Phnom Penh kaatuu

Usein väitetään kuvan esittävän punakhmeriä. Tosiasiasiassa kuvan pistoolimies kuuluu, hieman hämäräksi jäänesseen, urbaaniin Monatio ryhmään. Ryhmä riisui tasavallan armeijan aseista ja näin antoivat ymmärtää heidän voittaneen sodan. Ryhmän johtajana oli ilmeisesti  Lon Nolin veli Lon Non [17]. Ryhmä toivotti punakhmerit tervetulleiksi kaupunkiin. Välittömästi heidät kuitenkin riisuttiin aseista ja kannattajat teloitettiin. Punakhmerit arvelivat ryhmän olleen CIAn juoni. Kuvaaja tuntematon.

Sitten saapui vuosi 1974 ja tyytymättömyys marsalkan luomiin oloihin kasvoi kaupungeissa alvariinsa. Olot olivat siinä määrin huonot, että monet loikkasivat punakhmerien puolelle. Nixon oli lopettanut kongressin aloitteesta maaseudun pommitukset. Vietnamilaiset olivat vetäytyneet ja Lon Nol oli valituttanut itsensä valtion päämieheksi. Washington tuki häntä. Suurimmat kaupungit olivat ääriään myötä täynnä pakolaisia. Väkeä oli moninkertaisesti enemmän kuin mitä infrastruktuuri olisi kestänyt. Talous oli huonommassa jamassa kuin koskaan aikaisemmin. Hillitön korruptio rehotti ja kansa kärsi. Suurlähetystössä työskenteli yksi terävänäköinen virkamies William Harben. Hän taisi nähdä, mitä tulemaan piti kun kirjoitti muistiinpanoihinsa maaliskuussa 1973 ^[8]:

”Emme tukeneet kommunisteja vastustavaa vaan ei-kommunisteja vastustavaa hallitusta. Sanotaan ettei ole olemassa vaihtoehtoja valtionpäämiehelle, joka sai vain 35 % äänistä … kahdeksan kuukautta sitten ennen kuin hänen suosionsa alkoi tosissaan vähentyä, hän näyttää minulle kokonaisuudessaan olevan raison d’etre Yhdysvalloille itsessään. Tuloksena tulee … siirtyminen vihollisen tueksi, jonka olemme jo nähneet tapahtuvan opiskelijoiden joukossa. Lyhyesti sanottuna US politiikka on tahattomasti kasvattanut kommunistien mahdollisuutta voittoon sallimalla ei-kommunistisen opposition tukahduttamisen ja tukemalla hallitusta joka on lähes karrikatyyri Marksismi Leninsmin vastustajasta. … On kuitenkin mahdollisuus voittaa mutta ei Lon Nolin kanssa.”

Amerikkalaiset olivat vaihtaneet suurlähettiläs Emory Swankin tilalle John Gunther Deanin, joka oli paremmin suuntautunut jenkkien tavoitteisiin. Emory Swankin ”vika” oli, että hän pikkuhiljaa alkoi ymmärtää kohdemaalla olevan omia sellaisia tavoitteita, jotka ratkaisevasti poikkeavat amerikkalaisten tavoitteista, nyt Nixon doktriinista, vietnamisoinnista. Hän totesikin amerikkalaisten toiminnan olevan ”erittäin itsekästä bisnestä”. Swankin ura päättyi Kambodzhaan, Kissingerin on sanottu tuhonneen sen ^[12].

