Phnom Penhissä ja apatia iski

Asvaltoitu päätie päättyi ja tie jatkui kuraisena, savisena hiekkatienä. Tiesin saapuneeni pääkaupunkiin. Olin hieman hukassa - kuten aina kun teitä on enemmän kuin kaksi. Ei muuta kuin seurata liikennevirtaa, yleensä suurempi vie keskustaan ja keskustassa – melkein aina - löytyy yöpaikka. Kenties jostain löydän pelastavan kyltin: Wi Fi. Jos en - niin ainakin trendikkään oloisen kahvilan. Kenties turistin sieltä toisen täältä – aina voi kysyä neuvoa. Lonely Planetin olin jättänyt repun pohjalle kun sen majapaikkasuositukset Vietnamissa eivät oikein olleet minua varten. Hostelworld taasen vaatii Wi Fi:tä. Tietenkin olisin voinut selvittää majapaikkani edellisenä iltana – näin vain on jännittävämpää. Onni suosii ottajaansa. 

Liikenne oli melko väljää ollakseen aasialainen suurkaupunki. Autoja harvakseen ja ne joita näkyi olivat melko uusia. Talot ovat matalia 2 – 3 kerroksisia, hieman rähjäisen oloisia. Esikaupungissa puistot hoitamattomia kuin venäläisessä maalaiskaupungissa, keskustassa olivat jo hieman siistimpiä. Ovat kenties turisteja varten kiillotettuja. Ei näy metroa, ei linja-autoja eikä mitään muutakaan joka viittaisi julkiseen kunnalliseen liikenteeseen. Sitä ei ole. Siitäkin huolimatta, että matalan kaupungin on pakosti levittäydyttävä laajalle alueelle. Ei kai ihmiset sitten kulje paikasta toiseen. Vain ne joilla on varaa moottoripyörään, autoon tai moottoripyörän vetämään taksivaunuun tuk-tukiin on liikkumisen hurma.

Majatalot täynnä. Yhdestä löysin yhden hengen huoneen, mukava seurustelutila, halpa hinta mutta huone ahdas: leveys varmaan 1.60 ja pituus 2.10. Vaihdoin seuraavana päivänä toiseen paikkaan, kun seinät tuntuivat puristavan kuin Edgar Allan Poen novelleissa.

Istun ja mietin mitä sanoisin tästä kaupungista. Ei täysin mitään sanomaton, ei mikään läpikulkupaikka mutta ei kuitenkaan mikään arvokas, matkakohde sinänsä. Tiedäthän sellainen, josta jo ensisilmäyksellä näkee paikan olevan pääkaupungin. Kaupungin, josta huokuu historiallinen arvokkuus, taiteen ja tieteen sykähdyttävä vaikutus sekä vallan keskittymä. HCMC:n jälkeen on kuin olisi saapunut maalaiskaupunkiin. Tarkastan muistiinpanojani. Olin kirjoittanut vihkooni (hieman lavennettuna selkokielelle) mm.:

”Phnom Penhissä. Uskomatonta. Suomi-poika jossain mistä ei koskaan ole voinut edes unelmoida. Monet käyvät Pariisissa, Lontoossa, Roomassa, Barcelonassa, New Yorkissa, Pekingissä, Shanghaissa tai Bangkokissa. Phnom Penh se on ihan eri juttu - olemme vain lukeneet siitä. Vain harva tuntee jonkun joka on käynyt täällä.  Ainakin melkein. Aivan kuin olisi saapunut suureen salaperäiseen tuntemattomaan paikkaan.

Kaupungissa on paljon hotelleja, pääasiassa ulkomaalaisten omistuksessa. Kaksi jopa on suomalaisissa käsissä. Vietin yhden illan toisen hotellin omistajan kanssa. Kiertänyt pitkin maailmaa ja tehnyt bisnestä siellä sun täällä, Saudeissa ja muualla. Kertoi, että kyllä jonkin verran maamiehiämme on näkynyt, samat tyypit tulevat vuodesta toiseen. Keskustelu kääntyi korruptioon. Väljien viisumimääräysten takia on helppo käynnistää liiketoimintaa. Melkein joka viikko tulee joku ukko vaatimaan lupaa siitä jos toisestakin asiasta. Luvan hinta on än miinus yksi (n - 1) dollaria. Eli on paljon. Ei maksanut koskaan ja bussines jatkuu vain. Oli nyt myymässä hotellinsa. Ties mistä syystä, kovasti suunnitteli Mekong risteilyjen järjestämistä. 

