Metsiin, pakoon kauas
Kävi nimittäin niin, että Siem Riepissä puhkesi varhain 1963 rajuja mielenosoituksia. Nämä levisivät myös pääkaupunkiin. Lukiolaisten banderolleista saatoimme lukea: ”Sangum on mätä” tai ”Sangum on epäoikeudenmukainen”. Seuraavina päivinä yksi opiskelija kuoli ja useampi haavoittui poliisien koviin otteisiin. Prinssi oli tällöin taasen vaihteeksi hoidattamassa terveyttään ulkomailla kun uutiset kantautuivat hänen korviinsa. Tietty kiukustui moisesta uhittelusta ja lähetti sähkeen vaatien asian pikaista tutkimista. Lon Nol taasen ymmärsi prinssin viestin siten, että hänellä oli lupa iskeä niitä ihmisiä, joiden hän katsoi olevan kommunisteja (Chandler: Brother Number One, A Political Biography of Pol Pot). Kun prinssi saapui takaisin varhain maaliskuussa, niin Lon Nol ojensi prinssille listan kumouksellisiksi katsomistaan henkilöistä. Lista sisälsi 34 nimeä, joihin kuului journalisteja, aktivisteja sekä ei-kommunistisia liberaaleja kuten Keng Vannsak.
Lon Nolin lista sisälsi kolme työväenpuolueen keskuskomitean nimeä (Saloth Sar, Ieng Sary ja Son Sen) sekä kaksi puolueen toimintatapoja hyvin tuntevaa henkilöä (Chou Chet ja Siet Chhae). Chou Chet oli jo jättänyt pääkaupungin ja pian seurasivat Saloth Sar ja Ieng Sary perässä, kun pelkäsivät henkensä edestä.. Keng Vannsak kehotti heitä liittymään entisiin khmer issarak militantteihin parin sadan kilometrin päähän Phnom Penhistä. Vuonna 1978 Sar kertoi eräälle jugoslavialaiselle toimittajalle: ”Vuonna 1963 en voinut enää jäädä Phnom Penhiin. Minun piti liittyä metsissä ja vuoristossa piileskeleviin militanttijoukkoihin (maquis). En ollut kovin tunnettu suuren yleisön joukossa. Sihanoukin poliisi seurasi toimintaani. He tunsivat minut, mutta eivät tienneet mikä olin. Phnom Penhissä olin yleisesti vastuussa liikkeestä ja tein yhteistyötä maaseudun vastaavien kanssa.” (Chandler op. cit.)
[Em. termi maquis vaatii hieman selvennystä kun suomenkielessä ei ole vastaavaa sanaa ja Kambodzha kirjallisuudessa se on kovin yleinen. Maquis on Ranskan kieltä ja sillä tarkoitettiin alun perin niitä toisen maailmansodan ranskalaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluvia paramilitäärisiä joukkoja, joiden jäsenet koostuivat maaseudulla elävistä taistelijoista ns. maquisards:sta. Nykyään termin merkitys on laajentunut koskemaan lähes kaikkia maaseuduilla lymyäviä vastarintasissiryhmiä. Ehkäpä jonkinlainen vastine olisi metsäläississikomppania, puskasissikomppania tai maaseudun vastarintakomppania (jos keksit paremman termin niin anna vain kuulua). Alun alkuaan maquisit muodostuivat niistä miehistä ja naisista, jotka pakenivat vuoristoon Vichyn Ranskan pakollista työvelvoitetta (STO Service du Travail Obligatoire) Saksan hyväksi].
Hieman myöhemmin pakeni Ieng Sary Saloth Sarin seuraan. Hän oli piiloutunut hiilikuormaan. Kun auto vähän väliä pysäytettiin tarkastamista varten, hyppäsi kuljettaja pois ja tarjosi rahaa tarkastajille. Ieng Sary kiitteli varmaankin sitä että maa oli niin korruptoitunut (Philp Short: Pol Pot Anatomy of a Nighmare, MacRae/Holt Paperback 2005).
 |
| Maquisissa, lähde cambodia tribunal |
Seitsemän vuoden maquisissa viettämänsä ajan, vuosien 1963 – 1970 välillä, on se jakso, missä varsinaisesti muodostui heidän todellisuudesta vieraantunut maailmankuvansa. Kun he lopulta astuivat valtaan 1975, pääsivät he toteuttamaan utopiaansa ja seuraukset olivat hirvittävät.
Salaperäinen metsä
Ulospäin nähtynä kambodzhalainen vallankumous palasi kaupungeista ja kylistä juurilleen, maquisiin. Metsiin, missä Issarak oli taistellut. Psykologisesti tilanne oli kuitenkin olennaisesti monimutkaisempi. Vallankumous oli muuttanut sivistyneistä alueista, missä ihminen hallitsi luontoa, viidakkoon, jossa taasen tuntemattomat hallitsemattomat voimat vaelsivat (Short op. cit.).
Kun juutalais-kristillisessä maailmassa jaamme maailman kahteen luokkaan hyvään ja pahaan, niin Kambodzhassa rintamalinja kulkee strukin ja prein, kylän ja metsän, välissä (vrt postaukseen Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ). Kylät ja kaupungit olivat tuttuja ja turvallisia metsät taasen vihamielisiä, joissa vaanii petollisia eläimiä ja henkiä. Kambodzhalaisille, olivat he sitten kommunisteja tai ei, niin usein äideiltä ja isiltä opittu irrationaalinen elementti on heille henkisesti reaalinen. Erilaiset taikauskoiset uskomukset köyhästä maanviljelijästä kuninkaaseen saakka ovat aina olleet heille todellisuutta. Sotilaat olivat tatuoineet itseensä kuvioita, joiden uskotaan suojaavan vihollisen luodeilta. Monet kantavat erilaisia suojaavia amuletteja. Pahat henget vaanivat kaikkialla. Näitä henkiä lepytellään erilaisin menoin, vain muutaman ilmiön mainitaksemme.
Kambodzhan historiaa on aina hallinnut irrationaalinen, salaperäinen (mystinen) ja usein fatalistinen elementti. Seikka, jota maahantunkeutujat eivät ole koskaan ymmärtäneet. Seikka hallitsee ihmisiä vielä nykyään ja, jonka voittaminen on keskeisimpiä tehtäviä maan kehittämiseksi moderniksi valtioksi (kun olen luotu köyhäksi, niin köyhänä pysyn kohtalon (so. entisten elämien) määräyksestä, minkä minä sille voin – ajattelee monesti köyhä maanviljelijä).
Saloth Sar astui nyt, maquisissa, salaperäiseen, mystiseen maailmaan. Siitä kuinka paljon heitä tämä irrationaalinen elementti hallitsi emme tiedä. Vaikutus sillä kuitenkin lienee ollut.
Vietnamilaisten vieraana
Hyvin pian pakenemisensa jälkeen Sar esikuntineen muutti paikkaan, joka tunnetaan koodinimellä ”Toimisto 100”, maan itäosissa. Toiset lähteet kertovat paikan olleen Vietnamin puolella toiset taasen Kambodzhassa. Todennäköisesti sijainti vaihteli hieman rajan kummallakin puolella aina sen mukaan miten sotilaallinen tilanne sen määräsi. Täältä hän lähetti kirjeen Ieng Sarylle ettei tämän pitäisi saapua. Sary ei koskaan saanut kirjettä vaan saapui piakkoin. Paikka oli täysin metsittynyttä viidakkoa, jossa oli muutama lehtikattoinen maja siellä täällä ja lukuisia maanalaisia tunneleita. Lähellä sijaitsi NLF:n päämaja. Toimisto 100 oli jonkinlainen, väljästi ymmärrettynä, vietnamilainen varuskunta, jossa saattoi majailla tuhatkunta vietnamilaista, ja tusinan verran kambodzhalaisia.
Ruokaa oli niukalti (20 kiloa riisiä vuodessa), loput hankittiin metsästämällä. Paikka oli urbaanille ihmiselle melkoisen vihamielinen: Sadekautena kaikki oli yhtä kuravelliä, trooppiset sairaudet kuten malaria riivasi, hygienia vähä niin ja näin, ei sähköä, ei viemäriä eikä juoksevaa vettä.. Paikka lienee ollut mahdollisimman kaukana Pariisin opiskelijoiden opintopiireistä, bulevardeista ja kahviloista. Sieltä missä Saloth Sar ja muut radikaalit olivat saaneet alkuinnostuksen vallankumoukselle. Olosuhteet kieltämättä saattoivat olla sangen masentavia miehelle, joka nuoruutensa vietti hovin loistossa, myöhemmin iloisessa Pariisissa, toimi opettajana Phnom Penhissä ja nyt keskellä viidakkoa kaukana kaikkialta, seuranaan vain muutama khmeri ja suuri joukko muita, joiden puhumaa kieltä ei osannut eikä ymmärtänyt.
