Lahjarahaa on helppo törsätä
Hallitseminen on valitsemista
John F. Kennedy
John F. Kennedy
Kambodzha oli ja on vielä kehitysmaa, jonka talouden tukiranka on maanviljely (vrt. postaukseen Matka Phnom Penhiin, maanviljelyksessä silti toivoa ). Kambodzhalainen maalaisperhe tienasi vuonna 1958 per henki 1700 rielia vuodessa ja ansiot nousivat noin 2300 rieliin vuonna 1969. 5-6 henkinen perhe tarvitsi vuonna 1958 noin 8200 rieliä vuodessa, joten he juuri ja juuri tulivat toimeen. Kun elinkustannukset kasvoivat, niin ostovoimalla korjattuna tulot itse asiassa pysyivät samana tai hieman laskivat. Jos nimittäin elinkustannusindeksia vuonna 1958 merkitään 100:lla niin 1969 se oli kasvanut 134:een. Suomen kielellä sanottuna vuoden 1969 2300 rielin tulo vastasi ostovoimaltaan vuoden 1958 1703 rieliä eli pysyi samana koko periodin, vaikka maahan oli pumpattu miljardi kaupalla ulkomaista rahaa. Miksi näin? Siitä seuraavassa.
 |
| Postauksen kuvat ovat Battambangin lähellä sijaitsevasta tiilimiilusta. Tiiliä tehdään vielä ikivanhoin menetelmin. Ainoa muutos on siinä, että tiilikärryssä on ilmakumipyörät ja savimassa puristetaan suuttimeen koneellisesti vaikka leikataan käsin |
Sihanoukin kauden loppuun mennessä, talonpoikien kurjuus ei siis vähentynyt mitenkään. Jo vuonna 1966 koko maan tulot per capita oli 4200 rielia. Koska 80 % väestöstä oli maalaisia, merkitsee tämä sitä että maassa oli huikeat tuloerot jo Sihanoukin aikana ja erot ovat vielä suuremmat tänään.
Toki kouluolot kehittyivät ja terveydenhoito kukoisti. Vuonna 1960 lukutaitoa oli vain 31% väestöstä kun 2008 väestölaskennan mukaan taito oli 77.6 %:lla (maaseudulla lukutaito on vielä tänään heikompi ja ei-khmeriä puhuvilla Ratakirin vähemmistökansallisuuksilla hieman vajaa 50 %, koko maassa miehillä lukutaito on parempi kuin naisilla (85.1 % / 70.9%). Koulutuksessa ja terveydenhoidossa oli siis saavutettu suuria edistysaskelia. Olennaisesti kuitenkin paljon heikommin kuin mitä käytetty rahamäärä olisi edellyttänyt. Kambodzha on malliesimerkki siitä, miten kehitysapu on epäonnistunut: varojen käyttö on tehotonta ja rapauttanut demokratiaa (jos sitä nyt on joskus ollutkaan)
Väestön oma säästöaste oli 50-luvulla hyvin alhainen ja pankit pieniä ja kehittymättömiä. Kambodzhalle toisen maailmansodan jälkeinen ulkopuolinen tuki on ollut elintärkeää, sillä on paikattu läpi 60-luvun ulkomaankaupan vajetta . Ensimmäisessä kaksivuotissuunnitelmassa vuodelta 1956 valtion budjetista 97 % tuli USA:sta, Kiinasta ja Ranskasta. Vain 2 % tuli itse khmereiltä. Tällainen ulkopuolinen apu voi joko pahentaa tai parantaa kehitysmaan tilannetta. 1970 vallankaappauksen jälkeen ulkopuolinen apu itse asiassa heikensi maan taloutta siinä määrin ettei se olisi avun loppuessa voinut säilyä hengissä. Seikka, joka usein unohdetaan arvioitaessa Pol Potin toimia.
 |
| Poltetut tiilett puretaan miilusta. |
Ranskan vallan taloudesta
Ennen Sihanoukia (ja toista maailmansotaa) Kambodzhan talous oli lähes yksinoman maataloutta omaan käyttöön, pienimuotoista käsityöteollisuutta ja raaka-aineiden (kuten kumin ja mausteiden) vientiä muihin maihin erityisesti Saigon-Cholon markkinoille.