Uusi suurlähettiläs pyrki vahvistamaan Lon Nolin sotilaallista voimaa, jotta nämä voisivat pakottaa kapinnalliset neuvottelupöytään. Hän ehkä saattoi suunnitella Sihanoukin osallistuvan neuvotteluihin. Tosin Sihanouk ei ollut siihen saakka sisältynyt amerikkalaisten suunnitelmiin. Kissingerilla oli syvä antipatia prinssiä kohtaan. Heidän kemiansa eivät juurikaan kohdanneet. Deanin toiveet neuvotteluratkaisusta alkoivat hiipua kapinnallisten itsepäisyyden, Washingtonin haluttomuuden, Lon Nolin hurmoksellisuuden, Sihanoukin itsenäisyyden puutteen sekä republikaanien pelkäämän verilöylyn vuoksi ^[8]. Lopulta republikaanit pelkäsivät omien oikeuksiensa tuhoutuvan ja tilalle astuisi aito demokratia, sanalla sanoen ikivanhan patruunajärjestelmän tuhoutuminen. Toisaalta on todettava, että Washington ei kovin ponnekkaasti pyrkinyt neuvotteluratkaisuunkaan.

Neuvotteluratkaisu olisi olut mahdollista jos Nixon ja Kissinger todella olisivat sitä halunneet. Ratkaisu olisi merkinnyt sitä, että Lon Nol siirrettäisiin syrjään ja Sihanouk olisi palanut. Kansa olisi ilmeisesti tukenut Sihanoukin paluuta mutta punakhmereille se olisi merkinnyt tappiota, vallankumouksen hautaamista. Siitäkin huolimatta, että Sihanoukin hallitukseen olisi kuulunut merkittäviä punakhmerejä kuten Khieu Samphan, Hou Youn ja Hu Nim. Näin Sihanouk olisi myös pakotettu tekemään merkittäviä uudistuksia maan demokratisoimiseksi (ja murentamaan oman asemaansa). Olisi ollut kovin nöyryyttävää Nixonille ja Kissingerille huomata heidän tehneen virheen. Vasta kun punakhmerit olivat Phnom Penhin porteilla ja Nixon vaihtunut Gerald Fordiin ehdottivat, viikkoa ennen kaupungin kaatumista, amerikkalaiset tosissaan neuvotteluratkaisua ^[12]. Aivan liian myöhään.

Vuonna 1974 viimeisetkin harhakuvitelmat särkyivät ja masennus valtasi mielet erityisesti opiskelijoilla. Kaappauksen lupaukset ja ihanteet särkyivät viimeistään tällöin. Kesäkuussa tapahtumat alkoivat tiivistyä. Eräs tapaus oli sangen kuvaavaa ilmapiirin ja tapahtumien luonteesta. 5:s kesäkuuta opetusministeri Kinm Sangkim ja varamiehensä That Chea vierailivat mieltään osoittavien opiskelijoiden luona keskustellakseen opiskelijoiden vaatimuksista. He marssivat yhteen oppilaitokseen, jota välittömästi heidän saavuttuaan alkoi sotilaspoliisi piirittää. Isännät veivät vieraansa yhteen luokkahuoneeseen toisessa kerroksessa. Tänne oli pääsy kaksia portaita pitkin. Opiskelijoiden ja vieraiden välit olivat silminnäkijäkertomusten mukaan leppoisat, söivät pähkinöitä ja rupattelivat keskenään. Kello neljältä yksi asemies tunkeutui luokkahuoneeseen ja ampui kummatkin vieraat. Salamurhaaja pakeni paikalta. Jälkeenpäin yli sata opiskelijaa pidätettiin ja kolme kuoli poliisin luoteihin.

Hyökkäys alkaa

Phnom Penhin valtaus voidaan jakaa kahteen vaiheeseen, kummatkin ajoittuvat kuivaan kauteen. Ensimmäinen alkoi varhain keväällä 74 eikä vielä silloin onnistuttu valtaamaan kaupunkia. Silloin muodostettiin saartorengas kaupungin ympärille. Rengas osoittautui tehokkaaksi: kaupungissa alkoi olla pulaa polttoaineista, elintarvikkeista ja ammuksista. Toinen vaihe alkoi uuden vuoden päivänä 1975 ja johti lopulliseen valtaukseen, voittoon.

