kotiseuduilleen. Lähtölaskenta oli alkanut ja kansainväliset tarkkailijat uskoivat Phnom Penhin kaatuvan seuraavana vuonna. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Sotaa käytiin vielä kolme vuotta. Lon Nolin häviö oli jo silloin, Vickeroyn [92] mukaan, varma vaikka Lon Nolin armeija oli suurempi kuin vastapuolen, sitä jatkuvasti täydennettiin vapaaehtoisilla ja aseistus oli yhdysvaltojen toimittamana teknisesti ylivoiminen. Mutta armeija oli huonosti koulutettu ja siksi pätemätön ja sen upseerit olivat puhtaasti ahneita rahastajia. Rintaman toisella puolen oli vahvasti patrioottisia punakhmerejä, kansan rakastama prinssi ja kokeneita vietnamilaisia taistelijoita.
Sodan pitkittymisen vaikutukset Kambodzhan yhteiskuntaan sekä selviytyjien psykologiaan, mielenmaisemiin, oli kauas kantoinen. Punakhmerit radikalisoituivat entisestään äärimäisyyksiin. ”Miksi meidän pitää taistella ja kärsiä kun nuo toiset (pakolaiset) voivat elää mukavaa elämää kaupungeissa” - saatettiin punakhmerien joukoissa kysyä. Pakolaiset koettiin vihollisena.
Vuosien 1970 – 1975 välillä arviolta runsas puoli miljoonaa kambodzhalaista menetti henkensä [8]. Suurin osa kuolleista eivät olleet mitenkään taisteluun osallisia. Tuhannet nuoret kambodzhalaiset liittyivät vallankumoukseen, nuorempien ollessa alle 15-vuotiaita lapsia. Sadat tuhannet menettivät kiinnostuksensa koko sotaan – kyynistyen entisestään.. Kaikki toivoivat sodan loppumisen ja paluuta arkeen, takaisin omille kotiseuduilleen. Toisin kävi.
Okkulttista sodankäyntiä
Kuten edellä jo todettiin Ratanakirin provinssi ”luovutettiin” lähes verettömästi sisseille heti kaappauksen jälkeen kun maan säännöllinen armeija veti 6000 miestä sieltä pois tappelemaan etelämmäs ja puolustamaan pääkaupunkia.
 |
|
Muokattu Sak Sutsakhanin
esittämästä kartasta [88]
|
Kun sisällissota oli syttynyt, niin Lon Nolin ristiretki vietnamilaisia pakanakommunisteja vastaan osoittautui olevan katastrofaalinen. NLF sissit ja pohjoisvietnamin armeija oli ehkä koko Aasian paras ja Lon Nolin huonoin [5]. Muutamassa kuukaudessa Lon Nolin armeija menetti yli puolet maan pinta-alasta: Snoul, Chup (missä oli paljon kumiviljelmiä), Krek, Stung Treng, Mondulkirin provinssi. Elokuuhun mennessä kapinnalliset (FUNK + NVA/NLF) olivat pakottaneet Lon Nolin hylkäämään suuria alueita maan länsiosasta Battambangin eteläpuolella jne.
Kun kaappaus tehtiin, niin maan säännöllinen armeija oli kooltaan 35 000 miestä. Parissa kuukaudessa se kolminkertaistui 110 000 mieheen ilman uusia aseita ja kunnollista koulutusta. Myöhemmin Sak Sutsakhan kuvaili tätä vastuutonta kasvua ”Lon Nolin satumaan kunniahimona oli nähdä armeijan muuttuvan yhdessä yössä suureksi aseistetuksi voimaksi … kuten USA:n armeija, sivuuttaen kaikki kehityksen ja toiminnan perustavanlaatuiset periaatteet” [5].