Ranskalaiset eivät juurikaan välittäneet kehittää maata muuhun kuin omaan itsekeskeiseen tarkoitukseen eli rakentaa muutama välttämätön tie, kasvattaa riisin viljelyalaa ja luoda kumiviljelmiä Vietnamin vastaiselle rajalle Annamite vuoristoon. Kumintuotantoa kasvatettiin 1930 luvulla belgialaisen ja ranskalaisen pääoman turvin. Sophal Earin mukaan tuotanto ei juurikaan hyödyttänyt khmereja kun valtaosa työvoimasta oli rahdattu Vietnamista, näiden paremman tuottavuuden vuoksi. Tosiasiassa vietnamilaista työvoimaa jouduttiin käyttämään siksi, että Kambodzhassa ei juurikaan esiintynyt maatonta proletariaattia, ranskalaiset eivät juurikaan hallinneet khmerin kieltä ja kambodzhalaiselle maanviljelijälle riitti se elämänpiiri mitä oma kylä, struk, tarjosi (vrt. postaukseen Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ). Näin ranskalaisilla ei juurikaan ollut mitään keinoa houkutella valheellisin lupauksin tai pakottamalla ihmisiä orjan kaltaisiin olosuhteisiin.
Ranskalaiset eivät tehneet mitään maan orastavan teollisuuden kehittämiseksi, ei edes sen suojelemiseksi. Ainoa ulkomaankaupan reitti tapahtui Mekong jokea pitkin. Ranskalaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi kehittää Siamin lahden pikkuruisia satamakaupunkeja ulkomaankaupan tarpeisiin. Vaikka maatalouden hallinta oli hyvin feodaalista ja siirtomaahallinnon määräämää niin ennen toista maailmansotaa maaherroja ja maattomia talonpoikia ei juuri esiintynyt. Jokainen viljeli omaan tarpeeseen ja jos jotain jäi yli, myytiin se siirtomaahallinnolle. Saadut rahat käytettiin yleensä pääsemään irti ranskalaisten asettamasta työvelvoitteesta.
Ranskan vallan aikana Kambodzha oli koko Indokiinan alueella raskaimmin verotettu. Veroja maksettiin yleensä työvelvoitteella. Vuonna 1916 tuhannet maalaiset marssivat kuninkaan puheille saadakseen oikeudenmukaisen kohtelun. Lopulta muuan ranskalainen virkamies, Bardez, murhattiin verojen keräysmatkalla. Tapaus aiheutti suuren kohun maassa. Yksityiskohdista katso postaus maan muuttuminen rahantekokoneeksi .
Sihanoukin aika
Kun Kambodzha itsenäistyi täydellisesti vuoden 1954 Geneven konferenssin jälkeen, otti maa kuten Egypti ja Intia kurssikseen riippumattomuuden kummastakin maailmanpolitiikan suurvallasta, eli liittyi jäsenenä ns. Non Aligned Movement:iin (NaM). Talouspolitiikka oli jonkinlaista sosialismin ja buddhalaisuuden sekoitusta so. ei niinkään ammentanut akateemisesta marksilaisuuden traditiosta vaan suurena inspiraation lähteenä oli buddhalainen perinne. Tähän liittyi vahva maataloustuotteiden osuustoiminnallisuus, valtio-omisteiset yritykset, lukuisat rakennusprojektit koulutuksen ja terveydenhoidon massiivinen kehitys.
Sihanoukin aikainen taloudenpito, maan saavutettua itsenäisyyden, vuosien 1955 ja 1969 välisenä aikana oli siis epäilemättä jonkinlaista valtiojohtoista Keynesilaista taloutta [Ear op. cit]. Sama trendi mikä hallitsi Eurooppaa tuhon aikaan. Tosin on huomattava, että keynesiläisyys luotiin eurooppalaiseen teolliseen ja melko liberaaliin maailmaan, jota hallitsi kapitalistiset ja sosialidemokraattiset hallitukset. Euroopassa esiintyi jo silloin melko vahvat pankit, verojen keräys oli tehokasta ja tuontitullit arkipäivää. Maissa, joissa ei ollut samanlaisia vuosisataisia perinteitä korruptiolle, patruuna-asiakas suhteille kuin mitä Kambodzhassa oli (vrt. postaus Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ). Kambodzhassa tilanne ei myöskään ollut eurooppalaisen kaltainen kun pääoman ohjailu oli melko kehittymätöntä sekä teollisuustuotanto lähes olematonta. Viisivuotissuunnitelmat olivat pitkälle listoja, joissa oli lueteltu milloin milläkin perusteella tärkeiksi ymmärrettyjä töitä. Niissä ei juurikaan systemaattisesti pyritty erittelemään kokonaisvaltaisesti maan tarvetta. Slocomp taasen luonnehti taloutta toteamalla että ”Kambodzhassa oli markkinoita mutta ei ollut markkinataloutta. Termi ”esikapitalistinen” käytetään yleisesti sen kaltaista talouksista, mikä hallitsi Kambodzhaa”.
