Amerikkalaiset ryhdistäytyvät

Question: And Babies ? Answer And Babies, Sodan vastainen juliste, jonka pohja on Ronald Haeberlen My Laissa ottama valokuva ja teksti CBS News toimittajan Mike Wallacen kysymys ja vastaus My Laissa palvelleen sotilaan Paul Meadlon (kts. edellinen postaus). Niinpä vietnamin veteraaneja joskus kutsuttiin "babykillereiksi".

Vietnamin sotaa ei voida käsitellä mitenkään sivuuttamatta Yhdysvalloissa (ja muualla) syntynyttä siviilivastarintaa, mielenosoituksia, protesteja ja lakkoja.

Siviilivastarinta

Suomessa 60-luvun alussa Vietnam oli vain joku pieni valtio kaukana Aasiassa. Meillä (ja muualla Euroopassa) oli silloin riittävästi muutakin mietittävää. Maailmansodan rintamalinjat olivat vielä tuoreessa muistissa ja jännitys oli ihan kouriintuntuvaa. Vuoden 61 noottikriisi korosti Suomessa vielä asetelmia. Vasta 60 luvun puolesta välistä alkoi aktiivisempi vastarinta kun suuret ikäluokat olivat ohittaneet murrosiän ja ryntäsivät yliopistoihin. Maailma oli jo silloin paljon suurempi kuin pelkkä Suomi. Toisen maailmansodan raskas palttoo haluttiin riisua pois. Näin jäljestäpäin ajateltuna riisuuduttiin usein väärällä tavalla. Emme ymmärtäneet paljoakaan siitä kun isämme, setämme ja enomme kävivät pelkäämässä itäisillä rajaseuduillamme.

Kodeissamme nähtiin kylmän sodan rintamalinjat: USA liittolaisineen ja Neuvostoliitto omineen ovat tavalla tai toisella sotajalalla keskenään. Kuvamme maailmasta oli silloin tavalla tai toisella hyvin mustavalkoista, polarisoitunutta: Joko olet neukkujen puolella tai sitä vastaan. Vietnamin sodan vastaisuus nähtiin vain tähän taustaan suhteutettuna. Sodan vastaisuus oli neuvostomyönteisyyttä - väitettiin. SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) erityisesti pyrki korostamaan tätä asetelmaa ja näin pelaamaan Vietnamin propagandahyödyn itselleen. Lukuisissa seminaareissa ja opintopiireissä korostettiin Neuvostoliiton olevan rauhan asialla ja USA:n sodan asialla: Vietnam on tässä paras esimerkki – sanottiin (ja unohdettiin Itä-Euroopan satelliittivaltiot, Syyria, Afganistan, Mongolia ja muut). Tästä asetelmasta seurasi se mikä siitä on seurauksena: Nuorisoliikkeemme radikalisoitui vuosikymmenen loppuun mennessä eli siihen pikkuhiljaa syntyi luokkataistelun piirteitä. Liityttiin mieluimmin NL:ään kallellaan olevaan Rauhanpuolustajiin kuin moniin muihin rauhan järjestöihin. Monien varakkaiden kotien lapset liittyvät riemurinnoin SKP:hen ja lukivat Tiedonantajaa. Joku taisi silloin todeta elintason mitan olleen: ”Särestöniemi seinällä ja lapset stallareita”. (Särstöniemi oli maan kuulu Kittiläläinen taidemaalari ja stallarit taasen SKP:n Taisto Sinisalon kannattajia). - Niin ja stallarit agitoivat minkä kerkisivät aivan kuin Jehovan todistajat haaliakseen viattomia sieluja omiin laumoihinsa.

Huolimatta tästä mustavalkoisesta (vai sanoisinko mustapunaisesta) asetelmasta niin rauhanliikkeeseen liittyi aidosti kriittisiä elementtejä, jotka näkivät Vietnamin sodan olevan totaalisen väärin inhimilliseltä ja moraaliselta kannalta katsottuna. Näitä tuulia edusti jo vuonna 1963 perustettu puolueista riippumaton, Bertrand Russellia oppi-isänään pitävä, Sadankomitea. Uusi järjestö lukuisten vanhojen järjestöjen rinnalla. Vietnamin sota oli myös tälle järjestölle vedenjakaja, kun monet jäsenistä (ns. marssijasiipi) katsoivat monilla kolmannen maailman ihmisillä olevan oikeus tarttua aseelliseen vastarintaan imperialismin vastaisessa taistelussaan ja olivat ehkäpä valmiita aseistamaan näitä. Marssijasiipi marssikin suoraan Rauhanpuolustajiin, jossa kolmannen maailman konflikteja katsottiin suoraan leniniläisen imperialismiteorian värillisten lasien läpi. Meillä ja muualla Euroopassa sodan vastainen mieliala kasvoi alvariinsa riippumatta järjestöistä ja aatteista, rauhanomaisista mielenosoituksista muodostui suuria massatapahtumia. Ikävä on kuitenkin todeta, että nämä olivat monelle vain biletystä ja kavereiden tapaamista. Oli hienoa kulkea Mannerheimintiellä ja huutaa: ”Nixon murhaaja”. - Eikä muuta.

Vietnam oli rauhan ja pasifismin kannattajille vain yksi asia muiden joukossa. Muistathan nämä yllytysoikeudenkäynnit, aseistakieltäytyjät, Hannu Salaman jumalanpilkka, Harro Koskisen Sikamessias monen muun ajan hengen mukaiset ilmiöt. - 60-luvun opiskelijaliikehdinnän syyt ovat kylläkin paljon syvemmällä kuin pelkästään näkeminen Vietnamin sodan olevan moraaliton tai maailman avautuminen ”globaaliksi kyläksi”. Olennaisilta osiltaan oli kyse maailmantalouden elpymisestä maailmansodista ja suurista lamavuosista, jonka seurauksena uudella sukupolvella oli mahdollisuus kyseenalaistaa perinteisiä instituutioita ja tapoja. Ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa taloudellinen hyvinvointi oli saavuttanut sellaisen aseman, että nuori sukupolvi saattoi hengittää vapaasti ilman arjen pakottavaa toimeentuloa. - Suuria asioita pohdittiin silloin ja nuorisolla oli ihanteita: Marx, Lenin, Ho Chi Minh, Martin Luther King, Mahatma Gandhi, Che Guevara, Castro, Salvador Allende, Bertnard Russel ja monet muut miehet ja naiset kautta avaran maailman. Maailman paino ja tulevaisuus lepäsi hartioillamme – niin ainakin kuvittelimme. Niin vain kävi, että aatteet ja ihanteet läsähtivät ja jumalallisen elämän sijaan astui tylsä porvarillinen, varakkuuteen pyrkivä ja paikoilleen juurtuva arki. Opintolaina, asuntolaina, auto, kesähuvila, lomamatkat, lapset ja lapsenlapset - tiedäthän. Aivan kuten aina aikaisemmillekin sukupolville oli käynyt. Kuinka tylsää on nykyajan nuorilla kun ei ole enää mitään ylimaallisia ihanteita – juuri missään. Uusi aatekin, ekologisuus ja ympäristötietoisuus, on uponnut syvään direktiivien, säädösten, lainlaadinnan ja lukuisten virastojen pohjattomaan suohon.

