Vaalit ohi - sota alkaa

Meidän olisi pitänyt nähdä tämä siirtomaakauden päätöksenä Kaakkois-Aasiassa, mitä se todella oli. Mutta sen sijaan näimme sen kylmän sodan ehdoilla ja vapaan maailman Kiinan nousuun liittyvänä tappiona. Se oli ratkaisevan tapahtuman täydellinen väärintulkinta, mikä maksoi meille paljon.

Donald Greg C.I.A

Johnson astui virkaansa tammikuussa 1965 ja ensitöikseen hän keskittyi sotilaallisiin strategioihin Vietamissa. Jo tammikuussa hän määräsi lentokoneiden siirron Japanin Okinavalta Da Nangiin. Maaliskuun alussa amerikkalaisia joukkoja saapui Da Nangin satamakaupunkiin. Alunperin joukkojen tehtävä oli puolustuksellinen, turvata Etelä-Vietnamilaisia saarekkeita NLF:n (VietCongin) hyökkäyksiä vastaan sekä vallata kriittisiä vuoristoalueita eikä suinkaan suorittaa päivittäisiä toimenpiteitä NLF:ää vastaan. Armeijan johto erityisesti kenraali William C. Westmorland ei kuitenkaan ollut mielissään tällaisesta pehmoilusta vaan halusivat täysmittaista sotaa eli halusivat NLF:n varuskuntien ja joukkojen täydellistä eliminointia. Hyvin nopeasti huomasivatkin omaksi yllätyksekseen ettei tällaisia varuskuntia ja keskitettyjä joukkoja ollut missään. Jopa NLF:n johto oli hyvin liikkuvaista, eivät koskaan kokoontuneet kahta kertaa peräkkäin samassa paikassa. Sissit hyökkäsivät yks kaks ja vetäytyivät takasin viidakkoon ja sulautuivat kyläläisten joukkoon aivan kuten ranskalaisten aikana. Kun maaliskuussa amerikkalaisia joukkoja oli 17 000 miestä, niin vuoden lopulla niitä oli jo 184 000. Määrä sen kuin kasvoi aivan kuten Georg Ball, Wayne Morse ja Ernst Guering olivat ennustaneet. Huippuvuonna 1968 Vietnamissa oli jo 536 100 amerikkalaista, kaiken kaikkiaan amerikkalaisia palveli Vietnamissa yhteensä 2 594 000.

Amerikkalaiset saivat sitoutettua myös muita maita sotaan, näitä olivat SEATO (Southeast Asia Treaty Organization) maat Uusi Seelanti ja Australia (60 000 miestä), Thaimaa (12 000), Filippiinit ja Englanti. Merkittäävn panoksen teki myös ei-SEATO maa kuten Etelä Korea (320 000, 48 000/vuosi). Thaimaan merkitys oli suuri sikäli, että sieltä saapui eliittijoukkoja varsinaisiin taistelutehtäviin ja heidän lentokenttänsä olivat vapaasti amerikkalaisten käytössä.

Monet nuoret miehet liittyivät armeijaan vapaaehtoisesti. He seurasivat ihailemansa Kenedyn kehotusta: "Yhdysvallat noudattaa sitoumuksiaan vapauden ja demokratian puolustamiseksi, mitä sinä voit tehdä maasi puolesta ?".  Heidän isänsä oli palvellut toisen maailmansodan aikana ja isoisänsä ensimmäisen maailmansodan aikana. Tottakai nyt liitytään armeijaan kun maa sitä tarvitsee.