Kävin ihailemassa kansallismuseon aarteita. Tosi hienoa. Siellä ei saanut kuvata, kurjaa. Ongelma vain, kuten kaikissa museoissa, historiallinen konteksti on hieman hukassa. Kyllä esineillä oli selitystekstit, mutta kuka jaksaa niitä kaikkia oikein lukea ja muodostaa kokonaisnäkemystä tunnissa tai parissa. Varsinkaan kun etukäteen ei sellaista oikein ollut muodostunut.

Illalla kävin katsomassa kansanmusiikki ja -tanssiesityksen. Paikalla paljon amerikkalaisia opettajia (ainoat keski-ikäiset jenkit, jotka voivat matkustaa kun lomat ovat pitkiä). Yhden tapasinkin aikaisemminkin HCMC:ssä. Mentiin juomaan lasillinen. Tilasin Cuba Libren. Hän kysyi mitä se on, sanoin Kuuban vapaus. No sitten otan minäkin, oli sekoitus mikä tahansa. Mies opetti valokuvausta public schoolin yläasteella. Kerroin työpajoista, joissa olin aikoinaan osallistunut. Innostui. Ehkäpä hänenkin kannattaisi kokeilla jotain oppilaille läheistä teemaa ja kaikki vuorollaan saavat esittää kommentteja itse kunkin työstä. Keskustelu kääntyi oppilaisiin ja heidän maailmankuvaansa. Sitä samaa mitä Suomessakin eli kolmen V:n maailma: Viina, Vaatteet ja Viihde.



Vaihdoin hotellia retkeilymajaan. Kun huoneeni oli hieman ahtaan oloinen.  Kiertelin kysellen niistä retkeilymajoissa, joissa oli uima-allas. Kaikki täynnä. Törmäsin yhteen hotelliin, yksityishuone 3 dollaria. Vastaanottotiski  oli jonkinlainen moottoripyöräkorjaamon ja hotellin välimuoto. Huone halpa, likainen ja ikävä. Asiakkaat eivät kovin mieltä ylentävän näköisiä, langanlaihoja ja jollain tavalla tyhjä lasittunut katse. Nistejä kukaties. Tänne niitä kertyy kaikkialta, ympäri maailmaa: Halvat slaagit, asuminen ja eläminen lähes ilmaista ja kamaa lähes rajoittamattomasti, helposti saatavissa. Joidenkin taivas (ainakin alussa) ja toisten helvetti. En varannut huonetta sieltä.

Kerjäläisiä on kaikkialla. Hieman tuntui masentavalta kun turistien suosimalla joenrantabulevardilla muuan äiti levitti lakanan jalkakäytävälle pisti lapsensa nukkumaan ja peitti heidät. Oli sitten kerjäämisen rekvisiittaa tai ei niin mieleen nousee ihmettely, miksi jonkun täytyy tehdä näin. Olennainen kysymys onkin miksi maailman pitää olla niin epäoikeudenmukainen. Rikkaat valtiot rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Näille ihmisille eurooppalainen pankkikriisi on varmaankin mahdollisimman etäinen asia. Todennäköisesti muissa galakseissa esiintyvä älyllinen elämä on heille läheisempi pohdinnan arvoinen asia. Ja Suomi sen kun leikkaa kehitysavussa – jee.

Ravintoloiden ulkopuolella norkoilee aina lapsia ja monet turistit kutsuvat heidät syömään. Usein lapsilla ei ole vain nälkä turistien suureksi hämmästykseksi (pari tuntia aikaisemmin olivat koukuttaneet jonkun toisen matkailijan). Kun jotkut antoivat katulapsille rahaa, totesin ”jalomielisten” suureksi ärtymykseksi ettei koskaan pidä antaa käteistä: Siitä kun muovipussikauppias ja liimatehtailija vain hyötyvät. Paras tapa auttamiseen on vapaaehtoistyö tai jonkun kansainvälisen (tai kansallisen) humanitaarisen NGO (Non Govermental Organization) toiminnan tukeminen, vaikkapa kotimaassaan.

