Alkua

Seitsemästoista lokakuuta 1975 on Kamputsean historian kunniakas päivä, se ohjaa aikakauteen, joka on merkittävämpi kuin Angkorian aika.

Radio Phnom Penh  Syyskuu 9, 1975

No hyvä. Maan rajat suljettu ja oikeastaan mitään muuta tiedon lähdettä ei maailmalle ollut kuin Radio Phnom Penh ja sen ylistävät propagandalähetykset. Monet maailman vasemmistoradikaalit ajattelivat: Imperialismin aikakausi Indokiinassa on päättynyt. Toisen maailmansodan jälkeinen painajainen on ohi. Voittajana oli sosialismin inspiroima nationalismi Vietnamissa, Laosissa ja Kambodzhassa. Näin tuumattiin ympäri avaran maailman. Niin minäkin ja olin tyytyväinen.

Avustus miljoonia virtasi Neuvostoliiton patronoimalle Vietnamille. Kiinan patronoimalle Kambodzhalle ei juuri mitään. Punakhmerit katsoivat olevansa itseriittoisia, itsenäisiä ja kykenevän huolehtimaan itsestään. Vaikka punakhmereille tarjottiin lentokoneellinen lääkkeitä vaihtokaupassa Ranskan kansalaisista, ei sellainen käynyt päinsä. Samoin ranskalaiset halusivat noutaa lentokoneella nämä. Ei sekään käynyt. Punkhmerit itse kuljettivat nämä kuorma-autoilla Thaimaahan. He kyllä kykenevät huolehtimaan - sanottiin. Muuttaneille sallittiin ottaa kaikki tavaransa mukaan. 450 kilometrin matkalle oli varattu levähdys ja ruokailupaikkoja. Mikään pakko ei punakhmereillä ollut toimia näin. Olisivathan he ihan yksinkertaisesti voineet sulkea vieraat pakkotyöleireihin ja näännyttää nämä yksi kerrallaan.  Nyt he antoivat vaikutelman olevansa hyväsydämisiä kansan etuja palvelevia sosialistisen inspiraation kyllästämiä kaadereita. Kun totuus paljastui, oli järkytys kahta suurempi.

Kenenkään ulkopuolisen ei sallittu vierailla maassa ennen juin Cietnami n uhka oli kasvanut suureksi (vuonna 1978), vain muutaman maan kanssa tullaan solmimaan diplomaattiset suhteet. Siitäkin huolimatta maasta julkaistiin ylistäviä kirjoituksia. Yleensä näitä kirjoittivat ne, jotka eivät osanneet khmeriä lainkaan eivätkä koskaan olleet vierailleet maassa. Nämä kirjoitukset kiersivät maolaisissa opintopiireissä ympäri maailmaa. Asetelma toimi hyvin: USA on pahan ruumiillistuma ja sitä vastustavat hyviä. Kunnes yhtenä päivänä pakolaisleireillä Thaimaassa ja Vietnamissa alkoi kuulua kummia: Maassa toimeenpannaan mielivaltaisia teloituksia, ihmisiä katoaa noin vain sadoittain ja tuhansittain. Työleireillä ja kolhooseilla olosuhteet ovat ihmisillä orjan kaltaiset: työtä tauotta, ruokaa niukalti, väkeä kuolee laumoittain raskaaseen työhön, nälkään ja sairauksiin.

Pah, jenkkipropagandaa, tuhahdettiin. Olivathan amerikkalaiset kirjoittaneet kuvitelluista verilöylyistä pohjoisvietnamissa heti Geneven konferenssin jälkeen. Miksei myös nyt ole kyse samanlaisesta hölynpölystä – epäiltiin.

Pakolaisten kertomukset kuitattiin toteamalla: Ainahan pakolaiset pyrkivät mustamaalamaan maataan, jotta saisivat oikeutuksen omalle exodukselleen.

Muuan jesuiittapappi Francois Pounchard tunsi maan olot hyvin. Hän oli aluksi asunut Sihanoukin Kambodzhassa maaseudulla. Khmer kielitaitoisena tunsi hyvin talonpoikien hädän korruptoituneen hallinnon kynsissä. Myöhemmin Lon Nolin astuttua valtaan hän teki töitä jatkuvasti pahenevan pakolaisongelman kanssa Phnom Penhissä. Hän toivoi punakhmerien astuessa valtaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavan suuren sijan, sosialismin perusperiaatteiden mukaisesti. Hän tunsi khmerit hyvin, maaseudun strukeissa he ovat keskenään solidaarisia ja auttavaisia. Aina ovat olleetkin. Hänelle tuli suurena yllätyksenä huhut mitä kerrottiin leireillä.

