Jälleen kotona
Emme vielä tähän saakka esitetyillä eväillä oikein voi käsittää mitä tulevassa Kambodzhan tragediassa tulee tapahtumaan: khmerit tappavat khmerejä läjäpäin. Vielä on monta polkua kuljettava edes alkeellisen ymmärryksen saamiseksi. Näiden polkujen tienviittoina on Sihanoukin brutaali vasemmiston ja koko demokraattisen instituution tuhoaminen sekä hänen totaalinen vallanhaluinen narsisminsa. Myöhemmin polut laajenivat helvettiin johtavaksi tieksi kun Amerikassa muuan Richard Nixon ja hänen aulis neuvonantajansa Henry Kissinger laajensivat Indokiinan sotansa Kambodzhaan pommittamalla maata ja hyökkäämällä maahan, tukemalla Lon Nolin kaappaushallitusta ja ylläpitämällä sisällissotaa. Kuolleita liki puoli miljoonaa. Ilman sisällissotaa ja pommituksia eivät punakhmerit olisi koskaan saavuttaneet sellaista suosiota mitä heillä oli. Lopulta Gerald Fordin ja Jimmy Carterin Kiinan politiikassa USA ei enää ollut Kiinan vihollinen ja uhka, eikä Vietnam enää ollut puskurivaltio. Näin Kambodzhan Vietnam vastaisia toimia tuki Kiina (ja epäsuorasti USA). Kiinalla ja Vietnamilla oli taustanaan tuhatvuotiset antipatiat ja pelot. Niinpä punakhmerit toimivat Kiinan kassarana. Tässä maailmanpolitiikan näyttämössä joutuivat Kambodzhan vietnamilainen vähemmistö ja rajaseutujen asukkaat maksamaan kovan hinnan. Puhumattakaan siitä, että pienikin epäilys vietnammielisyydestä oli petturuutta, joka siististi piti leikata pois. Punakhmerit ajautuivat sisäiseen kaaokseen. Ymmärtämättömyyden vuoksi joudumme hieman pohtimaan, miten punakhmerit muotoutuivat ensin Sihanoukin valtiokoneiston alla, myöhemmin metsissä ja lopulta liittoutumalla Sihanoukin kanssa käymään sisällissotaa, jonka lopputuloksena punakhmerit ottivat vallan.
Meistä, eurooppalaisista, saattaa tuntua hieman ihmeelliseltä, että Sihanoukin koneisto ensin listi runsain mitoin vasemmistoradikaaleja, kliimaksi sattuessa Samlautin kapinan aikoihin vuosiin 1968 – 1969. Sitten myöhemmin prinssistä tuli ylin ystävä ja liittolainen, monien niiden kanssa, jotka pakenivat metsiin henkensä kaupalla. Nyt ollaankin Kambodzhassa missä asiat vain tapahtuvat ihan omalla tavallaan.
Kun Saloth Sar (tuleva Pol Pot) saapui takaisin 3-vuotisen Pariiisn vierailun jälkeen vuonna 1953, oli moni asia muuttunut. Näkyvin seikka oli tietenkin Sihanoukin julistama poikkeustila, missä kansanedustuslaitos lakkautettiin tyystin ja toisinajattelijoita vangittiin sekä teloitettiin. Kansalaisten elintaso oli lähes romahtanut, josta ranskalaiset syyttivät Issarakia ja Issarak taasen ranskalaisia. Ranskalaiset taistelutoimissaan rajoittivat suuresti kansalaisten elämää jolloin maanviljelystä ei oikein kertynyt tuloja eikä riittäviä satoja. Toisaalta Issarak oli valloittanut vientikaupalle tuiki tärkeät pippuriviljelmät, jolloin vientitulot olivat romahtaneet omalta osaltaan. Oli siis sangen ilmeistä, että kuningas menettäisi asemansa, varallisuutensa ja mukavan elämänsä, jos meno jatkuisi sellaisena kuin mitä se oli. Ranskalaiset ottivat mielihyvin poikkeustilajulistuksen vastaan kun arvelivat kuninkaan toimivan heidän edukseen, mutta kuningaspa toimi vain omaksi hyödykseen kuten pian huomattiin.
Vasta saapunut Sar vietti tovin veljensä Saloth Suongin luona. Tämä sai huomata Sarin heränneen poliittisesti. Hän kehui Stalinin Neuvostoliittoa ja kertoi vierailustaan Jugoslaviassa. Vajaan kuukauden kuluttua hän jätti veljensä liittyäkseen kapinnallisjoukkoihin. Tietenkin liittyi, olihan hän kuullut tovereittensa kertomuksia Berliinin kokouksen Vietnamin delegaation ylistyksiä UIF:stä . UIF teki sellaista kumouksellista toimintaa Kambodzhassa, mitä Pariisin nuoret radikaalit ihailivat (kts. postaus Issarak ). Eräällä vierailullaan pääkaupungissa hän tapasi Indokiinan Kommunistisen puolueen ICP:n khmer haaran edustajan Pham Van Ba:n. Vierailun yhteydessä hän kysyi voisiko hän liittyä puolueeseen kun oli jo Ranskan kommunistisen puolueen jäsen. Ba tarkisti Hanoin kautta Sarin luottokelpoisuuden (eihän voitu olla varma oliko nuorukainen salaisen poliisin agentti). ICP oli jo hajonnut kolmeksi kansallisiksi puolueiksi jo vuonna 1951. Näistä Kambodzhan haaraksi tuli Khmerin Kansan Vallankumouksellinen Puolue (KPRP). Hyvin nopeasti liittymisensä jälkeen Sar sulautui VietMinhin avustamiin kapinnallisjoukkoihin Yhdistyneeseen Issarakiin UIF:ään.
Liityttyään itäisessä Kambodzhassa kapinnallisiin hänen töinään oli aluksi melko toissijaisia tehtäviä, kuten avustaa keittiössä, tyhjentää jäteastioita jne. Nämä kieltämättä ovat saattaneet käydä hänen itsetunnolleen, mutta hän ei kuitenkaan koskaan valittanut puoluekurista mitään. Toisaalta antamalla hänelle tällaisia tehtäviä haluttiin varmaan testata miehen lojaalisuutta, uskollisuutta puolueelle: Jonkinlaisena pääsykokeena vaativimpiin tehtäviin. Hänelle myös varmaan heti alkuunsa selvisi olevansa merkittävä voimavara, kun piakkoin hän pääsi muutaman muun kanssa Vietnam vetoiseen poliittiseen koulutukseen. Taustansa vuoksi Sar oli kovin hyödyllinen; ei niinkään taistelutehtävissä vaan muodostamaan siltoja ICP:n eri haarojen välille. Sarin arvo oli tietenkin siinä, että hänellä oli yhteyksiä paikalliseen eliittiin, Demokraattisen puolueen edustajiin ja puoluetovereihin Ranskassa sekä siinä, että hänellä oli ilmeinen kyky tulla toimeen mitä erilaisimmilla taustoilla olevien ihmisten kanssa. Näin hän saavutti merkittävän aseman puolueessa vielä Ranskassa olevien aatteellisesti pätevämpien kollegoiden kuten Ieng Saryn, Hou Younin tai Thiounn Mummin tai Phnom Penhin radikaalien sijaan. Nämä pääkaupungin radikaalit olivat hieman haluttomia ottamaan riskejä ja olivat hieman epävarmoja koko kommunismista ja aatteen tulevaisuudesta puhumattakaan siitä, että aktiivissa toimessa he voisivat joko menettää henkensä tai vähintään tulla pidätetyksi ja kidutetuksi.
Ba:n lisäksi Saloth Sarin opettajaksi ja mentoriksi tuli muuan Tou Samouth, kohtalaisen varakas khmeri Kokin Kiinasta. Mies oli merkittävä, Son Ngoc Minhin ohella, KPRP:n vaikuttaja. Myöhemmin, Geneven kokouksen jälkeen, hänestä tuli puolueen johtaja kun Minh monen muun ohella marssi Hanoihin. Hän oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Sar ja saanut peruskoulutuksensa buddhalaisessa instituutissa toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1945 hän luopui munkin kaavustaan ja ryhtyi VietMinhin propagandistiksi itäisessä Kambodzhassa. Samouth oli inspiroiva ja taitava puhuja. Hänen buddhalaiset juurensa teki Sariin suuren vaikutuksen sikäli, että Sarilla oli tarve tulla enemmän khmeriläiseksi kuin ranskalaiseksi. Ranskassa opiskeltu marxilais-leniniläisyys näkyi hyvin ranskalaisessa valossa eikä niinkään siinä juurikaan tullut esille Indokiinan erityispiirteet. Nämä piirteet loistivat vahvasti Tou Samouthin puheissa ja teoissa. He työskentelivät yhdessä seuraavat 9 vuotta. Jos olet kyynikko, niin saattaisit ajatella Sarin liimautumisen Samouthin ystävyyteen olisi heijastanut Sarin halua saavuttaa paremman aseman puolueessa. Ystävyys olisi näin laskelmoitua kumppanuutta. On kuitenkin hyvät syyt olettaa kumppanuuden olevan aitoa: Samouthin kaunopuheisuus, karismaattisuus, patriotismi ja sitoutuminen vallankumoukselliseen päämäärään olivat varmasti vahvoja puoleensa vetäviä magneetteja.
