Sihanouk liuotetaan
Elizabet Becker kertoo kirjassaan When the War was Over, Phnom
Penhissä kerrotusta huhusta. huhun mukaan kaupungin liepeillä on nähty maaliskuun
alussa valkoinen krokotiili. Tarina levisi nopeasti kaikkialle. Vanhan
legendan mukaan se esiintyi maanpäällä kun Kambodzha syntyi ja sen jälkeen se
valvoi ja ohjasi Mekongin virtausta. Erityisen ihmeellistä
oli Tongle Sap järven ja Mekongin välisen joen veden kulku, jota siis krokotiili ohjasi. Keväisin virtaus
on järveen päin muulloin poispäin ja näin maa on hedelmällinen aina. Legendan mukaan krokodiili nousee
maanpinnalle kun khmerien tulevaisuus on käännekohdassa.
Kun päiviä kului niin krokotiilihavaintoja tehtiin useita. Se joka laski näitä huhuja liikenteeseen suunnitteli varmaan suurta tapahtumaa.
Kuultuaan huhuista meni kuningataräiti Kossamak tarkastamaan linnassa säilytettävää pyhää miekkaa. Aina moitteettoman kiiltävä miekka oli muuttunut mustaksi. Ennusmerkkinä tulevista huonoista ajoista. Niin tämä pieni jumalien hylkäämä kansa tuli kokemaan seuraavat 9 vuotta niin kovia, että kautta maailmalla huokaistiin syvään.
Yhtenä päivänä maaliskuun 18 vuonna 1970 luki kansalliskokouksen puheenjohtaja lyhyen ilmoituksen hallituksen radiossa, että prinssi Norodom Sihanouk on poistettu asemastaan valtion päämiehenä. Yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti jatkunut monarkia oli lakkautettu.
… ja niin saapui vuosi 1970. Lon Nol ja Sihanouk poissa maasta. Hoitamassa - kuka ties terveyttään - kaukana Euroopassa. Prinssin serkku Sisowath Sirik Matak iloitsi. Ilo oli kahta suurempaa kun vuonna 1941 ranskalaiset istuttivat Sihanoukin kuninkaaksi, niin he tyystin jättivät huomioimatta Sirik Matakin Sisowath sukuhaaran. Haara, joka olisi ollut sangen luonteva jatkumo aikaisemmille kuninkaille (1909 syntynyttä Sisowath Monirethiä oli jo valmisteltu ja koulutettu tulevaksi kuninkaaksi). Sitä paitsi suositun Demokraattisen puolueen johtajana toimi haaraan kuuluva Sisowath Yuthevong kuten aikaisemmin esitettiin. On hyvät syyt uskoa Yuthevongin tulleen myrkytetyksi. Ilo oli siis ansaittua. Nyt oli Matakilla loistava tilaisuus saattaa maa järjestykseen. Talous kuosiin, vietnamilaiset pois maasta, armeijan iskukyky paremmaksi sekä impulssiivinen, toisinaan järjen vastainen, emotionaalinen ja hemmoteltu kakara, Sihanouk, lähettää huitsin Nevadaan.
Sirik Matakin lisäksi erityisesti kaksi ryhmää eli nuori urbaani eliitti sekä oikealta että vasemmalta ja korkeampi virkamiehistö suhtautui hyvin vastahankaisesti prinssiin, eivätkä ainakaan panisi pahakseen jos moista kukkoa ei enää olisi maassa. Ensimmäinen ryhmä siksi, että mielipiteen vapaus ja demokraattiset oikeudet olivat maassa hyvin rajallisia ja toinen ryhmä siksi, että prinssin toimet olivat usein ristiriitaisia ja hankaloitti virkamiesten toimintaa suuresti puhumattakaan prinssin epäsuorasti tai suoranaisesti hyväksymästä kaikkialle levittäytyneestä korruptiosta.
[Latojan huomautus: Prinssin puolison prinsessa Monineathin sukulaiset (äiti ja veli) sekä mahdollisesti itse prinssi kerrotaan luoneen omaisuuden korruptiolla. Vallankaappauksen jälkeisessä propagandassa väitettiin prinsessa Monineathin suositelleen prinssille kasinoiden perustamista. Laihana lohtuna vuoden 1969 70 % devalvaatio söi tästä omaisuudesta sangen suuren viipaleen.]
Talous oli kuralla ja siihen eivät kasinotkaan auttaneet. Ensi töikseen Matak sulki mokomat fortunan pyhäköt. Amerikkalaiset pommittivat oletettuja vietnamilaisten piilopaikkoja. Maan oma armeija oli kooltaan 40 000 miestä ja korkeintaan 10 000 oli edes jollain tavalla kyvykkäitä: Koulutus tipotiessään, väki motivoitumatonta, aseistus heikkoa ja muuta huonoa. Esimerkiksi yksinomaan Mondokirin läänissä (rajan vastakkaisella puolella kuin Vietnamin Buon Ma Thuot) oli yksi yksittäinen 320 miehen pataljoona jakautuneena 4 komppaniaan. Mikäli vakava kahakka syntyisi joko Pohjois- tai Etelä-Vietnamin kanssa kestäisi 2 – 3 päivää ennen kuin Phnom Penhistä saapuisi täydennystä ja tällöin pääkaupunki jäisi yksikseen ilman puolustusta. Kerran armeijan komentaja Thioun olikin todennut Pariisin poliisin olevan tehokkaampi ja kyvykkäämpi hoitamaan järjestystä kuin koko Kambodzhan armeija.
Kaikkeen tähän ja moneen muuhun tarvittiin jo ystävällisesti suhtautuvan Yhdysvaltojen apua. Suurlähetystö perustettu ja kohtapuoleen saadaan varmaan talous- ja sotilasapuakin – tuumaili pääministerin varamies. Tosin Sirik Matakin suureksi harmiksi Yhdysvallat pyrki vähentämään sitoutumistaan Indokiinaan – ei kovin pontevasti mutta kuitenkin. Aavan meren tuolla puolen kotiväki on saamassa tarpeekseen koko Indokiinan kolkasta. Jenkit halusivat lopun sille, että liian usein hyviä Amerikan poikia lähetettiin kotiin useampaan kertaan käytettävissä peltilaatikoissa, 300 lähetystä joka viikko.
Yhdysvaltojen vastavalitulla presidentillä Richard Nixonilla ja hänen turvallisuuspoliittisella neuvonantajalla Henry Kissingerillä oli vain yksi pulma: halu voittaa Vietnamin sota. Toiselta puolen maassa oli vahva sodanvastainen oppositio ja toiselta puolen voitto ei vain häämöttänyt. Vastakkaisella rintamalla oli runsaat 100 000 sissiä, amerikkalaisia puoli miljoonaa ja Etelä-Vietnamin armeija runsaat 850 000 miestä, rahaa ja kalustoa oli vaikka kuinka paljon tankkeja, helikoptereita, pommeja ja lentokoneita kun toisella puolen ei juuri mitään. Amerikkalaiset rähmivät samassa suossa missä ranskalaiset rypesivät 15 vuotta aikaisemmin, kuten Charles De Gaulle oli ennustanut jo 50 luvun lopussa. Eikä loppua näkynyt.
Sihanouk piti viskata valtionpäämiehen virasta pois. Kaikki olisikin onnistunut loistavasti, mutta naapurissa riehui Vietnamin sota, jolle sinänsä kyvykkäät hallituksen jäsenet eivät oikein voineet mitään. Kaappaus johti sisällissotaan ja sisällissota uuden utopistisen yhteiskunnan muodostamiseen. Kaappauksessa oli sodan vuoksi neljä riskitekijää, joita Sirik Matakin joukko ei kunnolla ottanut laskelmissaan huomioon (David Chandler: The Tragedy of Cambodian History, Yale Univeristy Press 1991). Ensinnäkin Sihanouk saattaisi tehdä vaihtokaupan missä hän säilyttäisi poissaolevana muodollisen valtiopäämiehen viran, pakolaishallituksen johtajana. Kaupassa vaihdettaisiin hänen nihkeä suhtautuminen kapinnallisiin punakhmerien ja vietnamilaisten sissien tukemiseen. Tällainen takinkääntö onnistuisi Sihanoukilta melko kivuttomasti. Toiseksi Pohjois-Vietnamilaiset (NVA) ja NLF:n joukot eivät noin vain alistuisi uuden hallituksen vaatimuksiin ja palaisivat kotiinsa Vietnamiin kiltisti. Ehei. Kolmanneksi Yhdysvallat ja Etelä-Vietnam vain seisoisivat aidosti poliittisesti ja aseellisesti jakautuneen Kambodzhan sivussa ikään kuin Vietnamin sotaa ei käytäisi lainkaan. Muka seisoisivat ja töljäisivät siinä vain rasat suorina. Ei suinkaan vaan puuttuivat maan tapahtumiin hyvin pontevasti. Neljänneksi punakhmerit (CPK) eivät lopettaisi aseellista kapinaansa. Kaikki nämä riskit toteutuivat ja maa ajautui sisällissodan tulimyrskyyn ja kaaokseen, jonka lopputulemana punakhmerit astuivat valtaan vuonna 1975.
Kävi nimittäin niin, että poisviskattu Sihanouk perusti Kiinassa pakolaishallituksen ja kehotti maaseudun väestöä aseelliseen kapinaan, liittymään punakhmereihin. Yhdysvallat ja Etelä-Vietnam jatkoivat pommituksia oletettujen vietnamilaisten piilopaikkoja vastaan. Tästäkö he vähät välittivät, kun pommitusten teho ei ollut kovin suuri vaikka siviilejä loukkaantui ja kuoli runsain mitoin. Vietnamilaiset tunkeutuivat vain syvemmälle sisämaahan, mokomatkin hyväkkäät, avustivat vieläpä punakhmerejä kapinassa. Lopulta Vietnamin sota laajeni Kambodzhan puolelle pommituksin ja maavoimien hyökkäyksin, josta oli vain seurauksena punakhmerien joukkojen ja suosion kasvu. Samlautin kapinan aikana kapinallisia oli vajaa pari tuhatta, vuonna 1973 heitä olikin jo 20 – 40 tuhatta, ehkä enemmänkin. Nämä olivat pääasiassa maaseudulta rekrytoitua väkeä. Näin suuri, vihaa täynnä oleva, joukko kykeni jo tekemään vallankumouksen ja luomaan vertaansa vailla olevan valtion, jossa kahtiajakoa kaupunkien ja maaseudun välillä ei enää ollut. Tilalle astui jatkuva nälkä, sairaudet, orjuuttaminen ja toistuvat teloitukset.