Syksyllä 1975 hän sai käsiinsä pakolaisleiriltä lähetetyn kirjeen. Kirje muutti hänen käsityksensä kerralla. Siihen saakka hän kuvitteli sosialismin olleen hyväksi sosiaalisille khmereille. Hän oli mukana todistamassa Ranskan suurlähetystön tyhjennyksen ja hyvin sujuneen kuljetuksen maasta pois. Näin ensivaikutelma punakhmereistä oli pohjimmiltaan myönteinen. Hän kuvitteli Phnom Penhin tyhjennyksen olleen vain sodan tuoma lieveilmiö ja tilalle astuisi aito pyrkimys rakentaa tasa-arvoinen onnellinen maa kunhan aikaa vain kuluisi.

Ponchaurd matkusti pakolaisleireille Thaimaahan ja Vietnamiin. Haastatteli pakolaisia ja pyrki suodattamaan pois vahvasti asenteelliset näkemykset. Olivathan monet menettäneet ylisuuren omaisuutensa ja pyrkivät esittämään nykyisen hallinnon mahdollisimman negatiivisessa valossa. Haastateltavien joukoissa oli monia tuskin luku- ja kirjoitustaitoisia tavallisia työläisiä, hallinnon virkamiehiä ja korkeasti oppineita. Päivä päivältä, entistä enemmän leireihin saapui myös kaadereiden jäseniä myös niitä, jotka olivat toimeenpanemassa ankaraa kuria. Heidän kertomuksiaan hän pyrki vertaamaan Radio Phnom Penhin lähetyksiin. Kertomukset vahvistivat toiselta puolen propagandalähetyksiä. Ne kertoivat, millaisia uhrauksia ihmiset joutuivat tekemään lähetyksissä ylistetyille tapahtumille. Vuonna 1976 hän julkaisi kirjan Cambodia Year Zero ^[17], kirja on yksi parhaimmista jos ei paras alkuaikojen tapahtumien kuvaus. Se on vielä ajankohtainen kun sisällissotia käydään yhä vielä ja niiden lopun jälkeiset tapahtumat eivät juuri ansaitse useinkaan glooriaa yhtään missään. Koston enkelillä kun on terävät kynnet, väkevät siivet ja on sokea.

Sisällissota

Kaikista sodista sisällissodat ovat aina olleet kaikkein kurjimpia. Kun valtiot sotivat keskenään, niin sodat päättyvät enemmin tai myöhemmin (yleensä silloin kun rahat loppuvat). Osapuolten välille tehdään aselepo ja hieman myöhemmin käynnistetään rauhanneuvottelut, joissa sovitaan ehdot. Pientä katkeruutta saattaa jäädä rintaman kummallekin puolelle. Aika yleensä parantaa nämäkin haavat.

Sisällissodissa tilanne on toinen. Koston tunne on väkevä: Noita toisia, hävinneitä, pitää rangasta ja teloittaa viimeiseen saakka. Kansakunnan syöpäläiset pitää eliminoida.  Kun luen Francois Pounchardin kirjaa, niin väistämättä nousee mieleen oma sisällissotamme keväällä 1918.

Kun punaiset olivat antautuneet, niin melkein välittömästi nousi valkoinen terrori, kaikkine rangaistuskomppanioineen. Jos punavankeja ei olisi koottu leireille niin maaperämme olisi värjäytynyt punaiseksi ikuiseksi häpeäksemme. 80 000 punaista kerättiin vankileireille, odottamaan oikeudenkäyntiä. Näistä 12 000  kuoli nälkään, sairauksiin, mielivaltaisiin teloituksiin ja pahoinpitelyihin. Monet valkoisista voittajista halusivat ns. pikaoikeudenkäyntejä, mutta Mannerheim vastusti näitä. Maamme pitää olla oikeusvaltio, jotta voisimme rakentaa haavoista huolimatta sitä eteenpäin. Mannerheimin tiedetään todenneen: ”Verta on virrannut kyllin. En halua saada Suomen pyövelin nimeä”.  Ilman marsalkan aktiivista panosta olisi kesä 18 ollut synkkääkin synkempi, mustaakin mustempi.


Oma sisällissotamme oli lopulta pieni kapina verrattuna Kambodzhan 5 vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Siellä sodan asetelmat olivat selkeästi maaseutu vastaan kaupungit. Asetelmaa korosti Sihanouk jo sodan julistuksessaan kääntyessään maaseutuväestön puoleen. Sihanouk oli myös tuhonnut kriittisen urbaanin älymystön. Lon Nolin sisäpolitiikka oli myös ajanut monet opiskelleet  punakhmerien riveihin, maquisiin. Lopulta kun maan teollistaminen oli hyvin alkeellista läpi koko 60-luvun niin ei voimakasta urbaania teollisuusproletariaattia oikeastaan esiintynyt. Punakhmerit ammensivat osan aatteistaan Kiinasta, erityisesti ”suuresta harppauksesta eteenpäin” ja  sen epäonnistumisen seurauksena syntyneestä kulttuurivallankumouksesta. Heille syntyi käsitys maattomasta talonpojasta ”puhtaana ja köyhänä”, vallankumouksen airuena. Lopulta amerikkalaiset nimenomaisesti pommittivat maaseutua. Kaupunkilaiset eivät joutuneet kärsimään niistä. Näin hyvin kaksijakoinen, mustavalkoinen asetelma oli syntynyt. Oli ”vanhat” maaseudulla eläneet talonpojat ja ”uudet, huhtikuun 17 päivän” ihmiset, kaupunkilaiset.