Siviilivastarinta ja tottelemattomia kansalaisia Yhdysvalloissa

Vietnamin sodan vastainen rintama loi ennalta arvaamattoman vaikutuksen amerikkalaiseen poliittiseen elämään, kuten kahdessa aikaisemmassa postauksessa tuli mainittua. Se oli moottorina sille, että Johnson luopui ehdokkuudesta, Yhdysvallat lopetti umpityperän ”search and destroy” taktiikan, amerikkalaiset ryhtyivät vetämään joukkonsa pois ja pakotti Nixonin tekemään myönnytyksiä rauhaneuvotteluissa ja lopulta solmimaan rauhan. Nimenomaan amerikkalainen siviilivastarinta oli tässä prosessissa liikkeelle paneva voima (eikä muissa maissa syntyneet liikkeet). Vietnamin sodan kolmas, aseeton, rintama olivat nämä lukuisat liikkeet, jotka lopulta olivat paljon väkevämmät kuin armeijat ja niiden taustalla olevat mahtavat piirit. Martin Luther Kingin, Benjamin Spocin, Noam Chomskyn ja satojen tuhansien muiden rauhanomainen vastarinta kantoi makean ja glooriaa täynnä olevan hedelmän. Paljon väkevämmän kuin mitä yksikään armeija pystyy tarjoamaan yhtään missään eikä koskaan.

Vietnamin sodan alussa sen tarkoituksenmukaisuutta ja tavoitteita ei kyseenalaistettu juurikaan. Amerikkalainen mieli oli ohjelmoitu uskomaan dominoteorian olevan luonnonlaki ja kylmän sodan vainoharhainen maailmankuva oli todellisuutta. Amerikkalaiset pelkäsivät kommunistien maailmanlaajuista aggressioita ja Amerikan pyhä velvollisuus oli hillitä tämä. Toisaalta jo varhain 60-luvulla, pääasiassa joukko opiskelijoita, uskonnollisia ja radikaaleja poliittisia järjestöjä epäili sodan olevan epätarkoituksenmukainen, moraaliton, ajavan amerikkalaisten etuja ja pyrki hävittämään pienen kansan jossain hyvin kaukana 13 000 kilometrin päässä. Suuren yleisön silmissä lopulta TET hyökkäys, Kentin yliopiston kampuksella tapahtunut, 4 mielenosoittajan hengen vaatinut, mielenoositus ja MyLain paljastuminen olivat käännekohtia. TET:n jälkeen harva enää uskoi voiton olevan käsillä kuten Johnsonin hallinto niin hurskaasti uskotteli. Domino-teoria joutui romukoppaan, Tonkinin lahden provokaatio asetettiin uuteen valoon, sodan moraalia kyseltiin enenevissä määrin, lopulta viimeinen isku sodan brutaalin ja järjettömän luonteen paljastumille oli MyLain verilöylyn tuleminen julkisuuteen. Sievät, puhtaat ja viattomat nuoret pojat olivatkin ohjelmoitu häikäilemättömiksi tappajiksi.

Amerikkalainen siviilivastarinta ja kansalaistottelemattomuus, ei ollut alusta lähtienkään mikään yksi yhtenäinen liike. Se muodostui useammasta osasta, joilla kullakin oli usein monia muitakin tavotteita. Näitä liikkeitä olivat kansalaisoikeus- ja naisasialiikkeet sekä liikkeet joihin liittyi monia akateemisia tutkijoita, lääkäreitä (kuten lastenlääkäri Benjamin Spock), juristit, sodasta kotiutuneet veteraanit, sotilaiden äidit jne. Hyvin epähomogeeninen ja kasvava joukko ryhdistäytyi vastustamaan sotaa vuosina 1965 – 1973 lopullisen rauhan saavuttamiseen saakka. Vuonna 1965 suurimpiin mielenosoituksiin osallistu 25 000 kun vuosikymmenen loppuun mennessä määrä oli monikertainen suurimmillaan yli 500 000. Vuoteen 1967 mennessä liikkeeseen oli liittynyt jo paljon julkimoita näyttelijöitä, kirjailijoita, urheilijoita akateemisen väen lisäksi. - Maaliskuussa 1967 julkaistiin New York Timesissa maksullinen kolmisivuinen vetoomus, missä 6800 pääasiassa yliopistoista kerättyä kansalaista oli tuominnut sodan ja vaati amerikkalaisten joukkojen vetämistä Vietnamista. Tätä seurasi toukokuussa 600 taiteilijan allekirjoittama New York Timesissa julkaistu manifesti nimeltään End Yout Silence ja julkilausumien sarja jatkui vuodesta toiseen.

Mielenosoitukset saatettiin pitää akateemisen väen ja nuorison vouhotuksena mutta muutama ryhmä osoittautui tässä muita väkevämmäksi, joiden sanoma tunkeutui syvälle amerikkalaisen mielen sopukoihin. Näitä olivat ensinnäkin vietnamin veteraanit, sodasta palanneet nuoret miehet, jotka omasta kokemuksestaan pitivät sotaa typeränä ja epäinhimillisenä siviilien tappamisena. Toinen keskeinen ryhmä olivat äidit. Nämä usein keski-ikäiset naiset osallistuivat mielenosoituksiin ympäri maata, erityisesti on mainittava säännölliset kokoontumiset Washingtonissa 8 vuoden ajan sunnuntaisin kello 11 – 13. Suuri yleisö sai heistä aivan oikean kuvan: Tavallisia amerikkalaisia ja heidän sanomansa oli äidillisyys; kuva äidistä rauhallisesta huolehtivaisesta persoonasta, jolle kodin, perheen ja maailma rauha oli ensiarvoisen tärkeä. Kun meillä on oikeus perheeseen ja lapsiin niin sama oikeus pitäisi olla myös vietnamilaisella äidillä - oli keskeinen viesti. Näitä mielenosoituksia ei voitukaan enää ohittaa tuhahduksella: Nuo ovat vain höyrähtäneitä hippejä, vaan edustivat tavallisia amerikkalaisia kansalaisia, joille äidillisyys on kantava voima (kuten on ja on ollut kautta maailman).

Kutsunnat

Kun Johnoson, kenraali Westmorland ja muut haukat laajensivat Vietnamin sotaa vuonna 1965, kävi selväksi, että säännöllisen armeijan vapaaehtoisvoimin luotu koko ei ollut riittävä vaadittaviin sotaponnistuksiin. Tällöin päätettiin ottaa käyttöön kutsunnat. Kutsunnat koskivat kaikkia 18 – 25 vuotiaita asevelvollisuus ikäisiä miehiä, Amerikan suurta ikäluokkaa (babyboomers). Kutsuttuja eivät kuitenkaan olleet kaikki, johtuen ikäluokan suuresta koosta, vaan käytännössä jouduttiin valikoivaan, selektiiviseen, menettelyyn. Tämä selektiivinen valintaprosessi oli tietenkin erittäin epäoikeudenmukainen ja kohdistui niihin miehiin, jotka hallitus katsoi olevan soveliasta tykinruokaa. Mitään selkeitä valtakunnallisia ohjeita ei valintalautakunnalla ollut siitä ketkä valitaan ja ketkä hylätään. Yks' kaks huomattiin, että kutsutut ja valitut olivat tyypillisesti kodeista, joiden tulot olivat joko alhaiset tai nipin napin keskiluokkaa. Joukko muodostui pääasiassa vähemmän koulutetuista ja ruumiillisen työn tekijöistä (blue collar workers) sekä mustista amerikkalaisista. Esimerkiksi vuonna 1967 mustia Afro-Amerikkalaisia oli ikäluokasta 29 % kun valkoisia oli 63 %, kuitenkin sodassa palvelleista oli – kas vain - 64 % mustia ja valkoisia 31 %. - Vain hyvin harvoin hyvin toimeentulevien perheiden pojat kuuluivat kutsuttujen joukkoon. Usein nämä varakkaimmat jatkoivat opintojaan tai onnistuvat ”pääsemään” avioliittoon tai muuten vain kutsuntalautakunnan päätöksiin vaikutettiin. Esimerkiksi tuleva presidentti Bill Clinton ja varapresidentti Dick Cheney jatkoivat opintojaan armeijaan menemisen sijaan.