[Latojan huomatus: Mainittu kenraali Sak Sutsakhan eli Khmerien tasavallan johtaja Lon Nolin luovuttua ja Punakhmerien voiton välillä. Hän oli Punakhmerien johtohahmon Nuon Chean serkku. Hän palasi maahan vuonna 1981, Vietnamin valloiuksen jälkiseurauksena ja jatkoi sotaa Punakhmerejä vastaan kuten tuonnempana kerrotaan. Hänen ansiotaan on suureksi osaksi se, että maan olot saatiin rauhoitettua 80 luvulla].
 |
|
Myös
lapsia värvättiin rintaman kummallakin puolella. Pojilla käsissään
amerikkalaiset M-16 rynnäkkökiväärit [kuvaaja tuntematon].
|
Lon Nol sivutti kaikki liian nopeasti syntyneen armeijan, kaikkialle ulottuvan korruption, haamusotilaiden olemassaolon ja lapsisotilaiden rekrytoinnin aiheuttamat ongelmat. Sen sijaan hän varusti sotilaansa animistisilla uskonnollisilla suojauksella, jonka piti johtaa heidät voittoon kommunistipakanoista. Hän käynnisti ohjelman jossa ”organisoitiin kulttuurillinen sodankäynti, jossa sovellettiin perinteistä Mon-Khmer Vethamonia (okkultisia harjoituksia)”. Ohjelman puitteissa julkaistiin sostilaille suositeltavia käytäntöjä kuten ”leikataan haavoja ihoon, jotta Buddha voisi saapua kehoon ja tuomaan voimaa … tehdä sellaisai vaatteita joihin oli kuvattu symboleita, joiden tehtävänä oli antaa vahvuutta kantajalleen … luomalla illuusio useammasta sotilaasta pelästyttämään vihollinen kun itse asiassa vain muutama esiintyi … jne”.
Lon Nolin armeija oli muodostunut suurelta osin köyhistä kouluttamattomista maanviljelijöistä, joihin upposi nämä taikaopit sangen syvään. Sotilaat kantoivat maagisia huiveja, he nuolivat pyhiä amuletteja ennen sotaan ryhtymistä, he kantoivat kaulakäädyissään pyhiä buddha amuletteja, metallin kaiverretuuja horoskooppeja ja muita talismaaneja. Ihoon oli tatuoitu pyhiä kuvioita. Kaikkein uskollisimpia tällaisen hölynpölyn seuraajat olivat Khmer-Kromit, jotka hylkäsivät Etelävietnamin tai USA:n armeijat palatakseen puolustamaan mennyttä (angkoriaanista) kotimaataan.
Liittoutuminen Hanoin kanssa
Suurimman osan kapinnallisten Lon Nolin vastaisista taisteluista vuosina 1970 – 1972 suorittivat vietnamilaiset joukot tai kambodzhalaiset vietnamilaisten komennuksen alaisuudessa [9]. Taistelujen kuluessa punakhmerien joukot (FUNKin) tulivat paremmin organisoituneeksi, suuremmiksi ja itsetietoisemmiksi. Organisoinnista kantoi lopulta päävastuun vietnamilaiset. FUNK muistutti monin paikoin NLF:n organisaatiota CIA:n raportin mukaan [89]. Raportti kuvailee miten vietnamilaiset organisoivat khmerien taistelurintaman. Siinä väitetään (kuten Sihanouk myös oletti) Hanoin olleen keskeinen tekijä punakhmerien muotoutumisessa sekä taustavaikuttajana. Dokumentti myös arvelee Vietnam vihamielisyyden juurten olleen tässä (kuvitellussa) ohjauksessa. Tosiasiassa Pol Potin hallinnossa kyti jo varhain vahva antivietnamilainen hiillos jo ennen Saloth Sarin ensimmäistä Kiinan matkaa ja hiillos lehahti roihuun vasta kun vastavallankumoukselliset ryhmittäytyivät vuoden 1976 jälkeen tarkoituksenaan kaataa Pol Potin Demokraattisen Kambodzhan hallinto. Kuten olemme jo monesti nähneet aikaisemmissa kirjeissä, niin Hanoin vaikutus oli lopulta hyvin marginaalinen yhdistyneen Issarakin, UIF:n, muotoutumisen jälkeen ja ennen Lon Nolin vallankaappausta. Vasta kaappauksen jälkeen Hanoista tuli merkittävä, suorastaan dominoiva, tekijä.