Hyvin nopeasti monelle selvisi, että sota oli luonteeltaan täysin toinen. Ei ollut mitään avarilla kentillä tapahtunutta armeijoiden välistä taistelua kuten aikaisemmin. Vastustajat piileksivät eikä voinnut mitenkään erottaa siviiliä sissistä. Monelle myös selvisi, että amerikkalaiset joukot vain tukivat melko brutaalia kansan piirissä epäsuosittua hallitusta. Vieläpä etelä-vietnamilaiset kokivat amerikkalaisten olevan ulkopuolleta tulleita maahantunkeutujia kuten aikaisemmin olivat ranskalaiset ja näin eivät saavuttaneet ollenkaan kansan suosiota. Lopulta sota ei ollutkaan mikään amerikkalsiten ihanteiden puolustamiseen tähtäävä sota vaan puhtaasti itsenäisyystaistelu, samanlainen kun Amerikka kävi 1700 luvun lopulla englantilaisia vastaan. Monet vapaaehtoiset kokivat tulleensa huijatuksi.

Sota kiihtyy

Kun tammikuussa ensimmäinen erä pommikoneita oli saapunut Da Nangiin, oli sotilasjohtajilla valmis 94 kohtainen lista kriittisistä kohteista Pohjois-Vietnamissa: Varuskuntia, ammusvarastoja, polttoainesäiliöitä ja tärkeitä infrastruktuuri kohteita kuten teitä ja siltoja. Helmikuun 7:nä käynnistettiin operaatio ”Flaming Dart” (liekehtivä tikka). Tämän piti olla vastaus NLF:n hyökkäyksille. Kieltämättä hieman erikoinen logiikka: etelässä taisteli enemmän tai vähemmän itsenäisiä sissejä ja näiden toimiin vastattiin hyökkäämällä Pohjois-Vietnamiin. Sodan alkuvaiheessa pohjoinen kylläkin oli toimittanut kevyttä aseistusta NLF:lle mutta päätöksenteko oli hyvin pitkälle NLF:n omaa. Flaming Dart lopetettiin maaliskuussa antaen tilaa uudelle operaatiolle nimeltään ”Rolling Thunder”, joka olikin huomattavasti intensiivisempi ja jatkuva.

Rolling Thunder operaation tavoitteet olivat ensinnäkin tukea Saigonin (ARVN:n) taistelumoraalia, toiseksi suostutella Hanoita lopettamaan NLF:n tukemista, kolmanneksi hidastaa ja estää miehistön ja aseiden virtauksen etelään sekä neljänneksi tuhota pohjoisen liikennejärjestelmä, tehtaat ja ilmapuolustusjärjestelmä. Rolling Thunder lopetettiin 1968, sotilaallisesti hyödyttömänä ja tavattoman kalliina. Operaatiota käynnistettäessä arveltiin pohjoisen olevan maan, joka juuri oli toipumassa ranskan sodasta ja teollinen infrastruktuuri on heikko ja vasta kehittymässä. Maa ei voisi tukea etelän kapinnallisia suuremmin varsinkaan kun sitä pommitetaan jatkuvasti.

Tosin poliittisena riskinä pommituksissa (kuten koko Vietnamin toisessa sodassa) oli sekä Neuvostoliiton että Kiinan puuttuminen asioihin sotilaallisesti, jolloin kolmas maailmansota voisi realisoitua. Tämän syyn vuoksi sekä Johnson että McNamara asettivat rajoituksia sotilaiden esittämiin listoihin – jälkimmäisten suureksi mieliharmiksi. Rolling Thunder oli alussa vielä melko rajoitettu ja kohdistui vain 19 leveyspiirin eteläpuolelle. Myöhemmin vaikutusaluetta laajaennettiin kuitenkin Hanoi ja Haifong sekä 50 kilometriä Kiinan rajasta jäivät sen ulkopuolelle. Tietty kenraalit ja monet oikean laidan kongressiedustajat raivostuivat moisesta mämmäröinnistä. Esimerkiksi puolustusneuvoston puheenjohtaja kenraali Earl G. Wheeler ei juurikaan vaivautunut osallistumaan presidentin luona käytäviin neuvonpitoihin. - Koko Rolling Thunderin aikana Johnson oli hyvin huolestunut siitä, etteivät kenraalit pommita jotain sellaista mikä voisi liipaista laajemman sodan. Lähes päivittäin hän osallistui pommitusten suunnitteluun ja kielsi monia kenraalien haluamia kohteita. Operaation aikana tehtiin 300 000 lentoa ja pudotettiin 864 000 tonnia pommeja. Sen ensisijainen vaikutus kohdistui lopultakin siviiliväestöön.