Sirik Matak ei näitä riskejä nähnyt. Sangen luottavaisin mielin hän otti vuoden 1970 vastaan. Lon Nol palasi Ranskasta. Tätä ennen hän oli tavannut Sihanoukin Roomassa, jossa he keskustelivat mitä vietnamilaisten kanssa pitäisi tehdä (amerikkalaiset olivat aloittaneet NVA/NLF joukkojen melko turhaksi osoittautuneen pommituksen jo 1969 (vrt. postaukseen Nixon astuu (ontuen) näyttämölle ). Ensi töikseen hän kielsi vanhojen 500 rielin seteleiden käytön ensinnäkin siksi, että markkinoilla oli paljon väärennettyjä seteleitä. Suurempana syynä kuitenkin oli että NLF:n agentit eivät voisi ostaa tarvikkeita käteisellä. Setelit olivat kulkeutuneet heidän käsiinsä kiinalaisten kommunistien kautta. Nämä olivat hankkineet ne Hong Kongista. Rahaa oli mutta sillä ei ollut mitään arvoa. Tällä tavalla kommunistien tappiot olivat lähes 70 miljoonaa USD. Tempulla heikennettiin edelleen maan huonossa jamassa olevaa taloutta. Samoin kuningashuonetta lähellä oleva korruptoitunut eliitti menetti huomattavasti kun monet olivat luoneet omaisuuden NLF:n hankintojen avulla.
Seuraavaksi Lon Nol, mahdollisesti Sihanoukin suostumuksella, kutsui Sihanoukin vanhan vihamiehen Etelä-Vietnamissa majailevan Son Ngoc Tanhin avustamaan (Chandler op.cit.). Tanh oli sangen suosittu Saigonin ja CIA:n silmissä kun hänellä oli hyvät suhteet Etelä-Vietnamin Khmer Krom ihmisten joukossa, ei oikein pitänyt kommunisteista eikä sen vertaa kuningashuoneesta. Hän avusti näiden Vietnamissa asuvien Khmerien rekrytoinnissa ja koulutuksessa, khmer pataljoonan muodostamisessa. Pataljoonasta käytettiin issarak ajoilta peräisin Khmer Srei nimeä. Pataljoonan apua tarvittiin nyt taistelemaan vietnamilaisia kommunisteja ja nationalisteja vastaan. Khmer Srei pataljoonaa hyödynnettiin amerikkalaisten operoimassa huippusalaisessa Daniel Boone operaatiossa. Tässä pataljoonan sotilaat tunkeutuivat Kambodzhan puolelle korkeintaan 30 km päähän rajasta. He keräsivät tiedustelutietoja khmer kielitaitoisina ja lopulta miinoittivat paluureittinsä, itsetuhoavilla miinoilla. Nämä miinat ovat sellaisia, että ne invalidisoivat itsensä ajan oloon, ainakin periaatteessa. Yhä vieläkin vaan monet ovat silti aktiivisia, suurena riesana rajaseudun asukkaille ja erityisesti lapsille.
Aikaisemmin muutama sata Khmer Serei partisaania oli ”loikannut” prinssin armeijaan. Prinssi oli toivonut voivansa painostaa vietnamilaisia kommunisteja näiden hyvin koulutettujen ja täysin aseistettujen miesten avulla. Sihanouk ei pitänyt toimenpidettä kovin vaarallisena kun hän tiesi Lon Nolin ja Son Nog Tanhin välillä vallitsevan juopa, kumpikaan ei luottanut toisiinsa. Juopa oli syntynyt jo silloin kun maa tavoitteli itsenäisyyttään. Kuten muistetaan Issarak postauksesta Tanh oli liittoutunut Issarakiin ja Siem Riepin sotilaskomentajana toimi silloin Lon Nol, joka taasen tappeli Issarakin kanssa. Monet historioitsijat pitävät tätä Khmer Serei ”loikkaamista” troijan hevosena eli miehet toimivat vakoilijoina ja kykenivät puuhastelemaan prinssin armeijassa mielin määrin, joko Etelä-Vietnamin tavoitteiden ajamiseksi tai mahdollisen kaappauksen suorittamiseksi.
Yhdysvallat oli kiistänyt hyvät suhteensa Son Ngoc Tanhin kanssa, mutta tarkastuskäynneissä rajaseuduille hän käytti aina amerikkalaisia helikoptereita (Shawcross: Sideshow, Kissinger Nixon ant the Destruction of Cambodia). Tanhin kautta amerikkalaiset saivat oman miehensä, ”kotiryssänsä”, Kambodzhan hallintokoneistoon. Lon Nolin aikakaudella (Kambodzhan tasavallan aikaan) hänestä tuli hallituksen ministeri kun oli keskeinen vaikuttaja kaappauksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa linkki Amerikkalaisten upseereiden ja Lon Nolin sekä Sirik Matakin lähipiirin miesten välillä, kuten muuan CIA:n työntekijä Frank Snepp on myöhemmin kertonut. Indonesian suurlähetystö oli hyvin tärkeä yhteyskanava. He nimittäin opastivat Lon Nolia ja välittivät suunnitelmien edistymisestä Saigoniin. Amerikkalaiset korkean tason sotilashenkilöt tiesivät pari päivää etukäteen kaappauksesta. Snepin mukaan Saigonin CIA:n toimistossa keskusteltiin työtovereiden kesken siitä, että he kasvattavat Son Ngoc Tanhia mahdollisena Sihanoukin korvaajaksi. Vuoden 1970 alussa rohkaisivat sekä häntä että Lon Nolia Sihanoukin seuraajaksi (Shawcross op. cit.). Ainakin Snepin mukaan CIA:lla oli kaappauksessa jollain tavalla sormensa pelissä. Ehkei kuitenkaan suunnittelussa vaan neuvonantajina, henkilövalinnoissa ja valetiedon levittämisessä.
Yhdysvallat on kiistänyt osallisuutensa koko kaappaukseen ja Kissinger on väittänyt kaappauksen tulleen yllätyksenä. Sikäli ihmeellistä, että Phnom Penhistä ja Vietnamista lähetettiin salaisiksi luokiteltuja (”eyes only”) raportteja Washingtoniin. Kuvittelisi Kissingerin osaavan lukea näitä oman organisaationsa lähettämiä selvityksiä (Shawcross op. cit.). Jo kaappauksen alkuajoista lähtien Amerikkalaisten osuutta on epäilty vahvasti kun muualta (erityisesti Etelä-Amerikasta ja Etelä-Vietnamista) on saatu näyttöä CIA:n keskeisestä roolista oikeistokaappausten suorittamisessa. Mitään dokumentteja puolesta tai vastaan CIA:n osallisuudesta Kambodzhan kaappaukseen ei ole esiintynyt missään, siitäkin huolimatta, että monet amerikkalaiset journalistit syyllisyyden tunnossaan ovat kääntäneet lähes jokaisen löytämänsä kiven ympäri. Toisaalta tällaiset epäilykset heijastavat liioiteltua käsitystä CIA:n omasta vallasta ja toisaalta myös väheksytään sitä, ettei maalla olisi riittävästi omastakin takaa voimaa ja kykyä, kyvykkäitä henkilöitä toimenpanemaan ja suunnittelemaan kaappausta. Jos kaappaus taasen oli Sihanoukin itsensä orkestroima niin CIA:n puuttuminen olisi ollut vain haitaksi.
Vaikka sisäpoliittiset syyt olivat jo riittäviä kaappauksen suorittamiseksi, oli sillä kuitenkin merkittävä hyöty Yhdysvalloille, tapahtui USA:n toiveiden mukaisesti. Sekä Lon Nol että prinssin serkku Sirik Matak suhtautuvat sangen myötämielisesti Yhdysvaltoihin ja olivat voimakkaan antivietnamilaisia. Vietnamilaiset sissit ahdistelivat kovasti rajaseuduilla amerikkalaisia ja Etelä-Vietnamilaisia joukkoja. Tarvittiin siis massiivisia toimenpiteitä sissejä vastaan. Yksi näistä oli suurten joukko-osastojen lähettäminen Kambodzhan maaperälle. Tähän taasen prinssi ei olisi mitenkään suostunut. Joten prinssin syrjäyttäminen olisi myös suotavaa.
Sihanouk uskoi suhteensa kansaansa, lapsiinsa, takasi maan stabiliteetin, mutta toisaalta hän ei koskaan kyennyt yhdistämään maataan. Se säilyi feodaalisena kuningaskuntana, perintönä ikivanhasta okya järjestelmästä. Tässä erilaiset paronit, sotaherrat ja maanomistajat hallitsivat omia läänityksiään, maksamalla prinssille tribuutteja ja tunnustuksia. Monet kutsuvat, nykyään, järjestelmää korruptioksi, mutta tosiasiassa järjestely oli ikivanha patruuna-asiakas suhde, jolla maata oli hallittu jo satoja vuosia (vrt. postaukseen Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia). Loppujen lopuksi, kuten Shawcross kirjassaan Sideshow Kissinger, Nixon, and the destruction of Cambodia kirjoittaa: ”hänen poliittinen järjestelmänsä, Sangkum, oli hieman enemmän kuin mahtavien perheiden ja eri ideologien muodostamien klikkien löysä liittoutuma, joka säilyi nöyränä kun ei ollut vaihtoehtoja ja toisaalta hän nautti todellisesta suosiosta”.
Vähän kerrallaan Sihanoukin luoma feodaalinen kuningaskunta murtui pala palata. Muille kuin Sangumiin sisäistyneille luokille ei oikeastaan ollut sijaa. Erityisesti keskiluokkaa ei juurikaan ollut. Luokka, joka läntisissä maissa toisaalta stabiloi yhteiskunnan ja toisaalta asiantuntemuksellaan kehittää yhteiskuntaa. Itsenäisyyden jälkeen koulutusta kehitettiin maassa voimallisesti, mutta se oli voimakkaasti vinoon suuntautunut, ei tähdännyt siihen mitä maa tarvitsi (asiantuntijoita teollisuuden ja maatalouden kehittämiseen eikä niinkään humanisteja). Maassa ei tehty mitään kunnianhimon ja ammatillisen ylpeyden kannustamiseksi. Päin vastoin. Jotta saisi työpaikan maan hallinnossa pitäisi kuulua Sangumiin. Jotta pääsisi ylenemään parempiin tehtäviin pitäisi olla Sihnoukin hovin jäsen. Monet yliopistoista valmistuneet eivät pitäneet tätä houkuttelevana mahdollisuutena. Sihanouk oli todennut tälle luokalle: ”En ole koskaan hyväksynyt poliittista häviötä elämässäni. Voitte tehdä kuten haluatte, mutta teidän ei pidä ajatella että voisitte kukistaa minut, koska olen sellainen mies, joka ei koskaan hyväksy häviötä. Hyväksyn vain rangaistuksen kansalta, te ette ole kansa. Kuulutte erityiseen kategoriaan, toiseen luokkaan, teille ei ole prinssiä eikä kansaa”. [Shawcross op.cit.] Monelle opiskelleille tällainen ylimielisyys oli hyvin vaikeat sulattaa.