 |
| Savimassan puristuskone, oikealla puolella käsikäyttöinen leikkuri |
Kehitysapua
Teollisuuden ja infrastruktuurin kehittäminen tapahtui suurelta osin ulkopuolisen avun turvin joko suoranaisina rahalahjoituksina, lainoina tai kalustoavustuksina. Vuonna 1956 kiinalaiset toimittivat 22.4 miljoonan USD edestä kalustoavustuksia Phnom Penhiin osana meneillään oleviin teollistamisprojekteja. He avustivat tekstiili- ja lasitehtaan rakentamisessa varhain 60-luvulla. Monet muut maat avustivat monia muita hakkeita. Tšekkoslovakia lainasi rahaa traktoritehtaan, rengastehtaan ja sokerijalostamon perustamiseksi. Muita avustavia valtioita olivat Neuvostoliitto, Jugoslavia, Länsi-Saksa, Ranska, Japani ja Australia. USA:n talousapu vuosien 1955 ja 1960 välisenä aikana oli yhteensä 350 miljoonaa USD. Avustus suunnattiin koulutukseen, julkiseen terveydenhuoltoon ja maatalouden kehittämiseen.
Välttääkseen liiallista riippuvuutta ulkomaan avusta Kambodzha halusi osallistua myös itse tiettyihin hankkeisiin kuten ranskalaisten sponsoroimaan öljynjalostuslaitokseen. Phnom Penhin vaatimus osallistua johti usein projektien pienentämiseen ja Kambodzhalle myönnettyjen lainojen kutistumiseen. Supistaminen oli sinänsä kummallista kun avustuslainoilla olisi luotu paikallisia työpaikkoja. Sen sijaan lainaavassa maassa luotiin työtilaisuuksia ja paikattiin omaa työttömyyttä eikä niinkään paikattu paikallista khmerien työttömyyttä. Khmereille ei jäänyt usein muuta tehtävää kuin maksaa. Ranskalaisten avustuksella luotiin oikeastaan huomattava osa Shinoukvillen satamasta ja amerikkalaisten avustuksella tehtiin tie kaupungista Phnom Penhiin (samaista tietä pitkin kuljetettiin myöhemmin aseita NLF:lle taisteluun jenkkejä vastaan). Ranskalaisten ja saksalaisten avustuksella rakennettiin sieltä rautatie pääkaupunkiin.
Maatalous
Kambodzhan vientituotteet oli (ja on) kumi, riisi, maissi ja mausteet. 50-luvulla riisintuotanto kasvoi vuoden 1955 1.4 miljoonasta tonnista 2.4 miljoonaan tonniin vuonna 1960. Tuotanto säilyi samana koko 60-luvun. Sadot olivat sangen pieniä n. 1.2 tonnia hehtaarilta lukukuunottamatta Kompong Chomin ja Battambangin läänejä, joissa tuotto oli 50 % suurempi. Tehostamalla maataloutta olisi voitu saavuttaa jyvien tuotannossa 3 tonnia per hehtaari eli sama sato kun Suomessa nykyään. Sinänsä on paradoksaalista ettei maatalouden viennistä saatavia tuloja juurikaan käytetty maatalouden ja siitä riippuvan teollisuuden kehittämiseen, kuten parantamaan kastelujärjestelmää, tehostamalla lannoitusta ja koneellistamalla maanviljelyä.