Työskennellessään Issarakin pääesikunnassa pitää mainita toinen Sarille tärkeä henkilö, nimittäin 25 vuotias Sok Thuok. Ystävyys tämän kanssa päättyi 1978 kun varapääministeriksi noussut Thuok, vallankumousnimeltään Vorn Vet, pidätettiin ja vietiin Tuol Slengin kidutuslaitokseen. Häntä syytettiin Vietnam mielisydestä. Ensimmäisessä vapaaehtoisessa tunnustuksessa hän totesi Saloth Sarin opetuksista: ”Hän teki minut niin onnelliseksi ja uskoin häneen täysin. Kun hän avasi opintopiirin luennot, yritin kovasti ymmärtää häntä ja kun hän meni julistamaan propagandaa, niin seurasin häntä. Kokemus herätti minut huomaamaan vallankumouksen välttämättömyyden”. (Chandler op. cit.). Ehkäpä tunnustuksen mairea Pol Potin ylistys saattoi johtua siitä, että ensimmäisen (kirjallisen ja vapaaehtoisen) tunnustuksen aikana hän saattoi ajatella pääsevänsä pois ja pidätys oli pelkkä väärinkäsitys. Seuraavat tunnustukset olivat jo syntyneet kidutuksella. Lopulta hän pääsi laitoksesta pois hautausmaan kautta – kuten kaikki muutkin sinne joutuneet erottamatta aviopuolisoita ja lapsia mitenkään (nämä kun saattaisivat olla tulevien kapinoiden moottoreina).
No hyvä. Sihanouk oli ristiretkellään saavuttanut jonkinlaisen itsenäisyyden Kambodzhalle vuonna 1953. Vuoden 1954 puolivälissä Issarakin toiminta laantui kun kaikki odottivat Geneven kokouksen tuloksia. Keo Measin johtama UIF:n delegaatio ei kuitenkaan saanut puheenvuoroa kokouksessa vaikka Vietnam oli niin luvannut heille. Syynä tähän puhumattomuuteen olivat lopulta poliittiset kompromissit. Ensinnäkin kiinalaisille puskurivaltiot Laos ja Vietnam olivat paljon tärkeämpiä kuin Kambodzha. Saadakseen paremman neuvotteluaseman näille voitiin UIF sivuuttaa. Toiseksi Vietnamille oli tietenkin ensiarvoisen tärkeä oma maansa ja neuvotteluissa ei voitu riskeerata mitään (Vietnamin ja Kiinan diplomaattiset taidot olivat vielä sangen nuoria) ja amerikkalaiset, omalla diplomaattisella kokemuksellaan, painostivat sen minkä kerkisivät. Kolmanneksi UIF:llä ei ollut mitään virallista asemaa, siitäkin huolimatta että lähes ¾ maasta oli heidän hallussaan. Kun taasen elokuun vallankumouksen jälkeen Ho Chi Minhin syyskuun 2 1945 itsenäiseksi julistamalla valtiolla sekä mm. Kiinan ja NL:n tunnustamalla Vietnamilla (ja VietMinhillä) taasen oli tällainen enemmän tai vähemmän kansainvälinen asema.
Genevessä sovittiin Vietnamin jakamisesta kahtia 17 leveyspiiriltä ja monet UIF:n jäsenet haaveilivat vastaavasti Kambodzhan jakamisesta, jakolinjan kulkiessa Mekong joen mukaan. Jakolinjan itäpuoliset osat olisivat kuuluneet UIF:lle. Tämä olisi hyvin sopinut Hanoille. Tästä ei kuitenkaan koskaan keskusteltu virallisesti. Vietnamista sovittiin, että etelään jääneet VietMinhin jäsenet joko laskisivat aseensa ja palaisivat normaaliin elämään tai heillä oli vapaa liikkuminen pohjoiseen uudelleen ryhmittäytymistä varten (pohjoisesta vastaavasti oli vapaa liikkuminen etelään vrt. postaus humanismin kaapuun puettua propagandaa, metkuja ja valheita). Samoin Laosissa Pathet Laon sisseille oli myös mahdollista kerääntyä omille alueilleen Vietnamin vastaiselle rajalle. UIF:lle ei tarjottu mitään aluetta ei niin Kambodzhassa eikä muuallakaan vapaaseen ryhmittäytymiseen.
UIF katkeroitui Geneven tuloksista, olivathan he menettäneet monia jäseniään verisissä taisteluissa. Verenvuoto oli kenties turhaa ja siitäkin Sihanouk keräsi pisteet itselleen (ehkäpä Ranska ei olisi myöntynyt Sihanoukin vaatimuksiin vuonna 1953 jos tilanne maassa ja koko Indokiinassa ei olisi ollut niin katastrofaalinen, joten verenvuoto ei ollut täysin turhaa).
Genevessä sovittiin valvontakomissiosta. Johon kuuluisi Intian, Kanadan ja Puolan edustajat. Komissio oli melko hampaaton, yhtä tyhjän kanssa kuin vedellä laimennettua vettä. Se ei kyennyt puuttumaan juuri millään tavalla sopimusrikkomuksiin ja vaalivilppeihin missään Indokiinan maassa.
Kokouksen jälkeen tuhatkunta kapinallista muutti Pohjois-Vietnamiin. Syynä oli se että Genevessä oli sovittu kansainvälisen valvontakomission yhdeksi tehtäväksi turvata UIF jäsenten rauhanomainen kotiutuminen. Tällaista takuuta hampaaton komissio ei kuitenkaan voinut taata. Muuttaneiden joukossa oli 3 merkittävää kommunistia (UIF:n ulkoministeri Leav Keo Moni, puolustusministeri Sieu Heng ja presidentti Son Ngoc Minh) sekä Sarin Pariisin aikaisia tuttavuuksia (Sien An, Rath Samoeun ja Yun Soeurn). Kourallinen näistä palasi takasin vuosina 1955 – 56 loppujen jäädessä Vietnamiin palaten vuosien kuluttua takaisin (Chandler op. cit.). Monet myöhemmin palanneista joutuivat punakhmerien vainojen kohteeksi, Lon Nolin sotilaiden maalitauluksi tai amerikkalaisten pommien uhreiksi. Vain muutama sai jonkinlaisen aseman vallankumousorganisaatiossa.
Genevessä kuitenkin sovittiin, että kussakin Indokiinan valtiossa pidetään vaalit, joita valvoisi valvontakomissio. Etelä-Vietnamissa muuan CIA:n upseeri Edward Landsdale junaili vaalit sellaiseksi, että maasta tuli Diemin johtama tasavalta (keisari Bao Dain muuttaessa lopullisesti Ranskaan). Itse asiassa maasta tuli kuitenkin neopotistinen brutaali diktatuuri. Kambodzhassa taasen, kuten postauksessa kuninkaasta korvaamattomaksi maan auringoksi muistellaan, innostui Sihanouk oikein tosissaan.
Siihen aikaan muutamaa poikkeusta luukunottamatta kukaan, joka tapasi Sarin ei tiennyt mitä hän teki ja kuka maksoi hänelle. Hänellä ei ollut mitään näkyvää tukijaa tai työpaikkaa. Hänen tehtävänä oli toimia yhteyshenkilönä KPRP:n ja Demokraattisen puolueen radikaalin siiven välillä muodollisesti hän oli puoluejohdon sihteeri. Toisena tehtävänä hänellä oli tukea Krom Pracheachon ryhmää. Tämä ryhmä oli muodostunut entisistä maahan jääneistä UIF sisseistä. Ryhmä suunnitteli osallistuvansa vaaleihin. Ryhmään kuului pääasiassa talonpoikia tai työväenluokan edustajia, heillä oli taistelukokemusta eikä juurikaan akateemisia meriittejä tai yhteyksiä Kambodzhan eliittiin. Näin ryhmän ja Demokraattisen puolueen radikaalisiiven välillä oli selkeät erot. Lopulta Sar myös laati kirjoituksia Sammaki (Solidaarisuus) lehteen. Lehden toimittajana oli hänen veljensä Saloth Chhay.
Demokraattiseen puolueen keskellä vaikutti vahvasti tanhinistien ryhmä. Tanhinistien joukossa työskenteli Saloth Sarin entinen luokkatoveri Chhay Yat. Hän muistelee keskusteluissa Sarin kanssa olleensa epäileväinen kommunistien strategiasta. Tähän Sar oli vakuuttanut historian pyörän määräävän, että Kambodzhan pitää olla ystävällinen paljon vahvemman Vietnamin kanssa. Sar myös kannatti Indokiinan federaatiota, hieman samaan tapaan kuin NL ja sen satelliitit tai jopa kuin USA:n osavaltiojärjestelmä. ”Kuluttavatko nämä (osa)valtiot toisensa?” kysyi hän retorisesti Yatilta (Chandler op. cit). Ilmeisesti vielä tällöin Sar monien aatetovereittensa kanssa suhtautui kovin myötämielisesti Vietnamiin. Kurssi muuttui myöhemmin rajusti Vietnam vastaiseksi siinä määrin, että Pol Potin johtaman Demokraattisen Kambodzhan jatkuvat provokaatiot johtivat Vietnamin salamasotaan vuonna 1979 puhumattakaan siitä että monet Vietnam mieleisiksi katsotut teloitettiin surutta (siellä täällä eri puolilla maata).
Hyvä. Tilanne huolestuttaa kuningasta aika tavalla. Jos Demokraatit ja Pracheachon pääsevät valtaan niin hänen asemansa tulee melko heikoksi. Ehkäpä hänelle jää vain seremonianaliset tehtävät kuten on käynyt Euroopan kuninkaallisille. Eihän tämä nyt käy laatuun, Kambodzhan isälle ja maan valolle. Niinpä hän luopuu kruunusta tuotapikaa isänsä hyväksi ja ryhtyy kansalainen (prinssi) Sihanoukiksi ja perustaa puolueen Sangkum Reastr Niyumin (”Suosittu sosialistinen yhteisö”). Tempulla hän toivoi murskaavansa muut poliittiset puolueet ja luovansa bonabartistisen konsensuksen maahan. Sangumiin kuuluvat eivät saaneet kuulua muihin puolueisiin. Taasen valtion palkolliset, jotka eivät kuulu Sangkumiin huomaavat tuota pikaa olevansa työttömiä. Näin kävi sadoille Demokraattiseen puolueeseen kuuluville virkamiehille.