Monet niistä, jotka olivat opiskelleet ulkomailla, erityisesti Ranskassa, vangittiin kun nämä olivat rohjenneet esittämään ajatuksia, joista päivittäin keskusteltiin ulkomaisten yliopistojen käytävillä. Kuten Shawcross kirjoitti: ”Skeptismi saattoi johtaa kriittisyyteen, kriittisyys taasen lése majestéen (majesteettirikokseen), lése majesté taasen merkitsi vankilaa ja toisinaan kuolemantuomiota”. Läpi koko 60 luvun Sihanoukin itsevaltius tuli päivä päivältä entistä ennakoimattomaksi ja suuri joukko nuoria miehiä ja naisia oikealta ja vasemmalta pakeni joko Ranskaan tai metsiin liittyäkseen Punakhmereihin tai Son Nog Tanhin joukkoihin. Tyytymättömyys ”uhkien ja varjojen” aikakautena kasvoi alvariinsa suurimmissa opiskelijakaupungeissa Phnom Penhissä, Siem Riepissä ja Battambangissa. Hyvin ohut keskiluokka, opiskelijoiden väheksyminen ja akateeminen työttömyys lopulta loi omalta osaltaan edellytyksiä vallankaappaukselle. Halulle modernisoida maa eurooppalaisten tasa-arvoisen oikeusvaltioiden ihanteiden suuntaan. Tuonnempana pohditaan miten nämä ihanteet vuoden sisällä kääntyivät vastakohdakseen, verrattomaksi sotilasdiktatuuriksi. Eivätkä nämä ihanteet ole toteutuneet vieläkään.
Kun päiviä kului niin krokotiilihavaintoja tehtiin useita. Se joka laski näitä huhuja liikenteeseen suunnitteli varmaan suurta tapahtumaa.
Kuultuaan huhuista meni kuningataräiti Kossamak tarkastamaan linnassa säilytettävää pyhää miekkaa. Aina moitteettoman kiiltävä miekka oli muuttunut mustaksi. Ennusmerkkinä tulevista huonoista ajoista. Niin tämä pieni jumalien hylkäämä kansa tuli kokemaan seuraavat 9 vuotta niin kovia, että kautta maailmalla huokaistiin syvään.
Yhtenä päivänä maaliskuun 18 vuonna 1970 luki kansalliskokouksen puheenjohtaja lyhyen ilmoituksen hallituksen radiossa, että prinssi Norodom Sihanouk on poistettu asemastaan valtion päämiehenä. Yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti jatkunut monarkia oli lakkautettu.
 |
| Sirik Matak ja Lon Nol |
… ja niin saapui vuosi 1970. Lon Nol ja Sihanouk poissa maasta. Hoitamassa - kuka ties terveyttään - kaukana Euroopassa. Prinssin serkku Sisowath Sirik Matak iloitsi. Ilo oli kahta suurempaa kun vuonna 1941 ranskalaiset istuttivat Sihanoukin kuninkaaksi, niin he tyystin jättivät huomioimatta Sirik Matakin Sisowath sukuhaaran. Haara, joka olisi ollut sangen luonteva jatkumo aikaisemmille kuninkaille (1909 syntynyttä Sisowath Monirethiä oli jo valmisteltu ja koulutettu tulevaksi kuninkaaksi). Sitä paitsi suositun Demokraattisen puolueen johtajana toimi haaraan kuuluva Sisowath Yuthevong kuten aikaisemmin esitettiin. On hyvät syyt uskoa Yuthevongin tulleen myrkytetyksi. Ilo oli siis ansaittua. Nyt oli Matakilla loistava tilaisuus saattaa maa järjestykseen. Talous kuosiin, vietnamilaiset pois maasta, armeijan iskukyky paremmaksi sekä impulssiivinen, toisinaan järjen vastainen, emotionaalinen ja hemmoteltu kakara, Sihanouk, lähettää huitsin Nevadaan.
Taustaa
Sirik Matakin lisäksi erityisesti kaksi ryhmää eli nuori urbaani eliitti sekä oikealta että vasemmalta ja korkeampi virkamiehistö suhtautui hyvin vastahankaisesti prinssiin, eivätkä ainakaan panisi pahakseen jos moista kukkoa ei enää olisi maassa. Ensimmäinen ryhmä siksi, että mielipiteen vapaus ja demokraattiset oikeudet olivat maassa hyvin rajallisia ja toinen ryhmä siksi, että prinssin toimet olivat usein ristiriitaisia ja hankaloitti virkamiesten toimintaa suuresti puhumattakaan prinssin epäsuorasti tai suoranaisesti hyväksymästä kaikkialle levittäytyneestä korruptiosta.
[Latojan huomautus: Prinssin puolison prinsessa Monineathin sukulaiset (äiti ja veli) sekä mahdollisesti itse prinssi kerrotaan luoneen omaisuuden korruptiolla. Vallankaappauksen jälkeisessä propagandassa väitettiin prinsessa Monineathin suositelleen prinssille kasinoiden perustamista. Laihana lohtuna vuoden 1969 70 % devalvaatio söi tästä omaisuudesta sangen suuren viipaleen.]
Talous oli kuralla ja siihen eivät kasinotkaan auttaneet. Ensi töikseen Matak sulki mokomat fortunan pyhäköt. Amerikkalaiset pommittivat oletettuja vietnamilaisten piilopaikkoja. Maan oma armeija oli kooltaan 40 000 miestä ja korkeintaan 10 000 oli edes jollain tavalla kyvykkäitä: Koulutus tipotiessään, väki motivoitumatonta, aseistus heikkoa ja muuta huonoa. Esimerkiksi yksinomaan Mondokirin läänissä (rajan vastakkaisella puolella kuin Vietnamin Buon Ma Thuot) oli yksi yksittäinen 320 miehen pataljoona jakautuneena 4 komppaniaan. Mikäli vakava kahakka syntyisi joko Pohjois- tai Etelä-Vietnamin kanssa kestäisi 2 – 3 päivää ennen kuin Phnom Penhistä saapuisi täydennystä ja tällöin pääkaupunki jäisi yksikseen ilman puolustusta. Kerran armeijan komentaja Thioun olikin todennut Pariisin poliisin olevan tehokkaampi ja kyvykkäämpi hoitamaan järjestystä kuin koko Kambodzhan armeija.
Kaikkeen tähän ja moneen muuhun tarvittiin jo ystävällisesti suhtautuvan Yhdysvaltojen apua. Suurlähetystö perustettu ja kohtapuoleen saadaan varmaan talous- ja sotilasapuakin – tuumaili pääministerin varamies. Tosin Sirik Matakin suureksi harmiksi Yhdysvallat pyrki vähentämään sitoutumistaan Indokiinaan – ei kovin pontevasti mutta kuitenkin. Aavan meren tuolla puolen kotiväki on saamassa tarpeekseen koko Indokiinan kolkasta. Jenkit halusivat lopun sille, että liian usein hyviä Amerikan poikia lähetettiin kotiin useampaan kertaan käytettävissä peltilaatikoissa, 300 lähetystä joka viikko.
Yhdysvaltojen vastavalitulla presidentillä Richard Nixonilla ja hänen turvallisuuspoliittisella neuvonantajalla Henry Kissingerillä oli vain yksi pulma: halu voittaa Vietnamin sota. Toiselta puolen maassa oli vahva sodanvastainen oppositio ja toiselta puolen voitto ei vain häämöttänyt. Vastakkaisella rintamalla oli runsaat 100 000 sissiä, amerikkalaisia puoli miljoonaa ja Etelä-Vietnamin armeija runsaat 850 000 miestä, rahaa ja kalustoa oli vaikka kuinka paljon tankkeja, helikoptereita, pommeja ja lentokoneita kun toisella puolen ei juuri mitään. Amerikkalaiset rähmivät samassa suossa missä ranskalaiset rypesivät 15 vuotta aikaisemmin, kuten Charles De Gaulle oli ennustanut jo 50 luvun lopussa. Eikä loppua näkynyt.
Sihanouk piti viskata valtionpäämiehen virasta pois. Kaikki olisikin onnistunut loistavasti, mutta naapurissa riehui Vietnamin sota, jolle sinänsä kyvykkäät hallituksen jäsenet eivät oikein voineet mitään. Kaappaus johti sisällissotaan ja sisällissota uuden utopistisen yhteiskunnan muodostamiseen. Kaappauksessa oli sodan vuoksi neljä riskitekijää, joita Sirik Matakin joukko ei kunnolla ottanut laskelmissaan huomioon (David Chandler: The Tragedy of Cambodian History, Yale Univeristy Press 1991). Ensinnäkin Sihanouk saattaisi tehdä vaihtokaupan missä hän säilyttäisi poissaolevana muodollisen valtiopäämiehen viran, pakolaishallituksen johtajana. Kaupassa vaihdettaisiin hänen nihkeä suhtautuminen kapinnallisiin punakhmerien ja vietnamilaisten sissien tukemiseen. Tällainen takinkääntö onnistuisi Sihanoukilta melko kivuttomasti. Toiseksi Pohjois-Vietnamilaiset (NVA) ja NLF:n joukot eivät noin vain alistuisi uuden hallituksen vaatimuksiin ja palaisivat kotiinsa Vietnamiin kiltisti. Ehei. Kolmanneksi Yhdysvallat ja Etelä-Vietnam vain seisoisivat aidosti poliittisesti ja aseellisesti jakautuneen Kambodzhan sivussa ikään kuin Vietnamin sotaa ei käytäisi lainkaan. Muka seisoisivat ja töljäisivät siinä vain rasat suorina. Ei suinkaan vaan puuttuivat maan tapahtumiin hyvin pontevasti. Neljänneksi punakhmerit (CPK) eivät lopettaisi aseellista kapinaansa. Kaikki nämä riskit toteutuivat ja maa ajautui sisällissodan tulimyrskyyn ja kaaokseen, jonka lopputulemana punakhmerit astuivat valtaan vuonna 1975.