Amerikkalaisten suureksi hämmästykseksi jo ensimmäisellä pommituslennolla ammuttiin 6 konetta alas. Kerran pommitukset suuntautuvat polttoainevarastoja vastaan. Nämä tuhottiin kokonaan ja kenraalit olivat tyytyväisiä kun pohjoisella ei mukamas nyt ollut polttoainetta laisinkaan. Tosiasiassa pohjoisessa oltiin arvattu seuraavan pommituksen kohde ja kaikki polttoaine oli tyhjennetty varastoista 200 litraisiin tynnyreihin, jotka levitettiin pitkin Pohjois-Vietnamia. Kerran amerikkalaiset saivat vihiä suuresta ilmatorjuntajärjestelmästä lähellä Hanoita. Oitis ryhdyttiin pommittamaan sitä, mutta kun paikka olikin pahvimalli, ansa, jonka ympärillä oli piilossa ilmatorjunta aseita.

Kun teitä ja siltoja pommitettiin, niin nämäkin olivat melko hyödytöntä puuhastelua. Pohjoisen suurin resurssi oli sen kansa, joka oli mobilisoitu kokonaan sotaan. Aina kun jokin tie tai silta oli pommitettu hajalle, aloitettiin välittömästi korjaustoimenpiteet. 97 000 vapaaehtoista työskenteli koko päiväisesti ja 370 000 – 500 000 osapäiväisesti tuhojen korjaamiseksi. Tuhotut kiinteät sillat korjattiin, korvattiin losseilla, rakentamalla kahlaamoita, ponttoni silloilla ja muilla. Kun rautateitä pommitettiin, vaikutus jäi sekin melko lyhytaikaiseksi. Sotaa pidettiin käynnissä kottikärryillä, työntökärryillä, polkupyörillä ja muilla. Siitäs saivat jenkit pitkän nenän.

Pohjois-Vietnamissa oltiin hyvin selvillä mitä on tulossa. Jo vuoden 1965 alussa aloitettiin Hanoin ja muiden suurkaupunkien evakuointi. Vuoteen 1967 mennessä puolet kaupungin väestöstä oli siirretty maakuntiin. Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus oli melko hyvin järjestettyä, amerikkalaisten suureksi hämmästykseksi. Se muodostui maasta ilman ja ilmasta ilmaan järjestelmistä. Rolling Thunderin alussa heillä oli 1500 ilmatorjunta asetta (pääasiassa 37 ja 57 mm kanuunoita) myöhemmin määrä lisääntyi 5000 kanuunaan (joukossa järeitä 85 ja 100 mm tutkaohjattuja ammuksia). Lentokoneita pohjoisella oli melko vähän. Ilmavoimat muodostui pääasiassa vuonna 1965 53 kappaleesta Mig 17 hävittäjästä. Myöhemmin, vuonna 1966 pohjoinen sai täydennyksekseen nopeampia Mig-21 hävittäjiä. Ilmavoimien pienuuden pohjoinen käänsi voitokseen. Lentokoneet olivat nopeita mutta kuitenkin hitaampia kuin äänen nopeuden ylittävät kehittyneet amerikkalaisten käyttämät F-8 hävittäjät. Amerikkalaisilla jälleen kerran loksahti suu auki hämmästyksestä kun koneet olivat ketteriä, lentäjät taitavia ja aiheuttivat paljon tuhoa. Usein amerikkalaiset joutuivat hylkäämään painavan lastinsa ja ryhtymään vastatoimenpiteisiin vain havaitakseen vastustajan koneiden hävinneen. Lopulta pohjoisen ilmapuolustuksessa käytettiin myös paljon maasta ammuttuja neuvostoliittolaisia ohjuksia.