Kävin ihailemassa kuninkaanlinnaa kuten niin moni muukin turisti. Satoi. Melko uusia ja hienoja rakennuksia, tuskin sataa vuotta vanhempia. Istun nyt puistonpenkillä ja katson kun lapset syöttävät puluja. Jollain tavalla maa vaikuttaa totiselta ja apaattiselta kuin pohjalainen pikkukylä marraskuussa. Räntää, loskaa ja pimeää. Kun lumi saapuu, niin pohjalaisessa kylässä häviää apaattisuus täältä vaan ei. Täällä kun ei ole räntää, loskaa eikä pimeätä eikä edes kylmä. Onko tähän ilmapiiriin syynä hurjaakin hurjempi koko virkamiehistön läpi ihan huipulle saakka ulottuva korruptio, gangsterivaltion maine, totaalinen köyhyys vaiko uskomattoman kurja lähimenneisyys ? En tiedä.”

Kaupungin nimestä

Kupungin nimi Phnom Penh tarkoittaa kirjaimellisesti Penhin kukkulaa. Khmerin kielellä kirjoitettuna ភ្នំពេញ, ettäs sitten tiedät kun merkit vastaan tulevat.  Nimestä on monta versiota mutta ehkä kiinnostavin on eräs legenda. Sen mukaan vuonna 1372 muuan sangen hyvinvoipa leski nimeltään Daun (lady) Penh löysi, tulvehtivalta Mekong joen sivuhaaralta Tonle Sap joesta, onton kokki puupalasen. Tarkemmin tutkittuaan löytöään havaitsi hän sen kätkeneen pronssisen Buddha ja kivisen Vishnu patsaan.  Hämmästynyt Penh määräsi kyläläiset korottamaan talonsa lähellä olevaa kukkulaa. Hän rakennutti sinne kokki puusta tempelin, jonne asetti Buddha patsaan ja hieman alemmaksi löytämänsä Vishnun. Temppeli sai nimekseen Wat Phnom Daun Penh (rouva Penhin kukkula temppeli). Paikka tunnetaan nykyään nimellä Wat Phnom. Vielä tänään paikalle saapuu paljon pyhiinvaeltajia kaikista ilmansuunnista. Siellä rakastavaiset tapaavat toisiaan saadakseen ikuisen siunauksen onnelleen. Ja kuinka onnellisia he ovatkaan, voin omin silmin vain hämmästyneenä todeta. 

On Phnom Penhistä olemassa myös toinenkin virallinen nimi, jota kukaan taasen ei käytä. Virallisesta nimestä käytetään yleensä sen lyhennettyä muotoa Krong Chaktomok (khmeriksi ក្រុងចតុមុខ) joka tarkoittaa Neljän joen kaupunkia). Pitkän muodon keksi taasen muuan kuningas Panthe Yat ja se kuuluu: Krong Chaktomuk Mongkol Sakal Kampuchea Thipadei Sereythor Inthabot Borei Roth Reach Seima Maha Nokor (khmeriksi: ក្រុងចតុមុខមង្គលសកលកម្ពុជាធិបតី សេរីធម៌ ឥន្រ្ទបទបុរី រដ្ឋរាជសីមាមហានគរ). Vaikka kuinka ajattelee, niin nimi on kyllä aika mahtipontinen kun se väljästi suomennettuna tarkoittaa: Neljän joen kaupunki, joka antaa onnen ja menestyksen Khmerien kuningaskunnalle Kambodzhalle kuten myös Indra jumalan suuren kuningaskunnan hedelmöitetty kaupunki. Tyydymme tässä kutsumaan kaupunkia Phnom Penhiksi kun se on helpompaa ja paljon käytännöllisempää. 

