Sota päättyy

Rauhanneuvottelut

Jo Johnsonin aikana oli käynnistynyt rauhanneuvottelut, jotka kestivätkin lähes 6 vuotta. Nämä olivatkin vertaansa vailla oleva diplomaattinen farssi, johon lopulta kukaan ei oikein uskonut. Ihme kerrakseen, sopimus allekirjoitettiin kuitenkin 27 Tammikuuta 1973.

Jo alku oli takkuinen. Toukokuun 10 saapui Pariisin Xuan Thuy:n ja Averell Harriman:n johtamat delegaatiot. Neuvottelut päättyivät saman tien. Pohjoinen ei suostunut jatkamaan neuvottelupöydän ääressä jos Yhdysvallat ei lopeta pommituksiaan (operaatio Rolling Thunder). Amerikkalaiset taasen vaativat, että pohjoinen vetäisi joukkonsa etelästä pois. Viiteen kuukauteen ei tapahtunut mitään ja vaalit lähenivät Yhdysvalloissạ. Kansa painostaa, jotain pitäisi siis tehdä. Johnson lopetti pommitukset 31 lokakuuta. Neuvottelut lähtivät käyntiin ja mitään ei meinannut tulla taaskaan. Pohjoinen ja sen liittolainen NLF eivät tunnustaneet Etelä-Vietnamin hallintoa neuvottelukumppaninaan. Saigonin edustajat taasen eivät hyväksyneet NLF:ää legitiiminä partnerina. Harriman ratkaisi asian sillä tavalla, että NLF ryhmittäytyisi Pohjois-Vietnamin delegaation kanssa ja Saigon taasen ryhmittäytyisi USA:n kanssa. Näin neuvottelukumppaneita olisi vain kaksi: Vietnamin Demokraattinen Tasavalta (pohjoinen) ja Yhdysvallat.

Seuraava kiistakapula tuli pöydän muodosta, josta ei millään tahtonut tulla sopua siitäkään, pariisilaisten puuseppien suureksi riemuksi. Pohjoinen halusi pyöreän neuvottelupöydän, jolloin kaikki osapuolet (mukaan lukien NLF) voisivat esiintyä tasa-arvoisina edustajina. Etelän edustajat taasen katsoivat että vain suorakaiteen muotoinen pöytä on ainoa mahdollinen. Tällöin korostettaisiin sitä seikkaa, että konfliktissa olisi (Harriman näkemyksen mukaisesti) kaksi osapuolta. Lopulta pitkien ja mutkikkaiden neuvottelujen jälkeen päädyttiin kompromissiin, jossa pohjoisen ja eteläisen delegaatiot istuisivat pyöreän pöydän ääressä kun taasen kaikki muut osapuolet istuisivat suorakaiteen muotoisen pöydän ääressä näiden delegaatioiden takana. Näin jatkettiin ja jatkettiin. Kokoukset pidettiin kerran viikossa torstaisin. Eikä juuri mitään edistymistä tapahtunut (mitenköhän saivat aikansa kulumaan neuvotteluissa).

Nixonin astuttua valtaan vaihdettiin delegaation johtajaksi Henry Cabbot Lodge ja myöhemmin David Bruceksi. Etelä-Vietnamissa taasen NLF:n puitteissa perustettiin tilapäinen valankumoushallitus PRG. Tähän ei pelkästään kuulunut eteläisiä kommunisteja vaan myös hyvin suuri joukko, liberaaleja nationalisteja. PRG:n perustajien yhteinen tavoite oli ensisijaisesti nationalismi ja näin se muodosti vastavoiman kenraali Nguyen Van Thieu:n muodostamalle Etelä-Vietnamin hallinnolle. Koska monet maat tunnustivat PRG:n, niin sen katsottiin olevan näin legitiimi neuvotteluosapuoli rauhanneuvotteluissa.