Presidentti Kennedy päätti, että naimissa olevat miehet ja perheelliset pitäisi olla kutsuttujen häntäpäässä. Niinpä monet ryntäsivät maistraattiin mennäkseen tuota pikaa naimisiin ja näin välttivät joutumisen Vietnamiin. Toiset tekeytyivät hulluiksi ja toiset heittäytyivät homoseksuaaleiksi. Yli 100 000 pakeni maasta pääasiassa Kanadaan (jossa pääministeri oli ilmoittanut, että mahantulijoilta ei tarkisteta heidän sotilaallista taustaa). Nixonia lyhyesti seurannut Ford antoi myöhemmin ehdollisen armahduksen kutsuntojen välttelijöille ja sotilaskarkureille. Lopulta presidentti Carter myönsi heille täyden armahduksen.

Myöhemmin valintaprosessin epäselvyyksien vuoksi siirryttiin arpajaisiin. Järjestelmä oli kohtalaisen mutkikas eikä ollut täysin satunnainen kuten monet tilastotieteilijät kykenivät osoittamaan. Esimerkiksi suurin todennäköisyys joutua palvelukseen oli vuonna 1970 syyskuun 14 päivä syntyneillä, kun taasen seuraavana vuonna onnettomuuspäivä oli kesäkuun 9:s. Lopullisen päätöksen väkeen ottamiseksi teki kuitenkin vielä kutsuntalautakunta. Myöhemmin on osoittanut, että prosessissa oli siinäkin monin paikoin hämärää. Esimerkiksi tuleva presidentti, tupla juu, George W. Bush ei koskaan joutunut varsinaiseen armeijaan, vaikka sai kutsun ja terveytensä puolesta olisi kelvannut.

Kutsuntoja välttelevillä oli hyvin moninaisia aatteellisia motiiveja, näitä olivat mm. erilaisten uskontoryhmien kannattajat kuten Jehovan todistajat, Kveekkarit, Amishit ja Mennonistit sekä katollisen kirkon puitteissa syntyneet rauhan- ja työväenliikkeen jäsenet (Catholic Peace Tradition ja Catholic Worker Movement) monien muiden ohella. Hyvin suuren ryhmän muodostivat vakaumukselliset pasifistit ja globaalien kansalaisoikeuksien kannattajat. Yksi näistä oli nyrkkeilyn raskaan sarjaan maailmanmestari Muhammed Ali muslimiksi kääntynyt Cassius Clay, Häntä ei nyt ihan ensi alkuun helposti mielletä pasifistiksi. Hän sai kutsun kutsuntoihin ja kieltäytyi, sillä seurauksella että häneltä poistettiin maailmanmestarin titteli, määrättiin kilpailukielto ja mahdollisesti saattaisi joutua vankilaan ja menettää otteluistaan saamansa rahat. Hän perusteli näkemystään seuraavasti:

 

Miksi heidän pitää pyytää minua pukemaan univormu ja matkustamaan kymmenentuhatta mailia kotoa ja pudottamaan pommeja ja luoteja ruskeiden ihmisten päälle Vietnamissa, kun taas niin kutsuttuja neekereitä Louisvillessä kohdellaan kuin koiria ja heiltä evätään yksinkertaiset ihmisoikeudet?  

 

Niin, en natkusta kymmenentuhatta mailia kotoa murhaamaan ja polttamaan toista köyhää kansakuntaa vain jatkaakseni valkoisten harrastamaa orjien sortamista kaikkialla maailmassa. Tämä on se päivä, jolloin tällaisten pahuuden on loputtava. Minua on varoitettu, että tällaisen kannan ottaminen vaarantaisi mainettani ja voisi aiheuttaa sen, että menettäisin miljoonia dollareita, jotka muutoin kuuluisivat minulle ansaittuani ne nyrkkeilyn maailmanmestarina. Mutta olen sanonut sen kerran ja sanon sen uudelleen. Kansani todellinen vihollinen on täällä. En häpeä uskontoani, kansaani tai itseäni ryhtymällä työkaluksi niiden orjuuttamiseen, jotka taistelevat oman oikeuden, vapauden ja tasa-arvon puolesta...

 

Kutsuntojen vastustaminen alkoi jo Johnosnin toimeenpaneman eskaloitumisen alkuaikoina. Toukokuun 5:s vuonna 1965 marssi 40 UC-Berkley (Univeristy of California - Berkley) opiskelijaa kutsuntatoimistoon ja poltti siellä kutsuntakorttinsa. Seuraavat 19 korttia poltettiin toukokuun 22. Korttein polttaminen oli suuri kansanhuvi läpi koko protestiaallon. Sinänsä, korttien polttamisella ei haluttu vastustaa armeijaa vaan haluttiin korostaa sodan olevan täysin ihmisen humaania luonnetta vastaan.

No hyvä. Lokakuun 16 vuonna 1967 järjestivät sodanvastustajat kutsuntakorttien palautuspäivän. Tällöin lähetettiin oikeusministeriöön yli 1 000 korttia aktiivisena siviilivastarintana. Lähettäjät olettivat saavansa rangaistuksen välittömästi, mutta oikeusministeri Ramsey Clark päättikin asettaa syytteeseen yllyttäjät, joihin kuului mm. maailmankuulu lastenlääkäri tohtori Benjamin Spock ja Yalen yliopiston kappalainen William Sloane Coffin. Tämä oli kieltämättä vikatikki ministeriltä kun on arveltu Spocin saamasta 5000 dullarin sakon vaikuttaneen niin, että jokaista sakkodollaria kohden rintamaan liittyy 10 – 50 uutta pääasiassa keski-ikäisiä sodanvastustajia. Siinä määrin Spock oli kansalaisten mielissä arvostettu mies. Spock tuomittiin myös toiminnastaan vankilaan vuodeksi, myöhemmin 1969 tuomiot kumottiin.

Presidenttivaalikampanjassaan Nixon lupasi lopettaa kutsunnat ja näin arveli leikkaavansa sodan vastustuksen kärjen. Hän arveli nuorten miesten lopettavan sodan vastustuksen kun heiltä poistettiin riski joutua taistelemaan Vietnamissa. Silloinen kutsuntalaki oli voimassa vuoteen 1971, joten luonnostaankin kutsunnat olisivat loppuneet tällöin ilman uutta lakia. Nixon, lupauksistaan huolimatta, pyysi jatkoaikaa ja kutsunnat efektiivisesti loppuivat vasta vuonna 1973 (tällöin olikin Amerikan osuus sodassa loppunut rauhaneuvotteluihin). Vuosikymmenen loppuun mennessä oikeusasteet ruuhkautuivat - tietenkin. Neljännes kaikista oikeustapauksista koski kutsuntoja vältteleviä ja omatunnon syistä aseistakieltäytyjistä. 210 000 miestä oli asetettu syytteeseen.

Kutsunnoista kieltäytyminen ja kutsuntakortin polttaminen juurrutti Amerikan kieleen uuden sloganin: ”Girls say yes to men who say no”. Sloganin syntyi alkujaan SDS järjestössä (Students for Democratic Society). Järjestö oli vuonna 1960 perustettu ns. ”uusi vasemmisto”-liikkeen yksi perustaja organisaatio.