Pol Pot kertoi vuonna 1977, että keskuskomitea oli kesäkuussa 1974 päättänyt lopullisesta hyökkäyksestä. Hän kirjoitti: ”Uskalsimme käynnistää offensiivin koska olimme täysin ymmärtäneet vihollisen ja oman tilanteemme.” Eli Lon Nolin hallitus oli lähes kuollut ja amerikkalaiset olivat lähteneet. Voiton jälkeen Pol Pot kerskui: ”Koko maailmassa ei kukaan uskonut meihin, hyökkäys Phnom Penhiin ei ollut helppo, hyökkäys amerikkalaisia imperialisteja vastaan ei ollut helppo, aseillamme ei ollut panoksia tai ruutia, meillä oli sen kaltaisia puutteita. Kukaan ei koko maailmassa uskonut että kykenisimme tekemään sen. ”Myöhemmin puolueen edustaja kerskui: ”Vallankumouksellinen armeijamme oli vuonna 1975 vain 7 vuotta vanha ja kykeni lyömään Amerikan armeijan, joka oli 200 vuotta vanha”^[9].

Varhain keväällä 1974, kuivan kauden aikana, käynnistyi FUNK:in hyökkäys pääkaupunkiin. Tykistöammuksia ja raketteja satoi kaupunkiin. Ihmisiä kuoli kun he söivät lounasta, myyden kalaa, pyöräillessään työhön, ruokkiessaan lapsiaan ja maleksiessaan kaupungissa. He olivat puolustuskyvyttömiä. Tavalliselle kansalaiselle sota alkoi näyttäytyä entistä järjettömämmältä. Ihmisten mieliala alkoi olla entistä alistuneempi. Harva enää ymmärsi, miksi sotaa käytiin, jos koskaan olivat edes ymmärtäneet. Sodasta vain haluttiin päästä eroon. Sitä käytiin vielä runsas vuosi.


Eräs merkittävä republikaani, entinen pääministeri (1967 – 1968) Son Sann ehdotti Lon Nolille, että tämän pitäisi jättää maa ”hoitotoimenpiteitä varten”. Tämä siksi, että voitaisiin alustaa mahdollisia rauhanneuvotteluita ja lopettaa teurastus. Lon Nol kieltäytyi. Sann otti yhteyttä suurlähettiläs Deaniin. Tämän mielipahaksi suurlähettiläs pyysi Sannia ja tämän maamiehiä odottamaan muutaman kuukauden eli sallimaan muutaman tuhannen khmerin tappamisen, kunnes mahdollisesti ulkoministeri Kissinger ja muut kiireiset miehet Washingtonissa voisivat kääntää huomionsa maahan.

[Latojan huomautus: Tuonnempana tulemme palaamaan tähän Sanniin uudestaan. Kun Vietnam oli valloittanut maan 1979, pakenivat punakhmerit Thaimaasen. Täältä käsin he taistelivat Vietnamilaisia vastaan. Tässä taistelussa Sann tuki heitä hankkimalla sotilaallista ja taloudellista apua YK:lta, USA:lta ja Thaimaalta muiden ohessa. Siis ensin tappelee punakhmerejä vastaan ja sitten taistelee niiden puolella. Ota tästä sitten selvää. Olemme nyt Kambodzhassa, jossa logiikka menee ihan omalla tavallaan]. 


Suurlähettiläs Dean yritti painostaa hallitusta tekemään reformeja. Turhaan. Joka päivä yli 300 kambodzhalaista joko tapettiin tai haavoitettiin. Lopulta painostuksen jälkeen Lo Nol suostui keskustelemaan kapinnallisten kanssa ilman ennakkoehtoja. Sihanouk kieltäytyi kaikista tarjouksista vaatien hallituksen ehdotonta antautumista. Punakhmereillä ei ollut mitään kiinnostusta keskusteluun kun voitto jo häämötti. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa. Aika vain oli kulunut neuvotteluratkaisulta loppuun. Lopulta elokuussa maan patruuna, Nixon, joutui eroamaan Watergate skandaalin vuoksi.