Vihdoin toukokuussa 1969 päästiin tilanteeseen, missä voitiin keskustella varsinaisesta asiasta. Pohjoinen vaati amerikkalaisten täydellistä vetäytymistä ja etelään pitäisi saada koalitio hallitus mihin ei kuuluisi nykyisen hallituksen edustajia. Tämä olisi merkinnyt pohjoiselle voittoa, merkittävä edistys siitä mitä Genevessä oli vuonna 1954 saavutettu. Amerikkalaiset taasen vaativat keskinäistä vetäytymistä ja nykyisen hallituksen pitämistä paikallaan. Tämä olisi merkinnyt amerikkalaisille voittoa, kommunistien häviötä. Huolimatta pattitilanteesta niin amerikkalaiset ilmoittivat vetävänsä ensimmäiset 25 000 sotilasta pois, vietnamisointi ohjelman puitteissa. Lisää joukkojen vetäytymistä piti seurata, riippuen tilanteesta etelässä ja heidän armeijan ARVN vahvistumisesta. Mitä muuta pohjoisen pitäisi tässä tilanteessa tehdä kuin vain odottaa? Joukot kuitenkin vedettäisiin pois.

Rauhanneuvottelut olivat pelkkä kulissi, operetti, jossa ei ollut tarkoituskaan saavuttaa yhtään mitään. Varsinaiset keskustelut pidettiin salassa, näihin osallistui Henry Kissinger ja Le Duc Tho pohjoisen puolelta. Keskustelut aloitettiin 4 elokuuta 1969. Kun muistetaan Nixonin intohimoisen halun voittaa Vietnam, niin arvata saattaa keskustelujen päättyneen usein pattitilanteeseen, josta vain oli seurauksena pommitusten laajeneminen ja kiihtyminen. Jo ensimmäisessä kokouksessa Kissinger toi viestin Nixonilta: Mikäli pohjoinen tosissaan aloittaa neuvottelut sodan lopettamiseksi Nixon kiihdyttää vetäytymistään. Mutta - mainitun Kindalin kirjan mukaan -   Kissingerin on todettu uhanneen: "mikäli marraskuun 1 päivään mennessä ei olla saavutettu merkittävää edistymistä niin olemme pakotettuja ryhtymään toimenpiteisiin, joilla on vakavat seuraukset". Hanoi ei reagoinut. Seurauksena jatkettiin ja tiivistettiin Duck Hook pommitusoperaatiota. Operaatio oli nelipäiväinen johon sisältyi Haifongin sataman miinoittaminen ja 29 keskeistä sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeää kohdetta maalla. Kissinger kertoi henkilökunnalleen syyskuussa: "Kieltäydyn uskomasta, että pieni neljännen luokan valtiolla kuten Pohjois-Vietnamilla ei ole olemassa murtumiskohtaa". Marraskuussa määräajan saavuttua ei Pohjois-Vietnam murtunut vaan madman Nixon murtui, kotimaan siviilivastarinta oli kasvanut entistä suurempiin mittoihin. Hän keskeytti Duc Hook operaation. Nixon oli nyt rämpimässä samassa suossa, joka nieli Johnsonin ja aikaisemmin ranskalaiset.

Rämmittyään aikansa tässä suossa neuvotteluissa saavuttiin vihdoin hieman edistystä, toukokuussa 1971. Yhtenä syynä tähän oli se, että kotimaassa rauhallisesti alkaneet mielenosoitukset saivat entistä väkivaltaisimpia piirteitä, Vuotta aikaisemmin (4 toukokuuta 1970) kansalliskaartilaiset olivat tappaneet 4 ja haavoittaneet 9 mielenosoittajaa ja ohikulkijaa Kentin yliopistossa. Paineet irrottautua sodasta ja vetää joukkonsa kotiin olivat entistä suuremmat. Toukokuussa 1971 Kissinger ilmoitti, että USA ei enää vaadi keskinäistä vetäytymistä, jolloin amerikkalaisten vetäydyttyä voisivat pohjoisen sotilaat jäädä. Etelän hallituspohjan muuttamiseen amerikkalaiset eivät kuitenkaan suostuneet.