Kävi nimittäin niin, että poisviskattu Sihanouk perusti Kiinassa pakolaishallituksen ja kehotti maaseudun väestöä aseelliseen kapinaan, liittymään punakhmereihin. Yhdysvallat ja Etelä-Vietnam jatkoivat pommituksia oletettujen vietnamilaisten piilopaikkoja vastaan. Tästäkö he vähät välittivät, kun pommitusten teho ei ollut kovin suuri vaikka siviilejä loukkaantui ja kuoli runsain mitoin. Vietnamilaiset tunkeutuivat vain syvemmälle sisämaahan, mokomatkin hyväkkäät, avustivat vieläpä punakhmerejä kapinassa. Lopulta Vietnamin sota laajeni Kambodzhan puolelle pommituksin ja maavoimien hyökkäyksin, josta oli vain seurauksena punakhmerien joukkojen ja suosion kasvu. Samlautin kapinan aikana kapinallisia oli vajaa pari tuhatta, vuonna 1973 heitä olikin jo 20 – 40 tuhatta, ehkä enemmänkin. Nämä olivat pääasiassa maaseudulta rekrytoitua väkeä. Näin suuri, vihaa täynnä oleva, joukko kykeni jo tekemään vallankumouksen ja luomaan vertaansa vailla olevan valtion, jossa kahtiajakoa kaupunkien ja maaseudun välillä ei enää ollut. Tilalle astui jatkuva nälkä, sairaudet, orjuuttaminen ja toistuvat teloitukset.
Sirik Matak ei näitä riskejä nähnyt. Sangen luottavaisin mielin hän otti vuoden 1970 vastaan. Lon Nol palasi Ranskasta. Tätä ennen hän oli tavannut Sihanoukin Roomassa, jossa he keskustelivat mitä vietnamilaisten kanssa pitäisi tehdä (amerikkalaiset olivat aloittaneet NVA/NLF joukkojen melko turhaksi osoittautuneen pommituksen jo 1969 (vrt. postaukseen Nixon astuu (ontuen) näyttämölle ). Ensi töikseen hän kielsi vanhojen 500 rielin seteleiden käytön ensinnäkin siksi, että markkinoilla oli paljon väärennettyjä seteleitä. Suurempana syynä kuitenkin oli että NLF:n agentit eivät voisi ostaa tarvikkeita käteisellä. Setelit olivat kulkeutuneet heidän käsiinsä kiinalaisten kommunistien kautta. Nämä olivat hankkineet ne Hong Kongista. Rahaa oli mutta sillä ei ollut mitään arvoa. Tällä tavalla kommunistien tappiot olivat lähes 70 miljoonaa USD. Tempulla heikennettiin edelleen maan huonossa jamassa olevaa taloutta. Samoin kuningashuonetta lähellä oleva korruptoitunut eliitti menetti huomattavasti kun monet olivat luoneet omaisuuden NLF:n hankintojen avulla.
Seuraavaksi Lon Nol, mahdollisesti Sihanoukin suostumuksella, kutsui Sihanoukin vanhan vihamiehen Etelä-Vietnamissa majailevan Son Ngoc Tanhin avustamaan (Chandler op.cit.). Tanh oli sangen suosittu Saigonin ja CIA:n silmissä kun hänellä oli hyvät suhteet Etelä-Vietnamin Khmer Krom ihmisten joukossa, ei oikein pitänyt kommunisteista eikä sen vertaa kuningashuoneesta. Hän avusti näiden Vietnamissa asuvien Khmerien rekrytoinnissa ja koulutuksessa, khmer pataljoonan muodostamisessa. Pataljoonasta käytettiin issarak ajoilta peräisin Khmer Srei nimeä. Pataljoonan apua tarvittiin nyt taistelemaan vietnamilaisia kommunisteja ja nationalisteja vastaan. Khmer Srei pataljoonaa hyödynnettiin amerikkalaisten operoimassa huippusalaisessa Daniel Boone operaatiossa. Tässä pataljoonan sotilaat tunkeutuivat Kambodzhan puolelle korkeintaan 30 km päähän rajasta. He keräsivät tiedustelutietoja khmer kielitaitoisina ja lopulta miinoittivat paluureittinsä, itsetuhoavilla miinoilla. Nämä miinat ovat sellaisia, että ne invalidisoivat itsensä ajan oloon, ainakin periaatteessa. Yhä vieläkin vaan monet ovat silti aktiivisia, suurena riesana rajaseudun asukkaille ja erityisesti lapsille.
Aikaisemmin muutama sata Khmer Serei partisaania oli ”loikannut” prinssin armeijaan. Prinssi oli toivonut voivansa painostaa vietnamilaisia kommunisteja näiden hyvin koulutettujen ja täysin aseistettujen miesten avulla. Sihanouk ei pitänyt toimenpidettä kovin vaarallisena kun hän tiesi Lon Nolin ja Son Nog Tanhin välillä vallitsevan juopa, kumpikaan ei luottanut toisiinsa. Juopa oli syntynyt jo silloin kun maa tavoitteli itsenäisyyttään. Kuten muistetaan Issarak postauksesta Tanh oli liittoutunut Issarakiin ja Siem Riepin sotilaskomentajana toimi silloin Lon Nol, joka taasen tappeli Issarakin kanssa. Monet historioitsijat pitävät tätä Khmer Serei ”loikkaamista” troijan hevosena eli miehet toimivat vakoilijoina ja kykenivät puuhastelemaan prinssin armeijassa mielin määrin, joko Etelä-Vietnamin tavoitteiden ajamiseksi tai mahdollisen kaappauksen suorittamiseksi.
Yhdysvallat oli kiistänyt hyvät suhteensa Son Ngoc Tanhin kanssa, mutta tarkastuskäynneissä rajaseuduille hän käytti aina amerikkalaisia helikoptereita (Shawcross: Sideshow, Kissinger Nixon ant the Destruction of Cambodia). Tanhin kautta amerikkalaiset saivat oman miehensä, ”kotiryssänsä”, Kambodzhan hallintokoneistoon. Lon Nolin aikakaudella (Kambodzhan tasavallan aikaan) hänestä tuli hallituksen ministeri kun oli keskeinen vaikuttaja kaappauksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa linkki Amerikkalaisten upseereiden ja Lon Nolin sekä Sirik Matakin lähipiirin miesten välillä, kuten muuan CIA:n työntekijä Frank Snepp on myöhemmin kertonut. Indonesian suurlähetystö oli hyvin tärkeä yhteyskanava. He nimittäin opastivat Lon Nolia ja välittivät suunnitelmien edistymisestä Saigoniin. Amerikkalaiset korkean tason sotilashenkilöt tiesivät pari päivää etukäteen kaappauksesta. Snepin mukaan Saigonin CIA:n toimistossa keskusteltiin työtovereiden kesken siitä, että he kasvattavat Son Ngoc Tanhia mahdollisena Sihanoukin korvaajaksi. Vuoden 1970 alussa rohkaisivat sekä häntä että Lon Nolia Sihanoukin seuraajaksi (Shawcross op. cit.). Ainakin Snepin mukaan CIA:lla oli kaappauksessa jollain tavalla sormensa pelissä. Ehkei kuitenkaan suunnittelussa vaan neuvonantajina, henkilövalinnoissa ja valetiedon levittämisessä.
Yllätys ?
Yhdysvallat on kiistänyt osallisuutensa koko kaappaukseen ja Kissinger on väittänyt kaappauksen tulleen yllätyksenä. Sikäli ihmeellistä, että Phnom Penhistä ja Vietnamista lähetettiin salaisiksi luokiteltuja (”eyes only”) raportteja Washingtoniin. Kuvittelisi Kissingerin osaavan lukea näitä oman organisaationsa lähettämiä selvityksiä (Shawcross op. cit.). Jo kaappauksen alkuajoista lähtien Amerikkalaisten osuutta on epäilty vahvasti kun muualta (erityisesti Etelä-Amerikasta ja Etelä-Vietnamista) on saatu näyttöä CIA:n keskeisestä roolista oikeistokaappausten suorittamisessa. Mitään dokumentteja puolesta tai vastaan CIA:n osallisuudesta Kambodzhan kaappaukseen ei ole esiintynyt missään, siitäkin huolimatta, että monet amerikkalaiset journalistit syyllisyyden tunnossaan ovat kääntäneet lähes jokaisen löytämänsä kiven ympäri. Toisaalta tällaiset epäilykset heijastavat liioiteltua käsitystä CIA:n omasta vallasta ja toisaalta myös väheksytään sitä, ettei maalla olisi riittävästi omastakin takaa voimaa ja kykyä, kyvykkäitä henkilöitä toimenpanemaan ja suunnittelemaan kaappausta. Jos kaappaus taasen oli Sihanoukin itsensä orkestroima niin CIA:n puuttuminen olisi ollut vain haitaksi.
Vaikka sisäpoliittiset syyt olivat jo riittäviä kaappauksen suorittamiseksi, oli sillä kuitenkin merkittävä hyöty Yhdysvalloille, tapahtui USA:n toiveiden mukaisesti. Sekä Lon Nol että prinssin serkku Sirik Matak suhtautuvat sangen myötämielisesti Yhdysvaltoihin ja olivat voimakkaan antivietnamilaisia. Vietnamilaiset sissit ahdistelivat kovasti rajaseuduilla amerikkalaisia ja Etelä-Vietnamilaisia joukkoja. Tarvittiin siis massiivisia toimenpiteitä sissejä vastaan. Yksi näistä oli suurten joukko-osastojen lähettäminen Kambodzhan maaperälle. Tähän taasen prinssi ei olisi mitenkään suostunut. Joten prinssin syrjäyttäminen olisi myös suotavaa.
Feodaalinen kuningaskunta murenee
Sihanouk uskoi suhteensa kansaansa, lapsiinsa, takasi maan stabiliteetin, mutta toisaalta hän ei koskaan kyennyt yhdistämään maataan. Se säilyi feodaalisena kuningaskuntana, perintönä ikivanhasta okya järjestelmästä. Tässä erilaiset paronit, sotaherrat ja maanomistajat hallitsivat omia läänityksiään, maksamalla prinssille tribuutteja ja tunnustuksia. Monet kutsuvat, nykyään, järjestelmää korruptioksi, mutta tosiasiassa järjestely oli ikivanha patruuna-asiakas suhde, jolla maata oli hallittu jo satoja vuosia (vrt. postaukseen Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia). Loppujen lopuksi, kuten Shawcross kirjassaan Sideshow Kissinger, Nixon, and the destruction of Cambodia kirjoittaa: ”hänen poliittinen järjestelmänsä, Sangkum, oli hieman enemmän kuin mahtavien perheiden ja eri ideologien muodostamien klikkien löysä liittoutuma, joka säilyi nöyränä kun ei ollut vaihtoehtoja ja toisaalta hän nautti todellisesta suosiosta”.