Apunaan vaalivoiton takaamisessa itselleen ja muiden puolueiden murskaamisessa hän käytti epädemokraattisia eliittiin kuuluvia kuninkaaseen nojautuvia vallanhaluisia ja sangen korruptoituneita henkilöitä kuten Sam Sarya, Sirik Matakia ja Lon Nolia (nämä taasen pyrkivät syrjäyttämään kuninkaan sitten myöhemmin). Sivuutamme nämä asiat tässä kun olemme jo aikaisemmassa postauksessa pohtineet asiaa jollain tavalla.
Tammikuussa 1956 Sihanouk ilmoitti amerikkalaisten suureksi harmiksi ettei Kambodzha tule liittymään SEATOon (South East Asia Treaty Organization), Kaakkois-Aasian NATO vastineeseen. Liittymättömyydellä oli hyvin kauaskantoiset vaikutukset. Ensinnäkin Kiinasta tuli Kambodzhan ystävä. Merkkinä tästä oli lupaus maalle 22.4 miljoonan USD avustuspaketista. Toiseksi Vietnam muutti näkemystään Sihanoukista. Aikaisemmin Kambodzha oli Vietnamin suureksi harmiksi lupautunut ottaa vastaan amerikkalaista sotilasavustuksia ja Kambodzha saattoi näyttäytyä Hanoin silmin USA:n hännystelijäksi. Liittymättömyys SEATOon ja Kiinan avustus taasen johti Etelä-Vietnamin, Thaimaan ja USA:n kauppasaartoon (B. Kiernan: How Pol Pot Came to Power, Second Edition). Liittymättömyys aiheutti merkittäviä seurauksia, jotka tulivat vaikuttamaan Sarin tulevaan toimintaan suuresti. Kliimaksina näistä virallisten suhteiden muutoksista oli Vietnamin ja Sihanoukin salainen sopimus vuodelta 1964, jossa Kambodzhan maaperää sallittiin käytettäväksi asekuljetuksiin sekä NLF:n ja NVA:n levähdyspaikkoina. Sopimus oli Vietnamille olennaisesti tärkeämpi kuin kumouksellisten tukeminen sinänsä.
Vaalien jälkeen Saloth Sar kuljeksi melko toimettomana kun sekä Demoktaattinen puolue että Krom Pracheachon oli tehokkaasti invalidisoitu, melkein tapettu. Hän oli toiminut kulissien takaisen yhteyshenkilönä Demokraattisen puolueen vasemmistosiiven, Pracheonin ja ICP:n välillä. Nyt oli työtön (Chandler op. cit.).
Siihen aikaan Phnom Penhissä oli kaksi yksityistä yläasteen tasoista koulua. Näihin vanhemmat pistivät sellaiset lapset, joilla ei olleet läpäisseet lukion pääsykoetta. Yläasteen käytyään heillä oli paremmat eväät pyrkiä lyseoon. Toinen näistä kouluista oli Demokraattisen puolueen vasemmistosiiven perustama Kambuj'bot (”Kambodzhan poika”). Koulun opettajat olivat poikkeuksetta vasemmistoradikaaleja tai kommunisteja kuten Hou Youn ja Ieng Sary. Toinen koulu oli Chamraon Vicheaan (”Progressiivinen tietoisuus”). Koulun arvellaan olleen Lon Nolin ja oikeisto issarakeissa tutuksi tulleen Norodom Chantaraingsey sekä monen muun konservatiivin perustama. Koulun tavoitteena oli tasapainottaa Kambuj'botin pelättyä propagandaa.
Sar ajautui opettajaksi Chamraon Vicheaan. Opetusaineena hänellä oli Ranskan kieli ja kirjallisuus, historia, maantieto ja kansalaistaito. Mitä muuta hän oikeastaan olisi voinut tehdä: Maattomana hänestä ei olisi voinut tulla maanviljelijää, hänellä ei ollut kiinnostusta toimia työläisenä vaikka hallitsi kirvesmiehen ammatin, ei ollut kiinnostusta liikemieheksi tai virkamieheksi. Hänellä ei ollut muodollista pätevyyttä toimia valtion kouluissa eikä hän oikeastaan osoittanut mitään haluja laajentaa koulutuspohjaansa. Toimiminen yksityisessä koulussa sopi vallan mainiosti hänen moninaisiin rooleihinsa: piilottaa poliittiset pyrkimyksensä, mieltymyksensä moraalisen harjoituksiin, toimia kulissien takana maanalla ja esiintyä julkisuudessa kansankynttilänä, vieläpä oikeistolaisessa koulussa. Erinomaista peitetoimintaa.
Chamraon Vicheaan koulun perustajat eivät tienneet Sarin olevan kommunisti ja jos olisivatkin tienneet niin eivät varmaankaan olisi uskoneet. Kukapa kommunisti nyt porvarikouluun menisi opettajaksi. Sitä paitsi Sar oli hyvin suosittu opettaja. Varmaan perustajat ja omistajat havaitsivat seikan mielihyvin. Todennäköisesti hän sai työpaikan sieltä kun oli kouluaikoinaan ollut hyvä ystävä Lon Nolin veljen Lon Nonin kanssa.
Aikalaiset muistelevat hänen olleen itsensä hyvin hallitseva, pehmeästi käyttäytyvä, kaunopuheinen, rehellinen, humaani ja vaatimaton opettaja, johon oli hyvin helppo ystävystyä. Oliko hänen antamansa mielikuva spontaani, laskelmoitu vaiko kumpaakin. Sitä emme tiedä. Emme tiedä kasvattiko hänen opettajan roolinsa niihin tehtäviin mitä puoluejohtajana myöhemmin tullaan tarvitsemaan yhdistämässä eri kapinnallishaaroja yhteen.
Kun Saloth Sarin oma koulumenestys ei ollut kovin kehuttava niin ehkä opettajana hän yritti ottaa kaiken takaisin, kompensoida omia virheitään ja puutteitaan. Ihmiset, joka vastaavat opettajaan kohdistuvaan kunnioitukseen lämmöllä ja ystävällisyydellä olivat harvinaisia. Monet opettajat olivat melko ankaria karttakepillä riehuvia vääpeleitä. Siksipä Sar oli opettajana suosittu ja mieluinen kun hän arvosti oppilaitaan, kohteli heitä inhimillisesti. Opetuksessaan Sar piti omat kommunistisympatiat hyvin piilossa.
Monet opiskelijat myöhemmin muistavat Sarin aidosti välittäneen oppilaistaan. Halusi heidän jatkavan opinnoissaan lyseossa. Jopa Sihanouk olisi ollut ylpeä hänestä kun hän esimerkiksi asetti kaiken meriitin Kambodzhan itsenäisyydestä kuninkaan harteille, tämän ristiretkelle. Tämä näkemys kun oli vallalla koulujärjestelmässä silloin ja oppilaiden pyrkiessä lukioon muunlaista näkemystä ei olisi suvaittu. Tietenkin hän omasta kokemuksestaan myös tiesi UIF:n keskeisestä roolista tapahtumien pyörteessä mutta juurikaan sitä hän ei maininnut. Hän puhui hellästi, hitaasti ja selkeästi ranskaa, tunsi hyvin Ranskan kirjallisuuden erityisesti runouden. Hän pyrki kaikin tavoin siihen että oppilaat ymmärtäisivät häntä ja pystyisivät täsmälleen toistamaan lauserakenteet tulevissa kokeissa. Kaiken kaikkiaan, hän oli oikea superopettaja, joka kykeni ”kertomaan asioita sillä tavalla, että opit rakastamaan oikeutta ja rehellisyyttä ja vihaamaan korruptiota” kuten eräs hänet tavannut koululainen kertoi myöhemmin.
Kouluopettajan työn ohella Sar opetti ja ohjasi monissa nuorille suunnatuissa puolisalaisissa seminaareissa. Näihin osallistui valittuja nuoria virkamiehiä, armeijan sotilashenkilöitä ja opiskelijoita sekä Siem Riepin että Phnom Penhin lyseoista. Vaikka Sar usein puhui ”uudesta yhteiskunnasta” hän ei koskaan paljastanut omia poliittisia mieltymyksiään eikä pyrkinyt saattamaan opiskelijoitaan tietyn aatteen kannattajaksi tai liittymään tietyn järjestön jäseneksi. Seminaareissa keskusteltiin usein sellaisista asioista mikä olisi osallistujien mielestä ideaalinen Kambodzha. Hän kehotti kuulijoitaan kyseenalaistamaan, arvioimaan ja tarkkailemaan omia tekemisiään, ajatuksiaan ja yhteiskuntaa kaikkine instituutioineen. Suhtautumaan kriittisesti vallitsevia olosuhteita kohtaan. Lähestymistapa oli ilmeisen tarkoituksenmukainen kun 50 – 60 lukujen yhteiskunta ei ollut millään tavalla valmis tai kypsä väkivaltaiseen kumoukseen tai luokkataisteluun.
Tässä yhteydessä on aiheellista kysyä, oliko Sar omaksunut dialektisen historian käsityksen. Tässä massojen pitää ensin olla tyytymättömiä vallitseviin olosuhteisiin. Kylläiset ihmiset eivät tee vallankumousta. Leninin, Stalinin ja Maon mukaan proletariaatin vallankumous on aina luonteeltaan väkivaltainen. Heille vallankumouksen liikkeelle paneva voima on riittävän suuri tyytymättömän proletariaatin olemassaolo. Näin herättämällä kriittisen suhtautumisen hän loisi perusedellytykset vallankumousprosessin ensiaskelille. Ties sitten oliko Sarin toiminta näin laskelmoitua, ehkä kyse oli vain älyllisen uteliaisuuden herättämisestä, aivan kuten hänelle oli varmaan tapahtunut itselle silmiä avaavan Jugoslavian vierailun yhteydessä. Joka tapauksessa seminaarit saavuttivat tarkoituksensa kun enenevissä määrin opiskelijat suhtautuivat kriittisesti Sangumiin ja korruptioon. Kliimaksin sattuessa loppuvuoden 1962 opiskelijalevottomuuksissa kuten tuonnempana ilmenee.