No hyvä. Varsinainen läpimurto saavutettiin lopulta 8 lokakuuta 1972. Hanoi oli hieman myöntyväisempi nyt. Syynä ei ollut suinkaan pommitukset vaan Nixonin ulkopolitiikka Neuvostoliiton ja Kiinan suhteen. Hanoissa pelättiin suhteiden näiden kahden valtion ja Yhdysvaltojen välillä lämpiävän ja näin he voisivat vähentää sotilaallista tukea pohjoiselle. Toinen syy oli, että pääsiäishyökkäyksessä Pohjois-Vietnam ei saavuttanut niin suurta menestystä mitä se sillä halusi. Neuvotteluissa pohjoisen Tho:n ja Kissingerin välillä Tho totesi heidän voivan lieventää vaatimuksiaan. Tho esitti, että Saigonin nykyinen hallitus voisi jäädä valtaan ja lopullinen tulos etelässä voidaan muodostaa PRG:n ja Saigonin hallituksen keskinäisissä neuvotteluin. Näin etelässä itse asiassa olisi kaksi hallintoa Thieu:n omilla alueillaan ja PRG NLF:n ja NVA:n hallitsemilla alueilla. Toiseksi Le Thuc Tho:n ehdotti sotavankien vaihtamista ja kolmanneksi tulitauon muodostamista taistelevien osapuolten välille. Lisäksi osapuolet voivat tukea omia kumppaneitaan kalustoilla ja pohjoinen ei lähetä uusia joukkoja etelään. Kymmenessä päivässä hierrettiin lopullinen luonnos. Nixonille rauhanneuvottelu oli sisäpoliittinen voitto vaalivuonna (vaalit olivat 7. marraskuuta).

Nyt kuitenkin etelän presidentti Thieu suivaantuu kun varsinaisiin rauhaneuvotteluihin tuotiin salaisesti neuvoteltu sopimusluonnos. Thieu oli ollut täysin tietämätön näistä neuvotteluista ja kieltäytyi hyväksymästä luonnosta ilman merkittäviä muutoksia. Etelän Thieu piti muutaman radioesityksen, joissa hän väitti luonnoksen olevan huonompi kuin mitä se itse asiassa oli. Hän ehdotti 129 tekstikorjausta ja mm. vaati Genevessä sovitun väliaikaisen demilitarisoidun vyöhykkeen muodostavan etelän ja pohjoisen valtioiden rajoiksi. Lisäksi hän vaati, että Etelä-Vietnam pitää tunnustaa suvereeniksi valtioksi. Hanoi taasen oli näistä puheista äimistynyt ja alkoi epäillä heidän vedetyn mukaan Kissingerin aloittamaan diplomaattiseen propagandahuijaukseen. Hanoi taasen radioi sopimuksen sisällön sellaisenaan. - On muuten mielenkiintoista huomata, että USA oli tukenut etelää miljardeilla dollareilla uhrannut kymmeniä tuhansia miehiään eikä rauhaneuvotteluissa edes ollut mainintaa tukemansa maansa suvereniteetista.

Nyt tuli Nixonille hätä käteen. Presidentiksi pitää päästä ja oppositio maassa on entistä suurempi ja voimistuneen NLF:n jatkuvat hyökkäykset aiheuttavat suuria tappioita Yhdysvalloille. Hän ryhtyy painostamaa Thieuta hyväksymään sopimuksen eikä hän voinut suostua Thieun vaatimiin muutoksiin koska taasen Hanoi voisi vetäytyä pois ja rauhaa ei tällöin saavutettaisi. Nixon lupaa suuren tuen Thieulle.

Vaalit tulivat ja Nixon voitti. Kävi kuten pohjoisessa oli arveltu: sopimukseen tulee tiukempia muutoksia. Thieu:n vaatimusten lisäksi Nixon ehdotti 44 muuta muutosta. Nämä esitti Kissinger 20 marraskuuta. Pohjoinen luki nämä ja veti aikaisemmat myönnytyksensä pois ja lupasivat ehdottaa myöhemmin uuden. Keskustelut kestivät 10 päivää päättyen pattitilanteeseen (jälleen kerran) 13 joulukuuta. Kuitenkin sopivat palaavansa neuvottelupöytään myöhemmin.

Nyt syntyi pulmaa kerrakseen: Nixonilla on takarajana tammikuu. Kissingerin lupaus ”peace at hands” oli herättänyt suuren toivon Amerikan kansassa. Jos tähän mennessä ei synny rauhaa on vaarana, että 3 tammikuuta kokoontuva demokraattien lainvoimainen enemmistö edustajainhuoneessa tekee tyhjäksi hänen lupauksensa kunniakkaasta rauhasta, vaan yksinkertaisesti ottaa ohjaat käsiinsä ja toteaa: ”nyt riitti” ja lopettaa sodan siihen paikkaan (tähän sillä oli mahdollisuus hallitessaan valtion budjettia). Kissinger palaa 14 joulukuuta Washingtoniin. Keskusteltuaan Nixonin kanssa, lähetetään Washingtonista ultimatum Hanoille saapua neuvotteluihin 72 tunnin sisällä, muutoin tapahtuu kauheita.