Kambodzhan sisällissota oli poikkeuksellisen raaka. Armoa ei tunnettu rintaman kummallakaan puolella. Kidutukset olivat jokapäiväisiä. Tapa tai tule tapetuksi oli taistelijoiden motto. Sisällissodassa kuoli runsaat 800 000, joista kenties 2/3 punakhmerejä ja vapautettujen alueiden siviilejä (amerikkalaisten pommituksiin 150 000 - 400 000).   Pommitusten ja miinoituksen seurauksena maanviljely oli monesti hyvin vaikeaa.  Vaikka Phnom Penhin pakolaisten olot olivat kehnoakin kehnommat niin ei ollut punakhmerien valtakunnassa hurraamista. Nälkä ja sairaudet piinasivat heitäkin.

Vaikka en mitenkään halua suoda oikeutusta punakhmerien terrorille niin asia on hieman ymmärrettävämpi oman historiamme kautta. Millainen olisi ollut punaisten kohtalo, jos sotamme olisi kestänyt viisi vuotta, ollut poikkeuksellisen brutaali, 15 % kansastamme olisi kuollut sekä kaiken inhimillisen mittakaavan ylittävää kurjuutta, nälkää ja sairautta olisi ollut rintaman kummallakin puolella. Kenties punavankeja olisi ollut viisinkertainen määrä ja vankileireiltä olisi korkeintaan selviytynyt puolet.  Aivan varmasti kosto olisi ollut silloistakin sokeampi ja maamme olisi rampautunut perin juurin. - Ehkä me suomalaiset emme olekaan sen parempia kuin punakhmerit, vaikka niin helposti heitä tuomitsemme.

Maaseutukaupunkien tyhjennys

No hyvä. Jo kesällä 1975 alkoi virrata pakolaisia Thaimaahan ja myöhemmin Vietnamiin. Heidän kertomuksensa kaupunkien tyhjennyksistä olivat hurjia. Kaikki maaseutukaupungit tyhjennettiin aina saman kaavan mukaan. Tyhjentäminen ei ollut mikään sattumanvarainen asia vaan hyvin systemaattisesti toimenpantu. Ne olivat suunniteltu hyvissä ajoin etukäteen. Skenaario oli jokaisessa samanlainen jokaisessa kaupungissa ja kylässä läpi maan ja noudatti korkeampien virkamiesten täsmällisesti asettamia ohjeita.

Kun punakhmerit astuivat valtaan, he ensitöikseen asettivat hinnoille katon, joka oli murto-osa hyperinflaation generoimasta hinnasta. Asukkaat tietty olivat tyytyväisiä ja kauppiaat käärmeissään.  Hieman myöhemmin tosin lakkautettiin raha ja siirryttiin alkeelliseen vaihtotalouteen. Kauppiaat eivät enää olleet käärmeissään kun heidät oli pistetty pelloille töihin ja olivat näin vain suutuksissaan. Hintojen leikkauksen jälkeen kaaderit pyysivät kaikkia sotilashenkilöitä ja varakkaimpia kansalaisia ilmoittautumaan esittäen verukkeena prinssi Sihanoukin tarvitsevan heidän osaamistaan. Näiden piti kirjoittaa lyhyt kuvaus siitä, mitä he olivat tehneet vuoden 70 jälkeen. Tämän pohjalta jaettiin nämä eri ryhmiin: Virkaupseereihin, muihin upseereihin, sotilaisiin, siviilivirkamiehiin ja rikkaisiin. Nämä pyydettiin pukeutumaan virka-asuihinsa kaikkine koristeineen. Jokainen näistä ryhmistä kuljetettiin eri tuntemattomiin paikkoihin. Korkeimmat upseerit ja heihin liitetyt varakkaimmat kansalaiset (ne joilla oli paljon työntekijöitä) teloitettiin välittömästi määränpaikassa. Muut joko teloitettiin myöhemmin tai heidät siirrettiin kokemaan hidas kuolema erityisleireillä. Leireillä olosuhteet olivat ankarat, ei juuri minkäänlaista ruokaa ja työtä tauotta. Lopulta koko siviiliväestö käskettiin lähtemään kaupungista ja kauppaloista. Heille osoitettiin määräpaikat maaseudulla. Kaupungit jäivät täysin tyhjiksi. Monet pakenivat ja matkasivat kohti Thaimaata läpi tyhjien kaupunkien, jotka kasvillisuus alkoi vallata.