Vähän kerrallaan Sihanoukin luoma feodaalinen kuningaskunta murtui pala palata. Muille kuin Sangumiin sisäistyneille luokille ei oikeastaan ollut sijaa. Erityisesti keskiluokkaa ei juurikaan ollut. Luokka, joka läntisissä maissa toisaalta stabiloi yhteiskunnan ja toisaalta asiantuntemuksellaan kehittää yhteiskuntaa. Itsenäisyyden jälkeen koulutusta kehitettiin maassa voimallisesti, mutta se oli voimakkaasti vinoon suuntautunut, ei tähdännyt siihen mitä maa tarvitsi (asiantuntijoita teollisuuden ja maatalouden kehittämiseen eikä niinkään humanisteja). Maassa ei tehty mitään kunnianhimon ja ammatillisen ylpeyden kannustamiseksi. Päin vastoin. Jotta saisi työpaikan maan hallinnossa pitäisi kuulua Sangumiin. Jotta pääsisi ylenemään parempiin tehtäviin pitäisi olla Sihnoukin hovin jäsen. Monet yliopistoista valmistuneet eivät pitäneet tätä houkuttelevana mahdollisuutena. Sihanouk oli todennut tälle luokalle: ”En ole koskaan hyväksynyt poliittista häviötä elämässäni. Voitte tehdä kuten haluatte, mutta teidän ei pidä ajatella että voisitte kukistaa minut, koska olen sellainen mies, joka ei koskaan hyväksy häviötä. Hyväksyn vain rangaistuksen kansalta, te ette ole kansa. Kuulutte erityiseen kategoriaan, toiseen luokkaan, teille ei ole prinssiä eikä kansaa”. [Shawcross op.cit.] Monelle opiskelleille tällainen ylimielisyys oli hyvin vaikeat sulattaa.
Monet niistä, jotka olivat opiskelleet ulkomailla, erityisesti Ranskassa, vangittiin kun nämä olivat rohjenneet esittämään ajatuksia, joista päivittäin keskusteltiin ulkomaisten yliopistojen käytävillä. Kuten Shawcross kirjoitti: ”Skeptismi saattoi johtaa kriittisyyteen, kriittisyys taasen lése majestéen (majesteettirikokseen), lése majesté taasen merkitsi vankilaa ja toisinaan kuolemantuomiota”. Läpi koko 60 luvun Sihanoukin itsevaltius tuli päivä päivältä entistä ennakoimattomaksi ja suuri joukko nuoria miehiä ja naisia oikealta ja vasemmalta pakeni joko Ranskaan tai metsiin liittyäkseen Punakhmereihin tai Son Nog Tanhin joukkoihin. Tyytymättömyys ”uhkien ja varjojen” aikakautena kasvoi alvariinsa suurimmissa opiskelijakaupungeissa Phnom Penhissä, Siem Riepissä ja Battambangissa. Hyvin ohut keskiluokka, opiskelijoiden väheksyminen ja akateeminen työttömyys lopulta loi omalta osaltaan edellytyksiä vallankaappaukselle. Halulle modernisoida maa eurooppalaisten tasa-arvoisen oikeusvaltioiden ihanteiden suuntaan. Tuonnempana pohditaan miten nämä ihanteet vuoden sisällä kääntyivät vastakohdakseen, verrattomaksi sotilasdiktatuuriksi. Eivätkä nämä ihanteet ole toteutuneet vieläkään.
Tapahtumat tiivistyvät
Tapahtumien kirjo tiivistyi entisestään maaliskuun 11. Tällöin pidettiin suuret antivietnamilaiset mielenosoitukset sekä Pohjois-Vietnamin että NLF:n/väliaikaisen hallituksen (PRG:n) suurlähetystöjen ympäristöissä. Mielenosoitukset oli organisoinut Lon Nolin pikkuveli Lon Non, ilmeisesesti USA:n kouluttaman Khmer Serei pataljoonan avustamana. Mielenosoituksissa vältyttiin henkilövahingoilta mutta kummatkin rakennukset tuhoutuivat. Paikalla olleet lehtimiehet saivat sellaisen käsityksen, että väkivalta oli suunnitelmallista eikä spontaania. Mielenosoitukset olivat osittain Shinaoukin suostumuksella järjestetty sikäli että prinssin lankomies, poliisipäällikkö, ei puuttunut millään tavalla niiden hillitsemiseen. Alun alkaen mielenilmauksen piti olla pienimuotoinen ja rauhanomainen kun Sihanouk halusi Moskovan ja Pekingin painostavan NLF:ää ja NVA:ta hieman vaimentavan toimintaansa Kambodzhassa. Mutta mielenosoittajat tunkeutuivat rakennuksiin, hajottivat kalusteet ja sytyttivät rakennukset palamaan. Poliisit sulkivat nyt portit ja pistivät vartiota savuavien raunioiden ympärille. Hajanaiset joukot ryntäsivät kaupungin vietnamilaisiin osiin, hajottivat monia liikkeitä, tunkeutuivat katollisiin kirkkoihin ja pahoinpitelivät ohikulkijoita. Raju vihanpito vietnamilaisia vastaan saattoi tulla yllätyksenä monille, kun vietnamilaisista oli menneinä aikoina paljon hyötyä. Ranskan vallan aikana he olivat virkamiehinä kun osasivat ranskaa ja toisen maailmansodan jälkeen VietMinh oli ratkaisevassa asemassa UIF (Unified Issarak Front) muodostamisessa ja koulutuksessa. Syynä mielenosoitusten rajuuteen oli mahdollisesti syvemmälle Kambodzhaan vetäytyneiden vietnamilaisten satunnaiset kahakat viranomaisten kanssa ja joukkojen suurehko koko (hieman vajaa 30 tuhatta sissiä). Sama antivietnamilaista mielialaa näkyy vielä tänäänkin enkä mitenkään epäile ettei se voisi riistäytyä väkivaltaiseksikin.
[Latojan huomautus: Tänään on alueella tiukkana paikkana Kiinan uhittelu Kiinan merellä ja Kambodzha on asettunut Kiinan puolelle muita kiistan osapuolia vastaan, joten jännitystilanne näiden kahden naapurimaan välillä on hieman kiristynyt ja on suuri kysymysmerkki mitä tulee tapahtumaan kun nykyinen päämies Hun Sen vetäytyy].
Pariisissa taasen - yllätys, yllätys – prinssi tuomitsee vihaisesti mielenosoitukset (vaikka ne olivat hänen suostumuksella järjestetty). Hän sanoi, että ne ”ovat organisoineet sellaiset persoonallisuudet, joiden tarkoituksena on tuhota Kambodzhan ystävyys sosialistisen leirin kanssa ja heittää maamme kapitalististen imperialistien käsiin”. Hän lähettää telexin äidilleen, jossa hän ilmoittaa peruuttavansa matkansa Moskovaan ja Pekingiin palaten kotiin kerralla, jotta maa ei muuttuisi toiseksi Laosiksi. Kotona valmistauduttiin hänen paluuseensa monin tavoin. Esimerkiksi tie lentokentältä kotiin tasattiin, jotta hänen olisi mukavampi matkata.
Maaliskuun 12 Sirik Matak mitätöi Kambodzhan ja PRG:n välisen sopimuksen, jonka mukaan kiinalaista ja venäläistä aseistusta välitettiin NLF:lle Sihanoukvillen sataman kautta. Sopimus oli sangen edullinen Kambodzhalle kun se perustui periaatteeseen 2/3 osaa NLF:lle ja 1/3 osa Kambodzhalle. Monet upseerit ihan Lon Nolin saakka puuhastelivat salaisesti näissä operaatioissa hyötyen niistä suunnattomasti.
Lon Nol vaati kaikkien NVA:n ja NLF:n joukkojen vetäytymistä sunnuntaihin 15 mennessä. Vaatimus kieltämättä oli kuten David Chandler totesi ”ehkä epärealistisin määräys mitä Kambodzhan viranomaiset ovat asettaneet sitten itsenäisyyden julistamisen”. Vietnamilaiset eivät vastanneet ultimatumiin millään tavalla. Miten voisivatkaan kun heille yhtenäinen ja itsenäinen Vietnam oli ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä ja Kambodzha välttämätön joukkojen huollolle ja tarvikkeiden kuljettamiselle. Kun joukot olivat vielä maassa niin Lon Nol pyysi etelä-vietnamilaisilta tykistöapua, johon he suostuivatkin. Kuitenkin seuraavana päivänä maanantaina 16 maaliskuuta kokoontuivat NLF:n, PVA:n ja Kambodzhalaiset upseerit neuvonpitoon keskustellakseen Lon Nolin vaatimuksista. Vasta tällöin Son Ngoc Tanhin mukaan Lon Nol päätti tukea Sirik Makin suunnitelmaa kaappausta ja Sihanoukin syrjäyttämistä.
Prinssi muutti suunnitelmiaan palata pikaisesti kotimaahansa. Hänen oletettiin saapuvan 20 päivänä maaliskuuta. Hän käytti kuitenkin paluuseensa pidemmän reitin Moskovan ja Pekingin kautta. Maan asiat kusivat jo oikein kunnolla. Hän oli todennut jo 9 maaliskuuta eräälle ranskalaiselle (Pierre Maxille): ”Tilanne maassani ? Kyllä, se on vakava. Kommunistit ovat valtaamassa sen. Vietnamilaiset ovat perinteisesti vihollisia: Kuten VietCong. Minun pitää hymyillä heille leveästi kasvokkain, ja läimäyttää heitä selkään. Matkustan pääkaupunkeihin – Moskovaan, Pekingiin ja Hanoihin. Riittää kun keskustelen heidän kanssaan, he ovat ystäviäni … Venäläiset ja kiinalaiset pakottavat vietnamilaisten olemaan menemästä pidemmälle ja jäävät piilopaikkoihinsa” (Chandler op. cit.). Mielipide oli tyypillistä Sihanoukia, hänellä oli hyvin naiivi käsitys näiden kahden valtion toiminnasta. Kun Kiinan ja NL:n välillä oli jonkinlainen vihanpito niin kumpikaan ei voinut painostaa Vietnamia ilman, että he näyttäytyivät petollisina toisen silmissä. Siis jos esimerkiksi NL ryhtyisi sopimaan niin kiinalaiset korostaisivat heidän petollisuuttaan ja päinvastoin. Kumpikin maa pyrki solidaarisuuteen Vietnamin kanssa. Tosin eri syistä. Kiinalle Vietnam ja Laos muodostivat puskurivaltiot amerikkalaisia ja sen liittolaisia vastaan aivan kuten Pohjois-Korea on ja siksi nationalistien (ja kommunistien) voitto näissä maissa palveli maan omia turvallisuustavoitteita. NL:lle taasen kyse on maailman status quosta ja kylmään sotaan liittyvästä propagandasodasta maailman herruudesta.