Kun Sar matkusti Pariisiin, hän joutui jättämään tyttöystävänsä Soeung Son Malyn kotimaahansa. Tytön äiti oli kuninkaallinen prinsessa ja isä parantumaton peluri, joka tuhlasi vaimonsa omaisuuden. Suhde oli vakava ja siveä päinvastoin kuin aikaisemmat suhteet mitä Saryllä oli ollut. Maly oli poikkeuksellisen kaunis, valittiinhan hänet myöhemmin kauneuskuningattareksi. Palattuaan takaisin Kambodzhaan suhde jatkui jonkin aikaa, mutta häneen oli ihastunut muuan toinenkin, konservatiiviseen eliittiin kuulunut Sam Sary. Jälkimmäisellä oli paremmat mahdollisuudet tarjota varakasta elintasoa, mainetta ja kunniaa tytölle kuin Sarilla. Sar taasen – suoraan sanottuna – oli tyhjätasku, kenties tytön silmissä luuseri. Tyttö hylkäsi Sarin. Tämä tapahtui juuri itsenäistyneessä maassa vuonna 1955. Tällöin demokraattinen oppositio yrittää vielä voittaa vaalit ja Sar toimi julkisesti puoluejohdon sihteerinä. Ruotsalainen kirjailija Peter Fröberg kirjoitti tapauksesta kirjan Laulu Nousevalle myrskylle (Sång till den strom som ska komma). Siinä hän esittää tulevan Pol Potin väitetyn julmuuden pohjautuvan onnettomaan ja hylättyyn rakkauteen.
Peter Fröbergin käsitys ei ole mitenkään poikkeuksellinen selitys tyrannialle. Hitlerin käyttäytymistä on yritetty selittää pohjautuen hänen palavaan rakkauteen itsemurhan tehneeseen sisarpuolen tyttäreen Geli Raubaliin. Koko natsismin vimmaa ja uhoa on silloin tällöin yritetty selittää sen pohjautuneen tukahdutettuun seksuaalisuuteen (vrt. vaikkapa Wilhelm Reichin teokseen Fasismin massapsykologia, Die Massenpsychologie des Faschismus). Euroopan ehkä omakätisesti julmimman miehen, Giles de Raisin, käyttäytymistä on toisinaan selitetty hänen olleen onnettomasti rakastuneen Jeanne d’Archiin, Orleansin neitsyeeseen. Kuten tiedetään, Jeanne poltettiin elävältä, ilmeisesti poliittisten juonitteluiden seurauksena. On arveltu Gilesin olleen paikalla kun teloitus tapahtui. Tällainen teloitus on kieltämättä kahta järkyttävämpi kun on rakastunut teloitettavaan.
Jouduttuaan hylätyksi niin tietty Sar lämmitti suhteitaan Pariisin aikaiseen ystäväänsä Khieu Ponnaryyn. Kumpikin työskenteli kulissien takana Demokraattisen puolueen vaaliorganisaatiossa erityisesti Keng Vannsakin kanssa. Suhde Pariisin aikoihin oli todennäköisesti vielä sangen muodollinen. Nyt romanttinen palo syttyi. Pariskunta meni naimisiin 1956 sangen symbolisena päivänä, heinäkuun 14 (Bastillen valloituksen muistopäivänä eli Ranskan vallankumouksen muistopäivänä).
Avioliiton solmimisen aikoihin Ponnary oli 35-vuotias ja oli toiminut hyvän tovin Kambodzhan kirjallisuuden opettajana Sisowath lyseossa. Hänen ulkoinen olemuksensa oli kohtalaisen karu. Vaikka hän oli sievä ja tavallaan tyylikäs niin hän oli pienen kokoinen, ei koskaan meikannut eikä käyttänyt koruja sekä leikkasi tukkansa ”vanhanaikaiseen kiinalaiseen tyyliin” ja suosi kohtalaisen tummia vaatteita. Monet pitivät häntä hieman vaikeana ymmärtää. Selän takana hänestä usein kuiskuteltiin ”se vanha neitsyt”. Näin monet supisivat kun eivät tienneet hänellä todetun kohtusyövän ja tämän seurauksena kohtu oli poistettu eikä voinut saada lapsia.
Naimisiin menon aikana hän oli ilmeisen onnellinen. Hymyili usein ja koristi itseään koruilla, huiveilla ja jotkut huomasivat hänen jopa meikanneen (Short: Pol Pot Anatomy of a Nightmare). Tutkijoille on jäänyt hieman epäselväksi, mikä heidät oikeastaan veti yhteen. Avioliitto oli monille heidät tunteneelle yllätys. Siihen aikaan oli tuiki harvinaista, että khmer mies nai itseään olennaisesti vanhemman naisen, vieläpä ylemmältä sosiaaliselta luokalta. Asia oli kieltämättä hieman kummallinen kun Sarilla ei toistaiseksi ollut kovin paljon muodollisia saavutuksia. Saloth Sar oli myös sangen vilkas ja elämänjanoinen kun taasen Ponnary pikemminkin totinen ja vakava. Ehkäpä puoleensa vetävänä seikkana kuten Chandler uumoilee, oli heidän yhteinen työskentelynsä kulissien takana omaa Utopia päämääräänsä kohti.
Sar ehkä hurmasi Ponnaryn (kuten oli tehnyt monesti aikaisemmin monelle muulle) ja tuleva morsian halusi jakaa elämänsä sellaisen kanssa, jonka ihanteet olivat korkeammalla, yhtenäisemmät, vaativammat kuin muilla hänen tuntemilla miehillä ja naisilla. Sar ehkä viehättyi Ponnaryn huomattavaan älykkyyteen ja poikkeavaan tyylikkyyteen.
Pariskunta oli siis lapseton. Ilmeisesti asia oli heille melkoinen henkilökohtainen tragedia siinä lapsikeskeisessä talonpoikaiskulttuurissa, mikä Kambodzhassa oli vallalla. Saloth Sarin tiedettiin olleen hyvin lapsirakas, joka mielellään seurusteli lasten kanssa. Monissa valtakauden aikana ja sen jälkeen otetuissa kuvissa hän poseerasi mielellään lasten kanssa. Toisaalta monet tutkijat ja journalisti toteavat lapsirakkauden olevan tyypillistä useammalle diktaattoreille. Josif Stalininkin tiedettiin mielellään viettäneen aikansa lasten kanssa. Myöhemmin, Vietnamin valloitettua maan ja Ponnaryn jouduttua pysyvään sairaalahoitoon Salot Sar meni uudelleen naimisiin ja sai ensimmäisen ja ainoan lapsensa Saloth Sithan (Sar Patchada) ammusvaraston hoitajan Mea Sonin kanssa ollessaan 59-vuotias (aviopuolison olivat punakhmerit valinneet Pol Potille kun pelkäsivät tämän uuvuttavan itsensä työllä). Tytär muistelee isänsä olleen hyvin mukava, lämmin ja kiltti aivan kuten Stalinin tytär Svetlana muistelee isänsä olleen.
Myöhemmin (jo ennen vallankumousta) Ponnarylle puhkesi skitsofrenia. Kun katsoo hänestä nuorena otettuja valokuvia ja vertaa vanhana otettuihin, on hyvin vaikea kuvitella kyseessä olleen saman henkilön. Katse on silmiin pistävän terävä aivan kuin muista maailmoista ja täyteläiset huulet olivat kuihtuneet olemattomiksi. Monet tutkijat yrittivät haastatella häntä mutta hän ei muistanut menneistä vaiheistaan mitään ei tuntenut edes lähiomaisiaan.
Sairauskohtauksissaan hän kuvitteli Vietnamilaisten vaanivan ja uhkaavan häntä. Hyvin luonteenomaista oli eräs tapaus. Kun muuan Saloth Sarin läheinen työtoveri tarjosi hänelle lasin vettä jostain kannusta, ryntäsi Ponnary esiin ja viskasi lasin sisällön pois väittäen Vietanimilaisten myrkyttäneen veden. Hän kaatoi omasta kannustaan uutta vettä ja ojensi sen miehelleen. Monet ovat arvelleet Ponnaryn Vietnam pelkojen vaikuttaneen omalta osaltaan (muiden seikkojen ohella) punakhmerien Vietnam vastaiseen asenteeseen. Asenne on sikäli ihmeellinen, että Vietnamilaiset kaaderit olivat ratkaisevassa asemassa UIF:n muotoutumisessa, itsenäisyyden jälkeisessä punakhmerien poliittisessa koulutuksessa ja 70-luvun sisällissodasta ei olisi tullut juuri mitään ilman vietnamilaisten apua.
Miten joku mieleltään järkyttynyt voisi vaikuttaa niin syvästi, että positiivinen asenne muuttuisi vihamieliseksi? Asia saa selityksensä kuin muistaa khmerien olleen hyvin animistisen taikauskoisia. Monet kuvittelivat omistavansa maagisia voimia omaavia taikakaluja ja harrastivat silloin tällöin taikuutta sisältäviä riittejä, noitamenoja. Short, Kiernan ja Chandler kuvasivat kirjoissaan monella oikeisto ja rosvo-Issarakin sotilailla ollen tatuointeja, joiden arveltiin suojaavan heitä luodeilta. Monet pyhiksi miehiksi luonnehditut miehet (munkit) kertoivat mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita itsestään, omista maagisista kyvyistään ja tulevaisuudesta. Tarinoita, joita me kutsuisimme vain hullun houreiksi, mutta monelle lukutaidottomalle talonpojalle ne olivat täyttä totta ja todellisuutta. Nyt Ponnaryn sairauskohtauksissa, kuullessaan ääniä ja nähden painajaismaisia näkyjä saattoivat monet ajatella hänen langenneen shamanistiseen loveen ja kertovan oraakkelimaisia ennustuksia. Näin omassa taikauskoisessa kulttuuriperinnössään monet punakhmerit ottivat kohtaukset täydestä todesta. Ne saattoivat upota otolliseen maaperään kun 1830 luvun Vietnamin valloituksesta kertoivat isoisät melko raakoja totuudenvastaisia legendoja (vrt. postaukseen mikä mies oli Pol Pot ).