Eräs mahdollinen selitys oli että maassa ei ollut riittävästi uuden hallinnon kouluttamia toimihenkilöitä, joten olisi parasta päästä eroon kaikista vanhan vallan edustajista kun he saattaisivat muodostaa tehokkaan älyllisen ja aseellisen opposition. Tämä totaalinen puhdistus heijasti punakhmerien erityistä käsitystä ihmisestä: Ihmisen, jonka korruptoitunut hallinto on pilannut ei voida reformoida, kouluttaa uudestaan vaan hänet pitää fyysisesti eliminoida puhtauden veljeskunnasta. Radio Phnom Penhistä kuultiin seuraavanlaisia iskulauseita: ”Hallinto pitää tuhota”,”vihollinen pitää täysin murskata”, ”mikä on tulehtunut pitää leikata pois”,”mikä on mädäntynyt pitää poistaa”, ”mikä on liian pitkää pitää lyhentää sopivaksi”, ”ei riitä leikata huono kasvi, se pitää kitkeä juurineen”^[17]. Näitä sloganeita iskettiin kaadereiden päät täyteen radio-ohjelmissa ja erilaisissa itsekritiikki istunnoissa. Aikaisemman hallinnon virkamiehet eivät ole kavereita, jotka on johdettu harhaan, he ovat vihollisia, joille ei ole paikkaa uudessa  yhteiskunnassa teroitettiin kaadereiden mieleen. Monin paikoin upseereiden vaimot ja lapset tapettiin myös, koko perheen jatkumo piti poistaa juuria myöten.

Muissa maissa kuten Kiinassa ja Vietnamissa vallankumoukselliset yrittivät uudelleen kouluttaa vanhan vallan edustajia, ajattelemaan maan uuden politiikan mukaisesti. Tällainen asenne on pitkälti seurausta konfutselaisesta perinteestä. Heillä oli käsitys ihmisestä jatkuvasti uudistuvana ja oppivana olentona. Ranskan sodan jälkeen koulutus tapahtui kohtalaisen kivuttomasti Pohjois-Vietnamissa kun VietMinhin johtama taistelu oli ensisijaisesti nationalistinen ja toissijaisesti kommunistinen (sitä paitsi Geneven kokouksessa sovittiin, että väestö voi vapaaehtoisesti siirtyä DMZ:n yli eli tyytymättömät voivat muutta etelään ja päinvastoin). Amerikan sodan jälkeen yhdistäytyneen Vietnamin koulutusleirien kuri oli kovahkoa mutta suurin osa selvisi siitä. Ihmisiä ei näännytetty nälkään ja sairauksiin. Toki maassa esiintyi myös kenttäoikeuksia, joissa tuomiot eivät aina täyttäneet oikeudenmukaisuuden periaatteita.  - Punakhmerit uskoivat ettei uudelleenkoulutus ole mahdollista. Eräs Punakhmerien upseeri totesikin että Vietnamilainen metodi on hidas ja ”otti sangen pitkän aikaa erotta hyvät vastavallankumouksellisista” ^[17].

Ponchaud siteeraa kirjassaan erästä Thaimaalaista lehteä (Prachachat Kesäkuu 10, 1976): ”Khmerien metodi tyhjentää kaupungit ei vaadi paljon henkilökuntaa. Se oli kuin kääntäisi hedelmäkorin nurin ja valita takaisin koriin ne jotka täyttävät vaatimukset täysin. Vietnamilaiset eivät kääntäneet koria ylösalaisin vaan poistivat mädät hedelmät. Jälkimmäisessä metodissa käytetään paljon enemmän aikaa kuin khmerien käyttämässä.” Eikä vietnamilaisessa metodissa juurikaan teloitettu ketään laajassa mittakaavassa

Saloth Sar saapuu Phnom Penhiin

Saloth Sar ei seurannut välittömästi punakhmerien joukkoja. Hän ei näyttäytynyt ihailijoilleen vielä silloin. Vasta valtauksen jälkeisenä 6:na päivänä hän saapui 12 vuoden poissaolon jälkeen. On vaikea kuvitella mitä hän tuumi kulkiessaan tyhjässä kaupungissa, katujen varsilla näkyi romuksi ajettuja henkilöautoja, tyhjiä  ravintoloita, ryöstettyjä  kauppoja, eikä juuri ketään yhtään missään. Vain tuulen nostattamia risu ja lehtikasoja siellä täällä ja kuuma, kuiva aurinko. Lieneekö tuumannut hänen taktiikkansa ja vallankumouksellinen strategiansa ajaneen mahtavan USA:n imperialismin tiehensä. Tästä hän oli unelmoinut sitten Pariisin aikojen. Kumouksesta, jonka piti tuoda sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo kaikille. Niin vain kävi, että  vallankumous tulee muuttumaan irvikuvakseen entisten vihollisten, rodullisten vähemmistöjen ja nousevan opposition teloitusten myötä.