Lyhyesti historiasta

Kunnianarvoisa rouva Penh arveli löytönsä olevan ennusmerkki: Jumalat tahtovat, että pääkaupunki Angkor muuttaisi tänne. Näin tapahtuikin. Tosin vasta vuonna 1432, kunhan Siamilaiset joukot ensin olivat hyökänneet ja tuhonneet Angkor Thomin. Mutta koska tulevat kuninkaat olivat kovin riidanhaluisia keskenään, oli kaupunki pääkaupunkina vain vuoteen 1505 saakka. Tulevat hallitsijat asustivat missä milloinkin, kuten Tuol Basanissa (Srey Santhor), Pursatissa, Longvekissa, Lavear Emissa ja Udongissa. Tämä jatkuva muuttaminen on kyllä aika rasittavaa kunnes kuningas Nordom I (1860 – 1904) päätti tehdä Phnom Penhistä pääkaupungin 1866 ollessaan 32 vuotias. Seikka sopi vallan mainiosti ranskalaisillekin, kun Mekongia pitkin oli helppo matkustaa Saigonista tänne (itse asiassa ranskalaiset pakottivat kuninkaan perustamaan Phnom Penhin pääkaupungiksi). Siihen aikaan paikka oli vielä pieni kyläpahanen, jonne rakennettiin hulppea kuninkaanlinna. 1870 luvulla ranskalaiset rakensivat varsinaisen kaupungin ja kaikelle sille mitä he tarvitsivat: hotelleja, kouluja, parakkeja, siirtomaahallinnon tarvitsemia toimistoja, lennätin toimistoja, tuomioistuin saleja, vankiloita ja terveystaloja. Lopulta ranskalaiset tekivät sopimuksen Le Fraucherin kanssa, jotta tämä voisi rakentaa 300 betoni- ja tiilitaloa. Nämä voitaisiin myydä myöhemmin kiinalaisille kauppiaille.

Punakhmerien nousu

Kaupunki kasvoi ja levittäytyi kuten hieman syrjässä oleva pääkaupungin kuuluukin tehdä. Kunnes amerikkalaisten Vietnamin sota ulottui Kambodzhan maaperälle. Amerikkalaiset pommittivat maata  jahdatessaan NLF:ää, Pohjois Vietnamin joukkoja, asekuljetuksia etelään, lähettivät omia joukkojaan kuten myös Etelä-Vietnamin armeijan joukkoja sotimaan. Lopulta, jotta soppa olisi tosi mutkikas niin kenraali Lon Nol kaappasi vallan prinssi Norodom Sihanoukilta. Maahan syttyi sisällissota. Kenraali sai muhkeat avustukset jenkeiltä sissejä vastaan käytävälle taistelulle. Samoin amerikkalaist pommittivat maata ennennäkemättömän kiivaasti. Phnom Penhistä kasvoi, ehkä maailmanhistorian suurin pakolaisleiri, asukkainaan 2 miljoonaa ihmistä. Lopulta Sihanoukin sissit  Khmer Rouge (Punakhmerit) ryhtyivät piirittämään pääkaupunkia. He sulkivat kaikki huoltoreitit. Piiritys oli aukottomampi kuin Leningradin piiritys toisen maailman sodan aikana. Kun Leningradissa oli talvella jäitä pitkin tehty elämän tie niin Phnom Penhissä ei tätä ollut. Asukkaat olivat täysin loukussa. Piiritystä kesti vuosi kunnes kaupunki kaatui punakhmerien syliin huhtikuunn 17. 1975. Kaupungin kokema piina ei ollut mitään siihen verrattuna mitä koht' sillään tulemaan piti.

Kun Pol Pot astui maan johtoon, piti maasta tehdä utopistinen agraarivaltio. Keskuspankki suljettiin ja raha lakkautettiin. Markkinat hävitettiin. Sairaalat suljettiin. Lääkärien virat lopetettiin. Koulut suljettiin. Opettajien katsottiin olevan älymystön edustajia samanlaisia kuten kaikki ne joiden tiedot ja taidot ylittivät keskiarvon. Jopa silmälasien käyttö oli älykön merkki. Tässä valtiossa älykkö on sama kuin kansan vihollinen (hieman Pol Pot taisi ottaa mallia Maon kulttuurivallankumouksesta). Jos suhautui kriittisesti uutta hallintoa kohtaan niin helposti joutui vankileireihin ja kidutuskeskuksiin.