Niin sitten kävi, että Nixon lähettää oman joululahjansa Hanoille, pommit. Joulupommitus, operaatio Linebraker 2, oli aikaisempia tuhosampi ja intensiivisempi. Tällä kertaa ei ollut mitään rajoituksia kohteiden valinnalle. Pommitus oli suurin yksittäinen pommitusoperaatio, missä Yhdysvallat oli ollut mukana sitten toisen maailmansodan. Operaatio kesti 11 päivää (18 – 29 joulukuuta 1972) ja keskeytyi vain joulupäivänä. Pakottaminen neuvottelupöytään oli tärkein syy pommituksiin mutta oli sillä myös tarkoitus lähettää viesti etelän Thieu:lle: Amerikka seisoo heidän rinnallaan puolustamassa jos pohjoinen rikkoo tulitauon.

Lopulta 15 tammikuuta Nixon ilmoita keskeyttävänsä kaikki offensiivit pohjoista kohti. 23 päivä tammikuuta Kissinger ja Tho tapasivat uudelleen. Nyt etelän Thieulle oli tehty selväksi, että mikäli hän ei hyväksy sopimusta niin USA voi hylätä hänet. 23 tammikuuta allekirjoitettiin sopimus, joka oli olennaisilta osiltaan samanlainen kuin 3 kuukautta aikaisemmin laadittu luonnos. 27 tammikuuta allekirjoittivat viralliset delegaatiot sopimuksen Pariiisin hotelli Majesticssa. 95 % Yhdysvaltojen ja heidän liittolaisten joukoista vedettiin pois sekä pohjoisesta että etelästä. Puuttuminen Kambodzhaan ja Laosiin sen sijaan kasvoi. Sopimus sisältää olennaisilta osiltaan seuraavat neljä kohtaa:

1. 28 tammikuuta 1973 astuu voimaan aselepo, sekä pohjoinen että eteläinen pitävät nykyiset asemansa, asetäydennykset ovat sallittuja korvaamaan kuluneet ja käytetyt tarvikkeet.
2. Kun aselepo on saavutettu Yhdysvallat ja muut ulkopuoliset (mm. Etelä-Korea ja Australia) vetävät joukkonsa pois 60 päivän sisällä. Samanaikaisesti amerikkalaiset sotavangit palautetaan
3. Etelä-Vietnamin osapuolet (Saigonin hallitus ja PRG) aloittavat neuvottelut poliittisen ratkaisun saavuttamiseksi, jossa asukkaat itse voivat päättää vaalien kautta oman poliittisen tulevaisuutensa.
4. Vietnamin yhdentyminen pitää tapahtua askel askeleelta rauhanomaisesti.

Sekä Kissingerille että Le Duc Tholle myönnettiin tuloksesta Nobelin rauhanpalkinto. Le Duc Tho kieltäytyi vastaanottamasta. Sopii ihan rehellisesti kysyä, mistä oikeastaan annettiin rauhanpalkinto? Siitäkö, että tulos oli lähes sama kuin mitä Geneven sopimuksessa sovittiin 19 vuotta aikaisemmin? Vaiko siitä, että Pohjois-Vietnam vedettiin mukaan sotaan? Vaiko siitä, että Kissingerin ja Nixonin kyyninen politiikka oli tuhonnut miljoonien ihmisten elämän ja laajentanut sodan Kambodzhaan ja Laosiin?

Sota ja sata vuotinen Vietnamin kansan kärsimys loppuu

No hyvä, rauhansopimus on solmittu. Etelän ja pohjoisen välinen konflikti ei kuitenkaan laantunut. Kumpikin osapuoli laajensi omia alueitaan rutiinilla. Nixon oli luvannut Saigonille ilmatukea mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Mutta Nixonille tuli muuta mietittävää, Watergate astui kuvioihin kohisten. Vuonna 1974 Nixon joutui eroamaan. Kun NVA ja NLF aloittivat lopullisen offensiivin Saigoniin 1975, kieltäytyi kongressi antamasta rahallista ja aseellista tukea Saigonille. Yhdysvalloissa ei haluttu enää uutta sotaa.