Aatteen paloa
Kun monet keskuskomitean jäsenistä pakenivat, niin he myös leikkasivat lähes kaikki yhteydet muuttuvaan maailmaan. Ainoana yhteytenään heillä oli lyhytaaltoradiovastaanotin ja ne suodatetut uutiset mitä uskotut viestinviejät välittivät heille kaupunkien ja maailman tapahtumista sekä muutaman harvan khmer taitoisten vietnamilaisten välittämät uutiset. Tulevan punakhmerien hallinnon johtohahmoista monet jäivät vielä pääkaupunkiin, näitä olivat mm. Nuon Chea, Khieu Samphan, Hou You ja Hu Nim. Nämä pakenivat myöhemmin, Samlautin kapinaa seuranneen ensimmäisen sisällissodan aikoihin, liittyäkseen Saloth Sarin seuraan (kuten postauksessa Shinaouk hurjistuu jo kerrottiin).
Historioitsijoiden suureksi harmiksi tiedetään hyvin vähän siitä miten Sar kumppaneineen puuhasi ja mietti piilopaikassaan. Ei edes matkoista Vietnamiin ja Kiinaan tiedetä kovin paljon. Mitä he siellä miettivät, on vain arvailujen varassa. Todennäköisesti he haaveilivat vallankumouksesta, uudesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Tässä he varmaan pohtivat ketkä tai mitkä ovat heidän vihollisensa, loivat skenaarioita khmereille ja uudelle loistokkaalle yhteiskunnalle. Tuntuu täysin uskomattomalta, että kourallinen miehiä ja naisia kaukana metsissä, eristyksissä, pystyisi kumoamaan vallitsevan vallan, edes haaveilemaan sellaisesta. - Historian käänteissä toisinaan aivan uskomattomatkin asiat toteutuvat päättäväisille ja sopivissa olosuhteissa eläville miehille ja naisille.
Koska heillä ei ollut mitään maallista aluetta tai kansaa hallittavanaan niin väistämättä ideat, joita he jalostivat, olivat utopiaa, kuvitelmia ihanneyhteiskunnasta. Teorian sanotaan olevan käytännön palvelija. Siellä metsän keskellä heille varmaan syntyi, omanlainen kaikista teorioista poikkeava näkemys. Tässä näkemyksessä johtajien oma yhtenäisyys, teoreettisen viitekehyksen sijaan, määräsi sen strategian ja taktiikan mitä puolueen piti seurata. Hän muun piileksivän puoluejohdon lisäksi oli vapaa kehittämään ideoitaan vuosien 1963 – 1970 välillä aivan millaiseksi vain. He eivät joutuneet soveltamaan ideoitaan käytäntöön, sovittelemaan reaalisiin, usein ristiriitaisiin, olosuhteisiin.
Täällä he kehittivät oman versionsa sosialismista. Heillä ei enää ollut apunaan, kuten Pariisissa, Marxin, Lenin, Stalinin tai Maon kirjoituksia ratkaisemassa esiin tulevia käytännön ongelmia. He pyrkivät etsimään intuitiivisesti oman tiensä. Sarin mukaan ei puolueen jäsenillä pitäisi olla edes tarvetta opiskella marxismin klassikoita eikä näin myöskään ollut aihetta kääntää niitä khmerin kielelle. Sarin ja monen muun mielestä ulkomaiden kokemukset voisivat korkeintaan olla hyödyllinen oppitunti mutta heidän tavoitteena oli luoda aito khmer doktriini, joka ammentaisi juurensa Kambodzhan identiteetistä. Väistämättä doktriinista tuli utopia, joka vieraantui kauas marxismin klassikoista. Tällaisella kouluttamattomalla lähes mystisellä lähestymistavalla kommunismiin ei ollut aikaisempia esikuvia aasialaisessa tai eurooppalaisessa perinteessä (Short op. cit.). Myöhemmin astuttuaan valtaan Ieng Sary totesi, ettei heidän vallankumouksensa olut saanut mitään oppia tai vaikutteita ulkopuolelta. Se oli puhtaasti punakhmerien luomus.
 |
| Mao ystävineen |
Sarin ja Maon ajattelussa on tiettyjä yhtymäkohtia. He kummatkin näkivät vallankumouksen totuuden tulevan ”massoilta massoille”. Kummatkin romantisoivat talonpojan ”köyhäksi ja puhtaaksi”. Vallankumouksen airuet olivat heillä talonpojat eikä niinkään teollisuusproletariaatti (tätä kun ei oikeastaan ollut olemassa). Heille maaton ja köyhä talonpoika oli luokkataistelun ydin. Sar ja valtaosa punakhmerien johtajista, päinvastoin kuin Mao ja Ho Chi Minh, olivat taustoiltaan maan eliittiä ja näin eivät oikeastaan koskaan olleet eläneet niissä olosuhteissa mitä työväenluokka eli. Heille maattoman talonpojan elämä tai teollisuusproletariaatin kurjuus oli jotain ulkopuolista eikä niinkään itsekoettua tai elettyä. Näin heidän haaveilemansa vallankumous ei pohjautunut kokemukseen tai itse koettuun elämään.
Punakhmerien johtajat eivät koskaan kyseenalaistaneet tekemisiään. Esimerkiksi vuonna 1965 he katsoivat, että tehtaisiin oli soluttauduttu ja työntekijät muokattu vihollisen agenteiksi. Näin teollisuustyöläisiä ei hyväksytty puolueen jäseniksi (Short op. cit.). Tällä taasen oli hyvin kauaskantoiset seuraukset. Siksi heidän vallankumouksensa ei ollut talonpoikien ja työväenluokan luokkataistelu vaan ensisijaisesti maattoman, propagandalla kyllästetyn, talonpojan kapina. Vietnamissa tilanne oli tyystin toinen, esimerkiksi Ho Chi Minh oli toiminut USA:ssa ja Lontoossa ravintolan astianpesijänä, Vietnamissa oli myös jossain määrin teollisuutta ja näin myös teollisuusproletariaattia. Elokuun vallankumous (kts. Esinäytös Ranskan sotaan ) sai kansan suuren suosion kun VietMinh oli ensisijaisesti nationalistinen ja toissijaisesti kommunistinen. Vietnamin vallankumous perustui vankkaan kokemukseen, vallitsevien olosuhteiden perusteelliseen analyysiin ja pyrkimykseen yhteisesti hyväksyttyihin selkeisiin päämääriin, päinvastoin kuin punakhmereillä. Punakhmerit eivät koskaan olisi saaneet sellaisen suosion ilman tulevaa sisällissotaa ja liittoutumista Sihanoukin kanssa mitä VietMinhillä oli naapurissa. Heidän vallankumouksensa ei ollut massojen kumous vaan pienen ryhmän pyrkimys omaan utopiaan.
Maon vallankumousromantiikkaa hillitsi tietoisuus realiteeteista. Kuten hän oli kirjoittanut pamfletissaan ”Uusi Demokratia”: ”Emme ole utopisteja emmekä voi erottaa itseämme reaalisista, kohtaamistamme todellisista olosuhteista” (Mao Tse-Tung selected works volume 2: On New Democracy ). Sarille taasen, paossaan metsän keskelle, eivät tällaiset realiteetin asettamat ehdot taasen esiintyneet. Ainoa mikä merkitsi, oli visio ja inspiraatio (Short op. cit.). Maon (kuten myös Engelsin, Marxin ja Lenin) ajattelu ja toiminta oli tulos rationaalisesta kirjallisesta yhteisöstä, jossa kukoisti kehittynyt filosofisen keskustelun perinne. Sarin perinne taasen oli muualla: irrationaalisessa ja suullisessa kulttuurissa ja traditiossa. Tätä kulttuuria ohjasi theravada buddhalaisuuden transkendaalisuus, jossa opettajina olivat k’ruut [sic], henkiä hallitsevat noidat ja shamaanit. Näiden k’ruut:ien totuudet eivät juurikaan syntyneet analyysin vaan kuvittelemisen kautta. Näin punakhmerien aate etääntyi todellisuudesta, eivätkä he koskaan tutkineet niitä sosiaalisia ehtoja missä vallankumous tulisi tapahtumaan. Kontrasti Maon Kiinan, Kuuban, Neuvostoliiton ja muiden maiden vallankumouksiin voisi tuskin olla suurempi. Kontrasti kasvoi vielä suurempiin mittoihin kun he Kiinan vierailun jälkeen asuivat vuoristoheimojen parissa, joissa irrationaalinen elementti korostui entisestään.
Myöhemmin 2000 luvun alussa perustetussa kansainvälisessä tuomioistuimessa joutuivat muutamat punakhmerien johtajista tuomiolle sadoista tuhansista kuolemista ja Utopian aiheuttamasta kansan orjuuttamisesta. Muutamat tutkijat katsoivat ettei heitä voi tuomita kun heidän aatteensa ja visionsa ammensivat syvältä khmerien ja Theravada buddhalaisuuden kambodzhalaisesta perinteestä. Tietenkään näin ei ole. Ei mikään teoria tai kotitekoinen aate voi oikeuttaa ihmisten tappamista ja näännyttämistä, ei koskaan eikä missään, ammensi se inspiraationsa aivan mistä tahansa.