Moraalliset, lailliset ja pragmaattiset syyt

Sodan vastustaminen ja puolustaminen jakoi kansakunnan kahtia. Puhuttiin kyyhkysistä ja haukoista. Sodan kestäessä enenevä määrä haukoista muuttui kyyhkysiksi. Yksi näistä oli sodan alkuaikojen arkkitehti Robert McNamara.

Monilla motiivina oli ihan käytännölliset syyt: Sota nieli älyttömästi rahaa ja Amerikassa monet tärkeiksi katsotut asiat kuten kouluopetuksen uudistaminen, julkinen terveyspalvelu, köyhyyden poistaminen ja yhtenäiset kansalaisoikeudet jäivät kehittämättä. Sodan vuoksi jouduttiin kasvattamaan veroja. Enenevissä määrin ihmiset kysyivät miksi pitää taistella jossain hyvin kaukana oikeastaan ilman mitään syytä kun kotimaassa kurjuus rehottaa ja pitää maksaa kaikesta. Kohonneita sotaveroja ryhtyivät monet vastustamaan ja monet kieltäytyivät maksamasta kokonaan puhelin laskun kylkiäisenä esiintyvää lisämaksua, sotaveroa. Vuonna 1972 arviolta 500 000 oli näitä maksukieltäytyjiä. 20 000 kieltäytyi maksamasta kokonaan tuloveroja. Näiden joukossa olivat muun muassa muusikko Joan Baez ja modernin lingvistiikan isä, filosofi Noam Chomsky.

Jo sodan alkuvaiheessa muutama sodan vastainen tapahtuma saavutti dramaattiset mittasuhteet. Yksi näistä oli 82 vuotiaan Detroitilaisen pasifistin Alice Herzin, toinen 31 vuotiaan kveekkari Norman Morrisonin, kolmas Roger LaPorten ja neljäs George Winnie Jr tekemät polttoitsemurhat. Kaikkien näiden motiivina oli näkemys Vietnamin sodan olevan väärin ihmiskuntaa kohden. Esikuvinaan näillä oli Huesta peräisin oleva buddhalainen munkki Thich Quang Duc, joka poltti itsensä Saigonissa vastustaessaan Diemin hallitusta.

Alice Herz pakeni natsien noustessa valtaan Saksassa ensin Sveitsin kautta Ranskaan ja täältä Yhdysvaltoihin. Hän oli käyttänyt elämänsä aktiiviseen sodan vastaiseen rauhanliikkeeseen. Kun hän havaitsi, että mielenosoituksista ei ollut juuri suurempaa hyötyä päätti hän ottaa äärimmäisen toimenpiteen herättääkseen julkisen huomion sodan järjettömyydelle. Hän poltti itsensä maaliskuun 16. 1965 ja kuoli 10 päivää myöhemmin pahoihin palovammoihin. Kirjeessään tyttärelle hän totesi ”Älä itke, älä vaivu epätoivoon”. Tytär Helga Herz on käyttänyt äidin esikuvan mukaisesti elämänsä aktiivisti amerikkalaisessa naisten rauhanliikkeessä. Berliinissä on Alice Herzin kunniaksi nimetty yksi aukio.

Yhtenä päivinä (2 Marraskuuta 1965) Norman Morrison otti vuoden vanhan tyttärensä Emilyn ja ajoi 40 mailia Washingtonin lähellä olevaan Arlingtoniin. Pysäytti autonsa Pentagonin edustalle. Asetti tyttärensä ruohikolle ja pyysi ohikulkijaa hieman katsomaan tämän perään. Käveli rakennuksen luokse, valeli itsensä bensiinillä ja sytytti itsensä palamaan ohikulkijoiden kauhuksi. Liekit nousivat 3 metrin korkeuteen.

Sillä välin vaimo, Anne, saapui kotiin kahden kouluikäisen lapsen kanssa ja ihmetteli, minne mies oli hävinnyt Emilyn kanssa. Tuntia aikaisemmin he olivat yhdessä lounastaneet. Tuli ilta eikä miestä vielä kuulunut. Kunnes tuli puhelinsoitto. Siellä muuan toimittaja halusi tietää yksityiskohtia. Anne ei tiennyt tapahtumasta mitään. Hieman myöhemmin soitettiin sairaalasta. Mies oli kuollut palovammoihin. Emily oli vahingoittumaton. Hakiessaan Emilyn pois antoi vaimo lyhyen tiedotteen odottaville toimittajille: ”Norman on luopunut elämästään ilmaistakseen huolensa ja tuskansa Amerikan sotilaallisesta väliintulosta Vietnamiin. Tämä puuttuminen aiheuttaa suurta kärsimystä ja kuolemaa vietnamilaisille”. Kysymykseen miksi hän otti Emilyn mukaan vastasi vaimo: ”Ehkä hän halusi tällä tavalla osoittaa, että Vietnamissa vanhemmat kuolevat napalmiin ja pommeihin eikä lapsilla ole ketään johon turvautua. Ehkä hän halusi esittää kysymyksen: Miltä teistä tuntuisi jos tämä lapsi palaisi myös kuten tapahtuu joka päivä Vietnamissa”.

Norman Morrison poltti itsensä Pentagonin edustalla Robert McNamaran toimiston ikkunan alla. Tapaus lienee järkyttänyt Robert McNamaraa, kun tämä hitaasti alkoi ymmärtää Vietnamin sodan olevan täysin väärin. Muistelmissaan hän totesi: "Reagoin hänen toimintaansa kauhulla piilottamalla tunteeni ja vältin puhumasta niistä kenenkään kanssa - jopa perheeni kanssa. Tiesin, että [heillä] oli monia Morrisonin kaltaiaisia näkemyksiä sodasta."

 

Morrisonin teko ei jäänyt Vietnamissa huomaamatta. Hanoissa on katu, jonka nimi on Mo Ri Xon. Vietnamilainen runoilija To Huru kirjoitti 5 päivää tapahtuman jälkeen runon ”Emily, My Child”. Ho Chi Minh lähetti Annelle kirjeen ja kutsun saapua Vietnamiin. Vuonna 1999 vaimo matkusti Vietnamiin lastensa kanssa, siellä hän tapasi sodan aikaisen pääministerin Pham Van Dongin, joka kertoi vierailleen: ”Your family is esteemed to the highest magnitude. Norman's noble and great act had touched the most beautiful and valuable parts in humanity.” Vuonna 2007 Vietnamin presidentti Nguen Minh Triet vieraili lähellä sitä paikkaa, missä Morrison poltti itsensä ja luki To Hurun runon. Amerikkalinen runoilija Amy Clampitt kirjoitti 1983 runon ”The Dahlia Garden” Morrisonin kunniaksi. Koska Morrison oli Pohjois-Vietnamissa sankari, tehtiin hänestä myös postimerkki (joka tätä nykyä on tuiki harvinainen keräilykappale).

Katollisen ammattiliiton aktiivinen jäsen Roger LaPorte poltti itsensä YK:n toimitalon edustalla marraskuun 9 1965. Viisi vuotta myöhemmin muuan George Winnie Jr. Poltti itsensä toukokuussa vuonna 1970. Hän oli pysyttänyt julisteen, jossa luki: ”In God's name, end this war”. Nämä miehet ja nainen ansaitsisivat tulla kanonisoiduksi pyhimykseksi uhraustensa vuoksi, siinä määrin jalon ja uhrautuvan teon he tekivät humanismin puolesta.