Sihanouk ei myöskään millään tavalla nähnyt, että kiristynyt tilanne maassaan voisi olla seurausta hänen kehnosta talouspolitiikastaan, opposition tukahduttamisesta ja korruption suosimisesta. Vika ja syy on aina jossain muualla ei koskaan prinssissä, hänen hallinnossaan tai khmereissä. - Sihanoukin naiivius ja kyvyttömyys ymmärtää geopoliittista tilannetta on toisaalta ymmärrettävää kun itse on aurinkokuningas ja itsevaltias, joka sormia napsauttamalla saa kansalaiset käyttäytymään kuten haluaa. Richard Nixon oli todennut miehestä, aivan oikein: "Hän näyttää olevan ylpeämpi musikaalisista kyvyistään kuin poliittisesta johtajuudestaan ja hänellä vaikuttaa, mielestäni, olevan täysin epärealistinen käsitys ongelmista, joita hänen maansa kohtaa" (Shawcross op. cit.). Hänelle oli varmaan hyvin vaikea käsittää sitä poliittista pelikenttää, jossa osapuolina on enemmän tai vähemmän itsenäisiä päätöksiä tekeviä maita kuten USA, NL, Kiina ja Vietnam. Kambodzhalla taasen oli vapautta vain juuri niin paljon kun suuremmat vallat sen sallivat, kuten on ollut aina (vrt. aikaisempiin postauksiin). Vaikka maa oli suvereeni niin se ei koskaan ollut täysin itsenäinen (vähän kuten Suomi oli NL:n valtakaudella). Sihanouk ei koskaan tätä realiteettia ymmärtänyt (päinvastoin kuin Kekkonen, joka ymmärsi täysin maamme aseman idän ja lännen välissä).
Hän jäi Ranskaan pidemmäksi aikaa kun oli alunperin suunnitellut ja siirsi paluunsa Kambodzhaan viikolla. Chandlerin mukaan tämä maksoi hänelle valtiopäämiehen paikan tai varmisti kaappauksen onnistumisen tai säilytti henkensä kuten hän kertoi myöhemmin italialaiselle tähtitoimittaja Oriana Fallacille vuonna 1973. Haastattelu on julkaistu Chicago Tribunessa elokuun 19 1973 . Se on ehkä hupaisin ja hauskin haastattelu mikä koskaan tehty kenestäkään. Kun Fallaci kysyi, miksi hän jäi Ranskaan eikä palannut välittömästi kotiin, seikka jota kukaan ei oikein ymmärtänyt. Sihanouk vastasi, hänen äitinsä lähettäneen viestin: ”Älä tule takaisin, Lon Nol on vaihtanut kuninkaallisen vartioston, väärillä komandojoukoista otetuilla kambodzhalaisilla. He tappavat sinut.” Viesti ei ole koskaan julkisesti esitetty ja todenperäisyys on hieman kyseenalainen. Shawcrossin mukaan mainittu CIA:n agentti Frank Snepp taasen väitti: ”CIA painosti kuningataräitiä rauhoittamaan Sihanoukia ettei tilanne ole niin vakava, että se vaatisi hänen välitöntä palaamistaan.” Mikäli tämä on totta, niin CIA pyrki voittamaan aikaa, jotta kaappaus voitaisiin toteuttaa. CIA oli hyvin tietoinen tulevista kaappaushankkeista kuten tiesivät venäläisetkin. NL:n Phnom Penhin suurlähettiläs arveli jotain olevan tekeillä jo silloin kun Sihanouk matkasi Ranskaan. Hän nimittäin on todennut: ”Ken tietää sallivatko he hänen tulevan takaisin”. Tähän venäläisten tietoisuuteen Sihanouk on jäljestäpäin esittänyt omaan tyypilliseen tapaansa, että tottakai he tiesivät kaappauksesta kun he olivat (yhdessä Yhdysvaltojen kanssa) suunnittelemassa kaappausta. - Jep.
Ennen paluutaan Sihanouk piti neuvonpidon suurlähetystön tiloissa. Neuvonpito nauhoitettiin salaa. Tässä hän uhkasi tappaa kaikki hallituksen jäsenet. Nauhoitus saapui Phnom Penhiin ennen vallankaappausta ja tietty pelästytti hallituksen edustajat, kiihotti kansanedustuslaitoksen ja katalysoi prinssin poisheittämisen. Ennen nauhoituksen saapumista monet ministerit eivät täysin olleet suopeita vallankaappaukselle. Nyt olivat.
Kun nauhoitettu kasetti saapui Phnom Penhiin tuli Sirik Matakille kiire. Sihanouk voisi saapua mikä hetki tahansa ja kaappaus voisi näin vaarantua. Sopiva hetki oli maanantai 16 päivä. Tällöin nimittäin edustuslaitos kokoontui. Kokoontumisen aiheena oli prinssiin lankomiehen, poliisipäällikkö Oum Marionetten ja kenraali Sosthene Fernandezin kohdistuvat syytteet tekstiilien salakuljettamisesta Hong Kongista.
Kansanedustuslaitoksen ulkopuolella sadat opiskelijat huutelivat iskulauseita, kantoivat anti-vietnamilaisia ja anti-Sihanouk banderolleja sulkivat Marionetten rakennuksen sisään ja estivät poliisin puuttumisen asioiden kulkuun. Lon Nol oli sijoittanut pari sataa siviilipukuista paramilitäärisiä henkilöitä mielenosoittajien joukkoon. Hyvin tietoisena näiden joukkojen tuesta Nagra Vatta lehden perustajiin kuuluvat ja entiset demokraatit Sim Var, Douc Rasy ja monet muut ehdottivat salakuljetusasian käsittelyn siirtämistä myöhemmäksi ja näin opiskelijoiden kanssa voitaisiin keskustella poliittisista seikoista Vietnamista ja Sihanoukista.
Keskustelussa Duc Rasy ehdotti armeijan koon kasvattamista ja nostatti Vietnam vastaisia mielialoja. ”Jos emme heitä näitä pois maastamme ennen kuin he saavuttavat voiton, maastamme tulee vietnamilainen … Kuulumme khmerien kansakuntaan. Meillä on oma arvokkuutemme, emme ole härkiä tai puhveleita. Meillä on oma kunniamme ja haluamme elää kunniallisesti, ei kuten eläimet, jotka eivät voi tehdä mitään muuta kuin rukoilla etteivät kohtaa metsästäjiä. Haluamme elää kunniassa. Muutoin on parempi kuolla”.(Chandler op. cit.) Duc Rasy näin toivoi mielenosoittajien tunteiden kääntyvän Sihanoukia vastaan, kun prinssi loppujen lopuksi oli sallinut vietnamilaisten tunkeutumiseen Kambodzhan maaperälle. Mielenosoitus oli ehkä jonkinlaista selustan varmennusta opiskelijoiden piirissä kun ei voitu olla täysin varmoja Sihanoukin tuesta heidän joukossaan.
Prinssi oli kuitenkin monelle rakas henkilö eivätkä oikein voineet kuvitella maataan ilman häntä. Välittömästi mielenosoituksen jälkeen edustuslaitos päätti lähettää kaksi edustajaa (Yem Sambaurin ja Norodom Kanholin) Moskovaan tapaamaan prinssiä. Tämä kuitenkin soitti Sirik Matakille ja kieltäytyi vastaanottamasta heitä. Myöhemmin hän esitti syynä olevan pelko omasta turvallisuudestaan.
Moskovan kautta Pekingiin
No hyvä. Kun Sihanouk saapui Moskovaan häntä vastassa oleva presidentti Nikolai Podgorni kehotti Sihanoukia kiirehtimään Phnom Penhiin ”jotta Kambodzha ei ajaudu Yhdysvaltojen miehitykseen”. Tähän Sihanouk vastasi ”minun pitää miettiä asioita erittäin huolellisesti, on monia asioita joita pitää miettiä”. Keskusteluissaan Sihanouk havaitsi NL:n johtajien olevan haluttomia painostamaan Vietnamilaisia millään tavalla.
NL:n johtajat Sihanoukin mukaan lupasivat hänelle tukea, mikäli hän ryhtyy aseelliseen vastarintaan ”äärimmäistä oikeistoa vastaan”. Sihanouk kertoi – omissa muistelmissaan (My War with C.I.A, Pantheon Books 1973) :”Aleksei Kosiginin sanoi minulle: Jos päätät taistella voimme lähettää sinulle aseita, laitteita ja kuorma-autoja kuuden – seitsemän kuukauden sisällä. Johon minä vastasin, että ilman aseita ja kuorma-autoja muutaman viikon sisällä, tulen ammutuksi ja taistelu on mahdollista vain jos massiivinen sotilasapu lähetetään kerralla”. Monet historioitsijat kuten David Chandler epäilevät koko keskustelun olevan pelkkää puppua, Sihanoukin mielikuvituksen tuotetta. Olisivatko viileästi ja tarkkaan harkitsevat NL:n johtajat sanoneet että Sihanoukin pitäisi vastustaa aseellisesti Lon Nolia tai käyttää Lon Nolin armeijaa Etelä Vietnamin ja Yhdysvaltojen armeijoita vastaan ? Kummassakaan tapauksessa ei oikein ole mitään järkeä. Ensinnäkin siksi, että kaappausta ei oltu vielä tehty. Toiseksi Sihanoukin pitäisi organisoida riittävän vahva kapinnallisjoukko yksin noin vain yhtä äkkiä kun tuleva punakhmerien ja vietnamilaisten osuus oli vielä usvan peitossa. Kolmanneksi taistelu amerikkalaisia ja etelä-vietnamilaisia vastaan olisi tuhoon tuomittu ajatus kun maan armeija oli kooltaan 40 000 miestä kun vastapuolella on hyvin aseistautuneita 850 000 Etelä-Vietnamilaista ja lähes puoli miljoonaa amerikkalaista. Sihanoukin mahdollinen pyyntö NL:n avusta olisi näyttäytynyt myös heidän silmissä vain sangen eriskummalliselta. Sitä paitsi CIA:n lähteet kertovat venäläisten virkamiesten pitävän Sihanoukia hieman ”hölmönä” ja ”hemmoteltuna kakarana” impulsiivisena miehenä, johon ei oikein voitu luottaa.