Lopulta mikään ei ollut muuttunut sitten Angkoriaanisen imperiumin romahtamisen myötä, sama patruunakeskinen hyvin hierarkkinen, johtajalleen uskollinen, korruptoitunut yhteiskunta jatkoi vain hieman erilaisin ulkoisin puittein: Sama hierarkia joka vallitsi Norodom 1:n aikana, sama joka vallitsi Sisowath Monivongin aikana, sama joka vallitsi Sihanoukin valtakunnassa ja lopulta Lon Nolin aikana ja jatkuu vielä tänään Hun Senin maailmassa. Vaikka rahallista korruptiota ei juurikaan esiintynyt DK:ssa mutta silti lähes sokea uskollisuus patruunalle jäi jäljelle. Patruuna oli korvattu Angkalla, Organisaatiolla ja sen takana, piilossa oli kommunistinen puolue, CPK, jonka johtajana oli Pol Pot , Nuon Chea ja Ieng Sary.

Saloth Sar perusti esikuntansa vanhaan rautatieasemaan, siihen samaan jossa pidettiin käänteentekevä 1960 puoluekokous. Täällä hän työskenteli ahkerasti aamusta yömyöhään. Hän oli kuin G. Arsenoldin luonnehdinta Leninistä: ”Hän oli vallankumouksellinen 24 tuntia päivässä ja kun hän nukkui unelmoi vallankumouksesta” ^[17].

Töitä oli paljon uupumukseen saakka. Uusi yhteiskunta piti rakentaa lähes tyhjästä. Mihinkään muuhun kuin puolueen jäseniin voinut luottaa. Kaikkein vähiten luottamuksen arvoisia olivat nämä ”uudet” kansalaiset. Toisaalta nämä ”uudet” olivat niitä, joilla oli kokemusta hallinnosta ja yhteiskunnan perusrakenteista. Hallinto jouduttiin näin rakentamaan lähes tyhjästä ja tyhjän päälle.

Armeija piti myös organisoida. Siihen saakka se oli jakautunut alueellisiin yksiköihin ilman varsinaista keskitettyä johtoa. ”Uudet” kansalaiset piti sijoittaa jonnekin. Kun raha vaihdon välineenä piti hävittää, niin koko vaihdantatalous piti luoda lähes tyhjästä (myöhemmin kylläkin oli päätetty ottaa rahat jälleen käyttöön ^[124]).  Ja niin edelleen. David Chandler onkin huomauttanut: oli suoranainen ihme että maa selvisi näistä haasteista ^[9].

Vietnamin sodan viimeisen tapahtuman, rahtilaiva Mayaguezin, aikoihin Saloth Sar paloi loppuun: jalkoja ja käsiä särki, ruokahalu hävisi, kärsi pää- ja korvasäryistä. Hän toipui kun kriisi oli ohi.

Tapaus oli seuraavanlainen:  Thaimaiseen matkalla oleva rahtilaiva Mayaguez purjehti Demokraattisen Kamputsean aluevesille joko tahallaan tai vahingossa Paola Wai saaren tuntumassa. Saaressa oli menellään Kambodzhan ja Vietnamin välillä pieni kahakka omistuksesta.  Rajavartioalus pysäytti sen, laiva lähetti hätäsanoman, jonka vastaanotti useampi taho. Alus pakotettiin Koh Tang  saaren tuntumaan. Edelleen sen haluttiin jatkavan mantereeseen päin. Kapteeni totesi matkan olevan mahdoton kun tutka oli rikki. Ankkurit laskettiin ja  punakhmerit komensivat miehistön pois kuljettaakseen heidät mantereelle. Amerikkalaiset sotilasviranomaiset ryhtyivät etsimään alusta ja löysivätkin sen. Myöhemmin US merijalkaväki valtasi laivan huomatakseen sen olevan tyhjä. Miehistö oli kuljetettu pois.  Merijalkaväki hyökkäsi Koh Tangiin kohdatakseen kiivasta tulitusta. Saaren puolustus oli järjestetty paremmin kuin amerikkalaiset uskoivat sen olleen. 41 sotilasta kuoli ja 49 haavoittui. Nyt Amerikkalaiset upottavat muutaman kalastusaluksen.   Erinäisten vaiheiden jälkeen Punakhmerit lupasivat lopulta vapauttaa miehistön. Ilmoitus lähetettiin Radio Phnom Penhin kautta ja Thaimaassa kuunneltiin viesti,joka lähetettiin Washingtoniin, jossa oltiin hyvin epäileväisiä. Amerikkalaiset ryhtyivät pommittamaan Kambodzhaa jälleen kerran, huolimatta kongressin kielosta. Kompong Somissa tuhoutui mm. satama, öljyjalostamo, lukuisia rakennuksia ja ratapiha.  Lopulta miehistö pakattiin kalastusaluksiin ja toimitettiin laivaan, joka sai jatkaa matkaansa. Tietenkin amerikkalaiset haukat juhlivat tapahtumaa suurena voittona, tosin kaikkia diplomaattisia keinoja ei käytetty miehistön vapauttamiseksi. Tosiasiassa amerikkalaisten ylimitoitettu voimankäyttö oli ehkä kostoisku sille että joutuivat lähtemään Phnom Penhistä ja Saigonista. Halusivat näin palauttaa maailman silmissä sotilaallisen uskottavuutensa. Ainakin tapahtuma oli suuri propagandavoitto.