Monissa punakhmereiltä kaapatuissa dokumenteissa ei koskaan mainita Vietnamia tai sen osuutta taisteluissa. Useimmissa jätetään koko yhteisen rintaman olemassaolo mainitsematta. Sen sijaan korostetaan vahvasti sodan olevan luokkataistelu. Eräässäkin dokumentissa todetaan: ”Meidän ei pidä sietää imperialistien, feodalistien ja kapitalistien hallintoa, joka aiheuttaa kärsimystä kansalle. Meidän pitää palvella alistetun kansan, maanviljelijöiden ja työläisten etuja”. Samaisessa dokumentissa mainitaan vain kerran Vietnam: ”Meidän pitää toimia yhteistyössä Vietnamin kanssa voidaksemme taistella amerikkalaista imperialismia vastaan. Kuitenkin meidän täytyy suojella itsenäisyyttämme, yksilöllisiä ominaisuuksiamme, muodostaa kansamme tulevaisuus, säilyttää solidaarisuutemme antiamerikkalaisissa toiminnoissamme ja olla vapaita puuttumisessa sisäisiin asioihimme”[8].
Heti kaappauksen jälkeen palasivat monet niistä, jotka olivat muuttaneet Hanoihin pitkällä marssilla heti Geneven sopimuksen jälkeen vuosina 1954 – 1955. Samoin ne, jotka myöhemmin olivat muuttaneet Vietnamiin, palasivat liittyäkseen Sihanoukin FUNK:iin. Nämä palaavat joukot olivat saaneet koulutuksensa Hanoissa ”Vietnamilais-Khmeriläisessä ystävyys koulussa”. Koulun oppiaineita olivat Vietnamin kieli, poliittiset aiheet ja sotilaskoulutusjaksoja. Punakhmerit kutsuivat heitä ihmisiksi, joilla oli ”khmerien keho ja vietnamilainen mieli”. Kurssin käyneet olivat toki paremmin varustautuneet Marxilais-Leniniläiseen vallankumoukseen ja sotilaallisiin taisteluihin kuin heidän Kambodzhassa olleet sisaret ja veljet. Seikka sai punakhmerit olemaan kateellisia, varuillaan ja pelästyneinä, kun eivät voineet olla varmoja heidän lojaalisuudestaan. Heidän saapuminen oli kuitenkin koko FUNK:lle siunauksellista kun punakhmerit liittolaisineen olivat huonosti aseistuneita (varhain 1971 runsaasta 100 000 taistelijasta vain 10 000 oli aseistautuneita), huonosti koulutettuja ja kuri oli tipotiessään (armeija tarvitsee kuria, vaikka alokasaikana moni suomalainen nuorukainen sitä ihmettelee).
Paluumuuttajat matkustivat sadan hengen ryhmissä pitkin Hi Chi Minh polkuja. Kolmen kuukauden matka oli vaivalloinen, uuvuttava ja kuluttava. Ehkäpä jopa kolmannes heistä kuoli matkalla pommituksiin, sairauksiin ja onnettomuuksiin. Kun he lopulta saapuivat perille, kohdeltiin heitä hyvin epäluuloisesti ja tylysti. Esimerkiksi, Chandler kertoo kirjassaan, erään majurin arvoisen upseerin todenneen: ”… meitä kehotettiin ... julistamaan hylänneemme Vietnamin Kommunistisen Puolueen ollaksemme uskollisia Punakhmereille ja Kambodzhan kansalle” [8]. Heitä kehotettiin luopumaan sotilaallisesti arvoistaan ja mukautumaan khmerien käytäntöön koska he eivät olleet tehneet mitään palveluksia vallankumoukselle ja Kambodzhan kansalle. Heidät riisuttiin myös välittömästi aseista. Myöhemmin sisällissodan aikana monet vastasaapuneista teloitettiin surutta. Vain pieni kourallinen heistä oli elossa kun Vietnam valloitti maan 1979.