Tunnetut kansalaiset rauhan aatteen kannattajina

Sodan vastaisessa rintamassa hyvin merkittävää roolia näytteli monet tunnetut kansalaiset. Yksi näistä oli lastenlääkärinä tunnettu Benjamin Spock. Hänen kirjansa ”Tervettä järkeä lastenhoitoon” on ehkä maailman eniten painettu lastenhoidon kirja. Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin 1946 ja oli paljon luettu ympäri maailmaa ihan 80 luvulle saakka. Kirjaa on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta ja käännetty 46 kielelle. Muistan kun omat lapsemme olivat pieniä, niin aina kun lapsilla oli jokin vaiva, kysyimme; mitä Spock tästä sanoo ja avattiin kirja. Kirjan sanoma on itse asiassa yksinkertainen: ”Äidit tietävät lapsistaan paljon enemmän kuin kuvittelevat tietävänsä.” Toinen tärkeä sanoma hänellä oli ”Kuunnelkaa lapsianne”. Spockin opit olivat käänteentekeviä. Nykyajan nuori ei oikein voi edes kuvitella kuinka autoritäärisiä oppeja jaettiin ennen Spockia. Ennen ei lapsille juurikaan saanut antaa liikaa hellyyttä ja ruoka-ajatkin olivat hyvin kontrolloituja. Vitsa ja kuri oli kauan sitten vallitseva oppi ja ihmisistä tehtiin ankeita, hymyttömiä ja ilottomia. Kun sodanvastainen rintama kasvoi erityisesti yliopistojen kampuksilla, niin monet haukat syyttivät taasen Spiockia siitä, että liikehdintä on seurausta Spockin liberaaleista opeista. Just joo. Lastenkasvatuksesta olikin siis kyse eikä sodan älyttömyydestä ja raakuudesta.

Spock ei alkujaan ollut kiinnostunut politiikasta laisinkaan kunnes Kennedy ilmoitti ettei Yhdysvallat aio keskeyttää ydinkokeita voidakseen olla askeleen edellä Neuvostoliittoa. Tästä hän teki sen ilmeisen johtopäätöksen ettei kumpikaan osapuoli aio keskeyttää omaansa voidakseen olla askeleen toista edellä. Hän liittyi National Committee for a Sane Nuclear Policy (SANE), varoittaen maitoon kertyvästä radioaktiivisuudesta. Hän osallistui Johnsoinin vaalikampanjaan kun tämä (valheellisesti) oli luvannut ettei Vietnamin konflikti tulisi laajenemaan. Kun presidentti oli astunut valtaan, kävi toisin ja Spock koki tulleensa petetyksi. Kun oli tehnyt niin paljon työtä lasten terveyden eteen ei hän mitenkään voinut vaarantaa lasten tulevaisuutta. Vietnamissa, sodan jaloissa, lasten terveys tuskin oli kovin mairittelevalla tolalla. Hänen tunnettu slogan olikin: ”Children are not born to burn”.

Spockin osuutta ei voida aliarvioida. Häneen luotettiin ja näin hänen puheensa ei juurikaan koskaan kantautunut kuuroille korville. Kun Spock liittyi sodan vastustajien rintamaan, niin monet suuren ikäluokan vanhemmat liittyivät esikuvansa mukaan liikkeeseen. Muuan nuori opiskelija-aktivisti Barbara Ehrenreich totesi kerran: ”We were hearing by 1968 – over and over – an analysis that we were a generation of spoiled kids. That we were Dr. Spock's kids”.

Spock oli myös syyllinen siihen, että kansalaisoikeusaktivisti Nobelin rauhanpalkinnon saaja – ehkäpä kaikkien aikojen merkittävin amerikkalainen - Martin Luther King alkoi enenevissä määrin osallistua sodan vastaisiin protesteihin. Hänen mielestään Amerikan puuttuminen Vietnamiin on neo-kolonialismia, jossa miljardeja tuhlataan sotaan sen sijaan, että rahat käytettäisiin amerikkalaisten omiin sosiaalipalveluihin ja tasa-arvon ulottamiseen kaikille. Vieläpä sotaan, joka on voittamaton ja perin juurin ihmisluonteen vastainen. 4:s huhtikuuta vuonna 1967 King piti puheen ”Beyound Vietnam, a time to break silence”, jossa hän kyseenalaisti amerikkalaisen ulko- ja sisäpolitiikan moraalia. Puhe on ehkä vihaisin puhe, jonka hän on puhunut koskaan ja on myös ristiriitaisiin. Puhe on rakentunut kolmen tekijän varaan eli kasvaneeseen militarismiin, köyhyyden laajenemiseen ja syvenemiseen sekä rasismiin. Monet myös pitävät puhetta Kingin merkittävimpänä. Oheinen juutube näyte sisältää ko, puheen. Puhe on myös luettavissa täältä: 

Puhe pidettiin hyvin kiinnostavassa paikassa, New Yorkin Riverised Churchissa. Kirkon rahoittajan oli Rockefeller suku, joka oli suunnannut kiikarinsa Vietnamin edustalla, Kiinan merellä, oleviin öljykenttiin. Kingille oli puheen pitopaikka hyvin pitkään harkittu. Harvoin King luki puheitaan paperista mutta nyt hän oli valmistautunut huolella ja toimitti puheen tekstikopion keskeisimpiin uutisvälineisiin, jotta häntä ei lainattaisi tai ymmärrettäisi väärin. Puheessaan hän mm totesi:

 

 

Kun olen kävellyt epätoivoisten, hylättyjen ja vihaisten nuorten miesten keskuudessa, olen kertonut heille, että Molotov-cocktailit ja -kiväärit eivät ratkaise heidän ongelmiaan. Olen yrittänyt tarjota heille syvimmän myötätuntoni säilyttäen samalla vakaumukseni siitä, että sosiaalinen muutos tulee parhaiten väkivallattomien toimien kautta. Mutta he kysyvät - ja aivan oikein - entä Vietnam? He kysyvät, eikö oma kansakuntamme käyttänyt valtavin määrän väkivaltaa ratkaistakseen omia ongelmiaan, saadakseen aikaan haluamansa muutokset. Heidän kysymyksensä osuivat itseeni, ja tiesin, etten voisi enää koskaan korottaa ääntäni sorrettujen väkivaltaa vastaan ghetoissa ilman, että olisin ensin puhunut selvästi tämän päivän maailman suurimmalle väkivallan välittäjälle - omalle hallitukselleni. …  

 

… Olemme tuhonneet heidän kaksi rakkainta instituutiotaan: perheen ja kylän. Olemme tuhonneet heidän maansa ja satonsa. Olemme tehneet yhteistyötä maan ainoan ei-kommunistisen vallankumouksellisen poliittisen voiman, yhdistyneen buddhalaisen kirkon, murskaamisessa. Olemme tukeneet Saigonin talonpoikien vihollisia. Olemme turmeleneet heidän naisensa ja lapsensa ja tappaneet heidän miehensä.