Ponnary kuoli vanhuuttaan 83 vuotiaana punakhmerien viimeisellä tukialueella Pailinin maakunnassa läntisessä Kambodzhassa vuonna 2003. Nuon Chea, ”brother number two” sanoi kuultuaan kuolinuutisen: ”hän oli lady, jota kunnioitimme, joka työskenteli ahkerasti, eikä hänellä ollut elämässään koskaan iloa tai ollut onnellinen” (Kevin Doyle, Thet Sambath: Khieu Ponnary, 'Mother' of KR, Dies at 83 Pailin Ponnary Dies, The Cambodia Daily, )
Meistä, eurooppalaisista, saattaa tuntua hieman ihmeelliseltä, että Sihanoukin koneisto ensin listi runsain mitoin vasemmistoradikaaleja, kliimaksi sattuessa Samlautin kapinan aikoihin vuosiin 1968 – 1969. Sitten myöhemmin prinssistä tuli ylin ystävä ja liittolainen, monien niiden kanssa, jotka pakenivat metsiin henkensä kaupalla. Nyt ollaankin Kambodzhassa missä asiat vain tapahtuvat ihan omalla tavallaan.
Kun Saloth Sar (tuleva Pol Pot) saapui takaisin 3-vuotisen Pariiisn vierailun jälkeen vuonna 1953, oli moni asia muuttunut. Näkyvin seikka oli tietenkin Sihanoukin julistama poikkeustila, missä kansanedustuslaitos lakkautettiin tyystin ja toisinajattelijoita vangittiin sekä teloitettiin. Kansalaisten elintaso oli lähes romahtanut, josta ranskalaiset syyttivät Issarakia ja Issarak taasen ranskalaisia. Ranskalaiset taistelutoimissaan rajoittivat suuresti kansalaisten elämää jolloin maanviljelystä ei oikein kertynyt tuloja eikä riittäviä satoja. Toisaalta Issarak oli valloittanut vientikaupalle tuiki tärkeät pippuriviljelmät, jolloin vientitulot olivat romahtaneet omalta osaltaan. Oli siis sangen ilmeistä, että kuningas menettäisi asemansa, varallisuutensa ja mukavan elämänsä, jos meno jatkuisi sellaisena kuin mitä se oli. Ranskalaiset ottivat mielihyvin poikkeustilajulistuksen vastaan kun arvelivat kuninkaan toimivan heidän edukseen, mutta kuningaspa toimi vain omaksi hyödykseen kuten pian huomattiin.
Yhdistynyt Issarak UIF
Vasta saapunut Sar vietti tovin veljensä Saloth Suongin luona. Tämä sai huomata Sarin heränneen poliittisesti. Hän kehui Stalinin Neuvostoliittoa ja kertoi vierailustaan Jugoslaviassa. Vajaan kuukauden kuluttua hän jätti veljensä liittyäkseen kapinnallisjoukkoihin. Tietenkin liittyi, olihan hän kuullut tovereittensa kertomuksia Berliinin kokouksen Vietnamin delegaation ylistyksiä UIF:stä . UIF teki sellaista kumouksellista toimintaa Kambodzhassa, mitä Pariisin nuoret radikaalit ihailivat (kts. postaus Issarak ). Eräällä vierailullaan pääkaupungissa hän tapasi Indokiinan Kommunistisen puolueen ICP:n khmer haaran edustajan Pham Van Ba:n. Vierailun yhteydessä hän kysyi voisiko hän liittyä puolueeseen kun oli jo Ranskan kommunistisen puolueen jäsen. Ba tarkisti Hanoin kautta Sarin luottokelpoisuuden (eihän voitu olla varma oliko nuorukainen salaisen poliisin agentti). ICP oli jo hajonnut kolmeksi kansallisiksi puolueiksi jo vuonna 1951. Näistä Kambodzhan haaraksi tuli Khmerin Kansan Vallankumouksellinen Puolue (KPRP). Hyvin nopeasti liittymisensä jälkeen Sar sulautui VietMinhin avustamiin kapinnallisjoukkoihin Yhdistyneeseen Issarakiin UIF:ään.
Liityttyään itäisessä Kambodzhassa kapinnallisiin hänen töinään oli aluksi melko toissijaisia tehtäviä, kuten avustaa keittiössä, tyhjentää jäteastioita jne. Nämä kieltämättä ovat saattaneet käydä hänen itsetunnolleen, mutta hän ei kuitenkaan koskaan valittanut puoluekurista mitään. Toisaalta antamalla hänelle tällaisia tehtäviä haluttiin varmaan testata miehen lojaalisuutta, uskollisuutta puolueelle: Jonkinlaisena pääsykokeena vaativimpiin tehtäviin. Hänelle myös varmaan heti alkuunsa selvisi olevansa merkittävä voimavara, kun piakkoin hän pääsi muutaman muun kanssa Vietnam vetoiseen poliittiseen koulutukseen. Taustansa vuoksi Sar oli kovin hyödyllinen; ei niinkään taistelutehtävissä vaan muodostamaan siltoja ICP:n eri haarojen välille. Sarin arvo oli tietenkin siinä, että hänellä oli yhteyksiä paikalliseen eliittiin, Demokraattisen puolueen edustajiin ja puoluetovereihin Ranskassa sekä siinä, että hänellä oli ilmeinen kyky tulla toimeen mitä erilaisimmilla taustoilla olevien ihmisten kanssa. Näin hän saavutti merkittävän aseman puolueessa vielä Ranskassa olevien aatteellisesti pätevämpien kollegoiden kuten Ieng Saryn, Hou Younin tai Thiounn Mummin tai Phnom Penhin radikaalien sijaan. Nämä pääkaupungin radikaalit olivat hieman haluttomia ottamaan riskejä ja olivat hieman epävarmoja koko kommunismista ja aatteen tulevaisuudesta puhumattakaan siitä, että aktiivissa toimessa he voisivat joko menettää henkensä tai vähintään tulla pidätetyksi ja kidutetuksi.
 |
| Tou Samouth |
Ba:n lisäksi Saloth Sarin opettajaksi ja mentoriksi tuli muuan Tou Samouth, kohtalaisen varakas khmeri Kokin Kiinasta. Mies oli merkittävä, Son Ngoc Minhin ohella, KPRP:n vaikuttaja. Myöhemmin, Geneven kokouksen jälkeen, hänestä tuli puolueen johtaja kun Minh monen muun ohella marssi Hanoihin. Hän oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Sar ja saanut peruskoulutuksensa buddhalaisessa instituutissa toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1945 hän luopui munkin kaavustaan ja ryhtyi VietMinhin propagandistiksi itäisessä Kambodzhassa. Samouth oli inspiroiva ja taitava puhuja. Hänen buddhalaiset juurensa teki Sariin suuren vaikutuksen sikäli, että Sarilla oli tarve tulla enemmän khmeriläiseksi kuin ranskalaiseksi. Ranskassa opiskeltu marxilais-leniniläisyys näkyi hyvin ranskalaisessa valossa eikä niinkään siinä juurikaan tullut esille Indokiinan erityispiirteet. Nämä piirteet loistivat vahvasti Tou Samouthin puheissa ja teoissa. He työskentelivät yhdessä seuraavat 9 vuotta. Jos olet kyynikko, niin saattaisit ajatella Sarin liimautumisen Samouthin ystävyyteen olisi heijastanut Sarin halua saavuttaa paremman aseman puolueessa. Ystävyys olisi näin laskelmoitua kumppanuutta. On kuitenkin hyvät syyt olettaa kumppanuuden olevan aitoa: Samouthin kaunopuheisuus, karismaattisuus, patriotismi ja sitoutuminen vallankumoukselliseen päämäärään olivat varmasti vahvoja puoleensa vetäviä magneetteja.
Työskennellessään Issarakin pääesikunnassa pitää mainita toinen Sarille tärkeä henkilö, nimittäin 25 vuotias Sok Thuok. Ystävyys tämän kanssa päättyi 1978 kun varapääministeriksi noussut Thuok, vallankumousnimeltään Vorn Vet, pidätettiin ja vietiin Tuol Slengin kidutuslaitokseen. Häntä syytettiin Vietnam mielisydestä. Ensimmäisessä vapaaehtoisessa tunnustuksessa hän totesi Saloth Sarin opetuksista: ”Hän teki minut niin onnelliseksi ja uskoin häneen täysin. Kun hän avasi opintopiirin luennot, yritin kovasti ymmärtää häntä ja kun hän meni julistamaan propagandaa, niin seurasin häntä. Kokemus herätti minut huomaamaan vallankumouksen välttämättömyyden”. (Chandler op. cit.). Ehkäpä tunnustuksen mairea Pol Potin ylistys saattoi johtua siitä, että ensimmäisen (kirjallisen ja vapaaehtoisen) tunnustuksen aikana hän saattoi ajatella pääsevänsä pois ja pidätys oli pelkkä väärinkäsitys. Seuraavat tunnustukset olivat jo syntyneet kidutuksella. Lopulta hän pääsi laitoksesta pois hautausmaan kautta – kuten kaikki muutkin sinne joutuneet erottamatta aviopuolisoita ja lapsia mitenkään (nämä kun saattaisivat olla tulevien kapinoiden moottoreina).