Uusi strategia
Kaappauksen jälkeinen tilanne oli Saloth Sarille ja hänen esikunnilleen uusi. Samlautuin jälkeisen ensimmäisen sisällissodan (lähes olematon) taktiikka ja strategia pitäisi muuttaa perusteellisesti. Nyt Sihanouk kuten myös Vietnam olivat liittolaisia ja Kiina toimitti sekä aseellista että taloudellista apua. Marraskuussa 1970 punakhmerien johto perusti uuden tukikohdan. Kuinka ollakaan se nimitettiin K-1:ksi (vanhojen toimisto 100, 102 ja 104 sijaan). Seuraavat kaksitoista kuukautta Saloth Sarin tekemiset oli suunnattu vain yhteen päämäärään: Khmerien kommunistisen armeijan luomiseen ja miten johtaa sotaa kun vietnamilaisten osuus vähenee [3].
Uusi strategia sisälsi kolme seikkaa. Ensinnäkin sotilaallisesti kiirehditään hitaasti. Vahvistetaan vapautetut alueet ennen kuin valloitetaan uusia. Lon Nolin offensiiveihin vastataan ja jos vihollinen on onnistunut, niin valloitetaan alueet takaisin sen poistuttua paikalta. Toiseksi pyritään selventämään punakhmerin suhteet NLF:ään ja (pohjois) vietnamin kansan armeijaan. Saloth Sar ja Nuon Chea tapasivat paikallisen vietnamilaisen komentajia. Näissä neuvotteluissa sovittiin asteittaisesta vietnamilaisten osuuden vähentämisestä sekä siviili- että sotilaallisissa tehtävissä heti kun khmerit olivat valmiita ottamaan tehtävät vastaan. Näin toivottiin voitavan vähentää vietnamilaisten ja khmerien välisiä kahnauksia rintamalla ja muualla. Puoluejohto (vielä silloin) korosti hyvää yhteistyötä vietnamilaisten kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ieng Sary kiteytti asian sattuvasti: ”Yhdistyneenä voitamme, jakautuneena häviämme”.
Kaikesta vietnamilaisesta avusta ja puoluejohdon toiveista huolimatta monet khmerit jakoivat samat rasistiset ajatukset vietnamilaisista kuin mitä heidän Lon Nolin alaiset maanmiehensä olivat toteuttaneet Phnom Penhissä heti kaappauksen jälkeen (so. teloittaneet tuhansia vietnamilaisia). Pienempiä kahnauksia esiintyi monin paikoin rintamalla ja sen ulkopuolella.. Eräässäkin vietnamilaisessa dokumentissa todetaan: ”Olemme samaa mieltä sellaisen khmer kaaderin kanssa, joka toteaa: Vietnamilaiset ja khmerit halailevat toinen toistaan sen jälkeen kun ovat piesseet toisen siniseksi ja mustaksi” [8].
Kolmas uudessa strategiassa esiintyvä seikka oli poliittinen. Kun vietnamilaisten dominanssi oli kasvanut ja punakhmerien joukko laajentunut tuli ensiarvoisen tärkeäksi taata taistelujen lojaalisuus kambodzhalaisiin tavoitteisiin eikä vietnamilaisiin sekä lujittaa punakhmerien (CPK) määräävä asema vapautetuilla alueilla [3]. Niinpä päätettiin ensinnäkin, että FUNK:iin voi liittyä jokainen riippumatta heidän taustoistaan, kyselemättä sen enempää. Toiseksi vaatimukset puolueeseen liittymiseen tiukentuivat entisestään. Opiskelijat ja keskiluokkaiset maanviljelijät eivät enää voineet liittyä puolueeseen edes ehdokasjäseneksi kuten heidät hyväksyttiin 60-luvulla. Korkeintaan heidät voitiin hyväksyä nuorisojärjestöön. Keskiluokkaisella maanviljelijällä tarkoitettiin niitä, jotka saivat syödäkseen vuodet läpeensä joka päivä. Ainoastaan ’köyhillä viljelijöillä’ katsottiin olevan oikea luokkatausta pyrkiessään puoleen jäseniksi ja virkoihin. Näin monet punakhmerien kaadereista tuli entistä vihamielisempiä urbaania väestöä kohtaan. Seikalla tuli olemaan kohtalokkaat seuraukset punakhmerien astuttua valtaan ja toteuttaessaan omaa uutta agraariutopiaansa.
Lähteet:
Lähdeluettelon löydät täältä.