[Latojan huomautus: Vaikka Maolle käytäntö oli kirkas koetinkivi niin ”Suuri harppaus eteenpäin”-hankkeessa myös hän vieraantui realiteeteista. Niillä tuotantotavoilla mitä silloin noudatettiin ei voitu millään saavuttaa sellaisia hehtaari tuottoja, mitä tavoiteltiin (kuten jyvien tuotannossa 3000 kg/hehtaari). Seurauksena suuresta harppauksesta oli suuri kiinalainen nälänhätä ja Maon syrjäyttäminen puolueen johdosta. Syrjäyttäminen taasen johti kulttuurivallankumoukseen.]
Sihanouk sopii Vietnamin kanssa
No hyvä. Marraskuussa 1963 Etelä-Vietnamin Diem murhattiin veljensä kanssa . Kolme päivää tämän jälkeen Sihanouk irtisanoi sopimuksensa Yhdysvaltojen avustuksista. Pian Diemin murhan jälkeen murhattiin presidentti Kennedy. Murhat vahvistivat vain hänen näkemystään, etteivät amerikkalaiset lepää ennen kuin Kambodzhasta tulee osa antikommunistista rintamaa taistelemassa sotaansa, jonka he vääjäämättä tulevat häviämään. Näiden kahden jälkeen kuoli, ilmeisesti luonnollisesti, Yhdysvaltojen liittolainen, Thaimaan pääministeri marsalkka Sarit Thanarat. Sihanouk totesi näistä kuolemista: ”Vihollisemme ovat poistuneet yksi toisensa jälkeen. Nyt he kaikki tulevat kohtaamaan helvetissä, missä he tulevat rakentamaan SEATOlle varuskuntia”.
Yhdysvaltojen avustussopimuksen purkamisesta marraskuussa 1963 taasen oli sivuvaikutuksena maan talouden heikkeneminen. Stagnaatiota pyrittiin kompensoimaan kansallistamalla vientikauppa ja pankit. Kansallistamisesta taasen oli seurauksena taasen korruption entistä suurempi leviäminen kun epäpätevät virkamiehet ryhtyivät hoitamaan taloutta. Maa köyhtyi näin entisestään ja kansalaisten tyytymättömyys kasvoi.
Sopimuksen purkamisen jälkeen, vuonna 1964, pohjoisvietnamilaiset näkivät Sihanoukin olevan liittolainen. Sihanouk solmi salaisen sopimuksen Vietnamin kanssa. Sopimuksessa sallittiin vietnamilaisten ja NLF:n joukkojen levähdyspaikat Kambodzhan maaperällä sekä asekuljetukset näille joukoille useampaa eri reittiä pitkin – kuten aikaisemmissa postauksissa on jo useasti tullut mainittua. Sopimuksen taustakummina oli todennäköisesti Sihanoukin hyvät ystävät Kiinassa.
Vietnamissa
No hyvä. Vietnamin sota oli alkanut ja Pohjois-Vietnamia pommitettiin alvariinsa. Kambodzhan strateginen asema tuli hyvin tärkeäksi, sikäli että Etelä-Vietnamin ja Kambodzhan välinen raja-alue on pitkä ja NLF:lle elintärkeä. Hanoi kutsui Saloth Sarin ja muutaman muun vierailulle keväällä 1965. Kutsun tarkoituksena oli keskustella sodan eskaloitumisesta ja kambodzhalaisten kommunistien roolista syntyneessä tilanteessa. Strategiasta ja taktiikasta kuten myös sopivasta poliittisesta linjasta pitäisi sopia ja ankkuroida päätökset tukevaan perustaan. Toiseksi kaikki yhteydenpito punakhmerien ja vietnamin työväen puolueen (VWP) välillä oli tapahtunut siihen saakka VWP:n eteläisen haaran välityksellä, välikäsien kautta. Yhteistyön lujittamiseksi pitäisi tiedonvaihdon myös tapahtua suoraan puoluejohtojen välillä. Kolmanneksi vietnamilaiset halusivat tutustua Tou Samouthin 37-vuotiaaseen seuraajaan. Samaa kiinnostusta oli varmaan vanhan kaartin, Vietnamiin pitkällä marssilla 1955 muuttaneilla, entisillä Issarak militanteilla. Kaiken kaikkiaan vierailulle oli olemassa hyvät perusteet.
Saloth Sar, Keo Meas, Um Neng sekä muutama muu kambodzhalainen kommunisti ja Paracheonin veteraani lähtivät matkaan kohti Hanoita vuoden 1965 keskivaiheilla. Matka taitettiin jalan pitkin vuoristopolkuja. Laosin puolella he ylittivät Annamiten vuoriston. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Siihen käytettiin 2.5 kuukautta (ei mikään ihme että punakhmerien johtajat olivat sangen pitkäikäisiä kun viettivät sangen urheilullista elämää).
 |
| Le Duan |
Kun lopulta delegaatio saapui Hanoihin, kohdeltiin heitä kunnioittavasti ja vieraanvaraisesti. Täällä he tapasivat Ho Chi Minhin kolme kertaa ja ainakin 12 kertaa VWP:n pääsihteerin Le Duanin. Kun kohteliaisuudet olivat ohi, niin Saloth Sar tovereineen varmaan ihmettelivät ja epäilivät salajuonta kun niin monelle kambodzhalaiselle, mukaan lukien Keo Moni, annettiin poliittista ja sotilaallista koulutusta Vietnamissa. He varmaankin ihmettelivät, mitä heille opetettiin ja missä heidän lojaalisuutensa lopulta oli. Kyse oli lopulta vietnamilaisten varotoimenpiteestä, mikäli sota leviäisi Kambodzhan puolelle. He tarvitsivat khmer pataljoonaa varmemman vakuudeksi.
Delegaatio kävi salaisia keskusteluja Vietnamin kommunistisen puolueen virkailijoiden kanssa. Keskusteluja johti puolueen pääsihteeri Le Duan. Le Duan on hyvin merkittävä hahmo koko Vietnamin toisen maailmansodan jälkeisessä politiikassa. Hän vastusti Geneven tuloksia kun oli sitä mieltä, että koko Vietnamista tulisi tehdä sopimus, hän siis aivan aiheellisesti epäili yhdentymisvaaleja. Toiseksi hän varsinaisesti organisoi etelässä taistellet VietMinhin kaaderit ja myöhemmin loi NLF:n. Le Duan ei täysin ollut uusi tuttavuus Kambodzhalle (tosin varmaan Sarille). Hän oli toiminut 40- ja 50- luvulla eteläisen toimiston päällikkönä ja näin tavannut moniakin vanhan kaartin Issarak, UIF, kapinallisia. Hän oli Saria parikymmentä vuotta vanhempi. Short kuvaa miestä sangen karuksi eikä kovin inspiroivaksi persoonaksi, joka oli noussut asemaansa byrokraattisten taitojensa ja peräänantamattoman patriotismin avulla (Short op. cit.). Mies oli ilmeisesti koko lailla Ho Chi Minhin vastakohta. Minh kun oli hyvin karismaattinen, eloisa, sovitteleva, keskustelukykyinen ja sympaattinen. Mies, johon on helppo tutustua.
Le Duanin ja Saloth Sarin välisistä keskusteluista ei ole olemassa juuri mitään luotettavia dokumentteja. Ehkä tunnetuin on Pol Potin (Saloth Sarin) itse vuonna 1978 kirjoittama kirjanen Livre noir (musta kirja). Livre Noir on kokoelma totuutta, kuvitelmia, rekonstruoitua historiaa ja toiveajattelua (Chandler op. cit.). Kirjoituksen tarkoituksena oli tietenkin korostaa Kambodzhan puolueen autonomisuutta, valitsemaansa linjaa ja perustella heidän jyrkkää 70 luvulla puhjennutta antipatiaansa Vietnamia kohtaan. Esimerkiksi Pot väitti Le Duanin pyytäneen häntä tutustumaan kummankin puolueen ja näiden suhteiden historiaan. Asiakirjoihin, jotka löytyvät vietnamin kielellä puolueen arkistosta. Väite on sikäli kummallinen, että Pol Pot ei osannut vietnamia ollenkaan. Hän kirjoitti Livre Noirissa (ilmeisen puppua):
”Löysin vuodelta 1930 … vuoteen 1965 kaikkien Vietnamin Kommunistisen Puolueen dokumenttien kuvailevan Kambodzhalaisen … ja Laon Kansan Vallankumouksellisen puoleen olevan Vietnamilaisen puolueen haaroja … Kummatkin (puolueet) toteuttavat vietnamilaisen puolueen säännöt, poliittisen linjan ja strategian. Ennen kuin luin näitä dokumentteja itse, luotin ja uskoin vietnamilaisiin. Mutta luettuani ne en luota heihin enää. Ymmärsin heidän luoneen puolueorganisaatiot maihimme yksinomaan saavuttaakseen omat tarkoituksensa Indokiinan federaatiosta. He loivat yhden yhtenäisen puolueen edustamaan yhtä yhtenäistä aluetta” (Short op. cit).