Yksi keskuksista oli Phnom Penhissä, vankila S-21 (Tuol Sleng), jonka tuhansista vangeista vain 12 selvisi hengissä. S-21 oli rakennettu  kuningas Nordom Sihanoukin perustamaan lukioon Chao Ponhea Yat rakennukseen. Vankien joukossa oli myös lapsia, joiden huonona onnena oli syntyä epäiltyyn kuviteltuun tai todelliseen puoluejohdon vastustajan perheeseen. Keskukseen siirrettiin nämä ”kansan viholliset”, joista puristettiin totuus kansan vastaisuudesta. Logiikka oli hilpeä: Jos myönsit olevasi kansanvihollinen, niin teloitettiin samantien jos et myöntänyt niin kidutettiin niin kauan kunnes myönsit olevasi kansanvihollinen, jolloin taasen teloitettiin. Niin tai näin teloitus oli lopputulos. Lapsilta puristettiin todistus vanhempiaan vastaan jne. S-21:ssa ei varsinaisesti teloitettu kuin 100. Varsinaisen tappaminen tapahtui kaupungin reunamailla ns. tappokentissä, killing fieldseissä, yksi näistä  on nykyään museoitu turistien suosima Choeung Ek. Nämä 100 kuolivat verenhukkaan tai pahoinpitelyihin.

Pol Potin hallituksen muuttuessa entistä vainoharhaisemmaksi ja maan sisäisten konfliktien kärjistyessä vankilaan päätyi enenevissä määrin tuhansia puolue aktivisteja ja heidän perheenjäseniään. Näiden puolueaktivistien syytekirjelmissä oli maininta: vakoilu. Tosiasiassa kyse oli Pol Potin hallituksen (keskuskomitean) halusta eliminoida kaikki potentiaaliset vallananastajat ja kaappaajat (vähän samaan tapaan kuin Stalin vainosi trotskilaisia).

Kun Vietnamilaiset saapuivat Phnom Penhiin 1979 suljettiin vankila samantien. Vuotta myöhemmin paikasta on tehty museo. Hyytävä paikka, kuinkas muutenkaan. Eikä selittelyjä kaivanne. Vankilasta on tehty museo, jolla vietnamilaiset halusivat laillistaa oman valloitusretkensä. Sillä on suuri propaganda-arvo. Toisaalta paikat kuten S-21, Auschwitch, Hoa Lo (Hanoi Hilton) ja monet muut ovat sikäli tarpeellisia kuin muistuttavat meille ihmisluonnon raadollisuudesta, stereotypioista ja monien vallanpitäjien julmuudesta ja ahdasmielisyydestä. 

Kun maasta piti tehdä agraarivaltio, niin ei mitenkään sopinut, että maassa olisi suuri miljoonan asukkaan kaupunki. Punakhmerit pitivät kaupungin asukkaita luopioina ja rintamakarkureina: Miksi meidän pitää taistella ja kärsiä kun nuo toiset voivat elää lokoisaa elämää Phnom Penhissä - tuumailivat monet sissit. Tosiasiassa valtaosa asukkaista oli pommituksia paossa olevia pakolaisia ja elivät kurjaa elämää hät' hätää kyhätyissä slummeissa.  Toisaalta kun amerikkalaiset olivat pommittaneet ympäröivän maaseudun elinkelvottomaksi niin kaupungin elintarvikehuolto oli amerikkalaisten avustusten varassa. Välttääkseen nälänhädän piti myös kaupunkilaisia mobilisoida elintarvikkeiden tuotantoon eli kaupunkilaisista tuli samankaltaisia kuin köhimmät maanviljelijät olivat. Lopulta suurin syy tyhjentämiseen oli pelko kaupunkiin majoittuneista vastavallankumouksellisista ja muusta epäilyttävistä aineksista. Nämä saattaisivat kovin helposti yhdistää voimansa ja ryhtyä kapinoimaan uutta hallintoa vastaan. Tyhjentämällä kaupungit, hajauttamalla koko väestö ympäri maata, minimoitiin tällainen riski samalla varmistettiin väestön absoluuttinen kontrolli.