No hyvä. Sihanouk oli ristiretkellään saavuttanut jonkinlaisen itsenäisyyden Kambodzhalle vuonna 1953. Vuoden 1954 puolivälissä Issarakin toiminta laantui kun kaikki odottivat Geneven kokouksen tuloksia. Keo Measin johtama UIF:n delegaatio ei kuitenkaan saanut puheenvuoroa kokouksessa vaikka Vietnam oli niin luvannut heille. Syynä tähän puhumattomuuteen olivat lopulta poliittiset kompromissit. Ensinnäkin kiinalaisille puskurivaltiot Laos ja Vietnam olivat paljon tärkeämpiä kuin Kambodzha. Saadakseen paremman neuvotteluaseman näille voitiin UIF sivuuttaa. Toiseksi Vietnamille oli tietenkin ensiarvoisen tärkeä oma maansa ja neuvotteluissa ei voitu riskeerata mitään (Vietnamin ja Kiinan diplomaattiset taidot olivat vielä sangen nuoria) ja amerikkalaiset, omalla diplomaattisella kokemuksellaan, painostivat sen minkä kerkisivät. Kolmanneksi UIF:llä ei ollut mitään virallista asemaa, siitäkin huolimatta että lähes ¾ maasta oli heidän hallussaan. Kun taasen elokuun vallankumouksen jälkeen Ho Chi Minhin syyskuun 2 1945 itsenäiseksi julistamalla valtiolla sekä mm. Kiinan ja NL:n tunnustamalla Vietnamilla (ja VietMinhillä) taasen oli tällainen enemmän tai vähemmän kansainvälinen asema.
Genevessä sovittiin Vietnamin jakamisesta kahtia 17 leveyspiiriltä ja monet UIF:n jäsenet haaveilivat vastaavasti Kambodzhan jakamisesta, jakolinjan kulkiessa Mekong joen mukaan. Jakolinjan itäpuoliset osat olisivat kuuluneet UIF:lle. Tämä olisi hyvin sopinut Hanoille. Tästä ei kuitenkaan koskaan keskusteltu virallisesti. Vietnamista sovittiin, että etelään jääneet VietMinhin jäsenet joko laskisivat aseensa ja palaisivat normaaliin elämään tai heillä oli vapaa liikkuminen pohjoiseen uudelleen ryhmittäytymistä varten (pohjoisesta vastaavasti oli vapaa liikkuminen etelään vrt. postaus humanismin kaapuun puettua propagandaa, metkuja ja valheita). Samoin Laosissa Pathet Laon sisseille oli myös mahdollista kerääntyä omille alueilleen Vietnamin vastaiselle rajalle. UIF:lle ei tarjottu mitään aluetta ei niin Kambodzhassa eikä muuallakaan vapaaseen ryhmittäytymiseen.
UIF katkeroitui Geneven tuloksista, olivathan he menettäneet monia jäseniään verisissä taisteluissa. Verenvuoto oli kenties turhaa ja siitäkin Sihanouk keräsi pisteet itselleen (ehkäpä Ranska ei olisi myöntynyt Sihanoukin vaatimuksiin vuonna 1953 jos tilanne maassa ja koko Indokiinassa ei olisi ollut niin katastrofaalinen, joten verenvuoto ei ollut täysin turhaa).
Genevessä sovittiin valvontakomissiosta. Johon kuuluisi Intian, Kanadan ja Puolan edustajat. Komissio oli melko hampaaton, yhtä tyhjän kanssa kuin vedellä laimennettua vettä. Se ei kyennyt puuttumaan juuri millään tavalla sopimusrikkomuksiin ja vaalivilppeihin missään Indokiinan maassa.
Kokouksen jälkeen tuhatkunta kapinallista muutti Pohjois-Vietnamiin. Syynä oli se että Genevessä oli sovittu kansainvälisen valvontakomission yhdeksi tehtäväksi turvata UIF jäsenten rauhanomainen kotiutuminen. Tällaista takuuta hampaaton komissio ei kuitenkaan voinut taata. Muuttaneiden joukossa oli 3 merkittävää kommunistia (UIF:n ulkoministeri Leav Keo Moni, puolustusministeri Sieu Heng ja presidentti Son Ngoc Minh) sekä Sarin Pariisin aikaisia tuttavuuksia (Sien An, Rath Samoeun ja Yun Soeurn). Kourallinen näistä palasi takasin vuosina 1955 – 56 loppujen jäädessä Vietnamiin palaten vuosien kuluttua takaisin (Chandler op. cit.). Monet myöhemmin palanneista joutuivat punakhmerien vainojen kohteeksi, Lon Nolin sotilaiden maalitauluksi tai amerikkalaisten pommien uhreiksi. Vain muutama sai jonkinlaisen aseman vallankumousorganisaatiossa.
Vaalit
Genevessä kuitenkin sovittiin, että kussakin Indokiinan valtiossa pidetään vaalit, joita valvoisi valvontakomissio. Etelä-Vietnamissa muuan CIA:n upseeri Edward Landsdale junaili vaalit sellaiseksi, että maasta tuli Diemin johtama tasavalta (keisari Bao Dain muuttaessa lopullisesti Ranskaan). Itse asiassa maasta tuli kuitenkin neopotistinen brutaali diktatuuri. Kambodzhassa taasen, kuten postauksessa kuninkaasta korvaamattomaksi maan auringoksi muistellaan, innostui Sihanouk oikein tosissaan.
Siihen aikaan muutamaa poikkeusta luukunottamatta kukaan, joka tapasi Sarin ei tiennyt mitä hän teki ja kuka maksoi hänelle. Hänellä ei ollut mitään näkyvää tukijaa tai työpaikkaa. Hänen tehtävänä oli toimia yhteyshenkilönä KPRP:n ja Demokraattisen puolueen radikaalin siiven välillä muodollisesti hän oli puoluejohdon sihteeri. Toisena tehtävänä hänellä oli tukea Krom Pracheachon ryhmää. Tämä ryhmä oli muodostunut entisistä maahan jääneistä UIF sisseistä. Ryhmä suunnitteli osallistuvansa vaaleihin. Ryhmään kuului pääasiassa talonpoikia tai työväenluokan edustajia, heillä oli taistelukokemusta eikä juurikaan akateemisia meriittejä tai yhteyksiä Kambodzhan eliittiin. Näin ryhmän ja Demokraattisen puolueen radikaalisiiven välillä oli selkeät erot. Lopulta Sar myös laati kirjoituksia Sammaki (Solidaarisuus) lehteen. Lehden toimittajana oli hänen veljensä Saloth Chhay.
Demokraattiseen puolueen keskellä vaikutti vahvasti tanhinistien ryhmä. Tanhinistien joukossa työskenteli Saloth Sarin entinen luokkatoveri Chhay Yat. Hän muistelee keskusteluissa Sarin kanssa olleensa epäileväinen kommunistien strategiasta. Tähän Sar oli vakuuttanut historian pyörän määräävän, että Kambodzhan pitää olla ystävällinen paljon vahvemman Vietnamin kanssa. Sar myös kannatti Indokiinan federaatiota, hieman samaan tapaan kuin NL ja sen satelliitit tai jopa kuin USA:n osavaltiojärjestelmä. ”Kuluttavatko nämä (osa)valtiot toisensa?” kysyi hän retorisesti Yatilta (Chandler op. cit). Ilmeisesti vielä tällöin Sar monien aatetovereittensa kanssa suhtautui kovin myötämielisesti Vietnamiin. Kurssi muuttui myöhemmin rajusti Vietnam vastaiseksi siinä määrin, että Pol Potin johtaman Demokraattisen Kambodzhan jatkuvat provokaatiot johtivat Vietnamin salamasotaan vuonna 1979 puhumattakaan siitä että monet Vietnam mieleisiksi katsotut teloitettiin surutta (siellä täällä eri puolilla maata).
Hyvä. Tilanne huolestuttaa kuningasta aika tavalla. Jos Demokraatit ja Pracheachon pääsevät valtaan niin hänen asemansa tulee melko heikoksi. Ehkäpä hänelle jää vain seremonianaliset tehtävät kuten on käynyt Euroopan kuninkaallisille. Eihän tämä nyt käy laatuun, Kambodzhan isälle ja maan valolle. Niinpä hän luopuu kruunusta tuotapikaa isänsä hyväksi ja ryhtyy kansalainen (prinssi) Sihanoukiksi ja perustaa puolueen Sangkum Reastr Niyumin (”Suosittu sosialistinen yhteisö”). Tempulla hän toivoi murskaavansa muut poliittiset puolueet ja luovansa bonabartistisen konsensuksen maahan. Sangumiin kuuluvat eivät saaneet kuulua muihin puolueisiin. Taasen valtion palkolliset, jotka eivät kuulu Sangkumiin huomaavat tuota pikaa olevansa työttömiä. Näin kävi sadoille Demokraattiseen puolueeseen kuuluville virkamiehille.
Apunaan vaalivoiton takaamisessa itselleen ja muiden puolueiden murskaamisessa hän käytti epädemokraattisia eliittiin kuuluvia kuninkaaseen nojautuvia vallanhaluisia ja sangen korruptoituneita henkilöitä kuten Sam Sarya, Sirik Matakia ja Lon Nolia (nämä taasen pyrkivät syrjäyttämään kuninkaan sitten myöhemmin). Sivuutamme nämä asiat tässä kun olemme jo aikaisemmassa postauksessa pohtineet asiaa jollain tavalla.