Amerikkalaiset ja heidän liittoutuneet menettivät paljon lentokoneita ja helikopterita. Oli varmaan hyvä uutinen näiden laitteiden valmistajille. Yhteensä on laskettu amerikkalaisten menettäneen koko Vietnamin operaatiossa 10 000 lentokonetta ja helikopteria, Etelä Vietnamin armeijan (ARVN) menettäneen 2 500 kun taasen pohjoinen menetti 150 – 200 lentokonetta ja helikopteria.

Rusk, Johnson, McNamara

Mainitun presidentille markkinoidun strategian ensimmäinen kohta, jatkuvat pommitukset, tulivat jossain määrin täytetyksi. Toinen kohta eli jatkuvat rauhantarjoukset käynnistettiin. Strategia ei kuitenkaan toiminut. 8 elokuuta esitettiin neuvottelutarjous pohjoisen pääministerille Pham Van Dongille. Hänen vastaus oli kyllä kylmää kyytiä Yhdysvalloille. Pääministeri vastasi nimittäin: Kyllähän neuvottelut käyvät kunhan a) pommitukset lopetetaan, b) Yhdysvallat häipyy etelästä, c) etelän sotilashallitus myöntää NLF:n tavoitteet ja d) vietnamilaiset yksin päättävät omasta yhdentymisestään. Vuoden 1965 jouluun mennessä amerikkalaiset ja Etelä-Vietnam olivat menettäneet jo 188 lentokonetta – lisää menetyksiä oli tulossa.

Etelä-Vietnamin ongelmien järjestämiseksi ei amerikkalaisilla lopulta ollut oikein kunnon pitkäjännitteistä sotilaallista strategista ratkaisua. Tiedetään LBJ:n todenneen jo vuonna 1965:

” "Pommeja, pommeja, pommeja. Ainoa asia jonka tiedätte. Well, haluan tietää miksei ole mitään muuta. Te kenraalit olette koulutettu veronmaksajien rahoilla ettekä anna minulle mitään ajatusta tai mitään ratkaisua tälle pienelle murkun kusemalle maalle. En tarvitse kymmentä kenraalia tulemaan tänne kymmenen kertaan sanomaan minulle pommi ... Haluan ratkaisuja. Saatte asiat kuohuman, kenraali." 

Search and destroy

Nyt hieman hankalassa tilanteessa, kun vihollisjoukkoja ei juurikaan näkynyt varsinaisena armeijana, kenraali Westmoreland esitti ”seartch and destroy” taktiikan. Taktiikan oli englantilaiset keksineet (kuten Agent Orangen) Malesian sodan aikana 50-luvulla. Taktiikan ideana oli lähettää joukkoja vihamieleiseksi luonnehditulle alueelle. Tällä joukkojen tehtävänä oli etsiä epäiltyjä NLF:n jäseniä ja tuhota heidät. Lopulta operaation jälkeen joukkojen pitää poistua välittömästi. Tällainen lähestymistapa oli mahdollista kun käytössä oli uusi taisteluväline, helikopteri. Taktiikan menestystä mitattiin ”body count”-mitalla, joka usein oli vain summittainen arvio.

Vaikka kuolleiden sissien määrä suhteessa omiin tappioihin search and destroy taktiikassa oli suuri, niin taktiikassa käännettiin enenevä osa kyläläisistä tukemaan NLF:ää. Aivan kuten Charles deGaulle oli ennustanut. Kaikki kyläläiset tunsivat ainakin yhden NLF:n sotilaan, jonka kuolemaa pidettiin suurena tappiona omalle yhteisölle. Toiseksi kun tietty alue oli näin puhdistettu, niin joukkojen lähdettyä palasivat pakoon paenneet NLF:n jäsenet takaisin, usein varustettuna uusilla aseilla. Vaikka joukoille oli annettu tiukat säännöt ”search”-vaiheen läpiviemiseksi niin usein tapahtui erittäin brutaaleja ylilyöntejä. Erittäin usein kun ketään ei oltu löydetty, pantiin koko kylän rakennukset varmuuden vuoksi palamaan ja tuhottiin sato sekä tuhottiin kotieläimet. Ihan noin vain suutuspäissään.