Tie Saigoniin eteni seuraavin merkkipaaluin:

1974 Lokakuu, pohjoisen Politbyro suunnittelee etelän invaasiota, valtausta. Invaasion arvellaan kestävän 2 vuotta muuta kestikin 55 päivää.

1975 Tammikuun 5, VPA, Vietnamin kansan armeija, valtaa Phuoc Binhin

1975 Maaliskuun 10 VPA hyökkää 25 000 miehen voimin Buon Ma Thuotiin

1975 Maaliskuun 21, kun Buon ma Thuot on varmistettu, vallataan koko keskinen ylänköalue

1975 Maaliskuun 25 Hue vallataan, joukot uhkaavat Da Nangia, Yhdysvallat järjestää ilmasillan vaaranalaisille

1975 Maaliskuun 30 Keskiseltä ylänköalueelta joukot siirtyvät kohti Saigonia, Da Nang kaatuu ja 100 000 ARVN:n sotilasta antautuu kun heidän komentajansa pakenee

1975 Huhtikuun 2 Amerikkalaiset käynnistävät operaatio Babyliftin, missä yli 1500 Vietnamista orpoa pyritään siirtämään Amerikkaan siellä adoptoitavaksi.

1975 Huhtikuun 4 ensimmäinen venepakolaisten aalto saapuu Malesiaan, lähes miljoonan ihmistä tulee pakenemaan maasta 80 luvulle tultaessa.

1975 Huhtikuun 21 Nguen Van Thieu eroaa 10 vuoden palvelun jälkeen. Häntä seuraa varapresidentti Tran Van Huong. Erotessaan Thieu syyttää Yhdysvaltoja lupausten rikkomisesta, kun rauhaneuvotteluiden yhteydessä Nixon oli luvannut tukea hänen hallitustaan pohjoisen aggressioita vastaan.

1975 Huhtikuun 25 entinen ulkoministeri Vu Van Mau nimitettiin pääministeriksi.

1975 Huhtikuun 27 VPA:n joukot piirittävät Saigonin, piirittäjät ampuvat raketteja kaupunkiin, kaupunkiin syntyy kaaos ja ryöstelyaalto.

1975 Huhtikuun 27 Huong nimittää kenraali Duong Van Minhin presidentiksi sodan loppuun saakka, Minh yrittää sovintoa VPA:n kanssa.

1975 Huhtikuun 29, Loputkin amerikkalaisista ryntäävät pois Vietnamista, Yhdysvaltojen suurlähetystö evakuoidaan vain muutaman tuntia ennen kuin piirittäjät taistelevat tiensä Saigoniin. Presidentti Ford käynnistää operaatio Freguent Wind, jonka tarkoituksena on siirtää 7 000 amerikkalaista ja etelä vietnamilaista siviiliä pois Saigonista helikopterikuljetuksin.

1975 Huhtikuun 30 VPA ja NLF:n joukot valtaavat Saigonin. Duong Van Minh ilmoittaa ehdottomasta antautumisesta Etelä-Vietnamin tilapäiselle vallankumous hallitukselle PRG:lle. Viimeiset amerikkalaiset (10 kpl) sotilasta poistuvat. NLF:n lippu nostetaan presidenttipalatsin tankoon.

1975 Toukokuun 7 Presidentti Ford ilmoittaa muodollisesti Vietnamin aikakauden päättyneen.

1976 Kesäkuun 2 pohjoinen ja etelä olivat virallisesti yhdistetty Vietnamin Sosialistiseksi Tasavallaksi ja uuden maan tunnustivat monet maat.

Jälkilöylyt

Parin vuoden kuluttua taasen alkaa uusi sota. Tällä kertaa entistä kumppania eli Kambodzhan Punakhemerejä vastaan (tästä toisaalla).