Niin Pol Potilta kävi käsky, kaupunki piti tyhjentää. Kun keisari käskee niin virkamiehet tottelevat. Tyhjennyksessä käytetään hyvin kuvaava nimeä kuoleman marssi ”death march”.  Kuoleman marssin tavoite on tappaa, brutalisoida, heikentää ja demoralisoida niin monta siirrettävää kuin mahdollista. Phnom Penhin tyhjennyksen mittakaava on verrannollinen Turkkilaisten toimeenpanemaan armenialaisten kansanmurhaan vuosina 1915 -1918, jossa siirrettiin 1.5 miljoonaa armenialaisia Syyrian autiomaahan kuolemaan. Ulkomaalaisten sallittiin osallistua ranskalaisten järjestämään evakuointiin Thaimaaseen, kaikki muut, paikalliset, joutuivat lähtemään Phnom Penhistä maaseudulle. Francois Ponchaud kirjoitti kirjassaan Cambodia Year Zero (Rinehard and Winston, 1978) marssista:

"En koskaan voi unohtaa yhtä raajarikkoista, jolla ei ollut ei niin jalkoja eikä käsiä, kiemurrelleen maassa kuin mato, tai itkevän isän kantamassa 10 vuotiasta tytärtään kiedottuna niskan ympäri solmittuun lakanaan, tai mies jonka jalkaterä roikkui jalan päässä, terä kiinnitettynä vain nahalla"

John Swain, AFP:mn sotakirjeenvaihtaja, jatkaa kirjassaan River of Time: A Memoir of Vietnam and Cambodia (Berkley Books 1999) Puna Khmerit:

"heittivät potilaat ulos sairaalasta kadulle kuin roskan ... Sodan viitenä vuotena tämä oli suurin näkemäni ihmisen kurjuuden karavaani."

Kun Vietnamilaiset saapuivat kaupunkiin vuonna 1979, oli se lähes tyhjä: vain parikymmenentuhatta asukasta jäljellä parista miljoonasta.

Narkomaanien paratiisi

Kerran, jossain netin keskustelupalstalla joku kysyi onko Phnom Penhissä NA kerhon istuntoja. NA on lyhennelmä Narcotics Anonymous, AA-kerhon sisarkerho (AA = Aalcholics Anonymous). Joku vastasi, että kerhon istunnot olisivat tällöin kuin olisi järjestänyt AA kerhon istunnon kapakassa.

Lohkaisu on sangen osuva. Lähes kaikkia kovia huumeita on saatavilla helposti. Kovilla huumeilla tarkoitan heroiinia ja muita opiaatteja, opioideja (synteettisiä opiaatteja), kokainia, amfetamiinia, metamfetamiinia jne. Kun kävelet pitkin turistien suosimaa joenrantakatua joku saattaa huudella perään:”Ganja, ganja ?”. Jos et oikein ymmärrä kysymystä, saattaa huutelija selventää:”Ice? Cocaine? Heroin?” Ice:lla tarkoittaa hän metamfetamiinia (meth, crystal, chalk, ice, jaba, yama, ya). Kokaiini on itse asiassa maassa melko harvinaista ja vaikka myyjää väittä aineen olevan sitä niin se on yleensä olennaisesti voimakkaampaa lähes puhdasta (4:n asteen) heroiinia. Monet matkailijat ovat kuolleet siihen kun kuvittelivat aineen olevan kokaiinia. Takavuosina ei ollut mikään tavattoman harvinainen näky nähdä kuolleen länsimaalaisen ruumin joen törmällä tai jalkakäytävällä.


Monet pehmeät huumeet kuten marihuana on lähes laillista maassa. Kasvilla on monisatavuotiset perinteet lääkeyrttinä ja khmer keittiön mausteena. Takavuosina sitä sai ostaa ihan tavalliselta torilta. Marihuanan kasvattaminen takapihalla on täysin sallittua. Murskattua marihuanan lehtiä saattaa matkailija löytää myös pizzan mausteena.

Itse asiassa marihuana on lähtöisin Aasiasta. Kiinalainen lääketiede tunsi sen jo vuonna 2737 eaa. kipulääkkeenä ja reumatismin hoitoon soveltuvana kasvina. Kasvi rantautui Eurooppaan 500 luvulla jaa. On hilpeätä huomata, että välimeren maista kulkeutui oopiumi itään kun olennaisesti miedompi, eikä riippuvuutta aiheuttava, mari kulkeutui vastakkaiseen suuntaan. Kertooko nämä trendit jotain sivistyksestä ja halusta orjuuttaa ihmisiä? Ehkäpä.