Maatalous ja siihen läheisesti liittyvät toiminnot voidaan jakaa Earin mukaan kolmeen sektoriin. Ensimmäisessä sektorissa on itse maanviljely, kalastus ja metsänhoito sekä raaka-aineiden hankinta kuten kaivostoiminta ja kumiplantaasit. Toiseen sektoriin kuuluu sellainen teollinen valmistus, joka käyttää ensimmäisen sektorin tuottamia hyödykkeitä valmistaakseen joko lopullisia tuotteita tai muussa teollisuudessa käytettäviä välituotteita. Sektoriin kuuluu esimerkiksi koneiden asennus, rakennusteollisuus, elintarvikkeiden jalostus jne. Lopulta kolmas sektori sisältää kahden muun sektorin tarvitsemat palvelut ja hallinnointi. Tähän sektoriin kuuluu sellaisia toimintoja kuten koneiden ja laitteiden korjaus ja ylläpito, terveyden hoito, hiustenleikkaus, julkinen hallinto, logistiikka ja opetus. Kambodzha oli olennaisesti ensimmäisen sektorin valtio. Työvoimasta ensimmäiseen sektoriin kuului 81 %, toiseen sektoriin 4 % ja kolmanteen 15%.
Kun on tutkittu miten työvoima jakautuu monissa muissa kehitysmaissa, on laskettu keskiarvojen olevan em. sektorijaon mukaan (I)-sektori 56%, (II) 18% ja (III) 26% [115]. Sihanoukin Kambodzhassa nämä luvut kielivät maatalouden alhaisesta koneellistamisesta, kehittymättömästä teollisuudesta ja puutteista infrastruktuurissa. Seikka on osittain seurausta koulutuksen vinosta suuntauksesta, eikä valtio suunnannut viennistä saatuja pääomia kilpailukykyä parantaviin hankkeisiin (kuten maatalouden koneellistamiseen, kastelujärjestelmiin sekä raaka-aineiden jalostamiseen). Tilanne ensimmäisessä ja toisessa sektorissa on alkanut vasta viime aikoina hieman muuttua kuten saatoimme lukea postauksessa: Matka Phnom Penhiin, maataloudessa silti toivoa. Tuonnempana pohdimme vielä, miten tilanne on tänään muuttunut maailman pankin uusimpien tilastojen valossa.
Koulutus
Valtio sijoitti aikakautena merkittäviä summia koulutukseen (peräti 20 % budjetista), satamakaupunkien rakentamiseen, terveyden huoltoon, rakennettiin rautateitä jne. Nämä toimet rahoitettiin veroilla, tariffeilla ja ennen kaikkea ulkomaisella avustuksella.
Koulutuksen kehittyminen on hyvä indikaattori talouden kasvusta. Koulutus oli myös Sihanoukin ylpeyden aihe. Sophal Ear lainaa Delvertin kirjaa Le Cambodge (1983) ja esitti seuraavat luvut vuosilta 1955 ja 1968:
| 1955 | 1968 | |
| Ensimmäisen asteen kouluja Oppilaita | 2 731 311 000 | 5857 1 025 000 |
| Toisen asteen kouluja Oppilaita | 12 5 300 | 180 117 000 |
| Teknisiä kouluja oppilaita | 5 334 | 99 7 400 |
| Yliopistoja tiedekuntia oppilaita | 1 2 347 | 9 48 10 800 |
Koulutus kukoisti mutta oli sangen puutteellista, tasoltaan hyvin alhaista. Tämä oli pitkälle seurausta siitä, että Ranskan vallan aikana koulutusta ei juurikaan harrastettu (ensimmäinen khmerin kielinen lehti Nagra Watta perustettiin vasta 1934 ja toisen maailmansodan lopussa maassa oli vain kaksi lyseota eikä yhtään yliopistoa (vrt. postaukseen khmerit herätkää ). Näin maassa ei ollut riittävästi päteviä kokeneita yliopisto-opettajia eikä edes kurssikirjoja. Kolmiportainen koulujärjestelmä oli hyvin pitkälle Ranskan mallin mukainen eikä siinä esiintynyt kovin laajalti khmerien erityispiirteitä. Koulutuksen painopisteitä ei juurikaan suunniteltu kovin systemaattisesti, ei pohdittu mikä on maan tarve. Esimerkiksi humanistisilla aloilla oli enemmän opiskelijoita kuin teknisillä ja kaupallisilla aloilla, vaikka maan orastava teollisuus tarvitsi agronomeja, insinöörejä, teknikoita, ekonomeja, merkonomeja ja keksijöitä eikä niinkään esimerkiksi ranskalaisen kirjallisuuden tuntijoita kovin laajamittaisesti.