Tällä välin punakhmerit yrittivät knock-outin Phnom Penhiin. Heidät taktiikkanaan oli eristää kaupunki sulkemalla kaikki sisääntuloväylät. Kun tämä ei onnistunut kertarysäyksellä he pyrkivät pitkittyneeseen ratkaisuun. Saman aikaisesti he pyrkivät rekrytoimaan lisää väkeä riveihinsä. Tässä oli kaksi vaihetta. Ensinnäkin kaadereiden piti ”selittää  hallitsemiensa alueiden kansalle sosialismin merkitys vastakohtana olosuhteille mitä Lon Nolin hallitsemilla alueilla esiintyy. Heidän pitää saada ihmiset ymmärtämään että heillä on toisessa kädessä ase ja toisessa kuokka”. Toiseksi kaadereiden pitää ”korostaa heidän taistelevan yhden poliittisen ideaalin, sosialismin, puolesta” ja muut poliittiset ryhmät ovat ”peittelemättä … pettureita ja sabotöörejä, jotka tarkoituksella ovat luoneet väestön joukkoon jakautumia” ^[8]. Tällaisen strategian tarkoituksena oli ilmeisesti vähentää yhtenäisen rintaman tarvetta ja näin vähentää Sihanoukin roolia niiden ihmisten mielissä, jotka toivoivat hänen paluutaan. Punakhmerit olivat oppineet vietnamilaisilta, että tämänkaltaisessa sodassa ensisijainen tehtävä on poliittinen ja vasta tämän jälkeen voidaan synnyttää aseellinen vastarinta.

Lon Nolin sotilaat taistelivat urheasti, jopa siinä määrin, että amerikkalaiset sotilastarkkailijat pitivät sitä uskomattomana. Miehet eivät taistelleet tasavallan puolesta vaan itsensä, perheensä ja tovereittensa puolesta usein ilman palkkaa. Häviö olisi merkinnyt teloitusta sekä itselle että rakkaimmilleen.  He eivät voineet mitään että upseerit olivat kyvyttömiä, korruptoituneita, ahneita saalistajia, joille ei mikään muu merkinnyt mitään kuin raha. Amerikkalaisten kalustoavustuksista vastaava kenraali William Palmer totesikin: ”Huolimatta heidän upseerien räikeästä poissaolosta jopa kriittisillä hetkellä, heidän ylemmän johdon piittaamattomuudesta vierailla joukkojen luona tai olla tunnistamatta heidän sankaruuteensa, pitkät ajat joina he ja heidän perheensä eivät saaneet palkkaa ollenkaan tai ruokaa koska heidän upseerit olivat kyvyttömiä tai epärehellisiä tai vaativat noudattamaan käsittämätöntä taktiikka, khmerien jalkaväki jatkoi taistelua maansa puolesta kunnes häviö oli väistämätön”.

Nyt Punakhmerien taistelukunto oli parantunut huomattavasti. Olivat aluksi saaneet koulutusta vietnamilaisilta ja nyt toimivat itsenäisinä. Hyvänä harjoitus kohteena heillä oli entisen pääkaupungin Udongin valloitus. Joukot olivat kohtalaisen kurinalaisia, tiedonvälitys yksiköiden välillä oli hyvin salattua ja toimivaa. Heillä oli riittävästi aseita ja ammuksia. Kaikkein tärkeimpänä ominaisuutena heillä oli korkea motivaatio viimeiseen ponnistukseen. 

Lopullinen ponnistus

Uuden vuoden päivänä 1975 punakhmerit aloittivat hyökkäyksen Phmom Penhiin. Täydentävänä toimenpiteenä oli katkaista Mekong joki. Jokea pitkin oli kaupunkiin toimitettu riisiä, polttoainetta ja ammuksia. Hyökkäyksessä kiristettiin Phnom Penhin piiritystä ja suljettiin lentokenttä.