Opiaattien käyttö oli lähes tuntematonta koko maassa ennen kuin amerikkalaiset ulottivat sotansa maahan. Phnom Penh oli tärkeä väliasema heroiinille Laosista kohti Saigonia, kuten saatoimme lukea postauksesta Saigon (1860 - 1975), Oopiumia, heroiinia ja gangsterien paratiisi.

Kaupungissa on kokonaisia kaupunginosia, kuten Sen Sok, missä lähes jokaisessa talossa (hökkelissä) myydään synteettistä metamfetamiinia. Kaupunginosa on hyvin sokkeloinen kuten slummit yleensä ovat. Kaupunginosan laitamille tuk-tukit yleensä vievät ne matkailijat, jotka ovat kiinnostuneet tästä kyseenalaisesta aineesta.  Koska kaupankäynnistä on vastuussa joku korkea-arvoinen upseeri joko poliisista tai armeijasta niin myyjät saavat hyvissä ajoin tiedon tulevasta ratsiasta. Silloin tällöin poliisi nappaa jonkun huonosti informoidun myyjän ja parin päivän päästä hän taasen kulkee vapaana. Joko myyjä itse tai kartelli on maksanut voitelurahan. Sinänsä näitä asukkaita ei voida huumekaupasta syyttää, monet haluaisivat tehdä muuta mutta köyhyys pakottaa heidät siihen. Metamfetamiinin, nykyisen muotihuumeen, käyttö on viime vuosina kasvanut räjähdysmäisesti myös Kambodzhassa.

Toisaalta monilla on sellainen illuusio, että huumeet olisivat laillisia maassa. Eivät ne ole, vaan silloin tällöin poliisi nappaa epäonnisen ja pistää vankilaan. Toisinaan pidätettyjen joukossa on myös ulkomaalaisia. Usein miten tällöin joku jossain koko prosessista toivoo saavansa muhkean voitelurahan. Vankilassa 30 äijää on samassa huoneessa ja tuberkuloosi on säännöllinen vieras. Eikä niihin saa tilattua pizzaa ja kokista puhelinsoitolla. Jos mielikuvituksesi ei riitä kuvailemaan millaista olisi helvetissä niin voinet kokeilla oleskelua kambodzhalaisessa vankilassa. Sitten tiedät.

Kiinniotetut onnekkaimmat narkomaanit voivat joutua uudelleen koulutusleireille. Noin 2 % narkomaaneista päättyy näihin. Olot eivät ole sielläkään kovin hääppöisiä. Oleskeluaika on pari vuotta ja työ raakaa sekä raskasta. Työleirit ovat tyypillinen kaakkoisaasialainen ilmiö. WHO (World Healt Organization) arvioi että Vietnamissa 109 leiriin joutuu noin 50 000 nistiä, Thaimaassa taasen joutuu tuhansia armeijan ylläpitämiin leireihin ja Kiinassa 350 000 narkomaania.  HRW (Human Right Watch) raporteissaan toteaa Kambodzhan leirien olevan ainutlaatuisia, verrattomia, koko alueella. Narkomaanien kohtelu siellä on äärimmäisen brutaalia. Ihmisiä pahoinpidellään, raiskataan, annetaan sähköiskuja ihan noin vain uuvuttavan raskaan työn lisäksi. Muissa maissa olot ovat olennaisesti inhimillisempiä.