Jee. Ehkäpä Pot unohti tai tiennyt, että nimenomaan vietnamilaiset halusivat hajottaa kominternin ehdotuksesta syntyneen Indokiinan Kommunistisen Puolueen (ICP:n) kolmeksi kansalliseksi puolueeksi jo niin varhain kuin 1945 (11 marraskuuta). Khmer Kansan Vallankumouksellinen Puolue perustettiin kesäkuussa 1951. On kyllä totta, että ICP:n khmer haaraa dominoi vahvasti Vietnam.
Huomaathan, että kutsumme Saloth Saria Pol Potiksi kun tarkoitamme miestä, joka esiintyy Lon Nolin vallankaappauksen jälkeen vaikka lihoiltaan on yksi ja sama. Tällä pseudonyymilla maailma tulee tuntemaan hänet.
Tärkeinä kysymyksinä keskusteluissa oli varmaankin Kambodzhassa toteutettava taktiikka. Vietnamilaiset tietenkin korostivat näkemystä ensin yhtenäinen Vietnam sitten vasta Kambodzha. Joten Kambodzhan puolueen itsenäiset tavoitteet ja poliittinen sekä aseellinen taistelu olisi siinä tilanteessa epätarkoituksenmukaista. Le Duanin vikana oli se, että hän esitti asiansa ehkä hieman liian jyrkästi. Hieman sovittelevampi mies, kuten Ho Chi Minh, olisi ehkä saanut viestin menemää paremmin perille, ilman että Sarilla olisi noussut karvat pystyyn.
Ilmeisesti Le Duan kritisoi voimakkaasti khmerejä, mutta kuitenkaan näiden kahden puolueen välillä ei esiintynyt (vielä silloin) mitään avointa konfliktia. Keskustelut Le Duanin kanssa saattoivat olla Sarille hyvin nöyryyttäviä (Chandler op. cit.). Pol Pot on myöhemmin todennut heidän suhtautuneen hänen kuten pikkuveljeen tai poikaansa. Olihan asetelmakin kohtalaisen selkeä: Vietnamin puolue oli suuri ja hyvin organisoitunut sodan karaisema puolue, jonka aatteelliset juuret ulottuvat pitkälle 1800 luvulle kun taasen Kambodzhan veljespuolue pieni (jäsen määrä runsaat toista tuhatta), heikosti organisoitunut ja tavoitteiltaan hieman epämääräinen ja aatekin melko nuorta 40 luvun lopulla syntynyttä ja monin paikoin kotitekoista. Pelkästään Vietnamissa eleli melkein yhtä paljon poliittista koulutusta saaneita khmerejä kuin puolueessa oli Kambodzhassa jäseniä. Sarin näkemyksiin suvereenin veljespuolueen johtajana ei Le Duan suhtautunut kovin kunnioittavasti – ainakaan Pol Potin mukaan.
Tilanne oli varmaan Sarin kannalta sangen turhauttava: Omassa maassaan Sihanoukin turvallisuuskoneisto kiduttaa ja teloittaa tovereita läjäpäin ja toisaalta vietnamilaiset kehottavat vain odottamaan eikä luomaan omaa kumouksellista linjaa. Päinvastoin kehottivat jättämään Sihanoukin rauhaan. Mikäli Sar olisi pitäytynyt omaan näkemykseensä jääräpäisesti kuten hän väitti tehneensä Livre Noir dokumentissa, olisivat vietnamilaiset kovin helposti vaihtaneet hänet toiseen johtamaan Kambodzhan kommunistista puoluetta (Chandler op. cit.). Sitä paitsi he (vietnamilaiset) tuskin olisivat silloin sallineet hänen matkustavan Kiinan. Koska hän kuitenkin matkusti ja palasi sieltä puolueen johtajana hän todennäköisesti nieli ylpeytensä ja otti vaariin vietnamilaisista neuvoista.
Ehkäpä Vietnam antipatioiden siemenet kylvettiin tällöin, vierailun aikana. Antipatioiden siemenet versoivat laiholle kun Pol Potin patruunat, kiinalaiset, saivat huomata neuvostomielisen suuntauksen saaneen vallan Vietnamin työväenpuolueessa ja amerikkalaiset Pariisin rauhanneuvottelujen jälkeen eivät enää olleet uhka. - Kiinan ja NL:n välisen hiilloksella hehkuva kiista syttyi tuleen ja hinnan sai lopulta maksaa kambodzhalainen talonpoika hengellään.
Sar ei ilmeisesti ymmärtänyt poliittista tilannetta koko Indokiinassa kovin hyvin. Heitä oli kovin vähän, amerikkalaiset sotivat suunnattomalla kalustoylivoimalla Vietnamissa ja haaveilevat Kambodzhasta tukevaa selustaa joko Etelä-Vietnamin tai Thaimaan avustuksella tai omin voimin, prinssillä (vaikka olikin hemmoteltu kakara) oli tuki kansan joukossa ja tehnyt salaisen sopimuksen ase- ja miehistökuljetuksista Vietnamin kanssa. Tällaisessa tilanteessa aseellinen vallankumous olisi ollut pelkkää haihattelua tai suorastaan punakhmerien itsemurha ja pahimmillaan olisi voinut johtaa amerikkalaisten tukemaan vastavallankumoukseen (sen torjumiseen ei Sarilla olisi ollut resursseja ja kykyä, lopulta vietnamilaisia olisi sidottu liikaa taistelemaan Kambodzhassa, vieraassa maassa ja vieraan kansan parissa). Tuskin vietnamilaiset olisivat puuttuneet maahan hyvää hyvyyttään. Siinä sivussa varmaan olisivat istuttaneet itselleen mieluisan hallituksen, ehkäpä myös siksi he kouluttivat itselleen lojaalia khmer pataljoonaa – kuten amerikkalaiset kouluttivat Son Ngoc Tanhin Khmer Serei pataljoonaa mieleisekseen.
Kiinassa
Jossain vaiheessa Vietnam vierailua Sar esitti toiveenaan vierailla Kiinassa. Siihen aikaan Kiina oli vahva Vietnamin tukija taistelussa USA:ta vastaan. Luvan saamiseen Pekingistä meni muutama kuukausi. Luppoajan Sar todennäköisesti käytti poliittiseen ja sotilaalliseen koulutukseen sekä mahdollisesti kielen alkeiden opiskeluun.
 |
| Lin Biao ja Mao Ze-dong |
Aika, jonka hän esikuntineen vietti Kiinassa on hieman arvailujen varassa. Kiernan mainitsee omiin haastatteluihin vedoten heidän viettäneen maassa 4 kuukautta (Ben Kiernan: How Pol Pot Came to Power, Second Edition, Colnialism Nationalism and Communism in Cambodia 1930 – 1975). Toiset lähteet mainitsevat ajan olleen olennaisesti lyhyemmän. Vietnamilaisissa lähteissä vuodelta 1978 mainitaan ”neljän koplan” lumonneen hänet Kiinassa. Neljän kopla, kuten muistetaan matka-hanoihin blogin postauksesta Mao Zedongin kadonnut maine, oli lähes rajatonta valtaa käyttävä ryhmä 1970 luvulla ja pidätettiin 1976 (pidätykseen katsotaan yleisesti kulttuurivallankumouksen päättyneen). Todennäköisesti vietnamilaiset dokumentit ovat hieman harhaanjohtavia kuten Chandler huomauttaa. Neljän koplalla kun ei ollut vielä merkittävää asemaa Sarin vieraillessa maassa.
Kiinan kansainvälisiä suhteita hoitava Liu Shaogi oli vastikään vieraillut Kambodzhassa lämmittämässä uudelleen suhteita Sihanoukin kanssa. Samoin Sihanouk oli saanut lämpimän kutsun valtiovierailulle Kiinaan. Näin Sar delegaatioineen tuskin oli erityisasemassa ja vielä pyytämässä Kiinalaista apua sotilaalliseen taisteluun prinssiä vastaan (Chandler op. cit.). Samanaikaisesti kun Sihanouk vieraili Pekingissä, vieraili myös Sar esikuntineen. Häneltä kuitenkin pidettiin salassa prinssin läsnäolo (kuten myös päinvastoin).