Yliopistosta ja korkeakouluista valmistuneilla oli vain hyvin vähän avoimia työpaikkoja tarjolla. Talouselämän kipeästi tarvitsemia asiantuntijoita oli aivan liian vähän. Koulutuksen skenaario oli sangen yksinkertainen: Kun olet suorittanut toisen tai kolmannen asteen tutkinnon niin voit päästä valtion sponsoroimaan toimeen (edellyttäen että olet Sangumin jäsen ja maksanut lahjusrahat liittymisestä). Akateeminen työttömyys tarjosi hedelmällisen maaperän oppineiden tyytymättömyyteen vallitsevia oloja ja Sihanoukin oikukasta johtamista vastaan, kuten aikaisemmista postauksista saatoimme lukea. Läpi koko 60-luvun esiintyi enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti tukahdutettuja opiskelijamielenosoituksia.
Työttömyysaste oli kaikesta huolimatta suhteellisen alhainen n. 7% koko maassa. Huomattava osa yliopiston käynneistä ei toiminut koulutustaan vastaavissa tehtävissä vaan kauppa-apulaisina ja riksakuskeina. Tänään on tilanne monin paikoin samanlainen. Tapasin matkallani paljon englannin kielestä loppututkinnon tehneitä kännykkämyyjiä ja torikauppiaita.
Terveydenhoito
Toinen hyvinvointiin liittyvä merkittävä trendi oli terveydenhuollon kehittäminen. Sairaaloiden lukumäärä lähes nelinkertaistui vuodesta 1955 (16 kpl) vuoteen 1968 (59) mennessä. Äitiysneuvoloiden ja muiden klinikoiden määrä kasvoi viisinkertaiseksi (103/553) ja apteekkien lukumäärä lisääntyi huikeasti (24/358)[Ear op. cit.]. Myöhemmin, Lon Nolin ja PolPotin aikakaudella nämä edistysaskeleet romahtivat täysin.
Verotus ja säästöt
Sihanoukin Kambodzhassa ei ollut juurikaan tuloveroa. Miten voisikaan olla kun verojen kerääminen olisi ollut hankalaa kehittymättömän pankkijärjestelmän kautta sekä maanviljelyksen arvon määrääminen olisi ollut vaikeaa. Sen sijaan kaikilla kulutustavaroilla oli arvonlisävero. Verojen kerääminen katu- ja torikauppiailta tapahtui jonkinlaisen huutokaupan kautta. Se joka voitti huutokaupan, oli lupa kerätä veroja (vastineeksi huutokaupassa tekemästään tarjouksesta). Liikemies, joka myi tavaraa liikehuoneistossa tai omisti pienen verstaan, taasen maksoi veroja paikalliselle verojen kerääjälle. Tämä verojen keräys oli hyvin korruptoitunutta kun verojen kerääjä arvioi myynnin hatusta tempaistun kirjanpidon mukaan, varsinainen kirjanpito oli lähes olematonta [Ear op. cit.]. Mutta toisaalta kun Kambodzhan talous riippui vahvasti ulkomaanavusta niin verotuksella ei ollut kovin suurta merkitystä. Tässä mielessä Kambodzhan talous ei ollut kovin keynesiläistä, kun siinä verotuksella on ratkaisevan tärkeä merkitys ohjaamassa tulonsiirtoja rikkailta köyhille (progressiivinen verotus) ja ohjaamassa kulutusta.
Jos verotus oli lähes marginaalista, niin myös oli ihmisten säästöaste. Vaikka keskimäärin ihmisillä oli 10 % tuloistaan säästöinä niin sillä ei ollut juurikaan merkitystä investointeihin. Säästöt olivat joko käteisenä (hillopurkissa) tai sijoituksina arvoesineisiin. Näitä säästöjä ei voitu siis käyttää hyödyksi.
Alamäki
Vaikka maataloudesta oli merkittäviä tuloja, niin ulkomaankauppa oli hyvin tuhlaavaista. Vaje oli kroonista vuodesta toiseen, vain kahtena vuonna se oli ylijäämäinen eli vuosina 1964 ja 1965 [Ear op. cit.]. Tällainen vaje indikoi kolmea seikkaa. Ensinnäkin valuutta on yliarvostettu, korvaavia kotimaisia tuotteita ei esiinny ja tuonti on pahasti vinoutunut muuhun kuin investointitarvikkeisiin (kuten koneisiin, näiden tarvitsemiin varaosiin ja polttoaineisiin).