Tapauksen jälkeen Saloth Sar matkusti valtiovierailulle Nuon Chean kanssa. Matka suuntautui aluksi Vietnamiin sieltä Pekingiin ja lopulta Pohjois-Koreaan. Maahan saapui pari sataa kiinalaista asiantuntijaa. Myöhemmin näitä täydennettiin 4000 henkilöön. Kiina myönsi DK:lle miljardin USD edestä avustuksia (näitä seikkoja ei itseriittoinen DK sen enempää ilmoittanut julkisesti).

Vietnam avasi suurlähetystön Phnom Penhiin. Lähettilääksi nimitettiin kukas muukaan kuin Pham Van Ban. Sama mies joka johdatti Saloth Sarin Indokiinan Kommunistiseen puolueeseen kun Sar palasi Pariisista 50 luvun alussa. Vietnamilaisilla oli hyvät syyt nyt olla sovinnollisia. Kamputseaan oli liitetty pari Vietnamille kuuluvaa saarta Siamin lahdella huhti-toukokuussa 1975. Vietnamilaiset olivat vastanneet samalla mitalla liittämällä Kamputseaan kuuluvia saaria itseensä. Maat eivät halunneet tehdä aluevesistään sopimuksia ehkäpä paikallisten öljyesiintymien vuoksi. Ainakin tässä yhteiskunnan rakentamisen vaiheessa oli heilläkin syytä olla mahdollisimman sovinnollisia kummallakin puolella.

Saloth Sarista tulee Pol Pot ja uusi yhteiskunta muotoutuu

Vallankumoukselliset liikkeet harvoin soveltuvat sellaisenaan toimiviksi hallituksiksi.  Vallankumous muuttuu arkipäiväksi ilman suurta romantiikkaa ja draamaa. Vakiintuminen ja byrokratisoituminen on usein kivulias ja ristiriitainen prosessi. Vallankumoukselliset liikkeet tähtäävät maan haltuunottoon eikä niinkään maan hallinnointiin. Vallankumouksellisilla on harvoin byrokraattisia taitoja. Niitä ei ollut myöskään punakhmerin johdolla. Edes jonkinlaisen hallinnon rakentamiseen kului lähes vuosi. He ajattelivat että vallankumouksellinen kiihko ja amerikkalaisten voittaminen on parempi suositus kuin kokemus siviilivirkamiehinä. Tästä asenteesta pitkittää taistelua ja ylläpitämään luokkavihaa yhdistettynä kokemattomuuteen johti tulevaan katastrofiin. Tuleva khmerien kärsimys juontaa lopulta juurensa heidän kyvyttömyyteen rakentaa toimiva yhteiskunta tyhjästä.

Sar ja hänen toverinsa eivät lukeneet mitään lehtiä. Eivätkä juuri muutenkaan seuranneet maailman tapahtumia. He ruokkivat itseään omilla dokumenteillaan, radiolähetyksillään, keskusteluillaan ja usein propagandistisilla materiaaleilla, joita he saivat muiden maiden kommunistisilta valtioilta.  Näin heille muodostui hyvin itseriittoinen maailman tapahtumista hyvin irrallinen kuva. Heillä oli vahva kuvitelma, että samanlainen voitto mitä heillä oli, tapahtuisi muissa maissa kuten Malesiassa, Thaimaassa ja Indonesiassa sekä monissa Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa. Kuvittelivat olevansa jonkinlainen esikuva muualla tapahtuville vallankumouksille.

Kommunistinen puolue toimi vallankumouksellisen organisaation Angarin taustalla. Angkar oli pelkkä kulissi ja todellinen vallankäyttö oli piilossa, salassa kansalta ja muulta maailmalta. Angkar taasen hyödynsi kansan rakastaman maahan palanneen  Sihanoukin FUNKia (kts postaus Sihanouk asettuu vastarinnan keulakuvaksi ).


Lokakuun 1975 puoluekokouksessa valittiin yksitoista miestä ja kaksi naista ministeriöiden päälliköiksi. Ministeriöt loppujen lopuksi seurasivat sitä hallinnollista jakautumaa, mikä oli vallalla sekä Sihanoukin että Lon Nolin hallinnossa. Nimitetyistä 13 ministeristä vuosien 1976 – 1978 välisenä aikana toimeenpannuissa puhdistuksissa 8 selvisi hengissä.

Maassa päätettiin järjestää vaalit jonkinlaisen kansanedustuslaitoksen luomiseksi. ”Uudet” kansalaiset eivät saaneet osallistua äänestykseen. Punakhmerit katsoivat äänestyksen (edustuslaitoksen) olevan kapitalistinen perinne mutta päätettiin pitää ”ettei vihollisemme voineet hyötyä meistä”^[9]. 250 paikkaisen edustuslaitokseen valittiin jäsenet sotilaiden, maanviljelijöiden ja tehdastyöläisten joukosta eikä niinkään alueellisista ehdokkaista.  Tässä yhteydessä tuli entistä tärkeämmäksi piilottaa johtajien todellinen nimi ja tausta.