Sivu mennen sanottuna mainittu Sihanoukin kirja My War with C.I.A on lopulta kehnohko kaunokirjallinen esitys. Sihanouk syyttää lähes kaikesta missä maassa asiat ovat menneet huonosti C.I.A:ta. Organisaatio on kaikkeen syyllinen. Sihanoukin muistelmia lukiessa pitää olla hyvin tarkkaavainen (tietenkin niitä voi lukea kaunokirjallisina teoksina). Rinnalla kannattaa lukea lukuisia David Chandlerin, Ben Kiermanin, William Shawcrossin ja monen muun historioitsijan ja journalistin kirjoja saadakseen oikean käsityksen maan asioista ja silloinkin piirtynyt kuva ei ole aivan yksinkertainen ja selkeä.
Automatkalla Moskovan lentokentälle 18 maaliskuuta Kosygin kertoi prinssille, että edustuslaitos oli äänestänyt hänet pois virastaan. Puhuessaan lentokentällä hän ilmoitti saattavansa harkita pakolaishallituksen perustamista. Seremoniat jatkuivat suunnitelmien mukaan ja Sihanouk lensi tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Ensimmäinen välipysäkki oli Irkutsk, jossa paikallinen kuvernööri tarjosi ruhtinaallisen päivällisen. Vaikka Sihanouk pitäisi olla tällöin jo melko epätoivoinen, suorastaan itsemurhan partaalla, niin hän sihteerinsä Alain Danielin mukaan, käyttäytyi ”hienostuneen kohteliaasti” (Chandler op. cit). Sihanouk on muistelmissaan kertonut miettineensä matkalla aseisiin kutsua. Tämäkin seikka taitaa olla puppua kun ensitöikseen saavuttuaan Pekingiin hän pyysi ranskan suurlähettiläältä mahdollisuutta asettua maanpakoon Ranskaan.
Kaappaus
Tällä välin yritti poliisijoukkojen päällikkö, prinssin lankomies Oum Mannorine pidättää Lon Nolin 16 maaliskuuta. Yritys epäonnistui ja Mannorine itse joutui pidätetyksi. Näin poliisijoukot pelattiin pois pelistä. Seuraavana päivänä edustuslaitos syrjäytti hänet virastaan ja uudeksi poliisipäälliköksi tuli Sirik Matak.
Ennen aamunkoittoa 18 Maaliskuuta saapui Lon Nolin luokse Sirik Matak ja pari armeijan upseeria. Herättivät hänet ja vaativat allekirjoittamaan paperin, lakialoitteen, jossa vahvistetaan myöhemmin päivällä tapahtuva prinssin syrjäyttäminen. Lon Nol epäröi, johon Sirik Matak tempaisi pistoolin esiin ja huusi: ”Nol ystäväni, jos et allekirjoita niin ammumme sinut !” Lon Nol purskahti kyyneliin, keräsi itsensä kokoon ja allekirjoitti paperin (Chandler op. cit.). Allekirjoituksella hän sitoi armeijan kaappauksen tukijaksi. Joukkoja määrättiin suojaamaan Phnom Penhin ympärillä olevia strategisia paikkoja sekä pääkaupungin ja Siem Riepin lentokentät suljettiin. Prinssillä ei näin ollut edes mitään mahdollisuutta saapua maahan lentoteitse.
Normaalisti Lon Nol oli haluton ottamaan minkäänlaisia riskejä ja pettämään prinssiä. Tässä tapauksessa hän oli peloissaan ja halukas miellyttämään Matakia. Tapaus osoittaa Lon Nolin olleen hyvin ristiriitainen persoona, helposti vedettävissä. Moni saattaa ihmetellä miten tällainen henkilö on armeijan komentaja, yleinen mielikuva komentajista on se että he ovat päättäväisiä ja voimakastahtoisia ihmisiä. Nyt olemmekin Kambodzhassa missä asiat tapahtuvat omalla tavallaan ja johtajat ovat oman laisensa.
Kun myöhemmin kaappaus johti sisällissotaan, hän syytti tapahtumasta itseään ja kertoi ystävilleen katuvansa tapahtumaa. Saman aikaisesti hän kuitenkin näki itsensä etukäteen määrättynä buddhalaisena valtiopäämiehenä, johtaen ihmisiä uskonnolliseen sotaan. Fatalistinen maailmankuva on Kambodzhalaiselle kulttuuriperinnölle luonteenomaista. Kohtalo on määrännyt ihmisen aseman ja teot koko maailmanpyörässä.
Hyvä. Kansalliskokous kokoontui myöhemmin aamupäivällä 18 päivänä. Ensimmäisenä asiana käsiteltiin salakuljetustapausta. Oum Mannorine ei enää ollut syytettyjen penkillä kun oli jo syrjäytetty virastaan. Toisesta syytetystä Fernandezista äänestettiin. Tuloksena 25-8 ja 36 tyhjää. Mies erosi välittömästi. Tosin - sikäli ihmeellistä – hän parin kuukauden kuluttua putkahti jälleen armeijan leipiin korkeammalla asemalla kuin erotessaan. Ilmeisesti kaappauksen suunnittelijat halusivat Fernandezin avulla testata edustuslaitoksen mielialoja.
Seuraavana asiana esityslistalla oli kysymys, voidaanko perustuslain 15 pykälää soveltaa kun kansakunta on vaarassa. Pykälän mukaan hallituksella on mahdollisuus rajoittaa kansalaisvapauksia erityistilanteissa. Päätös oli yksimielinen. Lopulta klo 11 ryhdyttiin keskustelemaan tapaus Sihanoukia. Joukko puhujia hyökkäsi prinssiä, hänen vaimoaan ja läheisiä sukulaisia vastaan syyttäen heitä korruptiosta, petturuudesta ja tuhlaavaisuudesta (anti-vietnamilaisuus ei ollut enää keskeinen teema). Eräskin puhuja syytti Sihanoukin kohtelevan kansanedustajia kuin eläimiä. Purkaus jatkui pari tuntia kun kauna ja katkeruus oli tukahdutettu liian pitkään. Sihanoukin yksinvaltius, poliittisen pluralismin kieltäminen, omahyväisyys ja toisin ajattelun tukahduttaminen kantoi lopulta hedelmää myös konservatiivien joukoissa (vasemmisto oli jo Samlautista lähtien ollut kapinassa prinssiä vastaan tai maan alla unelmoimassa vallankumouksesta) (Chandler op. cit.)
Kello 13 päästiin äänestämään. Äänestys oli salainen ja tuloksena oli 89 – 3 prinssin viraltapanon puolesta. Monet äänestäjistä olivat kannattaneet prinssiä virkaansa kymmenen vuotta aikaisemmin. Kansalliskokouksen puheenjohtajasta Cheng Hengistä tuli valtion päämies. Näin Sihanoukin 29 vuotinen ura valtion päämiehenä päättyi.
Sivullinen saattaisi kuvitella äänestyksen olleen perustuslaillinen tapahtuma. Sihanoukin virallisen historiikin kirjoittanut Julio Jelders esitti artikkelissaan Coup that Ousted Sihanouk Not a Khmer Rouge Fabrication että asia ei näin ollut. Edustajainhuoneen rakennus oli piiritetty Khmer Srei sotilailla ja kaikilla heidän tarvitsemilla tykötarpeillaan (tankeillaan yms.). Tarkoituksena pelottaa edustajat äänestämään kuten Lon Nol ja Sirik Matak halusivat. Hänen mielestään edustajien perheet olisivat joutuneet kärsimään jos olisivat äänestäneet toisin. Toisaalta monet historioitsijat taasen arvelevat sotilaiden olleen paikalla ei suinkaan uhkaamassa edustajia vaan suojaamassa heitä, mikäli nousisi mielenosoituksia Sihanoukin puolesta. Valtaosa edustajista vaan oli saanut tarpeekseen Sihanoukin yksinvaltaisesta autoritäärisestä politiikasta.
Kaappaus ei myöskään ollut kaappaus perinteisessä mielessä. Sillä pyrittiin (aluksi) perustamaan maahan aito perustuslaillinen monipuoluejärjestelmä, ulottamaan kansalaisoikeudet, sananvapaus ja sosiaalinen tasa-arvo kaikille, vapauttamaan vasemmisto- ja antirojalisteja oikeistoradikaaleja vankilasta. Sanalla sanoen luomaan maasta eurooppalaisen parlamentarismin ihanteiden mukainen valtio. Tosin jo vuoden sisällä, kun maa ajelehti kriisistä toiseen, siirsi Lon Nol kaiken vallan itselleen. Johtajat eivät mitään voineet Nixonin ja Kissingerin johtamalle Vietnam politiikalle ja sodalle. Maasta tuli verraton sotilasdiktatuuri ajautui jumalkuninkaan valtakunnasta jumalpresidentin valtakunnaksi, kuten tuonnempana tullaan näkemään.
Sihanouk julistaa sodan
No hyvä. Sihanouk saapuu Irkutskista Pekingiin. Täällä häntä oli vastassa Zhou Enlai ja kunniakaarti. Aikaisemmin oli Zhou Enlai kysynyt Ranskan suurlähettiläältä voisiko Air France lennättää Sihanoukin välittömästi Phnom Penhiin kun hän saapuisi Pekingiin. Suurlähettiläs suostuikin siihen. Air France ei aikaisemmin ollut lentänyt Kiinan pääkaupunkiin kun kiitorata siellä on hieman lyhyt. Välittömästi ryhdyttiinkin parantamaan rataa. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin kun Sihanouk viipyi Moskovassa pidempään.
Saavuttuaan lentokentältä Kambodzhan suurlähetystöön antoi lähettiläs Cheng Heng hänelle kirjeen, missä hänet todettiin poistetun virastaan. Prinssi repi paperin pieniksi palasiksi ja ryntäili huoneessa edestakaisin kuin haavoittunut tiikeri huutaen toistuvasti: ”Minun pitää palata Pariisiin! Minun pitää palata Pariisiin!”