Pääkaupungin puolustamiseen komennettiin joukkoja Siem Riepista ja Battambangista. Nyt alkoi näyttää paikallisten upseerien petos todellisen luonteensa. Esimerkiksi Siem Riepissa oli paikallinen komentaja pistänyt taskuihinsa 400 haamusotilaan palkat. Hän kykeni nyt lähettämään vain 40 todellista sotilasta. Samoin kävi Battambangissa. Aikaisemmin massiivisella kalustolla he kykenivät kompensoimaan kyvyttömyytensä, nyt ei enää ollut riittävästi kalustoa ja monet yksiköt olivat kärsineet suuria miehistötappioita. Ei edes suurempi liikkuvuus ollut apuna. Lopulta kun häviö oli ilmeinen, monet sotilaat heittivät asepukunsa ja aseensa pusikkoon ja sulautuivat väestöön.

Muutama kuukausi aikaisemmin oli Sihanoukin pakolaishallitus kansallistanut kumiviljelmät. Näin he saivat luottoa Kiinalta tulevia kumitoimituksia vastaan. Luotto käytettiin ostamalla Kiinasta kelluvia miinoja, jotka toimitettiin pitkin Ho Chi Minh polkuja. Miinat kiinnitettiin Mekong joen yli pingotettuihin vaijereihin. Miinat olivat niin tehokkaita, että saattueet pysähtyivät lähes välittömästi. Sodan jälkeen Radio Phnom Penh totesikin: ”Mekong oli avain suurelle voitollemme. Se oli vihollisen heikon kohta. Sulkemalla Mekongin  merkitsi täydellistä vihollisen kukistamista ja täydellisen voiton saavuttamista”^[12].


Helmikuun lopun jälkeen kaupunkia ei voitu huoltaa muutoin kuin ilmateitse. Toimitettu ruoka oli täysin riittämätön.  Kaupunki tarvitsi 1000 tonnia riisiä päivittäin mutta amerikkalaiset pystyivät toimittamaan vain puolet. Ruuan hinta nousi tähtitieteelliseksi ja suurin osa väestöstä ei kyennyt saamaan sitä lainkaan. Seuraukset olivat katastrofaaliset erityisesti lapsille. Tuhansia kuoli Khmerien tasavallan riutuvassa pääkaupungissa.


Lopulta huhtikuun alussa Lon Nol perheineen jätti maan. Matka suuntautui muodollisesti ensin valtiovierailuna Indonesiaan ja tämän jälkeen sairaanhoitoon Havaijilla. Kaikki tiesivät ettei hän palaisi enää koskaan. Helpottaakseen hänen lähtöään hallitus lahjoitti miljoona dollaria ja lupasi nimittää hänet kansalliseksi sankariksi. Monet väittävät hänen matkatavaroihinsa kuuluneen parikymmentä kiloa kultaharkkoja. Silminnäkijöiden kertomuksen mukaan hän itki lentokentällä. Marsalkkaa seurasi Indonesiaan pääministeri Long Boret. Kun marsalkka jatkoi USA:han palasi ministeri takasin varmaan kuolemaan.

Samana päivänä kun Lon Nol poistui maasta, valloittivat kapinalliset Phnom Penhin lähistöllä olevan  Neak Luongin sotilastukikohdan. Tie pääkaupunkiin oli auki. Kaupungin kohtalo oli sinetöity.

Hieman myöhemmin (12 huhtikuuta) erosi armeijan komentaja Sosthene Fernandez. Hän pakeni huvilalleen Ranskassa.  Siihen aikaan sähköä oli saatavissa 4 tuntia vain joka toinen päivä: Polttoaineet, hiili, ruoka ja lääkkeet loppuivat kaupungista.

Kello 6 aamulla huhtikuun 12 suurlähettiläs Dean lähetti kirjeen hallituksen jäsenille tarjoten paikkaa helikopterissaan ja matkaa pois kuolevasta kaupungista. Lähdön piti tapahtua kahden ja puolen tunnin kuluttua. Hänen suureksi hämmästyksekseen saapui vain presidentti Sukham Koy. Hän oli edellisenä päivänä sanonut muutamalle journalistille itkien Kambodzhan puolesta: ”USA johti Kambodzhan tähän sotaan. Mutta kun sota tuli liian vaikeaksi se vetäytyi pois”. Kaikki muut hallituksen jäsenet tiesivät heitä odottavan kuolema, merkittynä punakhmerien luettelossa ”pettureiksi”. Sen sijaan että olisi hylännyt isänmaansa lähetti Sirik Matak Deanille kirjeen johon oli kirjoitettu ^[12]:

”Teidän ylhäisyys ja ystävä, kiitän teitä vilpittömästi kirjeestänne ja tarjouksestanne kuljettaa minut kohti vapautta. En voi, valitettavasti, lähteä tällaisella pelkurimaisella tavalla.