Kiinalaisille Sar oli vähemmän tärkeä kuin allianssi Vietnamin tai Sihanoukin kanssa. Korkeintaan he saattoivat uskoa Sarista olevan jonkinlaista apua taistelemassa amerikkalaista imperialismia vastaan. Ehkäpä takaraivossaan kiinalaiset myös kokivat khmerien olevan autenttisia vallankumouksellisia, joista saattaisi olla hyötyä myöhemmin potentiaalisena liittolaisena. Siihen aikaan, Kiernanin mukaan, Pekingissä etsittiin ympäri maailmaa liittoutumia, joista voisi olla hyötyä kytevälle Kiina-NL välirikkoon. Kiinalaisilta tuskin on jäänyt huomaamatta vietnamilaisten läheiset alati lämpenevät suhteet Moskovaan (Hrutsevin syrjäyttämisen jälkeen maahan virtasi myös raskasta venäläistä aseistusta kuten ilmatorjuntaohjuksia) (Kiernan op. cit.). Näin Vietnamin rajanaapurin veljespuolueesta saattaisi olla suurta hyötyä. Kuten myös kävikin paljon myöhemmin.
Missään tapauksessa Saria ei voitu rohkaista ottamaan itsenäinen linja, pikemminkin häntä, varmaan ystävällisesti ja kohteliaasti, kehotettiin tukemaan Vietnamin johtamaa anti-imperialistista taistelua, liittymään Sihanoukiin sekä vahvistamaan puoluetta. Kiinassa siis tähdennettiin samoja seikkoja mitä Hanoissa korostettiin. Tosin kiinalaiset olivat hieman ystävällisempiä, osaa ottavampia ja kohteliaimpia kuin Le Duanin johtamat vietnamilaiset. Olivat ovelampia kenties. Kiinalaisilla saattoi olla taktiikkana vieraannuttaa punakhmerit Hanoin vaikutuspiiristä ja siksi saattoivat hyväksyä ja rohkaista Sarin ottamaan itsenäisen linjan (Kiernan op.cit.).
Sarin oleskelu Kiinassa merkitsi de facto liittoutuman alkua. Liittoutuman, joka tuli syvenemään myöhemmin arvaamattomiin mittoihin. Myöhemmin hän kertoi Keo Measille: ”jos haluamme pitää etäisyyttä Vietnamiin, pitää meidän turvautua Kiinaan … meillä on ystäviä Kiinassa … joka antoi meille henkistä, poliittista ja strategista tukea … Enää meillä ei ole epäilyksiäkään tekemisemme oikeellisuudesta” (Short op. cit).
Kun Sar oli poliittisesti sangen kokematon, niin hän tuskin ymmärsi, mitä kiinalaisten harrastamassa diplomaattisessa liirum laarumissa oikein oli kyse, ei erottanut asiaa sanojen takaa. Valtio - valtio suhteet ajavat puolue – puolue suhteiden ohi. Joten suhteet Sihanoukiin ohittavat suhteet punakhmereihin. Sar ei varmaankaan myöskään koskaan ymmärtänyt millainen tragedia kulttuurivallankumous oli. Ehkäpä hänelle tuhannet kuolemantapaukset olivat oikeutettuja ”porvarillisten ja revisionististen tekijöiden” eliminointia puhtaan hygieenisestä puolueesta.
Sarille kontrasti Vietnamin ja Kiinan välillä oli varmaankin dramaattinen. Kiina oli läpikäynyt vallankumouksen kauan sitten ja he olivat rakentamassa sosialistista valtiota kun taasen vietnamilaiset olivat rämpimässä loputtomassa sodassa amerikkalaisia vastaan. Toimisto 100 jälkeen väenpaljoutta vilistelevät siistit kaupungit ja hyvin järjestetyt kommunistisen puolueen juhlat näyttäytyivät varmaankin virkistäviltä. Sar ehkä halusi tuoda Kambodzhaan Kiinan kaltaisen voittokaan vallankumouksen Vietnamin uuvuttavan, loputtoman ja likaisen taistelun sijaan.
 |
| Kulttuuruvallankumous: Massojen mobilisaatio |
Kun Sar vieraili maassa, julkaistiin uusi painos Maon punaisesta kirjasta, painoksen ollessa 200 miljoonaa kappaletta. Lienee ollut oiva esimerkki Kiinan vallankumouksen mittakaavasta. Sarille teki varmaan vaikutuksen Maon ajatukset jatkuvasta luokkataistelusta, yksilöllisestä vallankumouksellisesta tahdosta ja köyhän maanviljelijän merkityksestä. Seikkoja jotka erottivat Kiinan Vietnamista. Samanlaisia aatteita viljeltiin myöhemmin Demokraattisessa Kambodzhassa. Punaisen kirjan yksinkertainen, helposti muistettava, populistinen tyyli upposi varmaan syvälle Sarin opettaja-minään. Kokonaisuudessaan Maon punaista kirjaa ei koskaan julkaistu khmerin kielellä joko siksi, että Kambodzha oli merkityksetön tai siksi, että julkaiseminen olisi saattanut suututtaa Sihanoukin.
 |
| Zhou Enlai ja Sihanouk puolisoineen |
[Latojan huomautus: Sosialistisen Kiinan ja Sihanoukin rojalistisen Kambodzhan väliset lämpimät suhteet eivät olleet niin merkillisiä kuin saattaisi kuvitella. Kiina oli Sihanoukille tärkeä siksi, että kumppanuuden kautta, tukeutumalla mahtavaan patruunaan, Thaimaan ja Etelä-Vietnamin vaikutus liudentuisi. Kiinalle taasen hyvät suhteet Kambodzhaan taasen oli seurausta halusta vähentää Taiwanin asemaa YK:ssa. Ei voida myöskään väheksyä henkilökohtaisten tekijöiden merkitystäkään. Ranskalainen historioitsija Henri Locard arvelee näiden kahden miehen Zhou Enlain ja Norodom Sihanoukin keskinäisenä vetovoimana olleen näiden kummankin aristokraattiset maneerit, vrt. myös aikaisemmin mainittuun Oriana Fallacin haastattelun ]
Puolustusministeri, Maon varamiehen, Lin Biaon pamfletti ”Kauan eläköön kansan sodan voitto” ja tämän pohjalta syntyneet puheet lienevät tehneen Sariin syvän vaikutuksen, uponnut syvään ihan koko vartaloon. Kirjoituksen viestinä oli, että Aasian, Afrikan ja Latinalaisen-Amerikan kansat ovat maailman vallankumouksen airuita. Airuita, jotka myrskyävät eurooppalaisen ja amerikkalaisen kapitalismin linnakkeita vastaan, yllyttäen kommunisteja kautta kaikkien kehitysmaiden! Teksti on ajalleen tyypillistä mahtipontista propagandaa (jota kyllä jään nykyään hieman kaipaamaan). Tekstissä todetaan:
”Massat vapauttavat massat itse – tämä on marxismi-leninismin perusperiaate. Vallankumous tai kansan taistelu missä tahansa maassa on sen maan massojen oma tehtävä ja se pitää suorittaa ensisijaisesti omalla vaivalla: ei ole olemassa muuta tietä. ...Jotta vallankumous ja kansan sodan taistelu olisi voitokas sen välttämättä pitäisi olla riippuvainen vain itsestään, luottaa massojen voimaan omassa maassaan ja valmistautua … taistelemaan itsenäisesti vaikka kaikki apu olisi leikattu pois… Talonpojat muodostavat kansallisen demokraattisen vallankumouksen ydinjoukon imperialisteja ja sen lakeijoita vastaan … Maaseutu ja maaseutu yksinään voi muodostaa .. perustan mistä vallankumoukselliset voivat edetä lopulliseen voittoon” Lin Biao jatkaa, ettei vallankumouksellisen taistelun tulos määräydy aseista vaan ”proletaarisen vallankumouksellisten tietoisuudesta, komentajien sekä taistelijoiden rohkeudesta … Useamman vallankumouksen tuoma kokemus vahvistaa tunnetun totuuden, jossa paljain käsin varustettu kansa lopulta menestyy voittamaan hampaisiin saakka aseistautuneen hallitsevan luokan”. (Lin Biao:Long Live the Victory of People’s War!,Marxist internet archive https://www.marxists.org/ ).
Juuri tätä Sar kaipasi. Julistuksessa annettiin oikeus niille argumenteille, jotka olivat valuneet kuuroille korville Vietnamissa. Lin Biaon puheet olivat osa kulttuurivallankumouksen käynnistävää prosessia ja Maon nostamisessa takaisin jalustalle, jonka hän oli menettänyt ”suuri harppaus eteenpäin”-katastrofin jälkeen. Lin Biao pakeni myöhemmin Kiinasta. Häntä Moskovaan kuljettanut lentokone törmäsi Mongoliassa vuoreen. [Kuka ties oliko onnettomuus tahallinen vai tahaton.]
Vaikka puhe oli mahtipontinen ja upposi syvään Sarin mieleen, niin kiinalaiset silti olivat realisteja. He antoivat lopulta samat neuvot kuin mitä vietnamilaiset olivat antaneet. Ottamaan iisisti ja tukemaan Sihanoukin ajamaan puolueettomuutta sekä vahvistamaan puoluetta. Ehkä sitten myöhemmin, kun jenkit olivat hävinneet Indokiinasta olisi Kambodzhan vuoro, ei nyt. - Näin tulikin toteutumaan vuonna 1975.