Vaihtotaseen alijäämä olisi pitänyt johtaa voimakkaaseen rielin devalvointiin, jolloin vienti olisi vetänyt paremmin ja tuonti huonommin. Maan eliitti vastusti kuitenkin moisia korjausliikkeitä (kun silloin ylellisyystavaroiden hinta olisi kasvanut). Vaihtotaseen alijäämää paikattiin sen sijaan ulkomaisilla avustuksilla. Näin efektiivisesti avustukset valuivat pienen eliitin luksustuotteiden kyllästämiin elintapoihin. Jo vuonna 1962 Sihanoukin hallituksessa työskennellyt (tulevan DK:n presidentti) Khieu Samphan esitti ylellisyystavaroille voimakasta tullia. Maan eliitti vastusti moista ideaa ja sitä ei koskaan toteutettu [Ear, Solocomp op. cit.] Samlautin kapina olisi ehkä voitu välttää tuontitulleilla ja rielin voimakkaalla devalvaatiolla, jolloin valtio olisi voinut ostaa korkeammalla hinnalla maataloustuotteita viljelijöiltä ilman että vienti olisi tyrehtynyt tai inflaatio kiihtynyt.
[Latojan huomautus: Hilpeä havainto on, että Phnom Penhissä on yhä vieläkin englantilaisen luksusauton RolsRoycen myymälä. Ei oikein uskoisi näkevän sellaista pienessä kehitysmaassa (vauraassa Suomessa ei tällaista myymälää edes ole), katukuvassa vilistelee Range Rovereita, Lamborghineja ja Ferrareita. Silmäiltäessä tuontitilastoja pistää silmään arvometallien ja jalokivien suuri määrä eli yli 5 % koko tuonnista. On jännittävää nähdä mitä maassa tulee tapahtumaan jos Hun Sen väistyy (vaalit ovat 2018). Romahtaako hänen imperiuminsa silloin?]
Talouden alamäki alkoi jo vuonna 1963 kun Kambodzha irtisanoi suhteet Yhdysvaltoihin (suhteet solmittiin uudelleen 1969). Tällöin amerikkalainen ja amerikkalaisten määräysvallassa olevien instituutioiden antama talousapu tyrehtyi. Syynä irtisanomiseen oli se, että Sihanouk pyrki mahdollisimman suureen neutraliteetin, suvereniteettiin ja pysyä irti orastavasta Vietnamin sodasta. Taloudellinen riippuvuus vain yhdestä dominoivasta osapuolesta olisi hänen mukaan vaarantanut tätä itsemääräämispolitiikkaa. Washington tuki sekä Thaimaata että Etelä-Vietnamia ja näin sitoi näiden maiden käsiä. Näiden kahden naapurin kanssa Kambodzhalla oli rajakiistoja, maa pyrki pääsemään näistä ja näiden patruunoista riippumattomaksi. Halu riippumattomuuteen oli myös suuri kun Kambodzha oli 1700 ja 1800 luvulla näiden vasallivaltio.
Poliittisesti Sihanouk siis tasapainoili idän ja lännen välillä ja samalla etsien taloudellista tukea ilman suurta sitoutumista. Hän pyrki kaikin keinoin pitämään maansa irti Vietnamin sodasta. Kun USA tuki loppui, astui NL:n tuki osittain tilalle. Kun avustushanat vuonna 1963 hiipuivat, pyrki Sihanouk kansallistamaan pankit ja monopolisoimaan vientikaupan. Seurauksena oli, että näihin instituutioihin asettui korruptoituneita ja epäpäteviä virkamiehiä, joilla oli hyvin vähäinen käsitys kansantalouden mekanismeista.
Alamäki kiihtyi vuoden 1966 jälkeen kun edustuslaitos oli hyvin konservatiivinen (kts. Postausta Sihanouk hurjistuu ). Syynä talouden alamäkeen oli kehittymättömät talousinstituutiot (kuten pankit) ja markkinahäiriöiden laajuus ja syvyys. Toisaalta alamäkeen oli myös merkittävä vaikutus talouspoliittiset päätökset ja valinnat. Aikaisemmin hallituksissa ja edustuslaitoksessa oli merkittävä määrä Sangumiin liittyneitä vasemmistolaisia tasapainottamassa konservatiivien toimintaa. Nyt uudessa edustuslaitoksessa ei tällaista tasapainottavaa tekijää suuremmin esiintynyt ja Samlautin kapinan tukahduttamisen yhteydessä monet vasemmistolaiset painuivat joko maan alle (Phnom Penhissä, Siem Riepissä ja Battambangissa) tai painuivat maquisiin kapinoimaan Sihanoukia vastaan. Seurauksena tästä poliittisen kaksijakoisen polariteetin muuttumisesta singulaariseksi oli talouspolitiikan kurssin muutos konservatiivien ajamaan suuntaan.