Todelliset syndikaattien johtajat ovat hyvin korkealla maan eliittiä. Armeijan johtoa kuten aikoinaan oli Saigonissa ennen amerikkalaisten lähtöä. Samoin hallitusta lähellä oleva business eliitti on hankkinut varallisuutensa huumekaupalla. Yksi näitä on Teng Bunma. Hän oli yksi ensimmäisistä, jotka sijoittivat Kambodzhaan Puna-Khmerien kaatumisen jälkeen. Hän oli Kambodzhan kauppahuoneen ensimmäinen johtaja ja omistaa luksushotelleja, sanomalehtiä ja kasinoita. Hänen poikansa pyöritti Ieng Saryn kanssa kasinoa Pailinissa. Iaeng Sary, ”brother number 3”, oli Pol Potin hallituksen ulkoministeri ja joutui syytteeseen kansanmurhasta vuonna 2007, tosin hän ehti kuolla ennen tuomion julistamista. Thaimaa on esittänyt pidätysmääräyksen Teng Bunmasta vuonna 1998 petoksesta syytettynä. Hong Kong kaipaa myös miestä kun tämä oli esittänyt väärennetyn passin yrityksensä perustamisasiakirjoissa. Yhdysvallat on kieltänyt miehen maahaanpääsyn kun häntä on epäilty huumekaupoista jne. Miehen ansiolista on pitkä. Muuan lehtimies Nate Thayer kirjoitti aikoinaan (kaksi vuotta YK:n toimeenpaneman vaalin jälkeen) artikkelin Far East Review lehteen otsikkonaan ”Medellin on the Mekong”, jossa suoraan osoitettiin maan ylimmän johdon syyllistyneen huumekauppoihin ja muuhun rikolliseen toimintaan. Seurauksena olikin toimittajan joutuminen kuolemanvaaraan. Monet Kambodzhalaiset lehtimiehet ovat menettäneetkin henkensä kirjoittamiensa artikkeleiden kautta. Artikkeleiden, joissa on käsitelty maan eliitin sotkeutumisesta rikollissyndikaattien toimintaan.

Mikään ei ole muuttunut Kambodzhassa mainitun artikkelin jälkeen, paitsi ehkä syndikaattien toiminta on tullut entistä systemaattisemmaksi. Toiminta jossa heroiinin ja muiden opiaattien kuljetukseen  käytetään hallituksen lentokoneita, helikoptereita, sotilasautoja, merivoimien aluksia ja tavallisia rivisotilaita.  Huumeiden alkuperä on yleensä Myanmar, josta aineet kuljetetaan joko Laosin tai Thaimaan kautta Kambodzhaan, jossa ne kulkeutuvat Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan joko Koh Kong läänin satamien tai Phnom Penhin lentokentän kautta.

Valtaosa pankeista syyllistyy rahanpesuun, väitetään artikkelissa. Seikka on sangen uskottava, kun Amerikan dollaria käytetään kaikkialla vaikka korvaava kansallinen rahakin on olemassa.  Koska maa on sangen kehittymätön, niin pankkijärjestelmätkin ovat melko puutteellisia, joten kaupankäynti on pitkälle käteiskauppaa, palkat maksetaan käteisenä jne. 90 % arvolla mitattuna kaikesta kaupankäynnistä tehdään dollareilla maaseudulla käytetään kuitenkin laajasti rieliä.

Maassa on kuitenkin terrorismin rahoituksen vastainen ja rahanpesu lainsäädäntö (Law on anti-money laundering and combaring the financing of terrorism) vuodelta 2007. Mutta tämäkin, kuten monet  muutkin lait ovat vain tekstejä paksussa kirjassa. Sveitsissä toimiva Basel Institute of Governance on luokitellut eri maiden riskit rahanpesuun ja terroristien rahoitukseen ns Basel AML Index . Eri maille oli annettu pisteitä 0 – 10, joista pisteluku 10 merkitsee korkeinta riskiä. Indeksiin vaikuttaa 14 eri tekijää, joita ovat mm. korruptio, lakien kattavuus, poliittinen läpinäkyvyys jne.  Kambodzha oli luokituksessa kuudenneksi riskialttein maa pisteinään 8.53 kun taasen vähiten riskejä oli Suomessa pisteinä 2.51. Pisteet eivät kerro kuitenkaan kuinka laajaa rahanpesu tosiasiassa on vaan kuvaa  mahdollisuutta rahanpesuun.

Jos siis haluat pilata elämäsi, niin Phnom Penh on oiva paikka siihen. Muista ottaa mukaan kukkaroon nippu dollareita (ATM:t kin toimivat, mutta pöhnässä ehkä unohdat PIN luvun). Eikä puhtaita neuloja kannata ottaa mukaan kun AIDSiin sairastuminen kuluu olennaisena asiana oman elämänsä pilaamisessa.

Vaihtoehtojakin on olemassa.