Teille ja teidän suurelle maalle, etten koskaan uskonut hetkeksikään teillä olleen näkemys hylätä kansa, joka on valinnut vapauden. Olette kieltäneet meiltä suojeluksenne ja emme voi tehdä  mitään sille. Lähdette ja minun toiveena on, että te ja maanne löydätte onnellisuuden taivaan alla.

Huomatkaa myös, että jos satun täällä kuolemaan samantien ja maassa, jota rakastan, on ikävää. Kaikki olemme syntyneet ja meidän pitää kuolla jonain päivänä. Olin vain sitoutunut tähän erehdykseen uskomalla teihin, amerikkalaisiin.

Hyväksykää, ylhäisyytenne, rakas ystäväni, vilpittömät ja ystävälliset tunteeni.

Sirik Matak”

15 huhtikuuta pääministeri keskusteli ranskalaisen toimittajan Jean Jaques Cazeau:n kanssa ehdotuksesta julistaa kaupunki avoimeksi kaupungiksi. Boret keskusteli ehdotuksesta kenraaliensa kanssa, jotka kieltäytyivät ehdottomasta antautumisesta. Sen sijaan he pakenivat helikopterilla maasta liittyäkseen jo aikaisemmin paenneiden hyvinvoivien kansalaisten seuraan (näin he voittivat aikaa pelastaakseen nahkansa).

Punakhmerit saapuvat. Kuten kuvastakin nähdään kansalaiset toivottivat tulijat ilolla: Vihdoin sota on ohi ja kärsimykset päättyivät - toisin kävi. Kuvaaja tuntematon.

Kun kapinnalliset lopulta 17 huhtikuuta tunkeutuivat esikaupunkeihin, 2 miljoonaa ihmistä odotti mitä tulemaan pitää. Kansalaiset tervehtivät, nuorista pojista muodostuneita esijoukkoja iloilla, antoivat kukkia ja onnittelivat. Kaikkialla näkyi valkoisia lippuja. Vihdoinkin piina oli ohi – ajattelivat. Muutamaa tuntia myöhemmin saapui punakhmerien pääjoukot. Lähes saman tien ilo muuttui suureksi pettymykseksi ja peloksi.

Mean Lang AP:n toimittaja lähetti viimeisen viestin, jonka toimisto tulisi saamaan vuosiin Phnom Penhistä. Viesti oli kerrottu kiireesti, katkonaisesti ja puhekielellä. Viestissä sanottiin ^[8]: ”Olen yksin postitoimistossa. Menettänyt yhteydet miehiimme. Minulla on lukuisia tarinoita kerrottavana. Vapisen kauttaaltani. En tiedä miten voisin välittää tarinat eteenpäin. Miten hiljaisia ovat kadut. Jokainen minuutti on erilainen. Klo 1300 paikallista tuli vaimoni keromaan, että Punakhmerit uhkailevat perhettäni poistumaan talosta … Arvostan ohjeitanne. Minä, pienen kirjoituskoneeni kanssa sukkuloin postitoimiston ja kotini välillä. Voi olla viimeinen viesti tänään ja ikuisesti.”


Käytetyt lähteet löydät täältä.

Roland Neveu on  laatinut hienon valokuvateoksen Phnom Penhin kaatumisesta. Löydät sen täältä. Kuvissa esiintyy sekä punakhmerejä että Monatio sotilaita (Monatiolla oli lippunaan ristikuvioinen lippu).