Amerikkalaiset olivat teknologisesti ylivoimaisia. Heillä oli käytössä tehokas ilma-ase helikopterit ja hävittäjiä, kunnollinen viestintäjärjestelmä, hyvin koulutettu armeija ja hyvät aseet. Mitä oli NLF:llä ? Uskomaton mielikuvitus hyödyntää kaikkea mahdollista, usein miten sotasaaliina saatua tavaraa. Näistä taitavat kyläsepät takoivat kuolettavia ansoja, keihäitä, polkujen kuoppiin piilotettuja piikkejä yms. Räjähteitä saatiin purkamalla suutareiksi jääneitä pommeja. Yleisin NLF:n käyttämä ase oli joko kiinalaisten tai Neuvostoliittolaisten valmistama AK47 rynnäkkökivääri, paremmin tunnettu Kalasnokov nimellä. Ase oli niin luotettava, että monet amerikkalaiset käyttivät mielummin sotasaaliina saatuja Kalsnikoveja kuin omiaan M16 rynnäkkökivääreejään. Jälkimmäisillä kun oli ikävänä taipimuksena jummittua savisessa ympäristössä. Tärkeimpänä kaikista oli kokemus, mikä oli saatu Ranskan sodan aikana, kansan laajamittainen tuki ja kyky liikkua viidakossa ja vuoristossa. Unohtaa ei voida laaja tunneli verkosto. NLF:n hallitsemilla alueilla jokainen oli velvoitettu kaivamaan metrin tunnelia joka päivä. Tunnelit eivät olleet pelkästään paikkoja joissa liikuttiin paikasta toiseen tai piilopaikkoja. Ne olivat usein kokonaisia ”kyliä” sairastupineen, varastoinen, parakkeineen, keittiöineen jne.

Monelle amerikkalaisella sotilaalla päällimmäinen tunne oli pelko ja kauhu. NLF:n hyökkäys saattoi tapahtua aivan missä vain, nopeasti ja tehokkaasti. 360 astetta 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Hyökkäyksen jälkeen sissit pakenivat viidakkoon, joka oli amerikkalaisille täysin tuntematon vihamielinen, vaarallisia eläimiä ja hyönteisiä kuhiseva maaperä. Rintamia ei ollut missään, vastustaja saattoi olla kuka tahansa. Missään ei ollut sellaista, jolle voitaisiin kostaa kaverin kuolema tämän astuessa miinan, joutuessa tarkkampujan tähtäimeen, astuessaan teräviä piikkejä sisältävään kuoppaan. Monissa yksiköissä kuri höltyi ja miehet ryhtyivät kapinoimaan esimiehiään vastaan, usein teloittamalla tämän. Tiedetään kahden vuoden, vuosien 1969 ja 1971 välisenä aikana, sattuneen 790 kapinaa esimiehiä vastaan. Huumeiden käyttö, kuten opiaattien (oopiumin unikosta peräisin olevien luonnollisten alkaloidien mm. morfiinin ja heroiinin) ja marihuanan oli miesten joukossa erittäin yleistä. Vasta 1971 armeijassa tiedostettiin vakava huumeriippuvuus ongelma. Satunnaisesti valitusta n. 950 amerikkalaisesta Vietnamissa palvelleesta sotilaasta löytyi virtsanäytteistä runsaat 450:llä opiaattijäämiä. Joten aineiden käyttö oli melko runsasta sotilaiden joukossa. Vietnamin sodan päättyessä arvellaan 10 – 15 % amerikkalaisista sotilaista olleen riippuvia heroiinista. Narkkareita, kuten on tapana sanoa.