Valtakautensa loppupuolella Sihanouk yritti korjata maansa talouden kurssia muuttamalla hallituksensa kokoonpanoa. Ensin nimitettiin ”viimeisen mahdollisuuden hallitus” ja kun tämä epäonnistui, niin nimitettiin Lon Nolin ja Sirik Matakin johtama ”kansallisen pelastuksen hallitus”, joka lopulta pisti Sihanoukin viralta. Loppuvuodesta 1969, Lon Nolin ja Sihanoukin ollessa Ranskassa, Sirik Matakin pani toimeen joitakin uudistuksia maan talouden tervehdyttämiseksi. Näitä oli laissez fair kapitalismin ottaminen käyttöön, raju 70 % rielin devalvointi (, joka olisi pitänyt tehdä aikaisemmin useampina pienempinä ”annoksina” jo 50- ja 60-luvulla), valtion ohjauksen poistaminen ulkomaan kaupasta ja pankeilta sekä 500-rielin seteleiden mitätöinti . Toisin sanoen merkittävin muutos talouspolitiikassa oli julkisen sektorin purkaminen ja painopisteen siirtäminen yksityiselle yrittäjyydelle. Toteutusmekanismina edistettiin kaupallista ja teollista kehitystä. Riisin ja maissin tuotanto liberalisoitiin sekä purettiin valtion monopoli jyvien ja viljakasvien viennissä. Ainoat monopolit, jotka jäivät valtiolle, oli sähkön jakelu yli 500 kW voimaloista, armeijaan liittyvät tuotantosektorit, rautatie, posti ja tietoliikenne. Näiden toimien toteutuminen oli kuitenkin hyvin lyhytaikaista ja monin paikoin niiden konkretisoitumisen keskeytti sisällissota [Sokty Chhair, Luyna Ung: Economic history of industrialization in Cambodia].
Sihanoukin valtakaudella oli olemassa kaikki edellytykset taloudelliseen kasvuun ja hyvinvointiin mutta näitä ei oikeastaan koskaan toteutettu laajalla mittakaavalla. Syynä oli Sihanoukin ympärillä pyörinyt näennäisdemokratia ja hyvin tehoton korruptoitunut hallinto. Vaikka maahan oli pumpattu miljardi kaupalla tukea, niin vunna 1968 teollisuustuotanto kattoi vain 12 % bruttokansantuotteesta, eli kolmanneksen riisin tuotannosta. Ulkomaankaupan vajetta paikattiin talousavulla. Rielia ei koskaan devalvoitu ja näin maataloustuotteiden vienti olisi voitu suojata markkinahäiriöiltä. Koulutus tähtäsi virkamiesuraan. Määrällä korvattiin laatu eikä varsinaisesti suunniteltu mitä maa oikein tarvitsee. Ostokyvyn eroosio johti elintason laskuun alle vuoden 1953 tason. Kansalaiset köyhtyivät eivätkä rikastuneet kuten muualla maailmassa tapahtui. Näin luotiin edellytykset kapinamielialalle, joka purkautui lukuisissa mielenosoituksissa Phnom Penhissä ja Siem Riepissä sekä lopulta Samlautin kapinassa ja sitä seuranneessa ensimmäisessä sisällissodassa. Taloudenpito loi lopulta edellytykset Punakhmerien nousulle ja toiseen sisällissotaan.
Hyvin pitkälle talouden alamäki oli myös seurausta asiantuntijoista piittaamattomasta narsistisen Sihanoukin hallinnosta: Hän ja vain hän itse tietää mikä on maalle parasta. Ja prinssin hoviin oli asettunut epäpätevä ahneuden maksimoiva, itsekäs ja irstas poliittinen ja taloudellinen prinssiä liehittelevä eliitti. Näin on vielä nykyään, prinssi on vain vaihtunut Hun Seniin, poliittiselta uraltaan maailman pitkäikäisimpään valtionpäämieheen.