Maan todelliset puolueaktiivit, hallitsijat haluttiin piilottaa, kukaan keskusjohdosta ei käyttänyt oikeaa nimeään vaan vallankumous nimeään. Saloth Sar oli vielä siihen saakka käyttänyt nimeä Pol. Nyt vaalien yhteydessä hänestä tuli Pol Pot, jolle keksittiin uskottava tarina köyhänä kumiplantaasin työntekijänä. On hieman epäselvää, miten puolueen keskusjohto oli valmistautunut tämän uuden miehen esiintymiseen ja Saloth Sarin katoamiseen. Pariisissa Pol Potin vanha ystävä tuleva Demokraattisen Kamputsean YK suurlähettiläs Thiounn Prasith kertoi Pol Potin syntyneen Vietnamin vastaisella rajaseudulla, taisteli japanilaisia vastaan ja työskennellyt Memotin kumiplantaasilla. Tarinalla haluttiin peittää Saloth Sar ja antaa sopiva kuva maailmalle aidosta köyhästä vallankumouksellisesta. Pekingin suurlähettiläs vahvisti tätä kuvaa kertomalla Pol Potin käyttäneen aina tätä nimeä ja toveri Saloth Sarin hävinneen sodan aikana.

Sihanouk saapuu

Kun Punakhmerit valtasivat Phnom Penhin, oli kohtalaisen selvää, että heillä ei ollut oikeastaan mitään sijaa prinssille. Häntä ei informoitu millään tavalla voitosta vaan hän sai tiedon välikäsien kautta. Aluksi hän ei uskonut, että kaupunki oli tyhjennetty väittäen niiden olevan länsimaiden valetta. Sihanouk omien sanojensa mukaan lähti ”vapaaehtoiseen maanpakoon” Pohjois-Koreaan. Tänne oli hänen ystävänsä Kim il-Sung rakennuttanut 60 huonetta käsittävän palatsin prinssin käyttöön. Kummatkin miehet kokivat keskinäistä sympatiaa, yhdistäviä tekijöinä oli mm. hedonistinen aristokratia, pohjaton rakkaus elokuviin – ja valtaan. Syynä hän esitti halun välttää itsepintaisten toimittajien kysymykset varsinkaan kun hän ei ollut kuullut maastaan mitään uutisia. Hän jopa sävelsi kappaleen ”näkemiin Kambodzha” ^[12].

Tietenkään Punakhmerit eivät halunneet miestä takasin kun hänen kansansuosio voisi heikentää heidän vallankumousta. Tsou Enlai kuitenkin sitkeästi vaati prinssin paluuta ja hän lopulta suostui siihen kun Khieu Samphan oli saapunut neuvottelemaan paluun ehdoista. Hänelle oli varattu muodollinen valtionpäämiehen rooli. Seikka itsesiassa sopi vallan mainiosti CPK:n johdolle. Näin he olivat entistä enemmän piilossa Angkarin ja Sihanoukin takana. Sihanouk oli heille sopiva mannekiini. Rooli, jonka hän hyvin omaksui.

Syyskuun 9 Sihanouk lensi Phnom Penhin vaimonsa Moniquen kanssa. Lentokentällä häntä tervehdittiin kunnioitten ja kuljetettiin yhteen hänen lukuisista kodeistaan. Matkalla kyllä ihmetteli tyhjää kaupunkia: vain muutama polkupyöräilijä siellä täällä ja aseistettujen sotilaiden siluetteja parvekkeilla ja rakennusten katoilla.

Hänen sallittiin osallistua yhteen hallituksen kokouksista muttei muulloin mitenkään. Punakhmereillä oli yksi tehtävä hänelle.  Hän sai matkustaa ulkomaille ja muodostaa jonkinlaisen kiillon uudelle maalle. Välittömästi hän matkustikin Pekingiin ja kertoi henkilökunnaalleen oloista maassaan. Nämä ostivat samantien liput Trans-Siberia junaan Peking- Moskova ja jatkoivat Pariisiin. Pekingistä hän matkusti Yhdysvaltoihin YK:n yleisistuntoon, jossa hän tuomitsi ankarin sanoin USA:n Kambodzha politiikan. Lehdistötilaisuudessa hän kehui uuden hallituksen toimia ”tres raissonable”. Hän väitti mm. Phnom Penhissä asustavan 300 000 ihmistä (hyvin tietäen, että väkeä oli tuskin 20 000). Loppuvuodesta 1975 hän matkusti Afrikkaan ja ylisti maansa uutta hallintoa. Mannekiinin rooli sopikin hänelle hyvin, vaikka ei - kenties - itse uskonut omiin puheisiinsa juurikaan. Mutta toisaalta mitä teet kun omat rakkaat ovat ”vankina” Demokraattisessa Kamputseassa.