Punakhmerit astuvat omalle tielleen
Sarin poissa ollessa Vietnamin sota kehittyi rajusti. Amerikkalaiset ryhtyivät pommittamaan Etelä-Vietnamin rajaseutuja. Tästä oli seurauksena toimisto 100:n muuttaminen 15 päivämatkan päähän kohti koillista Kambodzhaa tammikuussa 1966. Uutta paikkaa kutsuttiin nimellä toimisto 102 (kuinkas muutenkaan).
Vietnamin sodan kiihtyminen, Indonesian kommunistien teloitukset ja omaksumansa uudet, Kiinan vierailun inspiroimat, ajatukset saivat Sarin ja esikunnan muuttamaan omaa taktiikkaansa. Lokakuussa 1966 pidettiin laajennettu keskuskomitean yleiskokous. Kokous kesti 6 viikkoa. Kokousta inspiroi maolainen credo, missä maailma kokonaisuudessaan ja Aasia erityisesti kouristuu vallankumouksellisessa kapinassa, jossa imperialismi on tuomittu tuhoutumaan ’kansan raivoisan sodan’ tuloksena. Jep. Neuvonpidossa tehtiin 3 merkittävää päätöstä. Ensinnäkin he muuttivat puolueen nimen Kambodzhan kommunistiseksi puolueeksi CPK:ksi. Tämä varmaan siksi, että he halusivat korostaa aatettaan ja erottua semanttisesti samanlaisesta nimestä kuin mitä Vietnamissa oli: Kambodzhan työväenpuolue versus Vietnamin työväenpuolue. Nimen muutos pidettiin kuitenkin salassa. Tätäkin tärkeämpi muutos oli esikunnan muutto pois toimisto 102:sta kohti Ratanakirin lääniä. Vietnamilaisille he esittivät syynä olleen turvallisemman paikan löytämisen laajenevan Etelä-Vietnamin sodan alta. Tärkeimpänä syynä oli halu päästä eroon vietnamilaisesta ohjauksesta. Esimerkiksi Ieng Sary valitti, että jopa sähkeet Phnom Penhiin kulkivat aina vietnamilaisten silmien kautta.
Lopulta kolmantena päätöksenä he sopivat, että kunkin maaseutualueen, läänin, johtajan pitäisi valmistua aseelliseen taisteluun Sihanoukia, Lon Nolia ja heidän lakeijoitaan vastaan. Sanamuodot olivat vielä sangen varovaisia kun he eivät olleet vielä valmiita vastustamaan avoimesti vietnamilaisia ’isoveljiä’. He sopivat maanalaisen verkoston rakentamisesta, aktiivisesta poliittisesta väkivallasta ja olosuhteiden niin vaatiessa aseellisesta väkivallasta. Sanamuodot olivat sellaisia ettei Hanoilla olisi ollut mitään huomautettavaa mutta rivien välissä saattoi hahmottaa jo sisällissodan siemeniä, Kambodzhan vallankumousta. Niinpä he hylkäsivät Le Duanin pyynnön odottamaan kunnes vietnamilaiset olisivat päättäneet ajan olevan kypsä.
Näin punakhmerit olivat astuneet omalle taistelun tielleen.
Vuoristolaisten vieraana
Kun muuttivat Ratanakirin lääniin, niin he majoittuivat tiukemmin viidakkoon, vuoristoheimojen pariin. He oleskelivat ja työskentelivät seuraavat neljä vuotta näiden parissa. Täällä heille muotoutui lopulliseen muotoon ne päämäärät ja tavoitteet mihin he vallankumouksellaan pyrkivät. Ratanakiri on pinta-alaltaan jotakuinkin Uudenmaan läänin kokoinen eli hieman vajaa 11 tuhatta neliökilometriä. Idässä se rajoittuu Annamiten ylänköön ja pohjoisessa Laosiin. Alue on ollut luonnonkauneudeltaan kuuluisa mutta nykyään sitä rumentavat paikoitellen lukuisat avokaivokset kuin puhjenneet paiseet maan lihassa.
Kun punakhmerit muuttivat sinne, se oli hyvin harvaan asuttu. Naapuriläänien Mondulkirin ja Stung Trengin kanssa asukkaita oli yhteensä jotakuinkin 100 tuhatta vaikka nämä kolme aluetta muodostivat lähes neljänneksen Kambodzhan pinta-alasta (181 000 neliökilometriä, jotakuinkin kaksi kertaa Portugalin pinta-ala). Lääni on suurin piirtein rajan vastakkaisella puolella kuin Vietnamin Kon Tum ja Pleiku (alueita joissa poikkeuksellisen kiivaasti myrkytettiin maaperää orange-D:llä ja muilla kasvismyrkyillä). Väestöltään alue oli yhtä monenkirjava kuin rajan toisella puolen. Asukkaita kutsutaan ylämaan khmereiksi, Khmer Loeu ខ្មែរលើ, joka on muodostunut useasta, 17 – 21, eri etnisestä kansasta (vrt myös postauksiin Kon Tumin etniset ja Vietnamin sodan, kolmas, tuntematon rintama ). Näistä suurin osa puhuu Mon-Khmer kieliä ja muutama taasen austronesialaisia kieliä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat mm Kuy, Pnong, Stieng, Tampuan ja Pear kansat kun taasen jälkimmäiseen kuuluvat Jarai, Ede ja Rade ihmiset.
Vuosien varrella alkuperäisasukkaat Ratanakirin, Kratien ja Mondulkirin lääneissä olivat suuttuneet Phon Penhin hallinnolle. Ihan hyvästä syystä vihoittelivatkin kun hallinto muokkasi ja kähmi heidän ikiaikaisia maitaan (kuten tekee vieläkin sangen surutta). Hallitus rakensi teitä, raivasi kumiviljelmille tilaa, asutti uudisasukkaita asukkailta sen enempää mielipidettä kysymättä. Vanhat tavat, kulttuuri, viljelys- ja metsästysmaat noin vain hävisivät. Eräs puolueen jäsen totesi myöhemmin: ”He vihasivat kaikkia khmerejä” (Chandler op.cit.). Näillä vuoristolaisilla ei ollut mitään yhteistä alamaiden riisiä viljelevien khmerien kanssa. Vielä 50 luvun loppuun mennessä hallitus oli rakentanut alueen lapsille 3 koulua ja saman verran terveysasemia. Vasta kun 60 luvulla alueen asukkaat ryhtyvät kapinoimaan Sihanoukin hallintoa vastaan, hieman parannettiin heidän olojaan.
Kuten aikaisemmin tuli alustavasti mainittua niin alkuperäisasukkailla oli suuri ideologinen vaikutus punakhmerien johdolle. Heillä ei ollut käytössään rahaa, eikä markkinoita ollut, eikä heillä ollut olemassa valtiota sanan perinteisessä merkityksessä. Elivät omissa oloissaan kaukana Phnom Penhin hallinnosta. Heidän käyttäytymistään sääteli pitkälle ikiaikainen autonomian, solidaarisuuden ja yhteistoiminnallisuuden traditio. Punakhmereille Jarai, Tapuon, Brao ja monet muut kansat toteuttivat ns ”primitiivistä kommunismia”, joka Marxin dialektisessa historian käsityksessä edelsi orja- ja feodaaliyhteiskuntaa. Nämä kansat olivat ”yleviä villejä”, pilaantumattomia sosiaalisen eriarvoisuuden tai rahan suhteen. Maon termejä lainaten olivat ”köyhiä ja puhtaita”. Näiden piirteiden yhdistelmä teki suuren vaikutuksen urbaaneille idealistisille älyköille, jotka pyrkivät aatteellisessa liikkeessään ylevään päämäärään (Chandler op. cit.). Jos ei ole rahaa niin ei myöskään ole korruptiota – saattoivat he ajatella. Mutta unohtivat toisaalta, että se mikä voi toimia pienessä eristetyssä kyläyhteisössä ei välttämättä toimi kansantalouden mittakaavassa, jossa taasen raha on vaihdon väline.
Samlautin kapina ja ensimmäinen sisällissota
Punkhmerit astuivat esiin Samlautin kapinaa seuranneessa ensimmäisessä sisällissodassa. Olemme käsitelleet kapinaa ja sisällissotaa jo postauksessa Sihanouk hurjistuu , eikä näin liene tarkoituksenmukaista toistaa tarkasteluja tässä yhteydessä.
Samlautin kapina tuli punakhmereille, CPK:lle täysin yllätyksenä. Kun kolmas laajennetun keskuskomitean täysistunto pidettiin vuoden 1966 puolivälin jälkeen ja Samlautuin kapina alkoi keväällä 1967 on tässä kuitenkin jossain määrin kiinnostavia yhteneväisyyksiä. Samlaut oli vanhoja UIF:n tukialueita ja siellä oli voimakas kommunistien tuki. Istuntoon osallistuneella Ruos Nhimillä oli vankka kannatus alueella ja hän päätösten mukaisesti ilmeisesti käynnisti ja organisoi aseellisen vastarinnan alueella jo ennen kuin kapina puhkesi. Kapina oli kuitenkin spontaani ja suuntautunut maanviljelystuotteiden pakko-ottoa vastaan eikä niinkään puolueen ohjelman saattelema tai johdon organisoima ja käynnistämä anti-imperialistinen, antifeodaalinen ja korruptio vastainen kansan vallankumouksellinen sota..