 

Puheen jälkeen 168 sanomalehteä tuomitsi hänet. Samoin se sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton kansalaisoikeusjärjestöissä. Mutta nykyään monet pitivät puhetta jopa ”I have dream” puhetta tärkeämpänä. Häntä myös syytettiin siitä, että hän rinnasti kansalaisoikeustaistelun Vietnamin sodan vastaiseen taisteluun ja näin pelättiin hänen romuttavan valkoisessa talossa savutetut voitot. Puheen jälkeen 75% osaa valkoisista ja lähes 55 % mustista käänsivät hänelle selkäänsä. Kuten muistetaan Johnsonin suurena unelmana olleen ”The Great Society”, johon kuului yhteneväiset oikeudet niin mustille kuin valkoisille. Samat ideat kukoistivat kansalaisoikeusjärjestöissä. Asettumalla aktiivisti Vietnamin sotaa vastaan hän myös asettui Johnsonin politiikkaa vastaan. Esimerkiksi Johnson oli suunnitellut tapaavansa Kingin mutta puheen jälkeen tapaaminen peruutettiin. Kriitikoilleen King vastasi mm. seuraavasti:

 

"Olen ollut johdonmukainen uskossani ja kannassani, että väkivallattomuus on ainoa todellinen ratkaisu maailman ja tämän maan sosiaalisiin ongelmiin. Rakkauden periaate, joka on motivoinut niin monia iskemään rasismin pahuutta vastaan täällä Amerikassa, täytyy motivoida meitä vastustamaan Vietnamin kansan julmaa tuhoa vastaan. Olisi väärin, jos ne meistä, jotka olemme protestoineet amerikkalaisen mustien vähemmistöjen sorron jatkumista vastaan, ei protestoisi myös kolonialismin jatkoa vastaan Vietnamissa."

Alun perin King olisi halunnut pitää puheensa muutamaa vuotta aikaisemmin mutta hänen lähipiirinsä ei kuitenkaan suositellut pitämistä silloin eikä kyllä nytkään. Toisaalta hän jo puheen alussa sanoi: "Olen täällä tänään, koska omatuntoni ei anna muuta vaihtoehtoa”. Omatunnon ääni oli paljon vahvempi kuin politikointi. Vasta paljon myöhemmin kun suurelle yleisölle alkoi konkreettisesti paljastua Vietnamin sodan järjettömyys. Tällöin alkoi myös Kingin puhe ja toiminta rauhanliikkeessä kantaa hedelmää. Kun puhetta lukee nykyään niin vaihtamalla Vietnam sanan Irakiin, Afganistaniin tai Pakistaniin huomaa vain kuinka ajankohtainen puhe on vieläkin. King, jos hän vielä eläisi olisi varmaan rauhanmarssijoiden kärkijoukossa. Voidaan siis kysyä - aivan aiheellisesti - olisiko näissä maissa ollut mahdollista muunkinlainen vaihtoehto kuin sotiminen? -

Noam Chomskyn ansiolista on lähes loputon. Hän toimi MIT:n professorina tutkimusalueenaan analyyttinen filosofia ja lingvistiikka. Häntä pidetään uranuurtajana modernissa lingvistiikassa. Hän kehitti teorian ns. universaalista transformaatio kieliopista eli kyky oppia kielioppeja on itse asiassa ihmisaivojen oma ominaisuus, ihmisellä on luontainen kyky ilmaista itsensä kielellisesti ilman varsinaista oppimista (kuten havainnoivat, kuvailevat tai pedagogiset teoriat ehdottavat). Aivoihimme on, Chomskyn teorian mukaan, tavallaan sisäänrakennettu luontainen universaali varsinaisesti kielestä riippumaton kielioppi. Tapa luokitella sanoja eri luokkiin kuten verbeihin, adjektiiveihin, substantiiveihin ja sanojen välisiin suhteisiin. Hän on kirjoittanut yli 100 kirjaa. Vastikään (2005) the Guardian lehden järjestämässä äänestyksessä häntä pidettiin johtavana superälykkönä. Äänestykseen osallistui 20 000 äänestäjää ja ohitti sellaiset nimet kuin Umberto Eco ja Vaclav Havel. Chomsky totesi äänestyksestä: "It was probably padded by some friends of mine."

Chomskyn Vietnamin sodan vastainen toiminta oikeastaan tuli julkiseksi hänen esseessään ”The Resposibility of intellectuals”. Essee julkaistiin 23 Helmikuuta 1967 New York Review of Books lehdessä. Artikkelissa pohdiskellaan Yhdysvalloissa vallassa olevaa älymystökulttuuria, joka Chomskyn mielestä nöyristelee usein vallan edessä. Erityisen kriittinen Chomsky on teknokraatteja ja sosiaalitieteilijöitä kohtaan, jotka tuottavat geopolittisesti ja pseudo-tieteellisesti perusteltua oikeutta amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten toimeenpanemille sotarikoksille. Rikoksille, jotka kohdistuvat ensisijaisesti siviiliväestöön.

Hän julkisesti tuki opiskelijoita, jotka vastustivat kutsuntoja, siksipä hänet pantiin säilöön useita kertoja Pentagonin ulkopuolella järjestetyissä mielenosoituksissa. Lopulta hän organisoi Luis Kampfin kanssa MIT:ssä politiikan kellarikursseja vastoin poliittisen tutkimuksen laitosta. Laitos oli hyvin konservatiivinen, joissa opettajan oli mm. Alan Dershowitz, jota Chomsky kutsui valehetelijaksi. Chomsky pidätettiin useita kertoja ja lopulta hän päätyi Nixonin salaiseen ”vihollislistaan”. Toki Chomsky oli tietoinen toimintansa mahdollisesta seurauksista, joten hänen vaimonsa jatkoi akateemisia opintojaan, jotta ainakin hän voisi elättää perheensä siinä tapauksessa että Chomsky vangittaisiin tai joutuisi työttömäksi. MIT ei kuitenkaan erottanut häntä, miehen uranuurtavan tutkimuksen vuoksi ja siksi, että hän oli saanut merkittäviä palkintoja ja tunnustuksia tieteellisestä työstään ympäri maailmaa.

Opiskelijat rauhan sanoman viejinä

60-luvun lopussa Yhdysvalloissa oli 9 miljoonaa opiskelijaa alemmissa korkeakouluissa (collegeissa) ja yliopistoissa. Näissä laitoksissa usein pyrittiin rajoittamaan opiskelijoiden elämää, jotta kampuksilla säilyisi kuri ja järjestys. Eihän näistä vallattomista opiskelijoista aina tiedä mitä saavat päähänsä. Tällainen kurinpito ei taasen oikein ollut nuorten mieleen kun enenevissä määrin vaadittiin rajoittamatonta puhevapautta ja haluttiin vapautua isiltä perityistä rajoituksista, amerikkalaisesta establishmentista. Samanaikaisesti maailmankuva avautui globaaliksi maailman kyläksi. Afrikka, Etelä-Amerikka ja Aasia eivät enää olleet paikkoja jossain hyvin kaukana. Opiskelijat liittyivät rauhaliikkeeseen ensinnäkin siksi, että hei eivät halunneet osallistua Etelä-Vietnamin sisällissotaan, sota ei koskenut heitä millään tavalla ja sota oli täysin rikollista puuhastelua. Toiseksi monet kokivat – aivan aiheellisesti – sodan kääntävän katseet jonnekin ulospäin omien ongelmien sijasta. Näitä omia ongelmia olivat tietenkin Yhdysvaltojen oma köyhyys ja väestönosien totaalinen epätasa-arvo, kansalaisoikeuksien puuttuminen. Lopulta sodan vastainen liike oli myös suuri sosiaalinen tapahtuma: ”get laid, get high and listen to some great rock”. - Kuten jotkut sanoivat.