Tammikuussa 1956 Sihanouk ilmoitti amerikkalaisten suureksi harmiksi ettei Kambodzha tule liittymään SEATOon (South East Asia Treaty Organization), Kaakkois-Aasian NATO vastineeseen. Liittymättömyydellä oli hyvin kauaskantoiset vaikutukset. Ensinnäkin Kiinasta tuli Kambodzhan ystävä. Merkkinä tästä oli lupaus maalle 22.4 miljoonan USD avustuspaketista. Toiseksi Vietnam muutti näkemystään Sihanoukista. Aikaisemmin Kambodzha oli Vietnamin suureksi harmiksi lupautunut ottaa vastaan amerikkalaista sotilasavustuksia ja Kambodzha saattoi näyttäytyä Hanoin silmin USA:n hännystelijäksi. Liittymättömyys SEATOon ja Kiinan avustus taasen johti Etelä-Vietnamin, Thaimaan ja USA:n kauppasaartoon (B. Kiernan: How Pol Pot Came to Power, Second Edition). Liittymättömyys aiheutti merkittäviä seurauksia, jotka tulivat vaikuttamaan Sarin tulevaan toimintaan suuresti. Kliimaksina näistä virallisten suhteiden muutoksista oli Vietnamin ja Sihanoukin salainen sopimus vuodelta 1964, jossa Kambodzhan maaperää sallittiin käytettäväksi asekuljetuksiin sekä NLF:n ja NVA:n levähdyspaikkoina. Sopimus oli Vietnamille olennaisesti tärkeämpi kuin kumouksellisten tukeminen sinänsä.
Opettajana
Vaalien jälkeen Saloth Sar kuljeksi melko toimettomana kun sekä Demoktaattinen puolue että Krom Pracheachon oli tehokkaasti invalidisoitu, melkein tapettu. Hän oli toiminut kulissien takaisen yhteyshenkilönä Demokraattisen puolueen vasemmistosiiven, Pracheonin ja ICP:n välillä. Nyt oli työtön (Chandler op. cit.).
Siihen aikaan Phnom Penhissä oli kaksi yksityistä yläasteen tasoista koulua. Näihin vanhemmat pistivät sellaiset lapset, joilla ei olleet läpäisseet lukion pääsykoetta. Yläasteen käytyään heillä oli paremmat eväät pyrkiä lyseoon. Toinen näistä kouluista oli Demokraattisen puolueen vasemmistosiiven perustama Kambuj'bot (”Kambodzhan poika”). Koulun opettajat olivat poikkeuksetta vasemmistoradikaaleja tai kommunisteja kuten Hou Youn ja Ieng Sary. Toinen koulu oli Chamraon Vicheaan (”Progressiivinen tietoisuus”). Koulun arvellaan olleen Lon Nolin ja oikeisto issarakeissa tutuksi tulleen Norodom Chantaraingsey sekä monen muun konservatiivin perustama. Koulun tavoitteena oli tasapainottaa Kambuj'botin pelättyä propagandaa.
Sar ajautui opettajaksi Chamraon Vicheaan. Opetusaineena hänellä oli Ranskan kieli ja kirjallisuus, historia, maantieto ja kansalaistaito. Mitä muuta hän oikeastaan olisi voinut tehdä: Maattomana hänestä ei olisi voinut tulla maanviljelijää, hänellä ei ollut kiinnostusta toimia työläisenä vaikka hallitsi kirvesmiehen ammatin, ei ollut kiinnostusta liikemieheksi tai virkamieheksi. Hänellä ei ollut muodollista pätevyyttä toimia valtion kouluissa eikä hän oikeastaan osoittanut mitään haluja laajentaa koulutuspohjaansa. Toimiminen yksityisessä koulussa sopi vallan mainiosti hänen moninaisiin rooleihinsa: piilottaa poliittiset pyrkimyksensä, mieltymyksensä moraalisen harjoituksiin, toimia kulissien takana maanalla ja esiintyä julkisuudessa kansankynttilänä, vieläpä oikeistolaisessa koulussa. Erinomaista peitetoimintaa.
Chamraon Vicheaan koulun perustajat eivät tienneet Sarin olevan kommunisti ja jos olisivatkin tienneet niin eivät varmaankaan olisi uskoneet. Kukapa kommunisti nyt porvarikouluun menisi opettajaksi. Sitä paitsi Sar oli hyvin suosittu opettaja. Varmaan perustajat ja omistajat havaitsivat seikan mielihyvin. Todennäköisesti hän sai työpaikan sieltä kun oli kouluaikoinaan ollut hyvä ystävä Lon Nolin veljen Lon Nonin kanssa.
Aikalaiset muistelevat hänen olleen itsensä hyvin hallitseva, pehmeästi käyttäytyvä, kaunopuheinen, rehellinen, humaani ja vaatimaton opettaja, johon oli hyvin helppo ystävystyä. Oliko hänen antamansa mielikuva spontaani, laskelmoitu vaiko kumpaakin. Sitä emme tiedä. Emme tiedä kasvattiko hänen opettajan roolinsa niihin tehtäviin mitä puoluejohtajana myöhemmin tullaan tarvitsemaan yhdistämässä eri kapinnallishaaroja yhteen.
Kun Saloth Sarin oma koulumenestys ei ollut kovin kehuttava niin ehkä opettajana hän yritti ottaa kaiken takaisin, kompensoida omia virheitään ja puutteitaan. Ihmiset, joka vastaavat opettajaan kohdistuvaan kunnioitukseen lämmöllä ja ystävällisyydellä olivat harvinaisia. Monet opettajat olivat melko ankaria karttakepillä riehuvia vääpeleitä. Siksipä Sar oli opettajana suosittu ja mieluinen kun hän arvosti oppilaitaan, kohteli heitä inhimillisesti. Opetuksessaan Sar piti omat kommunistisympatiat hyvin piilossa.
Monet opiskelijat myöhemmin muistavat Sarin aidosti välittäneen oppilaistaan. Halusi heidän jatkavan opinnoissaan lyseossa. Jopa Sihanouk olisi ollut ylpeä hänestä kun hän esimerkiksi asetti kaiken meriitin Kambodzhan itsenäisyydestä kuninkaan harteille, tämän ristiretkelle. Tämä näkemys kun oli vallalla koulujärjestelmässä silloin ja oppilaiden pyrkiessä lukioon muunlaista näkemystä ei olisi suvaittu. Tietenkin hän omasta kokemuksestaan myös tiesi UIF:n keskeisestä roolista tapahtumien pyörteessä mutta juurikaan sitä hän ei maininnut. Hän puhui hellästi, hitaasti ja selkeästi ranskaa, tunsi hyvin Ranskan kirjallisuuden erityisesti runouden. Hän pyrki kaikin tavoin siihen että oppilaat ymmärtäisivät häntä ja pystyisivät täsmälleen toistamaan lauserakenteet tulevissa kokeissa. Kaiken kaikkiaan, hän oli oikea superopettaja, joka kykeni ”kertomaan asioita sillä tavalla, että opit rakastamaan oikeutta ja rehellisyyttä ja vihaamaan korruptiota” kuten eräs hänet tavannut koululainen kertoi myöhemmin.
Kouluopettajan työn ohella Sar opetti ja ohjasi monissa nuorille suunnatuissa puolisalaisissa seminaareissa. Näihin osallistui valittuja nuoria virkamiehiä, armeijan sotilashenkilöitä ja opiskelijoita sekä Siem Riepin että Phnom Penhin lyseoista. Vaikka Sar usein puhui ”uudesta yhteiskunnasta” hän ei koskaan paljastanut omia poliittisia mieltymyksiään eikä pyrkinyt saattamaan opiskelijoitaan tietyn aatteen kannattajaksi tai liittymään tietyn järjestön jäseneksi. Seminaareissa keskusteltiin usein sellaisista asioista mikä olisi osallistujien mielestä ideaalinen Kambodzha. Hän kehotti kuulijoitaan kyseenalaistamaan, arvioimaan ja tarkkailemaan omia tekemisiään, ajatuksiaan ja yhteiskuntaa kaikkine instituutioineen. Suhtautumaan kriittisesti vallitsevia olosuhteita kohtaan. Lähestymistapa oli ilmeisen tarkoituksenmukainen kun 50 – 60 lukujen yhteiskunta ei ollut millään tavalla valmis tai kypsä väkivaltaiseen kumoukseen tai luokkataisteluun.
Tässä yhteydessä on aiheellista kysyä, oliko Sar omaksunut dialektisen historian käsityksen. Tässä massojen pitää ensin olla tyytymättömiä vallitseviin olosuhteisiin. Kylläiset ihmiset eivät tee vallankumousta. Leninin, Stalinin ja Maon mukaan proletariaatin vallankumous on aina luonteeltaan väkivaltainen. Heille vallankumouksen liikkeelle paneva voima on riittävän suuri tyytymättömän proletariaatin olemassaolo. Näin herättämällä kriittisen suhtautumisen hän loisi perusedellytykset vallankumousprosessin ensiaskelille. Ties sitten oliko Sarin toiminta näin laskelmoitua, ehkä kyse oli vain älyllisen uteliaisuuden herättämisestä, aivan kuten hänelle oli varmaan tapahtunut itselle silmiä avaavan Jugoslavian vierailun yhteydessä. Joka tapauksessa seminaarit saavuttivat tarkoituksensa kun enenevissä määrin opiskelijat suhtautuivat kriittisesti Sangumiin ja korruptioon. Kliimaksin sattuessa loppuvuoden 1962 opiskelijalevottomuuksissa kuten tuonnempana ilmenee.
Lemmen huolia
Kun Sar matkusti Pariisiin, hän joutui jättämään tyttöystävänsä Soeung Son Malyn kotimaahansa. Tytön äiti oli kuninkaallinen prinsessa ja isä parantumaton peluri, joka tuhlasi vaimonsa omaisuuden. Suhde oli vakava ja siveä päinvastoin kuin aikaisemmat suhteet mitä Saryllä oli ollut. Maly oli poikkeuksellisen kaunis, valittiinhan hänet myöhemmin kauneuskuningattareksi. Palattuaan takaisin Kambodzhaan suhde jatkui jonkin aikaa, mutta häneen oli ihastunut muuan toinenkin, konservatiiviseen eliittiin kuulunut Sam Sary. Jälkimmäisellä oli paremmat mahdollisuudet tarjota varakasta elintasoa, mainetta ja kunniaa tytölle kuin Sarilla. Sar taasen – suoraan sanottuna – oli tyhjätasku, kenties tytön silmissä luuseri. Tyttö hylkäsi Sarin. Tämä tapahtui juuri itsenäistyneessä maassa vuonna 1955. Tällöin demokraattinen oppositio yrittää vielä voittaa vaalit ja Sar toimi julkisesti puoluejohdon sihteerinä. Ruotsalainen kirjailija Peter Fröberg kirjoitti tapauksesta kirjan Laulu Nousevalle myrskylle (Sång till den strom som ska komma). Siinä hän esittää tulevan Pol Potin väitetyn julmuuden pohjautuvan onnettomaan ja hylättyyn rakkauteen.