Yllätyksenä kapina tuli kuitenkin siten, että puolueen johto ei ollut valmistautunut siihen millään tavalla. Tiedonvälitys ja verkoston luominen eri puolilla maata olevien kaadereiden välillä ontui pahasti. Muissa lääneissä ei myöskään oltu valmistauduttu juuri mitenkään ei niin poliittisen agitaation eikä sotilaallisten toimien suhteen. Aika näille tuli myöhemmin kapinaa seuranneessa ensimmäisessä sisällissodassa.
Kun prinssi palasi maahan lomaltaan hän ensi töikseen epäili aikaisemmin suosimiaan radikaaleja Khieu Samphania, Hu Nimiä ja Hou Younia kapinan organisoimisessa. Mahdollisesti he saattoivat olla järjestämässä kapinaa seuraavia mielenosoituksia, mutta he eivät olleet aktiivisia kapinan taustatekijöitä. Nyt näitä kolmea uhkasi pidätys ja ehkäpä joutuminen sotilastuomioistuimen eteen. Samphanille ja Younille tuli kiire ja he pakenivat Ratanakirin lääniin punakhmerien luokse. Hu Nim liittyi heidän seuraansa myöhemmin. Mielenosoituksiin osallistuneet opiskelijat epäilivät Sihanoukin turvallisuuskoneiston teloittaneen heidät. Heistä tuli marttyyreja, joista luotiin agitaatiolle hyödyllinen legenda. CPK:n johtohahmoista jäi Phnom Penhiin oikeastaan vain Saloth Sarin vanhat ystävät issarak ajoiltaan Nuon Chea ja Vorn Vet.
Puolue eli tällöin vaarallisinta vaihettaan: Sihanouk oli murskannut koko urbaanin vasemmistoverkoston. Tuhon keskellä he eivät voineet enää jatkaa poliittista taisteluaan eikä heillä ollut aseita millä he voisivat käynnistää aseellista kapinaa. Näin he joutuivat muutamaan taktiikkaansa ja voittamaan aikaa. Toisaalta käyttämään väkivaltaa puoluejohdon suojelemiseksi ja toisaalta jatkamalla poliittista taistelua maaseutuväestön piirissä. Kansannousun keskitetty organisoiminen oli toisin hyvin hankalaa kun he joutuivat joko matkustamaan jalan tai löytämillään kulkuvälineillä tai käyttämään viestiviejiä. Tiedonvälitys läänien johtajien välillä saattoi kestää kuukauden. Näin alueellisilla johtajilla oli suuri autonomia.
Samlautin kapina opetti punakhmereille yhden asian: parlamentaarinen taistelu on mahdotonta, jolloin ainoa vaihtoehto on aseellinen taistelu Sihanoukia ja hänen väkivaltakoneistoaan vastaan. Aivan kuten kolmannessa yleiskokouksessa oltiin päätetty (vastoin vietnamilaisten ja kiinalaisten toiveita). Samlautin kapinaa seurasi jo organisoituneempi taistelu vuosina 1968 – 1970, Kambodzhan ensimmäinen sisällissota.
Nyt Saloth Sar pääsi toteuttamaan Lin Biaon puheen innoittamaa maolaista credoa eli käynnistämään aasialaisen maaseutuväestön kansan sotaa hallitsevaa luokkaa vastaan. Saloth Sar lähetti kirjeen Kiinaan, jossa hän totesi:”olemme saavuttaneet tärkeä käännekohdan. Tiedämme nyt miten vallankumous pitää tehdä maassamme … olemme vakuuttuneet hallinnollisesti ja ideologisesti miten kansamme on valmis … käynnistämään todellisen kansan sodan” Kirje jatkaa kulttuurivallankumouksen ylistyksellä (Short op. cit). Kirje toimitettiin Hanoin Kiinan suurlähetystöön. Kun vietnamilaiset virkailijat näkivät kirjeen, soivat heillä hälytyskellot. Samlautin kapinan, sen nyt pystyy ymmärtämään mutta täysmääräinen sisällissota noin vain yks’ kaks’ on vähän liian paksua. Verilöylyhän siitä vain seuraisi. Se kuinka laaja verilöylystä tuli, oli varmaan kaikille yllätys. Sihanouk heikkenisi kansannousun myötä ja amerikkalaisille saattaisi tulla tilaisuus käydä sotaansa Kambodzhan maaperältä käsin. Ei oikein hyvältä näyttänyt.
Hanoi lähetti kaksi huippuvirkamiestä neuvottelemaan Sarin kanssa, luopumaan maan kattavasta kapinasta. Turhaan (epäluulo vietnamilaisia vastaan oli Sarin mielessä jo herännyt). Hanoi myös kieltäytyi lähettämästä aseita ja kouluttamaansa khmer pataljoonaa. Ainoa asia mitä he oikeastaan pystyivät tekemään. Toisaalta vietnamilaiset eivät täysin voineet rikkoa välejä kun he tarvitsivat omaan sotaansa Kambodzhan maaperällä oleviin kulkureitteihin khmerien apua, varsinkin kun kulkureitit, Sihanouk-polut, kulkivat Ratanakirin läänissä, punakhmerien tukialueilla.
 |
| Teloitetun punakhmerin pää ja maksa. Pussissa oleva maksa paistettiin ja syötiin. Syömällä vihollisen maksa arveltiin vahvistavan omaa vahvuutta vihollista vastaan. |
Sihanoukin armeija kuten jo aikaisemmin pohdittiin, tukahdutti ensimmäisen sisällissodan hyvin brutaalisti. Sihanouk harrasti kaksijakoista politiikkaa. Toisaalta hän pyrki armahtamaan viljelijöitä kunhan he palaisivat kotiin ja toisaalta ne jotka jäivät kapinoimaan, maquissa, tuhottiin armottomasti. Phnom Penhiin saapui kuorma-autokaupalla lasteja, jotka olivat koostuneet yksinomaan teloitettujen päistä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Samlautia seurannut sisällissota paljasti vain, millaisia haihattelijoita Sar esikuntineen lopulta olivat: Johdolla ei ollut harmainta hajuakaan sodankäynnistä, aseistus vähän niin ja näin, kapinnalliset eivät olleet saaneet minkäänlaista sotilaallista koulutusta, viestinvälitysketjut täysin puutteelliset, puolet esikunnasta vuoteen omana potien malariaa jne. Innoituksen lähteenä oma inspiraatio ja muutaman maolaisen pitämä puhe. Just joo, ja 10 000 kuoli.
Samlautin kapina opetti prinssille yhden asian: Kambodzhalainen talonpoika voidaan helposti yllyttää kumoukselliseen toimintaan propagandalla ja hyökkäävällä politiikalla. Havainnolla oli suuri arvo myöhemmin sisällissodassa Lon Nolia ja Sirik Matakia vastaan.
Toinen matka Hanoihin
Vuoden 1969 loppupuolella Saloth Sar matkusti Hanoihin, toistamiseen. Hän jätti pääesikunnan Nuon Chean hoidettavaksi. On vain arvailujen varassa, miksi hän lähti. Ainoa dokumentti matkasta on Pol Potin vuonna 1978 kirjoittama Livre Noir. Muistelma on, kuten edellä jo todettiin, totuusarvoiltaan vähän niin ja näin.
Todennäköisesti Hanoi oli kutsunut hänet varoittaakseen Saria itsenäisen aseellisen kapinan vaaroista. Oli nimittäin niin, että Sihanouk oli ainoa valtionpäämies, joka osallistu Ho Chi Minhin hautajaisiin 9 Syyskuuta 1969 (suurmies kuoli 2.9.1969). Hautajaisten yhteydessä Sihanouk saattoi pyytää vietnamilaisia tukemaan hänen harrastamaa puolueettomuuspolitiikkaa, johon kuului asekuljetukset Kambodzhan maaperän kautta (Short op.cit.) Kun samanaikaisesti amerikkalaiset pommittivat maata ja operoivat rajaseuduilla sekä punakhmerit järjestivät omia kahakoitaan, alkoi maa olla kuilun partaalla varsinkin kun talous oli kuralla oikein olan takaa. Ehkä, pelastaakseen niin paljon kuin vain voi, Sihanouk pyysi ponnekkaasti vietnamilaisia rauhoittamaan punakhmerien toimintaa. Sihanouk kun saattoi uskoa vietnamilaisten olleen taustavaikuttajina ensimmäisessä sisällissodassa. On hyvin todennäköistä, että samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös siitä, mitä vietnamilaiset joukot saivat tehdä ja missä ne saivat operoida. Keskustelut olivat sikäli ajankohtaiset, että sisämaahan, pommituksia pakoon, siirtyneillä vietnamilaisilla oli kehittynyt satunnaisia kahakoita Lon Nolin joukkojen kanssa. Toisaalta, vallankaappauksen aatona järjestettiin Sihanoukin suostumuksella käsistä riistäytyneitä mielenosoituksia. Näillä Sihanouk toivoi Kiinan ja NL:n painostavan vietnamilaisia hieman operaoivan syrjemmällä. Vietnamilaisilla taasen ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tunkeutua pidemmälle sisämaahan. Sihanok saattoi pelätä uudelleen järjestäytyneiden vietnamilaisten agitoivan väkeä, kuten se oli tehnyt itsenäisyystaitelussa 50-luvulla. Joten vietnamilaiset olivat Sihanoukille päänsärky. Näin Saloth Sarin rauhoittaminen olisi ollut vietnamilaisten etu. - Tämä on kuitenkin pelkkää spekulaatiota, mitään dokumentteja käydyistä keskusteluista ei juurikaan ole julkaistu.