Monet opiskelijoiden sodanvastaiset ryhmät olivat hyvin paikallisia, kampuskohtaisia eikä niiden toiminnalle ollut yhteistä keskitettyä organisaatiota. Pääasiassa näissä pyrittiin katkaisemaan paikallisen yliopiston tai collegen ja sotakoneiston väliset kytkennät. Näihin toimintoihin kuului kutsuntakorttien polttaminen, estämään opintomenestystulosten välittämisen kutsuntalautakunnalle (opintojen jatkuminen oli yksi syy miksi kutsun saaneet eivät joutuneet palvelukseen), protestoimalla Dow Chemicalsin ja Monsaton rekrytointitilaisuuksia (Dow ja Monsato olivat yksi suurimmista napalmin ja kasvismyrkkyjen valmistajista) sekä ROTC rakennusten valtaaminen. - ROTC (Reserve Officer Training Corps) on alempaan korkeakoulututkintoon tähtäävä instituutio missä opiskelijat opiskelevat kuten muutkin opiskelijat mutta loma-aikoina heille annetaan sotilaallista koulutusta. ROTC:n kautta monet voivat saada ammatillisen tutkinnon maksamatta oppilaitosten korkeita lukukausimaksuja. Vastaavasti ROTC ohjelman läpikäyneet sitoutuvat palvelemaan 8 – 12 vuotta armeijassa. Monissa opiskelijamielenosoituksissa nähtiin ROTC:n olevan militarismin edustaja kampuksella. Niinpä vuosina 1969 – 1970 vallattiin 187 ROTC:n rakennusta.

Kentin valtion yliopisto 4 toukokuuta 1970

Nixon piti televisiopuheen 30 huhtikuuta, jossa hän ilmoitti sodan laajentuneen Kambodzhan pommituksin. Nixonin ilmoitusta seuraavana päivänä järjestettiin pienimuotoinen 500 hengen mielenosoitus Kentin yliopistolla. Tällöin päätettiin järjestää suurempi mielenosoitus 4:nä päivänä. Saman päivän illalla kaupungin keskustassa baarien sulkiessa oviaan joukko huligaaneja heitteli olutpulloja poliisiautoihin ja särkivät muutaman keskustan liikehuoneiston ikkunan. Kaupungin koko poliisivoimat hälytettiin hillitsemään keskustassa vellovaa riehuntaa. Huligaanit muodostuivat muutamasta opiskelijasta, irtolaisista ja tilapäisesti paikalle sattuneista väestä.

Lauantaina mielenosoitukset jatkuivat ja ROTC:n rakennus sytytettiin tuleen. Varsinaista tuhopolttajaa ei koskaan saatu kiinni eikä kukaan loukkaantunut. Myöhemmin syytteeseen asetettiin 25 henkilöä, joista 5 varsinaiseen paloon osallistunutta eivät olleet opiskelijoita laisinkaan ja loput 20 eivät olleet osallisia paloon alkuaankaan. Mielenosoittajat, väkimäärältään noin tuhat, estivät palon sammuttamisen piilottamalla sammutusletkut ja heittämällä kiviä palomiesten ja poliisien päälle. Kaupunginjohtaja ja osavaltion kuvernööri pyysi kansalliskaartia apuun 2 toukokuuta kun he arvelivat ettei kaupungin omat joukot pysty hallitsemaan tilannetta. Kas kun luulivat, että jostain päin oli tipahtanut hyvin organisoitunut kommunistinen yliopistosta toiseen matkustava provokaatioryhmä, joiden ainoana tavoite on kylvää epäjärjestystä. Kommarien sissiliikkeet uhkaavat Amerikkaa – kuviteltiin. Kansalliskaarti saapui vasta illalla. Saman tien kansalliskaarti teki lukuisan joukon pidätyksiä ja pyrki hajottamaan mielenosoituksen kyynelkaasulla.

Seuraavana päivänä (sunnuntai toukokuun 3) pidettiin lehdistötilaisuus missä maaherra, kuvernööri Jim Rhodes totesi protestien olevan hyvin epäamerikkalaista ja sen tarkoituksena on tuhota korkeampi opetus Ohiossa. Suivaantunut ja hyökkäävä kuvernööri takoi nyrkkiä pöytään ja pauhasi:

"Olemme nähneet erityisesti täällä Kentin kaupungissa, luultavasti julmimman kampuksell järjestäytyneiden protestoijien harrastamaa väkivaltaa. Heillä on tarkkoja suunnitelmia polttaa, tuhota ja kivittää poliisia, kansalliskaarta ja tiepartiota. Tällä hetkellä aiomme käyttää kaikkia Ohion lainvalvontaviranomaisia ​​ajaaksemme heidät pois Kentistä. Aiomme poistaa ongelman. Emme aio hoitaa oireita. Ja nämä ihmiset vain muuttavat kampukselta toiselle ja terrorisoivat yhteisöä. He ovat pahempia kuin ruskeat paidat ja kommunistit tai knight rider", ... "He ovat pahimpia ihmisiä, joita meillä on Amerikassa. Nyt haluan sanoa tämän. He eivät aio ottaa kampusta haltuunsa. Luulen, että vastustamme vahvinta, hyvin koulutettua, militanttia ja vallankumouksellista ryhmää, joka on koskaan kokoontunut Amerikkaan."

 

 

Sitten saapui 4:s päivä ja kolme päivää aikaisemmin suunniteltu mielenosoitus alkoi puolilta päivin. Opiskelijat olivat painaneet 12 000 lentolehtistä, joiden levittämisen yliopiston virkamiehet pyrkivät estämään. Samoin he ilmoittivat että tilaisuus on peruttu. Mielenosoitukseen oli saapunut n. 2000. Ensimmäiset puhujat astuivat esiin pitämään puheensa. Kansalliskaarti pyrki hajottamaan kyynelkaasulla rauhallisen mielenosoituksen vaikka heillä ei ollut siihen minkäänlaista laillista oikeutta. Tietty ampuivat kyynelkaasukranaatteja, kuten yleensä tällaisissa tilaisuuksissa on toisinaan tapana. Mutta kun oli tuulinen päivä ja mielenosoittajat olivat tuulen yläpuolella, niin kyynelkaasulla ei juurikaan ollut mitään vaikutusta. Opiskelijat heittivät takaisin kyynelkaasukranaatit ja huutelivat kansalliskaartilaisille. Lopulta muutama hermostui ja heitteli kiviä. Kun kävi ilmeiseksi, että mielenosoittajat eivät aio poistua latasivat kansalliskaartin sotilaat kiväärinsä. Kansalliskaarti ahdistettiin siirtymään läheiselle kukkulalle ja yhtäkkiä joukko kansalliskaartilaisista kääntyi ympäri ja polvistui sekä tulittivat mielenosoittajia. 29 kaartilaista 77:stä käytti aseitaan.  Tuloksena oli 4 kuollutta ja 9 haavoittunutta.

John Filon ottamassa kuvassa 14 vuotias Mary Vecchio polvistuu kuolleen Kent opiskelijan Jefrey Millerin ruumiin ääreen. Kuva on sodanvastaisen liikkeen yksi ikoneista: Epätoivoinen huuto ylivoimaisen väkivallan edessä.