Sihanouk kääntyi Ranskan suurlähetystön puoleen pyytäen turvapaikkaa Ranskasta. Tähän lähettiläs vastasi myöntävästi. Muistelmissaan Sihanouk totesi Zhou Enlain tarjonneen vaikeampaa vaihtoehtoa: ”Jos sitoudut lujasti taisteluun, autamme sinua olemaan voitokas imperialismin suhteen. Mutta sinulla ei pidä olla mitään illuusioita: tämä tulee olemaan ensisijaisesti sinun sotasi ja se tulee olemaan pitkä, kova, vaarallinen, joskus jopa pelottava, … Mutta jos olet päättänyt, tulemme olemaan kanssasi … Oletko valmis siihen? Jos olet, tulemme voittamaan. Mieti sitä. Tapaamme vuorokauden sisällä.” (Chandler op. cit)
Vuorokauden sisällä kiinalaiset kutsuivat Vietnamista Pham Van Dongin Pekingiin neuvonpitoon. Dongin matkaseuralaisena on saattanut olla myös Saloth Sar alias Pol Pot. Pol Pot itse väittää osallistuneensa kokoukseen mutta tuskin kuitenkaan osallistui kun Pol Potin läsnäolo pidettiin prinssiltä salassa. Kambodzhan Kiinan suurlähettilään Nay Valentinin mukaan Phan Van Dong kertoi prinsessa Monineathille, että Vietnamilaiset joukot voisivat auttaa Sihanoukia saamaan vallan takaisin 24 tunnissa. Tälle suurlähettiläälle kävi myöhemmin hieman huonosti: punakhmerit teloittivat hänet.
Dong pyysi tapaamista Sihanoukin kanssa 22 päivänä. Prinssi muistelee viettäneensä unettomia öitä 18 päivän jälkeen ja siksi oli hän valmis keskustelemaan Dongin kanssa jo aamuvarhaisella. Dong saapui aamiaiselle ja myöhemmin päivällä pidettiin työkokous. Tässä hän totesi asettaneensa ehdot, joilla kiinalainen apu khmerien vastarinnalle voitiin muodostaa. Dongin kanssa sovittiin sotilaskoulutuksen järjestämisestä Vietnamissa. Kun Sihanoukista tuli kansallisen rintaman johtaja, niin vastapainoksi vietnamilaisten asema maan sisällä helpottui hieman ja punakhmerit saivat hyvin aseistautuneen ja sodankäyntiin tottuneen liittolaisen omassa pyrkimyksessään valtaan. Järjestely sopi kaikille ja näin Sihanouk myös pelasti kasvonsa: Vietnamilaisten sallittiin laajentamaan sotaansa ja CPK käynnisti suhteellisen lyhytkestoisen nousun poliittiseen valtaan.
Sovinto oli kieltämättä erikoinen, vastikään Sihanouk pyrki kaikin keinoin vastustamaan vietnamilaisten pyrkimyksiä laajentaa toimintaansa Kambodzhan maaperällä ja oli teloittanut moniakin punakhmerejä, CPK:n partisaaneja. Näin hän siis liittoutui entisten vihollistensa kanssa. Toisaalta Sihanouk ei järjestelyssä joutunut luopumaan muodollisesta vallasta ja nämä muut osapuolet tarvitsivat Sihanoukia keulakuvana maaseudun väestön rekrytoinnissa. Prinssi oli maalaisille lähes jumalan kaltainen olento. Myöhemmin vuonna 1978 Pol Pot otti kunnian järjestelystä itselleen väittäen esittäneensä Sihanoukin johtoasemaa koko offensiiville ja Vietnamilaiset olivat kiitollisia voidessaan liittyä punakhmereihin. Näin tuskin oli kuitenkaan, vietnamilaisia sissejä oli maassa lukumääräisesti enemmän kuin punkhmerejä. Pol Potilla ja Lon Nolilla oli - päinvastoin kuin Sihanoukilla – sellainen ihmeellinen käsitys että khmerit ovat ylivoimaisia ja voivat lyödä vietnamilaiset noin vain vaikka väestösuhde oli lähes 1:10 ja vietnamilaisilla oli pitkä traditio sodankäynnistä.
Kokouksen tuloksena Sihanouk lähetti maaliskuun 23 radioitse puheen, jossa hän kutsui khmerejä ”veljikseen ja siskokseen”. He eivät enää olleet prinssin mielessä lapsia kuten aina aikaisemmin. Puhe oli olennaisilta osiltaan sodanjulistus. Hän sanoi: ”Vapaus, demokratia, menestys ja kansallinen yhtenäisyys, joista kansamme on nauttinut ei kauan kauan aikaa sitten, on tuhottu, kutistettu olemattomaksi”. Hän jatkoi: ”miljoonat khmerit kotimaassa ja tuhannet ulkomailla haluavat varmasti … kantaa kumouksen lippua”. Lopulta hän pyysi khmerejä ”... hyökkäämään viidakoista sissisotana vihollistamme vastaan”. Puheessaan hän ei sanonut mitään liittoutumastaan Vietnamin ja Kiinan kanssa. '
Puheella ei ollut juurikaan mitään vaikutusta Phnom Penhissä. Uudella hallituksella oli riittävästi puuhaa sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten poliittisten vankien vapauttamisessa, avaamaan uudelleen lentokentät, järjestämään tervetulotilaisuuksia kirjeenvaihtajille ja poistamaan Sihanoukin kuvia julkisista rakennuksista.
Paikallinen keltainen lehdistö jatkoi hyökkäyksiä Shinoukia ja hänen läheisiään vastaan. Siellä täällä julkaistiin kuvia, missä Sihanouk poseeraa alastoman tytön kanssa jolla oli prinsessa Monineathin kasvot. Kuviin liitettiin artikkeleita, joissa esitettiin valheellisia väitteitä Sihanoukin myyneen käteisellä Kambodzhan vietnamilaisille. Ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen monilla koulutetuilla Kambodzhalaisilla oli mahdollisuus ilmaista itsensä vapaasti ilman kiellettyä tabua, Sihanoukia. Välittömästi kaappauksen jälkeen ilmaantui monia kirjoja maan lähihistoriasta. Vuoden 1942 mielenosoituksesta, Issarak liikkestä ja Demokraattisesta puolueesta. Kaikki nämä olivat olleet vaiettuja ja kiellettyjä asioita. Tuhannet nuoret opiskelijat liittyivät armeijaan ”ajaakseen vietnamilaiset pois”. Koska nämä vapaaehtoiset olivat huonosti johdettuja, huonosti koulutettuja ja varustettu huonolla aseistuksella tuhannet heistä vammautuivat ja kuolivat. Saman aikaisesti maaseudulla tuhannet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin vastauksena prinssin julistukselle.
Kaappauksesta lukiessa ja sen vahvasta antivietnamilaisesta tendenssistä herää tietty kysymys kenen eduista varsinaisesti oli kysymys. Vietnamilaiset lymysivät loppujen lopuksi vain harvaan asutuilla alueilla ja toivat kuitenkin maalle vaurautta tarvikehankinnoillaan. Vietnamilaiset kohtelivat rajaseutujen asukkaita hyvin eivätkä millään tavalla sotkeutuneet maan politiikkaan. Kyse oli pitkään amerikkalaisten ja etelä vietnamilaisten eduista ja heidän halusta katkaista NLF:n huoltoreitit. Näin kaappauksella mobilisoitiin Kambodzhan armeija ja monet kaupunkien asukkaista mukaan Vietnamin sotaan. Toisaalta Sirik Matak saattoi olla katkera sikäli, että vuonna 1941 oli hänen sukulaiset olleet vahvoja kuningaskandidaatteja mutta ranskalaiset valitsivat kuitenkin Sihanoukin. Samoin hän ei ehkä ollut kovin ihastunut Demokraattisen puolueen tukahduttamisesta kun siellä oli paljon Sisowath haaraan kuuluvia henkilöitä (tosin monet liittyivät – olosuhteiden pakosta – prinssin Sangumiin).
Maaseudulla vietnamilaiset ja CPK:n jäsenet soittivat paikallisille asukkaille Sihanoukin puheen sisältävää kasettia. Samlautin kapinan puuhamiehet Hou Youn, Khieu Samphan ja Hun Nim astuivat ensimmäistä kertaa sitten 1967 julkisuuteen. Monet maaseudun kapinnalliset olivat kuvitelleet Lon Nolin joukkojen teloittaneet heidät (Sihanoukin käskystä). He ilmoittivat tukevansa Sihanoukin perustamaa Kambodzhan kansallista yhtenäisyysrintamaa (NUFK) ja pyysivät Kambodzhalaisia viljelijöitä ryhtymään sisseiksi. Eräskin CPK:n aktivisti muistelee kuultuaan Sihanoukin puheen:”Lopetimme välittömästi Sihanoukin vastustamisen ja ryhdyimme korostamaan hänen olevan rintamamme johtaja”. Kompong Chamissa yliopisto-opiskelijat liittyivät talonpoikiin osoittaakseen mieltä kaappausta vastaan, hajottivat kuvernöörin ökytalon, polttivat verotiedostot ja koristelivat kaupungin prinssin kuvilla.
Maaliskuun 26 päivänä muutama tuhat kumiviljelmien työntekijää päätti matkustaa Phnom Penhiin satakunta kilometriä osoittaakseen mieltä prinssin puolesta. Lähestyessään kaupunkia he kohtasivat paramilitäärisen joukon, joka avasi tulen heitä vastaan. Runsas sata rauhanomaista matkustajaa tapettiin tällöin. Toiset pakenivat vietnamilaisiin kyliin Mekongin varrella. Näistä heidät metsästettiin parin päivän sisällä ja pidätettiin tai teloitettiin.
Mielenosoitukset Takeossa ja Kampotissa hajotettiin hyvin brutaalisti. Kompong Chamiin saapuneet uutiset väkivaltaisuuksista johti väkijoukon uudelleen ryhmittäytymiseen. Lon Nolin veli omisti kumiviljelmän alueellla. Hänet otettiin kiinni ja paloiteltiin. Maksa vietiin johonkin ravintolaan ja paistettiin siellä. Ohikulkijoille tarjottiin Lon Nolin veljen paistettua maksaa maistiaisiksi. Seuraavana päivänä väkijoukko poltti paikallisen oikeustalon ja pahoinpitelivät kuoliaaksi kaksi kansanedustajaa, jotka olivat saapuneet paikalle neuvottelemaan. Kaksi päivää myöhemmin hallituksen joukot saivat tilanteen hallintaansa. Tässä tilanteessa monet nuoret khmerit liittyivät kapinnallisiin. Eräskin totesi ”Olin niin vihainen joutuessani ammunnan kohteeksi, halusin paeta metsiin ja rakentaa uuden valtion”.
Tavallisille ihmisille kaappaus oli shokki, joka muutti heidän koko maailmankuvansa. Tässä kuvassa Sihanoukkin suhtauduttiin myönteisesti. Hänen tunteisiin vetoava kansanomainen käyttäytyminen oli hyvin maanläheistä. Hän oli maalaisten mielestä valtakunnan keskiössä lähes jumal-kuninkaan asemassa.
Näin syntyi Kambodzhan sisällissota.