Toiselta puolen on saatettu keskustella Saloth Sarin kanssa amerikkalaisten sotilasavusta Kambodzhaan, kiihtyneestä Lon Nolin toiminnasta, kasvaneesta Vietnam vastaisista mielialoista ja näin punakhmerien asemasta sekä tuesta syntyneessä tilanteessa. Tuki oli sikäli tärkeä että pommitusten seurauksena vietnamilaiset joutuivat hakemaan turvaa punakhmerien suurimmasta tukialueesta, Ratanakirin läänissä. Tässä tilanteessa vietnamilaiset tarvitsivat enemmän khmerien tukea kuin khmerit vietnamilaista patruunaa (Chandler op.cit.).
Vietnamilaiset myös saattoivat nähdä Sihanoukin liikkumavapauden olleen loppuvuodesta 1969 jo melko vähäinen ja ehkäpä arvelivat maan muuttuneen Vietnam vihamieliseksi. Ehkäpä arvelivat, että Sihanouk saatetaan syrjäyttää piakkoin. Näin he ehkä halusivat keskustella mahdollisen Sihanouk seuraajan kanssa kansannousun mahdollisuudesta. Sar taasen on saattanut vaatia, epäonnistuneen ensimmäisen sisällissodan jälkihuumassa, sotilaallista apua ja suurempaa autonomia. Mikäli Sar olisi ollut ponnekas niin, Chandlerin mukaan, vaatimukset olisivat vain suututtaneet isännät. - Oli miten oli, selvyyttä asioihin tuskin saadaan koskaan.
Suhteet veljespuolueiden välillä eivät kuitenkaan silloin olleet niin huonoja kuin Pol Pot myöhemmin väitti. Nimittäin hän tuskin olisi matkustanut jalan vihamieliseksi arvelevaansa Hanoihin ja Hanoi tuskin olisi sallinut hänen jatkavan puolueensa pääsihteerinä.
Saloth Sarin unelmat käyvät toteen
Koska Saloth Sar saapui Hanoihin, on myös hyvin epäselvää. Todennäköisesti tämä tapahtui myöhään 1969 tai keväällä 1970. Vierailun aikana tilanne kehittyi Phnom Penhissä hyvin vauhdikkaasti, kuten saatoimme lukea postauksessa Sihanouk liuotetaan. Prinssi oli matkustanut hoitamaan terveyttään Ranskaan. Ollessaan poissa armeija kiihdytti toimiaan punakhmerejä vastaan, maassa oli järjestetty hallituksen sponsoroimia Vietnam vastaisia käsistä riistäytyneitä mielenosoituksia, asetoimitukset Sihanoukvillestä katkaistiin taloutta pyrittiin tervehdyttämään ripeästi.
Maaliskuun 19 konservatiivinen kansalliskokous äänesti Sihanoukin virasta. Sirik Matak ja Lon Nol olivat toimeenpanneet vallankaappauksen. Kaappaus oli sinänsä veretön mutta myöhemmin syttyneet pro-Sihanouk mielenosoitukset tukahdutettiin hyvin verisesti.
Vallanvaihto tapahtui silloin kun prinssi oli Moskovassa, matkalla kotiinsa. Kaappaus tuli ilmeisenä yllätyksenä Saloth Sarille ja hänen vietnamilaisille isännilleen (Chandler op. cit.). Tosin Pol Pot Livre Noirissa väittää tienneensä puoli vuotta etukäteen kaappauksesta. Silloin hän tuskin olisi matkustanut Hanoihin. Livre Noir jatkaa hänen matkustaneen Pekingiin ja olleen paikalla kun Sihanouk saapui sinne. Väite on todennäköisesti myös puppua. Pikemminkin on uskottavampaa hänen saapunen pääministeri Pham Van Dongin seurueessa. Kiinalaiset olivat kutsuneet Dongin kiireesti pohtimaan syntynyttä tilannetta Sihanoukin ja kiinalaisten isäntien kanssa. Näin Sar saapui pari päivää Sihanoukin jälkeen.
Livre Noir väittää Saloth Sarin taivutelleen Kiinan Zhou Enlaita siihen, että Sihanoukin pitää ryhtyä aseelliseen kapinaan Lon Nollia ja tämän patruunaa eli USA:ta vastaan. Muiden lähteiden mukaan kuitenkin Pham Van Dong rohkaisi prinssiä astumaan poikkiteloin Lon Nolin hallitusta vastaan, luvaten palauttavansa hänelle vallan ”neljänkymmenen kahdeksan tunnin sisällä” (Chandler op. cit.). Myös tässä uudessa tilanteessa Sihanouk oli vitenamilaisille ja kiinalaisille paljon tärkeämpi kumppani kuin punkhmerit. Niinpä Sarin neuvo (jos sitä ylipäätänsä oli edes annettu) oli samankaltainen kuin Dongin Sihanoukille antama.
Pitääkseen prinssin hyvillä mielin ja suojellakseen kambodzhalaisen kommunistia pitkäaikaisena voimavarana eivät niin kiinalaiset eivätkä vietnamilaiset kertoneet Sarin oleskelusta Pekingissä. Kun Sihanoukille kerrottiin 8 vuotta myöhemmin Sarin olleen tuolloin Pekingissä hän kieltäytyi uskomasta asiaa. Monet historioitsijat vieläpä arvelevat ettei Saloth Sar ollut alkuunkaan Pekingissä tällöin. Itse asiassa Sihanoukille selvisi vasta muutaman vuoden jälkeen Saloth Sarin/Pol Potin olevan kommunistisen puolueen johtaja (ei ollut tavannut häntä sen koommin kun oli luovuttanut stipendin Ranskaan vuonna 1949). Kun Pekingissä esitettiin prinssille toimintasuunnitelman hyväksyjinä olleen Sihanoukille tutut, kansan kuolleiksi luulemat, miehet Khieu Samphan, Hou Yuon ja Hu Nim eikä suinkaan liikkeen johtajana toiminut Saloth Sar.
Saria varmaan ilahdutti kovasti Pekingissä tehty toimintasuunnitelma. Nyt hänen joukkonsa ovat sotilaallisessa liittoutumassa vietnamilaisten kanssa suistamassa Lon Nol vallasta. Enää ei punakhmerien unelmaa vallankumouksesta ole estämässä Sihanoukin vietnamilaisten kanssa tekemä salainen sopimus, enää ei tarvinnut tehdä poliittista agitaatiota kansan parissa kun prinssi oli liikkeen johdossa, enää ei tarvinnut kärvistellä aseiden puutteesta, enää ei tarvinnut haikailla puutteellista sotilaskoulutusta kun vietnamilaisten kouluttama khmer pataljoona liittyi heidän joukkoonsa. Valtatie vallankumoukseen ja puhtaaseen uuteen luokattomaan yhteiskuntaan oli auki. Myöhemmin Sihanouk vain sylkäistään pois kuin kivi kirsikasta.
Unelmat joita hän unelmoi Pariisissa 50 luvun alussa saattoivat vihdoinkin toteutua mitä uskomattomimmalla tavalla. 17 vuotta hän oli taistellut prinssiä vastaan: Ensin julkilausumin, mielenosoituksin ja myöhemmin aseellisesti. Nyt hän oli liittoutunut vihollisensa, prinssin, kanssa tiellä kohti vallankumousta, ”kansan sodassa” kohti uutta ennennäkemätöntä yhteiskuntaa, utopistista onnelaa. Kaikista liittoutumista kaikkein uskomattomin vei hänet kohti unelmien täyttymistä.
Tiestä tuli vain kovin verinen kun muuan Nixon ja hänen aulis neuvonantajansa Kissinger kaukana Washingtonissa eivät oikein tykänneet tulevien tapahtumien käänteistä ja olan takaa heittivät hiekkaa laakereihin. Eikä onnela, kaupunkilaisille, oikein paratiisi ollutkaan.