Hyvä. Vietnamin sota oli aikoinaan iso juttu sodan jälkeen syntyneelle suurelle ikäluokalle ympäri maailmaa. Ilman sotaa ei olisi syntynyt uusia kulttuuri-ilmiöitä. Sota johti myös Euroopassa monen nuorisoliikkeen rivien tiivistymiseen ja tätä kautta radikalisoitumiseen (tosin NL:n propagandalla oli pieni sivujuoni myös tässä). Uusi televisiosukupolvi näki maailman jo hyvin globaalina, Vietnam, Afrikka ja Etelä-Amerikka oli meidän jokaisen olohuoneessa. Enenevissä määrin muodostui hyvin stereotyyppinen näkemys Pohjois-Vietnamin olleen raa'an amerikkalaisen imperialismin uhri. Pohjoisvietnamilaiset olivat hyviä ja kilttejä ja amerikkalaiset rumia ja pahoja. Oliko todella näin? Monet pohjoisen tekemät sotarikokset (kuten Huen verilöyly) olivat kiellettyjä asioita ja amerikkalaisten tekemät, kuten MyLai, saivat runsaasti palstatilaa. Jos vähänkin epäili tätä asetelmaa, syytettiin niin kovin helposti imperialistiseksi hännystelijäksi ja ennakkoluuloiseksi paskiaiseksi. Mutta sodan loppuminen ei kuitenkaan ollut kovin hieno glooriaa ansaitseva asia. Tässä kuten edellä kävi ilmi, rikkoi pohjoinen tehtyjä sopimuksia räikeällä tavalla hyökkäämällä etelään, vaikka rauhansopimuksessa oli sovittu rauhanomaisesta yhdistymisestä Saigonin hallituksen ja PRG:n välisin neuvotteluin.  Vuonna 1956 pohjoinen ei kuitenkaan hyökännyt etelään ja pakottanut Genevessä sovitun vaalin pitämisestä. Siihen sillä olisi ollut silloin hyvät mahdollisuudet. Ho Chi Minh kunnioitti tehtyjä sopimuksia ja pohjoisella oli yllin kyllin tekemistä omissa asioissaan. Sitä paitsi siellä uskottiin Diemin hallituksen kaatuvan itsestään. Mutta toiselta puolen pohjoinen oli vedetty mukaan sotaan ja siellä oli koettu suunnattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Maa halusi olla itsenäinen ja yhtenäinen, sellainen kun Tay Son kapina oli sen muodostanut. -

Sodan jälkeen pystytettiin lukuisa määrä kenttäoikeuksia, joiden tuomiot eivät useinkaan täytä oikeudenkäynnin perusperiaatetta, oikeudenmukaisuutta ja reiluutta. Monin paikoin teloitettiin vastustajiksi epäiltyjä mielivaltaisesti. Etelään perustettiin eriasteisia uudelleen koulutusleirejä, jonne monet jäivät rangaistusten ja kovan työn uuvuttamana. Lopulta etelästä pakeni lähes miljoona etelävietnamilaista. Näiden pakenijoiden joukossa oli muuan Truong Nho Trang, keskeinen nationalistinen hahmo NLF:n ja PRG:n perustamisessa. PRG:ssä hän toimi oikeusministerinä. Hänen mielestään sekä Yhdysvallat että pohjoinen itsessään tekivät mahdottomaksi etelän rauhanomaisen yhdistymisen. Pohjoisen vallattua etelän niin maahan syntyi pohjoisen johtama hallinto, joka väheksyi ja siirsi syrjään kauttaaltaan etelän kaadereita. Monissa tapauksissa pitkäaikaisia NLF:n omia sotilaita pidätettiin ja toimitettiin vankiloihin ja uudelleen koulutusleireihin määräämättömiksi ajoiksi. - Eräät historioitsijat väittävät TET hyökkäyksen yhtenä sivujuonena olleen NLF:n heikentämisen, jolloin heillä ei olisi niin suurta osuutta tulevassa yhdentyneessä Vietnamissa. - Ties sitten onko totta.

Tuleva venepakolainen em. Truong NhoTrang ihmetteli, seisoessaan katselemassa ensimmäistä voiton päivän paraatia 15 toukokuutta 1975 joukkojen kantavan yksinomaan pohjoisen lippuja PRG:n ja NLF:n liput puuttuivat kokonaan. Hän kysyi vieressään seisovalta vastaperustetun Vietnamin Sosialisitisen Tasavallan armeijan viiden tähden kenraalilta Van Tien Duongilta, missä ovat NLF:n kansan rakastamat divisioonat 1, 5, 7 ja 9. Kenraali vastasi kylmästi: armeijat ovat nyt jo yhdistetty. Voitonpäivä ei ollut NLF:n tai etelän voiton päivä vaan yksinomaan pohjoisen.