Vielä tänään keskustellaan, miksi kansalliskaartilaiset ampuivat mielenosoittajia. Aluksi kansalliskaarti esitti selityksenään, että tarkka-ampujat tulittivat heitä. Selitys oli kaikkea muuta kuin tosi. Myöhemmin he selittivät, että he pelkäsivät kuolevansa ja ampuivat itsepuolustuksekseen. Tämäkin selitys on sikäli ontuva, että kuolleiden opiskelijoiden ja kansalliskaartin etäisyys oli likimäärin 100 metriä. Kun on analysoitu mielenosoituksessa nauhoitettuja ääninauhoja, vuosia tapahtuman jälkeen, ovat tutkijat päätyneet sellaiseen tulokseen, että kansalliskaarti ampui kun joku upseeri oli niin käskenyt. Selvästi nauhoituksesta voidaan kuulla miehen ääni ”Guard”, lyhyt tauko, ”All right, prepare to fire! Get down!” pieni tauko ”Guard ...” ja sitten nauhalta on kuultavissa räiskintää, ammuskelua. Tätä seikkaa puolustaa myös se tosiasia että kaikki ampujat polvistuivat yhtä aikaa. - Näistä neljästä kuolleesta oli kaksi varsinaisesti mielenosoittajia ja kaksi oli siirtymässä luokkahuoneesta toiseen. Toinen sivullisista oli ROTC opiskelija. Haavoittuneista yksi joutui loppuelämäkseen pyörätuoliin.

Tapahtuma johti laajamittaiseen opiskelijalakkoihin, joihin on arveltu osallistuneen 4 miljoonaa opiskelijaa. 450 kampusta suljettiin mielenosoitusten seurauksena. Washingtoniin kokoontui runsas 100 000 ihmistä osoittamaan mieltään Vietnamin sotaa vastaan ja Kentin yliopiston tapahtumista. Washingtonin mielenosoitus oli jo sangen provokatiivinen. Nixonin puheiden kirjoittaja Ray Price totesikin: 

 

"Kaupunki oli kuin aseistettu leiri. Väkijoukot rikkoivat ikkunoita, viilsivät renkaita, raahasivat pysäköityjä autoja risteyksiin, jopa heittivät sänkyjousia ylikulkusilalta alapuolella olevaan liikenteeseen. Tämä on opiskelijoiden protesti. Se ei ole opiskelijamielenosoitus, se on sisällissota."

 

Nixon pakeni Camp Davisin ja armeija oli jo kutsuttu paikalle. Nixonin neuvonantaja Charles Colson totesikin: 

 

"82. Airborne-rykmentti  oli majoittunut johtokunnan toimistorakennuksen kellariin, joten menin alas vain juttelemaan joidenkin sotilaiden kanssa ja kävelemään heidän kanssaan. He makaavat lattialla nojaten laukkuihinsa, kypäriinsä ja patruunavyöinsä ja heidän kiväärinsä ovat vinossa ja ajettelin: 'Tämä ei voi olla Amerikan Yhdysvallat. Tämä ei ole maailman suurin vapaa demokratia. Tämä on kansakunta, joka on sodassa itsensä kanssa."

Ampumatapaus on innostanut myös monia taiteilijoita ja dokumenttielokuvan tekijöitä. Crosby Stills, Nash & Young kirjoittivat laulun Ohio, joka alkaa seuraavasti:

Tin soldiers and Nixon coming,
We're finally on our own.
This summer I hear the drumming,
Four dead in Ohio.

Gotta get down to it
Soldiers are cutting us down
Should have been done long ago.
What if you knew her
And found her dead on the ground
How can you run when you know?

10 päivää myöhemmin tapahtui jälleen uusi ampumakohtaus mielenosoittajia vastaan. Nyt oli kyse Jacksonin valtion yliopistosta. Tällöin kuoli 2 ja 12 haavoittui poliisin ampumiin luoteihin. Tapahtuma tosin ei saanut yhtä suurta media huomiota.

Vastustus kasvaa

Kuten jo mainittiin niin TET hyökkäys oli käännekohta. Amerikkalaiset sotilashenkilöt esittivät, että vihdoinkin NLF on ryhtynyt perinteiseen avoimeen taisteluun ja on tuhottu olennaisilta osiltaan. Mutta kaikki merkittävät mediat mukaan lukien Amerikan ”luotettavin mies” uutistenlukija Walter Cronkite oli muuttanut näkemyksensä sodasta. Hänen mielestään hyökkäys Saigonin suurlähetystöön oli osoitus amerikkalaisten joukkojen heikkoudesta ja mahdottomuudesta voittaa sota. Offensiivissa saavutetut yksittäiset voitot peittyivät televisioruudulla näkyviin shokeeraaviin väkivaltaa pursuaviin kuviin ja pitkiin luetteloihin kaatuneista. Lopulta armeijan selitykset menestystarinoistaan osoittautuivat valheellisiksi. Suuri yleisö ei enää pitänyt armeijaa kyvykkäänä saavuttamaan merkittävää ratkaisua maassa.

Ehkä suurin sodan vastainen kampanja pidettiin lokakuun 15 1969 kautta koko Yhdysvaltojen. Monet jäivät pois töistä ja koulusta marssiakseen rauhan puolesta osallistujia oli miljoonia. Kuukautta myöhemmin pidettiin Washingtonissa mielenosoitus, johon osallistui jo yli 500 000 amerikkalaista. Päivää aikaisemmin järjestettiin rauhaomainen mielenosoitus, jossa ihmiset kantoivat plakaatteja. Kuhunkin plakaattiin oli kirjoitettu kuolleen amerikkalaisen sotilaan tai tuhotun vietnamilaisen kylän nimi. Washingtonilaiset koulut olivat avanneet ovensa tarjotakseen mielenosoittajille suojan yön kylmyyttä vastaan. Marssia reunusti bussit ja poliisit kadun varsilla. Monilla poliiseilla oli virkatakkinsa sisäpuolella rauhaa symbolisoivat merkkejä. Toiset olivat koristaneet koppalakkinsa kukalla. Näin antoivat poliisit hiljaisen tukensa mielenosoitukselle. Mitä tekee Nixon nähdessään tällaisen massiivisen mielenosoituksen. Hän toteaa:

 

 

"Nyt ymmärrän, että Vietnamin sotaa on vastustettu kampuksilla ja myös kansakunnassa. Mitä tulee tämäntyyppiseen toimintaan, odotimme sitä; se ei kuitenkaan vaikuta minuun missään olosuhteissa. "

Toukokuussa 1971 tuhannet Vietnamin sodan veteraanit marssivat Washingtoniin ja sadat heittivät edustajainhuoneen rakennuksen, Capitolin portaille, ansaitsemansa mitalit arvottomina.

Sodan vastainen mieliala kasvoi siis päivästä toiseen ja 70 luvun alussa enemmistö amerikkalaisista pitivät sotaa joko moraalisesti vääränä, sotana, jossa Amerikka oli puuttunut toisen valtion sisällissotaan ja sotana, jossa ei ollut oikeastaan mitään selkeää päämäärää, sotana, joka oli äärimmäisen väkivaltainen ja julma. Tuloksena lähes 3 miljoonaa kuollutta, joista valtaosa oli siviilejä. Sota jatkuu vielä tänään, räjähtämättöminä pommeina ja myrkytettynä maana. Jäljelle jäi Amerikassa suuri trauma ja häpeä.

Mitäpä muuta tässä voi enää todeta kuin lainata William Grandallin todistusta Winter Soldiers kyselyssä: 

 

Menimme säilyttämään rauhaa, ja todistuksemme osoittaa, että olemme sytyttäneet koko Indokiinan tuleen. Menimme puolustamaan vietnamilaisia, ja todistuksemme osoittaa, että teemme kansanmurhaa heitä vastaan. Menimme taistelemaan vapauden puolesta, ja todistuksemme osoittaa, että olemme tehneet Vietnamista vain sarjan keskitysleirejä.