Peter Fröbergin käsitys ei ole mitenkään poikkeuksellinen selitys tyrannialle. Hitlerin käyttäytymistä on yritetty selittää pohjautuen hänen palavaan rakkauteen itsemurhan tehneeseen sisarpuolen tyttäreen Geli Raubaliin. Koko natsismin vimmaa ja uhoa on silloin tällöin yritetty selittää sen pohjautuneen tukahdutettuun seksuaalisuuteen (vrt. vaikkapa Wilhelm Reichin teokseen Fasismin massapsykologia, Die Massenpsychologie des Faschismus). Euroopan ehkä omakätisesti julmimman miehen, Giles de Raisin, käyttäytymistä on toisinaan selitetty hänen olleen onnettomasti rakastuneen Jeanne d’Archiin, Orleansin neitsyeeseen. Kuten tiedetään, Jeanne poltettiin elävältä, ilmeisesti poliittisten juonitteluiden seurauksena. On arveltu Gilesin olleen paikalla kun teloitus tapahtui. Tällainen teloitus on kieltämättä kahta järkyttävämpi kun on rakastunut teloitettavaan.
Jouduttuaan hylätyksi niin tietty Sar lämmitti suhteitaan Pariisin aikaiseen ystäväänsä Khieu Ponnaryyn. Kumpikin työskenteli kulissien takana Demokraattisen puolueen vaaliorganisaatiossa erityisesti Keng Vannsakin kanssa. Suhde Pariisin aikoihin oli todennäköisesti vielä sangen muodollinen. Nyt romanttinen palo syttyi. Pariskunta meni naimisiin 1956 sangen symbolisena päivänä, heinäkuun 14 (Bastillen valloituksen muistopäivänä eli Ranskan vallankumouksen muistopäivänä).
Avioliiton solmimisen aikoihin Ponnary oli 35-vuotias ja oli toiminut hyvän tovin Kambodzhan kirjallisuuden opettajana Sisowath lyseossa. Hänen ulkoinen olemuksensa oli kohtalaisen karu. Vaikka hän oli sievä ja tavallaan tyylikäs niin hän oli pienen kokoinen, ei koskaan meikannut eikä käyttänyt koruja sekä leikkasi tukkansa ”vanhanaikaiseen kiinalaiseen tyyliin” ja suosi kohtalaisen tummia vaatteita. Monet pitivät häntä hieman vaikeana ymmärtää. Selän takana hänestä usein kuiskuteltiin ”se vanha neitsyt”. Näin monet supisivat kun eivät tienneet hänellä todetun kohtusyövän ja tämän seurauksena kohtu oli poistettu eikä voinut saada lapsia.
 |
| Ponnary nuorena |
Naimisiin menon aikana hän oli ilmeisen onnellinen. Hymyili usein ja koristi itseään koruilla, huiveilla ja jotkut huomasivat hänen jopa meikanneen (Short: Pol Pot Anatomy of a Nightmare). Tutkijoille on jäänyt hieman epäselväksi, mikä heidät oikeastaan veti yhteen. Avioliitto oli monille heidät tunteneelle yllätys. Siihen aikaan oli tuiki harvinaista, että khmer mies nai itseään olennaisesti vanhemman naisen, vieläpä ylemmältä sosiaaliselta luokalta. Asia oli kieltämättä hieman kummallinen kun Sarilla ei toistaiseksi ollut kovin paljon muodollisia saavutuksia. Saloth Sar oli myös sangen vilkas ja elämänjanoinen kun taasen Ponnary pikemminkin totinen ja vakava. Ehkäpä puoleensa vetävänä seikkana kuten Chandler uumoilee, oli heidän yhteinen työskentelynsä kulissien takana omaa Utopia päämääräänsä kohti.
Sar ehkä hurmasi Ponnaryn (kuten oli tehnyt monesti aikaisemmin monelle muulle) ja tuleva morsian halusi jakaa elämänsä sellaisen kanssa, jonka ihanteet olivat korkeammalla, yhtenäisemmät, vaativammat kuin muilla hänen tuntemilla miehillä ja naisilla. Sar ehkä viehättyi Ponnaryn huomattavaan älykkyyteen ja poikkeavaan tyylikkyyteen.
Pariskunta oli siis lapseton. Ilmeisesti asia oli heille melkoinen henkilökohtainen tragedia siinä lapsikeskeisessä talonpoikaiskulttuurissa, mikä Kambodzhassa oli vallalla. Saloth Sarin tiedettiin olleen hyvin lapsirakas, joka mielellään seurusteli lasten kanssa. Monissa valtakauden aikana ja sen jälkeen otetuissa kuvissa hän poseerasi mielellään lasten kanssa. Toisaalta monet tutkijat ja journalisti toteavat lapsirakkauden olevan tyypillistä useammalle diktaattoreille. Josif Stalininkin tiedettiin mielellään viettäneen aikansa lasten kanssa. Myöhemmin, Vietnamin valloitettua maan ja Ponnaryn jouduttua pysyvään sairaalahoitoon Salot Sar meni uudelleen naimisiin ja sai ensimmäisen ja ainoan lapsensa Saloth Sithan (Sar Patchada) ammusvaraston hoitajan Mea Sonin kanssa ollessaan 59-vuotias (aviopuolison olivat punakhmerit valinneet Pol Potille kun pelkäsivät tämän uuvuttavan itsensä työllä). Tytär muistelee isänsä olleen hyvin mukava, lämmin ja kiltti aivan kuten Stalinin tytär Svetlana muistelee isänsä olleen.
 |
| Ponnary vanhana |
Myöhemmin (jo ennen vallankumousta) Ponnarylle puhkesi skitsofrenia. Kun katsoo hänestä nuorena otettuja valokuvia ja vertaa vanhana otettuihin, on hyvin vaikea kuvitella kyseessä olleen saman henkilön. Katse on silmiin pistävän terävä aivan kuin muista maailmoista ja täyteläiset huulet olivat kuihtuneet olemattomiksi. Monet tutkijat yrittivät haastatella häntä mutta hän ei muistanut menneistä vaiheistaan mitään ei tuntenut edes lähiomaisiaan.
Sairauskohtauksissaan hän kuvitteli Vietnamilaisten vaanivan ja uhkaavan häntä. Hyvin luonteenomaista oli eräs tapaus. Kun muuan Saloth Sarin läheinen työtoveri tarjosi hänelle lasin vettä jostain kannusta, ryntäsi Ponnary esiin ja viskasi lasin sisällön pois väittäen Vietanimilaisten myrkyttäneen veden. Hän kaatoi omasta kannustaan uutta vettä ja ojensi sen miehelleen. Monet ovat arvelleet Ponnaryn Vietnam pelkojen vaikuttaneen omalta osaltaan (muiden seikkojen ohella) punakhmerien Vietnam vastaiseen asenteeseen. Asenne on sikäli ihmeellinen, että Vietnamilaiset kaaderit olivat ratkaisevassa asemassa UIF:n muotoutumisessa, itsenäisyyden jälkeisessä punakhmerien poliittisessa koulutuksessa ja 70-luvun sisällissodasta ei olisi tullut juuri mitään ilman vietnamilaisten apua.
Miten joku mieleltään järkyttynyt voisi vaikuttaa niin syvästi, että positiivinen asenne muuttuisi vihamieliseksi? Asia saa selityksensä kuin muistaa khmerien olleen hyvin animistisen taikauskoisia. Monet kuvittelivat omistavansa maagisia voimia omaavia taikakaluja ja harrastivat silloin tällöin taikuutta sisältäviä riittejä, noitamenoja. Short, Kiernan ja Chandler kuvasivat kirjoissaan monella oikeisto ja rosvo-Issarakin sotilailla ollen tatuointeja, joiden arveltiin suojaavan heitä luodeilta. Monet pyhiksi miehiksi luonnehditut miehet (munkit) kertoivat mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita itsestään, omista maagisista kyvyistään ja tulevaisuudesta. Tarinoita, joita me kutsuisimme vain hullun houreiksi, mutta monelle lukutaidottomalle talonpojalle ne olivat täyttä totta ja todellisuutta. Nyt Ponnaryn sairauskohtauksissa, kuullessaan ääniä ja nähden painajaismaisia näkyjä saattoivat monet ajatella hänen langenneen shamanistiseen loveen ja kertovan oraakkelimaisia ennustuksia. Näin omassa taikauskoisessa kulttuuriperinnössään monet punakhmerit ottivat kohtaukset täydestä todesta. Ne saattoivat upota otolliseen maaperään kun 1830 luvun Vietnamin valloituksesta kertoivat isoisät melko raakoja totuudenvastaisia legendoja (vrt. postaukseen mikä mies oli Pol Pot ).
Ponnary kuoli vanhuuttaan 83 vuotiaana punakhmerien viimeisellä tukialueella Pailinin maakunnassa läntisessä Kambodzhassa vuonna 2003. Nuon Chea, ”brother number two” sanoi kuultuaan kuolinuutisen: ”hän oli lady, jota kunnioitimme, joka työskenteli ahkerasti, eikä hänellä ollut elämässään koskaan iloa tai ollut onnellinen” (Kevin Doyle, Thet Sambath: Khieu Ponnary, 'Mother' of KR, Dies at 83 Pailin Ponnary Dies, The Cambodia Daily, )