Kotiin palanneilla amerikkalaisilla sotilailla ei elämä ollut myöskään mitään herkkua. Rauhanliikkeiden jäsenet syyttivät sotilaita huume koukussa eläviksi siviilien murhaajiksi (babykiller) kun taas haukat syyttivät sotilaita siitä, että Vietnam oli hävitty. Saman aikaisesti palaneilla oli syvät sotatraumat. Sotilaista oli 1/3 arpajaisilla valittu ja 2/3 taasen enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti värvättyjä. Jälkimmäisen ryhmän motiivina liittyä armeijaan oli moninaiset. Monille köyhille amerikkalaisille armeija tarjosi melkein ainoan mahdollisuuden päästä ammattiin. Monilla oli suvun paine taustalla: Isoisä palveli ensimmäisessä maailmansodassa, isä palveli toisessa, totta kai sinä menet Vietnamiin kun maasi tarvitsee sitä. Tosin sodan alkuaikoina ei kukaan tiennyt mitä heillä oli vastassa Vietnamin viidakoissa. Täysin uudenlainen tapa käydä sotaa, missä rintamia ei ollut missään ja ainoa tavoite oli tappaa sisseiksi epäiltyjä mahdollisimman paljon ja sitten vetäytyä.

Miksi Vietnamin sota käytiin? Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus: Raha ja valta maailman herruudesta. Vietnamin sota on vain yksi episodi siinä pitkässä tapahtumien sarjassa, joka alkoi yhdestä pistoolin laukauksesta Sarajevossa 28 kesäkuuta 1914. Tällöin serbinationalisti Gavrlo Princip ampui Itävallan kruunuprinssin Franz Ferdinadin. Tapahtuma johti ensimmäiseen maailmansotaan, joka taasen johti Lenin istuttamiseen Venäjän vallankumouksen johtoon. Vallankumous johti Neuvostoliiton syntymiseen. Ensimmäinen maailmansota johti väistämättä toiseen, joka taasen johti kylmän sodan syntymiseen vastapuolina Neuvostoliiton ja Kiinan koalitio vastaan Yhdysvallat ja monet Euroopan konservatiivihallitukset sekä näiden maiden kapitaali.

Kylmän sodan arkkitehtinä Eisenhoverin hallituksessa toimi taasen muuan John Foster Dulles. Hän Allen veljensä kanssa piti Berliinissä 30 luvulla lakiasiantoimistoa, jonka asiakkaan oli monet amerikkalaiset pankkiirit. Nämä kapitalistit itse asiassa rahoittivat Hitlerin valtaannousun ja siinä sivussa loivat satumaisen omaisuuden itselleen. Näitä rahoittajia olivat mm. tulevan Bush dynastian perustaja Prescot Bush. Nixonin nouseminen valtaan ei ollut mikään sattuma kun tämä sai merivoimien upseerina käsiinsä kaapattuja nazi dokumentteja, jotka sitoivat monet amerikkalaiset sekä poliittiset että kapitaalin päättäjät nazien toimintaan. Dulles teki Nixonin kanssa kaupat, jos hän hävittää näkemänsä dokumentit niin Dulles järjestää hänelle rahoituksen tulevaa vaalikampanjaa varten. Dullesin veljekset olivat keskeisiä harmaita eminenssejä, siinä politiikassa mistä sanotaan Amerikan politiikaksi toisen maailmansodan jälkeen (nykypäivään saakka). Näitäkin miehiä mahtavampia olivat ne, jotka olivat luoneet omaisuutensa Hitlerin valtaantulon myötä. Dynastioita, jotka tunnetaan perustajiensa mukaan nimillä Bush, Remington, Harriman ja monet muut. Ilman toista maailmansotaa ei heistä olisi noussut niin mahtavia sukuja, joille kommunismi ja proletaarin edut olivat kauhistus. Siksi maailmansodan jälkeen syntyi kylmä sota, joka kuumeni Koreassa ja Vietnamissa.

Ilman Neuvostoliiton syntymistä ei toinen Vietnamin sota olisi ollut mahdollista, ilman Hitlerin valtaannousun myötä amerikkalaisen pääoman kehittymistä, verkottumista ja kylmän sodan syntyä ei Vietnamin sota olisi ollut mahdollista. Kummassakin tapauksessa jäljet johtavat Sarajevon vuoteen 1914. - Päätä itse onko maailman satavuotinen tuska jo päättynyt?