No niin. Helmikuussa 1976, Sihanoukin patruuna ja turvallisuuden takuumies, Tsou Enlai kuoli. Siihen aikaan Demokraattisen Kamputsean perustuslaki ja puolueen asema oli saatettu voimaan, vaikka uusi hallitus ei ollut astunut virkaansa eikä kansanedustuslaitoksen vaaleja oltu vielä pidetty ^[9].  Maaliskuussa prinssi pyysi eroa vaikka häntä ei oltu siihen kehotettu. Tilapäinen komitea kokoontui päättämään hänen tulevaisuudesta. Kokouksessa Khieu Samphan esitti prinssin kaksi ranskaksi kirjoittamaa kirjettä osoitettuna Angkarille. Toisessa hän pyysi eroa terveydellisistä syistä ja toinen oli osoitettu Kamputsean kansalle, jonka mukaan ero tapahtuisi 20 maaliskuuta eli kansalliskokousvaalien pitopäiväksi.

Prinssin spontaani ele, joka todennäköisesti oli tarkoitettu miellyttämään Punakhmerien johtoa,itseasiassa suututti heidät kun olettivat hänen pyrkivän jättävän heidät varjoonsa. Keskustelussa Pol Pot mm. totesi: ”Sihanouk ei eroa nyt vaan hän teki sen jo vuonna 1971”, kun Ieng Sary matkusti Pekingiin valvomaan häntä ^[9]. Pol Potin mielestä oli kaksi syytä, miksi Sihanouk piti poistaa virastaan. Ensimmäinen oli ”luokkaristiriita hänen ja hänen vaimonsa sekä vallankumouksen välillä. Hän ei voi elää kansamme”. Toinen syy oli se että prinssin läsnäolo hämmensi jatkuvasti Punkhmerejä. Pol Pot totesi ettei puolueella ei ollut mitään käyttöä hänelle ja prinssi itse oli ymmärtänyt hänen olevan ”mennyttä”.  Mutta toisaalta Pol Pot mietiskeli kokouksessa, että pitämällä prinssi Phnom Penhissä voisi se olla tie takaisin vietnamilaisille, jotka ”kertovat meille olevamme vasemmistolaisia”. Jos Sihanouk poistuisi maasta omineen voisi se taasen saattaa kiinalaiset ymmälle ^[9]. Jos hän jäisi niin hänen valituksensa voitaisiin vaientaa kuukauden sisällä. Loppujen lopuksi Pol Pot totesi prinssin olevan patriootti vaikka hänen vaimonsa ei sitä ollut. Kokouksen lopputuloksena pyydettiin Khieu Samphania tapaamaan Sihanaoukia ja pyytämään häntä vetämään takaisin eroilmoituksensa kunnes sitä tarvitaan. Puolueelle oli siis tärkeää pitää prinssi hiljaisena Phnom Penhissä.

Pari päivää myöhemmin Samphan ilmoitti Sihanoukin ”ryöminen ja rukoilleen” lupaa eroamiseensa ja hänen pyytämättömän kirjeensä tarkoituksena ei ollut saattaa Ankar, Organisaatio, kiusalliseen asemaan. Prinssi oli pelästynyt. Voitontunnossa Pol Pot ehdotti että prinssi ei voinut jättää maataan. Sen sijaan hänen pitäisi tavata Kansallinen ministerineuvosto, jotta nämä voisivat ratifioida eron. Prinssille annettiin nauhoitin, jonne hän voisi tallentaa puheen hallituksen tueksi. Sihanouk oli ”vanha tiikeri, joka voi vielä pelottaa joitakin”, tunnusti Pol Pot, mutta koska hän oli liittynyt vallankumoukseen häntä ei tapettaisi. Lopulta hänen puheensa radioitiin toukokuun 4:nä. Tässä hän sanoi: ”On ollut suuri kunnia ja ylpeyden aihe maaliskuusta 1970 tähän päivään saakka olla mukana rakkaimpien kambodzhalaisten kanssa tässä suuressa arvostetussa historiallisessa marssissa, joka johtaa Kambodzhan uuteen aikakauteen missä ihmiset ovat todellisia johtajia kohtalossaan, kansassaan ja isänmaassaan. Kaikki toiveeni ovat täyttyneet ilman poikkeusta” ^[12]. Vapaaehtoisesta erostaan ministerit lupasivat hänelle monumentin ja 8000 $ vuosieläkkeen, maassa, jossa ei ollut rahaa ollenkaan ^[12].

Sitten prinssi hävisi. Vuoteen ei kuultu hänestä mitään. Monet hänen ystävistään jo pelkäsivät hänen henkensä puolesta. Monet kyselivät, turhaan. Kunnes Jugoslavian presidentti Tito ilmoitti, mitä hänen suurlähettiläänsä oli nähnyt. Lähettilästä oli kuljetettu autolla Sihanoukin kodin läheltä. Lähettiläs oli nähnyt prinssin istuskelemassa pihallaan.


Artikkelin lähteet löydät täältä.